Kirjoitin aiemmin, kuinka tällä matkalla on tullut tavattua aivan erityisen kiinnostavia ihmisiä, ja suurin osa ihan mielettömien sattumien kautta.
Haluan jakaa vielä yhden tällaisen tarinan.
Ai että, olin tästä niin superinnoissani että olin lähellä purkaa intoni blogipostaukseen jo samana iltana tavattuani ihmiset. Lopulta oli ihan hyvä, että en sitten tehnytkään niin.
Tapaus sattui Lefkadalla toiseksi viimeisenä iltanani.
Olin menossa illalliselle jo ennalta valkkaamaani paikkaan satamakadulla, mutta päädyin kävelemään vielä vanhaan kaupunkiin aikeena ottaa jotain kivan hämyisiä iltakuvia.
(Voi, Lefkadan vanha kaupunki... niin paljon materiaalia matkan varrelta josta oli vielä tarkoitus kirjoittaa.... huokaus... on hyväksyttävä, että kaikkea ei vain ehdi...)
Kuljeskelin pääkadulta lähteviä koukeroisia sivukatuja. Yhdellä kapealla kujalla osuin kiinnostavalle sisäänkäynnille; ovi avautui pienelle, tunnelmalliselle sisäpihalle jossa oli pöytiä ja tuoleja. Mavros Lagos Café & Wine Bar, luki kyltissä.
Paikka oli melkein tyhjä muutamaa pöytää lukuunottamatta, ja pujahdin sisään ottaakseni kuvia.
Ihastuin täysin paikan tunnelmaan ja ajattelin, että jos täällä vain tarjotaan ruokaa, niin jään syömään. Lähestyin yhtä paikan työntekijöistä kysyäkseni menusta. Ruokatarjonta rajoittui voileipä-tyyppisiin snack-annoksiin, mutta aloimme sitten jutella enemmänkin, ja kävi ilmi, että viinibaari oli osa luksusvuokrahuonekompleksia nimeltään Aigli. Kiinnostuin yhä vain lisää, ja keskustelu laajeni koskemaan Lefkadaa matkakohteena ja Kreikan saaria ylipäänsä ja lopulta blogiani.
Tässä vaiheessa läheisessä pöydässä istuva pariskunta liittyi keskusteluun. He olivat Aiglin omistajaperheen ystäviä ja asuivat Aiglissa aina Lefkadalla käydessään. He halusivat kuulla lisää blogistani ja Kreikan matkoistani ja pyysivät minua liittymään seuraansa.
Pian vatsani murina oli vaimentunut taka-alalle, ja olin keskellä mitä mielenkiintoisinta illanviettoa.
Pariskunta, George ja Andrea, osoittautuivat laajasti matkustelleiksi kosmopoliiteiksi ja useiden ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen heillä oli tavallista laajempi perspektiivi Kreikkaan ja maan nykytilanteeseen. Lasiani täytettiin viinillä talon tarjoamana ja pöytään kannettiin juustoa, hilloa, leikkeleitä ja viinirypäleitä.
Puhuimme eri saarista, niiden tunnelmista ja siitä, mikä tekee jostain paikasta "Laganasin" ja jostain "Ithakan" tai "Santorinin". Keskustelu oli äärimmäisen antoisaa ja seuralaiseni niin kiinnostavia ja inspiroivia, että saatoin jälleen vain kiittää uskomatonta tuuriani joka niin usein johdattaa minut täysin odottamatta tällaisiin tilanteisiin.
Ja ette edes usko seuraavaa askelta; jossain vaiheessa iltaa selvisi, että Andrea on töissä Apivitalla. En meinannut uskoa korviani, tämäkin vielä! Ei ole todellista.
Apivita on Kreikan suosituin kosmetiikkamerkki, Korresin tavoin kasvipohjainen ja lähes 100-prosenttisesti luonnollinen. Apivita oli syy, miksi Andrea ja George ylipäänsä olivat Lefkadalla, Andrea oli saarella työasioissa.
Voitte uskoa, että keskustelu kääntyi aivan uusille urille. Kerroin vierailustani Apivitan kilpailijalla Korresilla ja viime syksynä kirjoittamastani Apivita-blogijutusta. Seuraavan tunnin puhuimmekin vain Apivitan raaka-aineista ja filosofiasta ja Apivitan ja Korresin eroista. :)
Andrea vaikutti niin innostuneelta, että ei meinannut pysyä aloillaan. Hän juoksikin pari kertaa keskustelun lomassa pariskunnan huoneeseen hakemaan minulle Apivita-näytteitä.
Andrea sanoi, että voisi järjestää minulle tehdasvierailun Apivitalle, ja sanoi lähettävänsä minulle mielellään täysikokoisia tuotteita testattavaksi. Hän kertoi Apivitan erityisestä Experience Store -konseptiliikkeestä Ateenan Kolonakissa, ja sanoi järjestävänsä minulle vierailun myös sinne kera spa-hoitojen. Olin vain että wow, tämän tapaamisen oli pakko olla tarkoitettu tapahtuvan..!
Sovimme, että tapaamme seuraavana iltana uudestaan illallisen merkeissä. Vaihdoimme yhteystietoja ja aloin tehdä lähtöä. Oli jo myöhä, mutta nälkä muistutteli edelleen olemassaolostaan. (Olin syönyt pöydän antimista vain vähän juustoa.) Sanoin, että lähden tästä vielä johonkin tavernaan syömään.
Tässä vaiheessa George, joka arvioni mukaan alkoi olla jonkin verran päihtynyt kaikesta illan aikana nautitusta viinistä, nousi myös ja sanoi, että lähtisi saattamaan minua pääaukiolle ja näyttämään jonkun hyvän ravintolan. Yritin kohteliaasti torjua ehdotuksen, olimmehan ihan pääaukion lähellä ja tunsin Lefkadan kadut jo varsin hyvin. George ei ottanut tätä kuullakseen, vaan ilmoitti lähtevänsä saattamaan. Minusta se oli tarpeetonta, mutta eihän miestä voinut alkaa estämäänkään. Andrea jäi istumaan pöytään Aiglin omistajapariskunnan kanssa.
Lähdimme, ja George näytti minulle suosimansa ravintolan pääkadulla. Itse en niin innostunut lihapitoisesta menusta, ja sanoin meneväni mieluusti alkuperäisen suunnitelmani paikkaan.
George halusi kuitenkin vielä lähteä näyttämään jotain toista ravintolaa, ja lähdimme kävelemään katua takaisin Aiglin suuntaan. Kun tulimme pääaukiolle, päätin päättäväisesti hyvästellä Georgen, koska halusin todellakin jo ruokaa ja mennä juuri siihen paikkaan, jonka olin aiemmin tsekannut. Tartuin Georgea kädestä ja puristin sitä kaksin käsin, kiittäen mukavasta illanvietosta ja loistavasta seurasta.
