Juomapostausta pukkaa taas. Heh, pitäisiköhän kuitenkin laittaa otsikon 'suuri' lainausmerkkeihin tai kysymysmerkillä... Ounastelen ettei kysely varmaan saa mitään hurjaa ryntäystä aikaiseksi :)

Kun marraskuussa käsiteltiin kahvi ja toissapäivänä tee, niin lyödään joukon jatkoksi kauteen kuuluva glögi. (Pitääkö vielä tehdä kaakaopostauskin? :D)

Glögi on niin hyvää. Mutta hyvää glögiä on vaikea löytää. Ja onneksi sen sesonki on lyhyt - siihen myös kyllästyy nopeasti. Mutta 3-4 viikon vuosittaisina periodeina nautittuna glögi on kyllä taivaallista.

Itse nautin glögini luonnollisestikin sokeroimattomana. Vaihtoehtoja on tällöin neljä. 1) Teen glögin itse teepohjaan. 2) Teen glögin itse sokeroimattomaan mustikka- tai mustaherukkamehupohjaan. 3) Ostan kaupasta Valion sokeroimatonta glögiä. 4) Ostan kaupasta Marlin sokeroimatonta glögiä.

Ensimmäisenä vhh-joulunani tein glögin itse mustaherukkamehuun. Ei ollut hääppöistä, mutta kelpasi paremman puutteessa. Teeversiota en edes kokeillut, sillä lisään glögiini aina punaviiniä eikä tee + punaviini kuulosta kovin houkuttelevalta kombolta. Viime jouluna ystäväni vinkkasi Valion sokeroimattomasta glögistä, ja se osoittautui vallan kelvolliseksi tavaraksi. Siitä saa jopa oikein erinomaista glögiä hyvällä viinillä! (Siskoni luona oli viimeksi Peter Lehmannin Shirazia - täydellinen pari glögille..!! <3)

Suomen markkinoilla ei käsittääkseni ole kuin nämä kaksi sokeroimatonta glögiä. Marlin versio on aavistuksen hiilaripitoisempaa (Valio 3 g / 100 g, Marli 3,8 g / 100 g), mutta tärkeintä on maku - ja Valio maistuu paremmalle kuin Marli. Vaikka ainekset ovat kummallakin aika lailla samat. Valion on makeutettu aspartaamilla ja asesulfaami K:lla, Marlin sukraloosilla ja asesulfaami K:lla. Marlissa on hitusen enemmän mausteita, esim. pomeranssinkuorta jota Valiossa ei ole.

En ole koskaan pitänyt glögin imelyydestä, en edes ennen vhh-aikojani. Minusta glögin luontainen, ihana mausteisuus hukutetaan useissa valmisglögeissä järkyttävään sokerimäärään. Tuskin kaikki sokerinsyöjätkään arvostavat niin hallitsevaa makeutta..? Jo pelkästään siksi glögi "vaatii" minusta alkoholilisän - saapahan imelyyttä lantrattua jollain. :) Ennen laimensin glögiä vaikka sitten vedellä jos ei alkoholia ollut saatavilla. :D

Mitenkäs te ja glögi? Tummana vai vaaleana? Alkoholilla vai ilman? Paras glögimerkki? Rusinat ja mantelit messiin vai ei kiitos lisukkeille? Vai yöks koko glögi?

Niille jotka eivät jaksa kommenttiboksiin vastailla on blogin sivupalkissa kysely. :)

* * *

Sitten vähän "pakinaa". Minulla on ollut taas parin viime päivän ajan lievä kosmetiikkaväsymys. Mutta ihan vain lievä. ;) Kuitenkin sellainen, että ei ole tehnyt niin mieli kirjoittaa kosmetiikasta - vaikka olen siitä kirjoittanutkin. Matskua on niin paljon varastossa. Luulen, että otin kesän ja syksyn aikana vastaan ihan liikaa testituotteita ja nyt ne tavallaan syyllistävät ja "hengittävät niskaan", koputtelevat Hemnesin laatikoiden reunoja ja muistuttavat kuinka monta kuukautta ovat odotelleet. Vaikka eihän niistä ole pakko kirjoittaa.

Mutta hei! Maaliskuun romahduksen jälkeen opin paljon ja muutuin! :) Minun ei varmasti enää koskaan tarvitse kirjoittaa tuollaista kirjoitusta. Juuri siksi olette mm. tällä viikolla saaneet lukea teestä ja glögistä! Jos kirjoittaa väkisin jostain aiheesta, ei siitä ole iloa kellekään. Viime keväänä pelkäsin, että kosmetiikkaähkyni oli lopullinen, ja sitä myötä bloginikin ehkä kuihtuisi pois... Mutta ei, minä rakastan kosmetiikkaa, se ei tule muuttumaan. Jos parina päivänä tekee mieli nakata putelit parvekkeelta - ei mitään hätää! :) Kirjoitan glögistä ja ensi viikolla halaan taas shampoitani! ^_^

.

Tänä aamuna heräsin varhain joulukorttityöpajani ääreen. Meille on tullut vasta kolme korttia, itse väkersin tänään 50. :) Perinteet ovat tärkeitä, ja sellaista joulua ei tule jolloin minä en kortteja lähettäisi.

Juuri nyt minun tekee kaikkein eniten mieli fiilistellä joulua. Kosteusvoiteissa ja ripsiväreissä ei oikein ole mitään jouluista. :) Maustekakussa ja kynttilöissä sen sijaan on. Aion kokeilla uutta vhh-joulukakkureseptiä ja tällä hetkellä se ilostuttaa enemmän kuin aamuin ja illoin tapaamani ihanan tuoksuinen Estelle & Thild -voide.

Se on ihan ok! :) Kosmetiikkabloggaajakin saa sanoa niin! ^_^

Korttipajasta...! :) Kuva viime talvelta.

.

P.S.

...ensi viikolla saatte kuitenkin lukea ei-niin-jouluisaa Hius-teemaviikkoa...! ^_^

Tulin eilen illalla todella surulliseksi, vaikka minun pitäisi olla iloinen.

