Eiliseen postaukseen liittyen....
Tämä on nyt ehkä ihan hulluimpia päähänpistoja mutta kun se tuli mieleeni, niin jaan sen. Kun olen sellainen :)
Kun lähdin tänään aamuyöllä kello 05.15 Astypalealta, kohtasin satamassa yllättäen pappaystäväni Lefteriksen.
Vanhus tuli luokseni uurteiset kasvot hymyssä, rutisti minua ja sanoi että oli kovasti odottanut että olisin illalla tullut vielä tervehtimään häntä ylä-Choran viralliseen kohtauspaikkaan, "pappakuppilaan". Pahoittelin ja sanoin että olin kirjoittanut koko illan blogiini juttua Astypaleasta. Kerroin, että Lefteriskin oli päätynyt juttuun ja että olin kirjoittanut kafeneionista ja seinällä olevista vanhoista valokuvista.
Vanhus vaikutti ilahtuvan ja olevan ehkä vähän tohkeissaan. Kun laivan portit avattiin ja olin lähdössä, vaari tarttui minua kädestä ja sanoi, "Lähettäisitkö minulle yhden kuvan jonka otit, niin voin laittaa sen kuppilan seinälle?"
Koukeroisin kirjaimin hän kirjoitti lapulle Poste Restante -osoitteen. Monissa Kreikan pikkukylissä ei ole omia postilaatikoita vaan posti haetaan postitoimistosta. (...kuka posteljooni jaksaisi niitä labyrinttikujia edes kulkea säkkeineen... ^_^)
Ja tähän liittyy ideani. Minulle tuli mieleen, että entäpä jos ilahdutettaisiin Lefteristä ja astypalealaisia postikorteilla Suomesta?
Saari, jonka asukkaat vaikuttavat vilpittömästi surevan sitä, että ovat jääneet turismi-Kreikan takapajulaan. Saari jolle hallitus (joka vastaa julkisten laivareittien suunnittelusta) ei suo kunnollisia laivayhteyksiä että useampi jaksaisi löytää tiensä Astypalealle saakka.
Minulle tuli haikea olo lähteä Astypalealta. Domatiani isäntäkin katsoi minua vähän pettyneen näköisenä kun ilmoitin lähdöstäni, "Why you stay so short time? So soon you leave?"
Niin minulle tuli mieleen, että jos ilahdutettaisiin saarelaisia terveisillä Suomesta :) Välitettäisiin heille tunne, että jossain Pohjolan perukoilla yhdessä maassa jokunen ihminen kuuli nyt Astypaleasta :) Choran kafeneionin kuvaseinä saisi täydennystä pohjoisen eksoottisilta kulmilta ^_^ Ehkä tämä on ihan höpsö idea mutta jos joku haluaa lähteä mukaan, niin se olisi mukavaa :) Koska ilahduttaminen on mukavaa <3
Postikortin voi laittaa osoitteeseen:
LEFTERIS AGGELIS
POST OFFICE
CHORA
85900 ASTYPALEA, DODEKANISOS
GREECE
.
P.S. 2 Ootte niin parhaita kun innostuitte tästä ^_^ <3 <3
Nyt ollaan Kreikan saarten periferiassa.
Kirjoitin Amorgoksen kohdalla, että se on Pireuksesta lähtevän Keski-Kykladien linjan toisiksi viimeinen pysäkki. Astypalea on se viimeinen.
Ja siellä olen nyt.
Ihan alkuun voi vain todeta: voi Astypalea-ressua.
Kiitos sijaintinsa ja laivareitin muiden saarten korostetun tärkeyden, Astypalealle on todella hankala päästä. Laivat Pireuksesta päin saapuvat tänne aina keskellä yötä, aamu-kolmen kieppeillä tarkemmin sanottuna. Päivälauttoja ei ole. Korjaus; ainakin kesällä 2018 Astypalealle pääsee myös päiväaikaan Pireuksesta aamulla lähtevällä laivalla :) Laiva saapuu Astypalealle 16.25.
Saarella on lentokenttä, mutta lentoliput tänne ovat paikallisten mukaan niin kalliita ettei monillakaan ole niihin varaa.
Pireuksesta on Astypalealle 9 tunnin laivamatka, ja aikataulut on ajoitettu reitin turistillisesti tärkeimpien saarten, Paroksen ja Naxoksen mukaan. Koska Astypalea on pieni ja katsotaan vähemmän vetovoimaiseksi saareksi, sinne on korkeasesongillakin vain viisi laivayhteyttä viikossa. Ja vain iltalaiva.
Paikalliset eivät ole tästä lainkaan iloissaan. Tässä meillä on saari, joka toivoisi enemmän turismia.
Laiva oli Astypalealle saapuessaan lähes tyhjä
Itse hyppäsin Pireuksesta lähtevään Blue Star Ferriesin iltalaivaan Naxoksella, jossa paatti pysähtyy vielä inhimilliseen kello 23.05 aikaan. Tuulisen sään vuoksi laiva saapui lopulta päätepysäkilleen tunnin myöhässä aamuneljältä. Jos keskellä säkkipimeyttä silmät ristissä saapuminen ei jo verottaisi saarelle saapumisen miellyttävyyttä, tapahtuu ensikohtaaminen vieläpä sivistyksen ulkopuolelle rakennetussa tyhjässä Uudessa Satamassa, josta on 5 km saaren pääkaupunkiin. (Vanha satama Choran alapuolella palvelee nykyään vain purjeveneitä ja Kalymnokselle liikennöivää pientä laivaa.)
Jos et ole sopinut majapaikkasi kanssa ennakkoon noudosta, saatat jäädä pimeälle laiturille yksinäsi ihmettelemään, ainakin jos saavut korkeasesongin ulkopuolella. Minun saapuessani paikalla oli tasan yksi taksi joka täyttyi saman tien ja kaasutti tiehensä. Olin jo hetken huolissani kun omaisiaan hakemaan tulleet autot yksi toisensa jälkeen katosivat, mutta parkkialueen viimeisestä nurkasta astui lopulta esiin mies joka esittäytyi domatiani edustajaksi. Huoh!
15 minuutin ajomatkan jälkeen minut oli jätetty hiljaiselle kadulle majapaikkani ovelle ja sain avaimen käteen. Mies toivotti hyvät yöt ja ajoi tiehensä.
Näin saavuin Astypalealle. Päätepysäkille. Asukasluku 1200.
Astypalea on siitä mielenkiintoinen saari, että se muistuttaa tyylillisesti täysin Kykladeja valkoisine sokeripalataloineen, mutta kuuluu Dodekanesiaan. Historiallisestikin Astypalea on ollut osa Kykladeja, mutta jossain jaossa se päätettiin liittää Dodekanesiaan. Yhden tarinan mukaan, kun Kreikan ja Turkin raja vedettiin vuonna 1830, Astypalea jäi epätarkan kartan vuoksi Turkin puolelle ja joutui tämän vuoksi myöhemmin osaksi Dodekanesiaa.
Oli historia tai laivayhteyksien surkeus mikä hyvänsä, on Astypalea ehdottomasti vierailun arvoinen. Ainakin jos on viehtynyt rauhallisiin kohteisiin joissa turismi on erittäin pienimuotoista ja arvostaa kuvankauniita kyliä. Astypalealla ei ole montaa kylää, mutta sen pääkaupunki, Chora, kuuluu Kreikan saariston kauneimpiin ja parhaiten säilyneisiin. Se on saaren ainoa mainittavan kokoinen asutuskeskus, muut kylät ovat lähinnä kourallinen taloja parin rannan ympärillä.
Juuri Chora tekee Astypaleasta minulle vierailun arvoisen. Se on niin täydellisen postikorttimainen ylimmällä huipulla kohoavine Kastroineen että tunsin äärimmäisen syvää tyydytystä vain päästessäni näkemään sen "livenä". Ja painamaan kameran laukaisinta lukemattomia kertoja.
