Nyt jaan teille eniten käyttämäni ruokaohjeen - tästä superhelposta ja erittäin matalahiilihydraattisesta näkkileivästä tuli supersuosikkini kertalaakista!

Sain ohjeen anopiltani vuosi sitten kun olin juuri aloittanut VHH-ruokavalion. Tuunasin sitä sisällyttäen reseptiin hieman enemmän eri siemeniä, ja vuoden aikana olen valmistanut tästä suursuosikista jo monen monta eri versiota eri jauheilla ja siemenkokoonpanoilla.

Näkkäri on ikävä kyllä myös mieheni suurta herkkua, ja mun pitää välillä laittaa näkkärit piiloon ettei koko pellillinen katoa parissä päivässä! ^_^

Sekoita ainekset kulhossa pehmeäksi taikinaksi. Levitä pellille leivinpaperin päälle tasaiseksi ohueksi levyksi. Paista uunissa vajaa 200 asteessa 20-30 minuuttia riippuen siitä kuinka kovaa tai tummaa haluat näkkäristäsi. Leikkaa näkkäri viipaleiksi heti tuoreeltaan, ennenkuin se ehtii jäähtyä kovaksi.

Alkuperäisessä ohjeessa oli 10 rkl auringonkukansiemeniä eikä lainkaan kurpitsan- tai hampunsiemeniä, mutta eri siemenillä näkkäristä tulee maukkaampaa. Hampunsiement tuovat leipään erityisen rapean lisän.

Olen korvannut välillä osan vehnäleseistä ja mantelijauhosta myös sokerijuurikashiutaleilla ja hampunsiemenjauheella, ja hyvää tulee. Aikeissa on kokeilla myös kuivatulla nokkosella maustettua versiota.

Näkkäri on herkullista sellaisenaan terveellisenä snacksina tai vaikka aamupalana juuston ja muiden perinteisten leivänpäällysten kanssa. Ja paljon ruokaisampaa kuin perinteinen viljanäkkileipä.

.

Varoitus: siemennäkkäri voi aiheuttaa hallitsematonta himoa ja riippuvuutta. ;)

P.S. Uusi karva-aiheeseen liittyvä kysely sivupalkissa!

  Naisten ikuinen taistelu karvoja vastaan.

Siinäpä meillä asia, jonka ympärille on kehitetty oma teollisuutensa. Naiset haluavat ihonsa olevan niin karvavapaa ja sileä kuin mahdollista, ja vieläpä mielellään niin kivuttomasti, helposti ja pitkäkestoisin tuloksin kuin mahdollista, ja tämän ansiosta jotkut pyörittävät miljoonabisnestä.

Miettikää nyt miten hullua. Joku tienaa sillä, että me emme kestä katsella ihokarvojamme…! Sheiverit, epilaattorit, vahat, sokeroinnit ja hoitoloissa suoritetut karvanpoistot tuottavat vuosittain ihan mielettömiä summia.

Tämä on osa kauneusbisneksen mielenkiintoisia ulottuvuuksia.

Oletteko koskaan miettineet, mistä inhotuksemme ihokarvoitusta kohtaan on edes lähtöisin? Mehän olemme syntyneet karvaisina aikojen alussa ja karvat ovat luonnollinen osa kroppaamme. Vuosien saatossa ne ovat vähentyneet tarpeettomina, ja voidaan ehkä evoluution perusteella olettaa, että joskus tuhansien vuosien kuluttua olemme täysin karvattomia. Tarvitaankohan enää edes hiuksia päätä lämmittämään…?

Vaikka tämänhetkinen jäljellä oleva karvoituksemme onkin lämpö- ja suoja-aspektin kannalta tarpeetonta, ei se silti mielestäni selitä vimmaista tarvettamme päästä siitä eroon. Miksi karvat koetaan vastenmielisenä? Miksi sileä, karvaton iho on (ainakin länsimaisessa kulttuurissa) kaunista?

Kuten kauneusihanteissa yleensäkin, taustalla on tietenkin kulttuurin luoma ”malli”, jota puolestaan välittää voimakkaimmin media. Ja mediaan taas vaikuttavat markkinavoimat. Olen miettinyt, onko koko sheivaustarve kehitetty pelkästään tuottamaan rahaa. Vai ovatko naiset ajelleet karvojaan jo antiikin aikoina, jolloin kauneus ei ollut samanlainen bisnes kuin tänä päivänä…?

Asia täytyi googlata. Kyllä, karvaton iho on koettu esteettisesti tai hygieniasyistä miellyttävänä jo faaraoiden Egyptissä. Myös antiikin Kreikassa ja Roomassa suosittiin ajeltua ihoa (vaikka tänä päivänä Välimeren naiset tunnetaan karvaisista kainaloistaan…). Eli ihan pelkästään Gillette ja kumppanit eivät ole vastuussa karvanpoistomaniastamme.

Mutta antiikin aikaan karvanpoisto ei epäilemättä ollut samanlainen bisnes kuin tänään. Milloin karvoista eroon pääsy alkoi kaupallistua…?

Aina niin palvelualtis Google tietää vastauksen tähänkin. Ihokarvojen ajelu oli välillä vuosisatoja ”poissa muodista”, tai vähintäänkin hyvin underground-toimenpide, mutta naisten pukumuodin alkaessa 1920-luvulla paljastaa sääriä ja kainaloita alkoi karvojen poistaminen olla taas ajankohtaista.

Ensimmäinen varsinainen ihokarvojen poistoon kannustava mainos nähtiin amerikkalaisessa Harper’s Bazaar –lehdessä vuonna 1915. Mainoksessa toisen olkapään paljastavaan toogaan pukeutunut nainen on taivuttanut kätensä pään yli kaarelle, paljastaen sileäksi ajellut kainalot. Kuvateksti kertoo ihokarvojen poiston olevan tarpeellista ”kesämuodin ja tanssin yhdistelmälle”.