Tässä vaiheessa tarinaa on tarpeen painottaa, että George ei koko illan aikana ollut osoittanut minua kohtaan mitään sellaista käytöstä, jonka voisi tulkita sisältävän minkäänlaista romanttista virettä, ei edes lähtiessään saattamaan. Päinvastoin, pariskunta vaikutti hyvin rakastuneelta ja illan aikana he kertoivat myös tarinansa; kuinka olivat tavanneet, löytäneet sielunkumppanuuden ja menneet naimisiin.
Siksi seuraava tilanne oli varsin odottamaton.
Juuri kätellessäni Georgea, Andrea ilmestyi aukiolle. Ja se katse. Nainen tietää heti, mitä tuo katse tarkoittaa. Hetki kesti vain sekunnin tai kaksi, mutta ehdin tuntea voimakkaan latauksen.
Andrea käveli reippaasti luoksemme ja tarttui Georgea kädestä, kuin signaloiden, että käsi kuuluu hänelle. Ymmärsin heti, että Andrea oli lähtenyt katsomaan, mihin hänen miehensä oikein oli jäänyt saattoretkellään.
"Thank you for a wonderful evening, it was absolutely great meeting you", Andrea sanoi, mutta jokin äänensävyssä oli muuttunut. Pehmeä, hymyilevä ilme Mavros Lagosin pöydästä oli muuttunut huolestuneeksi.
"Soita minulle huomenna niin sovimme illallisesta", Andrea sanoi. "See you tomorrow!"
Halasin molempia, mutta jotain oli särkynyt.
Lähdin kävelemään poispäin.
Ei hemmetti, ajattelin. Miksi Georgen piti lähteä saattamaan minua..?
Menin syömään ja hetki aukiolla pyöri hitaasti päässäni. Olinkohan kuitenkin tehnyt ylitulkintoja...?
Kotiin päästyäni harkitsin postaavani tapaamisesta saman tien. Into voitti epäilyksen, ja olin vain ratkeamaisillani halusta päästä kertomaan teille uusista tuttavuuksistani ja mahdollisuudesta päästä Apivitan tehtaalle. Postaus jäi kuitenkin tekemättä.
Seuraavana päivänä laitoin Andrealle sähköpostilla hänen pyytämänsä linkit blogiini ja Apivita-juttuuni. Iltapäivällä lähetin tekstiviestin, jossa kysyin, mihin aikaan ja missä ravintolassa tapaisimme.
Päivä kääntyi iltaa kohti ja aavistukseni voimistuivat. Ei vastausta kumpaankaan viestiin.
Kahdeksan aikaan sain viimein tekstiviestin jota osasin jo odottaa; "So sorry but we have to cancel the dinner, I have a late meeting with a customer".
No niin, niin se sitten meni.
"Myöhäinen tapaaminen", niin varmaan.
Seuraavana aamuna Andrea oli vastannut lyhyesti myös sähköpostiini, viittaamatta millään lailla blogilinkkeihin joista hän oli ollut niin kovasti kiinnostunut. Viestissä luki, "Ota yhteyttä jos tarvitset tietoa Apivitasta". Kirjoitin takaisin, vaikka osasin jo arvata jatkon. "Olen edelleen kovasti kiinnostunut vierailemaan Apivitalla", oli viestini sisältö.
En ole kuullut Andreasta sen koommin.
.
Sellainen kohtaaminen.
En voi väittää, etteikö olisi jäänyt harmittamaan. Että Georgen pitikin lähteä saattamaan minua.
Mustasukkaisuus - mikä ikävä voima.
*
P.S. ...mutta eihän kukaan estä minua vierailemasta Apivitalla omatoimisesti...! ;)
Eilen sitten kävimmekin Mariannan kanssa Kolonakin Apivita Experience Storessa, ja wow mikä paikka! Tulette lukemaan tästäkin vielä jutun! ^_^
.
P.P.S. Kysyin Mavros Lagosissa Georgelta ja Andrealta, saisinko kirjoittaa tapaamisesta blogiini ja ottaa heistä kuvia. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan. Päätin kuitenkin vaihtaa nimet (en tiedä onko siinä mitään logiikkaa..), koska tapaaminen päättyi miten päättyi ja halusin jättää heidät osittain anonyymeiksi.
Sanon vain yhden asian.
Älkää missatko Santorinia.
Jos teillä ikinä on mahdollisuus tulla Kreikkaan.
Vaikka olen saarella jo viidettä kertaa, vaikutus on joka kerta yhtä mykistävä. Ympärillä levittäytyvää harmoniaa ja kauneutta on vaikea uskoa todeksi.
Valo - missään muualla Kreikassa ei ole tätä pehmeää, utuista valoa. Joka käärii maiseman unenomaiseen hattaraan.
Sanat eivät tee Santorinille oikeutta. Jätetään yritykset.
Katjan ja Drew'n koti Imeroviglin kylässä calderan reunalla.
En ollut pahoillani, kun saavuimme luolatalolle.
Kaukana saaren kärjessä näkyy Oia, kylä, jossa olen asunut kahdella aiemmalla Santorinin vierailullani.
Calderan reunaa kulkee polku (välillä leventyen kaduksi), jota voi kävellä 2,5 tunnin reitin aina pääkaupunki Firasta Oiaan saakka.
Tässä reitti Imeroviglin kylän kohdalla.
Drew'n ja Katjan majapaikan aamiaisterassi.
Drew ja Katja ovat intohimoisia valokuvaajia. He ovat parhaillaan 12 kuukauden maailmanympärimatkalla jonka aikana toteuttavat Wanderborn-valokuvausprojektia. Drew'n ja Katjan upeaa kuvamatkaa voi seurata Wanderbornin sivuilla Facebookissa tai Instagramissa.
Kuvassa Drew (ja muutama muu :D) ikuistamassa eilistä auringonlaskua.
Sunset girls
Olen niin kiitollinen, että pääsin jälleen osaksi tätä kauneutta.
Kiitos, Drew ja Katja. <3
Niin sitä tilanteet muuttuvat hetkessä.
Mietin pitkään Paros-viikon aikana, mille saarelle vielä lähtisin. Serifos tuli nähtyä, mutta vielä on aikaa ainakin yhdelle uudelle saarelle, miksei kahdellekin. Ios, Amorgos, Kythnos… Pyörittelin aikatauluja ja selasin majoitustilannetta.
Lopulta annoin periksi tunteelle, joka kaikesta saariuteliaisuudestani huolimatta tuntui vahvimmalta – en lähde enää minnekään. Jään Parokselle kotoilemaan. Sillä kodilta Paros todellakin tuntuu, ehkä kaikkein kotoisimmalta kaikista Kreikan saarista.
Vaikea kuvailla sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota tunnen kävellessäni Parikian katuja. Tuntuu, kuin olisin käynyt täällä 10 enkä vasta 3 kertaa. Hassua. Mutta Paros on valinnut minut ja tarttunut minua kädestä otteella, joka on luja ja lämmin.
Voisin kuvitella jääväni tänne vaikka asumaan. Jos jossain päin Kreikkaa pitäisi asua.
Ja hei – Happy Green Cow oli vielä auki tänä syksynä! :)
Nyt kuitenkin istun laivassa tätä kirjoittaessani, Paroksen etääntyessä ikkunoiden takana.
