Vielä runsas kolme vuotta sitten en ollut käynyt eläessäni Ranskassa. Nyt Ranskasta on melkein huomaamatta tässä lyhyessä ajassa tullut kohde, jossa olen vieraillut kaikkein eniten Kreikan jälkeen.
Ei ihme, Ranska on aivan mielettömän upea ja kiinnostava maa monipuolisuudessaan. Olen tässä ihan miettinyt, onko Ranska kirimässä kakkospaikalle suosikkikohteenani Kreikan kannoille. Saattaa kuitenkin olla, että Sveitsi pitää yhä kiinni siitä paikasta ällistyttävässä kompaktissa idylliydessään.
Nyt nautin minulle uuden ranskalaisen alueen kauneudesta; Normandia. Rannikko on henkeäsalpaavan kuvauksellinen ja historiallisia maihinnousurantoja täplittävät kylät ja kaupungit toinen toistaan sievempiä. Sur mer, kertovat paikannimet - meren äärellä.
Kun ajaa Côte ne Nacre -rannikkoa seuraavaa D514-tietä ei voi välttyä kevyesti brittiläisiltä tunnelmilta, Normandian rannikossa on jotain joka muistuttaa naapurimaasta kanaalin toisella puolella. Vehreän, polveilevan maaseudun reunustamat rannat ovat karunkauniita ja tuulisia ja kylien ruokapaikoissa voisi melkein odottaa näkevänsä simpukkakulhojen sijaan fish-and-chipsejä.
Tässä kuvia ja tunnelmia eiliseltä joka omistettiin toisen maailmansodan D-Daysta tunnetuille Normandian maihinnousurannoille.
.
Ranskan plussat pähkinänkuoressa:
.
Mun lempparijuttuja Ranskassa:
.
Off topic vielä loppuun, mutta tiedättekö mikä on minusta mielenkiintoista? Mistä tahansa matkakohteista kirjoitankin, mikään ei ole yhtä suosittua sisältöä kuin Kreikka. Minusta se on kiinnostavaa, koska suomalaiset kuitenkin matkustavat paljon myös keski-Euroopassa ja muualla maailmassa ja yhtä lailla paikat kuten Iso-Britannia, USA, Ranska, Portugali ja Espanja ovat meille rakkaita ja tuttuja kohteita.
Silti Kreikka on matkailuaiheena ylitse muiden, ainakin tässä blogissa. Mikähän siinä on..? :) Tilastojen mukaan Espanja on kai edelleen suomalaisten matkakohde numero yksi, ainakin pakettimatkakohteissa.
Pitäisikö kokeiluluonteisesti tehdä joskus saarihyppely Kanarialle ja katsoa mitä tykkäisitte niistä jutuista? ^_^
Maisemat ovat taas vaihtuneet.
Olen Normandian rannikolla Deauvillessa.
Loma. <3
Viikko huipentuu ystäväni häihin pienessä satulinnassa Normandian kauniilla maaseudulla.
.
Lähdin matkalle ei-niin-pienenkään stressin ja vähän apean mielen saattelemana (alkukesän työkuvioihin liittyneet moninaiset jutut saattoivat liittyä asiaan) ja pakkasin tavaroita suunnilleen vielä kun mies soitti taksia lentokenttäbussille. Vihaan pakkaamista. Lennollakin pelotti taas tuttuun tapaan ja rentouduin yhtä tuttuun tapaan viinilasillisella ja - kiitos Norskin netin - myös lukemalla eteenpäin teidän lukijoiden esittelyjä. Kiitos seurasta :)
Tämäkin aamu alkoi vielä pienellä murinalla kun aamiainen näytti tältä:
...ranskalaiset aamiaiset... :/
Tiesittekö, että Ranskassa esimerkiksi kananmunilla ei ole paikkaa aamiaisella vaan munakkaita tilataan lounaaksi tai esimerkiksi illallisella alkuruoiksi? Ranskassa myöskään kasvikset eivät kuulu aamupalapöytään vaan leivän (tai croissantin, pullien ja pasteijoiden) päälle laitetaan meille rakkaiden kurkun ja tomaatin sijaan hilloa.
Järkytin keittiötä pyytämällä, enkö mitenkään voisi saada jotain kasviksia ja keitettyä kananmunaa, ja ärsytin samalla miehenkin jonka mielestä maassa kuuluu syödä maan tavalla. Hän on tavallaan ihan oikeassa, kyllä minä ymmärrän että tapani syödä näyttäytyy välillä ihan älyttömänä jääräpäisyytenä. Mutta siinähän olen jääräpäinen, mä haluan kunnon ruokaa enkä vehnähöttöä ja hilloa aamiaiseksi. Silloin mä käyttäydyn vaikka kuin aasi.
Ja kyllä mulle sitten tuotiin keittiöstä kaksi tomaattia ja arviolta 18 minuuttia keitettyjä kivikovia kananmunia. :)
Kahvi oli hyvää. Niinkuin se aina on Ranskassa. <3
Alkumatkakin meni vielä vähän harmaissa tunnelmissa. Kunnes...
...hetkeä myöhemmin taivas kirkastui.
Ja mieli alkoi keventyä.
Viimeistään seistessäni Deauvillen kultahiekkaisella rannalla aloin päästä lomamoodiin.
Simpukkakulhon äärellä istui vähän tavallista vaitonaisempi mutta iloinen Sanni. Ja opin tänään uuden asian Mr. Karkkipäivästä, kaikkea uutta oppii vielä 12 vuoden jälkeenkin.
