Yksi asia, mikä on mietityttänyt minua siitä lähtien, kun kiinnostuin etenkin selektiivisestä (= suomeksi kalliista ;)) kosmetiikasta, on hintakehitys. Kun ostin ensimmäisen Diorin viiden sävyn luomiväripalettini, sen ovh Suomessa oli n. 50 euron hujakoilla. Saattoi olla peräti 47 euroa ja risat. Tämä oli vuonna 2006. Itse ostin palettini laivalta, ja siellä se maksoi n. 33 euroa. Nyt, viisi vuotta myöhemmin, et löydä Diorin viisikkoa 33 eurolla edes hongkongilaisesta nettikaupasta, ja Suomen normihinta on sydäntä rutistavat n. 67 euroa!
33 euroa on paljon rahaa meikkituotteesta. 47 euroa on jo tosi paljon. 67 euroa luomiväristä on (minun mielestäni) jo ihan järkyttävä summa. (Tai sitten, kuten poikaystävälläni on tapana sanoa, ”Köyhästä se vain saattaa tuntua siltä.”) Kuulun itse matalatuloisten luokkaan, ja näin ollen suhtaudun hintoihin luonnollisestikin eri tavalla kuin sellaiset henkilöt, joiden ei tarvitse ruokakaupassa katsoa kärryyn heittämiensä tuotteiden hintalappuja.
Vaikka tiedän, että itse olen ns. köyhä, niin työssäni olen huomannut että suomalaisten kosmetiikka-asiakkaiden kipuraja tuntuisi kuitenkin olevan ihan minkä tahansa tuloisten kesken sellainen n. 50 euroa. Yli 50 euroa maksava tuote koetaan yleensä poikkeuksetta hintavaksi (vaikka siihen olisi varaakin), ja sen ostoa harkitaan enemmän kuin kahden kympin tuotteen.
Vielä tällä hetkellä löytyy asiakkaita, jotka mielihyvin maksavat ällistyttävät 70 euroa luomiväristä tai 100 euroa meikkivoiteesta. Mutta hinnat nousevat joka vuosi. Viiden vuoden kuluttua Diorin klassinen viisikko kustantaa todennäköisesti jo lähemmäs 3-numeroisen summan. Kysymys kuuluu: milloin kosmetiikkatuotteelle tulee hintakatto vastaan? Kuinka paljon huulipuna, luomiväri tai kynsilakka saa maksaa, ennen kuin asiakas kokee tuotteen hinnan kohtuuttomaksi? Kyllä, aina löytyy ”miljonäärivaimoja” joilla on varaa ostaa se tuhannenkin euron yövoide, mutta ei kosmetiikkateollisuus elä näillä harvoilla ja valituilla. Tavalliset massakuluttajat ovat ne, jotka tuovat firmoille suurimmat voitot. Ja siinä vaiheessa, kun tavallinen rouva Jansson päättää, että nyt käytän tämän satasen mieluummin uuteen takkiin tai ravintolalaskuun, on Firma pulassa.
Itse olen sellainen ”rouva”, jolle jo se viiden vuoden takainen 47 euroa oli aivan liikaa luomiväristä. Minulla olisi siihen käytännössä varaa, mutta ihan periaatteesta en halua laittaa viikon ruokakuluja tuotteeseen, jonka saan halvemmallakin. Nyt kun hinta on sen 67, niin aidosti hämmästyn joka kerta, kun joku sen epäröimättä maksaa. Tajuan suhtautumiseni kapeakatseisuuden, kun tosiaan ihmisiä ja lompakkoja on monenlaisia, mutta en siltikään voi olla ihmettelemättä. Etenkin, kun käytäntö on vahvistanut mielikuvaani tuosta viidenkympin maagisesta rajasta.