On jälleen ollut todella mielenkiintoista kokea, miten erilaisia saarten tunnelmat ovatkaan. Astypalealla on paljon yhteistä Amorgoksen kanssa: kummatkin ovat suhteellisen eristyksissä, ne ovat karun vuoristoisia ja kummallakin on kauneudestaan kuulu Chora. Kummatkin tunnetaan vähemmän turistillisina paikkoina. Silti, Amorgoksen menoa voisi luonnehtia supervilkkaaksi uneliaaseen Astypaleaan verrattuna. Täällä on todella, todella, todella hiljaista.
Kun astuin aamulla ulos domatiastani ja kuvasin tyhjän, hiljaisen, rantaa seuraavan pääkadun, odotin sen täyttyvän ihmisistä myöhemmin päivällä ja viimeistään illalla. Iltaisinhan Kreikassa kaikki ovat ulkona. Vaarista vauvaan, suunnilleen. Kävellään pitkin pääkatua ja vaihdetaan kuulumisia, volta eli iltakävely on yksi Kreikan näkyvimpiä perinteitä. Olen nähnyt ihmisten pulppuavan iltaisin koloistaan ja täyttävän pienen pääaukion parin sadan ihmisen pikkukylissäkin.
Ei Astypalealla. Pääkaupunki on syyskuun lopulla hiljaisempi kuin Järvelän keskusta heinäkuussa. Ravintolat ja kahvilat ovat tyhjiä, vain muutamassa kafeneionissa (="äijäkuppila") istuu vakioporukkansa pelaamassa korttia.
Menin tänään kaupungin rannalle. Siellä ei ollut ketään muuta kuin minä.
.
Eilisellä kävelylläni Choran vanhimmassa osassa eli Kastrossa kohtasin yhden ihmisen. Mies istui maalaamassa kun kuljin ohi.
Kohtasin hänet myöhemmin uudestaan istuessani itse kuvaamassa erään kirkon edessä. Mies alkoi jutella minulle.
Kävi ilmi, että hän on Itävallasta, omistaa Astypalealla talon ja on viettänyt täällä vaimoineen kesät viimeiset 30 vuotta. Sain kuulla, että Kastron alue oli vielä 20-30 vuotta sitten käytännössä hylätty rauniokaupunki, ja pääosa choralaisista asui alhaalla satamassa.
Vanha Kastro oli sortunut pahoin maanjäristyksen seurauksena eikä paikallisilla ollut kiinnostusta elvyttää aluetta. Sitten saarella vierailleet ulkomaalaiset iskivät silmänsä kuvauksellisiin rauniotaloihin, ostivat ne pilkkahintaan ja alkoivat kunnostaa niitä. Ulkomaisen kiinnostuksen seurauksena myös paikalliset tajusivat alueen arvon ja viimeisen parinkymmenen vuoden aikana Kastro on jälleen täyttynyt elämällä ja asukkailla. Kunnostetut talot näyttävät raunioita vasten silmiinpistävän uusilta ja "kiillotetuilta". Todella kiehtova kaupunginosa kävellä.
Kuvia Kastron alueelta
Mutta vaikka täällä on asukkaita, niin hiljaista täällä silti on.
Astypalean Chora on kuvauksellisempi kuin Amorgoksen ja näyttää paljon isommalta ja jotenkin kosmopoliittisemmalta, mutta Amorgoksen Chorassa on enemmän eloa ja palveluita. Siellä on tavernoita, baareja ja pieniä söpöjä putiikkeja. Vielä syyskuun lopullakin siellä liikkui ihmisiä ja ravintolat olivat auki. Astypalealla ruokapaikan löytäminen ei ollut ihan helppoa.
Etsiessäni lounaspaikkaa törmäsin Choran keskusaukiolla papparaiseen joka kysyi voiko olla avuksi.
Kerroin ruoka-aikeeni ja pian istuinkin papan kyydissä matkalla rantakylä-Livadiaan, jossa papan serkulla kuulema oli taverna. "Melkein kaikki muut paikat ovat jo kiinni", mies, Lefteris nimeltään, kertoi. "Mutta serkun paikasta saat ruokaa".
Livadia
Ja niin sainkin. :) Lefteris jäi lounasseuraksi, ja juttelimme elämästä Astypalealla ja paljon muustakin. Papat ovat hyvää seuraa, olen matkoillani huomannut.
Ruoan jälkeen Lefteris halusi vielä näyttää minulle kantapaikkansa eli Choran keskusaukion kafeneionin. Baarin seinät on kuvitettu vanhoilla valokuvilla ja sain kuulla kellastuneiden kuvien henkilöistä monet tarinat...
.
Astypalea on vierailun arvoinen, mutta kaksi päivää täällä on tarpeeksi. Ainakin tähän aikaan sesonkia.
Niin paljon kuin antituristilliset saaret minua viehättävätkin, niin kaipaan vähän enemmän elämää ympärilleni. Sitä voi olla paljon pienemmissäkin paikoissa, koko ei ole ratkaiseva tekijä.
Verkkainen uneliaisuus kenties on juuri osa Astypalean charmia ja persoonaa.
End of the line.
Just tällaisia reissustooreja on ihan parasta jakaa :) Kun jotain sattuu täysin odottamatta ja spontaanin kohtaamisen seurauksena pääsee kokemaan jotain erityistä :)
Sattumanvaraisesti valitsemani rantabaari Egialissa ja siellä aivan ohimennen tiskillä kohtaamani mies johtivat kolmea päivää myöhemmin siihen, että sain kuulla jälleen yhden mielenkiintoisen elämäntarinan, sain uuden ystävän, pääsin kierrokselle Amorgoksen ainoaan viiden tähden hotelliin ja - - palasin illan päätteeksi kera violetin hiusvärin ^_^ Asioita, joita ei vain voi ennustaa - ne vain tapahtuvat :D
Tarinankertojamaisesti aloitan sanoilla; kaikki alkoi siitä kun... tein viime keskiviikkona päiväretken Egialin kylään.
Päivän päätteeksi päädyin istuskelemaan ja odottamaan bussia yhteen rantabaareista. Kun menin maksamaan juomiani, tiskillä seisoskellut tatuoitu, hauskan näköinen mies kommentoi jotain hiuksistani ja kysyi mistä päin olen. Puheliaalta vaikuttava brittienglantia puhuva mies olisi selvästi mielellään jatkanut juttua pidempään, mutta minulla oli kiire bussiin. Muutaman minuutin aikana ehti kuitenkin käydä selväksi, että meillä oli hyvin samanlainen hyperinnostunut persoonallisuus ja juttua riitti, itse asiassa harmitti aika lailla että bussi oli juuri lähdössä. Mies tuikkasi minulle käyntikorttinsa ja sanoi että ota yhteyttä jos olet vielä tulossa Egialiin päin. "Teen conciergen hommia tuossa Aegialis-hotellissa", hän sanoi. Mat Turner, luki käyntikortissa.
Ei kuitenkaan tullut enää tilaisuutta ottaa Matiin yhteyttä, ja viikko kului loppuun.
Eilen oli viimeinen päiväni Amorgoksella, ja olin suunnitellut tekeväni vielä pari lyhyttä patikkaretkeä Katapolan ympäristöön. Erittäin tuulinen sää kuitenkin pilasi suunnitelmani (puuskia vastaan sai suunnillen kävellä etuviistossa...), ja todettuani tilanteen jäin haahuilemaan Katapolan satamaan. Mitähän sitä nyt sitten tekisi. Yhtäkkiä läheltä kuului iloinen tervehdys, ja tunnistin puheliaan britin. Mat siellä vilkutteli minulle kuin olisimme jo vanhoja ystäviä. :)
Mat oli Katapolassa saattamassa erästä hotellin asiakasta laivalle, ja pian istuimmekin lounaalla ja puhua pälpätimme kuin vanhat kaverit. Tosi hassua :) Olin tuntenut miehen 5 minuuttia :)
"Kaverikuva" ^_^
Selvisi, että Mat oli päätynyt töihin Amorgokselle workaway.comin kautta (en ollut kuullutkaan tuosta, vinkkiä niille joita kiinnostaa lähteä työseikkailuille maailmalle ruoka- & majoituspalkalla). Kuuban ja Bulgarian jälkeen Mat kuulema tuikkasi sormen sokkona Kreikan kartalle, ja sormi osui Amorgokseen. Sinne seuraavaksi. Mat ei ollut koskaan aiemmin ollut Kreikassa.