Olin päätökseni jo tehnyt, mutta se joutui eilen illalla rankan koetuksen kohteeksi.
Juttelin illallistavernassa paikan omistajan Yanniksen kanssa. Kun kerroin harkinneeni lähteväni Iokselle, Yannis totesi, ”Oh, Ios would be worth it, it is beauuutiful”.
Ei, älä sano noin kun olin jo päättänyt jäädä… Sain illan aikana kuulla kerran jos toisenkin, että ”Sinun todellakin kannattaisi vielä miettiä…”
Kotia kohti kävellessä muutin sitten mieleni. Lähtisin Iokselle yhdeksi yöksi ja palaisin vielä viikonlopuksi rakkaalle Parokselle.
Istuin kämpillä koneen ääreen etsimään majapaikkaa Iokselta.
Siinä istuessani Facebook-chattiin tuli viesti: ”Wanna come see us in Santorini? We have a very comfortable couch waiting for you..!”
Viesti oli Drew’lta ja Katjalta. (10 pistettä jos joku muistaa missä tapasin Drew’n ja Katjan…!) Tämä pariskunta myi koko omaisuutensa ja lähti vuodeksi kiertämään maailmaa. Tutustuin heihin toukokuun lopussa Sloveniassa ystäväni Natashan häissä.
Drew ja Katja ovat kaltaisiani superspontaaneja matkailijoita, ja olivat vain pari päivää sitten päättäneet ex-tempore lentää Barcelonasta Kreikkaan – minun Facebook-kuvieni inspiroimina..!
Ja nyt sain kutsun tulla sohvasurfaamaan heidän luolataloonsa Santorinille…! (Jep, hekin ovat majoittuneet sellaiseen. Oih.) Kuka voisi vastustaa tuollaista kutsua?
Mikä tämä juttu on Santorinin ja yllätyssohvapaikkojen kanssa..?
Olin ihan kiemurassa. Apua, mitämitämitä… osa minusta halusi edelleen jäädä leppoisaan olotilaani Parokselle. Onhan tässä jo näitä uusia paikkoja nähty kuukauden ajan Joonialla… Osa oli päättänyt lähteä päiväksi Iokselle. Ja nyt osa ei kyennyt löytämään mitään syytä kieltäytyä Drew’n ja Katjan kutsusta!
Vastasin Drew’lle, että nukkuisin yön yli ja päätös olisi toivon mukaan aamulla päässäni.
Ja niin se olikin.
Istun nyt laivalla, joka saapuu tuokion kuluttua Iokselle. Jään sinne yhdeksi yöksi. Huomenna jatkan Drew’n ja Katjan luokse.
Voi Santorini. Kuukausi sitten kirjoitin, että kaipaan sinne niin.
Kai meidän sittenkin oli tarkoitus nähdä tällä matkalla..!
Minusta tuntuu, että olen tämän vuoden reissulla kohdannut aivan poikkeuksellisen sydämellisiä ja mielenkiintoisia ihmisiä.
En tiedä onko se enemmän kreikkalaisten osoittama filoksenia, vai oma helposti kontakteille avoin persoonallisuuteni, joka johtaa kohtaamisiin. Varmasti kummallakin on osuutensa.
Ja sitten minulla tuntuu usein vain olevan tuuria.
Serifoksen päivä sisälsi kaksikin mielenkiintoista tuttavuutta.
Vaikka nämä kaksi ihmistä jäävät minulle varmastikin päällimmäisinä mieleen Serifokselta, tarjosi saari myös maisemiensa puolesta yhden huikeimmista näköalapaikoista joissa olen Kreikan matkoillani käynyt.
Minulla oli kahdeksan tuntia aikaa tutustua saareen, eli käytännössä sen kahteen suurimpaan asutuskeskukseen; satamakaupunki Livadiin ja pääkaupunki Choraan.
Serifoksen Choran sijainti korkealla kukkulalla Livadin lahden yllä on yksi Kykladien kuvauksellisimmista.
Livadista menee Choraan myös bussi, mutta minä halusin kävellä.
Ylös kylään päästyäni kohtasin aavekaupungin; täysin autioita kujia ja hiljaisia taloja.
Ei pyykkiä kuivumassa ulkona, ei huonekaluja terasseilla, ei mitään merkkiä siitä että Choran taloissa olisi elämää. Hämmentyneenä kuljeskelin äänettömillä kaduilla. Yritin etsiä tietä ylös Kastrolle eli kukkulan huipulle, mutta kaikki yritykseni päätyivät aina vain aavemaisempiin nurkkiin sortuneiden talojen reunustamille portaille ja heinää kasvaville kujille joita ei selvästikään enää käytetty.
Kuikuilin ylöspäin. Tahtoo tuonne..!
Yhden talon nurkalla viimein törmäsin toiseen ihmiseen. Nainen näytti yhtä yllättyneeltä kuin minäkin. Hän oli arviolta 7-kymppinen, selvästi myös turisti. "I saw you on the boat!" nainen sanoi. "Are you lost too?"
Nainen oli tullut Choraan bussilla, mutta sukellettuaan bussin päätepysäkiltä vanhan kaupungin kujille, hän ei ollut minun tavoin nähnyt missään muita ihmisiä. Hän kertoi tulleensa Parokselta samalla laivalla kuin minä, ja aikoneensa majoittua Serifoksen Choraan pariksi yöksi. "But there is nothing open here, and no people", hän sanoi. Sama havainto.
Fredericaksi esittäytynyt nainen kertoi, että bussipysäkin vieressä on pieni aukio, jossa on kaksi kahvilaa ja pieni supermarket. Lähdimme yhdessä sinne, sillä kumpikin tunnustautui nälkäiseksi.
Ruokaa ei kahviloista saanut paahtoleipää lukuunottamatta, ja niinpä ostin pikkumarketista porkkanan ja palan fetaa, ja kysyin kahvilan omistajalta saisinko syödä ne kahvilan pöydässä. Kahvilan pitäjällä ei ollut mitään sitä vastaan. Frederica tilasi paahtoleivän ja pian aloin tutustua mitä kiehtovimpaan matkaajaan.
Koko elämänsä paljon matkustellut Frederica kertoi, että oli vanhoilla päivillään jämähtänyt "kotoilemaan" mukavaan taloonsa Belgiassa, ja ajatellut, että eihän sitä enää vanhana "kuulu" matkustaa vaan pitää rauhoittua. Kunnes oli tajunnut, että niin ei todellakaan täydy tehdä, ja hän voi tehdä valinnan: joko jäädä mukavasti kotoilemaan tai käyttää jäljellä olevan aikansa (hän käytti nimenomaan tätä ilmaisua) siihen, että näkee vielä maailmaa.
Hän valitsi jälkimmäisen, ja viipyy kuulema harvemmin pidempään kuin pari viikkoa talossaan Belgiassa.
Kreikasta Frederica on suuntaamassa seuraavaksi Marokkoon, joka on yksi hänen lempimaistaan. Frederica on matkustanut elämänsä aikana yli 150 maassa ja pyöräillyt mm. Kuuban, Zanzibarin ja Balin halki.
