Joulukalenteri, luukku 24.
Nalle löytää joulun.
Perheeni joulu on täynnä vahvoja perinteitä, ja yksi niistä kankainen joulukalenteri, jossa pieni pehmonalle kulkee nalletalossa joulua etsien. Kalenteri on lahja nyt jo edesmenneiltä Amerikan tädeiltäni. Kukaan ei muista tarkkaa vuotta milloin kalenteri on meille saapunut, mutta joskus 80-luvulla.
Kalenterin alareunassa on 24 tekstilaatikkoa, ja kussakin kerrotaan, mistä Nalle minäkin päivänä etsii joulua. Tarralla varustettu Nalle kulkee joulukuun aikana läpi talon ja käypä se etsimässä joulua pihaltakin. :) Aattona se viimein löytää joulun olohuoneesta, johon nalleperhe on kokoontunut kuusen ympärille.
Lapsena oli huikean jännää etsiä joka aamu se huone, johon Nalle sinä päivänä menisi. Yksi lapsuuden iloja on se, että kaikki on aina uutta, ja vuosi sitten koettu joulukalenteri on seuraavana vuonna jälleen yhtä jännittävä..! Kyllähän me näimme, missä huoneessa joulu lopulta odotti, mutta emme muistaneet, missä järjestyksessä Nalle kulki huoneiden läpi. Reitti oli aina "uusi", ja oli niin hauskaa siirtää Nallea matkallaan ja etsiä kalenterin pehmeästä pinnasta tarra, johon Nalle kiinnittyi. ❤️
Tänään Nalle on juuri päättänyt tämän vuotisen matkansa ja liittynyt perheensä seuraan kuusen luokse.
Niin teen minäkin, ja meillä aloitetaan kohta kuusen koristelu, Joulupukin kuuman linjan pitäessä seuraa taustalla ☺️
Joulukalenteri, luukku 23.
Olen joulukuusi"tyranni".
Eilen seistiin jälleen tutussa tilanteessa Kuopion torilla. Kuusenmyyjä, Sanni, äiti ja pari kuusiehdokasta. "En halua näin isoa puuta, tämä on liian iso, otetaan tuo sirompi", sanoo äiti. "Kuusen pitää olla iso ja rehevä, kuusi on joulutunnelman sydän!", sanoo Sanni.
Välissä myyjä vaihtaa painoa jalalta toiselle ja seuraa sananvaihtoa kuin tennisottelua. Argumentit lentelevät, viuh, viuh. Onko nuorempi nainen nyt voitolla? Saanko kaupaksi isomman ja kalliimman kuusen? Vai saako rouva tahtonsa läpi? Lähteekö mukaan pienempi puu? - - Ja: Joudunko odottamaan asiakkaiden päätöstä vielä pitkään..?
Meikäläinen voitti jälleen ja isompi kuusi kannettiin torilta. Äiti osoitti kevyesti mieltään loppupäivän mutta leppyi illaksi.
Sama juttu melkein joka vuosi.
Mä olen kuusityranni ja minun on saatava tahtoni läpi, kun se juuri minun kriteereideni mukainen joulupuu osuu kohdalle. En välttämättä ole kovin ylpeä tästä ominaisuudestani - tai oikustani, paremminkin, mutta kun tilanne on päällä, en voi perääntyä. Minussa herää kuin jokin animaalinen puolustusreaktio; "Mä valitsin tän kuusen, mun on saatava tämä kuusi!"
Kuvan kuusi ei liity tarinaan
Voin kertoa traumaattisesta joulusta, jolloin kuusen osto jäi täysin äidin vastuulle. Kukaan meistä sisarista ei päässyt paikalle Kuopioon ajoissa, ja äiti lähti kuusiostoksille yksin. Sinä vuonna kuusikauppa oli poikkeuksellisesti siirretty pois torilta, eikä torilla ollut ainuttakaan kuusenmyyjää. Äitini ei tätä tiennyt. Hän saapui aaton aattona tuttuun tapaan torille, vain kohdatakseen kuusettoman näyn.
Autottomana ihmisenä äiti ei voinut lähteä kuusiapajille kauemmas keskustasta. Neuvottomana hän jäi torille miettimään, miten ratkaisisi tilanteen. Lopulta äiti oli bongannut jonkun torimyyjän kojun edessä jo parhaat päivänsä nähneen, pikkuisen ja hyvin varisseen kuusen, joka oli ollut myyjällä tunnelmaa luomassa ja koristeena. Hädissään äiti keksi hieroa kauppaa tästä kuusipahasesta.
Kun saavuimme sisarteni kanssa aattona joulunviettoon, olohuoneessa odotti näky, jota en unohda ikinä. "Joulupuu" olisi ollut rohkean optimistinen ilmaisu sille väsyneelle, harvaoksaiselle ja lähes neulattomalle kuusenraiskalle, joka nökötti huoneen nurkassa. Olin aidosti järkyttynyt ja todella pahoillani. Niin paljon kunnon joulukuusi minulle merkitsee ja niin paljon se vaikuttaa tunnelmaan.
