Mikä ilostuttaa tänään?
No kun löytää viikon aikana saapuneen postin joukosta "uuden" puhelimen!!
Mä ihan sulin hellyyteen kun avasin kuoren. Lämpimät kiitokset vanhan Nokiansa adoptioon antaneelle lukijalleni!
Mun vanhuksella on nyt kaveri, joka tulee jatkamaan sen elämäntehtävää kun Pinkistä aika jättää...! <3
Heräsin taas tänä aamuna tavattoman onnellisena siitä, että saan elää sellaista elämää kuin elän.
Kirjoitin vuosi sitten blogiini taloudellisesta tilanteestani. Nyt säännöllisen päivätyön jätettyäni tuloni ovat tippuneet vielä melkein puoleen, ja olen luonnollisestikin joutunut kiristämään kukkaronnyörejä entistäkin tiukemmalle. Kaikki tuloni menevät asumiskuluihin ja laskuihin enkä voi käytännössä ostaa yhtään mitään ylimääräistä.
Monelle minun elämäni aiheuttaisi suurta ahdistusta. Epävarmat tulot, ei mahdollisuutta mennä kavereiden kanssa ulos syömään tai shoppailemaan ja leffassa käyntiäkin pitää miettiä. Juuri nyt en voi säästää edes matkusteluun.
Mutta olen todella, todella onnellinen!
Sen sijaan, että voisin kuluttaa rahaa hyödykkeisiin ja viihteeseen, minulla on jotain muuta. Jotain, mitä ei voi mitata rahassa. Oma "island-getaway". Turvallinen pesä, jossa koen sanoinkuvaamatonta levollisuutta ja seesteisyyttä. Rauhan ja oman ajan saareke. Tänne jos minne pääsen "karkuun" stressipeikkojani. Ja tiedättekö mitä? Se on kaiken materialistisen köyhyyden arvoista.
Saatan viettää kattohuoneistossani monta päivää putkeen tapaamatta ketään, ja nautin joka hetkestä. Luen kirjoja, katson filmejä kynttilän valossa ja teen ruokaa. Selailen ikivanhoja Vogue-lehtipinojani. Välillä menen pitkille kävelyille tervehtimään tuttuja maamerkkejä kuten Pommern-laivaa, kaupungintaloa, taidemuseota ja kirjastoa. Tai kutsun ystäviä kahville ja viinilasilliselle ja istumme pienessä, viistokattoisessa keittiössäni myöhään iltaan.
Manner-kotona tällaista ei tapahdu koskaan. Miksi en ikinä kutsu ketään käymään? Voisivatko pinot ja kotistressi vaikuttaa asiaan..?
Täällä ei ole pinoja. Mutta ei myöskään suurta taulu-tv:tä, virtaviivaista sisustusta tai Pentikin astiastoja. Sen sijaan täällä on My Little Pony -pehmoleluja, kirpparilta tai kavereilta saatuja eriparihuonekaluja, halpoja Hobby Hall -astioita ja Net.Anttilasta osamaksulla tilattuja mattoja. Täällä on sangen epäyhtenäistä - ja viihtyisää.
Tänä aamuna heräsin auringonpaisteeseen ja katselin parvekkeelta alastomien puiden ja matalien talonkattojen siluetteja. Maarianhaminassa ei saa rakentaa korkeita rakennuksia.
Ennen vietin täälläkin aikaa paljon kahviloissa ja ravintoloissa, nyt keskityn ilmaiseen tekemiseen. (On muuten hämmästyttävää, kuinka paljon viattomiin kahveilla käynteihinkin saa kuukaudessa kulumaan rahaa..) Olen käynyt lainaamassa elokuvia ja musiikkia kirjastosta ja nautin siitä kun saan haastaa itseni mahdollisimman edullisen ruoan laittoon. Tälle viikolle budjetti oli 20 euroa. Maarianhaminan taidemuseokin on talvella ilmainen. Eilen kävin katsomassa Nanna Sjöströmin viehättävän näyttelyn.
Tokihan minua harmittaa, että en voi enää ostaa vapaasti suosikkisoijamaitoani tai herkutella juustoilla. Mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Luopumalla entisestä tulotasostani minulla on nyt mahdollisuus viettää enemmän aikaa siellä, minne osa minusta on lakkaamatta kaivannut viimeiset vuodet.