Kirjoitin tätä tekstiä aamukahteen. Olen miettinyt koko päivän haluanko julkaista jotain näin henkilökohtaista. Mutta kyllä minä haluan, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.

Jos et kestä ylitunteellisuutta, hyppää tämän jutun yli.

Olen kertonut nuorimmasta sisarestani, joka viihtyy kaukana Suomesta ja viettää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Tämän syksyn hän on taas ollut Etelä-Amerikassa. Välillä hän oli poissa kokonaiset kolme vuotta. Tänä aikana puhuimme puhelimessa vain kahdesti. Olin niin onnellinen kun hän vihdoin palasi Suomeen viime jouluna.  Oli mieletön hetki nähdä rakas ihminen siinä yhtenä kappaleena niin pitkän ajan jälkeen..! Äänikin oli muuttunut. Ja kasvoille uurtunut nähtyä elämää. ”Hei ipana, sinullakin alkaa jo olla ryppyjä silmäkulmissa!” nauroin. Sisareni on minua 7 vuotta nuorempi eli ei enää mikään teini. Mutta minulle hän on aina se "pienin", suojeltavin. Mielessäni hänen kasvonsa ovat aina 17-vuotiaan.

Keväällä hänellä ehti jo olla suunnitelmia Suomeen jäämisestä. Mutta kun koulujen ovet eivät auenneet, hän pakkasi taas loppukesästä rinkkansa. Paluulento jäi käyttämättä ja kuukauden reissu venyi viideksi. Sisko lupasi palata jouluksi. Ajattelin, että eihän tämä syksy enää tunnu missään kun selvisin niistä kolmesta vuodestakin.

Eilen juttelin siskoni kanssa netissä pitkästä aikaa.

Ei hän halua enää Suomeen. Hän hakee opiskelemaan Argentiinaan ja aikoo jäädä Etelä-Amerikkaan.

”Tiedät ettei minulle ole Suomessa mitään. Haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan”.

Tiedän täsmälleen mitä siskoni tarkoittaa, mutta silti sydämeni murtui. Tätä en halunnut kuulla. En pysty edes muistamaan milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla, mutta eilen itkin. Niin että räkä valui.

Siskoni ei ole enää mikään lapsi vaan aikuinen joka päättää itse elämästään. Ymmärränhän minä että hän on onnellisempi jossain muualla kuin täällä, ja toki ihmisen kuuluu seurata sydäntään. Mutta samalla en ymmärrä. Miksei hänen sydämensä sano, ”Haluan olla lähellä perhettäni”? Eikö hänellä ole ikävä meitä? Miten hän voi vain…. jättää meidät?

Etelä-Amerikka ei ole mikään Barcelona (jossa siskoni myös asui vuosia). Ei sieltä tulla käymään kerran puolessa vuodessa. Hyvä jos kerran vuodessa. Kyllä sen tietää mitä Etelä-Amerikkaan jääminen tarkoittaa. Minun on hyväksyttävä se, että en saa olla osa siskoni arkea. Hänestä tulee vain ”joulusisko”. Harvoin vieraileva ”guest star”.

En koskaan halunnut äidin ja hänen siskojensa kohtaloa. Äidilläni oli kaksi vanhempaa siskoa jotka muuttivat Yhdysvaltoihin kun äitini oli vielä kouluikäinen. Äiti on tavannut heitä tämän jälkeen alle 15 kertaa koko elämänsä aikana. Ei sieltä vain tultu käymään. Kun oli jo uusi elämä; perhe, työt, ystävät…. Suomi tuntui heille niin etäiseltä.

Siskoni ovat minulle kaikki kaikessa, ja olen aina ollut kauhuissani äidin ja hänen sisartensa etäisyydestä. Olen usein kysynyt häneltä, "Miten voit olla puhumatta siskojesi kanssa vuoteen? Eikö sinusta tunnu pahalle kun ette koskaan tapaa?" Nyt minulle jo nuorimmalle siskolle on käymässä samoin. Enkä voi tehdä sille mitään. Se tekee minut niin onnettomaksi. Ja kiukkuiseksikin, itselleni. Miksi olen niin itsekäs että tunnen näin, kun minun pitäisi päin vastoin kannustaa siskoani unelmien toteuttamisessa? Miksi haluan taivutella hänet jäämään jonnekin jossa hän on onneton, vain että minulle tulee parempi mieli?

Kun siskoni olivat pieniä, minulla oli tapana kiusata heitä. Olin tuolloin alle 12 vuotias. Kiusaus kohdistui etenkin nuorimpaan. Hän oli minun silmissäni tyhmä ja hidas rääpäle, ja ärsyynnyin suunnilleen kaikesta mitä hän teki. Nahistelu sisarusten kesken on tietysti ihan normaalia, mutta minun käytökseni nuorinta kohtaan ei ollut normaalia. Olin hänelle lakkaamatta sydämetön ja ilkeä ilman mitään näennäistä syytä. Saatoin sulkea hänet pimeään huoneeseen itkemään enkä päästänyt ulos.

Oikeasti taustalla oli tietysti syynsä. Mutta ne eivät liittyneet siskooni vaan minuun ja siihen, mitä olin käymässä läpi. Siskoni on antanut minulle jo kauan sitten anteeksi, mutta muistot vainoavat minua. Tiedän, että kiusaus jätti myös siskooni jäljet. Miten saatoin olla niin julma, se oli kertakaikkisen käsittämätöntä.

Lähennyimme nuorimman siskon kanssa kunnolla vasta hänen lukioaikoinaan, kun tulimme iänkin puolesta lähemmäs toisiamme. 13-vuotiaan ja 20-vuotiaan voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, 6-vuotiaasta ja 14-vuotiaasta puhumattakaan. Alle 2-kymppisenä 7 vuotta on hurjan suuri ikäero.

Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun minulle alkoi valjeta, kuinka välkky ja taiteellisesti lahjakas siskoni olikaan. ”Pieni tyhmä rääpäle” olikin itse asiassa älykkäin meistä sisaruksista. Hänestä tuli meistä kaikkein taiteellisin, herkin, filosofisin. Idealistisin. Me muut olimme kertakaikkiaan niin... tavanomaisia hänen rinnallaan.