Sovimme tapaavamme bussissa alas Choralta Livadiin, viimeinen vuoro lähtisi kello 15.35. Minä halusin vielä löytää tien Kastron huipulle.
Löysinkin lopulta reitin kukkulan toiselta puolelta, ja maisema oli todellakin kaiken vaivan arvoinen.
Olin Kastron laella aivan yksin. Hengitin ympäröivää seesteisyyttä ja olisin voinut jäädä siihen vaikka tunniksi tai kahdeksi. Mutta pian oli riennettävä bussille. Harmitti irrottautua hetkestä.
Kun palasin bussipysäkille, ei Fredericaa näkynyt. Tai muitakaan bussin odottajia.
Kello oli 15.29. Arvasin heti, että bussi oli mennyt ennen aikojaan, eihän täällä aikatauluista piitata minuutin päälle.
Harkitsin lähteväni alas kävellen, mutta päätin kuitenkin käydä kurkkaamassa kahvila-aukiolla olisiko siellä ketään, joka voisi mahdollisesti toimia taksina ja heittää minut alas. Aukiolta Chorasta poispäin lähtevällä autotiellä näin naisen, joka juuri astui autoonsa. Kipitin hänen luokseen.
"Signomi, Livadi?" kysyin. "No bus." Nainen nyökkäsi ja raivasi pelkääjän paikalle tilaa, "Yees, Seeerifos", hän sanoi, selittäen äänenpainolla bussien aikataulunmukaisuutta saarella.
Ajoimme alas kukkulan rinnettä siksakkaavaa tietä. Nainen oli aluksi hiljaa mutta alkoi sitten puhua lyhyitä lauseita huonolla englannilla. Mistä olin kotoisin? Missä asuin?
Lähestyessämme Livadia nainen kysyi, haluaisinko tulla hänen mukaansa uimaan. Kiitin kutsusta ja sanoin, että minulla oli hirveä nälkä Choran olemattoman tavernatilanteen seurauksena, ja että mieluusti olisin menossa nyt syömään. "There is restaurant near to my house", nainen, Eleni nimeltään, sanoi. "You can swim and then you eat", hän sanoi ja hymyili. "You can dusch in my house".
Nainen vaikutti jotenkin niin sympaattiselta vilpittömässä kutsussaan, että en voinut kieltäytyä. What the hell, tässähän oli vielä neljä tuntia laivan lähtöön, yhtä hyvin voisin viettää osan siitä rannalla Elenin seurassa.
Eleni asui aivan Livadin rannalla. Pian istuimme ilta-auringon lämmössä kultaisella hiekalla. Eleni kertoi rikkonaisella englannillaan perheestään ja työstään. Hän on notaari. Mies on kuollut. Vanhin poika asuu Ateenassa ja on arvostettu journalisti. Nuorempi poika etsii vielä itseään.
Pulahdin vedessä ja otin kuvia. "What, so short time swim? Why you don't swim more? I swim one hour at least", Eleni nauroi.
Eleni nousi lähteäkseen pitkälle uintireissulleen ja sanoi, että talon ovi on auki, sen kuin vain menisin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet kun siltä tuntui.
Katselin kun Eleni ui kauemmas ja kauemmas. Minulla oli lämmin tunne rintakehässä. Miten sympaattisia ihmisiä sitä tapaakaan. Tämäkin kohtaaminen vain siksi, että missasin bussin.
Kävin suihkussa ja suuntasin Elenin naapuritavernaan joka sekin oli rannalla. Nälkä oli hirmuinen.
Onnen tunne oli valtava, kun pian sain eteeni ehkä parhaiten grillattua mustekalaa mitä muistan Kreikassa syöneeni. Ja tuoretta, höyrytettyä parsakaalia. Valkoviini teki olosta raukean.
Se hetki Stamatis-tavernassa meren rannalla, kun vatsa täyttyi kuumalla, hyvällä ruoalla ja katselin auringon painumista kukkulan siluetin taakse... Se jää mieleen.
Viereisessä pöydässä istui Serifoksella kolme vuotta asunut vanhempi brittimies. Kysyin häneltä Choran autiudesta, ja sain kuulla, että kylä kirjaimellisesti tyhjenee syyskuussa. Suurin osa Choran taloista on manner-kreikkalaisten omistuksessa, ja he asuvat siellä vain kesäisin. Syksyllä talot tyhjentyvät ja kylä hiljenee asukkaiden palatessa Ateenaan tai muualle Kreikkaan. "But in the summer, ohh, you wouldn't believe it's the same place, Chora is full of life, streets and houses full of people".
Kun olin maksamassa laskua, tarjoilija kertoi Elenin soittaneen. Olin unohtanut uikkarini Elenin kylpyhuoneeseen.
Lähdin hakemaan uikkaria. Eleni oli valmistamassa lihapataa ("For my son, you know" - joo, kreikkalaisäidit...), ja kysyi, haluaisinko kupin kahvia. Laivan lähtöön oli vielä tunti. Jäin mielelläni.
Eleni esitteli minulle ystävänsä kuvaamaa kirjaa Serifokselta. Hän oli selvästi ylpeä saaren kauneudesta. Jokaisen saaren asukkaat ovat tietysti sitä mieltä, että juuri heidän saarensa on Kreikan kaunein. Ja niin se varmasti onkin. :) Jokainen saari on jolle kulle kaunein.
Kun tuli aika lähteä laivalle, Eleni tarjoutui viemään minut autolla.
"Next time you come to Serifos, I cook for you aubergine!", hän sanoi kun erosimme, js halasi minua. Voi miten ihana nainen.
Sataman odotustilassa kohtasin Frederican. "I couldn't find any room to stay in, I go back to Paros", hän sanoi. Matalasesongin ilmiöitä pienemmillä saarilla. Kaikki paikat ovat todellakin jo kiinni.
Puolentoista tunnin laivamatka takaisin Parokselle sujui kuin siivillä Frederican kanssa jutellen. Eteeni maalautui yhä vain kiehtovampi kuva erään naisen elämästä. Häät St. Martinin saarella Antilleilla, elämää YK:ssa työskennelleen sulhasen kanssa matkustellen, arkea Ugandassa ja Keniassa, mallintöitä nuoruudessa Pariisissa... Seikkailuita Balin yössä javalaisten appelsiinikuskien kyydissä. Uskomattoman hienoa saada päästä osalliseksi tällaisia tarinoita. Aivan maagista.
Se tuike Frederican silmissä. Se valo. Katselin ryppyisiä kasvoja ja olin niin iloinen, että sain tällä matkalla kohdata hänetkin.
Olen
...saanut matkalla enemmän hyttysenpuremia kuin koskaan aiemmin. Viime vuonna öttiäiset sentään jäivät Skiathokselle, nyt elektroninen hyttysentappaja on ollut reissun viisaimpia sijoituksia. Parga oli ehkä suurin hyttysloukku.
...syönyt matkan aikana yhden "kielletyn" herkun: pinaattipiiraan. Aivan taivaallinen.