Nyt mies on asunut Amorgoksella 6 kk ja on jo kuin yksi saarelaisista. "Täältä en halua enää muuttaa", mies hehkutti silmät tuikkien. Niin vilpittömän innostunutta oman saarensa löytänyttä Kreikka-intoilijaa en tosiaan ole ennen tavannut, ehkä itseni poislukien ^_^
Alkuperäiseltä ammatiltaan Mat on puuseppä ja aloitti Aegialis-hotellissa ns. "jokapaikan-korjailumiehenä". Hän ehti olla tässä työssä vain kuukauden, kun hotellin pomo kutsui hänet huoneeseensa. "Mat, taidat tykätä jutella enemmän kuin tehdä töitä", hotellin johtaja oli todennut. "Helkkari", Mat sanoi ajatelleensa, "nyt saan potkut". Sosiaalinen ja puhelias britti jäi jatkuvasti suustaan kiinni hotellin asiakkaiden kanssa. Potkujen sijaan Matille tarjottiin työtä conciergena. En tiedä onko tälle suomenkielistä nimikettä, mutta se on laadukkaiden hotellien asiakaspalvelukonseptiin kuuluva tyyppi joka käytännössä auttaa asiakkaita viihtymään ja pysymään tyytyväisinä, varaa heille lippuja, kertoo vinkkejä jne.
Mat sanoi ettei meinannut uskoa korviaan ja tuuriaan. Hän ei ollut koskaan ollut missään tämän suuntaisessakaan työssä, mutta tehtävä kuulosti kuin luodulta miehelle jolta ei sosiaalisia taitoja ja karismaa puuttunut ja joka rakasti puhua ihmisten kanssa Amorgoksen aarteista. Hotellin johto oli nähnyt tämän ja yhtäkkiä "ruoka- & huone" -palkalla remppamieheksi tullut Mat kohosi kunnolla palkattuun, arvostettuun ja ennen kaikkea, Matin sanoin: hemmetin upeaan ja hauskaan työtehtävään.
"En voi vieläkään käsittää onneani, elän todellista unelmaa ja herään joka päivä kiitollisuudesta ratketen", Mat kertoi.
No en ihmettele ^_^
Mat kysyi haluaisinko tulla tutustumaan hänen unelmaduuniinsa, ja totta maar halusin :) Yhtäkkiä tuulinen päivä oli saanut mitä kiinnostavinta sisältöä ^_^
Ajoimme Egialiin, ja paikka jonne minut vietiin sai tämän paatuneen esteetikon leuat loksahtamaan. Aiemmalla vierailulla olin kuvannut hotellin vastapäiseltä puolelta lahtea, tietämättä paikasta mitään.
Olin jo luullut nähneeni Egialin ja Amorgoksen, mutta en ollut nähnyt sitä näin. Aegialis Hotel & Spa'n kautta avautui aivan toisenlainen, todellakin viiden tähden näkymä ja kokemus. Valo tällä puolella lahtea oli jotenkin erilaista ja minulle tuli heti mieleen Santorinin pehmeä, autereinen, aivan tietyn lämpimän keltaisen sävyinen valo. Olinko enää edes Amorgoksella..?
Hotellin terassi on jo itsessään kuin lomakohde....
Minun seurassani matkatessa harvoin pääsee kurkistamaan mihinkään luksuspaikkoihin koska tyylini reissata on aivan erilainen. Haluan nyt viedä teidät pienelle kierrokselle toisenlaiseen Kreikan kohteeseen kuin millaisia matkakertomuksissani on totuttu näkemään. Minulla ei olisi varaa asua Aegialiksessa omilla reissuillani, mutta osaan antaa uniikeille paikoille arvoa kun niitä kohtaan. Tällaisilla maisemilla ja puitteilla on toki hintansa.
Ja voihan täällä käydä nauttimassa lasillisen tai illallista upealla terassilla auringonlaskusta nauttien, se ei paljon maksa :) Budjettimatkalainen pääsee vitosen sijoituksella (talon viini maksaa 4,50€!) hetkeksi toisenlaiseen maailmaan... Jos tulette joskus Amorgokselle, älkää missatko tätä paikkaa! Puitteidensa puolesta varmaan halvin viinilasi jonka olen missään juonut ;)
Aegialis-hotelli sijaitsee korkealla rinteellä Egialin kylän kauimmaisessa reunassa ja on ensimmäinen rakennelma joka kylästä näkyy kun lähestyy Katapolan suunnasta.
Autereinen Santorini-valo....
Kyllä kelpaa istua aamukahville....
Pääsin kurkistamaan huoneisiinkin. Nämä edustavat klassista huonetyyppiä.
Tämän taas ollessa "moderni" huone. Osassa huoneista on oma patio, no kuinkas muuten... ;)
Presidenttisvittiä en valitettavasti päässyt näkemään mutta eipä sitä varmaan moni muukaan "tavan kuolevainen" näe... :D
Aegialis-hotelli tunnetaan myös wellnes-centerinä ja on kuulema suursuosittu kohde joogaryhmien keskuudessa. Hotellilla on kaksi suurta ulkoterassia pelkästään joogakäyttöön. Tämä on maisema toisesta käsin kuvattuna.
Jooga ja luksus tuntuvat monesti kulkevan käsikkäin, mielenkiintoista.
Kylpyläosasto.
Kylpylän yläkerrasta löytyy paikka, josta muodostui minulle aivan erityisen ilahduttava vierailukohde...
Kampaamo. Sain kuulla että Aegialiksen kampaamo on niin suosittu että se oli ajanut kylän muut kampaajat out of bisnes...
Hetken mielijohteesta kysyin, olisiko kampaamossa sattumoisin violettia hiusväriä. Ajattelin, että saan seuraavaksi osakseni kummastuneen katseen (värjääkö joku pikku-Amorgoksella hiuksiaan liilaksi..? Tai joku viiden tähden hotellin asiakkaista....?), mutta sen sijaan kampaajatar kääntyi ja veti kaapista esiin violetin Directions-hiusväripurkin.
Kampaamo ei kuulema normaalisti myy värejä asiakkaille (minulle oltiin ennemminkin buukkaamassa hiustenvärjäysaikaa), mutta Mat taivutteli kampaajan myymään purkin minulle ^_^ Siitä oli jo käytetty melkein puolet mutta kyllä mä varmaan saan tuon kolmeen käsittelyyn riittämään kun sekoittaa hoitikseen :)
Huraa..! :) Pikkuisen hullua että aamupäivällä teen postauksen jossa harmittelen violetin hiusvärin loppumista ja mietin voisikohan sellaista löytää miltään saarelta - ja päivän päätteeksi mulla on violetti hiusväri ^_^ :D
Jäin Aegialiksen terassille ihailemaan auringonlaskua ja melkein sulin värien mukana mereen... Luonnon ja ympäristön kauneuteen liittyvät kokemukset tuovat minulle niin voimakkaita onnen tuntemuksia että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Yritän silti. Meri, hiljaisuus. Kermaisena kiekkona horisonttiin laskeva pinkin, oranssin ja roosan väreissä shiftaava aurinko. Minä yksin viiden tähden terassilla.
Ja vielä se violetti hiusväri repussa.
Tällaisia hetkiä varten sitä reissaa. <3
Nyt teitä väsyttää jo, tiedän (kun samankaltaisia juttuja tulee putkeen, todistetusti ei kiinnosta ;)), mutta joku luonnosta ja vaelluksesta tykkäävä saattaa haluta katsoa nämä kuvat :) Tämä siis teille.
