Vihdoin terveisiä Venetsiasta..!

Onhan se nyt hassua kun jossain Albaniassa on ilmaiset, nopeat wifi-verkot kaikkialla, mutta täällä Italiassa (no, ainakin Venetsiassa) ovat nettikahvilat kiven alla ja hotellin wi-fi maksaa maltaita. Meidän lähikahvilassa Lidossa on ilmainen wi-fi, mutta blogini sivuja se ei jaksa oikein pyörittää.... Nyt olen ihan innoissani kun löydettiin ristorante jonka verkko näyttäisi sallivan mun tehdä blogipostauksen..! ^_^

Canal Grande Rialton sillalta.

Tuntuu jotenkin typerältä hehkuttaa matkakohteitaan loputtomasti ylisanoin, mutta pakko tämäkin on vain sanoa; Venetsia on ihan ällistyttävän kaunis paikka. En  osannut odottaa, että täällä on oikeasti näin viehättävää. Kaupunki on kuin Praha potenssiin 10.

Ja meillä kävi aivan satumainen tuuri. Pohjois-Italiassahan oli satanut viimeiset pari viikkoa kuin saavista ja Venetsia tulvi vielä viime viikolla niin että keskustassa oli mahdoton liikkua ilman polven-yli-kumisaappaita. Sunnuntaina oli edelleen sateista ja jäimme sateenvarjoinemme kiltisti Lidon saarelle, jossa meillä on hotelli. Siellä sentään ei tulvinut.

Maanantaina aamu valkeni iloksemme aurinkoisena. Jännittyneenä nousimme vaporettoon eli vesibussiin joka lähti viemään meitä Venetsiaan. Lidosta on matkaa Venetsiaan 15 minuuttia.

Siellä se häämöttää... Pyhän Markuksen aukio eli Piazza San Marco.

Räpsin kuvia kuin kilahtanut turisti kun näin ensimmäiset gondolit. Apua, mä olen oikeasti Venetsiassa...!

Pyhän Markuksen aukion gondoliasema ja Giudeccan saari taustalla.

Maanantaiaamuna tulvavesiä oli vielä jonkun verran jäljellä ja ihmiset ylittivät San Marcoa tällaisilla rakennetuilla "silloilla". Vieressä seisoi poliiseja huutamassa "Keep walking, keep walking, don't stop to take pictures!" Vaikka tottakai kaikki pysähtyivät räpsimään otoksia vedessä kahlaavista turisteista. ^_^

Iloinen turisti ei piittaa siitä vaikka tossut vähän kastuvatkin. :)

.

.

Canal Grande.

Rialton silta.

.

.

Seuraavana päivänä vesi oli laskenut ainakin puoli metriä ja tässäkin kohtaa näkyi missä aukio loppuu ja kanaali alkaa.

Kadunnimet on kirjoitettu tosi kauniisti.

.

Toisissa kaupungeissa on metrokartat, Venetsiassa vesibussikartta... :)

Pyhän Markuksen aukio tiistaiaamuna. Huomattavasti kuivempi.

.

.

.

.

Joko Italia on muuttunut, tai sitten Venetsiassa on vain asiat toisin. Olen ollut aiemmin Milanossa ja Roomassa, mutta edellisestä Italian vierailusta on vierähtänyt 14 vuotta. Sen muistan, että italialaiset puhuvat englantia erittäin heikosti. Eivät enää. Tai eivät ainakaan Venetsiassa. Täällä kaikki puhuvat moitteetonta englantia.

Ja hinnatkin yllättivät. Odotin, että Venetsiassa olisi kallista, etenkin kun saavun Albanian kaltaisesta naurettavan edullisesta maasta. Täällä kuitenkin saa ihan hyvän lounassalaatin 8 eurolla. Ja kahvin 2-3 eurolla. Ja se kahvi.... Se on niiiiiin hyvää. Niin hyvää. :)

Huomenna vuokraamme auton ja suuntaamme Bolognaan ja Veronaan. Ja Maranelloon Ferrari-tehtaille. Arvatkaa kenen toiveesta...? ;) Mr. Karkkipäivä muuten oli aluksi vähän harmissaan siitä että emme tavanneet jossain päin Balkania. Hän oli nimittäin vähän kateellinen mun Albanian reissusta... :P Mutta tänne Venetsiaan saavuttuamme luulen hänen varmaan muuttaneen mieltään.... Tämä on kaiken maineensa arvoinen paikka.

