...koska postaan samasta aiheesta peräkkäin. ;)

Silläkin riskillä, julkaisen nämä kuvat jatkumona eilisillan postaukselle.

Koska joo, Lefkadan länsirannikon rantojen maine on oikeutettu.

Niille kuuluisille biitseille en pääse ilman vuokra-autoa, mutta tein tänään päiväretken länsirannikolla sijaitsevaan kylään Agios Nikitasiin. Kylästä pääsee mukavaa polkua pitkin kukkulan yli yhdelle länsipuolen lukuisista, mutta vähemmän tunnetuista rannoista.

Mylos Beach.

Eiköhän tämä ranta riitä minulle edustamaan läntisen puolen upeutta.

WOW.

Myönnetään pois - tämä oli näkemisen arvoinen.

There always has to be an asshole... :p

Niin sinistä että melkein silmiin koskee.

Jos tämä on Lefkadan vaatimattomampia rantoja, kuka niitä tungokseen asti suosittuja top-listojen biitsejä edes kaipaa? Täällä sai jälleen olla melkein yksin...

.

Kuuntelin juuri uutisia. Pohjois-Suomessa on kuulema satanut jo ensilumi. :)

Ahh, syksy. Hetken vielä täällä kesässä, mutta mieli hapuilee jo pikkuhiljaa kirpeisiin syysiltoihin ja kynttilänvaloon. <3

Olen tosiaan vähän outo "etelän matkaaja", kuten tuli joskus aiemmin mainittua.

Liittyen rantoihin.

Minua kun ne eivät niin kiinnosta.

Olen ollut matkalla nyt neljä viikkoa, ja käynyt rannalla kolmesti. Uimassa, ehm.... kerran. Enkä edes meressä. Vaan Ithakalla Dimitrin ja Anastasian uima-altaassa.

Ystäväni Marianna (jota tykkään täällä aina siteerata, epävirallinen blogin sidekick kun on ;)) laittoi minulle tänä aamuna lähes närkästyneen sävyistä viestiä kysyen, joko olen käynyt Lefkadan niillä rannoilla. Eli länsirannikon kuuluisuuksilla. Marianna on varmasti huomannut, että blogissa tai Facessa ei ole näkynyt mitään kuvia the rannoilta.

Tältä ne näyttävät:

Kuva: Panagiotis Papadopoulos

Porto Katsiki Beach. Äänestetään joka vuosi Kreikan parhaiden rantojen Top 3:een.

Kuva: Kaliashotel

Egremni Beach, joka sekin on Kreikan rantojen Top 10:ssä.

Mariannalla oli jo aiemmin vaikeuksia päästä yli siitä, että olin viikon Kefalonialla käymättä legendaarisella Myrtos Beachilla.

Vastasin, että Porto Katsiki ja muut länsirannan biitsit ovat näkemättä.

Kirjoitin: "I'm lucky in the way that beaches don't interest me that much. :) In that sense, I feel I'm not missing something important if I miss beaches."

Marianna vastasi: "Really? You don't want to see the beach that is voted in the top 3 Greek beaches every year? Oh my!"

Pystyin aistimaan lähes loukkaantuneen sävyn rivien välistä. Ymmärrän tavallaan. Kun joku on itselle tärkeää, haluaisi että toinenkin olisi innostunut siitä. Välinpitämättömyyteni Kreikan rantoja kohtaan tuntuu Mariannasta varmasti kertakaikkiaan kummalliselta.

Seurasi keskustelua siitä, miten voin olla kiinnostumatta rannoista. Itse taas en ymmärrä What's the big deal. :)

Kuten aiemmin kirjoitin, käyn rannoilla oikein mielelläni jos niitä sattuu reittini varrelle tai majoituskohteeni läheisyyteen (eikä minun esimerkiksi tarvitse vuokrata autoa tai istua tuntia bussissa tai taksissa päästäkseni biitsille) ja jos jää aikaa muun ohjelman ohessa. Ja tietysti jos on se fiilis. Totta kai minunkin joskus tekee mieli rannalle. :)

Mutta rannat eivät ole minulla erityisen korkealla prioriteeteissa. Menen jos sattuu sopiva hetki ja tilaisuus, mutta en suunnittele päivien ohjelmaa rantojen ympärille.

Ymmärrän mainiosti, että hyvin moni muu hakee etelän lomilta juuri niitä ihania rantoja ja meressä uimista.

Mutta missä vaiheessa rannoista on tullut samanlaisia nähtävyyksiä kuin tunnetuista kirkoista, toreista, taidemuseoista tai muista "must-see" -jutuista? Lontoossa kävijää, jota ei kiinnosta nähdä Piccadilly Circusta, pidetään varmaan vähän outona. Minulla alkaa olla samanlainen olo täällä Kreikan upeimpien rantojen kulmilla.

Huomaan alkavani tuntea jopa syyllisyyttä siitä että en näe vaivaa hankkiutuakseni näille kuuluisille rannoille.  Toimin jonkun suuren kirjoitamattoman säännön vastaisesti. Missaanko nyt jotain elämää suurempia elämyksiä..?

*

Kuvat ovat tältä päivältä Gyra Beachilta Lefkada Townin kupeesta.

Aamuisen Mariannan kanssa käydyn keskustelun jälkeen päätin varmuuden vuoksi pakata kassiin mukaan rantavarusteet, jos vaikka tänään tulisi sitten eksyttyä rannalle.

Kävelin pengertietä laguunin yli ulos kaupungista Santa Mauran linnoitukselle ja todettuani, että linnoitus on maanantaisin kiinni, suuntasin läheiselle Gyra Beachille laguunin länsipuolelle.

Gyra ei kuulu Lefkadan tunnettuihin rantoihin. Opaskirjani mukaan se on keskikesälläkin lähes aina autio.

Minusta ranta oli upea. Vesi kirkasta ja turkoosia kuin Seychelleillä konsanaan.

Hiekka valkoista pikkukiven ja hiekan sekoitusta.

Joo, täällä ei ole länsirannikon dramaattista kalliotaustaa. Ei aurinkotuoleja, tavernoita, rantabaaria. Eikä kukaan siivoa hiekasta kuivuneita meriheiniä.

