Ehkä kaikkein sympaattisimpana postauksena blogissa on mieleeni jäänyt lukijoiden pehmoleluja esitellyt postaus tammikuulta 2011.
Juttu: Lukijoiden pehmot
Blogeissa ei varmaan ihan harva se kuukausi näy kollaaseja lukijoiden leluista..! ^_^ Hassu hyvän mielen postaus.
Idea juttuun syntyi oman pehmolelupostaukseni kautta, kun esittelin kuukauden idolina vanhan Nassukka-ankkani.
Toinen symppis-juttu mistä tykkään kovasti on ystävänpäiväpostaus vuodelta 2012:
Rakastan noita kirjoja niin...! <3
* * Sanni viettää tällä viikolla nettilomaviikkoa ja blogissa esitellään poimintoja arkistoista * *
Jään ensi viikolla nettilomalle.
Puhuin eilisessä ruokapostauksessa addiktiivisesta luonteestani, ja yksi sen ilmentymiä on netin ongelmakäyttöni. Välillä netti saa minusta aivan liian suuren vallan ja saan koneen äärellä istumisesta jopa fyysisiä pahoinvointioireita kuten kiristävän tunteen rintakehään. Keskittymiskykyni murenee ja koen hermostumisen ja hallinnan katoamisen tunteita. Aloitan miljoona asiaa enkä saa mitään niistä loppuun. Huomaan vain liimautuneeni tuijottamaan ruutua.
Viime viikkoina olen kärsinyt näistä oireista jälleen paljon. On outo tunne, kun haluaisi vain istua kirjoittamassa ja samalla koneen läsnäolo ahdistaa hirveästi.
Tarvitsen lomaa netistä.
Tilanne on onneksi parantunut siitä mistä kerroin vajaa kolme vuotta sitten, ja olen onnistunut jonkun verran jarruttamaan tyhmentymistäni. Netillä on kuitenkin edelleen ikävästi addiktoiva ja kaiken muun ympärillä "lamauttava" vaikutus minuun.
Tiedän että pari päivää lomaa helpottaa ahdistuksen karistamisessa.
En kuitenkaan halua Karkkipäivän hiljenevän kokonaan lomani ajaksi. Minulla on lähes viiden vuoden verran arkistoa, johon mahtuu varmasti hurjasti postauksia joista suurin osa teistä ei tiedä/muista mitään. Keksinkin, että julkaisen lomaviikkoni ajan poimintoja vuosien varrelta - noloimpia meikkikuvia, hauskoja muistoja, keskustelua herättäneitä "kohuja" ja mielestäni hyödyllisiä tutorialeita.
Postaukset on ajastettu, mutta annan itselleni todennäköisesti luvan käydä iltaisin noin vartin verran julkaisemassa kommentteja (mikäli sellaisia on tullut) ja lukemassa päivän sähköpostit.
Lomaviikkoni aikana pyrin joka päivä kokeilemaan jotain uutta asiaa kuten uutta jumppaa, uutta ruokareseptiä, kuuntelemaan uuden, minulle tuntemattoman levyn. Tekemään kaikkea mikä ei liity nettiin.
"Nähdään" sitten taas uusin voimin. :)
Ponipostauksia on toivottu niin pitkään, että tätä vuotta en enää kehtaa aloittaa ilman pastellinvärisiä nelijalkaisia ystäviäni. Klikkasin hiljattain My Little Pony -tagia todetakseni, että en ole kirjoittanut poneista mitään yli kahteen vuoteen...!!! :-0 Tämä vääryys korjataan tässä ja nyt.
Edellinen Suuri Ponipostaus on peräti neljän vuoden takaa. Siinä kerron MLP-harrastuksestani ja esittelen suosikkiponeja kokoelmastani. (Voi kamala minkä laatuisia kuvia... No, jossain on sentään kehitytty vuosien varrella..!)
Pääsette tänään tutustumaan maailmaani 24 vuoden takaa, aikaan, jolloin 10-vuotiaan Sannin huoneessa oli ponien valtakunta: Omenalaakso.