Upea.

1. Alkuperäinen tunnelma, maa jollaisia ei ehkä pian enää ole Euroopassa. Ei Mäkkäreitä, Henkkamaukkoja, Starbuckseja…

2. Upeita UNESCOn maailmanperintölistalla olevia museokaupunkeja

3. Valloittavat ihmiset

Ansin kanssa ravintola Erassa Tiranassa - pöydän antimet maksoivat 7 euroa.

4. Hyvä ruoka

5. Todella halvat hinnat

6. Kiinnostavia nähtävyyksiä laidasta laitaan.

7. Kaupunkeja kaupunkilomista pitäville

8. Hiekkarantoja rantalomista pitäville

9. Kansallispuistoja luontoelämyksistä pitäville

10. Erilainen kokemus

* * * * * *

Sunnuntaiaamu Venetsiassa valkeni sumuisena ja sateisena, mutta Sannin aamiaispöydässä ratkesi valoisa autuus kun Mr. Karkkipäivä paljasti laukuistaan yllätystuliaisen - ruisleipää...!!!

Mies oli huomaavaisesti jopa tuonut kaksi vaihtoehtoa - perinteisen ruiskiekon ja vähähiilihydraattisen version. Voin kertoa että sallin itselleni sen perinteisen vaihtoehdon! ^_^

En voi edes kuvailla miten hyvältä leipä maistui, aidolla voilla voideltuna. Elämän pieniä nautintoja.

Vietin eilen ehkäpä yhden mukavimmista päivistä koko matkani aikana. Yhden päivän aikana Tiranassa sain neljä uutta ystävää.

Tiedän, on kulunut reissuklishee hokea että "paikalliset ovat niin ystävällisiä ja ihania", mutta täällä Albaniassa olen oikeasti tavannut aivan eri tavalla sympaattisia, aitoja ja avoimia ihmisiä. Täällä ei kukaan kiinnitä sinuun ulkomaalaisena/turistina mitään erityishuomiota, esimerkiksi jonkun maalaiskylän asukkaat eivät todellakaan tuijota sinua vaikka on selvää että olet "toisesta maailmasta". Mutta ottaessasi kontaktin albanialaisiin saat kaiken huomion ja osaksesi pyyteetöntä ystävyyttä ja avuliaisuutta.

Saavuin Tiranaan ilman karttaa ja olin samantien eksyksissä lähtiessäni hotelliltani etsimään kaupungin pääaukiota, Skanderbergin aukiota.

Pysäytin kadulla nuoren naisen ja kysyin apua. Nainen oli matkalla töihin mutta lähti samantien näyttämään minulle tietä ja sanoi ettei haittaa ollenkaan vaikka hän myöhästyy vähän...

Gertaksi esittäytynyt nainen kertoi olevansa töissä yhdessä Albanian suurimmista sanomalehdistä. Juttelimme Hillary Clintonin torstaisesta vierailusta Tiranaan, mediasta ja kaupungin nykypäivästä. Gerta taisi lopulta myöhästyä töistä enemmänkin kuin vain vähän, sillä hän halusi käydä ostamassa minulle kartan ja viedä minut kaupungin parhaalle näköalapaikalle Sky Toweriin.