"Simpukat on vähän niinkuin munuaisia ja osterit vähän niinkuin sisäfile". -"Täh?" -"Niin. Simpukat on itse asiassa ihan älyttömän pahan makuisia. Ne on vähän niinkuin seafoodin munuaiset". - "Ööö, ihan totta? Siis sä et tykkää simpukoista? Miksi sä sitten tilasit mun kanssa tän kulhon puokkiin?" - "No kun sinä halusit niitä."
En tosiaan ole tiennyt että avopuolisoni ei pidä simpukoista ^_^ Sainpahan itse enemmän :D
Loma.
Tiedän kyllä mitä kaikkea on vielä luvassa. Kauniita maisemia, hyviä viinejä, kyyneleitä häissä ja seuraavalla viikolla vaellusmonoa toisen eteen alppimaisemissa. Mutta ihan varmasti myös vääntöä illallisbudjeteista ja hotellien tasoista. Tällaista on loma rakkaan kanssa, me ollaan niin erilaisia ja samalla... niin hyvä köysistö <3. Kai se erilaisuus pitää kaiken tuoreena ja kiinnostavana vuodesta toiseen. :)
Maisemanvaihdos.
Lauantai.
# Sara Hildénin taidemuseo / Ron Mueck. Käykää.
# Annoskateus ravintola Kivi.
# Hurahdus apteekissa.
Oli tarkoitus vain vähän nuuhkaista kun olin muilla asioilla apteekissa... "Kokeilen noita sitten ensi vuoden puolella kun on niin paljon muitakin jonossa." No, joo.
Kassa: "Hei sä kokeilet koko sarjan, kiva juttu! Saat kaupan päälle huulirasvan!"
Yliopiston Apteekin oma sertifioitu kotimainen luonnonkosmetiikkasarja <3
.
Miksi-mä-olen-kirjoittamassa-tätä-enkä-esimerkiksi-ulkona-terassilla-kun-on-näin-kaunis-ilma?
# Bloggaajuus.
Kun on kuvannut naamaansa blogiin melkein joka päivä ja on tehnyt sitä jo seitsemän vuotta, huomaa ihon ikääntymisen poikkeuksellisen tarkasti. Kolmikymppisenä saavuttaa iän, jossa ikääntymisen merkit alkavat lisääntyä vuosi vuodelta ja näkyä yhä selvemmin. Seuraavalla vuosikymmenellä niiden pitäisi sitten ihan reilusti kiihtyä, sitä odotellessa... :) Jos vain vielä bloggaan 4-kymppisenä niin saatte varmasti todistaa reaaliajassa mun veltostumista ^_^
Tältä näytti Karkkipäivä-Sannin naama blogin ensimmäisenä vuonna, meikittä ja meikin kera:
Ei tietoakaan punoituksesta ja pigmenttiläiskiäkin on vielä hyvin miedosti. Nykyään vasemman posken pieni couperosa-alue kuultaa jo meikkipohjankin läpi ellen pakkeloi sitä peiteaineella. Harmillisesti en blogin alkuaikoina ottanut juuri koskaan kuvia meikittömistä kasvoistani ja löysin vain tuon yhden pienen "aamunaama"-kuvan. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä oikein tarkka ja isompi kuva natural-kasvoistani 7 vuotta sitten.
Listasin kasvoilleni blogivuosien aikana piirtyneitä ja ilmestyneitä ikääntymisen merkkejä. Esimerkiksi melasma eli hyperpigmentaatio oli minulle ihan tuntematon riesa kun aloitin bloggaamisen. Mutta ei mennyt kuin pari vuotta niin "aurinkoviikset" astuivat estradille.
Kasvojen ihon kuivuminen on toistaiseksi ilmennyt vasta talvisin, mutta esimerkiksi käsieni iho on muuttunut lähes atooppisen kuivaksi vuoden ympäri.
Melasma eli hyperpigmentaatio poikkeaa "tavallisista" pigmenttiläiskistä siten, että se tulee esiin vain UV-säteilyn vaikutuksesta ja katoaa kun iho ei ole alttiina vahvalle UV-säteilylle, eli Suomen leveysasteilla talviaikaan. Tavalliset pigmenttiläiskät jäävät iholle pysyvästi ilmestyttyään, ellei sitten hoidata niitä järein konstein hoitolassa esimerkiksi happohoidoilla.
Melasmaa voi tulla mihin kohtaan ihoa tahansa, mutta huulten ympärys on hyvin yleinen alue. Ainoa ase melasmaa vastaan on erittäin korkeasuojakertoimellinen voide ja melasmaan taipuvainen ihoalue on voideltava sillä joka kerta kun käy ulkona kesäaikaan auringon paistaessa, vaikka kävisi suunnilleen vain roskat viemässä. Näin ainakin minulla, lyhytkestoinenkin suora UV-stimulaatio saa melaniinin ylituotannon aktivoitumaan.
Ylläolevassa kuvassa tämänkesäinen hyperpigmentaatio on vielä miedossa vaiheessa. Otin kuvan ennen juhannusta mutta sitten tuli juhannuspäivä helteineen... Oltiin veneilemässä ja suojavoide jäi mökkiin... Nyt mulla on kaksi ruskeaa länttiä amorinkaaren yläpuolella ja voin hyvästellä ne vasta talven tullen. :P
Oletteko te tarkkailleet tai huomioineet ikääntymisen merkkejä omalla ihollanne? Onko ikääntyminen vaikuttanut esimerkiksi ihonhoitorutiineihinne? Kuinka moni myöntää ostaneensa "ryppyvoiteen" kun ensimmäiset juonteet tulivat näkyviin..?
.