Sitten minä muutin Ahvenanmaalle, ja pian tämän jälkeen sisko kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti reissuvaihteensa. Mille tielle hän on jäänyt.

Eurooppa-vuosien aikana sentään tapasimme kaksi, kolmekin kertaa vuodessa. Sähköpostihiljaisuus kasvatti silti huolta ja etäisyyttä välillä valtaviin mittoihin. Noina aikoina siskoni oli todella huono pitämään yhteyttä ja kolmekin kuukautta saattoi kulua ilman että hänestä kuului sanaakaan. Hän ikään kuin katosi omaan maailmaansa jossa aika kulki eri tahtia, hän ei sanojensa mukaan edes huomannut että oli kulunut niin kauan viestien välillä.

Joka kerta tavatessamme kuitenkin tunsin, että kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Kuunnellessani siskon tarinoita hänen elämäntyylistään, saatoin kokea vain suurta ihailua ja arvostusta. Tämä ihminen lähti kirjaimellisesti toteuttamaan unelmiaan, eikä antanut minkään yhteiskunnan normien sanella mitä hänen tulisi tehdä.

Koska sisareni on reissannut käytännössä koko aikuisikänsä, kukaan meistä perheessä ei ole päässyt osalliseksi hänen ”arkeaan”. Saatteko kiinni siitä, mitä tarkoitan..? Vaikka en välillä ole nähnyt toistakaan sisartani moniin kuukausiin, olemme silti pitäneet yhteyttä puhelimitse ja olleet aina viivalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tunne on aivan eri, kun tiedät missä sisaresi asuu, millainen hänen kotinsa on, missä hän käy töissä, millaisen leikkauksen hän otti viimeksi kampaajalla… Nuorimmasta sisarestani en ole tiennyt mitään tällaista sen jälkeen kun hän lähti maailmalle. Hän vain on… jossain. Berliinissä. Barcelonassa. Boliviassa. Vallatussa talossa. Ystävän luona. Mutta paikat ja ihmiset ovat meille tuntemattomia, kasvottomia.

Koko ajan olemme odottaneet, että seikkailuvaihe jossain vaiheessa päättyy. Se on tuntunut itsestään selvältä. Totta kai tulee aika, jolloin saamme hänet takaisin.

Viime keväänä sisko antoi ymmärtää, että nyt se hetki olisi käsillä. Tunsin niin syvää iloa ja huojennusta. Voisimme lopultakin alkaa ”kulkea hänen rinnallaan”, tulla fyysisesti osaksi hänen elämäänsä. Damn it, minä haluan vaihtaa sähköpostiviestit oikeaan ihmiseen jonka lämpimään käteen voin tarttua.

Ja nyt… se repäistiin käsistäni. Argentiina. Olen niin suuressa tunnekuohussa että en tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi olla iloinen siskoni puolesta, mutta tällä hetkellä pystyn vain tuntemaan surua ja haikeutta. ”Amerikan sisko”…. Niin kuin äidilläni. Joulukorttisisko. Sähköpostisisko.

Olenko minä paha ihminen kun haluaisin käyttää kaikki keinot pidätellä siskoani Suomessa, taivutella jäämään lähellemme? Jokin osa sisälläni huutaa, että minulla on oikeus saada pitää siskoni luonani, hän on jo omistanut niin monta vuotta itselleen että nyt on minunkin vuoroni. Kun sanon tämän ääneen, tajuan kuinka järjetöntä se on. Silti en voi estää tunteita. Olen hurjan surullinen!

Maantiede tuli väliimme juuri kun olimme ystävystyneet, tulleet läheisiksi. Olen vain odottanut, että voisimme jatkaa siitä mihin 10 vuotta sitten jäimme. Mutta siskoni ei halua palata. Minun on vain yritettävä hyväksyä se.

.

Onko teillä kellään sisarta, veljeä tai muuta läheistä perheenjäsentä, joka asuu toisessa maassa tai jota jostain muusta syystä näette todella harvoin? Miltä se teistä tuntuu? Onko se vaikuttanut läheisyyteenne? Voiko siihen koskaan tottua..?

Ohhoh mikä määrä ääniä teiltä tuli Instru-kamppiksen pokavalintaan...! Kiitoksia osallistumisestanne, olin ihan ällikällä lyöty teidän innostuksesta! :) Joudun kyllä tunnustamaan, että en jaksanut laskea melkein 800 ääntä erikseen niin, että olisin saanut sijoituksen kaikille kuusille kehyksille (mikä tietysti tilastofriikkinä olisi kovasti kiinnostanut...! :)). Mutta aika varmalta vaikutti, että pokat numero 4 saivat suurimman kannatuksen. Ne saivat äänen melkeinpä joka toisessa tai kolmannessa kommentissa.

Toiseksi tulivat pokat numerolla 6.

Kehyksiä voi käydä katsomassa ja muistiaan virkistämässä täällä.

Mielenkiintoisesti kummatkin kärkeen sijoittuneet kehykset ovat muoviset ja väritehosteilla. Näköjään teidän mielestä minulle sopii siis tällaiset vähän persoonallisemmat pokat...! :)

Omaa päätöstä tulevista laseista en ole vielä tehnyt, mutta luulen etten ainakaan valitse voimakkaita vitosia ja kilttejä ykkösiä. Muut neljä ovat hurjan tasaisia kandidaatteja ja valinta tulee olemaan todella vaikea. Voi kyllä olla että päädyn ottamaan kahdet...! :D

Kerron teille toki sitten kun saan päätöksen tehtyä.

Täytyy sanoa, että itse asiassa yllätyin tosi paljon siitä, että neloset saivat niin paljon ääniä. Kaikissa kehyksissä on ehdottomasti "minua" ja ne sopivat minulle, mutta neloset ovat omaan silmääni vitosten ohella eniten sellaiset "statement"-kehykset ja jotenkin dominoivat. Ne ovat niin suuret ja voimakkaan väriset, että vievät heti huomion.