Rakkaus sekä mieheeni että Ahvenanmaahan on ollut yhtälö, jota ei ole ollut helppo ratkaista. Monen mielestä minun olisi kuulunut valita vain toinen. Mutta minä olen sitä mieltä, että kun on tarpeeksi itsepäinen, saa molemmat <3
Kyllä, olen miettinyt paikasta luopumista joka vuosi. Etenkin nykyisessä tilanteessani kakkosasunnon pitäminen kuulostaa lähes absurdilta. Eihän tässä mitään järkeä ole todellakaan. Mutta pitääkö aina ollakaan...? Johonkin se raha tässä elämässä aina katoaa, se voi olla uudet farkut, laukku tai Stockmann Herkun kanta-asiakkuus. Tai se voi olla mahdollisuus katsoa kirjastosta lainattua dvd:tä maarianhaminalaisen kattohuoneiston punaisella plyysisohvalla.
- Sitä paitsi olen ihminen, joka uskoo, että asioilla on aina tapana järjestyä. Nytkin ne ovat järjestyneet niin, että saan tehdä extravuoroja vanhassa työpaikassani täällä Maarianhaminassa. :) Elämäni on juuri nyt aika mukavaa. Saan tehdä useita eri töitä, kirjoittaa blogia ja olla vapaa. Ei minun oloni juuri köyhältä tunnu, vaikka kahvila-lattet ovat jääneet hyvin vähiin ja joudun kulkemaan Onni-bussilla.
Yhden asian tiedän: tämä ympäristö on minulle suurempi rikkaus kuin mitkään eurot säästötilillä.
.
Karkkipäivän pieniä koira-sidekickejä ei olekaan näkynyt aikoihin. Korjataan tilanne tänään.
Sunnuntaiaamun rennoissa tunnelmissa sain väijyttyä normaalisti kulmiaan aina kurtistelevasta Totista harvinaislaatuisen rauhallisia kuvia, jotka teki mieli jakaa täällä koska Totti on niin ihana koira. <3
Leppoisaa sunnuntaita kaikille!
P.S. Tsekkaa Totin ja parhaan ystävänsä Viivin "profiilit" täältä. :)
Rakas puhelimeni, Nokia 3510i, täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Olen ostanut sen kesällä 2003. Puhelinmalli julkaistiin vuonna 2002.
En tunne ketään, joka käyttäisi yhtä vanhaa puhelinta.
Puhelinteknologia ei kiinnosta minua. En kaipaa luuria jolla voi ottaa kuvia, selata nettiä, kuunnella musiikkia, soittaa videopuheluita ja kohta varmaan lämmittää saunankin.
Haluan yksinkertaisen puhelimen, jolla voin soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Ja ajastinkin on ihan kiva lisä, käytän sitä ruoanlaitossa. ^_^ Sen edistyneempää teknologiaa en tarvitse.
Siksi pidän kynsin ja hampain kiinni 3510-vanhuksestani. Se on ollut monessa mukana, mutta kestää ja kestää. Kerran se kimpoili alas jyrkkää rantakalliota Ahvenanmaan Källskärissä ja oli hyvin lähellä pudota mereen. Muistan kuinka ihan korvissa humisi kauhusta kun syöksyin vaaleanpunaisen ystäväni perään. Onneksi sen matka pysähtyi ennen aaltoja ja muistoksi jäivät vain nuo kuoren naarmut.
Tiedän ja ymmärrän kyllä, että Kolmeviiskymppini sydän ei lyö ikuisesti. Olen jo jatkanut sen elämää kahdesti uudella akulla. Vanha runko alkaa kuitenkin osoittaa loppuunpalamisen merkkejä. Syksyllä ostettu akku ei kestä montaakaan puhelua, ja välillä puhelin sammuu vaikka akku olisi juuri ladattu täyteen.
En kuitenkaan vielä luovuta. En päästä pientä vielä lepäämään.
Sain mieheltäni joululahjaksi iPhone4:n (miehen siirtyessä vitoseen). En ottanut sitä vastaan. Mies totesi, että olen varmasti maailman ainoa ihminen joka kieltäytyy iPhonesta ja näytti hetken siltä, että mietti jo vakavissaan miten idiootti puoliso sitä onkaan tullut valittua. Sitten hän myi puhelimen pois eikä iPhonesta enää puhuttu. Älypuhelinmies jäi älyvapaan 3510-naisensa luo.
Pelkään, että kun nallukastani viimein loppuu virta lopullisesti, ei markkinoilla ole enää olemassakaan Yksinkertaisia Puhelimia. En tiedä, onko niitä enää tälläkään hetkellä...? Onko minun pakko ostaa 500 eri toiminnolla varustettu puhelin? Ja jos on, niin miksi lopulta vastustelen sitä niin hirveästi? Onko se niin paha asia, että teknologia menee eteenpäin?