Muuten, yksi hassu ihoon liittymätön ikääntymisen merkki jonka olen pannut merkille:
YleX:n ja Radio X3M'n aamushow'n jutut, joita ennen kuuntelin kovinkin innoissani, kuulostavat nykyään auttamatta hemmetin tylsiltä ja suorastaan lapsellisilta. Samoin mitään hittiradioiden juontajien juttuja ei jaksa yhtään kuunnella. Vanhuuden merkki se tämäkin :D
Loppuun vielä toinen, positiivinen ikääntymisen lieveilmiö:
Muuttuu lempeämmäksi itseään kohtaan ja arvostaa itseään enemmän. :)
Ihmettelen tätä aina ollessani Ahvenanmaalla. Mutta se ei liity Ahvenanmaahan vaan kahvipannuihin.
Valmistan kahvini aina pressopannussa. Manner-kotona meillä on käytössä litran vetoinen pannu (samanlainen kuin kuvassa vasemmalla), Maarianhaminan asunnolla käytän taas useimmiten 3,5 desin pannua (oikeanpuoleinen).
(...ja hmmm.. ehkä voisin luopua tuosta 'manner-koti'-ilmaisusta, kai se on jo käynyt selväksi että toinen kotini on Tampereella... Moni kun sen tietää jo muutenkin. Jotenkin tuo epämääräisyys mantereen kotipaikan suhteen on jäänyt päälle kun en blogin alkuvuosina halunnut että esimerkiksi työpaikkani olisi helppo selvittää. Mutta joo, eiköhän ole jo aika alkaa puhua Tampereesta vailla kiertoilmaisuja :D)
Isompaan pannuun valmistan kahvia aina kerralla puolen litran annoksen, ja tämä annos jakaantuu tasan kahteen mukilliseen. Juon kahvini ns. lattena eli mukana on vielä puolitoista desiä (soija/manteli)maitoa per mukillinen.
Kotona käytän neljän desin vetoisia mukeja koska rakastan isoja kahveja. Jos teen kahvin yleisimmin käytettyyn kahvimukikokoon eli 3 desin, muki tyhjenee liian nopeasti. Esimerkiksi kaksi "muumimukillista" aamukahvia ei tunnu miltään ja pitää kaataa kolmas.
Vaikka minulla on Maarianhaminassakin litran pannu, minulle on muodostunut tavaksi valmistaa kahvi pienempään pannuun, koska täällä ollessa on harvoin mieskään mukana aamukahviseurana.
Mysteeri on siinä, miten kolmen desin kahvi täällä juotuna tuntuu enemmältä kuin puoli litraa Tampereella.
En nimittäin saa kolmen desin kahviani täällä edes loppuun, vaan siitä riittää kahteen mukilliseen ja vielä jää ylikin. En vain pysty käsittämään.
Mun piti lopulta mitata Maarianhaminassa käyttämäni mukin vetoisuus, joka osoittautui 3,5 desiksi. Selityksen täytyy olla se, että koska muki näyttää yhtä suurelta kuin kotona tavallisesti käyttämäni iso muki, aivoni ja sen kahvikylläisyyskeskus tulkitsevat juomani määrän olevan sama kuin Tammer-kotona, vaikka sen sisältö on melkein puolet vähemmän. Jos juon saman määrän kahvia paljon pienemmältä näyttävästä muumimukista, kahvikylläisyyskeskus ei tyydyty.
:D
Joo, kaikkea mä mietinkin.
Mutta tämä ihmetyttää mua aina Maarianhamina-aamuina.
Jos joku uudempi lukija muuten miettii, mikä tämä mun kahden kodin kuvio on, niin olen avannut sitä aikoinaan postauksessa Rikas köyhä.
*
Käytän tässä tilaisuuden kiittää kun niin moni on jättänyt esittelyn Keitä te olette 2? -postaukseen. "Minielämäkertojanne" on ollut mukavaa lukea :) Tällä hetkellä julkaisematta on vielä 168 esittelyä, lukijani Ulpu eilen ihmettelikin minne hänen kommenttinsa on kadonnut. Siellä se on, odottamassa :) Käyn esittelyjä läpi pikkuhiljaa hetkinä kun on aikaa. Ja vastaan jokaiseen. :)
Tällä viikolla olen viettänyt aikaa töiden lisäksi äitini kanssa joka on Maarianhaminassa vierailulla. Joka ilta olemme tehneet ihanan verkkaisen kävelyn Maarianhaminan satamiin. Eilen suuntasimme itäsatamaan Merikortteliin jossa voi tutustua perinteiseen puuveneiden ja laivanrakennukseen.
Venevajoilla kohtasimme kaksi vanhaa veneenrakentajaa, Hassen ja Håkanin. Tämä kaunotar on valmistunut Hassen käsissä tänä kesänä.
Juttelimme miesten kanssa pitkään.
"Mitään muuta ei elämässä tarvitse kuin polkupyörän ja veneen", Håkan sanoi. "Että pääsee kotoa veneelle ja veneellä ulapalle".
<3
Tuli tuohon aiemmin päivällä kirjoittamaani liittyen mieleen, että olisi mielettömän kivaa kuulla taas esittelyjä teistä lukijoista :)
Tein kuusi vuotta sitten blogiin kyselyn otsikolla "Keitä te olette?". Postaukseen on vielä silloin tällöin tipahdellut satunnaisia vastauksia viimekin vuosina, mutta nyt voisi olla erittäin hyvä aika uusintakierrokselle. :) Kuuden vuoden aikana lukijakunta on varmaankin elänyt vaikka kuinka ja olisi tosi kiva kuulla millaisia ihmisiä siellä ruudun takana tätä nykyä nököttelee :)
Missä elämäntilanteessa olette? Onko enemmistö teistä opiskelijoita, työssäkäyviä, perheellisiä? Eläkkeellä? Alle 2-kymppisiä, yli 2-kymppisiä?
