Tuskaillessani joku aika sitten Onnibussin pysäkkien epämukavaa sijaintia, kommentoi tuttavani, "No pääseehän ihan normibussillakin nykyään viidellä eurolla Helsinkiin!"

Häh? Pääsee vai? Matkahuollon nettisivulle on kuulema kaikessa hiljaisuudessa alkanut ilmestyä ihan mielettömiä tarjouslippuja, joita en ainakaan itse ole huomannut mainostettavan yhtään missään. Kävin heti väijymässä lipputilanteen, ja herregud, eteeni avautui aivan uusi tapa matkustaa halvalla!

Muut bussifirmat ovat ilmeisesti Onnibussin tuoman kilpailun vuoksi lanseeranneet omat tarjouslippunsa, sillä huomattavalla edulla Onnibussiin nähden että vuoroja on paaaaljon enemmän, ja hinnat alkaen 2 euroa!! Välillä Helsinki-Tampere, Helsinki-Turku, Turku-Tampere ja Tampere-Jyväskylä löytää pilvin pimein lippuja kahdella ja viidellä eurolla. Lippuja on vaikka minkä hintaisia; kuutta euroa, seitsemää, yhdeksää, kymmentä.... Tarjoushintoja riittää niin monelle lähdölle että ihmettelen tarvitseeko kenenkään enää ostaa normaalihintaista lippua? :) Nojoo. Tarjoukset perustuvatkin siihen, että lippu on maksettava netissä. Valtaosa bussimatkustajista taitaa edelleen ostaa lippunsa suoraan kuskilta bussissa.

Muita kaupunkivälejä joille löysin tarjoushintoja ovat Helsinki-Lahti (alkaen 9€), Helsinki-Mikkeli (alkaen 14€), Helsinki-Savonlinna (alkaen 19€) ja Helsinki-Jyväskylä (alkaen 19€). Ja tietysti hinnat toimii myös toisinpäinkin (siis Helsinkiin päin).

Hinnat ovat tietysti sitä edullisemmat mitä aikaisemmin ostaa, mutta etenkin tosi vilkkaasti liikennöidylle Helsinki-Tampere -välille saa viiden euron lippuja ihan parin päivänkin varoajalla. Tarjouslippuja on viikon jokaiselle päivälle ja lukuisille vuoroille joka päivä. Aivan mahtavaa!

Toivottavasti-toivottavasti-toivottavasti tämä on Matkahuollolta pysyvä jippo...! Itse olen ainakin ihan mielettömän iloinen mahdollisuudesta matkustaa näin halvalla, edes VR:n Veturi-tarjoukset eivät tähän pysty! Kiitos bussit!!! <3

Enpähän tiedä kadunko tämän kirjoitusta myöhemmin, mutta kirjoitan nyt kumminkin.

Puhuin äsken mieheni kanssa puhelimessa ja koitin saada häneltä myötätuntoa. Samalla tiesin, etten sellaista todellakaan tarvitse. Minullahan on oikeasti kaikki hyvin.

Myötätunnon kerjäys koski sitä, että en ole ollut itseni kanssa ihan sujut viime aikoina. Fiilis on äitynyt yhä vain pahemmaksi muistuttaessani itseäni, että olen täysin naurettava eikä tuntemuksillani ole mitään perusteita. En h*lvetti vieköön halua myöntää olevani näin..... pinnallinen. Tai muuten vain etsiväni jotain säälittävää tilanteista, joissa sellaista ei ole.

Minulla on kuitenkin ollut viime viikkoina hieman huonot hapet. Ja ajattelin vierittää ne nyt ulos. Vähän niinkuin marraskuussa Lissabonissa, jossa oksensin blogiin itsesyytösten mustaamaa oloani päästettyäni läppärini varkaiden käsiin.

Minulla on ilmeisesti vakituisen päivätyön jätettyäni meneillään joku "et ole missään tosihyvä ja olet nyt kaikkialla vähän ulkopuolinen" -vaihe. Jopa blogin pitäminen on tuntunut viime aikoina tosi raskaalta. Huomasin, että olin esimerkiksi todella ahdistunut siitä että en ehtinyt tekemään Pariisissa "tarpeeksi". Ajattelin, "Aurinkomatkat on varmasti pettynyt kun en pystynyt kertomaan kaupungista monipuolisemmin, miksi edes hain mukaan kun minulla ei ollut rahaa tehdä siellä mitään." Tiedän että tämä on ihan hullua mutta en voi ajatuksilleni mitään. Näin Pariisista pelottavia uniakin.