En tiedä. Hiljaa mielessäni toivon, että tulevaisuuden puhelimissa on sentään vielä kunnon näppäimet jäljellä. Sillä kosketusnäyttöihmistä minusta ei saa ikinä. Murrr.
Onko lukijoiden joukossa ketään, joka tunnustaa käyttävänsä vieläkin vanhempaa puhelinta kuin minä? Kuinka usein ylipäätään vaihdatte puhelinta? Onko 10 vuotta vanha kalikka jo supernolo?
Tällainen pieni arjen ilostus tähän väliin. :)
Viime viikolla meille saapui postikortti, jonka olin runsas kuukausi aikaisemmin kadottanut New Yorkissa. Se oli ilmeisesti tipahtanut taskustani kadulle. Kylläpä oli iloinen yllätys kun se nyt tammikuussa kolahti postiluukustamme..!
Joku ystävällinen sielu oli löytänyt sen kadulta ja ilmeisesti vienyt kotiinsa tai kanniskellut mukanaan, ja laittanut sitten joulun alla postiin. Kortti katosi Manhattanilla Union Square Parkin lähellä ja postileima on Brooklyn-Queens-Staten Island.
Postittaja oli lisännyt kortin reunaan terveisensä ja sähköpostiosoitteensa ja pyysi ilmoittamaan jos saamme kortin. :) Arvelen hänen olleen sen verran utelias kortin sisällön suhteen että on kääntänyt sen. En oikein muuten keksi selitystä "Hello squirrel fans" -tervehdykselle...! ^_^
Joka tapauksessa, sympaattista että kortti kotiutui. <3
Tänään ihan vain tällainen fiilispostaus talvisesta lempiharrastuksestani eli avantouinnista. Pääsin eilen vihdoin starttaamaan vuoden avantokauden.
Ensimmäinen pulahdus 2013. Kyllähän siinä aina henki meinaa salpaantua kun pitkän tauon jälkeen taas kävelee hyiseen veteen. :)
Avantouinti tekee hyvää niin kropalle kuin sielulle. Kun katse lepää jäätynen järven luomassa hiljaisessa, seesteisessä maisemassa ei voi kuin olla kiitollinen siitä että saa asua tällaisessa ympäristössä.
Nouset vedestä ihon höyrytessä pakkasessa ja lämpö leviää kroppaan.... se on se paras tunne. Jokainen solu oikein kihelmöi hyvää oloa.
. . .
Mieheni houkutellessa minua mukaan kaksi talvea sitten minulla oli avantouinnista se kuva, että sitä harrastavat lähinnä seniorikansalaiset. Sanalla sanoen olin rankannut koko homman "mummolajiksi". Hämmästykseni ei olisi voinut olla suurempi, kun saunalle saapuessa kuulin jo kaukaa nuorten äänien iloista puheensorinaa ja mummujen verkkaisen kylpyhetken sijaan kohtasin nuorekkaan, kansainvälisen tunnelman.
Vieressäni lauteilla voi hikoilla nuorukainen Unkarista tai kaveriporukka Nicaraguasta. Tai sitten se tuttu vakiokävijä hellyttävässä saunamyssyssään. Avantouinnissa löylyjen sosiaalinen osuus on minulle yhtä tärkeää kuin vedessä käynti. En aina halua jutella saunassa kenellekään, mutta pidän lauteiden avoimesta, iloisesta tunnelmasta ja rentoudun kunnellessani keskustelunpätkiä sieltä täältä. Siinä on jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa taikaa kun ison saunan lauteilla istuu kylki kyljessä toisilleen vieraita, hyväntuulisia miehiä ja naisia kaikista ikäluokista, sallinette klisheisen ilmaisuni, kuin yhtä suurta perhettä. Tunnelma on jotain aivan toista kuin julkisten uimahallien kolkoissa saunoissa joissa vaiteliaat vierustoverit välttelevät toistensa katsetta. Avantosaunassa hyvä mieli tarttuu - sitä ei voi estää. :) Tuntuu kuin meitä yhdistäisi "salaisuus" - kokoonnumme täällä pimeyden keskellä, saavumme ehkä kireinä ja totisina, kävelemme jäiseen veteen - ja lähdemme keho endorfiineista hyrräten, hymy kasvoilla viipyillen.
Löytyykö lukijoiden joukosta muita avantouintiin koukuttuneita?
Tämän överihempeän kuvan myötä toivottelen kaikille ihanaa ja kiireetöntä uutta vuotta!