Suosittelen Attika Artopoeia -leipomon spanakopitaa, lupaan että makuelämys vie järjen. Attikan piiraissa on julmetun paksu, painava ja mehukas täyte ja vain hyvin ohuelti vastustamattoman rapeaksi paistettua filotaikina. (Toisissa piiraissa voi olla vähän täytettä, paljon taikinaa.) Raksahtaa hampaissa silleen ihan syntisen täydellisesti... (Vähensin syyllisyyden tuntojani poistamalla päällimmäiset filokerrokset :) Saa ottaa huumorilla! ;))
...ikävöinyt Mr. Karkkipäivää tällä kertaa ehkä vähän enemmän kuin yleensä <3
...kuluttanut matkan aikana puolitoista purkkia huulirasvaa. Nykyinen riittää onneksi Suomeen asti.
...saanut tällä kertaa nostettua rahaa automaateista ongelmitta. Vaihdoin pankkia viime vuotisen jälkeen. Kannatti kaikin puolin.
...näemmä muuttunut yhä vain askeettisemmaksi matkatavaran suhteen; mukaan pakatuista vaatteista kolmasosa on käyttämättä.
...ostanut esimmäistä kertaa silmämeikinpoistopyyhkeitä tavallisen meikinpoistoaineen sijaan. Ja nehän ovat tosi näppäriä! Eivät kirvele silmissä ja ovat tosi tehokkaita. Kaikkea sitä tajuaa vanhalla iällään.
Kirkolla, missäs muualla :)
En ole
...syönyt enää seepiaa viime syksyn trauman jälkeen. Vieläkin yököttää, oikeasti.
...lakannut kynsiä kertaakaan matkan aikana, vaikka niin innoissani valitsin mukaan otettavia sävyjä. Geelivahvisteista puolet on irronnut.
...käyttänyt matkalla kertaakaan huulipunaa tai huulikiiltoa
...syönyt yhtään suklaata Suomesta lähdettyäni. Harvinaisen pitkä suklaamieliteoton ajanjakso.
...taaskaan käyttänyt päivittäin aurinkovoidetta. Olen maailman huonoin esimerkki. Olen ihoni ennenaikaisen vanhenemisen siis valinnut.
...jaksanut jumpata säännöllisesti niinkuin edellisillä reissuilla. Eikä ole huono omatunto.
Kykladien sininen ja valkoinen....
Alemmat kuvat Paroksen Naoussasta, ylimmät kaksi Parikiasta.
.
Tänään suuntaan päiväretkelle Serifoksen saarelle. Taitaa olla laskujeni mukaan Kreikan saareni numero 36. :)
*
P.S. Newolosta tai hyvinvointivalmennuksesta yleisesti kiinnostuneet tai te joilla on siitä kokemusta (vaikka negatiivistakin), minua pyydettiin välittämään linkki aihetta koskevaan kyselyyn. Vastaamassa voi käydä täällä. Kysely on täysin anonyymi.
.
P.P.S. Jotenkin niin hauskaa että eilinen postaus sai niin suuren suosion :D Tällainenkin aihe näemmä voi herättää vilkasta keskustelua..! ^_^
Minä, eilen illalla kello 22.45.
Agios Konstantinoksen kirkko, Parikia, Paros.
Sama paikka, lokakuu 2013. Rakkaimpia paikkojani koko Kreikassa.
En mennytkään ihan vielä Ateenaan.
Minun oli niin ikävä Kykladeille.
Tein eilen pitkän matkan Epeiruksesta Länsi-Kreikan ja Peloponnesoksen kautta Ateenaan ja Pireuksesta eteenpäin Kykladien sydämeen Parokselle. 636 km Google Mapsin mukaan.
Astuin bussiin Pargassa aamun pimeydessä kello 7 ja saavuin Paroksen satamaan illalla kello 22. Päivä oli mitä erinomaisin kulkuneuvoissa vietettäväksi, sillä koko päivän satoi lähes koko Kreikan alueella.
Maisemia bussimatkan varrelta.
Maailman pisin vinoköysisilta Rio-Antirrio on komea näky! Se ylittää Korintinlahden lähellä Patraksen kaupunkia, yhdistäen Rion ja Antirrion kaupungit.
Kuva sillasta paremmalla säällä (Wikimedia). Upea.
.
Olen maininnut Paroksen useasti yhtenä lempisaaristani Kreikassa. Olen käynyt täällä kahdesti aikaisemmin, ensimmäisen kerran mieheni kanssa vuonna 2008 ja toisen kerran yksinäni osana saarihyppelyä vuonna 2013. Lue täältä, mikä Paroksessa niin viehättää.
Miksi valitsin tulla taas samalle saarelle, enkä tutustua uuteen paikkaan?
Koska ikävä.
Ja koska Paroksen sijainti Kykladien laivaliikenteen keskuksena on aivan loistava ajatellen retkiä muille lähisaarille.
Suunnitelmissa on käydä täältä käsin ensi viikolla ainakin Serifoksella, ehkäpä myös Pikku-Kykladeilla joihin kuuluvat Iraklia, Skhinoussa, Koufonissi ja Dhonoussa. Kaikki paikkoja, joissa en vielä ole käynyt. Myös Amorgos kuuluu kestohoukuttaviin kohteisiin.
Kun Blue Star Naxos -laiva eilen lähestyi Parikian satamaa, ja näin Agios Konstantinoksen valaistuna hämärän keskellä Kastron laella, sain melkein palan kurkkuun. Ja kyllä siinä pari kyyneltä taisi tirahtaa kun astuin satamaan ja näin tuttujen rakennusten siluetin. Yllätyin itsekin tunteellista reaktiotani - ilmeisesti olen kiintynyt Parokseen syvemmin kuin tajusinkaan.
Liikutuksen vallassa kävelin kohti majapaikkaani, joka on satamasta ihan nurkan takana.
Tuskin maltoin odottaa, että pääsin iltakävelylle kiertämään tutut kadut ja tervehtimään Agios Konstantinosta - ja katsomaan onko Happy Green Cow vielä auki ;D Muistatteko tämän..? ^_^ Tuntuu, kuin olisin kirjoittanut sen vasta eilen....
Tässä vielä pari kuvaa Agios Konstantinokselta kahden vuoden takaa, tämän söpömpää kirkkoa en tiedä (edes se Pargan minikirkko kalliolla ei mene ohi):
Täällä on tullut istuttua mietiskelemässä ja lukemassa hetki jos toinenkin. Kirkolta avautuu seesteinen näköala merelle ja Parikian satamaan.
Eilen illalla ymmärsin vahvasti, miten paljon Joonian ja Kykladien saaret todella eroavatkaan toisistaan.
Jo pelkkä katujen ja rakennusten valkoisuus... Valkoista on kaikkialla. Pienet, labyrinttimaisesti kiemurtelevat kujat ja portaat... Kivestä huokuva lämpö illan hämärässä.
Tunnelman erilaisuutta ei voi kuvailla. Se on koettava.
Olen kuitenkin iloinen, että olen nyt kokenut Jooniankin tunnelman. Kaikilla alueilla on sielukkuutensa, ja kaikilla annettavansa Kreikka-kokemukseen. Näistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka on minulle rakkaampi kuin mikään toinen maa Suomen jälkeen.