Vaihdoimme yhteystietoja ja tapaamme varmasti seuraavan kerran kun tulen Albaniaan! Sillä seuraava kerta on varmaa. :)

Tässä vaiheessa minulla oli hirveä nälkä. Menin erään kadunmiehen suosituksesta italialaistyyliseen paikkaan jonka menussa oli myös kalaa ja seafoodia. Tilasin kalamaria kasviksilla. Tässä paikassa koin sitten reissun ensimmäisen ikävän ruokavälikohtauksen. Ympärilläni pöydät täyttyivät ja kaikki muut saivat ruokansa - paitsi minä. 45 minuutin kuluttua eteeni tuotiin haalea kasvislautanen joka koostui nahistuneista porkkanaviipaleista ja muutamasta orvosta kukkakaalipalasta. Kun aikaa oli kulunut tunti eikä pääruokaa edelleenkään kuulunut eikä ohi juoksenteleva tarjoilija kiinnittänyt minuun mitään huomiota tai pahoitellut ruoan viivästymistä, minulla keitti yli. Tein jotain mitäen ole eläissäni tehnyt - haukuin ravintolan täyteen ääneen ja kävelin ulos maksamatta.

Olin syönyt aamiaisen Beratissa 06.30 ja kello oli nyt 14.00 - verensokerit olivat niin alhaalla että minulla oli fyysisesti paha olo. Sanoin tarjoilijalle että ravintolan palvelu oli kertakaikkiaan "unacceptable" ja että minä lähden nyt, heippa. Viereisestä pöydästä eräs nainen sanoi englanniksi että hän on samaa mieltä ja pahoitteli asiaa ravintolan puolesta. Tarjoilijan alkaessa sopertaa minulle pelästyneenä anteeksipyyntöjä mä aloin huutaa, olin niin sekaisin nälästä ja kiukusta. (Kamalaa..!! En siis oikeasti koskaan, koskaan ole tehnyt näin...!) Huusin että olen todella, todella vihainen ja lähdin.

Päässäni takoi vain että pakko saada ruokaa, ruokaa, RUOKAA! Käännyin jostain kadunkulmasta umpimähkään ja yhtäkkiä edessäni häämötti rakennus jonka seinässä oli kalan kuva. Paikan nimi oli Delicatezza di Mare. Kalaa...! Sisään...!

Voisin kirjoittaa seuraavastakin episodista pienen novellin, mutta blogiformaatin rajoittamana yritän tiivistää sanottavani. Oli kuin olisin astunut taivaaseen jossa enkelikasvoinen mieshenkilö istutti minut pöytään ja sanoi rauhoittavalla äänellä että "ei hätää, tuon sinulle heti pienen alkupalan." Hän siis ihan oikeasti aloitti keskustelun sanomalla "Don't worry". Ilmeisesti minusta aika hyvin näkyi ulospäin että ihan kuohuin.

Pian eteeni alkoi ilmestyä gourmet-tyylisiä alkupaloja. Mustekalaa, simpukkaa, kalaa.... Herranen aika. Mihin ruokataivaaseen oikein olin tullutkaan..? Mies ei kysynyt minulta muuta kuin mitä kalaa haluaisin ja miten toivoisin sen valmistettavan.

Tunnin kuluttua olin syönyt seitsemän ruokalajin fine dining -lounaan hyvällä viinillä ja nautin uskomattoman hyvää cappuccinoa. Kaikki tuotiin pöytääni sen kummempia kyselemättä.

Aloin jutella minua palvelleelle miehelle. Hän oli Aldo. Kävi ilmi että tämä oli hänen ravintolansa, Tiranan viimeisin kalaravintola joka oli avautunut vasta 10 päivää sitten. Aldo valmistaa itse kaikki annokset. Mietin, että Aldo tarjoaa samalla tietämättään myös jonkinlaista sielunhoitoa, niin rauhoittava oli hänen olemuksensa. Tässä vaiheessa tajusin kysyä, mitä ruoka edes oli tullut maksamaan. Tämä oli selvästi hienompi ravintola, ja tajusin että minulla oli lompakossa enää 2000 lekeä (= n. 14 euroa) ja luottokortti hotellilla. Kerroin sen Aldolle, ja hän sanoi jälleen tyynesti hymyillen, "Don't worry".

Laskun loppusumma oli 1800 lekeä - olin saanut 500 lekeä alennusta. Olin niin liikuttunut etten tiennyt mitä sanoa. (Liikuttuminen tuntuu olevan minulle yleinen tunnetila täällä Albaniassa.) Olin nauttinut aterian jota Suomessa ei voisi uneksiakaan syövänsä alle parilla sadalla eurolla, ja täällä minulta veloitettiin 12,90€.