En ole antanut mitään uuden vuoden lupauksia pitkiin aikoihin, mutta viime vuonna lupasin elvyttää taas laiskemman puoleiseksi taantuneen kirjeenvaihtoharrastukseni. Ja sen myös tein. :)
Vuodelle 2013 lupaan seuraavaa:
Muutaman toimenpiteen uudelle vuodelle olen jo tehnytkin. Varasin paikat Kansalaisopiston jooga- ja ruotsin keskustelukursseille. Hyvä ystäväni Ahvenanmaalta soitti joulupäivänä ja ihan hävetti kun kieli oli niin solmussa. Jooga ja ruotsin keskustelutunnit ovat olleet "Nää pitäis kyllä...." -listallani jo vuosia. Nyt loppui vätystely ja hommat käyntiin! :)
Tänään syön viimeistä päivää jouluherkkuja ja huomenna starttaa vhh-induktio. Lanttulaatikko ja piparit - hyviä olitte ja tavataan taas ensi jouluna! :)
- - - - -
Vuonna 2012 luetuimmat postaukset Karkkipäivä-blogissa olivat:
1. Garnier BB Cream
3. Silmän muodot ja meikkaus (vuodesta toiseen.... :))
4. Silmän rajaus, osa 1: Perusteet (myöskin vuodesta toiseen....)
5. Nettishoppailun ABC eli kuinka voit tilata kosmetiikkaa halvalla (kolmas vakiosuosikki)
7. Ideoita Vanhojen Tanssit -meikkiin: Klassinen Smokey Eye
10. Halpaa ja helppoa hiustenvaalennusta
Ai huomaako listalta että BB-voide on ollut vuoden ilmiö...? ^_^
Tuttuun tapaan puolet Top Kympin postauksista on jo aiempina vuosina julkaistua materiaalia.
Tageista Silmän rajaus, Make-Up For Dummies ja Perusjuttuja meikkauksesta pitävät kärkeä, ja kertovat siitä minkä vuoksi blogiani pohjimmiltaan todella luetaan. Olen iloinen ja otettu siitä että blogillani on edelleen paljon uskollisia lukijoita vaikka "kilpailu" kauneusblogistaniassa sen kuin kiristyy ja eetteriin ilmestyy joka vuosi toinen toistaan taitavampia ja upeampia kuvia tuottavia meikkibloggaajia.
Kiitos teille taas yhdestä mukavasta vuodesta sivellinten suhinaa, puuterituiskua ja niiden täydellisten luomivärien ikuista metsästystä...! :)
13 viikkoa, 23 kohdetta, 6 maata.
Ateena, Naxos, Santorini, Karpathos, Rhodos, Symi, Kalymnos, Leros, Patmos, Korfu, Saranda, Gjirokastra, Berat, Tirana, Venetsia, Maranello, Bologna, Alghero, Barcelona, Madrid, Lissabon, New York, San Francisco.
Uusia tuttuja, vanhoja ystäviä. Kolmeen kuukauteen mahtui niin pelottavia hiippareita, seurankipeitä setämiehiä, persoonallisia kissakavereita kuin mahtavan inspiroivia, kiinnostavia ihmisiä.
En ala heittämään tähän mitään kulunutta ”Koin ja näin niin paljon” –settiä, koska sen te jo tiedätte.
Sanon vain, että reissu kannatti, ja sain juuri sitä mitä lähdin hakemaankin. Haaveeni pidemmästä matkasta yksin on nyt täytetty, ja kroonisena matkakuumeilijana olen kerrankin elämässäni päässyt myös kokemaan tunteen, että haluan jo kotiin. Ja olla kotona.
Joku teistä kommentoi reissun alkutaipaleella, että kuulisi mielellään mitä olen matkan aikana oppinut. Kysyjä joutuu mahdollisesti pettymään.
Olisi hienoa pystyä kirjoittamaan, että harjoitin reissussa syvää itsetutkiskelua ja palasin kotiin tärkeiden kysymysten pohdiskelusta valaistuneena ja laajentuneella henkisellä kapasiteetilla.
Joudun kuitenkin vähemmän mediaseksikkäästi mutta rehellisesti toteamaan, että en oppinut itsestäni mitään uutta. En henkistynyt. En alkanut nähdä asioita uudessa valossa. En valitettavasti edes onnistunut karistamaan elämänhallintastressiäni, joka tervehti minua heti kun astuin kotikynnyksen yli.