Mutta sillä oli mentävä. Vaikka joulu on minulle ennen kaikkea yhdessäolon juhla, sinä vuonna kävi selväksi, miten paljon tietyillä perinteillä on merkitystä. Ilman kunnon joulukuusta joulusta todella tuntui puuttuvan jotain olennaista.
Ehkä kiintymykseni kookkaisiin joulukuusiin liittyy myös rakkauteeni metsää kohtaan. Jouluksi sisään kannettu puu on jonkinlainen metsän ja luonnon symboli, ja tuo mukanaan sitä rauhoittavaa ja lääkitsevää voimaa, jota metsä ja luonto kantavat. Puulla on konkreettisesti tyynnyttävä ja ilon tunteita tuova vaikutus minuun.
Tänä vuonna "sisäänväittelemäni" kuusi muuten koki pakkasshokin, ja on tänä aamuna eri värinen kuin eilen sekä pudottanut jo paljon neulasiaan. Joskus käy näin, kun vie puun kovasta pakkasesta suoraan sisälle huoneenlämpöön. Kieltämättä olen tässä jo ehtinyt miettiä, olisiko äidin valinta sittenkin ollut parempi ja neulasiltaan sitkeämpi.... 😄🌲
Elämä on. :)
Joulukalenteri, luukku 22.
Lämpöterapiaa Kreikassa.
Tänään muistelen syksyn ja ehkä koko vuoden kuuminta päivää, ja palaan tuntemattomalle paratiisirannalle Manin niemimaalla Kreikan Peloponnesoksella.
Syyskuun 19. päivä, ja asteet hipoivat 35:ä jo aamuvarhaisella. Minä ja ystäväni Marianna ja Vasilis olimme viikonloppureissulla Manin alueella Peloponnesoksen niemimaan eteläosassa. Olin itse suunnitellut jääväni Areopolin kylään vuoristoon, kun Marianna ja Vasilis palaisivat Ateenaan. Tukahduttava kuumuus ja aivot kiehumaan laittava porotus kuitenkin muuttivat suunnitelmani jo aamun aikana - päivä vuoristokylän kujilla vaellellen siinä porotuksessa oli kuin vapaaehtoinen kutsu auringonpistokselle ja itsensä näännyttämiselle.
Päätimme hakeutua jollekin lähialueen rannalle. Vilvoittava vesi oli järkevin paikka viettää tällaista päivää.
Lähdimme ajamaan alas niemimaata ja ohitimme useita alueen tunnetuimmista rannoista. Mariannalla oli idea löytää rauhallisempi ja tuntemattomampi ranta, ja uimarantafanina hän myös haluaa tutustua reissuilla uusiin rantoihin. Itse olen täysi vastakohta, ja uimarannat ovat viimeisenä to see / do -listoillani..! :D
Lopulta päädyimme ajelemaan "piiloranta-helmen" toiveissa vähän liiankin pitkään, ja ohitettuamme Kotronasin kylän kuumuus oli kohonnut niin tukalaksi, että Marianna alkoi voida pahoin. Mikään ilmastointi ei enää auttanut asiaa, ja auton ikkunan avaaminen tuntui samalta, kuin joku olisi puhaltanut sisään jättimäisellä föönillä.
Ohitimme kyltin "Halikia Vata Beach", ja tässä vaiheessa Mariannan oli päästävä ulos autosta. "Oli ranta millainen hyvänsä, tähän pysähdytään", Marianna sanoi, sillä hän tunsi pian pyörtyvänsä. Auton mittari taisi näyttää 39 astetta. Omakin olo oli lähellä sietokyvyn rajaa, vaatteet olivat hiestä märät ja viimeinen tunti oli tuntunut siltä, kuin ajelisin neljällä pyörällä varustetussa saunassa.
Parkkeerasimme ja Marianna melkein kieri ulos autosta. Hänen koottua itseään maassa hetken, kävelimme pienen tien päähän rannalle.
Ja millainen idylli sieltä paljastui...!
Uskomattoman kirkasta vettä reunusti silmiä häikäisevän valkoinen, täydellisen sirpin muotoinen pikkukiviranta. Rannalla oli kaksi pientä ravintolaa ja kourallinen ihmisiä.
Syöksyimme varjoa antavien puiden alle ja levitimme rantapyyhkeemme. Marianna oli vedessä ennen kuin olin itse saanut edes paitaa päältä..! :D
Pian olin itsekin turkoosin veden syleilyssä, ja se hetki, kun helteestä sekainen pää ja hiestä tahmea kroppa upposivat mereen, oli sanoinkuvaamattoman ihana.... Niitä hyvin harvinaislaatuisia hetkiä, kun minun ja uimarannan välinen kemia toimii! 😍
Veden värit... Jotain, mistä en saa tarpeekseni. Niin Suomessa kuin Kreikassakaan. Tai Sveitsissä. (Alppijärvet..! 😍) Missä tahansa.