Otin tällä kertaa saarihyppelylle mukaan ekaa kertaa vaelluskengät koska tiesin, että olen tulossa Amorgokselle joka tunnetaan vaeltajien mekkana.
Eilen patikoin saaren suosituimman ja upeimman reitin joka on 16 kilometriä ja vie pääkaupungista Chozoviotissan kuuluisan luostarin kautta saaren "selkää" pitkin Egialin kylään.
Reitti tarjosi odotetusti huikeita maisemia.
Reitti taittuu neljässä tunnissa jos ei pidä taukoja. Suositeltavin ajankohta patikalle on aamu- tai myöhäinen iltapäivä, polku ei nimittäin tarjoa mitään varjoa eli esimerkiksi metsäisiä osuuksia vaan koko 16 km saa haikkailla suorassa auringonpaisteessa.
Amorgoksella ei juurikaan ole puita, se on kasvillisuudeltaan hyvin karu saari.
Chozoviotissan luostari on yksi niitä Kreikan kirkkoarkkitehtonisia nähtävyyksiä jotka "kaikki" sen tyyppisistä nähtävyyksistä kiinnostuneet tietävät. Ja onpa se tuttu myös monista postikorteista uskomattoman kuvauksellisen ja sanalla sanoen erikoisen sijaintinsa takia. Luostari on kuin "liimattu" jyrkkään vuorenseinämään ja sijaitsee piilossa niin, että sen näkee vain mereltä päin tai kun tullut tarpeeksi lähelle sinne johtavia rappuja (patikoituaan ensin jyrkän reitin alas Chorasta).
Tiesin jo kuvien perusteella että paikka on komea, mutta livenä se näytti vieläkin upeammalta. Uskonnolliset rakennukset ovat Kreikassa ihan omaa luokkaa kuvauksellisuudessaan, kuten suunnilleen joka toisen pikkuisen kirkon kohdalla tulee todettua.
Luostarin alapuolella meri loistaa turkoosin ja vihreän sävyisenä. Seisoin tässä niin pitkään että pian tuli jo kiire lähteä eteenpäin.
Kello oli nimittäin tässä vaiheessa jo yli 15.00, ja tarkoitus oli päästä Egialiin ennen auringonlaskua. Pimeässä patikoiminen keskellä ei-mitään (reitin varrella ei ole mitään asutusta) ei ollut kokemus jota olin tavoittelemassa.
Edestä päin ei enää arvaisi että mulla mitään liilaa husväriä onkaan... Mutta on sitä siellä taaempana vielä ihan kivasti. :) Kaikki ei ole vielä menetetty.
Reitin ensimmäinen osuus kulkee saaren itäpuolta.
Yksi noista mereen pistävistä kallioista näyttää minusta ihan maitovalaalta... :)
Sitten kavutaan saaren "selkärangan" yli läntiselle puolelle. Tällä puolella reitti on paikoin niin kivistä ja vaikeakulkuista että mukana olevat kevytvaelluskengät eivät ihan olleet riittävät ja kaipailin kotiin jääneitä järeitä Meindlejani.
Sandaaleilla ei tälle reitille todellakaan kannata lähteä.
Egiali häämöttää jo...
Saavutin Egialin täydellisellä ajoituksella juuri auringon laskiessa.
Aika hyvä päivä, etten sanoisi :)
.
Loppukevennys:
Arvatkaa näyttikö hassulle kun reitin loppuvaiheessa, lähestyessäni Egialia, näin vanhan kivimuurin yli kurottuvan puun oksalla... vuohen! Joo, tiedän että vuohet ovat taitavia kiipeilemään, mutta puun oksalla en ole ennen vuohta nähnyt! ^_^ Siellä se pisteli tyytyväisenä lehtiä poskeensa. Aika veijareita.
Upea Amorgos.
Itäisin Kykladien saarista, Ateenan satamakaupungista lähtevän Kykladien laivalinjan toisiksi viimeinen pysäkki.
En ihmettele miksi Luc Besson valitsi kuvata Le Grande Bleun juuri täällä.
Amorgos on mielestäni kaikkein kauneimmalla nimellä nimetty Kreikan saari. Amorgos... Voisiko tämän niminen paikka tuottaa pettymystä?
Karu. Vuoristoinen. Vaeltajan paratiisi.
Ei yökerhoja.
Ei lentokenttää.
Ei charter-turismia.
Ei kunnon ruokakauppaa.
Mutta kun täällä nousee laivasta, kohtaa yhden Kreikan rakastetuimmista pienistä saarista jolla on uskollinen ja monilukuinen kävijäjoukko joka palaa tänne vuosi toisensa jälkeen.
Jotain jännää täällä on. Lähtien siitä että saarella on kaksi yhtä tiheästi liikennöityä satamaa ja kaksi yhtä isoa, yhtä suosittua ja sievää satamakylää (Katapola ja Egiali). En ole tavannut tällaista asetelmaa millään muulla saarella. Kaksi satamaa ovat jäljellä siltä ajalta kun saaren pohjois- ja eteläosan välillä ei kulkenut kunnon tietä. Jostain syystä ne ovat jääneet elämään kumpikin vaikka tietä pitkin hurauttaa nykyään Katapolasta Egialiin puolessa tunnissa.
Kealla asuu enemmän ihmisiä kuin Amorgoksella ja siellä bussit olivat menneet talvilevolle jo kolme viikkoa sitten. Täällä bussit porskuttavat kylien väliä täysien turistilastien kanssa edelleen täyttä häkää. Vaikka Amorgos sijaitsee laiva- ja lentoyhteyksien kannalta "hornan tuutissa", täällä riittää porukkaa. Näköjään vielä syyskuun lopullakin. Kaikki ovat tulleet tänne omatoimisesti.
Ja osa ei pääse huomenna ja perjantaina pois koska Pireuksesta liikennöivät isot autolautat ovat lakossa. Tapasin tänään belgialaisporukan joka oli huomenna menossa Milokselle, seuraavat yöt oli varattu jo sinne. "No, kyllähän täällä Amorgoksellakin vielä viihtyy," yksi heistä totesi leppoisasti.
Itsekin taidan viihtyä vielä viikonlopun yli.
Tässä kuvia kauniilta Amorgokselta.
Pääkaupunki Chora korkealla saaren keskellä on juuri niin klassinen valkoinen, sokeripalatalo-Chora kuin toivoa voi.
P.S. Le Grande Bleu teki suuren vaikutuksen kun näin sen joskus teininä. Se oli pitkään lempielokuviani ja taisinpa olla vähän ihastunutkin filmin Jean Marc Barr'iin. ^_^ Siitä on vuosia, ainakin 10, kun olen viimeksi elokuvan nähnyt. Yksi kahvila Katapolassa kuulema esittää leffaa pienellä screenillä joka ilta. Pitäisiköhän mennä katsomaan..? :)
Minun täytyi taas saada kirjoittaa Paroksesta.
Istuin aamulla laivaan, avasin läppärin ja sanat alkoivat pulputa näytölle. Ne kuplivat sisälläni jo kolme päivää, siitä hetkestä kun astuin Parikian satamaan perjantaina iltapäivällä. Se sama, tuttu, lämmin tunne. Olen kotona.
Tunnetta voi hyvin verrata rakastumiseen. Tiedättehän, kavereiden seurassa on kiva olla. Hyvien ystävien seurassa vielä mukavampaa. Tällaista on useimmilla saarilla, ne ovat kavereita tai ystäviä.
Sitten on joitain saaria, joiden vaikutus menee vielä syvemmälle tunteisiin. Heräät, syöt, juot kahvia, kävelet kadulla, istut kivellä, seisot rannalla. Mitä teetkin, olet koko ajan kuin kevyissä, miellyttävissä pistoksissa. Kaikki tuntuu korostuneen ihanalta, kuin rakastuneella. Sellainen olo minulla on Paroksella.