Olen saanut kommenttien kautta sen käsityksen, että lukijakuntani jakautuu yllättävän laajalle ikähaarukalle nuorimpien ollessa 12-13-vuotiaita ja varttuneimpien yli 60-vuotiaita. Se on kyllä mahtavaa :) Jos bloggaajana tai blogina voi olla iätön ja vedota monen ikäisiin, sehän on tosi hyvä juttu ^_^
Karkkipäivän lukijoita Tallinnan matkalla
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin huomaan nuorempien lukijoiden kommentteja lukiessa miettiväni, että olen jotenkin hurjan otettu siitä että 20-vuotiaskin voi samaistua juttuihini tai olla kiinnostunut siitä mitä sanottavaa täti-ihmisellä on. (En mä mielestäni ole täti mutta 2-kymppisen näkökulmasta ikäni puolesta kyllä ;))
Oikeasti ihan kipeää että voisin olla joidenkin lukijoideni äiti, vaikka sellaisten joiden kommentteja lukiessa tuntuu että luen jonkun oman ikäiseni ajatuksia. :) Kai me kaikki ollaan tosiaan lopulta iättömiä... ehkäpä ainakin sellaiset ihmiset jotka ovat syystä tai toisesta jääneet Karkkipäivän lukijoiksi. <3
Karkkipäivän lukijoita Sokosen ja Karkkipäivän kauneusillassa
Hei, olisitteko niin kivoja että haluaisitte esittäytyä? Kertoa muutamalla rivillä itsestänne, jotain mitä vain tulee mieleen :)
Olisi hurjan mielenkiintoista saada päivitetty käsitys lukijakunnastani. Ja vaikka tänään päivemmällä kerroin, että suren sitä kuinka en pysty tai ehdi vastaamaan kaikkiin kommentteihin, niin joka ikisen kommentin luen, aina. Siksi kommenttien julkaisu välillä laahaa perässä, koska julkaisen aina sitä mukaa kun ehdin lukemaan. Vastaus ja reaktio jokaiseen kommenttiin on itse asiassa olemassa, mutta ne eivät näy teille koska ne ovat reaktioita pääni sisällä ja sydämessä. (Aargh miten imelän kuuloista mutta ymmärrätte mitä haluan sanoa...) Ihan niinkuin joku mun kirjoitus huulipunamokasta tähtiravintolassa voi naurattaa jotakuta teistä vielä seuraavanakin päivänä vaikka ette olisi kommentoineet juttuun mitään, samalla lailla monet teidän kommentit ja kertomanne jäävät mun mieleen ja vaikuttavat minuun, vaikka en blogissa mitään vastakommenttia jättäisikään.
Että niin :)
Karkkipäivän lukijoita Jyväskylän Ekolo-miitissä
Lukijat - osalla on kasvot, osalla ääni, osalla ei kumpaakaan. Osalla kuvittelemani kasvot ^_^ Suurimmasta osasta en tiedä mitään.
Keitä siellä on? :)
P.S. TÄHÄN postaukseen tulleisiin kommentteihin mä haluan ja aion vastata ihan jokaiseen :) Julkaisen esittelyjä ja vastailen hiljalleen tässä viikon aikana, työpäivät (ja muuan äiti-statuksinen kesävieras) valitettavasti entisestään hidastavat mun vastaustahtia. Ihana lukea mitä olette kertoneet itsestänne, hauskoja ja kiinnostavia minielämäkertoja ^_^ Symppiksiä tyyppejä siellä ruudun takana :) Näihin on kiva palata myöhemminkin, ihan niinkuin siihen kuuden vuoden takaiseenkin esittelypostaukseen.
30.6. Tällä hetkellä 166 julkaisua odottavaa komenttia :)
5.8. Vieläkin kesken, pidin heinäkuun lomaviikot taukoa. Kerron kun saan kaikki luettua ja vastattua. :)
Olen blogannut lähestulkoon päivittäin yli seitsemän vuoden ajan. Tai oikeastaan bloggaan ihan joka päivä, sillä niinäkin päivinä jolloin en julkaise mitään postausta, puuhailen blogin parissa; kirjoitan seuraavan päivän juttua (joskus kirjoitan jotain juttua hiljalleen monta päivää), otan tuotekuvia tai vastaan kommentteihin. Karkkipäivä on todellakin ollut läsnä elämässäni joka päivä, 2509 päivää tähän saakka. Se on huima määrä.
Vuosiin on mahtunut vain yksi kuu, heinäkuu vuonna 2011, jolloin pidin tietoisesti vapaata bloggauksesta. "Lomankin" aikana olin kuitenkin näköjään julkaissut 6 postausta, mm. tämän jolle olen pitkään suunnitellut jatkoa: Meikkikuvia 90-luvun Vogue-lehdistä. Arkistoja on kyllä niin veikeä tutkia, moni postaus tuntuu edelleen niin tuoreelta että sitä ihan hätkähtää tajutessaan että välillä on hujahtanut vuosia. Ja Vogue-jutun jatkokin on edelleen tekemättä ^_^
Bloggauksesta on vaikea "lomailla" koska se on niin ihanaa ja hauskaa. Se on elämäntapa. Mutta samalla siinä on myös ikäviä puolia. Juttuja, joiden vuoksi välillä mietin, että tämä voisi jopa olla syy lopettaa.
Bloggaamisessa ihaninta on:
Asioiden jakaminen toisten kanssa. Sosiaalinen kokeminen. Bloggaamalla jostain kokemastaan sen voi kokea myös muiden näkökulmasta, kommenttien ja keskustelun kautta. Se antaa valtavan paljon. Yksinkertaisimmillaan pinnallisia tuotevinkkejä, syvällisimmillään uusia oivalluksia.