Jäimme Halikia Vatan rannalle koko loppupäiväksi. Marianna ei meinannut päästä yli siitä, miten upea ranta oli, ja kiitteli onneamme siitä, että hän oli alkanut voida niin huonosti juuri tämän paikan kohdalla. :) 😅
Marianna on todellinen ranta-aficionado. Hän tuntee uimarantoja kohtaan samaa, kuin minä luontopolkuja tai idyllisten kylien kujia. Marianna voisi matkustaa pelkästään täydellisten rantojen perässä, ja saa suurta nautintoa löytäessään tuntemattomia helmiä. Kreikan Mani on hänelle tuttu ja rakas kohde. Mutta juuri tällä rannalla hän oli ensimmäistä kertaa minun kanssani, sinä uskomattoman kuumana päivänä 19. syyskuuta.
⛱☀️
Joulukalenteri, luukku 21.
Kuopio.
Tätä kirjoittaessani olen 40 minuutin päässä Kuopiosta. <3 Kun astun junasta, joulu voi virallisesti alkaa. ☺️
Puijo, Kauppahalli, Valkeisenlampi, Väinölänniemi, Niirala ja Huuhanmäki.... puhumattakaan ystäväni Milin joulumaailmasta..! 🥰 Kaikki mun lempimestat..! Pian nähdään!
Missä te vietätte joulua? Omassa kodissa, lapsuuden kodissa, mummolassa, jossain muualla..? Tai ei ollenkaan..?
Joulukalenteri, luukku 19.
Oma koti.
Kirjoitin marraskuussa kodin kaipuusta. Miten se on alkanut täyttää rintaa yhä voimakkaammin, miten tarve jollekin pysyvälle on alkanut syrjäyttää halun vaeltaa loputtomiin.
Olen päättänyt omistaa vuoden 2022 sille, että saan vihdoin oman kodin. ❤️ En tästä enää nuorru, ja mitä lopulta oikein odotan? Että joku muu järjestää elämäni?
Haluan omat ikkunat, oman oven ja oman ison pöydän, jonka ympärille kutsua ystävät ja rakkaat. Haluan lämpimän valon ja tuikkeen verhojen takana, joka kuuluu minulle.
Unelmakodissani olisi iso keittiö. Keittiö on aina ollut minulle kodin sydän ja tärkein paikka, ihan lapsesta saakka, vaikka lapsuudenkodissani ei juuri kokattu eikä keittiö ollut "pullan tuoksuinen" kotoilun tyyssija.
Keittiö on paljon enemmän kuin ruokaa. Lapsena istuin siellä tekemässä läksyjä, teininä lukemassa Stephen Kingiä aamuyön tunneille ja parikymppisenä kirjoittamassa pitkiä kirjeitä - aikana, jolloin kynä vielä pysyi kädessä ja tuotti sivukaupalla tekstiä. Jouluisin keittiö kokosi perheen yhteen vuoden ainoalle kunnolliselle yhteiselle aterialle. Joulu on aina ollut minulle SE aika vuodesta, kun on saanut syödä yhdessä. Sitä tunnetta ei voita mikään.
Keittiö on minulle olohuone, työhuone, ruokahuone ja yhdessäolon huone. Keittiö on sielultaan lämmin, ja ehkä juuri se on syy, miksi rakastan keittiötä tilana niin paljon.
En minä tietenkään omaa "Southforkia" tule koskaan saamaan, kyllä sen tiedän. En ehkä hurjan isoa keittiötäkään.
Voihan olla, että nämä realiteetit ovat jossain alitajunnassa hillinneet minua edes tarttumasta kodin hankintaan. "Kun en voi kuitenkaan saada just sitä täydellistä."
Mutta tänä vuonna olen viimein kypsynyt ajatukseen, ettei mitään saa, jos odottaa vain täydellistä, tai sitä, että kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Eivät ne palaset aina loksahda. Silti voi mennä eteenpäin ja tehdä asioita, jotka rakentavat hyvää elämää. Kyllä pienempikin keittiö voi olla ihan hyvä. ❤️ Kun se on oma keittiö, joka tuntuu kodilta.
Ensi jouluna oman juhlapöydän ääressä..?
Postauksen kuvat ylintä lukuun ottamatta ovat Björnhofvda Gårdista Ahvenanmaalta. Yksi ihanimmista paikoista ja kodeista, joissa olen Suomessa koskaan vieraillut.
Joulukalenteri, luukku 16.
Linda Evangelista.
Kanadalainen huippumalli Linda Evangelista oli minulle teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa kaunein ihminen, jonka tiesin. Linda oli 90-luvun supermallibuumin suurimpia ikoneja ja hänen kasvonsa ja täydellinen vartalonsa näkyivät kaikkialla - catwalkeilla, lehdissä, musiikkivideoilla.
En saanut tarpeekseni Lindan valtavasta vetovoimasta, persoonallisesta kauneudesta ja mielettömästä muuntautumiskyvystä. Linda oli yhtä upea ja uskottava lyhyttukkaisena tuimana poikatyttönä, historiallisena barokkileidinä kuin kiharapäisenä platina-blondattuna viettelijättärenä. Hän oli yksinkertaisesti tyrmäävä, maaginen ja omaa luokkansa aina.
Linda Evangelista on fotogeenisyyden kulminoituma.
Pääsin ihailemaan Lindan kauneutta ja valovoimaa Vogue-lehdessä, jota tilasin 15-vuotiaasta parikymppiseksi saakka. En ollut kiinnostunut muodista vaatteiden näkökulmasta, vaan kauneudesta, ja britti-Vogue oli tuohon aikaan muodin lisäksi myös kauneuden raamattu. Ainakin minulle.