Saisiko Firma tuotteestaan X enemmän voittoa, jos se olisi hinnoiteltu edullisemmaksi ja sitä myytäisiin sen vuoksi kappalemäärällisesti enemmän? Kai jossain hienoissa markkinointi-instituuteissa on tarkoin mietitty ja laskettu, millä hinnalla joku tuote on vielä kannattava vaikka sitä hintansa puolesta myydään vain harvoille. Nämä ovat älyttömän kiehtovia juttuja, joihin liittyvät vielä olennaisesti tuotteen imago ja sen ostajalleen tuoma statuksellinen lisäarvo. Jonkun Guerlainin luomivärin on vain maksettava tosi paljon, jotta se olisi luksuskategoriassa. Tuote tuntuisi ihan eriltä, jos sen saisi kolmella kympillä.
Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan sitä päivää, kun en enää saa ”viisikoita” kaupaksi. Hintojen nousuhan ei voi pysähtyä, eikä minusta tunnu siltä että palkat nousevat ihan samassa tahdissa. Nämä ovat tietystikin paljon laajempia kokonaisuuksia, joita pienen kosmetiikkabloggaajan pää ei riitä käsittelemään.
Mikä on teidän henkilökohtainen kosmetiikan hintakattonne? Paljonko maksaisitte vaikkapa kasvovoiteesta, ripsiväristä tai huulipunasta?
Jälleen jatkuu hitaasti mutta varmasti etenevä sarjani Suomessa myytävistä luonnonkosmetiikan hiustuotteista.
Tänään esittelyssä saksalainen Lavera. Laveran hiustuotteista suurin osa ei ole sertifioitua, vaikka merkki muiden tuotteiden osalta täyttääkin sertifioinnin kriteerit. Hiustuotteiden kohdalla Lavera halusi tehdä kompromissin, jonka perusteluista kerroin hiustuotesarjan ensimmäisessä osassa.
Laveran laajasta hiustuotevalikoimasta vain Neutral-linjan shampoot sekä muotoilupuolelta hiusgeeli ovat sertifioituja.
Shampoot:
Shampoot jakautuvat hoitavimpaan "Milk"-linjaan, hajusteettomaan Neutral-linjaan ja edulliseen koko perheen Basis Sensitiv -linjaan.
Hoitoaineet:
Lisäsin Mango Milk -tuotteisiin itse tuon 'huonokuntoisille hiuksille', markkinointitekstit puhuvat vain värjätyistä hiuksista. Kuitenkin Mango Milkit ovat ehdottomasti sarjan hoitavimmat tuotteet, jopa maahantuojan edustajan mielestä. ;)
Mango-tuotteista on tykännyt brittiläinen Hair-lehtikin
Muotoilutuotteet:
Olen kokeillut Laveran valikoimasta pienet näytepullot Rose Milk - ja Mango Milk -shampoita sekä saanut testattavaksi normikoot Almond Milk -shampoosta, Mango Milk -hoitoaineesta sekä Basis Sensitiv -naamiosta. Basis Sensitiv -naamio näyttää sittemmin poistuneen Basis Sensitivin hiljattain uudistuneesta valikoimasta, tai sitten se on sama tuote mutta conditioner-nimellä.
Ihanan hoitavan Mantelimaito-shampoon esittelin jo joulukuussa, arvostelun voitte käydä lukaisemassa täällä. Annoin shampoon loput muuten myöhemmin sisarelleni, jonka hiukset ovat niin kärsineet että arvelin hänen tukkansa hyötyvän tuotteesta vielä minua enemmän. Hän pitikin shampoosta, mutta totesi ettei se juurikaan vaahdonnut hänen hiuksissaan. Näin taas huomataan miten tuotteet voivat käyttäytyä eri tavalla eri hiuksissa, sillä minulla ei ollut mitään ongelmaa Almond Milkin vaahtoutumisessa.
Rose Milk -shampoo - en oikein pitänyt tuotteen lirusta koostumuksesta, eikä se vaahdonnut ihan toivotulla tavalla. Vaikka Rose Milkin pitäisi olla Laveran hoitavin hiuslinja, en sanoisi kokemukseni tukevan tätä. Sekä Almond Milk että Mango Milk -shampoot tuntuivat huomattavasti ruusumaitoa hoitavammilta.