Ystävieni ponit asuivat Ruusu- ja Kirsikkalaaksoissa. Kyllä, nimet otettiin Veljeni Leijonamielestä. :)
Tähän noin vuodelta 1988 olevaan vihkoon olen kirjannut ponieni nimet, värityksen ja kuvioinnin ja paljon muita tietoja.
Omenalaaksossa asui leikki-iässäni noin 60 ponia. Nämä ponit muodostavat kokoelmani sydämen ja ovat minulle tietysti poneistani rakkaimpia. Muistan edelleen kaikkien nimet, perhesuhteet ja luonteenpiirteet - tosin tuo vihko toi vähän apua muutamiin perhekokoonpanoihin. ;)
Miesponien ollessa Ponimaailmassa harvinaisuus olivat useimmat perheet isättömiä. Lajeillakaan ei ollut väliä, sarvekas poni saattoi esimerkiksi synnyttää meriponin. :)
Kaikkien laakson ponien esittely olisi vähän turhan raskas postaus, joten valitsin perheet. Ja tulihan tällekin pituutta...! :D Tässä siis ponia kahden vuoden tauon edestä!
Tootsie (tuo turkoosi, violettiharjainen) oli Omenalaakson Valtiatar. Hassua, että valitsin hallitsijaksi noin yksinkertaisen näköisen ponin..! Tootsie on kuitenkin ihan lemppariponejani juurikin yksinkertaisuutensa vuoksi, siinä on juuri sitä "old school" -henkeä joita ensimmäisissä G1-poneissa niin rakastan. (Mikä ihmeen G1..? Katso ensimmäinen Suuri Ponipostaus jossa termit selitetään :)).
Tootsien oikea nimi on Hopscotch. Ponien nimeämis-systeemissäni ei ollut mitään logiikkaa. Osalla on alkuperäisistä nimistä väännetyt englanninkieliset nimet, joidenkin nimi on suomennettu versio, osan nimi liittyi pepun kuvioon ja osan nimi on ihan tuulesta temmattu random sana. :) Suosittuja kaveripiiriissäni olivat -ar ja -ainen -päätteiset nimet, kuten Pisarainen, Rusotar ja Varjotar.
Tootsien tyttäret olivat meriponi Tähtisilmä ja yksisarvinen Rusettiina. Rusettiina oli hieman ylimielinen lapsi, olihan hänellä prinsessa-status. Meriponi-siskonsa taas oli lempeä ja rauhallinen.
Oranssi Piparminttu oli iloinen, eloisa ja kekseliäs neiti. Se oli mukana lähes kaikissa leikeissäni. Ehkäpä samaistuin Piparminttuun ja koin sen jonkinlaisena alter-egonani..? :) Joka tapauksessa tykkäsin siitä hirmuisesti. Niinkuin koko Rainbow Pony -sarjasta, johon se kuului.
Piparmintun tytär Heart oli turhamainen ja hieman pikkuvanha lapsi. Se piti itseään Omenalaakson sievimpänä varsana ja sen mielipuuhiin kuului peilin edessä keimailu.
Kimaltava Unikuu oli mielestäni yksi kauneimpia ponejani. Tykkäsin sen värimaailmasta aivan erityisesti. Ja kappas - tämä mieltymyshän on havaittavissa vielä tänäkin päivänä - violetti ja kulta on lempiyhdistelmäni silmämeikissä. ^_^ Unikuu oli ujo ja hiljainen, sillä ei useinkaan ollut merkittävää roolia leikeissäni.
Tytär Kuutamotähti edustaa erityisen siroa Keijuponien lajia. Se oli herkkä ja helposti itseensä ottava varsa. Se oli kuitenkin Keijuponeille ominaisesti hyvin viisas ja sillä oli taianomaisia erityistaitoja mitä muilla pikkuponeilla ei ollut.
Sateenkaarella kävi tuuri - hän oli yksi harvoja Omenalaakson naisia, joiden onnistui saada itselleen mies..! ^_^ Siippa Loiske tosin oli vähän vässykkä ja vaimonsa tossun alla. Lahjakas Sipsu-tytär harrasti balettia ja piti laaksolaisille usein tanssiesityksiä.