Mutta hei - tämän upeuden saat lähes itsellesi :)

Pyyhe vain hiekalle ja nauttimaan. Tämä on minun mieleiseni rantaelämys.

Millainen suhde teillä on rantoihin etelän lomilla?

Kuinka suuri merkitys niillä on loman kannalta?

Nyt löytyi reissun paras kämppä!

Samalla haluan kertoa teille Joonian saarten vuokrahuoneisiin liittyvästä poikkeuksesta muihin saariin verrattuna.

Kreikan saarihyppely -oppassaani kirjoitin, että domatian eli yksityisten vuokrahuoneiden tarjoajat ovat (vähintään kesäsesongin aikaan) aina satamissa vastassa laivoja, ja huoneen "shoppaus" suoraan satamassa on helppoa. Joillain saarilla domatiaisäntiä näkyy myös suurilla bussiasemilla asiakkaita kalastelemassa.

Joonian saarilla on toisin. Täällä domatian omistajat eivät ole vastassa laivoja tai busseja. Eivät missään.

Kysyin asiasta Dimitrikseltä. Liittyykö tämä siihen että on jo hiljaisempi sesonki..? "Oh, no, no. They never go to the port to find customers, they are too proud. This is the local character. We are not merchants, we don't push to sell our rooms".

Dimitriksen mukaan domatia-omistajat jaksavat ylipäänsä tehdä hyvin vähän markkinoidakseen huoneitaan. "They just wait for you to find them".  Mielenkiintoinen bisnesajattelumalli... (Itsekin muuten löysin Dimitriksen vuokrahuoneen googlella ja laittamalla suoraan meiliä.)

Okei. Tiedänpä nyt tämän - ja nyt tiedätte tekin. :)

Jos siis suunnittelette saarihyppelyä Joonialle, kannattaa huone varata netissä etukäteen. Zakynthos Townia lukuunottamatta huoneita onneksi löytyykin Joonian saarten eri kylistä ja kaupungeista runsaasti Booking.comista. (En pyri mainostamaan Bookingia mutta se on ainoa tähän mennessä löytämäni majoitusvarauspalvelu jonka valikoimassa on myös domatioita.)

Jos ette syystä tai toisesta halua etsiä majapaikkaa netistä, löytyy vuokrahuoneita etenkin kylistä aivan mielettömästi, sen kuin vain bongailemaan "Enoikiazomena domatia / Rooms To Let" -kylttejä ja koputtamaan ovelle. Kaupungeissa domatioita on vähemmän.

Kuten todettua, mitä pidemmälle syksyyn sesonki etenee, sitä halvemmat hinnat. Talvella huoneen voi varmaan saada kympilläkin.

Löysin Lefkada Townista huoneen, joka edustaa domatia-majoitusta luksuksemmillaan. Tämän huoneen, tai huoneiston, hinta on kesällä varmaan tripla.

Keittiö on tilava ja täysin varusteltu, siellä on jopa uuni.

Hei - violetti makuuhuone..!! ;)

Täällä on niin viihtyisää että vaarana voi olla juuttua sisälle turhankin mielellään... :) Nytkin sitä istutaan koneella tekemässä postausta keskellä päivää :D

Sijainti on aivan ydinkeskustassa, ei tarvitse kuin astua ovesta ja kävellä 30 metriä niin olen kaupungin pääostoskadulla.

Näin hienoa kylppäriä en ole nähnyt missään vuokrahuoneessa koskaan.

Tästä komeudesta maksan 30 euroa yöltä. Normaalisti 25 euroa on maksimi mitä suostun maksamaan, mutta olen päässyt matkabudjetissa edelle ja päätin hemmotella itseäni luksushuoneella. :)

Tällaisissa huoneissa olen yöpynyt matkalla tähän saakka:

Hehheh, en ole kaikkein siistein ihminen, kuten näkyy... :D No, ylimmässä kuvassa olen pakkaamassa ja kaikki tavarat ovat siksi levällään.

Tuo ylin huone muuten maksoi sekin 30 euroa, oli pakko maksaa kun se oli ainoa vaihtoehto Zakynthos Townissa.

Nyt on hyvä fiilis.

Lefkada Town vaikuttaa heti ensisilmäyksellä kaikkein viehättävimmältä Etelä-Joonian suurten saarten pääkaupungeista. Kaupungin rakenne on aivan erilainen kuin Zakynthos Townin ja Argostolin ja viihtyisä, asteen verran naapureitaan chicimpi keskusta kävelykatuineen tarjoaa todella miellyttävät puitteet vaeltelulle.

Nidri sikseen, mutta sori vaan Marianna, ei tämä ole ruma saari! ;)

Sain eilen illlalla kuulla, että Karkkipäivä on palkittu A-Lehtien The Blog Awards Finland -gaalassa tuomariston valintana Suomen Parhaana Kauneusblogina.

Olen luonnollisestikin uutisesta erittäin iloinen ja otettu. :)

Tunnustus Parhaana Kauneusblogina on Karkkipäivälle ensimmäinen laatuaan.

Kun Saara Sarvas lopetti, muillekin jäi mahdollisuus ;D

Ja olipa muuten hauska yllätys saada kuulla voitosta "ihan puskista" tänne Kreikkaan.

Suunnilleen samaan aikaan tuli kännykkään tekstari Indiedaysin henkilökunnalta jossa onniteltiin, ja Naamakirjaan lyhyt ja ytimekäs viesti:

Näin siis jatketaan Kreikassa Parhaan Kauneusbloggaajan tittelillä ;)

Eilen tuli päätettyä vihdoin paluupäiväkin - kauneuslukijoille siis tiedoksi, että matkapostauksia jatkuu vielä kolmisen viikkoa. Voitte halutessanne merkata kalenteriin 22.10., siitä eteenpäin Karkkipäivä palaa taas normaaliin kosmetiikkapainotteiseen päiväjärjestykseensä. :)

.

Mutta nyt viihdytään vielä Kreikassa.

Olen siirtynyt Joonian saaristossa jälleen pykälän pohjoisemmaksi, Lefkadalle.

Yleensä tykkään majoittua kaikkialla aina suurimmassa kylässä tai kaupungissa, mutta Lefkadalla halusin tutustua myös saaren turistikohde numero ykköseen - Nidriin. Tämäkään ei ole mikään ihan pienin kylä, mutta ei kaupunkikaan, asukkaita noin 2000.