Paroksen pääkaupunki Parikia ei ole se postikorttimaisin saaripääkaupunki kun sitä lähestyy mereltä päin. Sillä ei ole Syroksen Ermoupolin majesteetillista vaikuttavuutta tai Serifoksen Choran kuvauksellisuutta, tai Symin Gialoksen eleganssia. Puhumattakaan Santorinin Thiran uniikkiudesta.
Parikia on rakennettu tasangolle eikä sen lättänä, arkisen näköisten rakennusten reunustama siluetti muodosta yhtä pittoreskiä näkymää kuin korkeille kukkuloille rakennettujen kylien. Siinä missä jonkun toisen kylän vetovoima on ilmeinen jo kaukaa, Parikian taika on kätketympää.
Parikian lumo löytyy kun astuu sen sisään.
Arkisuus katoaa kun vaellat vanhankaupungin sydämeen pitkin ällistyttävän kauniita, hohtavan valkoisia kujia. Kaikkialla on siistiä ja vastamaalatun näköistä. Ohitat houkuttelevia kaarikäytäviä, laventelinsinisiä ovia, pieniä kirkkoja ja tunnelmallisia miniatyyriaukioita.
Siellä täällä kohtaat upeasti kukkivia bougainvilleoita joiden häikäisevä fuksian puna tuo äärimmäisen kuvauksellisen kontrastin kylän valkoisuudelle. Kykladeille tunnusomainen pehmeä valo luo kaikelle raukean soft focus –efektin.
Käytän usein tätä ilmaisua, mutta se vain on niin sopiva: Parikian kadut ovat minulle kokemuksena kuin kävelisi jossain kulississa. Miljöö on niin harkitun kauniin näköinen, värit, muodot, jopa ne harvat ränsistyneet yksityiskohdat kuten hylättyjen talojen ovet ja ikkunankarmit.
Kokonaisuus on esteettisesti niin lumoava että vastaavaa olen kokenut vain muutamissa paikoissa Kreikassa, kuten Santorinilla ja Folegandroksella. Välillä tuntuu että kaupungissa on liian siistiä ja liian kuvauksellista ollakseen todellista… Kiertääkö täällä joku kaiket päivät lakaisemassa, maalaamassa ovia ja asettelemassa istutuksia, lyhtyjä tai torkkuvia kissoja strategisiin paikkoihin..? En tiedä, mutta olen vain syvästi onnellinen että olen löytänyt näin ihanan paikan. Vaikea pukea sanoiksi sitä iloa, tyyneyttä ja jopa yhteenkuuluvuutta jota tunnen kun olen Parikiassa.
Yksi Parikian ihastuttavan tunnelman salaisuuksia on turismin ja paikallisen elämän tyylikäs ja luonteva kohtaaminen. Samaa voi sanoa koko Paroksesta.
Vaikka saari on hyvin turistillinen ja yksi Kykladien suosituimmista, sieltä puuttuu monia tietyille pakettiturismisaarille ominaisia tunnusmerkkejä. Täällä ei esimerkiksi ole turistikohteiden rasittavimpiin ilmiöihin kuuluvia aggressiivisia, kymmentä eri kieltä huutavia ravintoloiden sisäänheittäjiä. Matkamuistomyymälätkin ovat astetta elegantimpia ja huomattavasti vähälukuisempia kuin toisilla suosituilla saarilla. Yökerhot ja baarit ovat tyylikkäitä ja niissä käyvät niin paikalliset kuin turistitkin, ne eivät edusta ns. Laganas-tyyliä (Zakynthoksen bilekylä).
Parikian vanhassakaupungissa myymälöiden, kahviloiden ja ravintoloiden täyttämä turistien valtaväylä elää sopuisasti ja luontevasti rinta rinnan paikallisen elämän kanssa. Poikkea ostoskadulta mille tahansa muulle kujalle ja pian kuljet ohi pyykkinarujen, istutuksiaan kastelevien mummujen ja avonaisten ovien joista näkee suoraan keittiöön tai olohuoneeseen.
Itse asiassa suurin osa vanhaakaupunkia on paikallisten asuinaluetta. Turisteille kohdennetut palvelut rajoittuvat lopulta niin pienelle alueelle että kaupungissa on säilynyt hyvin autenttinen kreikkalainen tunnelma.
Asiaan vaikuttaa myös Parikian koko.
Kaupunki on suuri ollakseen saaripaikkakunta, ja täällä asuu vakituisesti niin paljon paikallisia (melkein 5000) että turistien määrä ei koskaan ylitä paikallisväestöä, toisin kuin monissa muissa suosituissa Kreikan lomakohteissa. On lomakyliä, joissa paikalliset käyvät vain töissä ja tuottavat palveluita turisteille, turistien ollessa kylän todellinen ”väestö”. Sesongin ulkopuolella tällaiset kylät kuolevat käytännössä kokonaan.
Minulla on kaupungissa kaksi ehdotonta lempipaikkaa.
Ykkönen on Kastro, kaupungin vanhimpiin kuuluva alue. Tämä ”vanhakaupunki vanhankaupungin sisällä” on nukkekotimaisessa sievyydessään omaa luokkaansa.
Kukkulalla muinoin sijainneen venetsialaisen linnoituksen raunioilla seisoo täydellisen idyllinen miniatyyrikirkko jolta avautuu esteetön maisema merelle. Kirkko on ehkä jäänyt joillekin teistä mieleen aiemmista Paros-jutuistani.
Linnoitusta kiertää kaksi puoliympyrän muodostavaa katua joita reunustaa julkisivultaan moitteettomiksi kunnostettuja asuntoja. Suurin osa niistä on nykyään vuokrahuoneita.
Auringonlaskut Paroksella vetävät upeudessaan vertoja Santorinille, vaikka yhtä dramaattista miljöötä täällä ei olekaan spektaakkelin näyttämöksi. Väitän kuitenkin, ettei auringonlasku Agios Konstantinoksen kirkon portailta ihailtuna (ja ehkäpä viimeisteltynä lasillisella kylmää juotavaa) jää paljon jälkeen Oiasta. ;)
Toinen lempipaikkani on Suuren Puun Aukio (kuvassa) ostoskatujen sydämessä jonka virallista nimeä en tiedä (eikä se lue kartoissakaan).
Tämä on yksi tunnelmallisimpia ravintola/kahvila-aukioita joita olen matkoillani kohdannut. Pikkuinen aukio on kokonaan suuren puun oksien kattama ja melkein seinästä seinään täynnä pöytiä ja tuoleja. Täällä on hämyinen ja intiimi tunnelma, kuin istuisi jossain pienessä sopessa vaikka onkin ulkona.
Aukiota dominoi kahvila-baari Distrato (josta saa myös simppeliä ruokaa) ja siihen kuuluva paikallisia tuotteita myyvä pikkuinen liike. Liikkeen takana on aukion jatkumo, jolta löytyy niinikään hämyisen romanttisella tunnelmalla varustettu Symposium Café kutsuvine terasseineen. Täällä voisi istua ilta illan jälkeen.. Jos asuisin Paroksella, näkisin itseni jo Symposiumin vakkarina…
Parikia levittäytyy yllättävän laajalle alueelle ja jakautuu kahteen osaan sataman toimiessa luonnollisena raja-alueena. Satamakadun tuulimyllyltä (selkä merelle päin) oikealle päin sijaitsee vanhakaupunki, vasemmalla uusikaupunki.
Kartassa vain vanhankaupungin puoli.
Uuden kaupungin puolella sijaitsee kaupungin parempi ranta Livadia (vanhankaupungin puolellakin on ihan ok, tosin pienempi uimaranta) ja alue koostuu pääasiallisesti hotelleista, autonvuokraamoista ja vuokrahuoneista. Ollakseen ”vain” kaupungin ranta, Parikian Livadia on mielestäni todella hyvä ranta ja hakkaa mennen tullen monet muiden saarten parhaina mainostetut biitsit. Hiekka on pehmeää, hienoa ja vaaleaa, vesi kristallinkirkasta ja pohja niinikään hienohiekkainen.