Olen aina kokenut oloni turvalliseksi ja voinut hyvin tuntiessani että hallitsen asiat. Jos menetän hallinnan tunteen, muutun heikoksi. Olen perfektionisti, ja esimerkiksi töissä haluan tietää kaiken. Minulle ei riitä, että osaan "sinne päin" tai "suunnilleen". Minä haluan osata kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ja jos en pysty jotain tietoa omaksumaan tai oppimaan nopeasti, ahdistun.

Tällä viikolla olen vanhassa työpaikassani joutunut sanomaan itselleni, että "Hei, siitä on yli neljä vuotta kun olit täällä duunissa, sinä et voi enää muistaa kaikkea...!" ja silti olen tuntenut itseni vajavaiseksi, surrut sitä kun joudun kysymään työkavereilta, tuntenut punan nousevan poskille kun haen jotain ruotsinkielistä sanaa ja se ei vain tule mieleen. "Minä olin tässä ennen hyvä..... Ennen minulta tultiin kysymään, että hei miten tämä juttu tehtiinkään..."

Istun kahvitauot yksin lehden takana. En uskalla osallistua keskusteluihin koska änkytän kuitenkin.

Yksi keino tuntea hallitsevansa edes jotain on hallita omaa ulkokuortaan. Jos et voi muuttua rakettitiedemieheksi tai osata vierasta kieltä täydellisesti, voit ainakin pitää kroppasi kunnossa. Eikö niin? Jos on tyytyväinen peilikuvaansa, niin sitten on yksi asia vähemmän murehdittavana. (Eikö niin........?)

Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään syytä valittaa yhtään mistään, ja silti olen viimeaikaisessa kaaoksessani onnistunut kehittämään fiksaation reisiini. Ne kun eivät muka kadonneet mihinkään vuodenvaihteen jälkeen ja nyt mä näen VAIN ne pahkurat jotka ovat silmissäni yksi manifestaatio epäonnistumisestani. Tiedän, että muut eivät näe mitään pahkuroita, mutta minä tunnen ne unissanikin. Oikeasti, ei mene yhtäkään aamua etten juokse peilin eteen ja toivo että ne näyttäisivät pienemmiltä. Sairasta.

On helppo syyttää puristavia farkkuja huonosta olosta kun oikeasti pitäisi korjata jotain ihan muuta.

Viime aikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä kosmetiikkaakin kohtaan. Armaat lukijani, olen raahannut viisi viikkoa mukanani Natural Coden seitsemää luomiväriä joista haluan (siis oikeastikin, haluan!) tehdä teemaviikon blogiin. Yhtäkään kuvaa en ole saanut otettua. Pikkuiset makaavat matkalaukkuni pohjalla....

Joinain päivinä olen miettinyt, että bloggaaminen on jollain tavalla riistänyt alkuperäisen, "viattoman" viehätykseni kosmetiikkaan. Kun testattavia tuotteita tulee ovista ja ikkunoista ja saunan lauteet ovat muuttuneet löylytilasta kosmetiikkavarastoksi niin suhteen kosmetiikkaan voi todella sanoa muuttuneen. Kosmetiikan kulutus on kuin.... työtä.

Viime päivät päässäni on takonut ajatus, "Olenko minä hyvä kosmetiikkabloggaaja kun tunnen näin? Mikä minua vaivaa? Mitä Karkkipäivälle tapahtuu?"

Ja sitten sanon itselleni, "Rauhoitu. Se menee ohi. Se on mennyt ennenkin..."

En nyt oikein tiedä miksi halusin näistä tuntemuksista kirjoittaa. Sanoin poikaystävälleni, että haluaisin jutella näistä asioista jonkun kanssa... Hän yritti parhaansa, mutta ei kai tällaisia voi oikein vakavasti ottaa. Hän vastasi kuluneesti, "Meillä kaikilla on välillä näitä fiiliksiä, kultaseni... Se on ihan normaalia".