Iltakävelyni johti vanhan kaupungin sydämeen, tunnelmalliseen kahvilakortteliin. Ilma oli lämmin, melkein kuuma. Joonian saarilla ja Pargassa tarvitsi jo pitkähihaisen ja takin päälleen illalla, täällä ollaan eri lämpöasteissa.
Seisahtuessani kuvaamaan, alkoivat viereisen kuppilan sedät juttelemaan minulle. He puhuivat täydellistä englantia, kummatkin olivat asuneet pitkään Amerikassa. Nyt he ovat palanneet vanhoilla päivillään nauttimaan kotisaaren kiireettömyydestä.
Herrat vaikuttivat symppiksiltä ja kun he tarjosivat tuolia, liityin iloisesti seuraan.
Tämä on aika lailla tutuksi käynyt kuvio. Jos minuun joku ottaa kontaktia, se on lähes aina vanhempi herrasmies. Ei oman ikäiseni. Nuoret ihmiset eivät oikeastaan koskaan lähesty minua Kreikassa millään lailla, Zakynthoksella tapaamani Thanos muodosti miellyttävän poikkeuksen tilastoon.
Marianna heitti osuvan kommentin aiheeseen liittyen. Kerroin hänelle ihmetteleväni, miksi ainoastaan vanhukset juttelevat minulle Kreikassa, eikä nuoria kiinnosta tippaakaan. Marianna vastasi, että hänellä on sama kokemus. "Ei nuorilla ihmisillä ole enää aikaa jutella kenellekään, heillähän on puhelimensa".
No mutta touché.
Kaikki arvostus setien sosiaalisuudelle! :)
Miesten lähestymiset eivät yleisestikään ole sävyltään "romanttisia" (tyyliin, "Tules tähän papan polvelle niin setä tarjoaa drinkin"), vaan papparaiset tuntuvat vain olevan uteliaita ja kiinnostuneita juttelemaan. Niin eilisetkin herrat.
He puhuivat niin vaimoistaan kuin perheistään ja elämästä Paroksella. Ja hyvistä ravintoloista, niistähän nyt aina tulee minun kanssa puhetta :)
Minulla oli tosi hauska ilta. Kun sedät sanoivat hyvää yötä, tajusin kellon olevan jo melkein 1.
"Poikkea lasillisella huomennakin, täältä meidät löytää", huikkasi toinen miehistä, Dimitris nimeltään. (Puolet kreikkalaismiehistä tuntuu olevan nimeltään Dimitris, loput ovat Jorgoksia... :))
Kuppilan vakkareihin kuuluu myös Iuna-koira.
Minulla on ollut ihan kauhea ikävä koiria... Tänään soitinkin sisarelleni ja vaadin saada Totin ja Viivin puhelimeen.
.
Tänään on lämmintä, pilvistä ja tuulista, mutta ei sateista. Kävin aamulla pienellä kävelyllä ostamassa kananmunia ja pysähdyin hetkeksi seuraamaan jumalanpalvelusta saaren tunnetuimmassa kirkossa, upeassa Ekatondapylianissa. En ole uskonnollinen, mutta rakastan kirkkoja. Niissä on aina hyvä tunnelma.
Kukaan ei katsonut oudosti kananmunien kanssa ovella seisovaa turistia. :)
Paros <3
Minulta on kyselty, miten Kreikan kriisi näkyy täällä paikan päällä.
Talouskriisi on kestänyt jo pitkään, ja saan suunnilleen joka vuosi samat kysymykset. Olen joutunut toteamaan: ei, kriisi ei käytännössä näy ainakaan vieraan silmään juuri lainkaan. Ei kovin radikaalisesti edes kreikkalaisen silmään, paikalliset ystäväni sanovat. Vuoden 2012 lakot ovat tähän mennessä ainoa konkreettinen kriisikokemukseni Kreikassa.
Tänä vuonna ajattelin, että tilanne on kehittynyt sellaiseksi, että nyt sen täytyy näkyä ja tuntua. Harkitsin pitkään, kannattaako Kreikkaan edes lähteä tänä syksynä. Lopulta tein päätöksen vasta pari viikkoa ennen lähtöä, kuultuani muilta Kreikassa kesällä lomailleilta ettei esimerkiksi pankkiautomaattien kanssa ole mitään ongelmia.
Ja toden totta; jos ei seuraisi uutisia ja tietäisi, että Kreikka on historiansa pahimmassa talouskriisissä, tuhannet menettäneet työnsä ja kotinsa ja maan itsemurhaluvut ovat kasvussa, ei kriisin läsnäoloa pystyisi päättelemään oikein mistään.
Kriisi ei näy kaduilla tai ihmisten olemuksessa.
Julkisesti kaikki pyörii niin kuin ennenkin, kaupungilla näyttää samalta kuin aina. Ihmiset (puhun kreikkalaisista, en turisteista) käyvät ostoksilla ja kansoittavat baareja ja ravintoloita kuten ovat aina tehneet. Joitain kauppoja on sulkenut, mutta siinä kaikki mitä ulkoisesti voi havaita. Kaduilla ei esimerkiksi näy aikaisempaa enemmän kerjäläisiä tai pahvilaatikoissa asuvia kodittomia.
Ihmiset eivät näytä ahdistuneilta eivätkä itse ota tilannetta millään lailla puheeksi – muuten kuin kysymällä, mitä mieltä esimerkiksi suomalaiset ovat nyt kreikkalaisista. Toki – ne eniten kärsineet yksilöt eivät kaduilla näy. Sehän on selvää.
Mutta palkat ovat laskeneet, kaikilla, ja veroja on nostettu. Se on fakta. Tavallisen kreikkalaisen tulot ovat kiistatta kutistuneet huomattavasti viimeisten vuosien aikana – ystävääni kuunnellessa käy jo välillä mielessä, onko palkasta kohta mitään jäljellä. Eikö tämän luulisi näkyvän ihmisten käyttäytymisessä? Miten voi käydä edelleen päivittäin ulkona kahviloissa jos rahaa on vaikka puolet vähemmän kuin viime vuonna?
”Kreikkalaiset eivät luovu ulkona käymisestä oli tilanne mikä hyvänsä, se on viimeinen asia josta he luopuvat”, kertoo Nik, opiskelujen kautta ateenalaistunut nuorukainen. ”He eivät vain pysty siihen, se on meillä veressä”.
”Sitä paitsi”, hän lisää, ”Sosiaalinen kanssakäyminen on tärkeä keino lievittää kriisiin liittyviä ikäviä tunnelmia”. ”Jos jäisimme kotiin, mitä meistä sitten tulisi? Istuisimme siellä ahdistuneina?”
Ulkona käyminen ja sosiaaliset harrastukset pitävät siis aina sisällään rahan menoa. Kahviloissa istuminen tuntuu kieltämättä olevan, ei pelkästään kreikkalaisille, vaan Välimeren ihmisille ylipäänsä, toinen luonto. Ulos ei voi näemmä mennä oleilemaan vaikka puistoon, vaan aina on tilattava vähintään frappé.