Joskus alussa ajattelin blogin olevan alusta itseni toteutukselle, kuin pieni "ateljee" jossa silmämeikkimaalari-Sanni esittelee päivän värikkäitä maalauksiaan ja välillä ajatuksiaan meikeistä ja muusta kosmetiikasta. Mutta hyvin pian huomasin, että tekee mieli kirjoittaa muustakin. Sirotella joukkoon elämän pikku juttuja. Alussa tunsin suunnilleen puolustelun tarvetta näille täysin off topic -jutuille, kunnes tajusin, että sehän on ihan bää, ei blogin tarvitse fakkiutua yksinomaan siihen teemaan jonka ympärille se on perustettu.
Kun annoin itselleni luvan kirjoittaa mistä tahansa, eikä Karkkipäivä ollut enää "pelkkä" meikkiblogi, aloin tykätä blogistani vielä enemmän. Paikkana. Juuri sellaisena kuin sivupalkin viimeisin blogikuvaus kertoo: oma hyvän mielen paikkani jossa saan yhdistää kaikki elämäni inspiroivimmat asiat.
Karkkipäivä on minulle kuin sekoitus kauneustuotepalstaa ja kirjeystävyyttä. Täällä on se "virallisempi" kauneustuotearvostelupuoli ja sitten ne kaikenkarvaiset ajatusvirtaukset joita kirjoitan kuin olisitte kavereitani. Kirjekavereille en ehkä olisi koskaan raapustellut analyysiä maskaraharjojen kaarevuudesta tai kasvojenpuhdistusgeelin vaahdonmuodostuksesta, tai intoillut täydellisen violetista luomiväristä. Mutta täällä voin sen tehdä. :)
Bloggaamisessa ihanaa on myös spontaanius. Hetkessä oleminen. En haluaisi kirjoittaa lehteen jonka jutut ovat tarkasti suunniteltuja, aikataulutettuja ja tiettyyn sanamäärään sidottuja. Ja journalistiseen tyyliin kirjoitettuja, tietenkin. Toki suunnittelen bloginkin juttuja, mutta annan aina tunteen ohjata enkä osaisi koskaan suunnitella viikon postauksia etukäteen - teemaviikot poislukien. Julkaisen useimmiten juuri sitä mikä sillä hetkellä tuntuu siltä että nyt tää haluaa ulos. Kuten tänä aamuna tämä kirjoitus :) Vaikka olin eilen ajatellut laittaa tänään jutun juhannusruoista :)
Bloggaamisen suola on tietysti vastakaiku, se palaute mitä saan teiltä lukijoilta. Se, että onnistuu jollain tekemisellään ja kirjoittamallaan tuomaan ihmisille iloa, hyvää mieltä tai ylipäänsä positiivisia tuntemuksia - tai vaikka uusia näkökulmia, se on jotain ihan mahtavaa. Se tekee minut onnelliseksi. Oli se sitten yksinkertainen silmänrajausvinkki, oivallus poskipunan käytöstä, inspiraatiota aamiaispöytään tai vinkki Kreikan kätketystä saarihelmestä. Tai jotain abstraktimpaa.
Jos jotakuta hymyilyttää tai jopa naurattaa blogiani lukiessa, olen onnistunut. On huikeaa pystyä vaikuttamaan tuntemattomaan ihmiseen niin, että hänen päivänsä saattaa alkaa hymyllä kiitos jonkun hassun havainnon josta olen kirjoittanut. Se on minulle henkilökohtaisesti blogin suurin voimavara, suurinta mitä se voi antaa. Ei niinkään se, myytiinkö jotain antioksidanttivoidetta hyllyt tyhjiksi kun satuin siitä tykkäämään.
Bloggaamisessa ikävää on...
Kun ei ehdi vastata kaikkiin sähköposteihin ja kommentit kasaantuvat. :´-(
Kun omaa empaattisen luonteen, ahdistuu, kun joutuu jättämään jonkun huomiotta. Niin kovasti kuin haluaisin vastata ihan jokaiselle, asiat täytyy priorisoida. Koneen ääressä haluaa istua vain määränsä verran ja lopun ajan tehdä jotain muuta rentouttavaa; laittaa ruokaa, lukea, lähteä kävelylle. Vaikka kuinka vastaisin mielelläni kaikille, niin vielä mieluummin käytän aikaa uusien postausten tuottamiseen.
Kummatkin ovat blogisisältöä: itse postaukset ja vastaukset kommentteihin. Niiden arvottaminen on vaikeaa. Ajattelen kommenttien jättäjiä yksilöinä ja näen asian heidän kannaltaan niin, että jos en vastaa, olen laiminlyönyt heidät. Voi hyvin olla, että monet lukijat ymmärtävät, että bloggaaja ei välttämättä ehdi vastata kaikkiin kommentteihin, eivätkä loukkaannu. Mutta itse koen jokaisen, etenkin henkilökohtaista tai kantaaottavaa, keskustelullista näkökulmaa sisältäneen kommentin vastaamatta jättämisen raskaana. Tulen surulliseksi kun ajattelen, että vaikka voin ilahduttaa sataa ihmistä postauksella, saatan samalla myös loukata kahta ihmistä kun en ehdi vastata heille. Puntarointi näiden kahden välillä: painaako sadan ihmisen ilo enemmän kuin kahden ihmisen mahdollinen mielensä pahoitus? Pitäisikö priorisoida kommentteihin ja henkilökohtaisiin lukijasähköposteihin vastaus ja julkaista vähemmän postaussisältöä...? Kummanko voi arvottaa tärkeämmäksi?
Tämä on ikuinen ristiriita joka painaa minua välillä niin pahasti että koen fyysistä pahaa oloa kun mietin "laiminlyötyjä" kommentteja.