Niinhän se on. En vain ymmärrä miksi minun pitää tuntea näin juuri nyt, kun elämän pitäisi olla siinä pisteessä mistä olen aina haaveillut? Olen vapaa, saan asua ihanissa erilaisissa kodeissa (en ole teille kertonutkaan millainen maalaisparatiisi anoppilani on, mutta se taitaa olla jo toisenlaisen blogin aihepiiriä...!), olen terve ja läheisenikin ovat terveitä. Mistä tämä väsymys ja alemmuuden tunne tulee?

"Tsemppiä niiden reisien kanssa!" mieheni sanoi puhelun lopuksi. Kuulin pilkkeen silmäkulmassa vaikka en sitä nähnytkään.

Kiitos muru. Pääset puristamaan niitä ylihuomenna. ;)

Edit. Kiitos kommenteistanne <3, vastailen niihin pikkuhiljaa. En suoraan sanottuna odottanut että niin moni samastuisi tilanteeseeni, kuvittelin enemmänkin saavani silmienpyörittelyä.....

Lupasin kertoa stressinhallintakuulumisiani Nivean ja Indiedaysin Stress Protect –kampanjaan liittyen. Kirjoittelin elämästäni "kotiressaajana" täällä.

Pääsin käymään life coach Anne Karilahdella yhteensä kolme kertaa. Lähtötilanne oli se, että kuvittelin life coachin pystyvän suoraan kertomaan minulle että ”hei, teet asiat ihan väärin!” ja esittävän tilalle jonkun konkreettisen, paremmin toimivan mallin. Minun tapauksessani siis odotin, että Anne suunnilleen kertoisi, missä järjestyksessä ne kotiaskareet pitää suorittaa ettei niistä kerry mieletöntä, elämää varjostavaa vuorta.

Olipa naiivia.

Eihän se niin mene. Life coach ei ole kuin personal trainer, joka kertoo kädestä pitäen millä toimenpiteillä asiakas saa ongelma-alueensa hallintaan.  Life coachin rooli on abstraktimpi, hän antaa työkaluja joiden avulla voi lisätä itsetuntemusta ja lähteä selkiyttämään mielen epäjärjestystä. Mielikuvaharjoitukset ovat tässä tärkeässä roolissa.

Lempiharjoitukseni on todella yksinkertainen. Aloitan aamuni istumalla sohvalle mukavaan asentoon ja sulkemalla silmäni. Keskityn hetken aikaa hengitykseen. Sitten kuvittelen mieleeni saippuaoopperamaisen vision täydellisestä päivästäni – miltä päivä näyttäisi jos saisin kaikki tehtävät hoidettua sulavasti ja hyvällä mielellä, ilman stressiä. Annen mukaan tämän pitäisi säännöllisesti toteutettuna alkaa ohjelmoimaan mieltäni kohtaamaan päivä tyynemmin ja rennommin.

Ennen kolmatta life coach -tapaamista olin tehnyt vielä yhden oivalluksen. Minua ei stressaa pelkästään koti suoritteineen. Stressin ytimessä on tunne kiireestä. On ymmärrettävää, että ihminen voi tuntea kiirettä jos on vaikka myöhässä töistä, pinkomassa junaan, järjestämässä kutsuja tai matkalla tapaamiseen. Mutta miksi minulla on kiire silloinkin, kun kukaan ei odota minua mihinkään?

Olen alkanut pysäyttää itseäni tilanteissa, joissa tunnen erityisen ahdistavaa kiirettä. Kysyn itseltäni, ”Siis minne sinulla on kiire? Tekemään mitä?” Useimmiten vastaus on, ”Kotiin. Kun pitää laittaa ne valokuvat/tiskata/kirjoittaa/lakata kynnet/pyyhkiä pölyt/vastata sähköpostiin” jne. ”Mutta kuka sanoo että nämä asiat pitää tehdä johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä?” En osaa vastata. Tunnen vain, että minulla on kiire tekemään. Koska tekemiset kuuluu saada valmiiksi.

Ei auta, vaikka muistutan itselleni, ettei arkea voi "saada valmiiksi". On ihan sama, suoritanko saman päivän aikana kaksi vai kymmenen asiaa, sillä ennen pitkää ne ovat edessä taas. Miksi en voi ottaa rennosti?

Anne kuunteli kertomukseni kiireestä, ja minusta tuntui että olin taas ihan sumpussa. Lähdimme tekemään aiemmalta tapaamiselta tuttua mielikuvaharjoitusta, jossa oma stressin aiheuttaja kuvitellaan hahmoksi ja sen kanssa käydään keskustelua. Tällä kertaa keskustelu ei onnistunut. Stressillä ei ollut minulle mitään sanottavaa.

