Luukku 17 vie Ateenaan.
Tämä on yksi parhaita konsertteja joissa olen koskaan ollut.
Kun syksyllä 2012 matkustin Kreikkaan, sain kuulla ystävältäni Eryniltä että edelliskuussa uuden pitkäsoittonsa (16 vuoden tauon jälkeen) julkaissut Dead Can Dance oli saapumassa konsertoimaan Ateenan Lykavittos-teatteriin matkani aikana.
Tykkään Dead Can Dancesta mutta en nyt voi sanoa olevani mikään kaikki levyt omistava fani. Sen verran kuitenkin olen yhtyeen musiikkia kuunnellut että kiinnostuin konsertista, ja olin jo ehtinyt vähän kuunnella uutta Anastasis-levyäkin. No, Ateenan konsertti oli tietysti loppuun myyty.
Eryn sai kuitenkin konserttipäivän aamuna hommattua minulle lipun jonkun kaverinsa kautta, ja niin pääsin keikalle.
Erynin kanssa Lykavittoksella
Ja - mikä keikka se olikaan. Iho oli melkein kananlihalla koko kaksituntisen ajan. Jos joku teistä tuntee Anastasis-levyn ja kiertueelta julkaistun livelevyn, tiedätte mistä puhun. Ja jos kukaan on sattunut olemaan Ateenan Lykavittos-ulkoilmateatterissa, niin tietää, mikä mieletön akustiikka siellä on. Kuin tehty tällaisille esityksille, äänille kuten Lisa Gerrardin ja Brendan Perryn.
Olen kokenut monet elämäni parhaat musiikilliset elämykset sellaisten artistien keikoilla, joihin minulla ei ole ylitsepursuavan intohimoista suhdetta. Kun jotain tahoa oikein fanittaa, se vaikuttaa vahvasti siihen miten live-esiintymisen kokee, miten sitä tarkkailee. Musiikkiin suhtautuu eri lailla, kuin tietynlaisen filtterin läpi, ja huomio kiinnittyy myös muihin juttuihin. Kun fanitus on riisuttu, jäljelle jää vain musiikki.
Ja mitä musiikkia Dead Can Dancen Anastasis-konsertti tarjosi..! Suosittelen In Concert -levyä jos DCD yhtään kolahtaa - tosin jos se kolahtaa, olet varmaan jo kuunnellut levyn. Ei herranjestas, edelleen tulee kylmät väreet kun kuulee levyn aloittavan Children Of The Sunin majesteetillisen melodian ja Perryn kumean, dramaattisen äänen. Kuvitelkaapa kuulevanne tuo Ateenan yön pimeydessä kaupungin parhaimman akustiikan ympäröimänä...
[vimeo 50041843 w=640 h=360]
Tämä video kyseiseltä keikalta ei sinällään ole mikään erityinen highlight mutta se on ainoa pätkä jonka kuvasin keikalla ja muisto illasta.
Tiedättekö mikä on minusta uskomattoman kiehtovaa?
Katsella talojen valaistuja ikkunoita hämärällä.
Minulla on ollut tähän viehtymys vuosikaudet.
Valaistut ikkunat vetävät puoleensa ja herättävät paljon ajatuksia.
Millainen koti niiden takana on? Millaisia ihmisiä kodeissa asuu? Miten huoneet on sisustettu? Kuinka monta eri perhettä, yksinäistä tai pariskuntaa siellä on asunut vuosikymmenten aikana?
Miltä talossa näytti kun se oli vasta rakennettu..?
Minun tekisi mieli kurkistaa sisään. Haluaisin tehdä sitä ihan hirveästi.
Eikä tämä mieliteko rajoitu pelkästään hämärän aikaan. Mutta silloin se on tietysti vahvimmillaan, kun valaistut ikkunat luovat aivan erityisen kutsuvaa tunnelmaa.
Myös sisäpihat vetävät minua puoleensa.