Anti-kainalokarvamainontaa seurasi pian säärikarvakampanjoita, ja viimeistään Toisen maailmansodan aikaisen pin-up –tyttö Betty Grablen ikoninen kuva teki säärten paljastamisesta Amerikassa lähes isänmaallisen teon. Se yhdistettynä jälleen lyhenevään helmaan ja läpinäkyviin sukkahousuihin tekivät säärikarvoista ei-toivottuja.

Bikinimuodin astuessa kuvaan sai alapäänkin karvoitus lähteä…. Tämän alueen karvatrendi tuntuu vaihdelleen paljonkin vuosikymmenien aikana. Kaikki muistavat 70-luvun ”puskat”, kun taas 2000-luvulla ihanteena on täysin sileä ”brasilialainen”.

Ensimmäiset naisten depilaattorit ilmestyivät markkinoille 20-luvulla, ja loppu onkin historiaa. Joka vuosi höyläfirmat lanseeraavat uusia, toinen toistaan liukkaammin ja mukavammin hommansa hoitavia epilaattoreita, voiteita, vahoja, teriä ja sokereita. Etenkin tämän hetken ”kaikki pois” –ideaali pitää karvanpoistobisneksen kuumana.

Tunnustan itse olevani erittäin laiska sheivailija, etenkin mitä tulee ”down under” –alueeseen. Koko postausaihe tulikin mieleeni tänä aamuna kun kävin kuntosalilla. Huomasin pukuhuoneessa vilkuilevani ympärilleni saisiko epäsiisti biksurajani paheksuvia katseita osakseen. Ärryin omasta huolestani. Mitä sillä on väliä minkä verran jollain random puntilla kävijällä on karvaa tai missä päin vartaloa? Miksi välitän muiden mielipiteistä? Ilmeisesti juuri siksi, että kulttuuri on sitonut minuun niin voimakkaan kuvan siitä että karvoitus on ”väärin”.

Lähdin kotiin ja laitoin paikat siistiksi. Ja kirjoitin tämän jutun.

Mikä on teidän suhteenne sheivaukseen? Mitä teidän karvoillenne kuuluu? Saavatko ne elää ja rehottaa rauhassa vai kitkettekö ne pois kun puolikin milliä pilkottaa? Onko karvojen ajelussa oikeasti mitään järkeä...?

Ja hei - ajellaanko me niitä brasseja muka itsemme vai pelkästään miesten takia.....?

Maitoparta, vai pitäisikö sanoa -viiksi, tervehtii teitä! :)

(Pahoittelen muuten kuvien huonoa laatua, reissussa mukana vain läppäri ja kännykamera.)

Mä olen viime kesästä saakka näyttänyt auringonottopuuhissa tältä, jotta minimoisin "pigmenttiviiksi"efektin. Ylähuuleni iho kärsii joka vuosi pahenevasta hyperpigmentaatiosta, ja jo lyhyt altistus UV-säteilylle saa "viiksialueen" tummenemaan ruman likaisen näköiseksi. Viime kesänä aloin toden teolla taistella ilmiötä vastaan, ja levitän siis ylähuulen päälle liioitellun reilun kerroksen korkeasuojakertoimellista aurinkovoidetta. Jo pelkästään 10 minuutin työmatkaa varten käsittelen ylähuulen suojakertoimella (tällöin tosin näkymättömästi).

Ja kyllä tämä auttaa. Jonkun verran ainakin.

*

Sitten mä halusin kertoa teille eilisestä DIY-aurinkovoiteestani. :) Olin mielestäni niin kekseliäs, muahhahhaa... Olin jälleen viettämässä viikonloppua saaristossa, mutta aurinkorasvat jäivät kotiin. Sää oli mitä auringonpalvottavin, ja olin ihan että damn...! Mitäs mä nyt teen? En jaksanut lähteä kauppaan ostamaan uutta yhtä päivää varten.

Maarianhaminan kämpän kylppäristä löytyi kaksi vuotta vanha Santen aurinkovoide, joka oli kuivahtanut niin ettei pumppumekanismi enää toiminut. (Mineraalipohjainen aurinkovoide siis näköjään todella kuivuu....)

Revin sitten pumppupään irti ja kaivoin voidetta purkista cocktail-tikulla. Todettuani voiteen liian jähmeäksi levittymään iholle kunnolla, keksin sekoittaa sitä toiseen kaapista löytyneeseen tuotteeseen - Olivin käsivoiteeseen. Ja johan notkistui! ^_^ Samalla sain myös kätevästi lantrattua itselleni turhan korkean suojakertoimen matalammaksi. :P Paitsi huulen kohdalle!

Maitoparta ja koirulit aurinkokylvyissä. Hyvin toimi miksattu aurinkovoide! :) Mineraaliaurinkosuojan teho ei myöskään heikkene samalla lailla kuin kemiallisen, eli kaksi vuotta vanhan mineraalisuojan voi olettaa olevan aivan yhtä tehokas kuin uutena. Kemiallinen aurinkosuojahan taas laimenee jonkun verran ajan kanssa ja valon & lämpötilan vaihteluiden seurauksena.

Vielä tällainen Viivi-kuva kun koiria ei ole aikoihin näkynyt blogissa!

Pitää vilpittömänä aurinkotyttönä taas todeta, että aijaijai kun teki hyvää saada annos auringon valoa & lämpöä. Sitä ei ole kyllä tänä kesänä koettu liiaksi asti...!