Suomalainen ystäväni, jo melkein 10 vuotta Ateenassa asunut Tiina, tietää kuitenkin, että asiat ovat muuttuneet ja kertoo sen ääneen, toisin kuin kreikkalainen. Tiinan mukaan on totta, että ulkona käydään yhtä tiheästi kuin ennenkin, mutta siinä missä ennen tilattiin koko illan ajan pöytään kaikenlaista juotavaa ja naposteltavaa, tilataan nyt yksi ainoa juoma jota pyöritellään lasissa koko ilta.
Myös lähiökeskeisyys on lisääntynyt. Esimerkiksi Tiinan omassa kaupunginosassa näkee kuulemma selvästi, että ihmiset viettävät iltaa mieluummin siellä kuin lähtevät keskustaan. Kreikkalaiset ovat tottuneet käyttämään takseja, mutta nyt niihin on vähemmän varaa. Lähiöiden baareissa ja ravintoloissa on usein myös halvempaa kuin keskustassa.
Tiedän, että kriisistä puhuminen voi olla kuuma peruna, eikä moni (ystäviäni lukuunottamatta) varmasti koe luontevana avautua siitä ulkopuoliselle. Olen silti tällä matkalla systemaattisesti kysynyt jokaiselta uudelta tuttavuudelta (asiallisesti muotoiltuna, tietenkin), miten kriisi on vaikuttanut heidän elämäänsä ja lähipiiriinsä.
Lähes jokainen on vastannut: ”Ei juuri mitenkään” – muutoin kuin että palkat ovat laskeneet.
”Mutta te selviätte silti? Sillä vähäisemmälläkin palkalla?” Joo. Näin he tekevät.
Kukaan jututtamani ei vaikuta masentuneelta tilanteen johdosta, ja puhuu siitä jotenkin kumman ”etäisesti”. Ikään kuin asiana, joka ei henkilökohtaisesti tunnu erityisen merkittävältä, koska itse kuitenkin selviää arjesta niin kuin ennenkin.
Vai löytyykö asiaan luonnollisempi selitys..?
Ystäväni Marianna sanoo, että kriisi on ollut olemassa jo niin kauan, että kreikkalaiset ovat tottuneet siihen. Se on arkea. Se, mikä meille on välittynyt esimerkiksi viime kesänä uutisten kautta poikkeuksellisen sekavana ja pahana tilanteen kärjistymisenä, ei ollut sitä kreikkalaisille itselleen. Palkkoja on kutistettu jo niin monesti ennenkin ja käteisnostorajoituksia on ollut koko ajan. Ei niissä ole kreikkalaisille mitään uutta.
Pankkiautomaateilla on muuten edelleenkin voimassa 420 euron viikkoraja käteisnostoissa. Eli 60 euroa päivässä. Se ei koske ulkomaisia kortteja.
Se, ettei taloustilanne näy kaduilla ja ihmisten ulkoisessa käytöksessä, ei tarkoita sitä, etteikö se vaikuttaisi tunnetasolla. Vieraat tai puolitutut eivät odotetusti avaudu syvimmistä ajatuksistaan aiheen ympäriltä, mutta ystäväni ovat jakaneet tuntojaan minulle avoimesti.
”Olen niin vihainen että en pysty kuvailemaan sitä,” Marianna sanoo. ”Ongelma on niin paljon syvemmällä kuin taloudessa. Meidän pitäisi aloittaa korjaamalla ihan muu kriisi – mentaliteettikriisi. Niin kauan kuin täällä on ihmisiä, jotka mieluusti ovat tekemättä yhteiskunnan hyväksi yhtään mitään, jos vain mahdollista, ongelmat eivät korjaannu.”
Kreikka. Ristiriita.
Tavallaan luulen jo tuntevani sinua, mutta kansasi luonnetta en tunne. Enkä ymmärrä.
Parga.
Nyt ollaan paikassa, joka antaa uuden ulottuvuuden termille postikorttimaisema.
Katsokaa. Jos tätä ei voi jo kutsua naurettavan kuvaukselliseksi niin en tiedä mitä.
Ihmettelen miten kamerani suljin kesti eilisen kävelyn. En voinut irrottaa silmiäni tästä maisemasta enkä sormeani kameran laukaisimelta.
Yritin keksiä sopivia sanoja kuvaamaan ympärilläni avautuvaa maisemaa ja kylän söpöyttä.
Typerryttävän kaunista? Naurettavan idyllistä?
Entäs tämä pikkuisella kalliolla nököttävä kirkko keskellä sinistäkin sinisempää merta..!
Siis oikeasti - kuka näitä maisemia suunnittelee? Onko Kreikassa oma estetiikan jumala joka kertoo kreikkalaisille juttuja kuten, "Ja rakennatte sille pikkuiselle kalliolle keskelle ei-mitään pienen, valkoisen kirkon. Ei, ei siinä olekaan mitään järkeä. Se on vain kaunista".
Parga on kertakaikkisen ihastuttava.
Aivan mieletön.
Täällä ei voi kuin ihmetellä miten kohteet kuten Parga ja Nidri voivat nauttia samanlaista suosiota....
Tämä on sellainen turistipaikka, jonne minäkin haluaisin tulla lomailemaan. Ihan vaikka pakettimatkalla.
Ei minulla ole lähtökohtaisesti mitään turistipaikkoja vastaan, vaikka välillä mollaankin tietyn tyyppistä turistillista tunnelmaa. Ei minulla ole antipatioita muita turisteja kohtaan, olenhan itsekin sellainen. Turismi vain luo eri paikoille hyvin erilaisia tunnelmia. Joitain paikkoja se voi leimata kokonaan - onhan kyliä jotka on jopa rakennettu nimenomaan turisteille. Se luo aivan omansalaisen tunnelman. Jollaisesta en itse viehäty.
Tai siitä, että kuvankaunis paikka kuorrutetaan jääkaappimagneeteilla, peniksen muotoisilla pullonavaajilla ja rantapyyhkeillä niin että alla olevaa aitoa kaupunkia saa ihan etsiä. Hania, Kreeta.... Rhodoksen vanha kaupunki... :/
Mutta on myös sellaisia turistien täyttämiä paikkoja joita minäkin rakastan. Näissä paikoissa brittien valtaamat pubit ja postikorttitelineet eivät pysty kumoamaan paikkojen aitoa tunnelmaa ja erityisluonteista kauneutta.
Tällaisia paikkoja ovat Santorini. Paros. Skiathos.
Ja viimeisimpänä listallani; Parga.
Rakkautta ensi silmäyksellä.
Täällä on hyvä tunnelma. Todella hyvä.
Olen iloinnut jopa toisten suomalaisten tapaamisesta kaduilla. Aurinkomatkojen viimeisen Prevezan lennon porukka jakaantui Lefkadan Nidriin ja Pargaan, huomenna he lentävät kotiin.
Eräs lefkadalainen sanoi minulle, että Parga on lokakuussa aivan kuollut. "Oh no sweetie, you can hardly find an open kiosk to buy a bottle of water. This is no time to go there."