Minulla on ollut Nidriin saapumisesta saakka outo olo. Täällä on hyvin kummallinen tunnelma. Jo eilisen perusteella oli selvää, että minun ja Nidrin kemiat eivät kohdanneet. Ei tämä vastenmielinenkään paikka ole missään nimessä, mutta... outo. Hyvin oudot energiat.

Juttelin asiasta aamulla FB-chatissa kreikkalaistäväni Mariannan kanssa, joka suoraan tyyliinsä ruttasi Lefkada-raukan toteamalla, "Aside from beaches, Lefkada is a very ugly island".

No ei nyt sentään ruma. Ei ainakaan suomalaisen silmään! (Mutta Mariannalla on tosiaan hyvin vahvoja mielipiteitä kotimaansa saarista... olemme mm. aivan eri mieltä Karpathoksesta :D)

Lefkada tunnetaan ennen kaikkea länsirannikkonsa upeista rannoista, jotka ovat tyylillisesti samaa perhettä Zakynthoksen ja Kefalonian maailmankuulujen valkohiekkaisten postikorttibiitsien kanssa. Kenties kylät eivät ole saaren vahvuus, vähän samaan tyyliin kuin Zakynthoksella..? Ei, ei ole reilua tehdä mitään tämän tyylisiä olettamuksia tässä vaiheessa kun on vasta nähnyt yhden kylän ja kuullut yhden ystävänsä mielipiteen. ;)

Nidrin rakenne on simppeli: täällä on kaksi katua, satama ja uimaranta.

Kuvassa pääkatu eli "ostoskatu". Asun sen toisessa päässä.

Samansuuntainen, rantaa myötäilevä "tavernakatu" näyttää tältä.

Siinä vaihtoehdot jos kaupungissa haluaa käveleskellä :) Näiden katujen tuolla puolen on vain asutusaluetta.

Nidri on todella, todella suosittu turistikohde. Makuja on totta kai monia, mutta kyllä nämä jutut välillä laittavat ihmisen mietteliääksi. Kun tietää, että Kreikka on täynnään myös niitä picture-perfect-kyliä.

Olen ollut Nidrissä kaksi päivää ja kävellyt sen kaksi katua päästä päähän niin monta kertaa että osaan kohta tavernojen nimet ja kauppojen sijainnit ulkoa.

Jooei, ei ole minun juttuni. Huomenna eteenpäin Lefkadan pääkaupunkiin. On muuten taas luvattu ukkossadetta.

Ranta on mielestäni Nidrin viehättävintä aluetta, etenkin uloin kärki on todella soma. Horisontissa kohoava vuoristo kruunaa rannan kuvauksellisuuden.

Hiekkarantana biitsi on kuitenkin keskiverto; hyvin kapea ja pikkukivinen. Epäilemättä saarelle saapuvat biitsihirmut suuntaavat sinne länsipuolen kuuluisille rannoille kuten Porto Katsikiin, Egremniin ja Kathismaan.

Jäljelle jääkin kysymys - mitä lomailijat lopulta tekevät Nidrissä...?

Olisin voinut kysyä sitä Aurinkomatkalaisilta :)

Tänään oli kauden viimeinen lomalento takaisin Suomeen päin Joonialta (eipäs muuten ollutkaan, tänään tuli vielä yksi porukka ja ensi lauantaina viimeinen paluu), ja törmäsin sattumalta kadulla Aurinkomatkojen bussiin joka oli poimimassa kyytiin sesongin viimeisiä Lefkadan lomalaisia matkalla kentälle.

He palaavat sitten taas toukokuussa kun kesäsesonki 2016 starttaa :)

.

"This weekend is the end of season," tarjoilija kertoi minulle eilen ravintolassa. "Next week, everyone will be gone. Nidri will be dead".

Katselin ympärilleni illallispöydässä. Vielä eilen ravintolat olivat aivan täynnä, hyvä jos sekaan mahtui. Silti tunnelma oli jotenkin kolkko. Jos täällä nyt tuntuu tältä ja ensi viikolla on sitten oikeasti kuollutta, niin taitaa todella olla parasta vaihtaa maisemaa.

Maisema vuokrahuoneeni parvekkeelta.

Juuri tällaiset kokemukset ovat matkailun suola. Koskaan ei tiedä, millaisia ihmisiä kohtaa. Jotkut kohtaamiset jäävät ikimuistoisiksi vähemmän positiivisella tavalla, jotkut johtavat pysyvään ystävyyteen.

Ithaka antoi minulle yhden mieleenpainuvimmista Kreikka-elämyksistäni niin maisemallisesti, tunnelmallisesti kuin sosiaalisesti. Lähdin sieltä uutta ystävyyttä rikkaampana.

Majapaikkani netittömyys jäi lopulta mitättömän vähäiseksi harmiksi.

Tilalle sain jotain paljon enemmän – 50 vuotta merillä viettäneen, kiinnostavia tarinoita täynnään olevan isännän, Dimitriksen. Meistä tuli viiden päivän aikana hyvät ystävät, ja oli haikeaa lähteä aamulla Dimitriksen talosta.

Joku kysyi aiemmin, tuleeko vuokrahuoneiden omistajien kanssa yleensäkin oltua paljon tekemisissä ja vaatiiko domatiassa majoittuminen sosiaalista kanssakäyntiä. Ei vaadi missään nimessä, omistajien kanssa ei tarvitse viettää aikaa eikä ole tarkoituskaan. Henkilökemioista riippuen toisten kanssa tulee tietenkin juteltua enemmän ja jopa kaverustuttua.

Merikapteenin kanssa kävi mitä luontevimmin näin.

En muista milloin olisin viimeksi käynyt näin mielenkiintoisia keskusteluja kenenkään kanssa ja kuullut niin kiehtovia tarinoita.

Dimitris myös tarjoutui näyttämään minulle saarta autollaan ja pääsin näkemään kaikki Ithakan upeimmat paikat. Koska saarella ei ole julkista liikennettä, ilman Dimitristä olisin jäänyt paitsi makeimmista maisemista mitä olen Kreikassa kuunaan kohdannut Santorinin jälkeen.