Kieltämättä väri on kuitenkin todella kiva... Ja tuntuu kummasti sopivan minulle, vaikka omassa sävytyksessäni ei ole mitään punaista enkä pidä punaisia vaatteittakaan. Itse viehätyn ehkä kuitenkin enemmän kutosen mallista, mutta niissä taas turkoosi tehosteväri arveluttaa edelleen...

Ei ole helppoa...! :)

Arvonnassa onni suosi nimimerkki ailimea! Ailime pääsee päivittämään prilliasioitaan Instrumentariumin 150 euron lahjakortilla. Onnittelut voittajalle!

Hei, nyt saatte auttaa mua valkkaamaan itselleni uudet lasit! :)

Pääsin mukaan Indiedaysin ja Instrumentariumin kampanjaan joka oli kuin mulle tilauksesta tehty. :D Minun on pitänyt jo kaksi vuotta hankkia uudet lasit, mutta projekti on tyssännyt siihen kun en ole löytänyt mieleisiä pokia, ja olen muutenkin hurjan saamaton tällaisissa asioissa. Näköni kun ei ole niin huono ettenkö pärjäisi arjessa ilmankin laseja (ellen istu ratissa tai mene leffaan ;)), niin sitten sitä vain jumittuu käyttämään niitä jo vanhentuneita rillejä, vaikka tietää ettei se ole silmille hyväksi. Olen käyttänyt laseja 20-vuotiaasta saakka.

Nyt sitten tämän kampanjan myötä sain loistavan "potkun pehvaan" lähteä ne lasit vihdoin valitsemaan. Instrun näöntarkastuksessa selvisi, että näköni oli jopa hieman parantunut parin vuoden takaisesta tilanteesta.

Valitsin itse kahdet kehykset ja myyjän avulla neljät. Oli jännä huomata, miten eri lailla ammattilainen kasvoni näki ja miten erimallisia kehyksiä hän minulle löysi. Minua palvellut Maija Niemevä sanoikin, että yleensä asiakkailla on taipumus valita omaa vanhaa tyyliään muistuttavia kehyksiä, vaikka tarkoituksena olisi löytää jotain uutta. Alitajuisesti sitä vain tuntee vetoa sitä "vanhaa ja turvallista" tyyliä kohtaan. Maijan avulla ihastuin kehyksiin, jollaisia en varmasti koskaan olisi itse tullut kokeilleeksi.

1. Guccin metalliset, beiget pokat olivat itse valitsemani. Maija oli samaa mieltä siitä, että ne sopivat minulle erinomaisesti, mutta ovat sellaiset vähän "pliisut" ja mitäänsanomattomat. Toki riippuu siitä mitä tyyliä on hakemassa - turvallista peruslasia vai näyttävämpää ja persoonallista. Siskoni mielestä nämä lasit tekevät minusta ihan kirjaston tädin näköisen... :) Mutta kuulema vähän tuhman kirjaston tädin... :D

2. Björn Borgin mustat metallisankaiset lasit olivat Maijan valinta. Näistä tulee minulle hauskasti vähän mieleen Harry Potter, vaikkeivat pyöreät olekaan. En itse olisi tullut kokeilleeksi tämän mallisia kehyksiä mutta niin ne vain sopivat yllättävän hyvin. Sirot ja kevyet.

3. Fuzionin tummanhopeat, metalliset kehykset olivat minun valkkaamani. Nämä taisin poimia käteeni ihan ensimmäisinä. Niiden kulmikas muoto muistuttaakin aiempia lasejani, vaikka yritin tosiaan hakea jotain uutta ja erilaista. Todennäköisesti harva edes huomaisi että minulla on uudet lasit, nämä ovat niin minun tyyliseni. :)

4. Toiset Fuzionin kehykset, muoviset ja viininpuna-mustat, olivat Maijan valinta. En itse uskaltaisi tarttua tällaisiin värikkäisiin pokiin, mutta ei ne niin pelottavilta näytäkään. :) Malli ainakin sopii mielestäni minulle tosi hyvin.

5. Guccin mustat muovipokat ovat näyttävät ja malli miellyttää silmääni, mutta mietin onko musta kehys minulle liiankin voimakas..? Koristeellinen sankakin aiheuttaa vähän pohdintaa, mutta toisaalta minulla ei ole koskaan ollut sellaisia (vältän tyylissäni kaikkea koristeellisuutta), ja tässähän oli tarkoituksena hakea jotain uutta. :)

Nämä olivat Maijan valinta ja taisivat muistaakseni olla hänen suosikkinsa.

6. Guessin musta-turkoosit muovikehykset olivat Maijan viimeinen löytö, ja torjuvan ensireaktion ("En kai mä nyt mitään turkoosia...!") jälkeen huomasin ihastuvani laseihin aika lailla..! Malli on jotenkin todella hauskasti kasvojani liftaava ja tuo sellaisen pirteän vaikutelman. Ne ovat myös mielestäni sirommat kuin kahdet muut muovisankaiset kandidaatit. Turkoosi tehosteväri saattaa kyllä olla minulle liian erikoinen... Mutta mikseipä sitä kerrankin uskaltaisi..?

Mietin laseja aina myös meikkauksen kannalta. Käytän kuitenkin edelleen välillä tosi värikkäitä tai vahvoja meikkejä, enkä haluaisi että lasit riitelevät meikin kanssa tai että vaikutelmasta tulee "too much". Jotkut hengettömät olisivat meikkauksen kannalta tietysti kaikkein helpoin ratkaisu, mutta kun ovathan ne myös aika.... tylsät. Tykkään pitää laseja juuri siksi, että niillä saa hetkessä niin erilaisen ilmeen :) (Sekä myös kummasti tarpeen vaatiessa sitä "uskottavuutta" muuten niin tyttömäiseen, lapsekkaaseen olemukseen ;))

Blogikuvissahan minulla ei juuri laseja näy, koska haluan esitellä meikkilookit lasittomina. Tässä muistin virkistykseksi kuva mun edellisistä laseista:

Kuten huomaatte, aika "hissukat" ja lasityylin päivitys voisi todellakin olla paikallaan!

* * *

Mitkä kehyksistä sopivat mielestänne minulle parhaiten?