Tietysti on makuasia millaisista rantamiljöistä tykkää, toisten mielestä parhaat rannat ovat niitä jotka sijaitsevat kaukana asutusalueista, toiset taas pitävät kaupunkirantojen helppoudesta (lyhyt matka kotiin) ja palvelutasosta. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Valitsen mielelläni rannan, joka on samalla pieni ja intiimi mutta jolta löytyy kaikki palvelut kuten suihku, vessa ja mukava rantataverna tai –baari.
@ Krios, Arodo-baari
Tämänkertaisella Paroksen vierailulla löysin minulle uuden rannan, joka taisi liittyä suosikkipaikkoihini.
Lähdin patikoimaan Livadian päästä lähtevää polkua joka nousi ylös pienelle kukkulalle ja jatkui näkymättömiin kallioisen niemen yli. Seurasin polkua kukkulalle, jonka laelta se sukelsi alas jyrkän kallioista rannikkoa seuraten kohti kauempana häämöttävää uimarantaa. Polku päätyi pikkuiselle, kallioiden eristämälle rannalle jonka yhteydessä oli mukava rantabaari ja ravintola. Paikan nimi oli Krios, selvisi. Ja ravintolan nimi Arodo.
Pian istuin veden äärellä edessäni paikallinen versio horiatikista; fetan tilalla paroslaista xinomizithra-juustoa (jotain niiiin hyvää... ja sitä saa vain tiettyina sesonkeina, esimerkiksi ei talvella). Jäin pitkäksi aikaa juttelemaan baarin työntekijöiden kanssa. Yksi heistä totesi odottavansa jo kovasti lokakuuta, että sesonki päättyy. "Tämäkin paikka muuttuu inhimilliseksi". "Mitä tarkoitat?", kysyin. "Nuo samperin aurinkovarjot lähtevät, en voi sietää aurinkovarjoja". Hehheh. Juttunsa kullakin :D
En meinannut saada irrotettua itseäni Kriosin rannalta ja tuijotin sileää ja välkehtivää veden pintaa niin kauan että yksi arodolaisista tuli kysymään oliko minulla kaikki kunnossa. Oli todellakin. Täydellinen iltapäivä.
Ja täydelliset kolme päivää saarella.
Olisin niin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa mutta uudet saaret kutsuvat ja uusi saari on aina myös uusi tilaisuus rakastua. :)
Paros, me näemme kuitenkin jälleen. Ennemmin tai myöhemmin, mieluummin ennemmin. <3
*
Kymmenen syytä rakastua Parokseen:
1 Parikia. Yllä varmaan tuli tarpeeksi perusteluja.
2 Naoussa. Paroksen toisiksi suurin kylä on vetovoimaisuudessaan Parikian tasoa. Naurettavan kuvauksellisine kalastajasatamineen (kuvassa) Naoussa edustaa postikorttimaisemaa klassisimmillaan.
3 Antiparos. Saaren pikkusisko on vain puolen tunnin laivamatkan päässä pääkaupungista ja tarjoaa yhden Kykladien söpöimmistä minipääkaupungeista kuorrutettuna elegantilla pääkadulla ostos- ja ravintolatarjontoineen. Täällä on myös yksi Kreikan ja koko Euroopan kuuluisimmista luolanähtävyyksistä.
4 Juuri sopiva koko; saari on väkiluvultaan tarpeeksi suuri jotta elämää riittää sesongin ulkopuolellakin mutta sen verran pieni että saaritunnelma ja paikkakuntien kylämäisyys säilyy.
5 Rannat. Niitä riittää. Voit valita villin, eristyksissä olevan rannan, siistin kaupunkirannan, pienen perhelomarannan jne.
6 Hinnat. Paros on yksi Kykladien edullisimmista saarista. Majoitusta saa (low seasonilla) kahdella kympillä ja tsatsikinkin vielä alle kolmella eurolla – täyttä utopiaa nykyään monilla muilla suosituilla saarilla.
7 Sijainti ja yhteydet. Paros sijaitsee Kykladien keskeisimmällä linjalla ja täältä on Naxoksen ohella tiheimmät ja monipuolisimmat laivayhteydet muualle Kykladeille, Dodekanesiaan, Kreetalle ja aina Samokselle saakka.
Myös saaren sisäiset bussiyhteydet ovat erinomaiset ja jatkuvat tiheinä vielä low seasonillakin.
8 Tunnelma. Vaikka saarella on paljon turismia joka myös näkyy, tunnelma on silti hyvin kreikkalainen eikä saarella ole monia massaturismin ikävämpiä lieveilmiöitä. Paroksella tuntuu siltä että on Kreikassa, ei rakennetussa turistiympäristössä.
9 Ruoka. No se nyt on hyvää kaikkialla Kreikassa mutta Paroksen ravintolatarjonta on saarten monipuolisimpia; murkinamestoja löytyy yksinkertaisista kuppiloista perinteisiin tavernoihin ja elegantteihin valkopöytäliinapaikkoihin. Jos kreikkalainen ruoka alkaa tympiä, täältä löytyy myös meksikolaista ja italialaista.
10 Monipuolisuus: täydellinen kattaus kaikkea; on kyliä, rantoja, patikkareittejä, yöelämää, ravintoloita, ostosmahdollisuuksia… (Paros tunnetaan Mykonoksen ja Ioksen jälkeen Egeanmeren partypaikkana #3. Jos haluat välttää bilekauden, tule heinä-elokuun ulkopuolella)
P.S. Happy Green Cow's on kääntänyt takkinsa ja on nyt liharuokaravintola. :/ Jopa sana 'happy' on tiputettu pois. No, mä olen onnellinen jossain muissa ravintoloissa ;)
Kuten aina, arvoin pitkään miltä saarelta hyppelykierrokseni tällä kertaa alkaisi. Olin jo Suomessa vähän niin kuin päätynyt Hydraan ja Spetsesiin, mutta Kreikkaan saavuttuani fiilis oli muuttunut. Ja seuraan aina fiilistä. Minusta tuntui että halusinkin suoraan Kykladeille, Argo-Saronian tunnelma ei nyt jostain syystä vetänyt puoleensa.
Päädyin Keaan, Kykladien ”porttiin” joka sijaitsee saariryhmästä lähimpänä Attikan niemimaata ja Ateenaa. Laivat Kealle liikennöivät Lavrion satamasta ja nopeimmillaan tänne pääsee Ateenasta kahdessa tunnissa: matka lentokentältä Lavrioon kestää 45 minuuttia ja laivamatka Lavriosta Kealle tunnin. Ateena-läheisyytensä vuoksi Kea onkin tunnettu ateenalaisten viikonloppusaarena. Viikolla täällä on suhteellisen hiljaista jopa korkeasesongin aikaan, mutta viikonloppuisin pulssi kiihtyy ja ateenalaiset kansoittavat saaren.
Kealla on noin 2500 pysyvää asukasta, eli se on väestöltään keskisuuri saari. Vaikka luku kuulostaa pieneltä, saarten maailmassa yli 1000 asukasta on jo aika paljon.
Turistin kannalta saaren parhaat palvelut ovat satamakylä Korissiassa (ylin kuva). Kaikki laivat saapuvat Korissiaan ja täältä löytää eniten majoitusta ja iltaelämää ravintoloiden ja baarien muodossa. Mikään bilesaari Kea ei ole ja yökerhot loistavat poissaolollaan.
Saaren pääkaupunki Ioulida (Chora) sijaitsee korkealla kukkuloilla 5,5 km Korissiasta sisämaahan päin.
Pääkaupunki-statuksesta huolimatta majoitusta ei Ioulidasta juurikaan löydy ja saarella vierailevat jäävät joko Korissiaan tai suuntaavat lomahuviloihinsa muualle päin saarta. Koska Kealla ei ole pakettiturismia, sieltä puuttuvat myös tyypilliset turistikylät palvelurakenteineen.