Oletteko tulleet ajatelleeksi, miten erilaisia maailmoja kätkeytyy kaupungeissa kerrostalojen ja kokonaisten korttelien sisäpihoille..? Siellä voi näyttää ihan erilaiselta kuin millaisen fiiliksen talon julkisivu antaa. Sisäpihoilla ei ole pelkästään jätekatoksia ja ränsistyneitä mattotelineitä. Siellä voi olla kokonaisia betoniviidakon keskelle luotuja puutarhoja ja mukavia leikkipuistoja lapsille. Taloyhtiöiden panostuksessa viihtyvyyteen on aikamoisia eroja.
Ja entäs sitten taloyhtiöiden kattoterassit.... Niitäkin on.. Ei edes lähdetä puhumaan niiden kiehtovuudesta. :)
Tunnistaako joku muu itsessään ikkuna"stalkkerin"?
Luukussa 16 mennään taas lapsuuteen.
Tämä kirja on ihan mahtava! Klassikkokertomus on vuodelta 1957. Grinch oli suosikkisatukirjojani lapsena.
Sain kirjan lahjaksi Amerikassa asuvalta Irmeli-tädiltäni joskus 80-luvun alkupuoliskolla ja tiedättekö mitä - se tuoksuu vieläkin ihan Amerikalta..! Jos kukaan teistä on saanut lahjapaketteja Amerikasta, ehkä tiedätte että niissä on ihan tyypillinen tuoksu josta ei voi erehtyä. Lapsena tuo tuoksu oli aivan erityisen jännä. Kuusen alla paketteja nuuhkiessa tiesi aina mitkä niistä olivat Amerikan tädeiltä :)
Omistuskirjoituksessa Irmeli kertoo että Dr. Seuss'in kirjat ovat aina runomitassa ja niissä on kaikkia hassuja nimiä ja sanoja joita ei voi kääntää sanasta sanaan, mutta "ehkä äiti voi kääntää tämän kertomuksen, sillä siinä on hyvä sanoma". :)
Ja niinhän siinä on, ikiaikainen. Ystävyys voittaa ja läheiset ovat materiaa tärkeämpiä.
(En muuten ole suostunut katsomaan Jim Carreyn tähdittämää Grinch-elokuvaa koska en halua nähdä mitään Hollywood-versioita tästä sadusta..!)
Jos joku ei tunne Grinchin tarinaa, niin se menee kutakuinkin näin:
Grinch on ilkeä peikko joka vihaa joulua. Hän vihaa myös Who-kylän asukkaita, jotka taas rakastavat joulua. Eräänä jouluna Grinch saa tarpeekseen Who-laisten jouluilonpidosta ja päättää varastaa Who-laisten joulun, jotta ne eivät enää voisi laulaa ja pitää hauskaa.
Grinch vie kaikki Who-laisten joulukoristeet, paketit, kuuset ja jouluherkut jouluyönä ja aikoo dumpata ne alas vuoren rinnettä.
Mutta Who-laiset eivät välitä kadonneista joululahjoistaan ja koristeistaan vaan heräävät jouluaamuun laulaen ja aloittavat iloisen juhlinnan.
Grinch kuulee laulun vuorelle ja hämmentyy kun suunnitelma ei toiminutkaan. Who-laiset olivat yhä iloisia ja viettivät yhä joulua.
Ehkä lahjat eivät teekään joulua.
Grinchin ilkeä sydän sulaa.
Grinch palauttaa lahjat ja liittyy Who-laisten joukkoon viettämään joulua.
Joo, kuulostaahan tämä aikuisen korvaan peijakkaan klisheiseltä tarinalta mutta on se vain ihana! Lapsena oli aina yhtä riemuisaa kuulla että Grinch heltyy ja kutsutaan mukaan viettämään joulua Who-laisten kanssa :)
Eikö ole muuten jotenkin ihanaa että lapsena jaksaa - ja haluaa - kuulla samoja satuja kerta toisensa jälkeen? Kertomukset vain paranivat kerta kerralta..! Ja vaikka juonen osasi ulkoa, tarina oli aina yhtä jännä. Lapsen mieli on sellainen. <3