Sitten teimme toisen harjoituksen. Minun piti kuvitella lämmin, rakastava huone, ja kutsua Stressi sinne. Anne neuvoi, että minun pitäisi ystävystyä Stressini kanssa ja viettää tästä lähin sen kanssa aikaa päivittäin. Harjoitus oli minusta vaativa, ja minun oli ensin todella vaikea keskittyä mielikuvaan. Minun piti myös antaa Stressi-ystävälleni nimi. Ensimmäinen mieleeni tullut sana oli pellava – minusta se on pehmeä ja ystävällinen sana. Niin Stressistä tuli Pellava.

Vaikka harjoitus jätti minulle vähän epävarman ja hölmistyneen olon, taisin kuitenkin onnistua. Nyt näen Pellavaa aina kun koen sen tarpeelliseksi. Esimerkiksi eräänä aamuna heräsin hurjan ahdistuneena nähtyäni todella painostavia uunia päälleni kaatuvista velvollisuuksista. En meinannut haluta nousta sängystä. Sitten tein niin kuin Anne oli neuvonut – kutsuin Pellavan viereeni ja otin sen kainaloon. Tämä kuulostaa kyllä minustakin ihan pimeältä – mutta se toimi. Hetken kuluttua rauhoituin.

Välillä olen kutsunut Pellavan mukaan kuntosalillekin. Jos huomaan vilkuilevani kelloa hieman liian tiheästi keskityn ajatukseen Pellavasta. Kuvittelen sen vaikka juoksumaton viereen ja juttelemme. Yleensäkin Pellavasta on ihan mukavaa, että pyydän sitä mukaan harrastuksiini. Eikä sillä tunnu olevan mikään kiire kotiin. ;)

Olen selkeästi ollut vähemmän kuormittunut aloitettuani stressinlievitysprojektini. Ja ymmärrän, ettei ongelmani ratkea sillä, että joku tulisi sanomaan että ”Ei kun tee tää ensin ja sitten vasta toi ja nää sitten kerran kahdessa viikossa”. Olen tosi iloinen, että pääsin kampanjaan mukaan ja sain mahdollisuuden tavata Annen.

* * *

Millaisia stressinlievityskeinoja teillä on? Onko joku tutustunut mielikuvaharjoituksiin vai onko "sauna, suklaa & viinilasi" -linja tehokkaampi?

Saan arpoa teille vielä kaksi settiä Nivean mainioita Stress Protect –deodorantteja (ja käsittääkseni kassissa on muitakin Nivea-tuotteita), joten laittakaas jakoon parhaita vinkkejänne stressiä vastaan. Osallistumisaikaa on perjantaihin 8.3. klo 21.00 saakka. Anne Karilahden vinkkejä löytyy muuten Indiedaysin Nivea-brändisivulta, jossa tuo samainen arvonta on myös vielä käynnissä.

Mä muuten tein yksi aamu testin - laitoin toiseen kainaloon tuota Nivean dödöä ja toiseen toista antiperspiranttia. Sitten meikkaamaan. Ja kyllä vain - stressidödökainalo pysyi kuivana, toinen ei. :D

P.S. Kuvituksena Hugo Simbergin teoksia. Kun Anne pyysi minua visioimaan miltä Stressini näyttää, näin mielessäni ensimmäisenä Simbergin peikkohahmoja.

Edit. 10.3. ARVONTA SUORITETTU. Onni suosi nimimerkkejä Henna ja datariina! Voittajiin on otettu yhteyttä.

Mikä ilostuttaa tänään?

No kun löytää viikon aikana saapuneen postin joukosta "uuden" puhelimen!!

Mä ihan sulin hellyyteen kun avasin kuoren. Lämpimät kiitokset vanhan Nokiansa adoptioon antaneelle lukijalleni!

Mun vanhuksella on nyt kaveri, joka tulee jatkamaan sen elämäntehtävää kun Pinkistä aika jättää...! <3

Heräsin taas tänä aamuna tavattoman onnellisena siitä, että saan elää sellaista elämää kuin elän.