Herkän ja ylitunteellisen persoonallisuuden haasteita. Joku sanoisi tähän että "Voi hyvää päivää, kaikkea sinäkin murehdit". Ja on sanonutkin. "Mitä sä oikein käytät energiaasi tuntemattomien ihmisten miettimiseen, mitä väliä heillä on?"
No heillä on väliä. Ilman lukijoita ei ole blogia - ainakaan sellaista blogia jota itse haluan kirjoittaa.
Bloggauksessa ikävää on myös (niin hullulta kuin se kuulostaakin, koska se on samalla myös positiivista), kokonaisvaltaisuus. Eli blogin muuttuminen elämäntavaksi jota on vaikea erottaa muusta ajasta ja olemisesta. Blogi on mukana kaiken aikaa, ihan joka ikinen hetki. Sitä ei voi sulkea pois päältä. Mitä ikinä teenkin, huomaan kohta miettiväni tilannetta blogin kannalta; saisiko tästä blogisisältöä? Kuvaanko tämän annoksen? Miten saisin ikuistettua tämän hetken ja tunteen blogiin...?
Se on mukavaa, koska asioiden jakaminen tuo minulle iloa ja haluan kirjoittaa joka päivä. Mutta samalla se on myös... jotenkin raskasta. Joskus tuntuu, että käytän ihan liikaa aikaa blogijuttuihin. Minulle tekisi hyvää pitää pari blogivapaata päivää viikossa, niin että en kirjoita tai kuvaa yhtään mitään blogia varten, vaikka en ajatuksistani blogia voi sulkeakaan. Käytännössä se ei kuitenkaan ole onnistunut. Lopulta en koskaan malta olla kirjoittamatta, kuvaamatta ja säätämättä jotain blogiin liittyvää. Ja samalla varastossa on jo valtavasti puolivalmista materiaalia jonka voisin työstää ulos, mutta en tee sitä vaan innostun joka päivä jostain uudesta. Ja kohta ahdistaakin sitten se jonossa olevien juttujen paljous, "Kun tääkin piti julkaista jo puoli vuotta sitten".
Ihan hullua. Mutta nämä on näitä juttuja jotka tekee meistä ihmisiä. Kaikki toimintamme ei aina ole järkevää ja loogista. Sitä voi vain olla kyydissä ja ihmetellä, että "Jaa, näin minä sitten teen".
Jatkan tällä kiikkulaudalla tasapainottelua, samalla nauttien jokaisesta päivästä bloggaajana, iloiten joka kerta kun sormi on taas painanut "Julkaise"-nappia. <3 Ja välillä kokien surua kommenteista tai siitä, että blogin parissa vietetty aika on pois parisuhteesta tai ystävien kanssa vietetystä ajasta. Tai vaikka siitä Taru Sormusten Herrasta -kirjan lukuprojektista.
Mukavaa sunnuntaita kaikille, saimmehan me sitten kuitenkin lämpimän, aurinkoisen juhannuksen :) (Kuvat Finströmin Tjudöstä jossa itse vietän viikonloppua.)
.
P.S. Vielä tämän päivän loppuun on aikaa osallistua juhannusarvontoihin: täällä olisi tarjolla The Body Shopin Drops Of Light -seerumi ja täällä Essien kynsilakkoja. :) Niin joo - arvonnatkin on muuten bloggauksessa ihanaa! ^_^
Jokaisella on maailmassa lempipaikkoja, joissa mielen ja sydämen valtaa extralämpö ja rauha. Paikkoja, joihin olemme muodostaneet erityisen kiintymyksen. Pääsi näihin paikkoihin kerran 10 vuodessa tai joka ilta, aina ne kietovat vieraansa samaan maagiseen hyvän mielen vilttiin.
Tällaisia paikkoja minulle ovat Lykavittos-kukkula Ateenassa, pieni Agios Konstantinoksen kirkko Paroksella (vailla mitään uskonnollista kontekstia), mieheni perheen mökki Pirkanmaalla, Valkeisen lampi Kuopiossa ja Maarianhaminan Länsisatama.
Voisin istua Västerhamnissa ÅSS Marinan vierassataman laiturilla joka ilta. Täällä mieli tyhjenee, ja samalla täyttyy. Rauhasta ja harmoniasta. Talvellakin täällä on ihana käydä. En kyllästy näkyyn auringonlaskun kultaamista Pommern-laivan mastoista koskaan.
Västerhamn maanantai-iltana 13.6.2016.
Veden läheisyydessä on jotain erityistä... Ja laivoissa. Veneissä. Rakastan katsella purjeveneitä, moottoriveneitä, soutuveneitä... Matkustajalaivoja, ihan vaikka sitä möhkälemäistä Ruotsin lauttaa. Ne edustavat jollain tapaa vapautta, lähdön mahdollisuutta. Eri lailla kuin autot, juna tai lentokone. Ehkä se on se veden elementti. Vedessä on jotain jota en osaa pukea sanoiksi... Aava, horisontti, loppumattomuus? Ja samalla rauhoittava kantavuus.
Millä te tykkäätte palkita itseänne, rentoutua? Jos on ollut rankka viikko, millä te nollaatte kuorman?
Mä nollaan perinteisellä makuaistin kautta tapahtuvalla hemmottelulla. Viiniä, juustoa, suklaata.
Ja näemmä myös bloggaamalla.
Perjantai. Istuin tähän ja ajatuksena oli vain hörpätä viiniä ja katsoa ikkunasta talojen kattoja ja niiden reunoilla makaavia pilviä, ja auringon valon muutosta illan taittuessa. Vielä yhdeltätoista on valoisaa. Maisema on minulle rakas; peltikattoja, puutalojen seiniä vihreän ja roosabeigen sävyssä, viisi savupiippua. Puiden latvoja. Kun aurinko laskee tiettyyn kohtaan, vastapäisen talon ikkunat heijastavat valoa niin että ne näyttävät kultaisilta peileiltä.