Tuoreimman Vogue-lehden kolahdus postiluukusta oli aina kuukauden kohokohta.
Kauneus ilmiönä ja esteettisenä kokemuksena kiinnosti ja veti minua puoleensa aivan mielettömällä voimalla. Ahmin kuvia malleista, meikeistä ja ihonhoitotuotteista. Rakastin kosmetiikkamainoksia. Rakastan niitä yhä, mutta 90-luvun mainoksilla tulee aina olemaan aivan erityislaatuinen asema, koska niiden myötä kasvoin kauneuden maailmaan. Saan melkein kylmiä väristyksiä kun näen vanhoja Revlonin, Cliniquen ja Chanelin mainoksia. Ne ovat piirtyneet kauneusfriikin sieluuni tavalla, jota minkään myöhemmän aikakauden kauneuskuvasto ei ole voinut tehdä.
Tämänkin postauksen kuvat ovat värikosmetiikan mainoksesta. Yardleyn kolmiaukeamaisessa mainoksessa Lindan huulilla nähdään Yardleyn Stay Fast -huulipunan sävyjä. Kahleet Lindan ympärillä kuvaavat huulipunan laatua, joka "lukkiutuu sinuun".
Olisin mielelläni kuvittanut postauksen taiteellisemmilla ja monipuolisemmilla kuvilla, joiden kautta välittyisi Lindan uskomaton muuntautumiskyky, mutta en rehellisesti jaksanut selata läpi lähes sadan Vogue-lehden varastoani. Linkitän muutamaan kuvaan netissä. Tässä kuvassa Linda on ylevä punapää, tässä tummahipiäinen tomboy-senorita, ja tässä vaalea Marilyn-seireeni. Tämä look on yksi omia Linda-lemppareitani. Myös tämä Sophia Loren -esque look on upea!
Ikonisimpia Linda-kuvia löytää googlettamalla "Peter Lindbergh and Linda Evangelista", Lindberghin ottamat mustavalkoiset kuvat Lindasta kuuluvat kaikkein tunnetuimpiin.
Ihailuni Lindaa kohtaan on saanut minut usein pohtimaan vaikutusta, mikä esteettisellä kauneudella voi meihin olla. Miksi toisen ihmisen kauneus voi aiheuttaa meissä näin syviä tunteita..? Toki kauniit asiat ylipäänsä aikaansaavat voimakkaita tuntemuksia, ja yhtä lailla kasteinen niitty aamu-usvassa tai Manhattanin siluetti auringonlaskussa voivat aiheuttaa vastaavia kauneuden kokemuksen väristyksiä. Linda on kuitenkin ainoa ihminen, jolla on ollut minuun tällainen vaikutus. Linda oli minulle kuin taideteos; alati muuttuva ja uudistuva maalaus ja veistos, joka ihmetytti ja pysäytti joka kerta sitä katsellessani.
Missä Linda on nyt? Linda jatkoi mallin uraansa sporadisesti vielä 2000-luvulla, mutta vetäytyi vuonna 2016 julkisuudesta epäonnistuneen kauneusoperaation seurauksena. Tänä syksynä erakoitunut ja masentunut Linda astui ensimmäistä kertaa esiin tarinansa kanssa. Tarina on jälleen yksi surullinen dokumentti kauneusmaailman ja ikääntymisen raadollisuudesta, miten naisten on tässä ajassa ja kulttuurissa vaikea hyväksyä vanhenemistaan.
Tämän kaltaiset tarinat herättävät paljon ajatuksia - ja myönnettävästi surua. En ole itsekään täysin näiden ajatusten yläpuolella. Vaikka nautinkin ikääntymisen merkkien tarkkailusta ja niistä kirjoittamisesta.... valehtelisin, jos sanoisin, etteivät rypistyvät silmänympärykset ja syvenevät otsarypyt saa minua tuntemaan itseäni vähemmän viehättäväksi kuin nuorempana. Ja etteikö minussa heräisi välillä tiettyä haikeutta, kun katson kuvia kasvoistani nuorempana. Liittyykö tämä lopulta vain tähän aikaan, kulttuuriin ja arvotuksiin, siitä en ole ihan varma. Eikö nuoruutta lopulta ole aina ihannoitu. Nuoruus on kuitenkin niin paljon enemmän kuin ihon pinta....
Tästä voisi kirjoittaa ihan oman tekstinsä, mutta jätetään tämä kirjoitus kunnianosoitukseksi Linda Evangelistalle. Yhä ja aina kaunis ja ainutlaatuinen. 💜
Joulukalenteri, luukku 14.
Veikko.
Näin tänään sattumalta ystävääni Veikkoa pitkästä aikaa. Olemme viimeksi tavanneet ennen koronapandemian alkua. Tapaamme muutenkin harvakseltaan, muutamia kertoja vuodessa.