Mango Milk -shampoo - loistava! Geelimäinen koostumus ja jumalaisen hedelmäinen herkkutuoksu. Pesee hyvin mutta ei takuta, hiukset jäävät sileiksi ja miellyttävän tuntuisiksi.
Almond Milk -shampoo - todella hoitavan tuntuinen, hellävarainen ja kermainen shampoo. Kuin shampoo ja hoitoaine yhdessä. Jättää hiuksiin hoitavan, suojaavan kalvon. Pienenä miinuksena hiusten nopeampi likaantuminen tätä käyttäessä.
Mango Milk -hoitoaine - koostumukseltaan lirua ja epätasaista, ainekset eivät tunnu täysin emulgoituvan. Mutta toimii! Selvittää hiukset ja tekee niistä todella pehmeät ja sileät. Yksi suosikeista! Plussaa vielä todella herkullisesta tuoksusta.
Basis Sensitiv-naamio - paksua ja voidemaista, kuin vaniljakreemiä. Tuntuu hiuksissa suhteellisen liukkaalta, hoitaa hyvin vaikka ei ehkä ihan yhtä hyvin kuin Mango. Tuoksu apteekkimainen.
Onko lukijoiden joukossa Laveran hiustuotteiden käyttäjiä? Muita Mango Milk -faneja?
Ajattelin kirjoittaa ruoasta. Koska viime viikkoina ruoka on tuonut minulle iloa kaiken alakulonkin keskellä.
Aloitin seitsemän viikkoa sitten karppauksen. Kyllä, minäkin siis hurahdin siihen. (Kerrankin minäkin teen jotain trendikästä...! Ohhoh!) Aloitin projektin saadakseni lopun kevättalvesta jatkuneeseen herkuttelukierteeseen ja jatkuvaan turvotukseen. Tiedätte kaikki sen tunteen, kun vatsassa on koko ajan kuin ilmapallo ja ruoan jälkeen on huono ja väsynyt olo. Ruoka on aina turvottanut vatsaani, mutta keväällä herkuttelu alkoi näkyä jo kasvoissakin - ja vaa'alla. Heinäkuussa päätin tehdä asialle jotakin.
Olin kuullut paljon positiivista vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta eli karppauksesta. Kuvittelin ensin, että karppauksen noudattaminen olisi kasvissyöjälle erityisen haastavaa, mutta lopulta karppiruokavalioon siirtyminen oli ällistyttävän helppoa. Tietysti kohdallani asioita helpottaa, että syön kalaa, kananmunia ja maitotuotteita. Vegaanikarppaus on jo ehkä oikeasti asteen haastavampaa.
Karppausprojektissani oli laajempikin tavoite kuin pelkkä herkuttelun kontrollointi ja ilmapallo-olon puhkaisu. Halusin alkaa syömään monipuolisemmin, ja siinä olen todellakin onnistunut.
"Normaali"ruokavaliotani voi liioittelematta kutsua järkyttävän yksipuoliseksi. Minulla oli käytännössä muutama hassu perusruoka, joita söin joka päivä. Pastaa oliivikastikkeella, riisiä wok-vihanneksilla, pakastealtaan keittoja ja silloin tällöin herkkuna soijanakkeja tai pyöryköitä ranskalaisilla perunoilla. Söin pastaa tai riisiä vähintään viitenä päivänä viikossa. Söin myös erittäin runsaasti leipää, muroja ja mysliä. Käytännössä siis pelkkää hiilihydraattia. Hiilihydraatit sitovat kehoon nestettä, joten ihmekös tuo että olen ollut jatkuvasti turvoksissa.