Olin laittanut koneen pois, mutta otinkin sen esiin.
Tekee mieli kirjoittaa monestakin asiasta. Kai tämä on sitä toisenlaista "kirjeystävyyttä" mistä joskus kirjoitin, blogista on muodostunut minulle kuin julkinen kirjeystävä. Nuorempana kirjoitin valtavasti kirjeitä; jaoin ajatuksia, tunteita ja hetkiä lukemattomilla käsinkirjoitetuilla sivuilla Sloveniaan, Meksikoon, Japaniin ja Skotlantiin. Nyt kirjepaperin sijaan edessäni on tietokoneen ruutu ja näppäimistö. Yleisö on eri, enkä tunne teistä juuri ketään, mutta kirjoittamisen halu on tallella. Välillä haluaa jakaa muutakin kuin ajatuksia shampoon ainesosista.
Viikko on ollut täynnä itsetutkiskeluun ohjaavia asioita ja kokemuksia. On joutunut vähän tsemppaamaan, niin sanoakseni. Mikä tekee varmasti hyvääkin pääkopalle.
Arkielämäni on aika helppoa, niin voi kai sanoa. Vailla suurempia haasteita, tai no, jos nyt saisi sitä ikuista sähköpostijonoa purettua. Normaaliarkeni pysyttelee hyvin pitkälle mukavuusalueella, mitä innostavimmalla sellaisella. Nukkumaan ei meinaa päästä ennen puolta yötä mutta ei se mitään (tai kyllä se mitään, jos avopuolisolta kysyy), olen vain hyvin onnellinen siitä miten hyvää elämää saan juuri nyt elää. Aamukahvikin saa minut hymyilemään kuin idiootin. Olen siitä valtavan kiitollinen ja siksi myös pelkään, että tämä tila viedään minulta pian pois, jonkin täytyy sabotoida se kauneus ja ilo joita koen, sillä varmastikaan en ole sitä pohjimmiltaan ansainnut. Tiedätte tämän perisuomalaisen asenteen. Monessa meissä asuu tiukassa peikko nimeltä "Emmää tätä ansaitse, määhän oon vaan..."
Olen viime viikot ollut voimakkaasti mukavuus- ja varmuusalueeni ulkopuolella. Ihan omasta valinnastani, mutta kuitenkin. Stressitilanteet tuovat esiin heikon puoleni, joka ei ole niin kiva puoli, tunteita, joita minun pitäisi oppia työstämään. Teen sitä sitten vaikka näin kirjoittamalla.
Teen aina välillä hommia vanhalla työpaikallani, ja tänä kesänä minulle tarjottiin tehtäviä eri osastolta jossa olen aiemmin työskennellyt. Kilttinä tyttönä otin tarjouksen vastaan. Työtehtävät ovat huomattavasti vaativammalla tasolla osaamisalueeseeni nähden ja vaativat nopeaa ongelmanratkaisukykyä, multi-taskingia sekä erittäin sujuvaa kielitaitoa. Pähkinänkuoressa: työ vaatii ominaisuuksia, joita minulla ei ihan ole.
Eri luonteiset ihmiset kokevat tällaiset tilanteet eri lailla, kaikki eivät varmastikaan ahdistu ja ala sirotella tuhkaa päälleen kun homma ei "skulaa". Mutta minä. Voidaan puhua merkittävästä tuhkakerroksesta. Muutamana päivänä olen lähtenyt töistä itku kurkussa, koska koen pettäneeni odotukset niin pahasti. Minua pyydettiin tehtävään, koska minun uskottiin selviytyvän siitä, minuun luotettiin. Ja olen ihan surkea.
Karkkipäivänkin kautta on varmaan välittynyt luonteeni tietynlainen perfektionistisuus, en viihdy "puolivälissä" vaan ääripäissä. Haluan hallita asiat, haluan sen hallinnan tunteen. Että mä osaan ja pärjään. Täydellinen ei tarvitse olla sanan kirjaimellisessa merkityksessä, epätäydellisyys tekee meistä inhimillisiä ja helpostilähestyttäviä, mutta haluan hallita perusasiat joilla selviää. Kun joutuu tilanteeseen, jossa onkin riippuvainen toisista eikä pysty suoriutumaan itsenäisesti... no, en ole hyvä näissä tilanteissa. Minun on vaikea sietää tunnetta siitä, että olen jollekulle "taakka" tai vaiva. Tai että en täytä odotuksia. Teema, johon palaan aina uudelleen. Odotukset. Miten ne voivatkin niin hallita.
Tosiasiassa olen varmaankin pärjännyt tehtävässäni ihan ok. Liioittelen huonouttani ja aiheutan kollegoissa hämmennystä tuhkasirottimellani. Se on rehellinen kokemukseni, mutta mietin: miksi käyttäydyn näin, miksi tunnen näin? Miksi pitää niin mollata itseään? Miksi pitää pyydellä anteeksi sitä mitä ei osaa, kun voisi keskittyä vaalimaan vahvuuksiaan? Jos nyt tämä tehtävä ei ollut ihan minun ykkösosaamisaluettani, niin mitä sitten? Olen hyvä jossain muussa, eikä itsesurkuttelussa lilluminen ainakaan vie minua eteenpäin kehitysalueilla.
(Luen tekstin uudestaan aamulla. Olo on levännyt ja mieli hyvä. Levollinen. Tapani nollata kirjoittamalla auttaa selvästi. Tein aamiaiseksi vissyllä kuohkeutettua munakokkelia ja laitoin pellillisen siemennäkkäriä uuniin. Ehkä keitän vielä toisen pannullisen kahviakin. )
Työviikkojen tietty alakulo ei ole liittynyt pelkästään kokemukseen hitaasti lyövästä älystä. Tilanteeseen liittyy syvempi sosiaalinen tekijä.