Saa heittää arvauksia - kumpi kuvan naisista on entinen huippumalli. ;)

Pääsinpähän myös viettämään päivän jet set –seurassa, harvemmin sitä syö frittimuikkuja Armanin ja Putinin kanssa kaveeraavien tyyppien kanssa. :) Dimitriksen venäläinen ystäväpariskunta Dimitri (kyllä, hänkin Dimitri) ja Anastasia ovat niin sanotusti vähän paremmin toimeentulevia ihmisiä. Heillä on huvila Ithakalla.

Eilen menimme porukalla Stavroksen kylän kalastajien järjestämään vuotuiseen kalajuhlaan.

There really is such a thing as a free lunch ;D

Dimitris on paljasjalkainen ithakalainen, mutta viettää perheineen nykyään puolet vuodesta Ateenassa, niin kuin monet saarilla asuvat. Osa matkailun parissa työskentelevistä tekee Ateenassa muita töitä talvisin, toiset (kuten eläkkeellä olevat) pitävät muuten vain mielekkäämpänä asua talvet kaupungissa. Dimitriksen tytär käy koulua Ateenassa ja vaimo ja tytär olivat juuri palanneet Ateenaan koulujen alettua.

Dimitriksen kuvankaunis vaimo on entinen huippuluokan balettitanssija. Hän tekee edelleen töitä tanssin parissa toimien opettajana ja koreografina. Jo tästä aiheesta meillä riitti keskustelunjuurta tunneiksi – onhan baletti ja tanssin maailma vahva osa omaakin perhettäni. (Oma ballerinan urani tosin jäi satubaletin tasolle. ;))

Dimitris nuorena miehenä

Miettikää elämää merillä… Ei me maakravut toisaalta voida sitä kuvitella, vaikka yrittäisimme. Dimitris oli työvuorossa parhaimmillaan kaksi vuotta putkeen – siis 24 kuukautta ilman yhtäkään vapaapäivää. En meinannut uskoa. Lakisääteinen vapaa, hei…? Dimitris nauroi, ”Voi kuule, teillä on asiat vähän eri lailla siellä Pohjoisessa”. Dimitris on merikapteeni kolmannessa sukupolvessa, myös isä ja isoisä ovat viettäneet elämänsä merillä. ”Isäni pisin yhtämittainen työrupeama oli seitsemän vuotta”, Dimitris kertoi. ”Ei kaksi vuotta ole mitään siihen verrattuna”.

Nojoo. Ei varmaan.

Dimitris oli kahden vuoden ikäinen kun isä lähti seitsemän vuoden komennukselleen. Hän kertoi, kuinka jännittävältä ja pelottavaltakin isän paluu tuntui 9-vuotiaasta pojasta. Isä oli aina ollut vain valokuva ja äidin kertomia tarinoita. Yhtäkkiä isä sai ruumiillisen hahmon ja oli olemassa ”oikeasti”.

Kun Joonian saaristoa kohtasi vuonna 1953 tuhoisa maanjäristys, Dimitris oli kolmen vanha. Hän ei muista tapahtumasta mitään. Äiti vei Dimitriksen ja tämän siskon turvaan mantereelle ensimmäisen järistyksen jälkeen (järistyksia oli kolme, viimeinen tuhoisin) eivätkä he olleet Ithakalla todistamassa kotitalon sortumista.

Dimitris on käynyt kaikilla mantereilla Australiaa lukuun ottamatta. Hän on nähnyt niin paljon että se täyttäisi helposti paksun romaanin. Kävi ilmi, että Dimitris onkin eläkepäivillään ryhtynyt kirjoittamaan muistelmiaan. Hän kertoo pitäneensä kapteenivuosinaan erityislaatuisimmista tapahtumista muistikirjaa, joka palvelee nyt korvaamattomana lähteenä muistelmille.

Vuonna 1992 Dimitris pääsi tutustumaan Roman Polanskiin palvellessaan kapteenina Odysseia-laivalla. Odysseialla kuvattiin kahden kuukauden ajan Polanskin Katkera Kuu –elokuvaa – sattuu muuten olemaan yksi suosikkielokuviani ja voitte uskoa että olin ihan ”Whaaah” kun kuulin Polanski-tarinan.

Laivan henkilökunta oli paikalla kuvausten ajan koska heitä tarvittiin toimittamaan milloin mitäkin asioita, ja Dimitris sai seurata useiden kohtausten valmistelua ja kuvausta. Siellä sitä pyörittiin näyttelijöiden kuten Hugh Grant, Emmanuelle Seigner ja Kristin Scott-Thomas seurassa.

Mutta Dimitris oli työssään tähti itsekin. ”You don’t know how fabulous it is to be captain at a cruise ship, it must be the best job in the world”, hän sanoi hymyn kareillessa kasvoilla. ”I miss it everyday. Every single day”.

Minulle avattiin eroa rahtialuksen ja risteilyaluksen kapteeniuden välillä. Risteilyaluksen kapteeni on kuin julkkis, tähti, jota matkustajat ihailevat ja jonka seuraan halutaan – paikasta kapteenin illallispöydässä ollaan valmiita maksamaan. Cargo-laivan kapteenilla ei ole tällaista asemaa. Hän on työssään yhtä arvostettu, mutta ei stara.

Naismatkustajat yrittivät välillä kaikkensa saavuttaakseen kapteenin huomion. Ei ollutkaan yllätys kuulla, että Dimitris on tavannut vaimonsa Margaritan laivalla.

Margarita saapui laivalle venäläisen balettiryhmän kanssa.

”Vaimoni kertoi, että jo matkalla ryhmän naiset taistelivat siitä, kuka saa itselleen kapteenin”, Dimitris kertoi.

Margarita voitti. :)

.

Dimitriksen uran tärkein saavutus roikkuu hänen olohuoneensa seinällä. Vuonna 2006 YK palkitsi Dimitriksen hänen rohkeasta osallistumisestaan pakolaisten pelastusoperaatioon Libanonin sodan aikana. 15 päivän ajan Dimitris haki Serenade-laivalla pakolaisia Beirutista Larnakaan Kyprokselle. Tehtävä, josta moni kapteeni kieltäytyi.

”Saimme kuljetettua Serenadella yhteensä 15 000 pakolaista turvaan”, Dimitris kertoi.