Ehm. Ei. Parga on eloisa vielä sesongin lopullakin. Juttelin täällä asuvan brittinaisen kanssa, joka nauroi lefkadalaisen väitteelle. Hän kertoi kuulleensa aiemminkin turisteilta tällaisia juttuja lefkadalaisten sanomina. "Taitavat vain olla kateellisia Pargalle, kun täällä on kauniimpaa", brittinainen sanoi. "He eivät halua 'omien' turistiensa tulevan tänne ja löytävän Pargaa".
No, onhan Lefkadalla kuitenkin Kreikan parhaimpiin kuuluvat rannat, sillä osastolla kohteet eivät voi kilpailla - Lefkada voittaa 6-0.
Mutta ei Pargankaan rannassa valittamista.
Valtos Beach ei ehkä näytä ihan Karibialta kuten Lefkadan mestat, mutta on täydellisen viehättävä sirppi kultaista hiekkaa ja kirkasta, turkoosia vettä.
Tapasin Pargan linnoituksella Boubis-koiran omistajansa kanssa.
Boubiksen isäntä on Korfulta mutta asuu Pargassa. Puhuimme kaupungin kuvauksellisuudesta - mieskin oli linnalla kameroineen.
"Olen töissä täällä mutta en koskaan kyllästy maisemaan", mies sanoi. "Joka päivä tekee mieli vain laulaa tälle kauneudelle".
Hän sen sanoi :)
Pakko sanoa että en usko nähneeni missään koskaan näin täydellistä postikorttiasetelmaa. Upea.
Olin jo perumassa koko Pargan keikkaa kun keskiviikon säätiedotuksessa luvattiin loppuviikolle pelkkää sadetta ja ukkosta tälle alueelle.
Onneksi päätin lopulta kuitenkin lähteä, muuten olisin missannut yhden reissun kohokohdista. Säätiedotuskin meni metsään, ainakin eilisen ja tämän päivän osalta. :)
Viikonloppuna kuitenkin tulee taas paukkumaan ja kunnolla, siksi jätän Pargan huomenna taakseni. Paxoskin jää nyt näkemättä, sinne ei enää mene täältä risteilyjä enkä halua epävakaan sään takia viipyä pohjoisemmassa Kreikassa pidempään. (Joonian alue on tunnettu sateisuudestaan Egeanmereen verrattuna.) Etelä kutsuu.
Mutta Parga - me näemme varmasti vielä :)
Tämän vuoksi olisin voinut jäädä Zakynthokselle.
Thymalos. Kalataverna aivan Zakynthoksen keskustassa rantakadulla.
Näyttää ulkoapäin miltä tahansa turistien(kin) suosimalta "bulkki"paikalta.
Mutta Thymalos onkin instituutio - niin vierailijoiden kuin paikallisten rakastama taverna. Zakynthoksen suosituin. Suosituin on todellakin harvoin halvin. Tällaiseen paikkaan en ole koskaan törmännyt missään aikaisemmin.
Kerroin aiemmin Zakynthoksen laivalla tapaamastani paikallisesta. Kun kysyin häneltä ravintolavinkkiä, tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä; Thymalos. Ja viereinen Spartakos - mutta Thymalos on edullisempi.
Ja kuinka edullinen? Herran jestas - monien ruokien hinnat ovat puolet halvempia kuin muissa ravintoloissa missä päin Kreikkaa tahansa! Kreikan ravintolahinnat kun ovat muutenkin Suomea edullisemmat, niin täällä syö jo melkein opiskelijakanttiinihintaan!
Näillä hinnoilla voisi siis luulla, että paikan täytyy tarjoilla pääasiassa teollista pakastetavaraa, mutta paikalliset vakuuttivat että näin ei todellakaan ole. Thymalos tunnetaan autenttisena paikkana. Ja kyllähän paikallisten suosio aina on tae hyvästä paikasta. Jos et muuten tiedä mistä saa hyvää ruokaa - mene sinne missä paikalliset syövät.
Ja minähän menin :) Söin Thymaloksessa Zakynthos-viikollani lähes joka päivä, joinain päivinä kaksikin kertaa.
Olin Zakynthoksella jäljessä budjetistani, mikä normaalisti tarkoittaa supermarket-ruokailua, mutta Thymaloksen hintataso mahdollisti ravintolassa käynnin minibudjetillakin. Joy!
Vertailu kreikkalaisten ravintoloiden normihinnoista versus Thymalos:
(muutamia yleisimpiä/suosituimpia ruokia)
Horiatiki (eli kreikkalainen fetasalaatti) 5,50-7 €. Thymalos: 3,50€
Dipit (tsatsiki, hummus) 3,80-5€. Thymalos: 1,50€ (!!!!!)
Katkarapusaganaki 10-13€. Thymalos: 5,50€
Kesäkurpitsapyörykät 4,50-6€. Thymalos: 3€
Grillattu miekkakala 10-13 €. Thymalos: 8€
You catch my drift, right?
Kaiken lisäksi paikka on aivan mielettömän mukava ja tunnelmallinen. Oikeasti, voisin matkustaa Zakynthokselle uudestaan vain päästäkseni syömään taas Thymalokseen. :) Käykää ihmeessä jos menette ko. saarelle!
** SANNI SUOSITTELEE + + + + + **
Tämä yksinkertainen vihanneskippo oli suosikkiannokseni. Kaipaan sitä vieläkin... Sipulin ja valkosipulin kanssa freesattu versio klassisesta hortasta (eli villivihanneksista), tätä en ole nähnyt tarjolla missään muualla. Niin simppeliä, niin tajuttoman hyvää.
Tavallinen horta on keitetty, ilman sipulia.
Välillä sitä tulee vedettyä niitä kuuluisia övereitä kun ei maksa paljon mitään... Joo, puolet tästä ateriasta lähti doggy bagissa mukaan.
Sienet... miksei niitä ole enemmän tarjolla suomalaisissa ravintoloissa..? Harvemmin niitä on varsinaisena lisukkeena, useimmiten vain kastikkeen muodossa. Rakastan sieniä. Kreikan tavernoissa lemppareitani ovat valkosipulin kanssa paistetut sienet tai kermassa haudutetut sienet.
Kallein Thymalos-laskuni. Neljä ruokaa, viiniä ja limpparia.
Ainoa virhetilaus. Turskaa.
Menussa luki vain "cod with garlic sauce dip". Enhän minä tajunnut, että se turska tulee friteerattuna. Jäi syömättä. Tai yritin minä vähän kuoria leivitystä mutta huonolla menestyksellä. Olen aina inhonnut friteerattuja, leivitettyjä kalaruokia, jo ennen nykyistä ruokavaliotani. Tahdon kalani ilman taikinoita, kiitos.
Viimeisenä iltana illastin Zakynthos-kaverini kanssa.
Huomatkaa ruokailijoiden annosten ero: kaverini söi friteerattuja mustekalarenkaita ja horiatiki-salaatin (jonka hän oletti jakavansa kanssani). Itse söin hortan, paistettuja sieniä ja katkarapu-saganakin :D Mies vähän katsoi että "On sulla ruokahalua"... ^_^
Thymalos. Jäät muistoihin. <3