Kirjoitin vuosi sitten blogiini taloudellisesta tilanteestani. Nyt säännöllisen päivätyön jätettyäni tuloni ovat tippuneet vielä melkein puoleen, ja olen luonnollisestikin joutunut kiristämään kukkaronnyörejä entistäkin tiukemmalle. Kaikki tuloni menevät asumiskuluihin ja laskuihin enkä voi käytännössä ostaa yhtään mitään ylimääräistä.

Monelle minun elämäni aiheuttaisi suurta ahdistusta. Epävarmat tulot, ei mahdollisuutta mennä kavereiden kanssa ulos syömään tai shoppailemaan ja leffassa käyntiäkin pitää miettiä. Juuri nyt en voi säästää edes matkusteluun.

Mutta olen todella, todella onnellinen!

Sen sijaan, että voisin kuluttaa rahaa hyödykkeisiin ja viihteeseen, minulla on jotain muuta. Jotain, mitä ei voi mitata rahassa. Oma "island-getaway". Turvallinen pesä, jossa koen sanoinkuvaamatonta levollisuutta ja seesteisyyttä. Rauhan ja oman ajan saareke. Tänne jos minne pääsen "karkuun" stressipeikkojani. Ja tiedättekö mitä? Se on kaiken materialistisen köyhyyden arvoista.

Saatan viettää kattohuoneistossani monta päivää putkeen tapaamatta ketään, ja nautin joka hetkestä. Luen kirjoja, katson filmejä kynttilän valossa ja teen ruokaa. Selailen ikivanhoja Vogue-lehtipinojani. Välillä menen pitkille kävelyille tervehtimään tuttuja maamerkkejä kuten Pommern-laivaa, kaupungintaloa, taidemuseota ja kirjastoa. Tai kutsun ystäviä kahville ja viinilasilliselle ja istumme pienessä, viistokattoisessa keittiössäni myöhään iltaan.

Manner-kotona tällaista ei tapahdu koskaan. Miksi en ikinä kutsu ketään käymään? Voisivatko pinot ja kotistressi vaikuttaa asiaan..?

Täällä ei ole pinoja. Mutta ei myöskään suurta taulu-tv:tä, virtaviivaista sisustusta tai Pentikin astiastoja. Sen sijaan täällä on My Little Pony -pehmoleluja, kirpparilta tai kavereilta saatuja eriparihuonekaluja, halpoja Hobby Hall -astioita ja Net.Anttilasta osamaksulla tilattuja mattoja. Täällä on sangen epäyhtenäistä - ja viihtyisää.

Tänä aamuna heräsin auringonpaisteeseen ja katselin parvekkeelta alastomien puiden ja matalien talonkattojen siluetteja. Maarianhaminassa ei saa rakentaa korkeita rakennuksia.

Ennen vietin täälläkin aikaa paljon kahviloissa ja ravintoloissa, nyt keskityn ilmaiseen tekemiseen. (On muuten hämmästyttävää, kuinka paljon viattomiin kahveilla käynteihinkin saa kuukaudessa kulumaan rahaa..) Olen käynyt lainaamassa elokuvia ja musiikkia kirjastosta ja nautin siitä kun saan haastaa itseni mahdollisimman edullisen ruoan laittoon. Tälle viikolle budjetti oli 20 euroa. Maarianhaminan taidemuseokin on talvella ilmainen. Eilen kävin katsomassa Nanna Sjöströmin viehättävän näyttelyn.

Tokihan minua harmittaa, että en voi enää ostaa vapaasti suosikkisoijamaitoani tai herkutella juustoilla. Mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Luopumalla entisestä tulotasostani minulla on nyt mahdollisuus viettää enemmän aikaa siellä, minne osa minusta on lakkaamatta kaivannut viimeiset vuodet.

Rakkaus sekä mieheeni että Ahvenanmaahan on ollut yhtälö, jota ei ole ollut helppo ratkaista. Monen mielestä minun olisi kuulunut valita vain toinen. Mutta minä olen sitä mieltä, että kun on tarpeeksi itsepäinen, saa molemmat <3

Kyllä, olen miettinyt paikasta luopumista joka vuosi. Etenkin nykyisessä tilanteessani kakkosasunnon pitäminen kuulostaa lähes absurdilta. Eihän tässä mitään järkeä ole todellakaan. Mutta pitääkö aina ollakaan...? Johonkin se raha tässä elämässä aina katoaa, se voi olla uudet farkut, laukku tai Stockmann Herkun kanta-asiakkuus. Tai se voi olla mahdollisuus katsoa kirjastosta lainattua dvd:tä maarianhaminalaisen kattohuoneiston punaisella plyysisohvalla.