Kuuntelin silmät selälläni. Raketit sujahtelivat ja räjähdykset soivat korvissa laivan seisoessa Beirutin satamassa, kun pakolaisia tuotiin kyytiin pienemmillä laivoilla. "Räjähdysten voimaa ei voi kukaan ymmärtää ellei ole sitä kokenut, Dimitris sanoi mietteliäänä. ”Se paine… rintakehässä tuntui joka kerta kuin sydän olisi räjähtänyt mukana.”

Monet myrskytkin on jokainen kapteeni kokenut, myös Dimitris. Kysyin, onko häntä koskaan pelottanut. ”Ei, ei oikeastaan,” kuului vastaus. ”Kapteenina ja kokeneena merenkävijänä sitä tietää, että lopulta laiva ei uppoa ihan helposti. Tarvitaan todella paljon, että laiva kaatuu”.

Hetken mietittyään hän kuitenkin lisäsi:

”Yhden kerran olin huolissani. Vaimoni ja tyttäreni olivat mukana laivalla Japanissa kun satuimme todella pahaan myrskyyn. En saanut poistua komentosillalta, mutta kävin kuitenkin hytissä sillä minun oli saatava vielä nähdä perheeni. Käskin vaimoni ja tyttäreni laittamaan pelastusliivit päälle ja sanoin heille, että kyllä tästä selvitään, mutta tiedätte, että rakastan teitä aina. Lähtiessäni hytistä en tiennyt näenkö heitä enää.”

Mielettömiä tarinoita. Mitä elämää.

Olen itsekin aina kokenut meren äärettömän kiehtovana. Samoin laivat. Ne herättävät minussa samalla ihailua, samalla jonkinlaista pelkoa. Kun ajattelee meren aavaa, voimaa ja syvyyttä, ja sitä että ihminen kelluu siinä päällä pienillä rakennelmillaan, tulee ihan kummallinen olo. Alkaa huimata.

Yksi unelmistani on ollut ylittää joskus Atlantti risteilyaluksella. Samalla haluan kokea sen, samalla tiedän, että minua pelottaisi aivan tajuttomasti.

Kokisin oloni ehkä turvalliseksi Dimitriksen kaltaisen kapteenin paatissa.

Osa minusta halusi niin kovasti jäädä Ithakalle, mutta tänä aamuna lähdin kuitenkin eteenpäin seuraavalle saarelle.

Ithaka yritti kyllä kaikkensa että olisin jäänyt - Dimitri ja Anastasia jopa tarjosivat minulle huonetta huvilansa vierasrakennuksesta. Vai haluaisinko kenties lähteä heidän veneellään purjehtimaan..?

Aaah. Ithaka. Mitä annoit minulle <3

Ja Dimitris tarinoineen… ”I have so many more stories to share." Ja sen kyllä uskon.

Tarinat jäävät odottamaan paluutani.

Tai sitten opettelen vihdoin kreikan kielen ja luen kapteenin muistelmat kun ne ilmestyvät :)

.

Dimitriksen kotialbumin kuvat ovat hänen luvallaan julkaistuja.

Ihan alkuun "tiedote"; nykyisessä majapaikassani ei ole nettiyhteyttä, joten pääsen nettiin seuraavien päivien aikana vain hyvin harvakseltaan, todennäköisesti vain kerran päivässä. Joudun tulemaan koneineni kahvilaan tai tavernaan - kommenttien julkaisu ja niihin vastaaminen siis viivästyy. Tänäänkään en netittömyyden vuoksi pystynyt vastaamaan miesjutun kommentteihin.

Tässä pikaiset terveiset tältä päivältä.

Veikkaan, että olen saapunut saarelle, josta on tuleva suosikkini Joonian saarista. :)

Myyttinen Ithaka, Homeroksen Odysseiasta tuttu kuningas Odysseuksen kotisaari.

Nyt puhutaan taas kunnon saaritunnelmasta. Kun taksi kaartoi alas kohti Ithakan pääkaupunkia Vathya, olin vain että "No NIIN, now we're talking. Kai avainsana lopulta todella on suhteellinen pienuus. Pienemmillä saarilla vain on erilainen tunnelma jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Pienyhteisöllisyys, jotain. "Kefalonia, it's very different, it's like cities," taksikuskini sanoi kun yritin kuvailla saarivaihdoksen tunnelmia. "Here, more small, more pretty!"

Ithakan pääkaupunki on kuin Kefalonian kauneimmaksi tituleerattu kylä Fiskardo potenssiin 10. Sijainti syvän lahden pohjukassa on yksi Joonian kuvauksellisimpia.

Domatiani on aivan ihana ja sain isännältä lainaan polkupyöränkin. Siellä vain ei ole nettiä. Ennen netittömyys oli itsestäänselvää domatia-tyyppisessä majoituksessa, nykyään taas harvinaista.

Mutta nyt, päivän kuvasatoa:

Ithaka on ihan "isoveli"-Kefalonian kyljessä. Lauttamatka Samista kestää vain 30 minuuttia.

Meri oli taas kauneimmillaan.

Kun hyppäsin bussista Samin satamakadulla, perjantaisen lounasravintolani henkilökunta huusi terveisiä, "Hey, it's the rain girl!" ^_^

Ithakalla asuu noin 3000 ihmistä eikä täällä ole pakettiturismia. Valtaosa saarella vierailevista on purjehtijoita tai naapurisaarilta saapuvia päiväretkeilijöitä. Vähän niinkuin Symillä. Pääkaupunki Vathyssa onkin jotain symimäistä uusklassisine rakennuksineen.

Kuten Kefalonia ja Zakynthos, myös Ithaka kärsi suuret tuhot vuoden 1953 maanjäristyksessä ja kaikki kylät on rakennettu uudelleen.

Tämä muuten selittää Zakynthoksen ja Kefalonian modernia fiilistä - perinteisiä kyliä ja arkkitehtuuria ei juurikaan ole (Fiskardo ja Assos ovat harvojen säilyneiden joukossa), koska kaikki meni maan tasalle vuonna 1953.