Veikko on 91-vuotias. (Ja oikealta nimeltään jotain muuta.) Ilahduin, kun Veikko näytti hyvävointiselta ja koronasta huolimatta hakeutuu ulos ihmisten keskelle. Kun edellisen kerran tapasimme vuonna 2019, Veikko ei ollut niin hyvässä kunnossa, ja kun keväällä 2020 puhuimme puhelimessa, hän ei ollut muistaa kuka olen.
Tänään Veikko istui pirteän oloisena tamperelaisessa kahvilassa aamiaisella. Menin tarpeeksi lähelle jotta näkövammainen Veikko tunnistaisi minut, ja kuullessaan ääneni vanhuksen kasvoille syttyi iloinen hymy. "Sinä...!" hän huudahti ja tarttui käteeni.
Veikko ja minä tutustuimme Barcelonan lennolla kahdeksan vuotta sitten. Niitä erikoisia kohtaamisia, joita elämässä joskus sattuu.
Lento oli syksyn viimeinen Ryanairin lento Tampereelta Gironaan ja matkustajia oli vain kourallinen. Lennolle oli luvattu huonoa säätä, suorastaan myrskyolosuhteita, ja olin henkisesti valmistautunut mm. salakuljettamalla lennolle pienen pullon viskiä. (Se meni "kasvovetenä" kosmetiikkatuotteiden joukossa.)
Koska kone oli lähes tyhjä, matkustajat valitsivat paikkansa mistä sattuu. Suurin osa valtasi itselleen koko rivin. Minäkin asetuin yhdelle kolmen penkin riville. Yhtäkkiä viereeni istui vanha mies. "Saanko istua tähän?" mies kysyi. "On niin tylsää istua koko lento yksinään, mukavampaa kun on seuraa".
En ole varma, mitä olisin vastannut normaaliolosuhteissa, mutta nyt seura tuntui turbulenttista matkaa ajatellen varsin mukavalta tarjoukselta. Pelkään lentämistä aivan hirveästi, ja hermostun pienimmästäkin ilmakuopasta. Matkaseura (ja lasi viiniä tai viskipaukku!) auttaa saamaan ajatuksia pois pelosta, ja lempeän näköinen vanhus vaikutti ehdottomasti mukavammalta vierustoverilta kuin tyhjä penkki. Toivotin miehen tervetulleeksi rivilleni.
Lento olikin varsin pomppuinen, ja seuraavien tuntien aikana sekä tutustuin Veikkoon että puristin lujasti hänen hentoisia käsiään pahimman turbulenssin ravistellessa konetta. Vieruskaverini oli hiljattain menettänyt vaimonsa syövälle ja elänyt elämäänsä tehden valintoja, joita ei kaikkia enää täysin allekirjoittanut. Veikko oli bisnespohatta, ja ollut suuren osan parhaista vuosistaan naimisissa yrityksen, ei perheensä kanssa.
Kun kone laskeutui Gironaan, vieressäni istuva mies oli saanut kasvot, ääriviivat ja tarinan. Veikko rakasti Barcelonaa, hän rakasti matkustamista ja hän rakasti elämää. Hän kertoi, että nyt kun puolisoa ei enää ollut, hän omisti vapaa-aikansa sille, että matkusti paikkoihin, joissa hän ja vaimo olivat usein yhdessä vierailleet ja jotka olivat olleet heille tärkeitä. Veikko asui samoissa hotelleissa ja samoissa huoneissa kuin vaimonsa eläessä, ja kävi samoissa ravintoloissa ja museoissa. Hän matkusti muistoihin ja eli niiden kautta uudelleen elämänsä onnellisia hetkiä.
Barcelonassa Veikko vei minut ravintolaan, josta sai ihan parasta mustekalaa. Tämä juttu päätyi muinoin blogiinkin..!
Barcelonan matkan jälkeen minä ja Veikko jäimme pitämään yhteyttä. Kävimme silloin tällöin kävelyllä tai syömässä Veikon lempiravintolassa. Vanha mies kiehtoi, liikutti ja myönnettävästi välillä myös ärsytti minua. Mutta jälkimmäinenkin lopulta lempeydellä. Veikko ei selvästikään ollut ollut liikemiesvuosinaan maailman helpoin ihminen, ja vielä vanhuuden - ja ikävän - pehmentämänäkin hänessä oli valta-aseman jättämää asenteellisuutta, jota minun ei ollut ihan helppo hyväksyä.
Kontrasteista ja epäsovinnaisesta asetelmasta huolimatta meistä jollain tapaa tuli ystävät. Veikolla ei juuri ollut ystäviä, ja minusta hän löysi nuoruuden lähteen, kuten hän sitä nimitti, josta ammensi itseensä elämän energiaa. Hän kertoi aina nuortuvansa seurassani. "Varastan sinulta energiaa", hän saattoi sanoa virnistäen.
Minusta puolestaan oli mielenkiintoista kuulla yksin jääneen entisen johtajan elämäntarinoita. Ja jos jokin minua Veikossa erityisesti inspiroi, se oli hänen mieletön rakkautensa elämää kohtaan. Tämä 9-kymppinen, lähes sokea mies ei antanut moisten seikkojen hidastaa menoaan vaan porhalsi ympäri Eurooppaa hakemassa iloa ja energiaa hänelle rakkaista ja merkityksellisistä paikoista. Veikki sanoi tietävänsä olevansa elämänsä ehtoolla, ja että hän halusi käyttää jäljellä olevan aikansa täysillä elämiseen ja iloa tuottavien asioiden kokemiseen.