Vastanneiden kesken arvotaan 150 euron lahjakortti Instrumentariumiin, eli jos teilläkin on lasien päivitys ajankohtaista niin 150 euron avustus voisi olla ihan kiva "joululahja"! :) Suoritan arvonnan sunnuntaina 1. joulukuuta, joten siihen mennessä (sanotaan vaikka klo 12.00 :)) jätetyt vastaukset osallistuvat lahjakortin arvontaan.

Jouduin perjantaina laivalla niin loukkaavan ja epäasiallisen käytöksen kohteeksi, että menin ihan sanattomaksi hämmennyksestä ja pahasta mielestä. Yleensä olen suhteellisen sanavalmis nainen ja osaan sanoa törkeille tyypeille ns. "vastaan", mutta nyt saatoin vain katsoa näitä ihmisiä hämmästyksen ja häpeän vallassa.

Kuten kerroin perjantain postauksessa, olin lähdössä iloisin mielin Siljan Happy Lobster -ravintolaan, jossa ruokailu on minulle aina laivamatkojen kohokohta. Ruoka on vain jotain niin hyvää, ja hinta-laatu-suhde saa tällaisen köyhäilijänkin suupielet korviin. "Rapuhetki" tuo minulle muuten niin arkiseen ja rutinoituneeseen laivamatkaan pienen kultareunuksen.

M/S Symphonyn Happy Lobster on todella ahdas, ja pienet pöydät ovat käytännössä aivan vieri vieressä. Se on myös aina täynnä, no, ainakin viikonloppuisin. Minut ohjattiin pöytään, jonka vieressä 15 sentin päässä istui noin viisissäkymmenissä oleva, vähän fiinimmän näköinen pariskunta. He olivat käymässä keskustelua jälkiruokavalinnoista, ja olivat hieman kyllästyneen näköisiä tarjoilijan viimein purjehtiessa heidän pöytäänsä ja pahoitellessa että he olivat saaneet hieman odottaa.

No, pariskunnan odotellessa jälkiruokaansa minä sain alkuruokani. Se oli Äyriäislautanen, ehdoton lempparini Happy Lobsterissa ja tilaan sen joka kerta. Taustatietona kerrottakoon, että en ole mitenkään hurjan tottunut rapuveitsen käsittelijä ja auon lähes kaikki ravut sormin. (Alkuruokalautasella tosin ei mitään suuria rapuja olekaan, ne saa mielestäni ihan kätevästi auki ilman veistä.) Muistan aina, kun tilasin äyriäislautasen ensimmäistä kertaa ja olin ihan että apua, miten näitä syödään... Lautasella taisi olla kolme erilaista välinettä niiden käsittelyyn. Sitten huomasin, että muutkin ravintolassa käyttävät sormiaan ja tarjoilijakin nauroi että "ota ihan rennosti, nämä saa syödä ihan miten haluaa". :)

Noniin, mutta siis perjantaihin. Olen jo pitkään aikonut kirjoittaa blogiin pienen jutun Happy Lobsterista ja rapujen syönnistä, ja halusin ottaa juttua varten pari kuvaa. Otin esiin kamerani ja nappasin Äyriäislautasesta muutaman kuvan. Tämä vei alle minuutin eikä varmastikaan kiinnittänyt kenenkään huomiota koko ravintolassa - paitsi viereisen pöydän fiinin pariskunnan. Laittaessani kameraa takaisin laukkuun, alkoi pariskunta kommentoida kuvien ottoani kovaan ääneen.

"Siis ei herranjumala miten noloa, ihan järkyttävää", mies sanoi.

"Aivan, siis niin järkyttävää", nainen komppasi.

"Voi hyvänen aika kun kaikesta pitää koko ajan olla ottamassa kuvia, tämäkään tyttö tuskin pystyy odottamaan että pääsee laittamaan kuvat jonnekin Twitteriin tai Facebookiin", mies sanoi.

"Niin juuri, ihan paaaaakko laittaa kaikesta syömästään heti kuva Facebookiin",  nainen sanoi.

"Ihan järkyttävää", mies totesi. Äänensävy oli niin liioitellun teatraalinen, että jos en itse olisi ollut arvostelun kohteena, olisin varmasti revennyt nauramaan.

"Niin järkyttävää", nainen jatkoi.

Pariskunnan tarkoitus oli eittämättä, että kuulen kaiken tämän. Vaikka he eivät olisi korottaneet ääntään, olisin toki silti kuullut, istuinhan vain 15 sentin päässä. Päätin keskeyttää taivastelun ja sanoin heille:

"Anteeksi nyt vain kovasti, mutta aion kirjoittaa ravintolavierailustani jutun. Tarvitsen siihen kuvia".

"Niin joo, ihan varmaan", nainen sanoi ja katsoi minua niin ylimielisesti että ihan jäädyin.

"Ihan sama mutta järkyttävän noloa tuollainen", mies sanoi ja katsoi minua yhtä ivallisesti.

Olin niin puulla päähän lyöty että pystyin vain tuijottamaan heitä.

Siinä tämä hienon näköinen pariskunta istui kuvitellen olevansa parempia ihmisiä hienoine käytöstapoineen, ja katsoivat oikeudekseen alkaa arvostelemaan ja pilkkaamaan "noloa rahvasta". Toinen tulee ravintolaan hyvillä mielin syömään, ja nämä ihmiset alkavat ääneen pilkkaamaan häntä.

Kuva: 123rf.com © Alvaro Cabrera Jiménez

Nainen katsoi minua melkein aggressiivisesti, ilmeisen provosoituneena siitä, että ylipäänsä olin kehdannut avata heille suuni. Hän alkoi selittää:

"Me oltiin juuri Pariisissa, ja sielläkin yhdessä ravintolassa istui tyttö joka alkoi kuvaamaan croissantiaan, siis ihan kääääsittämättömän noloa. Siinä se väänteli ja käänteli itseään sen kameran kanssa, jooooka puolelta piti saada kuva siitä hemmetin voisarvesta, niin uskomattoman noloa."