Domatiani isäntä kertoi, että Vathyn kaupungin aivan erityislaatuinen tunnelma on haluttu säilyttää tarkkojen arkkitehtonisten säädösten kautta, ja täällä uudelleenrakennus on tapahtunut eri tyyliin kuin muualla Joonian alueella. Jopa ikkunoiden ja ovien materiaalit ja muodot on säädetty Vathyssa tarkkaan, jotta yleisilme säilyy arkkitehtonisesti yhtenäisenä ja uskollisena kaupungin ilmeelle ennen järistystä.

Seuraavien päivien kaverini :)

Ajattelin viipyväni täällä kaksi yötä, mutta nyt tuntuu jo siltä että saatan viipyä perjantaihinkin.

Polli orea (hyvin kaunista.)

Vathyn kaupunki satamaan vievältä tieltä päin.

Ithakan pääsatama on saaren toisella puolella Piso Aetoksen kylässä. Vathyn satama oli ennen pääsatama, mutta sinne ei tällä hetkellä liikennöidä - todennäköisesti taloudellisista syistä, kuten Argostolinkin kohdalla. Laivojen pitää kiertää Vathyyn ja Argostoliin, mikä tuo lisää polttoainekustannuksia, mikä ei ihan natsaa Kreikan nykytilanteeseen. Siksi Kefalonian pääsatama on nyt pikkuinen Poros ja Ithakan Piso Aetos, joiden sijainti on helpommin tavoitettavissa Kyllinistä, Patraksesta ja Samista tulevien lauttojen kannalta.

Pyöräilin Vathyn läpi kulkevan tien päästä päähän. Kaupungin ulkopuolella havupuiden reunustaman kauniin tien pää kapeni kapenemistaan.

Värit <3

Tie päättyi lopulta pikkuiselle rannalle.

Sieltä tapasin yksinäisen uimarin.

Jäin rannalle katselemaan laskevaa aurinkoa.

Zakynthos oli jees, Kefalonia upea myrskyineenkin, mutta Ithaka... täällä on se tunnelma, jota olen kaivannut ja odottanut.

Olen saarella.

(Tätä julkaistessani tavernan valot sammuivat. Aika lähteä kotiin :))

Lue myös Ithaka-kertomuksen jatko-osa: Merikapteenin talossa

Aiemman Facebook-päivitykseni lukeneet eivät nyt ilahdu, no ainakaan ne jotka odottivat sitä miespostausta.

En ehtinyt saada sitä valmiiksi vielä tänään. Kyseessä on siis jo runsaan vuoden julkaisuaan odottanut juttu miesten ulkonäköpaineista. Tänään tuntui, että on Se Päivä. :) Koska sään puolesta joutuisin joka tapauksessa olemaan koko päivän joka sisätiloissa (tai niin luulin vielä aamulla, mutta tullaan siihen ihan kohta), ajattelin, että nyt jos koskaan on täydellisesti aikaa omistautua tälle superkiinnostavalle mutta myös superaikaavievälle juttuaiheelle. Tiedän, että postauksen kirjoitus vaatii todennäköisesti parikin päivää, mutta arvelin saavani tänään rutistettua ulos edes osan 1. No, ei onnistunut. Toivotaan huomista :)

Sen sijaan laitan nyt ulos eilen illalla kirjoittamani kertomuksen seikkailusta, johon en halunnut osallistua.

(Olin ajatellut säästää tämän jutun myöhemmäksi että ette väsy näihin matkapostauksiin, mutta miesjutun puutteessa laitan tämän nyt kuitenkin ulos että saatte jotain matskua tänään.)

*

Säätiedotus lupasi sadetta ja ukkosta. Päivä kuitenkin valkeni yllättävän kirkkaana, ja kun vielä yhdeksän aikaan oli vain puolipilvistä, päätin lähteä suunnittelemalleni bussiretkelle Samiin ja Agia Efimiaan. Bussi lähtisi kymmeneltä. Parempi olla vaikka sateessakin kyläretkellä kuin istua koko päivä neljän seinän sisällä yksinään, ajattelin. Ja ehkä ei sataisi niin hirveästi.

Pääsin keskustan puoleen väliin saakka, kun sadekuuro iski. Hain suojaa lähimmästä kahvilasta, jonne sainkin sitten jäädä puoleksitoista tunniksi kuuntelemaan veden ropinaa. Onneksi minulla on aina kirja mukana...

Kuvassa kuivattelen varpaitani... Vettä tuli niin rankasti että sitä tuli ikkunalasien tiivisteidenkin läpi.

Ajattelin ensin, että nojoo, päivä oli sitten tässä. Saisinpahan ainakin vihdoin luettua opaskirjan luvut Kreikan historiasta.

Kunnes yhtäkkiä ulkona näytti tältä:

Sää kirkastui ja aurinkokin alkoi paistaa.

No hienoa! :) Minähän otan seuraavan, kello 13 lähtevän bussin. Agia Efimiaan en enää ehtisi mutta Samiin kuitenkin. Menen Samiin lounasretkelle ja tsekkaan Ithakin lautan aikataulut.

Kävin kämpillä vaihtamassa sateen kastelemat vaatteet ja lähdin takaisin kohti bussiasemaa. Matkalla taivas alkoi taas tummua. Hmmm... Bussille päästyäni oli alkanut jälleen sataa. Sade ei kuitenkaan ollut mitään "sangosta kaatamalla" -tyyppiä, ja koska aamupäivälläkin kirkastui, ajattelin, että ehkä tämäkin kuuro menee ohi.

Väärin.

Bussin kavutessa vuoristoteille sade yltyi todella voimakkaaksi ja paksut, tummat pilvet peittivät taivaan. Pian paukkui ukkonen niin että korvissa soi ja salamat välähtelivät samanaikaisesti - ukkosen keskus oli siis ihan yläpuolellamme. Vettä tuli niin paljon että näkyvyys oli paikoin vain pari metriä. Pilvet ja paksu sumu pimensivät maiseman, tuntui melkein kuin ilta olisi laskeutunut.

Bussi oli aivan täynnä ihmisiä. Koululapset kiljuivat ja vanha nainen vieressäni teki ristin merkkiä ja toisteli jokaisen salaman iskiessä "Panagia, panagia..." (Eli suunnilleen "Hyvä Jumala, hyvä jumala"...)