Kiittelin Aldoa ja kerroin kirjoittavani elämyksestä blogiini. Aldo hymyili tyyntä hymyään ja sanoi "Thank you kindly". Olin vain ihan että "No no, thank you."

Kolmas uusi ystäväni on Ansi, 22 vuotta.

Ansi ja pikkuveli

Tutustuin Ansiin istuessani illalla nettikahvilassa. Yhtäkkiä kuulin vierestäni ruotsia albanialaisella korostuksella. Katsoin uteliaana puhujaan, joka oli nuori, intensiivisen katseen omaava mies. Hän jutteli skypessä ruotsalaiselle ystävälleen.

En voinut olla kysymättä nuorukaiselta, miten hän osaa ruotsia. Hän ilahtui suuresti kuullessaan minunkin puhuvan ruotsia. Pian olin kuullut koko hänen elämäntarinansa - Ansi oli perheineen asunut Ruotsissa 6 vuotta kunnes heidät oli täysin ilman selitystä tai perusteltua syytä karkotettu kolme kuukautta sitten. Ansi puhuu täysin sujuvaa ruotsia ja kertoi haikeana, että hänen koko elämänsä on Ruotsissa. Hän oli opiskelemassa poliisiksi ja harrasti nyrkkeilyä mestaruustasolla. Sitten hänet vain eräänä päivänä kutsuttiin poliisilaitokselle ja kuljetettiin samantien Albaniaan. Koulu jäi kesken ja kaikki tavarat jäivät Ruotsiin.

Kävelin Ansin kanssa Skanderbergin aukiolle. Minun kävi poikaa niin sääliksi. Tiedän, tiedän. Tämän on albanialaisten arkea. Sadat ovat kokeneet aivan saman kuin Ansi. Tällaista elämä vain on. Mutta toivon, että Ansi pääsisi joskus takaisin Ruotsiin. Tavallaan hän on jo ruotsalainen. Sovimme pitävämme yhteyttä Facebookin kautta. Haluan tietää jos Ansi jonain päivänä pääsee takaisin ja valmistuu toiveammattiinsa poliisiksi.

Arbri (oikealla) ja veljensä

Neljäs uusi ystäväni on Arbri, maailmankansalainen. Arbri ei ole millään lailla tyypillinen albanialainen. Hän on asunut suurimman osan elämästään Albanian ulkopuolella, mm. 12 vuotta Lontoossa minkä kyllä kuulee Arbrin moitteettomasta englannin kielestä. Onpa Arbri asunut kaksi vuotta Suomessakin. "Minulla on eri mentaliteetti kuin perusalbanialaisella", Arbri sanoi mietteliäästi.

Tutustuin Arbriin Couchsurfing.orgissa. Sovimme tapaavamme Tiranassa kahvin merkeissä, ja meillä synkkasi välittömästi. Arbri puhuu vuolaasti ja on verbaalisesti aivan eri tasolla kuin muut matkan aikana kohtaamani albanialaiset. Hän on myös selvästi erittäin älykäs ja toimelias. Myönnän, että ihan ihan ymmärrä miksi Arbrin kaltaiset albaanit saavat ongelmitta asua muissa maissa kun taas sitten joku Ansin kaltainen itseään kouluttava nuori potkaistaan takaisin Albaniaan. Minun pitäisi varmasti olla paremmin perehtynyt maahanmuuttopolitiikkaan....

Pian minut oli kutsuttu Arbrin lapsuudenkotiin Pohjois-Albaniaan ja Arbri itse kutsuttu meille Suomeen. :) Tänään tapaamme jälleen kävelyretken merkeissä.

* * *

Enemmän kuin mieluusti jäisin Albaniaan vielä pidemmäksi aikaa, mutta "olosuhteiden pakosta" tämä osuus reissustani jää vain kuuteen päivään. Sillä tänä iltana matka jatkuu jälleen..... Minulla on treffit Mr. Karkkipäivän kanssa..... Venetsiassa! ^_^

Seuraava raportti siis tulvien keskeltä...?