Lempeä ja vaatimaton Omena-poni viihtyi keittiössä. Se vastasi talon ruoanlaitosta ja rakasti erityisesti valmistaa hilloja. Sillä oli naapurilaaksossa poikaystävä nimeltä Tii-Pii.
Pikku-Omenainen oli niin nuori (minun ikämääritelmässäni noin 6) ettei se juuri ollut mukana leikkien juonenkäänteissä. Se oli rauhallinen ja kohtelias lapsi, joka lähinnä tarkkaili toisia.
Räiskyväluonteinen Karamelli oli kotoisin Texasista ja hämmästytti Ponimaan miespuolisia pysymällä sinkkuna. Se ei langennut yhdenkään miehen lirkutteluihin.
Karamellin tytär Kihara oli utelias ja vallaton pikkuinen. Se saattoi karata lastenhuoneesta ja aiheuttaa koko laaksoon hätätilan, kun sitä ei löydetty mistään.
Liljan ja Vikin perhe oli leikeissäni eniten mukana. Vikki oli varsinainen casanova - ainakin ennen erään toisen, naimattoman miehen saapumista Omenalaaksoon. Vaimonsa Lilja oli turhamainen kaunotar, joka ei välittänyt miehensä syrjähypyistä.
Tytär Yllättäjä oli hyperaktiivinen tapaus, joka pisti nenänsä - tai siis turpansa - kaikkialle. Se vakoili systemaattisesti vanhempiaan ja tiesi kaiken näiden liiton kiemuroista. Välillä se myös läksytti isäänsä tämän naissuhteista.
Jätskin puoleen käännyttiin, kun tarvittiin neuvoa. Tootsien ohella sitä pidettiin laakson Järkenä. :) Se oli ylväs ja vähän etäinen, ja monet saattoivat vähän pelätäkin sitä.
Jätskin meriponi-tytär Meritähti oli kaikille kiltti ja ystävällinen, ja tunnettiin taidoistaan riitojen sovittelijana.
Selvästikin Elumen-kampaajalla käynyt sirpakka Mansikka kuului Omenalaakson pirteimpiin persoonallisuuksiin. Se oli myös yksi suurimpia suosikkiponejani ja oli mukana lähes kaikissa juonikuvioissa. Mansikka seurusteli ystäväni Milin Aarre-ponin kanssa, mutta kyllä sillä oli sutinoita omenalaaksolais-miestenkin kanssa... ;) Mansikkaa olisi saattanut jopa pitää hieman kevytkenkäisenä... :D
Mansikan kaksostytöt Milli ja Minttu olivat myös paljon mukana leikeissä. Tämä oli poikkeuksellista, sillä pääsääntöisesti koin vauvaponit vähän tylsempinä leikkien kannalta. Siniharjainen Milli oli kaksosista vilkkaampi ja taisi olla joskus mukana karkuretkillä Kiharan kanssa. Vaaleaharjainen Minttu oli hieman yksinkertainen eikä sillä aina oikein "leikannut". :)
Sympaattinen sydänkuvioinen Hertta on kaikkein ensimmäinen ponini! (Kerroin Hertasta enemmän ensimmäisessä Suuressa Ponipostauksessa, se on Kreikassa valmistettu keräilyharvinaisuus.)
Varsat Nuppu ja Kuutamoinen puolestaan ovat ensimmäiset lapsiponini - tai noh, Kuutamoinen oli oikeasti siskoni lelu, mutta karusti omin kaikki sisartenikin ponit itselleni...! :p Lukutoukka Nuppu tykkäsi briljeerata yleistiedoillaan. Se tunnettiin reiluna ja fiksuna pikkuponina, jolle aikuiset usein uskoivat luottotehtäviä. Kuutamoinen taas oli ujo ja vetäytyvä, eikä uskaltanut koskaan sanoa omaa mielipidettään.
Rainbow Pony -sarjan Varjotar oli mielestäni kaikkein kaunein ja ihanin ponini. Olin onnesta lytyssä kun sain sen..! Minusta sen värit ja kuviointi olivat jotenkin aivan täydellisen harmoniset... Varjotar oli salaperäinen ja omalaatuinen poni, se antoi itsestään ujon ja hiljaisen kuvan mutta osoitti tarpeen tullen temperamenttia. Se oli myös tunnettu älykkyydestään ja taiteellisuudestaan. Kaikki laakson miehet olivat siihen lääpällään.