Saapuessani saarelle sain jälleen törmätä tuttuun ilmiöön joka on ehkäpä se ainoa korkeasesongin ulkopuolella tapahtuvan matkustuksen huono puoli: ei kylien välistä bussiliikennettä. Monilla saarilla bussiyhteydet joko lakkaavat kokonaan tai kutistuvat murto-osaan kesän jälkeen. Low season alkaa syyskuussa, ja Keallakin julkinen bussiliikenne oli mennyt talviunille 4.9. Sesongin pituus vaihtelee eri saarilla, ja Kealla se on lyhimmästä päästä: kesäkuun puolesta välistä elokuun loppuun.
Onneksi lähes aina löytyy joku ratkaisu. Niin nytkin: vuokrahuoneeni omistaja Aristotelis tarjoutui viemään minut keskiviikkona saarikierrokselle.
Korissia kukkuloilta päin
Kierroksen aikana juttelimme paljon mm. Kreikan talouskriisistä. Kuten olen kuullut niin monilla muillakin saarilla, Aristoteliin mukaan kealaiset ”eivät tunne kriisiä”. ”Ongelmat ovat Ateenassa”, saarelaiset tietävät niistä lähinnä lukemalla uutisia. ”Täällä on kaikki hyvin”.
Saarten erilaiseen tilanteeseen vaikuttaa moni tekijä. Useat saaret elävät turismista, joka ei ole merkittävästi vähentynyt kriisiin liittyvistä negatiivisista Kreikka-assosiaatioista huolimatta. Kreikalla on uskollinen kävijäkunta. Toisten saarten vauraus taas perustuu laivanvarustukseen, johon kriisi ei ilmeisesti myöskään ole vaikuttanut kohtalokkaasti. Kolmas ja ehkä tärkein tekijä on saarten omavaraisuus ja erilainen mentaliteetti, täällä kaikki auttavat toisiaan ja serkulta saa tomaatteja, tädiltä oliiveja. Saarelaiselämä on jo lähtökohtaisesti haastavampaa kuin elämä mantereella ja suurissa kaupungeissa, täällä on totuttu selviämään vähemmillä luksuksilla ja ajoittainen elintarvikkeiden, veden tai muiden hyödykkeiden puute on arkipäivää. Yhteistyöllä selvitään ja läheisistä pidetään huolta.
Totta kai on selvää, ettei kriisin vaikutuksista puhuttaessa kuule paikallisilta ihan koko totuutta. Harva haluaa kertoa ikävistä asioista. Uskon kuitenkin, että tilanne saarilla on varmasti helpompi kuin mantereella. Saarilla ei lakkoilla eikä järjestetä mielenosoituksia. Siihen ei koeta tarvetta.
Koundouros. Tuulimyllyt ovat moderneja loma-asuntoja.
Kiersimme Aristoteliin kanssa koko saaren. Ajelulla syntyi yleismielikuva Keasta suhteellisen vehreänä ja maisemiltaan ns. peruskauniina Kreikan saarena vailla erityisen pittoreskejä kyliä pääkaupunki-Ioulidaa lukuun ottamatta. Ei mitään englanniksi ilmaistuna spectacular (tämä on hyvä sana, en löydä suomenkielestä vastaavaa). Parhailla rannoilla emme käyneet (ne sijaitsevat suhteellisen huonojen, jyrkkien hiekkateiden päissä) joten niistä en voinut muodostaa mielipidettä, tosin rannat ovat minulle toissijainen tekijä saarten puoleensavetävyyden suhteen.
Koundouros
Ottaen huomioon Kean suhteellisen suuren väkiluvun, saaren kylien tyyli on yllättävän maalaismainen ja arkkitehtonisesti epäkiinnostava.
Toisilla paljon pienempiväkilukuisilla saarilla on enemmän ”kylämäisempiä” asutuskeskuksia kujineen, pikkuaukioineen ja tavernoineen, mutta Kean kylät satama-Korissiaa ja Ioulidaa lukuun ottamatta ovat lähinnä harvaan sijaitsevia taloryppäitä tai varakkaiden ateenalaisten huvila-alueita vailla kylien infrastruktuuriin tyypillisesti kuuluvia palveluita.
Historiallisista nähtävyyksistä kiinnostuneille Kea tarjoaa muutamia kiinnostavia kohteita.
Vourkarin kylän kupeessa lähellä Korissiaa sijaitsee Minoalainen Agia Irinin palatsi ja kylä, nykyään arkeologien alue. Saaren eteläpuolella sijaitsevat antiikin Karthean kaupungin vaikuttavat rauniot. Suosituin antiikin nähtävyys on 6-metrinen, harmaasta graniitista veistetty Kean leijona joka ajoittuu vuoteen 600 eaa. Arvoituksellista ”leijonien mona-lisa”-hymyään hymyilevä iso kissa lepää ylhäisessä yksinäisyydessään Ioulidan ulkopuolella oliivilehtojen täyttämällä rinteellä.
Allekirjoittaneen mielestä leijona muistutti enemmänkin hyljettä :)
Kean pääkaupunki
Saaren pääkaupunki on nimeltään Ioulida tai Chora. Sitä pidetään yhtenä Kykladien kauneimmista ja alkuperäisimmillään säilyneistä Chorista.
Chora on yleisnimitys saarten historiallisille pääkaupungeille ja nimitystä käytetään etenkin Kykladeilla. Usein pääkaupungilla on kaksi nimeä, Kean pääkaupungista käytetään jopa kolmea; Chora, Ioulis ja Ioulida.
Ioulida ei värikkäine taloineen ja punatiilisine kattoineen muistuta perinteistä Kykladien alueen kylää, ja toi minulle mieleen Symin Horion. Kykladien kylät tunnetaan valkoiseksi kalkituista taloistaan, joista parhaita esimerkkejä ovat mm. Mykonoksen, Naxoksen ja Astypalean pääkaupungit.
Amfiteatterimaisesti rinteeseen rakennetussa Ioulidassa ei ole kuin yksi pieni keskusaukion tapainen aukeama jonka ympärillä kaupunki kohoaa jyrkästi. Siitä vain valitsemaan kiinnostavimman näköinen kuja ja voit kadota porrasmaiseen labyrinttiin. Suunnistus on helppoa kun aina alaspäin tullessa kujat johtavat jossain vaiheessa pääaukiolle, josta taas vie katu alas kylän portille. Kylä on autoton ja bussit ja taksit pysäköivät kylän sisäänkäynnin ulkopuolelle.
Vaikka Ioulida on Kean suurin paikkakunta, siellä on huomattavasti vähemmän palveluja kuin satama-Korissiassa. Kylässä on muutama ravintola, pankki, leipomo ja lihakauppa. Lähin ruokakauppa on maantien varressa matkalla Korissiaan.
Aristotelis kertoi että paikalliset suorittavat shoppailunsa mantereella Lavriossa.
Ioulidan lisäksi suosikkipaikkani Kealla oli Gialiskarin pieni, viihtyisä ja pehmeähiekkainen ranta. Sinne on Korissiasta 20 minuutin kävelymatka ja ranta on huomattavasti parempilaatuinen kuin Korissian oma, pikkukivisekoitteinen ja vähän villin näköinen rantakaistale.
Havupuiden reunustama idyllinen miniranta oli juuri sellainen jolla viihtyisin, jos haluaisin viettää päivän rannalla. Pieni rustiikkinen kalataverna vesirajassa seisovine pöytineen olisi piste i:n päälle, mutta kyllä tyylikäs baarikin kelpasi.
Joissain paikoissa vain on kaikki oikein, onko se sitten feng shuita vai mitä, mutta tiedätte ehkä tunteen. Maisema, valo, lämpötila… Veden väri, aurinkovarjojen muodostama graafinen kuvio, baarin kauniisti katetut pöydät. Tulee äärettömän hyvä ja onnellinen olo vain siitä kun on tämän maiseman sisällä ja katsoo sitä. Istuin Gialiskarin rantabaarissa eilen kolme tuntia. Se tuntui kuin minilomalta loman sisällä.