Tätä kertoessaan nainen alkoi itse vääntyillä ja kääntyillä istuimellaan, esittäen croissant-tyttöä. Hän heilui tuolillaan niin että päätyi osittain melkein syliini. Aloin miettiä, oliko nainen juovuksissa. Aikamoisen ylimitoitettu reaktio kuvanottooni. Nainen ei kuitenkaan vaikuttanut humaltuneelta. Hän vaikutti vain - - erittäin ylimieliseltä ja tuohtuneelta.

Olisin halunnut sanoa vielä jotain, mutta en kertakaikkiaan kyennyt. Tunsin oloni loukatuksi ja samalla häpesin pariskunnan puolesta. Käsittivätkö he ollenkaan käytöksensä epäasiallisuutta? Miten joku kehtaa olla noin epäkohtelias ventovieraalle ihmiselle? Mitä olin heille tehnyt? Otin kolme kuvaa ruoka-annoksestani.

Käännyin pois ja aloin syödä rapujani. Hetken kuluttua kuulin, kun nainen vielä totesi miehelleen, "On se kyllä ihmeellistä että lapset ja nuoret ylipäänsä tilaavat mitään äyriäisiä kun eihän ne osaa edes syödä niitä." Mies komppaili.

Lapset ja nuoret...!

. . .

Ilta meni melkein pilalle. Olin vähän aikaa kuohuksissa moisesta julkisesta "hyökkäyksestä" ja oli aika ikävä yrittää siinä syödä annostaan jota olin niin kovasti odottanut, viereisen pöydän mulkoillessa ruokailuani. Onneksi pariskunta poistui pian ja hyvä ruoka pelasti tunnelmaa edes vähän. Toisen annokseni, Scampi-salaatin, sain syödä rauhassa.

Okei. Ruokien kuvailusta on tullut blogien ja muun kuvapainotteisen sosiaalisen median kautta varsinainen ilmiö, ja varmasti se ärsyttää joitakin ihmisiä. Helkkari, myönnän itsekin että se näyttää vähän huvittavalta ja joissain tilanteissa varmasti jopa nololta. Mutta häiritseekö se ketään? Ja jos häiritsee, eikö olisi kohteliasta pitää se omana tietonaan ja päivitellä vaikka kaverinsa kanssa keskenään tilanteen jälkeen?

Kumpi on nolompaa - se että ottaa kaikessa hiljaisuudessa valokuvan lautasestaan vai se että alkaa ääneen taivastelemaan ja dissaamaan kuvan ottanutta henkilöä - niin että henkilö ja puoli ravintolaa kuulevat? En pysty ymmärtämään tällaista perusteetonta ilkeyttä.

Luulen, että tässä asiassa minulla on arvostelijoitani paremmat perusteet todeta heidän käytöksestään;

"Ihan jääärkyttävää".'

P.S. Laitan tänne taas yhteisen vastauksen kaikille niille kommentin jättäneille joille en henkilökohtaisesti vastannut - kiitos "kollektiivisesta paheksunnastanne" tällaista rahvaan kyykytystä kohtaan, todella harmi ettei kyseinen pariskunta tai ylipäänsä heidän kaltaisensa "Paremmat Ihmiset" tätä juttua ja keskustelua lue. Voisi tehdä hyvää saada vähän ajattelemisen aihetta. Kaikkiin kommentteihin olisi tehnyt mieli vastata mutta niitä on niin paljon, kiitos runsaasta osanotostanne!

Tuli vihdoin nähtyä Euroopan pääkaupunkikin. No, ainakin pikainen vilkaisu. :) Viivyin Brysselissä vain kaksi päivää, mutta ehdin nähdä kaupunkia sen verran että oikein mukava kuva siitä syntyi. Pieni ja kompakti keskusta, kauniita rakennuksia, ja  tietysti suklaata ja paksuja vohveleita joka nurkalla.

(Manneken Piss - patsaan vetovoimaa en ymmärrä. ;))

Mr. Karkkipäivä oli aiemman Brysseli-kokemuksensa perusteella sitä mieltä, että en tulisi kaupungista oikein pitämään. No, eihän paikka toki esteettisesti mikään Pariisi, Praha tai Barcelona ole, mutta kyllä historiallinen keskusta näyttää oikein viehättävältä minun suomalaiseen laatikkotaloarkkitehtuuriin tottuneisiin silmiini. On kyllä tosi tylsää ettei meillä Suomessa ole tällaisia vanhan kaupungin alueita. Tukholmassakin on niin miksei meillä...? :/

Kun saavuin Brysseliin keskiviikkoaamuna silmät ristissä (kahden tunnin yöunet..) ja ihan eksyksissä, minut pelasti Midin rautatieasemalta Karkkipäivän lukija Satu. :) Satu oli aiemmin syksyllä jättänyt blogiin kommenttia josta kävi ilmi että hän asuu Brysselissä, ja meikähän laittoi sitten Satulle viestiä että josko hänestä saisi keskiviikolle seuraa. Ja olipa kyllä mainiota että hänelle sopi! :) Midin rautatieasemalla ei ole turisti-infoa eikä minulla ollut Brysselin karttaa, ilman Satua en olisi edes tiennyt minne päin lähteä koko Midiltä... Ystäväni Anna oli töissä eikä päässyt minua vastaan.

(Belgialaiset vaikuttavat muuten jopa haluttomammilta puhumaan englantia kuin ranskalaiset... Joten eksyneen, ranskaa taitamattoman matkalaisen ei ole niin helppoa lähestyä heitä, tämä oli ainakin minun kokemukseni kahden päivän jälkeen.)

Ainoaksi varsinaiseksi ravintolakokemukseksi Brysselissä jäi Annan ja miehensä Jeanin lempipaikkoihin kuuluva Le Chou De Bruxelles. "Jos haluat syödä belgialaista, niin sitten mennään syömään simpukoita!" En yhtään tiennyt että simpukat ovat the juttu Belgiassa! :)

Simpukat tarjoillaan valtavan näköisistä kattiloista ja tarjoilija sitoo isot ruokalaput asiakkaiden kaulaan. Ihan kuin jossain päiväkodissa! :D Hämmästyin, kun simpukoiden peruslisukkeena tarjoillaan - - ranskalaisia perunoita..! Se kuulema kuuluu ehdottomasti asiaan. Simpukoita ja ranskalaisia..? No, itse tyydyin ihan kattilan sisältöön, joka sekin oli jo niin valtava etten tajua kuka tuon lisäksi pystyy vielä syömään leipää ja perunoita....!