- Sitä paitsi olen ihminen, joka uskoo, että asioilla on aina tapana järjestyä. Nytkin ne ovat järjestyneet niin, että saan tehdä extravuoroja vanhassa työpaikassani täällä Maarianhaminassa. :) Elämäni on juuri nyt aika mukavaa. Saan tehdä useita eri töitä, kirjoittaa blogia ja olla vapaa. Ei minun oloni juuri köyhältä tunnu, vaikka kahvila-lattet ovat jääneet hyvin vähiin ja joudun kulkemaan Onni-bussilla.

Yhden asian tiedän:  tämä ympäristö on minulle suurempi rikkaus kuin mitkään eurot säästötilillä.

.

Karkkipäivän pieniä koira-sidekickejä ei olekaan näkynyt aikoihin. Korjataan tilanne tänään.

Sunnuntaiaamun rennoissa tunnelmissa sain väijyttyä normaalisti kulmiaan aina kurtistelevasta Totista harvinaislaatuisen rauhallisia kuvia, jotka teki mieli jakaa täällä koska Totti on niin ihana koira. <3

Leppoisaa sunnuntaita kaikille!

P.S. Tsekkaa Totin ja parhaan ystävänsä Viivin "profiilit" täältä. :)

Rakas puhelimeni, Nokia 3510i, täyttää tänä vuonna 10 vuotta. Olen ostanut sen kesällä 2003. Puhelinmalli julkaistiin vuonna 2002.

En tunne ketään, joka käyttäisi yhtä vanhaa puhelinta.

Puhelinteknologia ei kiinnosta minua. En kaipaa luuria jolla voi ottaa kuvia, selata nettiä, kuunnella musiikkia, soittaa videopuheluita ja kohta varmaan lämmittää saunankin.

Haluan yksinkertaisen puhelimen, jolla voin soittaa ja lähettää tekstiviestejä. Ja ajastinkin on ihan kiva lisä, käytän sitä ruoanlaitossa. ^_^ Sen edistyneempää teknologiaa en tarvitse.

Siksi pidän kynsin ja hampain kiinni 3510-vanhuksestani. Se on ollut monessa mukana, mutta kestää ja kestää. Kerran se kimpoili alas jyrkkää rantakalliota Ahvenanmaan Källskärissä ja oli hyvin lähellä pudota mereen. Muistan kuinka ihan korvissa humisi kauhusta kun syöksyin vaaleanpunaisen ystäväni perään. Onneksi sen matka pysähtyi ennen aaltoja ja muistoksi jäivät vain nuo kuoren naarmut.

Tiedän ja ymmärrän kyllä, että Kolmeviiskymppini sydän ei lyö ikuisesti. Olen jo jatkanut sen elämää kahdesti uudella akulla. Vanha runko alkaa kuitenkin osoittaa loppuunpalamisen merkkejä. Syksyllä ostettu akku ei kestä montaakaan puhelua, ja välillä puhelin sammuu vaikka akku olisi juuri ladattu täyteen.

En kuitenkaan vielä luovuta. En päästä pientä vielä lepäämään.

Sain mieheltäni joululahjaksi iPhone4:n (miehen siirtyessä vitoseen). En ottanut sitä vastaan. Mies totesi, että olen varmasti maailman ainoa ihminen joka kieltäytyy iPhonesta ja näytti hetken siltä, että mietti jo vakavissaan miten idiootti puoliso sitä onkaan tullut valittua. Sitten hän myi puhelimen pois eikä iPhonesta enää puhuttu. Älypuhelinmies jäi älyvapaan 3510-naisensa luo.

Pelkään, että kun nallukastani viimein loppuu virta lopullisesti, ei markkinoilla ole enää olemassakaan Yksinkertaisia Puhelimia. En tiedä, onko niitä enää tälläkään hetkellä...? Onko minun pakko ostaa 500 eri toiminnolla varustettu puhelin? Ja jos on, niin miksi lopulta vastustelen sitä niin hirveästi? Onko se niin paha asia, että teknologia menee eteenpäin?