Tytär Rusotar oli hassutteleva, vähän höpsö pikkuinen, joka ei monen mielestä ollut kovin tullut äitiinsä.
Kirsikka, Lolli ja Vilkku kuuluivat Hertan perheen ohella laakson ensimmäisiin asukkaisiin. Kirsikka rakasti järjestää juhlia ja viihtyi paljon keittiössä Omenan kanssa kokkailemassa herkkuja. Luonnollisestikin kirsikkapiirakka kuului sen bravuureihin..! :)
Aviomies Lolli oli rehti ja rauhallinen tapaus joka ei paljon pitänyt meteliä itsestään. Vikki yritti välillä houkutella sitä hamejahtiin, mutta Lolli pysyi uskollisena vaimolleen - ja sille yhdelle sallitulle liiton ulkopuoliselle tyttöystävälle...! ;)
Vilkku oli Nupun paras ystävä, ja yhdessä Yllättäjän kanssa ne muodostivat Omenalaakson touhukkaimman kaveriporukan. Nämä kolme olivat eniten mukana leikeissä. Yleensä juoniin liittyi aina jotain konflikteja prinsessa Rusettiinan kanssa.
Tuoksuva, kiharakutrinen Jasmiini oli Karamellin sisko, ja saapunut myöskin Texasista. Se oli hitusen hienohelmainen ja monien mielestä vaikeasti lähestyttävä. Muistan, että pidin Jasmiinia vähän kömpelön näköisenä, mutta koska sillä oli niin kaunis väritys ja upeat korkkiruuvikiharat, tein siitä leikeissä kaunottaren joka aiheutti välillä suuria mustasukkaisuusdraamoja.
Jasmiinin kaksostytöt Lila ja Rosa olivat nuorimmat lapset Omenalaaksossa. Muut eivät usein huolineet niitä leikkeihin mukaan, kun ne eivät muka osanneet mitään kun olivat niin pieniä.
Niin.... tämä "sallittu liiton ulkopuolinen tyttöstävä".... :D Koska miespuolisia poneja oli niin vähän, keksimme ystävieni kanssa (varsin sovinistisen) säännön, jonka mukaan miehillä sai olla yksi tyttöystävä vaimon lisäksi. Tämä mahdollisti sen, että naimattomat naiset saivat nekin välillä seurustella. :) Sääntö loi tietysti myös mehukkaat puitteet kolmiodraamoille....
Yksi pariskunta tapaili aina salaa hotellihuoneessa, joka rakennettiin kirjahyllyyn.
Omenalaaksossa asui vain yksi naimaton mies, Soave (tuo pinkki äijä suurimmassa sydämessä :)). Se tietysti heilasteli vähän jokaisen kanssa.
Ponimiehet kävivät myös baarissa. Ponipäiväkirjaani olen 9.7. 1989 kirjoittanut, että kaverini Anun poni Polle "joi yhteensä 11 tuoppia olutta eikä tullut humalaan". :D
Piparminttu seurusteli vakituisesti Lollin kanssa, mutta Vikin magneettinen vetovoima sai senkin välillä kurkkimaan "naapurin tontille"...
Nössö-Loiskekaan ei jättänyt tyttöystävä-sääntöä hyödyntämättä... ;) Kaikkien tavoitteleman Varjottaren seurassa se saattoi kokea olevansa vähän miehekkäämpi kuin hellapoliisi-Sateenkaaren kanssa kotioloissa. :D
Poni-Kauniit-ja-Rohkeat...
. . .
Leikin poneilla aika vanhaksi saakka, varmaan 11-vuotiaaksi. Jotenkin minusta tuntuu, etteivät sen ikäiset enää leiki nykyään... Taitavat jo käydä jossain diskoissa ja seurustella! :D Ehkäpä minä olen niin lapsellinen vielä 3-kymppisenäkin kun leikki-ikäni jatkui niin myöhään..? :P
Loppukevennyksenä Omenalaakson tiedot -vihkoon kirjattu äitini mielipide poneista:
Kuka muistaa vielä omia leikkejään? :) Kumpaan leiriin kuuluitte - ponit vai Barbit? :)
Kauniita alusvaatteita pidetään käsittääkseni yhtenä klassisimmista lahjoista joita mies voi naiselleen antaa korujen ja kukkien ohella. Meillähän tällaiset romanttiset muistamiset ovat arkisemmin – mutta ah-niin-arvostetusti – muotoa rakkaudella ostettu savulohifilee tai uusi objektiivi kameraan.