Kyllä teitäkin varmaan pelottaisi bussissa, joka menee kapeaa vuoristotietä tällaisessa säässä. Kaikki kurkistelivat huolestuneen näköisenä kuskiin päin, joka onneksi sentään ajoi todella hitaasti.

Laitoin Mr. Karkkipäivälle tekstiviestin jossa soimasin itseäni maailman typerimmästä ideasta lähteä bussiretkelle tällaisessa säässä. Miksi en uskonut säätiedotusta? Kirjoitin, että minua pelotti. Mies vastasi tyypillisen rauhoittavaan tyyliinsä; "Ei siellä autossa mitään hätää ole kunhan kuskilla on järki päässä. En kyllä osaa sanoa miksi lähdit sinne - ehkä halusit hieman seikkailua ja jännitystä?"

Just, kiitos tuesta, muru.

Normaalisti 30 minuuttia kestävä matka Argostolista Samiin vei nyt puolitoista tuntia. Kun pääsimme perille, sade ei osoittanut taukoamisen merkkejä. Päinvastoin se vain tuntui voimistuvan.

Päästessäni ravintolaan sähköt katkesivat. Grilli sentään toimi.

Söin grillikasviksiani hämärässä ja katselin sateen harmauteen.

Täältä olisi vielä päästävä takaisinkin. Paluubussivaihtoehtoja oli kaksi; 15.40 ja 18.00. Harkitsin jäädäkö odottamaan myöhempää bussia, jos vaikka sade siihen mennessä hiipuisi. Ajatus paluusta äsken kokemassani sumussa ja paukkeessa tuntui aivan kamalalta. Lopulta päätin kuitenkin ottaa aikaisemman bussin, mitä minä täällä Samissakaan tekisin.

Odottaessani bussia pysäkille pysähtyi auto. Kuskin paikalta kurkisti arviolta nelikymppinen mies ja kysyi, olinko mahdollisesti menossa Argostoliin päin. "Bussit eivät välttämättä enää kulje tänään", hän sanoi.

Vaikka vieraiden ihmisten autoihin ei kai pitäisi mennä, tällä kertaa tartuin kyytiin ilomielin.

Matkalla ukkosmyrskyn seuraukset alkoivat valjeta. Tie näytti aivan erilaiselta kuin tullessa. Maanvyörymiä, kiviröykkiöitä, rinteiltä tulvivaa vettä. Osa autoista edellämme kääntyi takaisin.

Ei herran jestas, mihin mä olen itseni oikein laittanut, mietin vain päässäni. Näkymät Skopelokselta tulvivat ironisesti päähäni. Juuri raportoin blogissa Skopeloksen myrskytuhoista ja nytkö olin itse sellaisten keskellä?

Mies sai puhelun kaveriltaan; silta Agia Efimian ja Samin välillä on romahtanut. Eli Fiskardon suunnasta tuleva bussi tai muukaan liikenne sieltä päin ei pääse Samiin. En olisi siis päässyt enää bussilla takaisin.

Saapuessamme vuorten yli Argostolinlahdelle, jonka toisella puolella kaupunki erottui sumuisena siluettina, törmäsimme autojonoon. "Tie on poikki", saimme kuulla edessämme olevilta. Koutavosin laguuni oli tulvinut peittäen alleen lahden kiertävän tien.

Laguunin vesi oli muuttunut punaiseksi kaikesta vuorilta vyöryneestä hiekasta ja kivestä. Näky oli aivan absurdi.

Kuskin penkiltä kuului äänekästä kreikkalaista kiroilua. Mies oli tänään aikaisemmin palannut Ateenasta, hän oli saapunut Samiin lautalla Patraksesta.

"Miksi, miksi minä valitsin juuri tämän päivän palata, ei saamarin saamari!!" mies huusi.

Olin vaiti. Mitä siinä osaa sanoa. Olo tuntui kiusalliselta, toinen oli tarjonnut minulle kyytiä ja nyt istuimme siinä nalkissa apokalyptisen maiseman keskellä - kaatosateessa punaiseksi värjäytyneen laguunin rannalla.

Mies päätti lopulta yrittää ajaa tulvivan alueen läpi. Näin oli päättänyt moni muukin autoilija, mutta pienet, matalat autot eivät selvinneet veden läpi.

Tätä kuvaa ottaessani autoon alkoi tulvia vettä, ja pian olimme pohkeita myöten vedessä. Mies peruutti takaisin.

Ei ollut muuta tietä Argostoliin, joten minun vaihtoehdokseni jäi nousta autosta ja kävellä noin seitsemän kilometrin matka kaupunkiin. Kahlata, paremminkin.

Kengät pois vain ja veteen.

Kävellessäni siinä sateen piiskatessa, jännittäen joka askeleella astunko johonkin terävään kiveen tai muuhun ihon lävistävään roskaan, olo oli sanalla sanoen aikamoinen miten-h*lvetissä-mä-tähän-päädyin-deluxe. Ei paljon järki päätä pakota. Miksi mä halusin välttämättä retkelle juuri tänään, säätiedotuksesta huolimatta? Olin ihan turta, jäässä ja läpimärkä.

Melkein puoltatoista tuntia myöhemmin olin vihdoin huoneessani Argostolissa. Sähköt olivat juuri palautuneet. Menin kuumaan suihkuun ja kaadoin lasin viiniä. Tein fetasalaatin ja avasin koneen. Juttelin miehen kanssa.

"Joo, jos seikkailua halusin, niin sitä tosiaan sain", kirjoitin.

Olo alkoi normalisoitua.

Tuhot eivät lopulta olleet Kefaloniassa Skopeloksen luokkaa, mutta siltoja romahti ja osa teistä odottaa varmaan edelleen raivausta kaiken kivisortuman alla. Sain kuulla, ettei Kefaloniassa ole aiemmin koettu tällaisia myrskyn seurauksia. "You got to witness a historical day", kuskini sanoi istuessamme autossa veden noustessa jaloissamme.

Tulipahan elettyä yksi ihan uudenlainen Kreikan kokemus.

.