Kirjoitin eilen, että en ehkä valitsisi Keaa ensimmäiseksi kohteekseni jos olisin tulossa Kreikkaan ensimmäistä kertaa saarihyppelemään. Mutta nyt kun mietin, niin itse asiassa saari saattaisi päinvastoin näyttäytyä kiinnostavampana jos vierailijalla ei vielä ole vertailupohjaa muihin saariin.
Kea on kuitenkin kiistatta kaunis ja tunnelmaltaan viehättävällä tavalla alkuperäinen saari vailla pakettiturismin mukanaan tuomia lieveilmiöitä. Siellä on miellyttävän monipuoliset tekemismahdollisuudet; lukuisia hiekkarantoja, erinomaiset patikointimahdollisuudet, antiikin nähtävyyksiä ja yksi Kykladien kauneimpia ja vähiten turismin ”turmelemia” pääkaupunkeja.
Pissesin ranta
Kuitenkin, kun on nähnyt niitä aivan ällistyttävän huikaisevien maisemien saaria (Kefalonia, Santorini, Folegandros, Ithaka) ja tyrmäävän kauniita kyliä jotka näyttävät kuvauksellisuudessaan melkein teatterin kulisseilta (Symi, Oia, Naoussa, Folegandroksen Chora), on Keaa vaikea nähdä muuten kuin vetovoimaisuudeltaan keskinkertaisena Kreikan saarena. Kreikassa on paikkoja, jotka saavat hieromaan silmiään kauneuden epätodellisuuden äärellä. Kaikki paikat eivät tietenkään voi olla sellaisia.
Minulta on monesti kysytty suosituksia saarikohteeseen, johon pääsisi nopeasti Ateenasta päivän tai parin pikavisiitille. Tähän tarkoitukseen Kea on mitä loistavin, etenkin jos kysyjä on kiinnostunut aidon kreikkalaisesta saaresta. Korkeasesongilla Lavrion ja Kean välillä kulkee monta laivavuoroa päivässä, joten tänne pääsee todella helposti vaikka vain päivänkin visiitille. Saroninlahden puolella sijaitsevat Egina, Hydra ja Poros ovat toinen vaihtoehto nopealle saarihyppäykselle. Ne ovat monella tapaa kosmopoliittisempia ja arkkitehtonisesti kiinnostavampia kuin Kea, mutta myös todella turistillisia.
.
Onko Kea tuttu jollekulle Karkkipäivän lukijoista?
Olisi muuten mukava kuulla Kreikan kävijöiltä mikä on lempisaarenne Kreikassa ja miksi? :)
Nopeat terkut - kun niitä vielä tännekin puolelle haluttiin ettei jää nopeat fiilisjutut vain instailuksi :)
Olen viettänyt mukavat kaksi päivää Kealla joka on yksi niitä Kreikan saaria joita Suomessa (tai oikein muuallakaan Kreikan ulkopuolella) ei juuri tunneta. Kuten vuokrahuoneeni isäntä sanoi, "It is not really a first choice for tourists". (Tämä ei kylläkään päde ateenalaisiin joita täällä käy viikonloppuisin sankoin joukoin.)
Saaren nähtyäni olen samaa mieltä, en tulisi tänne ihan ensimmäiseksi Kreikan saarihyppelynoviisina. Mutta joka saarella on oma charminsa ja omat juttunsa. Pääsen kirjoittamaan teille perusteellisemman matkakertomuksen Kealta huomenna, kun istun kuusi tuntia laivassa. Mitä parhainta bloginkirjoitusaikaa. :)
Ja siis... I'm so predictable.
Olen taas menossa Parokselle. <3 En voi vastustaa siellä pysähtymistä matkalla reissun pääkohteeseeni eli Amorgokselle. Paros on yksi minulle rakkaimpia saaria Kreikassa, tulen tunteelliseksi jo pelkästä ajatuksesta. Moikkailen Parosta viikonlopun ja suuntaan suurin odotuksin Le Grande Bleu -saarelle eli Amorgokselle maanantaina.
Tänään vietin minulle hyvin epätyypillisesti aikaa rannalla. Tai oikeammin rantabaarissa. Sain aamupäivän Ioulida-kävelyllä yliannostuksen aurinkoa joka muuttui iltapäivän Gialiskari-Vourkari-kävelyllä melkein huonoksi oloksi. Tänään oli tosi painostavan kuuma päivä.
Pysähdyin nesteytys/varjo/lepotauolle Gialiskarin pikkurannan baariin, ja huomasin viihtyväni. En ole rantaihmisiä enkä tykkää viettää hirveästi aikaa rannoilla, mutta silloin harvoin kun rantaudun niin valitsen mieluiten tällaisen pienen, kotoisan biitsin kilometrien kultahiekkojen ja aurinkovarjometsikön sijaan.
Istuin baarissa matkaopasta (Öluffa Kykladerna) ja netin Kreikka-sivuja lukien kunnes aurinko alkoi laskea. Kaipasin uikkaria. Kerrankin.
Nyt aurinko on laskenut ja minä puolestani suuntaan illalliselle johonkin Korissian rantakadun hiljaisista tavernoista. Harmillisesti täällä on melkein Santorinin hinnat, ei voi herkutella kolmella annoksella niinkuin monissa muissa paikoissa... Tsatsiki maksaa 4,50€... (!!).
.
Palailen huomisiltana toivon mukaan Kea-raportin merkeissä :)
Söin tänään matkan ensimmäisen munakoisoruokani.
My food heaven.
Rakastan munakoisoa. Nimenomaan kreikkalaisen keittiön munakoisoa.
Munakoiso on Kreikassa yksi yleisimmistä kasvisruokien raaka-aineista ja sitä tarjotaan perinteisesti pitkään haudutettuna fetan, sipulin ja tomaatin kanssa. Joskus mausteena on myös minttua, erityinen suosikkini :)
Tämän ruoan taikasanoja ovat oliiviöljy ja pitkä, lempeä haudutus. Munakoiso suunnilleen hukutetaan oliiviöljyyn ja laitetaan muhimaan tunneiksi uuniin. Tuloksena hajoavan pehmeä, suuhun kirjaimellisesti sulava makean aromaattinen munakoiso jota ei meinaa tunnistaa samaksi kasvikseksi jota meillä päin tarjoillaan. Mikään kaloriniukka ruoka tämä ei todellakaan ole vaikka kasvisruokia yleensä ajatellaan kevyinä :) En tohdi edes veikata kuinka paljon oliiviöljyä yksi munakoiso imee tuntien haudutuksen aikana.
Feta on yleisin munakoison kaverina käytetty juusto mutta ravintoloilla on omia variaatioitaan, etenkin saarilla joissa käytetään paljon paikallisia juustoja ja annoksissa näkee niin kypsytettyä, kovaa gravieraa kuin pehmeitä tuorejuustojakin. Zakynthoksella söin yhden elämäni parhaista munakoisoruoista - koiso tarjoiltiin peräti kolmen eri juuston kanssa. Annos taisikin melkein olla juustoa kera munakoison ^_^
Kuvasin viime syksynä jokaisen reissun aikana syömäni munakoisoannoksen. Tässä ne ovat.
Kauniista, harkitummista annoksista konstailemattomaan kotiruokatyyliin.
Kefalonialla.
Lefkadalla.
Ateenassa.
Zakynthoksella.
Lefkadalla.
Ateenassa.
Kefalonialla.
Ateenassa.
Ithakalla.
Ja tässä vielä tämänpäiväinen. Nautittu Exarchian Rozalia-tavernassa. Hajoamispisteeseen kypsennetty mössö ei ulkonäöllä koreile mutta vie syöjänsä euforiaan.
Tämä ruoka on kuin horiatiki-salaatti; klassikko johon ei väsy koskaan. Muutamat yksinkertaiset raaka-aineet luovat täydellisen makuharmonian. Tämä on ruokaa, josta haaveilen Suomessa.
Ja nyt sitä taas saa seuraavat viisi viikkoa <3
Katsotaan mihin munakoisoannoslukuun pääsen tänä vuonna :)