Eräänä kesänä hän osti yks-kaks Interrail-lipun ja matkusti junalla Euroopan halki Roomaan ja Venetsiaan. Sain puhelun ravintolan terassilta San Marcon aukiolta. "Taidan ottaa paluumatkalle ykkösluokan hytin. Ei siellä rahvaan joukossa jaksa enää istua".
Tänään kohtasimme aivan sattumalta kahvilassa, jonne olin tullut tapaamaan ystävääni (lukijaani, itse asiassa..! <3). Edellisestä tapaamisestamme on kolme vuotta.
Istuin hetkeksi Veikon seuraan ystävääni odotellessa. Tarkastelin hänen haurasta mutta samalla niin ryhdikästä ja elämäniloista olemustaan. Tunsin rehellisesti myös hämmästystä. Veikko on välillä ollut hyvinkin heikossa kunnossa - ja tässä hän nyt taas istui kaikissa voimissaan, 91 vuotta lasissa, nauttimassa aamiaista kahvilassa niinkuin kuka tahansa vitaalinen ihminen. Tuttu pilke silmissään. Kynnet siististi huoliteltuina kuten aina. Mutta tällä kertaa parran sänki leuassa.
Sekin sai minut hymyilemään.
"Mennäänkö joskus taas syömään?" Veikko kysyi.
"Katsotaan", vastasin. "Katsotaan".
Tämä luukku on omistettu Veikolle ja elämän ilolle.
Joulukalenteri, luukku 13.
Kun on kivaa ja silti menee pieleen.
Eilinen lähti lupaavasti liikkeelle kauniin valoisalla aamulla ja mukavan rennolla meiningillä. Päivän ohjelmassa oli yhteistyöpostauksen viimeistely ja julkaisu, pyykin pesua, kävelylenkki koirien kanssa ja kello 17 viikonlopun odotettu kohokohta: tunnelmallinen joulupöytä maalaisravintola Kallas Skärgårdissa ystäväni Lenitan kanssa.
Kellon lähestyessä kolmea kaikki oli reilassa. Pyykit kuivumassa, koirat lenkitettyinä ja työhommatkin viittä vaille valmiina. Lenita tulisi hakemaan minua vartin yli neljä. Katsoin kelloa ja laitoin yhteistyökumppanilleni Biodellylle viestiä, että julkaisisin postauksen illalla, koska aamupäivällä blogissa oli ilmestynyt joulukalenteri ja halusin jättää postausten väliin taukoa. Sudin meikit naamaan ja pukeuduin. Laitoin hajuvettä ja virittäydyin mukavan illan tunnelmaan. Ahh, pian saisi vuoden ensimmäisen jouluruoan...! 😍
Ennen lähtöä laitoin koirien nappulat veteen pehmenemään, jotta Totin ja Viivin illallisruoka olisi valmiina tarjoiltavana kun palaisin. Olin arvioinut olevani takaisin kotona seitsemän pintaan. Koirat ovat tottuneet saamaan ruoan seitsemältä ja alkavat elämöimään, jos murkinaa ei ala kuulua puoli kahdeksaan mennessä. Sitä pidempään minulla ei missään nimessä menisi.
Ajomatka illalliskohteeseemme osoittautuikin pidemmäksi kuin Lenita oli arvioinut, ja 45 minuutin sijaan matka vei yli tunnin. Olin unohtanut, että matkalla kuljetaan lossillakin - Vårdö on irti manner-Ahvenanmaasta.
Seuraava yllätys tuli tarjoilun muodossa. Olin odottanut joulupöydän olevan buffet-tyyppinen, kuten se kaikkialla Ahvenanmaalla on, mutta tällä kertaa joulupöydän annokset tarjoiltiinkin pöytiin ruokalaji kerrallaan. Illalliseen kuului viisi ruokalajia; kalalautanen, lihalautanen (minulle vegeversiona), lämmin ruoka, juustot ja jälkiruoka.
Ilta eteni ja meillä oli mukavaa. Paikka oli ihanan tunnelmallinen ja ruoka oli hyvää - mutta pian tajusin kellon olevan ihan liian paljon alkuperäiseen aikatauluun nähden. Buffetissa joulupöydän vetämiseen olisi mennyt tunti - nyt olimme istuneet ravintolassa kaksi tuntia, ja menossa oli vasta kolmas ruokalaji. Toisissa olosuhteissa tällainen kiireetön tarjoilu ja ajan kanssa nautiskelu olisi ihanaa, mutta minulla oli kotona kaksi nälkäistä koiraa sekä yhteistyöpostauksen julkaisu odottamassa.
Aloin hermostua. Kun kello tuli seitsemän tajusin, etten mitenkään ehdi kotiin ennen kahdeksaa. Laitoin Biodellyn yhteyshenkilölle nolona viestiä, että näyttää siltä, etten pääsekään julkaisemaan postausta. Kerroin rehellisesti, että istuin ravintolan joulupöydässä.