Ainoa alusvaatelahja, jonka Mr Karkkipäivä on minulle kymmenen vuoden aikana antanut, on Gene Simmonsin Family Jewels –TV-ohjelmaa mainostaneet alkkarit.
Tänä jouluna hän vihdoin kunnostautui.
Syksyn rintaliiviavautumiseni on ilmeisesti jäänyt mieleen ^_^ Minun piti ottaa asiakseni käydä kunnon liiviliikkeissä Kreikan matkan jälkeen, mutta tehtävä on edelleen suorittamatta. Asia on ollut koko ajan mielessäni, mutta rintsikkaostoksilla käynti on lopulta niin epämieluisaa puuhaa että se on kuin huomaamatta sysäytynyt joka viikko eteenpäin…
Nyt kun sain tämän hienon lahjakortin, voisin vihdoin hoitaa asian! :) Ja näköjään saan mukaan motivoivan konsultinkin. :p
Oletteko te saaneet miehiltänne/poikaystäviltänne alusvaatelahjoja? Ovatko ne olleet onnistuneita ja mieluisia?
Minun täytyy sanoa, että miehenä jännittäisi kyllä lähteä ostamaan jotain rintsikkalahjaa… Ymmärrän eleen romanttisuuden, mutta kuinka monesti miehen itse valitsemat liivit lopulta sopivat lahjan vastaanottajalle..? Itse kun ainakin kuulun niihin naisiin, joille vain ani harvat liivit istuvat, ja ne täytyy ehdottomasti sovittaa ennen ostoa.
Päätin lyödä vuoden loppuun vielä yhden arvonnan! :) Tästä lähtee helppoheikkityyliin läjä kosmetiikkaa ja kauneustuotteita; kaikki avaamattomia, käyttämättömiä tuotteita joita olen saanut lahjaksi sekä pr-tarkoituksiin. Joukossa suosikkejani kuten Cutrinin ihana Premium-hiusöljy ja Laveran Carrot-voide (jonka valmistus lopetettiin tänä vuonna - tässä päivämäärä kuitenkin vuodelle 2015! Sain näitä joululahjaksi Laveralta useamman kappaleen kun tietävät että tykkään tästä kovasti, yhden annan mieluusti arvontaankin!)
Osallistut "vuosiläjän" arvontaan kertomalla, mikä jäi tänä vuonna parhaiten mieleesi Karkkipäivän jutuista.
Osallistumisaikaa on tammikuun ensimmäiseen päivään (1.1.2014 klo 21.00) saakka. Laitathan osallistumiskommenttiisi myös sähköpostiosoitteesi sille varatulle riville.
Voittopaketissa seuraavat tuotteet:
Kiitos jälleen yhdestä vuodesta kanssani, lukijat! :)
Lapsuudenkodissani majailee ponikokoelmani "kantaosaston" lisäksi muuan toinenkin Sanni-kulttuurihistoriallisesti tärkeä kokoelma.
Kirjevihkoja. Kuinka moni kirjoitteli näitä ala- tai yläasteella? :)
Meidän piireissä nämä olivat todella suosittuja, ja minullakin oli kirjevihot varmaan viiden eri ystävän kanssa. Vihkojen aika sijoittui seiskalta ysiluokalle, lukiossahan tällainen harrastus oli jo liian "lapsellinen". Ja vaihtui esimerkiksi omalla kohdallani "oikeaan" kirjeenvaihtoon ulkomaisten kirjeystävien kanssa.
Tytöt 14-vuotiaina.