Le Chou De Bruxellesissa simpukoiden syöntivälineenä on muovinen lelusimpukka. :) Sillä olikin kätevä kaapia sisukset suihinsa. Anna sanoi, ettei tämä väline ole mitenkään yleinen Brysselin ravintoloissa, vaan on kuulema päätynyt Le Chou'n jutuksi jonkun vitsin kautta.

Simpukoiden, sateen, suklaan ja täysin mitäänsanomattoman Manneken Piss -patsaan lisäksi ehdin nähdä Magritte-museon. Brysselissä näytti olevan tosi paljon kiinnostavia museoita, olisin voinut jäädä sinne vielä pariksi päiväksi pelkkiä museoita kiertämään. Lukijan vinkkaama Suklaamuseo jäi väliin koska minulla ei ollut enää käteistä eikä siellä voinut maksaa kortilla.

* * *

Tänä aamuna heräsin taas mielettömän aikaisin ja pongahdin non-stop-turbulenssin saattelemalla aamulennolla Tukholmaan. (Voi kun toivoin että olisi taas ollut joku "Veikko" vieressä jota pitää kädestä, melkein tartuin viereisellä penkillä istuvan ruotsalaisen pukumiehen käsivarteen pahimpien pomppujen aikana mutta sain hillittyä itseni...)

Tukholmassa kulutin laivanodotusaikaa tapaamalla entisen Indiedays-"kollegani" Lindan, joka tietää aina kaupungin parhaat lounas- ja kahvipaikat. Nytkin hän vei minut kahvilaan, josta sai ällistyttävän runsaan lohiannoksen parmesaanikastikkeella ja ihanilla kasviksilla hintaan 99 kruunua..!

Mitenkähän minun seurassa ihmisillä on aina taipumus vetää esiin meikkipussinsa..? ^_^ Hehheh. Ei kun oikeasti, minusta on tosi kiinnostavaa nähdä mitä ihmisillä kulkee meikkipusseissaan, mitkä ovat niitä "oltava-aina-mukana" -tuotteita.

Lindan viimeisin innostus on Lancômen Teint Idole Ultra 24H -meikkivoide, johon hän vaihtoi käytettyään pitkään Bare Mineralsia.

Linda naureskeli, että hänen meikkipussinsa on enemmänkin "meikkisäkki" ja siellä kulkevat kaikki meikkipohjaan tarvittavat tuotteet. Lindan tämänhetkiseen meikkirutiiniin kuuluu Estee Lauderin Matte Perfecting Primer, Lancômen Teint Idole Ultra -meikkivoide, Lancômen Effacernes -peiteaine, Make Up Storen valo/peitevoide, näiden päälle ohut kerros Bare Mineralsin Matte -mineraalipohjaa, päällimmäiseksi Graftobianin irtopuuteria ja poskipäille Benefitin High Beam -highlighteria. Sitten väriä MACin aurinkopuuterilla ja Lumenen poskipunalla ja silmämeikki Urban Decayn Naked Basics -paletilla.

Olipa kivan näköinen tuo Naked Basics'kin... Äsch tuota Urban Decay'ta Naked-buumeineen...! ^_^

Nyt istun Silja Symphonylla ja odotan illan kohokohtaa.... joka ei suinkaan ole tax free -kosmetiikkaosasto vaan Happy Lobster -ravintola! :D Sain kesällä Ahvenanmaan työpaikkani kollegalta vinkin, että Happy Lobster on yksi "laivamaailman" parhaita ravintoloita. Kollegani oli ihan hämmästynyt kuullessaan, etten ollut koskaan siellä syönyt, etenkin kun niin pidän meren elävistä. No, käytyäni Lobsterissa kerran jäin koukkuun heidän äyriäislautaseensa, ja olen sen jälkeen käynyt syömässä sen jo kolmesti. Itse asiassa - olen vähän niinkuin vaihtanut Viikkarista Siljaan ihan vain Happy Lobsterin takia...! ^_^ Niin suuri merkitys voi olla ruoalla. :)

Noniin - sitten vain kohti saksiniekkoja..!

Eilen torstaina 31. lokakuuta "trikootyttö-Sanni" pukeutui ensimmäistä kertaa elämässään iltapukuun ja muuttui "juhladaami-Sanniksi".

Varsinainen makeover!

Moi! Tässä minä olen normaalisti! :) Tämän vuoksi Karkkipäivä ei ole muotiblogi. Eikä tyyliblogi. :)

No, onhan mulla toki Tyyli, niinkuin kaikilla. :D Ja se on tässä:

Eli tästä voitte lähteä kopsaamaan jos tuntuu että mun tyyli kolahtaa. :) Prismasta löytyy muuten hyviä kenkiä. Helppo ostaa ruokaostosten yhteydessä ^_^.

Torstain juhlat liittyivät mieheni työhön, ja alunperin emme olleet pääsemässä koko tilaisuuteen. Olin asiasta ihan huojentunutkin koska en omista juhlagarderobia ja tuollaiset hienot tilaisuudet muutenkin jännittävät minua.

No, tilanne sitten muuttui, ja mies joutui näin ollen hankkimaan minulle iltapuvun. :) Kaikeksi onneksi puku löytyi yllättävän kivuttomasti ja valitsemani puku on mielestäni todella kaunis. Tarpeeksi yksinkertainen koruttomaan tyyliini.

Kampaukset ovat  Magnetic Hairin Hennan erikoisalaa. Olen muutamia kertoja lähtenyt kampauksesta lähes kiusaantuneena kun kampaus on ollut niin kaukana omasta tyylistäni ja toiveistani. Esimerkiksi kerran pyysin cocktailtilaisuuteen sopivaa, rentoa ja vähän sotkuista kampausta joka ei näyttäisi siltä että sitä on nyperretty kaksi tuntia -  sain sellaisen vanhojen tansseihin sopivan, hiuskukkasilla viimeistellyn "barokki"tukan. Nolous...!