Siinä vaiheessa kun jälkiruoasta oli selvitty (minulle riittivät juustot), kello oli jo kahdeksan. Joulupöydän viiden ruokalajin tarjoilu oli kestänyt yhteensä 2 tuntia 45 minuuttia..! Mietin kauhuissani, joko koirat olivat alkaneet haukkumaan kotona ja häiriköivät nyt naapureita. Pitkään yksin oltuaan, etenkin jos ruokaa ei kuulu ruoka-aikaan, koirat hermostuvat ja alkavat haukkua pienimmällekin rappukäytävästä kuuluvalle äänelle.
Tajusin myös, että pyykkini roikkuivat yhä taloyhtiön pesutuvan kuivaushuoneessa, ja toinen naapuri oli varannut pyykkituvan iltavuoron. Ei hemmetti.... Biodellyn yhteistyöhenkilökään ei ollut vastannut viestiini, ja vatsaani alkoi melkein koskea kun mietin, miten ilta saattoikin venyä näin ja mukava tunnelma vaihtui tuttuun syyllisyyden tunteeseen.
Lähdimme ajamaan takaisin Maarianhaminaan. Lenitan auton kurvatessa kotipihaani kello oli jo 21.15. Avatessani talon ulko-oven kuulin Totin haukunnan alas asti. Asuntoni on ylimmässä kerroksessa. Syöksyin rappuset ylös ja kohtasin eteisessä kaksi äärimmäisen närkästynyttä ja vauhkona hyppivää ja kiljuvaa koiraa. Ei sitten muuta kuin hauvat äkkiä talutushihnoihin ja ulos.
Kun olin palaamassa pissalenkiltä sisään, kohtasin rappukäytävässä illan pyykkivuoron varanneen naapurin. "Sinun pyykit taitaa edelleen olla kuivaushuoneessa?", hän sanoi. "Olen odottanut, että pääsisin ripustamaan omat pyykkini", hän sanoi - vaikkakaan ei mitenkään vihaisesti. Pyysin anteeksi ja kipaisin koirat kainalossa saman tien pyykkitupaan keräämään pyykit naruilta. Kyllä mahtoi naapuri ihmetellä miksi koiratkin piti ottaa sinne mukaan...
Kun vihdoin pääsin antamaan koirille iltaruokaa, kello oli melkein kymmenen. Olin jo lenkillä huomannut, että Totti käyttäytyi oudosti ja merkit viittasivat siihen, että sillä oli yksi pahoinvointikohtauksiaan. Totti kärsii munuaisen vajaatoiminnasta ja sillä on välillä pahoinvointia mikä johtaa oksenteluun ja ruokahaluttomuuteen. Tänä iltana oli yksi sellainen kohtaus, ja ruokailun sijaan se perääntyi kupiltaan ja alkoi uikuttaa. Uikutus ei hiipunut, ja Totti meni yhä levottomammaksi, tärisi ja kuljeskeli pitkin seiniä.
Istuin keittiön lattialla ja mietin, eikö tämä ilta nyt voinut loppua rauhallisissa merkeissä.
Loppuillan istuin keittiön pöydän ääressä Biodelly-postauksen linkkejä lisäillen (se oli se työ, joka postaukseen oli vielä illalla jäljellä) ja silittelin tärisevää Tottia, joka pesälaatikossaan makasi viereisellä tuolilla.
Kun blogityö vihdoin oli valmis, koirat käytetty illan viimeisillä pissoilla ja meikit putsattu emännän naamasta, olin niin agitoituneessa tilassa, että en pystynyt nukahtamaan moneen tuntiin. Katsoin kelloa viimeisen kerran kolmen aikaan. Rauhoittunut Totti nukkui sikeästi jaloissani. Lattialta kuului Viivin kuorsaava hengitys.
Se oli sellainen joulupöytä.
(Ja nyt mä julkaisen viimein Biodelly-postauksen.🙈 Tässä.)
Joulukalenteri, luukku 12.
Kuinka ihastuin ruotsin kieleen.
Aloitin ruotsin kielen opiskelun B-kielenä yläasteella, kuten niin moni muukin. En muista, että minulla tuohon aikaan oli erityisiä tuntemuksia ruotsin kieltä kohtaan, se oli kieli jota "kuului" opiskella ja jota kaikki muutkin lukivat koulussa. Kielet kiinnostivat minua yleisesti ja ruotsi oli kieli muiden joukossa.
Yläasteelta mieleen on jäänyt sympaattinen ruotsin kielen opettaja ja Muumit, joita katsottiin tunneilla suomenruotsiksi. Menestys ruotsissa oli hyvä, 8-9 tasoa.
Lukion tokalla luokalla tapahtui jotain kummallista. Yhtäkkiä ruotsi alkoi takkuamaan ja tuntui vaikealta. Saatuani tokan luokan ensimmäisestä ruotsin kurssista seiskan, en kestänyt huonoa menestystä (perfektionisti....😔) ja suutuin koko ruotsille. En ollut tätä aiemmin koskaan saanut seiskaa mistään aineesta. Peruutin osallistumiseni kaikille loppuvuoden ruotsin kursseille välttääkseni jatkoepäonnistumiset. Harkitsin, etten enää jatka koko paskan kielen opiskelua. (Tosiasiassa en vain voinut hyväksyä sitä, etten yltänyt normaaliin standardiini.)