P.S. Niin miksi mä muuten istuin sitten tänään koko päivän sisällä? Ukkossateen piti säätietojen mukaan jatkua tänäänkin, ja puoleen päivään saakka olikin pilvistä ja sateista. Iltapäivällä kirkastui. Pysyin silti koko päivän sisällä lukemassa haastattelumateriaalia ja kirjoittamassa miesjuttua. Ihan hyvä että saan vihdoin omistettua sille ansaitsemansa ajan, myrskyä tai ei :)

Maskarapostaus jäi kesken, kun sain ystävältäni Mariannalta Facebook-chattiin uutislinkin; olinko jo nähnyt mitä Skopeloksella on tapahtunut?

Hui!!

Maanantain vastaisena yönä Kreikkaan iski myrsky, joka teki pahiten tuhojaan Lakonian kaupungissa Peloponnesoksella, ja vuorokautta myöhemmin Skopeloksen saarella Sporadeilla. Yhtä hyvin olisin saattanut nyt olla Skopeloksella..! Ihana Skopelos! Yksi ehdottomia lempisaariani Kreikassa.

Tässä kuvia Skopelos Townista tuhon jäljiltä:

Kuva: Protothema.gr

Kuva: Skopelosnews

Kuva: Protothema.gr

Kuva: Yannis Chatzitrakosas

Glossa, Skopelos, 21.9. kello 03.30

.

Vain joitain tunteja aikaisemmin olin itse mennyt nukkumaan Poroksella, Kefaloniassa. Myrsky tuntui myös täällä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan sen laajuudesta ja seurauksista muualla päin Kreikkaa.

Sunnuntai-iltana seitsemän aikoihin Poroksella näytti tältä.

Vain paria tuntia myöhemmin tuuli oli yltynyt. Istuin kirjoittamassa Zakynthos, naapurin tyttö joka bailaa -postausta tuossa alemmassa kuvassa näkyvällä tavernan terassilla (domatiassani ei oikein toiminut kunnolla netti), ja kirjoittaessani alkoi yhtäkkiä salamoida. Sähkötkin katkesivat pariin kertaan ennen kuin sain jutun julkaistua.

Juttu tuli ulos kello 21.45, ja kymmeneltä ropisivat ensimmäiset pisarat. Pakkasin läppärin kassiin ja kipitin vauhdilla domatiaani, joka onneksi oli vain korttelin päässä. Ehtiessäni ovelle oli sade yltynyt kuuroksi ja tuuli kasvanut voimakkaan puuskaiseksi. Puoleen yöhön mennessä tuuli oli niin raju, että parvekkeella huonekalut lentelivät ja seinissä vinkui niin että mietin saanko koko yönä unta...

Mutta Joonianmeren alue säästyi pahimmalta, eikä myrsky näkynyt täällä muuten kuin lähes koko maanantain kestäneenä sateena. Mikä itse asiassa oli oikein tervetulluttakin, koska sää oli ollut viime viikon jopa ahdistavan painostava.

Kun Argostolissa Kefaloniassa näytti maanantaina tältä....

Kuva: Skopelosnews

...oli Glossan kylässä Skopeloksella tällaiset näkymät...

Huh tosiaan.

Lakoniassa kuoli kaksi ihmistä myrskyn seurauksena, Skopeloksella onneksi tiettävästi vältyttiin uhreilta.

Mutta miltä siellä nyt näyttääkään... Ja nykyisessä taloustilanteessa saarella ei varmasti ole ihan heti varaa korjata tuhon jälkiä. Kun miettii, ettei Kefaloniassakaan ole pystytty korjaamaan viime vuoden maanjäristyksen rikkomaa osuutta Argostoli-Fiskardo-tiestä... "No money to fix it", kerrottiin. Saa nähdä miten Skopeloksella käy, yksi pahiten vaurioituneista alueista oli valitettavasti satama, ei ihan vähiten tärkeä paikka.

Mies Fiskardossa tänään.

Kello 13.05.

Kello 16.22.

Pääsiköhän hän kirjan loppuun...?

Ja tärkeintä - tuliko selkään tarpeeksi rusketusta?

Tykkään minäkin lukea rannalla ja ottaa aurinkoa, mutta tämä on jo vähän friikkiä.

.

...joo, varmasti vain sattumaa, mutta näyttihän se kieltämättä hullulta kun äijä on kolme tuntia myöhemmin ihan samoilla jalansijoillaan... :D Jos hän onkin liikkunut, niin aika tarkasti on asettunut takaisin samaan kohtaan puoli metriä kivestä. Kaikenlaisia... :)

*

Harmittelin ensin suuresti sitä, etten voi vuokrata reissussa autoa. Budjettini puitteissa olen aika lailla julkisen liikenteen verkoston varassa.

Tänään päädyin kuitenkin olemaan iloinen bussimatkastani saaren pohjoiskärkeen Fiskardoon, se oli varmasti paljon parempi vaihtoehto kuin olla ajaa itse. Kaksi ja puoli tuntia kestänyt ajomatka sisälsi niin huikeita maisemia että kamerastani oli loppua akku jo ennen kuin oltiin päästy Fiskardoon. :) Vuokra-auton ratissa ei räpsitäkään kuvia ihan joka mutkassa.

Ja ne tiet.... Osa Argostolin ja Fiskardon väliä kulkevasta päätiestä on sortunut viime vuoden maanjäristyksen seurauksena, ja bussi (+ muu liikenne) joutuu kulkemaan vaihtoehtoista vuoristoreittiä paljon pienempiä teitä. Pari kertaa hirvitti niin etten meinannut uskaltaa katsoa - puhumattakaan että olisin itse ajanut..! Yhdessä tiukassa mutkassa vastaan tuli kuorma-auto emmekä mahtuneet ohi. Bussi joutui peruuttamaan, ja ikkunan toisella puolella laskeutui hurja pudotus. Joo, ei ihan mun ajotaidoille tällaiset adrenaliinireitit...

Mutta Kefalonian maisemat - siis mitkä vistat. Voi hyvin perustein sanoa, että joonialainen haastaa paikoin jo Santorininkin. Koko rannikko on niin kuvauksellista, että pitkä bussimatka, johon olin varautunut kirjalla, muuttui henkeäsalpaavaksi kiertoajeluksi ja kirja unohtui reppuun.

Kefalonia - suosittelen!

.

Huomenna meinasin tuutata ulos ripsariarvostelun niin ilahtuu kosmelukijatkin. Ehkä :)