En tiedä. Hiljaa mielessäni toivon, että tulevaisuuden puhelimissa on sentään vielä kunnon näppäimet jäljellä. Sillä kosketusnäyttöihmistä minusta ei saa ikinä. Murrr.

Onko lukijoiden joukossa ketään, joka tunnustaa käyttävänsä vieläkin vanhempaa puhelinta kuin minä? Kuinka usein ylipäätään vaihdatte puhelinta? Onko 10 vuotta vanha kalikka jo supernolo?

Tällainen pieni arjen ilostus tähän väliin. :)

Viime viikolla meille saapui postikortti, jonka olin runsas kuukausi aikaisemmin kadottanut New Yorkissa. Se oli ilmeisesti tipahtanut taskustani kadulle. Kylläpä oli iloinen yllätys kun se nyt tammikuussa kolahti postiluukustamme..!

Joku ystävällinen sielu oli löytänyt sen kadulta ja ilmeisesti vienyt kotiinsa tai kanniskellut mukanaan, ja laittanut sitten joulun alla postiin. Kortti katosi Manhattanilla Union Square Parkin lähellä ja postileima on Brooklyn-Queens-Staten Island.

Postittaja oli lisännyt kortin reunaan terveisensä ja sähköpostiosoitteensa ja pyysi ilmoittamaan jos saamme kortin. :) Arvelen hänen olleen sen verran utelias kortin sisällön suhteen että on kääntänyt sen. En oikein muuten keksi selitystä "Hello squirrel fans" -tervehdykselle...! ^_^

Joka tapauksessa, sympaattista että kortti kotiutui. <3

Tänään ihan vain tällainen fiilispostaus talvisesta lempiharrastuksestani eli avantouinnista. Pääsin eilen vihdoin starttaamaan vuoden avantokauden.

Ensimmäinen pulahdus 2013. Kyllähän siinä aina henki meinaa salpaantua kun pitkän tauon jälkeen taas kävelee hyiseen veteen. :)

Avantouinti tekee hyvää niin kropalle kuin sielulle. Kun katse lepää jäätynen järven luomassa hiljaisessa, seesteisessä maisemassa ei voi kuin olla kiitollinen siitä että saa asua tällaisessa ympäristössä.

Nouset vedestä ihon höyrytessä pakkasessa ja lämpö leviää kroppaan.... se on se paras tunne. Jokainen solu oikein kihelmöi hyvää oloa.

. . .

Mieheni houkutellessa minua mukaan kaksi talvea sitten minulla oli avantouinnista se kuva, että sitä harrastavat lähinnä seniorikansalaiset. Sanalla sanoen olin rankannut koko homman "mummolajiksi". Hämmästykseni ei olisi voinut olla suurempi, kun saunalle saapuessa kuulin jo kaukaa nuorten äänien iloista puheensorinaa ja mummujen verkkaisen kylpyhetken sijaan kohtasin nuorekkaan, kansainvälisen tunnelman.

Vieressäni lauteilla voi hikoilla nuorukainen Unkarista tai kaveriporukka Nicaraguasta. Tai sitten se tuttu vakiokävijä hellyttävässä saunamyssyssään. Avantouinnissa löylyjen sosiaalinen osuus on minulle yhtä tärkeää kuin vedessä käynti. En aina halua jutella saunassa kenellekään, mutta pidän lauteiden avoimesta, iloisesta tunnelmasta ja rentoudun kunnellessani keskustelunpätkiä sieltä täältä. Siinä on jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa taikaa kun ison saunan lauteilla istuu kylki kyljessä toisilleen vieraita, hyväntuulisia miehiä ja naisia kaikista ikäluokista, sallinette klisheisen ilmaisuni, kuin yhtä suurta perhettä. Tunnelma on jotain aivan toista kuin julkisten uimahallien kolkoissa saunoissa joissa vaiteliaat vierustoverit välttelevät toistensa katsetta. Avantosaunassa hyvä mieli tarttuu - sitä ei voi estää. :) Tuntuu kuin meitä yhdistäisi "salaisuus" - kokoonnumme täällä pimeyden keskellä, saavumme ehkä kireinä ja totisina, kävelemme jäiseen veteen - ja lähdemme keho endorfiineista hyrräten, hymy kasvoilla viipyillen.

Löytyykö lukijoiden joukosta muita avantouintiin koukuttuneita?