Lukion kolmannella päätin tarttua härkää sarvista ja aloittaa ruotsin ja minun suhteen uudelta pohjalta. Ilmoittauduin uudelleen tokalla luokalla "mokaamalleni" kurssille. Vuoden tauko kielestä oli selvästi tehnyt hyvää, tai olin kypsynyt muulla tavoin, sillä nyt ruotsi tuntui helpolta ja hauskalta. Se tuntui kiinnostavalta.
Nyt menestys ylitti kaiken aiemman, ja yhtäkkiä ruotsi oli kieli, jolla osasin ilmaista itseäni. Olen tykännyt kirjoittaa lapsesta saakka, ja yhtäkkiä opin kirjoittamaan aineita myös ruotsiksi, tekstejä, joissa oli tolkkua, juonta ja rikasta sanavarastoa. Olin itsekin todella hämmentynyt, enkä tänäkään päivänä keksi syytä, miksi kaikki muuttui. Vapaa-ajallani en edelleenkään ollut tekemisissä ruotsin kanssa enkä esimerkiksi katsonut ruotsinkielisiä tv-ohjelmia tai lukenut ruotsinkielisiä kirjoja. Silti kieli sujui.
Kirjoitin ruotsista ylioppilaskirjoituksissa E:n ja se nousi englannin rinnalle suosikkikielekseni.
Kuitenkin... minun ja ruotsin suhteessa oli yksi perustavanlaatuinen heikkous. Osasin kyllä kirjoittaa ruotsiksi hienoja aineita, mutta en osannut puhua sitä. Tämä liittyi varmasti paljon opetukseen ja sen fokukseen; koulussa opetetaan taivuttamaan sanat oikein, mutta ei aloittamaan rentoa juttutuokiota ruotsinkielisen tuttavuuden kanssa. Painoarvo on/oli kieliopissa, ei puheen tuottamisessa.
Opiskellessani matkailualalla päätin, että haluan oppia myös puhumaan ruotsia. Hain kesätöitä Ahvenanmaalta, ja laajentaakseni sanavarastoani aloin lukea ruotsinkielisiä kirjoja. Ensimmäinen lukemani ruotsinkielinen kirja oli Mikael Niemen Populärmusik från Vittula (suomeksi Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä), jossa käytetty kieli oli niin hemmetin vaikeatajuista, että luin kirjan läpi elektronisen Linguatutor-sanakirjan avulla suunnilleen joka sivua kiroten.... En todellakaan tykännyt kirjasta, mutta luin sen loppuun hammasta purren.
Kesällä 2003 aloitin kesätyöt Ahvenanmaalla, ja loppu on historiaa. Opin ruotsin - ja jäin Ahvenanmaalle. ❤️
Pienet lapset ovat muuten ihan paras opettaja mitä tulee perfektionistiseen ja virheitä pelkäävään kielen oppijaan. Puolivuotiseksi venyneessä kesätyössäni toimin lastenhoitajana, ja pienimmät lapset eivät itsekään osanneet taivuttaa kaikkia sanoja oikein - ett hus saattoi olla en hus. He tuskin huomasivat, jos minä sanoin jotain väärin. Lasten kanssa touhutessa rentouduin ja uskalsin puhua. Ja niin puhuminen alkoi pikku hiljaa sujua. :) Avainsana on se, että unohtaa pelätä virheitä..!
Kamalan Populärmusik-kirjan jälkeen löysin parempaa ruotsinkielistä luettavaa. Sain äidiltäni lahjaksi Henning Mankellin Pyramiden -kirjan, jossa on joukko komisario Wallanderin nuoruusvuosista kertovia novelleja. Jäin saman tien koukkuun Wallanderin maailmaan, ja olen lukenut paria vaille kaikki Wallander-kirjat. ❤️ Jos vielä koskaan saan keskittymiskykyni takaisin ja pystyn taas lukemaan, aion lukea Wallanderit jälleen läpi ensimmäisenä!
P.S. Paras kohteliaisuus, jonka olen ikinä olen saanut ruotsin kielestä tuli André Wickströmiltä! :) Olin ystävieni kanssa kauan sitten katsomassa Wickströmin stand-up-show'ta Maarianhaminan Arkenissa, ja syystä jota en enää muista, Wickström liittyi seuraamme myöhemmin samana iltana. Siinä jutellessamme Wickström yllättyi siitä, että olenkin itse asiassa suomen kielinen ja sanoi, että puheeni nuotti kuulostaa ihan ahvenanmaalaiselta..! Olin niin ylpeä! 😌
Tänä päivänä en puhu ruotsia enää läheskään niin sujuvasti, koska en ole vuosiin käyttänyt kieltä päivittäin. Tampereella ei hurjasti ole tarvetta prata på svenska. Mutta ymmärrykseltäni koen olevani lähes kaksikielinen, enkä juuri huomaa eroa, jos joku puhuu minulle suomea tai ruotsia. 🇫🇮🇦🇽🇸🇪
Kaikkein ihaninta on tietysti ahvenanmaan murre. 🥰