Mutta yhden ystäväni kanssa kirjevihkoperinne jatkui ja jatkui - Milin (jonka tapasitte mm. eilisessä Lavender Look -postauksessa). Kirjoitimme vihkoja kokonaista kymmenen vuotta, siihen saakka kun muutin toiselle paikkakunnalle. Näitä vihkoja on yhteensä 36 kappaletta. Ne käsittävät tuhansia sivuja kahden nuoren naisen elämää 14-vuotiaista 24-vuotiaiksi, erittäin rikkain yksityiskohdin tallennettuna. Aivan mieletöntä matskua!
Tästä kaikki alkoi 20 vuotta sitten. :) Ensimmäisen vihkon ensimmäinen kirje heinäkuussa 1993.
Vihkojen lukeminen on hykerryttävä kokemus. Etenkin niiden teini-iän vuosien aikaisten. Samalla nolottaa, naurattaa, säälittää, välillä surettaakin ja tuntee suurta sympatiaa tyttöjä kohtaan.
Vihot ovat myös värikkäästi kuvitettu ajan henkeen sopivilla kuvilla. Sivuilla vilahtelee sen aikaisia julkkiskomistuksia, lempiyhtyeitämme, leffatähtiä ja muita ajankohtaisia hahmoja. 15-vuotiaana sain pakkomielteen Mozartiin. Mili puolestaan on näemmä diggaillut David Duchovnya. Tai sitten ei. Myös ällöt tähdet sopivat kuvitukseksi.
Otsikotkin yritettiin viilata "nokkeliksi", hauskoiksi tai muuten vain oudoiksi. Pelkkä "Moikka!" ei enää ollut sallittua ensimmäisen vihon ensimmäisten kirjeiden jälkeen..! ^_^
Yksityiskohtien runsaus kirjeissä on aivan hengästyttävää. Vihko on aina ollut mukana kaikkialla (yhtä kirjettä olen kirjoittanut mm. keilahallissa, toista bileiden keskellä ja kolmatta jossain Euroopan halki kiitävässä junassa), ja sinne on kirjattu - usein jopa kellonajan tarkkuudella - kaikki päivittäiset tekemiset. Missä kahviloissa ja taidemuseoissa on käyty (teininä kävin paljon taidenäyttelyissä, haikeana noita aikoja muistellen...), mikä leffa katsottiin, mitä syötiin, millaisia ihmisiä istui viereisillä penkeillä junassa.... Popkulttuurin ilmiöt puidaan läpi vallan ihailtavalla intensiteetillä. Kirjeistä löytyy jopa reaaliaikaista kommentointia päivän Kauniiden ja Rohkeiden jaksoista... :D
Oikeasti aika mieletön ajankuvaus 10 vuodelta.
Ja löytyyhän vihoista toki myös paljon höpinää kosmetiikasta...! ^_^ 16-vuotiaana olen odottanut "onessani" (kirjoitin 'onnessani' aina yhdellä n:llä) että pääsisin käyttämään "tököttejä" ihooni...! :D
Tässä kirjeessä kysyin Mililtä mitä kosmetiikkamerkkejä hän ostaisi jos olisi varaa/saisi ostaa mitä vain. En tosin antanut hänen vastata vapaasti vaan rajoitin vaihtoehdot Lancômeen, Helena Rubinsteiniin, Elizabeth Ardeniin, Cliniqueen, Revloniin (!! jota tuolloin pidimme selektiivisenä merkkinä..!!), Dioriin, YSL:ään, Biothermiin, Clarinsiin ja Estee Lauderiin.
Itse kerroin valitsevani Cliniquen tai Rubinsteinin. :) Mili vastaa "kääntyvänsä Revlonin ja Biothermin puolelle". "Miksikäs muuten valitsisit Cliniquen ja Rubinsteinin?" hän kysyy minulta. "Vanhaksi mummoksiko tahdot että saa käyttää ryppyjä ehkäisevää voidetta?!"
Vihkojen kansitaide oli myös tärkeää. Suosikkimallini Linda Evangelistalle omistettiin parikin vihkoa.
Ainiin - minä olin muuten vihkojenkansityranni! :D En antanut Milin koskaan koristella kantta, se oli aina minun tehtäväni. :P
Pet Shop Boysin pojat olivat vihkojen kestovieraita ja seikkailivat kaikissa vihoissa vuodesta 1993 vuoteen 2003.