Toinen työpareistani on entinen paras ystäväni, henkilö joka on ollut minulle kuin veli, niin läheinen, että olemme olleet kuin erottamattomat. Joskus kauan sitten.
Olemme puhuneet ihan kaikesta. Minä olen itkenyt hänen villapaitaansa vasten räkä poskella suhdeongelmiani, hän on kertonut omista haamuistaan ja haavoistaan. Olemme nukkuneet vieretysten, nauraneet ja itkeneet vieretysten, juopotelleet vieretysten. Puhuneet viisaita, puhuneet tyhmiä, filosofoineet valoisina kesäaamuöinä ystäväni vuokrakaksion kuluneella sohvalla ruskeiden tyynyjen välissä, kuvitellen olevamme niiiin syvällisiä. Minulla oli vahvat rajaukset ja paljon ripsväriä ja hento olemus. En tuolloin vielä tiennyt mitään asioista kuten Urban Decay ja Lily Lolo. Se oli todellakin kauan sitten.
Meillä kaikilla on piirissämme ihmisiä, jotka kuuluvat tiettyihin elämänvaiheisiin. Jotkut ihmiset jäävät, jotkut menevät. Niin kuuluu olla, emme voi pitää kaikkia. Kasvamme, elämäntilanteet muuttuvat.
En ole juurikaan ollut tekemisissä veli-ystäväni kanssa viimeiseen viiten vuoteen, ehkä pitempäänkin. Viime joulu oli ensimmäinen, kun en saanut häneltä edes korttia. Ymmärsin.
Nyt työskentelemme jälleen yhdessä. Hän on sama vanha itsensä, ihanan spontaani hessuhopo. Hessu viiltävän nopealla älyllä ja huumorilla vailla vertaa. Kaikki on tavallaan kuin ennenkin, mutta ei kuitenkaan yhtään. Välillämme on kommunikaation tahmea kuilu, me puhumme eri kieltä. Konkreettisesti. Olen puhunut sujuvaa ruotsia asuessani Ahvenanmaalla pysyvästi, mutta tämä on menneisyyttä. Osaan kieltä edelleen, mutta en pysty ilmaisemaan itseäni ruotsiksi niinkuin äidinkielelläni. Verbaalius on vahva osa persoonaani ja kun en pysty kommunikoimaan samalla tasolla kuin äidinkielelläni, jään vajaaksi. Enemmän kuin vajaaksi.
Yritykset lähestyä toista jäävät karheudeksi kurkkuun. Kömpelöiksi lauseiden raadoiksi. Emme voi enää puhua niinkuin ennen. Olen kuin haalea, lasiin jäähtynyt kaakao entiseen minääni verrattuna. Tunnelma välillämme on kirpaisevan haikea. Kaikki se mikä liitti meidät niin vahvasti yhteen aikaa sitten on edelleen jäljellä, mutta silta on ruostunut. Se ei kanna kaikkia askeleita toiselle puolelle. Miten tärkeää kieli on, miten tärkeitä sanat ovat. Kun niihin ei ylety. Se tuo minuun surua jota on ollut vaikea käsitellä.
Asia on miten on. Se on vain hyväksyttävä.
.
Jatkan vielä huonommuuden tunteesta. Kirjoitin tähän perjantaina pitkän kappaleen siitä, kuinka haluaisin myös osata kirjoittaa paremmin, kuinka ihailen bloggaajia kuten Ella Elers ja Eeva Kolu ja heidän taitoaan ilmaista itseään ja koota tunteita vahvoiksi, koskettaviksi ja älykkäiksi sanoiksi. Kirjoitin, että usein jopa lukijoiden kommentit jättävät minut ihailun ja samalla alemmuuden tunteen valtaan älykkäällä sisällöllään, wow, mitä argumentointia, miten paljon ihmiset tietävät asioista, millä verbaalilla terävyydellä he osaavat muotoilla sanottavansa. Mutta poistin kappaleen.
Kokemus: mun pitäisi olla parempi. (Vaikka oikeasti ei tarvitsisi.) Jossain tilanteessa se tarkoittaa paremmin pukeutunutta, toisessa parempaa kielitaitoa, kolmannessa laajempaa yleissivistystä tai paksumpaa pankkitiliä. Mun pitäisi olla sitä-ja-tätä jotta ihmiset ympärillä olisivat tyytyväisiä, että en vain aiheuta pettymystä. Että vaikuttaisin älykkäämmältä, taitavammalta, sivistyneemmältä, potentiaalisemmalta. Kaikki tämä aiheuttaa minussa välillä surua ja riittämättömyyden tunteita, ja samalla tiedostan, että se on ihan älytöntä.
Oikeasti olen hyvä, sydämellinen, aika hauska ja kohtuullisen fiksukin tyyppi, empaattinen ja helposti innostuva. En ehkä maailman tehokkain kaikessa toiminnassani ja välillä raivostuttavan hajamielinen ja hidas oppimaan, mutta hyvä tyyppi mä olen silti. Ja tykkään itsestäni tosi paljon. Silti tunteet vajavaisuuksista ottavat välillä ylivallan.
Haluan sanoa tällä itselleni ja muillekin jotka kokevat joskus samaa, että se on hemmetin turhaa - vaikkakin inhimillistä. Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta.
Mutta ei pitäisi olla niin rankka itselleen. Entäs sitten jos et osaa kalastaa? Keskity siihen, että osaat neuloa lämpimän villapaidan. Tai sait jäyhän naapurin hymyilemään hississä.
Siinä minullakin on opettelemista.