Sen sijaan nautin auringosta, merestä, tuoksuista, metsistä, vuorista, ruoasta, juomasta, ihmisistä ja elämäntarinoista kaikilla aisteillani. En palaa viisastuneena, mutta monella tarinalla rikastuneena.
Tämä postaus on omistettu ihmisille, jotka matkallani kohtasin. Elämäntapahullu Drasko Santorinilla, ihana arkkitehti-Davide Sardiniassa, rakkaat ystäväni Ateenassa, autonsa myynyt himokävelijä Nikos Kalymnoksella, taidemaalari-Luis Barcelonassa, Karkkipäivän lukija Sari Madridissa, Ruotsiin ikävöivä Ansi Tiranassa. Ja monet muut. Kiitos kun teitte osaltanne taipaleestani ikimuistoisen!
Paluu arkeen, maanantai 17. joulukuuta.
Bloggaajan arkea; kotona odotti kasa matkan aikana tulleita kosmetiikkalähetyksiä eri firmoilta.... Päivä alkoi niiden availulla ja sisältöön tutustumisella.
Kahdeksan jälkeen lähdin kuntosalille - tätä oli odotettu...! Treenitauko oli yksi jatkuvasti matkalla harmittaneita asioita. Salin vaaka vahvisti reissussa kertyneet kilot; paino oli noussut 2,4 kg. Bon appetit!
Puntin jälkeen kirjoitin kotona loput joulukortit ja lämmitin lounaaksi eilen valmistamaani Buffalomozzarella-vhh-pizzaa. (Italiassa opin että Buffalomozzarella on todellakin jotain iiiihan eri kamaa kuin tavallinen mozzarella-juusto, nammm!)
Seuraavaksi meikkasin, ja sain aikaan teille pienen maskara-arvostelunkin! :)
Juuri ennen reissuun lähtöä sain Biodellyltä kokeiltavaksi Lily Lolon uuden Lash Alert -maskaran, ja ehdin käyttää sitä pari kertaa. Totuuden nimissä kohtasin nyt ensimmäisen Lily Lolon tuotteen, josta en niin pidä.
Plussat:
+ luonnonmukainen tuote (99,8%)
+ tämä todellakin kerrostuu kunnolla toisin kuin valtaosa luonnonkosmetiikan ripsareista, ja ripsiin saa näkyvästi volyymia
Miinukset:
- Volyymia tulee joo, mutta valitettavasti myös paakkuja. Lash Alert paakkuaa minulla todella pahasti ja tuloksena on paksut, mutta klimpittyneet ripset. Luin jonkun toisenkin kommentoineen samaa Biodellyn sivuilla.
Jos malttaa jättää ripsaroinnin pariin vetoon niin tulos on ok, ja muutamallakin vedolla selvästi näyttävämpi kuin vaikka Laveran ripsareilla, mutta useimmat meistä tunnetusti haluavat laittaa maskaraa ihan kunnolla.
Lash Alert -ripset.
.
Meikin jälkeen kaupungille! Jonotin pienen ikuisuuden postissa saadakseni joulutervehdykset vielä toisen luokan postimaksulla, ja seuraavaksi Lidliin jonka maitotuoteosasto on ehdoton suosikkini. Ostan aina kaikki rahkat, kermat, jogurtit, raejuustot ja kermaviilit Lidlistä. Halpaa ja hyvää!! :)
Skippasin suunnitelmani käydä entisellä työpaikallani tervehtimässä tyttösiä ja suuntasin takaisin kotiin paketoimaan lahjoja. (Ja huomenna olen joka tapauksessa taas töissä - olen kiireapuna lauantaihin saakka! :) Tulkaahan tutut lukijat morjestamaan jos on vaikka lahjapulmia...! ^_^)
Kotona lahjojen paketointia sai säestää Michael Bublé, ja kun vatsa alkoi kurnia, pyöräytin lemppariruokani tonnikalapullat. Oli ollut näitäkin ikävä..! :P
.
Olen hämmästyttävän hidas paketoimaan (tai oikeastaan missä tahansa...), eikä lahjarumba ole ohi vielä tälläkään hetkellä. No ihmekös tuo toisaalta kun lähdin blogia päivittämään... ^_^
Kello on nyt 23.19 mutta minulla on vielä edessä piparkakkutaikinan teko. Että voi sitten aamulla leipoa..!
Ja yksi ajankohtainen kosmetiikkajuttukin oikein rimpuilee sisälläni päästäkseen ruudulle, mutta jos nyt yrittäisin saada nuo paketit ja piparit edes ensin valmiiksi... :D