Karppaukseen siirtyessä leivät, pastat, perunat, riisit ja murot saa unohtaa. Tai ainakin melkein. ;) Pastan ja riisin poisjättäminen oli yllättävän kivutonta, mutta huomasin kaipaavani leipää kuin tupakoitsija savukettaan. Aamiaisella täytyy vain joskus saada tehdä kunnon voileipä, te tiedätte tunteen. Halkaistaan se leipä, voidellaan, laitetaan päälle juustoa, salaatinlehti, kurkkua, paprikaa, muutama kananmunan viipale.... mmmm! Olin onneni kukkuloilla kun löysin netistä runsaasti karppileipäohjeita. Ei, karppaajan ei suinkaan tarvitse luopua leivästä!
Kun ennen kauppaostoslistallani luki spaghettia, Barillan oliivikastiketta, jälkiuunileipää, maitoa ja margariinia, on listalla nyt kananmunia, maitorahkaa, turkkilaista jogurttia, kesäkurpitsaa, mantelijauhoja, juustoa ja pellavansiemeniä. Margariinit on korvattu voilla ja kermalla ja maito vähempihiilihydraattisella soijamaidolla. Karppausta on kritisoitu runsaasta eläinrasvan käytöstä, mutta itse en ota asiasta stressiä vaan käyn mittaamassa veriarvoni vuoden lopussa ja katson sitten onko syytä huolestua.
Kuvat kertovat enemmän kuin sata sanaa. :) Pahin turvotus katosi karppauksen aloitettua viikossa, ja vyötäröltä on seitsemässä viikossa kutistunut neljä senttiä. Painoa oli tarkoitus pudottaa 2 kiloa, ja ne kilot myös lähtivät.
Aluksi tuntui, että pastasta, puurosta ja myslistä luopuminen olisi suurikin uhraus ja kompromissi tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta nyt tuo ajatus ihan naurattaa. Syön tällä hetkellä paljon herkullisempaa, terveellisempää ja ravintorikkaampaa ruokaa kuin ennen. Makeista herkuistakaan ei ole täytynyt luopua, ja jos siltä tuntuu niin valmistan karppiresepteillä marjapiirakkaa, lettuja tai kookoskeksejä. Tosin päivittäinen makeanhimo on täysin kadonnut, joten herkkuja tekee mieli aika harvoin.
Minulla on kevyt olo. Heittelehtivään verensokeriin liittyvät päänsäryt ja heikottavat näläntunteet ovat historiaa. Kun syön, olen kylläinen kuusikin tuntia. On myös todella antoisaa olla innostunut ruoanlaitosta! Entisen pakastekesäkeiton sijaan lautaseltani voikin löytyä punajuurivuokaa ja kesäkurpitsalasagnea tai kookosmaidossa paistettua lohta ryyditettynä uusimmalla suurherkullani ruusukaalilla.
Karpatessa ei tarvitse hyvästellä leipiä ja sämpylöitä!
Karppikasvislasagne syntyy kesäkurpitsasta ja soijarouheesta.
Leivonnaiset valmistuvat ilman sokeria ja viljajauhoja.
Näkkileipä ja tortilla ovat mantelileivän ohella karppireseptisuosikkejani.
Lempileipäohjeeni karppaus.info -sivuston resepteistä. Tuunasin reseptiä vähempijuustoiseksi. Kokeilkaapa tätä, on nimittäin ihan törkeän hyvää! Fiberhusk (löytyy myös nimellä psyllium kauppojen jauho/mausteosastolta) ei ole välttämätön, mutta tuo leipiin hieman kuohkeutta.
Mitä tilanteeseeni tulee, vielä on matkaa rannalle, mutta viikonloppuna minua hymyilytti siskoni kanssa teatterissa jo näin paljon.
...ja nyt on muuten jo syyskuu, joka meilläpäin tarkoittaa sitä, että kohta on joulu...! ;)
P.S. Resepteistä kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Karppaus.infon reseptisivua.
P.P.S Vastailen kommentteihin vähän hitaammalla tahdilla, joten jos olet kysynyt jotain, etkä saanut vielä vastausta, niin palaathan parin päivän päästä tsekkaamaan uudestaan. :)