Hennan tekemä kampaus oli todellakin mieleeni; juhlava, elegantti ja samalla nuorekas ja moderni. Upea!

Sain Magneticissa myös manikyyrin. Kosmetologi-Laura joutui toteamaan, ettei nysäkynsiraukkoihini (hän ei käyttänyt noita sanoja :D) oikein saanut mitään näyttävää lookkia, ja ranskalainenkin olisi lyhentänyt kynsien ilmettä. Niihin tehtiin nude geelilakkaus OPIn tuotteilla.

Sävy on OPIn Bubble Bath. Kaunis, läpikuultava roosa-nude.

Juhlameikkiin tein siniharmaan smokeyn ja huulille valitsin nudea beigeä. Teen meikistä vielä erillisen tutorial-tyyppisen jutun.

Tässä minä sitten olen "prinsessana". :) (Puku on tumma savunsinen, mutta näyttää kuvissa mustalta.)

Kääk, en meinannut tuntea itseäni kun katsoin peiliin...! :) Tältäköhän tytöistä on tuntunut aikoinaan Vanhojen Tansseissa..? Itse jätin ne väliin koska en vain voinut kuvitella mitään epämukavampaa tilannetta kuin esiintyä juhlapuvussa ja opetella jotain hienoja tansseja... Voi nuorta Sannia. Nyt valitsisin varmaan toisin.

.

.

Nämä ovat viimeiset kuvat jotka armas Canon 50D:ni otti. Sitten se meni rikki. :(

Loppuillalta ei sitten paljon kuvia olekaan.

Tämä kuva on miehen puhelimella otettu. Nauran jollekin juhlapuheelle. Oli hauskaa enkä juurikaan mokaillut. Paitsi alkudrinkin kanssa. Siemaistuani lasista pari kertaa mies totesi ystävällisesti, ettei alkumaljaa tulisi maistaa ennenkuin isäntä on kohottanut maljan.

No, tiedän sitten ensi kerralla. :) Seuraaviin juhliin osaan jo ehkä mennä rennommin. :D

P.S. Kiitän tässä nyt yhteisesti kaikkia kommentin jättäneitä, niin kauniita sanoja olette kommenttiboksiin kirjoitelleet! Ihan tässä häkeltyy. (Voisi melkein nousta päähän lukea noin monta ihanaa kommenttia itsestään, mutta onneksi näytän tältä vain kerran 34 vuodessa niin palaan pian maan pinnalle! :D)

...iltajuhlat!

Oikeasti - melkein jännittää! Osaanko vieläkään pitää haarukkaa ja veistä oikein? :D

(Muistatte ehkä kesäisen paljastukseni...)

Olen siis juuri kohta lähdössä elämäni ensimmäisiin iltapukujuhliin. En osallistunut aikoinani edes Vanhojen Tansseihin koska Sanni ja mekot ei vain oikein kuulu yhteen.

Toivottakaa onnea..! ^_^ Jospa nyt en ihan kompastuisi pukuuni...!

Kerron lisää huomenna! :)

P.S. Valitsin sen oikean silmän meikin ;)

...kun saat imuroitua, pyyhittyä pölyt ja raivattua tavarakasat paikoilleen - ja näet taas alta paljastuvan kodin!

Se on erittäin mukava tunne. :) Jota koen ihan liian harvoin.

En tiedä teidän miehistä, mutta minun mies ei ainakaan juuri imuriin tartu minun ollessa poissa kotoa. Niinpä nytkin oli yli kuukauden pölyt pyyhittävänä ja imuroitavana. Tavarakasojen levittelyyn syyllistyn erittäin pahasti itsekin, mutta kyllä noita "tärkeitä paperipinoja" ja lukemista odottavia lehtiä lojuu ympäriinsä miehekkeenkin jäljiltä....

Me ollaan kodinhoidon puolesta vähän huono match kun kummallakin on taipumus pintojen kuorruttamiseen tavaralla... :P

Mutta nyt... taas vähän aikaa... Näen pöytien pinnat ja sohvallekin mahtuu useampi ihminen istumaan. :)

(Kuvan tunnelmasta puuttuu allekirjoittaneen mielestä enää glögi... Oijoi, kohta se taas alkaa, glögikausi... <3)

Rappusten alta paljastuu kuitenkin sellainen roinanurkka jota en voikaan siivota pois... Kirjahyllyn tila on loppunut ja näköjään myös "baarikaapin". Ja nuo loput nyssykät, kassit, pahvilaatikot ja reppu.... No, ne on täynnä kosmetiikkaa.

Päätin, että asialle on vihdoin tehtävä jotain. Ja se 'jotain' on lipasto, joka tulee tuohon valaisimen ja printterin (joo, se tönöttää pienellä pallilla tuossa seinän vieressä kun ei ole muutakaan paikkaa) paikalle. Kosmetiikkalipasto. Ja ehkä sinne jotain muutakin tavaraa saa tungettua. (Esim. mun mielestä sisustuksellisesti rumalta näyttävät dvd:t tuosta kirjahyllyn alimmilta hyllyiltä niin pääsisi nuo kirjat sinne.. ;))

Katselin Ikean sivuilta Birkeland- ja Hemnes -lipastoja, joissa olisi hyvin tilaa. Harmi vain, että Ikean lipastoissa on niin luirut välipohjat ettei ne oikein kestä painavaa sisältöä... :/ Mutta ymmärrän toki että sitä saa mistä maksaa.

Luulen, että jompikumpi noista muuttaa kuitenkin hyvin pian meille. Joka puolelta tilaa valtaavat kosmetiikkaröykkiöt alkavat vaikuttaa sen verran ratkaisevasti yleiseen viihtyvyyteen. Ja olisihan sinne saunaankin kiva päästä joskus saunomaan ilman että ensin täytyy tehdä mieletön lauteiden tyhjennysoperaatio... ;)

Lisää aiheesta kodinhoito ja elämänhallinta helmikuun postauksessani Kotiressaaja.