Kosmetiikkasitaatteja.... Repesin tuolle ylimmälle - on näköjään ollut samat putelivarasto-ongelmat jo 16-vuotiaana...! ^_^ Kosmetiikkahamsteri mikä hamsteri.
Tuo hajuvesijuttukin oli aika liikuttava, kerron kirjeessä siitä kuinka nuorempi siskoni olisi jo halunnut ostaa tuoksun mutta koki olevansa liian nuori käyttämään hajuvettä kuudennella luokalla. Itse kerron alkaneeni käyttämään tuoksuja peräti kuudennen luokan lopussa... Hahhaa, nykyään varmaan päiväkoti-ikäisilläkin on omat "Bieber-tuoksunsa"... :D
Kosmetiikan Top 10 -lista vuodelta 1997:
Ja Milin (kera Patrick Duffyn):
Tasan 18 vuotta sitten, 28.12.1995, olen kirjoittanut kirjeessäni mm. Guccin Accenti -hajuvedestä ja Revlonin sekä Hi & Dry'n -deodoranteista. Kirjeen lopussa kommentoin myös kaverieni kihlausta. "En mä vaan haluaisi olla tämän ikäisenä kihloissa, se on kuitenkin lupaus mennä naimisiin. Hirvittävää, en ikinä haluaisi olla niin sitoutunut!" :D
Viimeinen kirjevihkomme päättyy vuoteen 2003 jolloin muutin Ahvenanmaalle. Viimeisessä kirjeessä mietin tulevaa uutta elämääni saarella.
Tulinhan minä. :) Hyvin onnelliseksi.
.
Onko kellään vastaavaa "kulttuuriaarretta" kaappien kätköissä? Onko kirjevihkoperinne tuttu monelle teistä?
Vietän joka vuosi joulua lapsuudenkodissani äidin luona. Yksi kestävimmistä jouluperinteistä täällä on Amerikan tädeiltä muinoin saatu suuri, pehmeä joulukalenteri jossa seikkailee pieni nalle.
Se Nalle on rakkaimpia jouluun liittyviä muistojani. Ja Nalle seikkailee edelleen, vaikka olemme jo aikuisia. Nalle kuuluu yhtä erottamattomasti jouluun kuin kuusi ja lanttulaatikko. :)
Nalle aloittaa jokavuotisen taipaleensa aina 1. joulukuuta. Sen tehtävänä on etsiä joulu.
Kalenterin luukkujen kohdalla kerrotaan, mistä Nalle kunakin päivänä joulua etsii. Nallea siirretään kalenterissa tarran avulla. Lapsena oli aina niin jännittävää seurata Nallen retkeä - vaikka tiesikin, missä huoneessa se joulu lopulta odottaa. :)
Joulu löytyy lopulta 24. päivä olohuoneesta. :) Tänä aamuna Nalle sinne taas viimein saapui! ^_^
Äidilleni ei ole vielä lapsenlapsia kertynyt, mutta onneksi talo tuntuu olevan täynnä lapsia - tai ainakin erittäin lapsenmielisiä - joka tapauksessa..! :)
Joulun vakioperinteisiin kuuluu tietysti myös Lumiukko-animaation äärellä vetistely. Tänä aamuna näin ensimmäistä kertaa sille tehdyn jatko-osan, Lumiukko ja Lumikoira. Ehkä pikkuisen hanat avautuivat...!
Toivottelen lukijoilleni Nallen kanssa oikein hyvää ja rauhallista joulua!
Juomapostausta pukkaa taas. Heh, pitäisiköhän kuitenkin laittaa otsikon 'suuri' lainausmerkkeihin tai kysymysmerkillä... Ounastelen ettei kysely varmaan saa mitään hurjaa ryntäystä aikaiseksi :)
Kun marraskuussa käsiteltiin kahvi ja toissapäivänä tee, niin lyödään joukon jatkoksi kauteen kuuluva glögi. (Pitääkö vielä tehdä kaakaopostauskin? :D)
Glögi on niin hyvää. Mutta hyvää glögiä on vaikea löytää. Ja onneksi sen sesonki on lyhyt - siihen myös kyllästyy nopeasti. Mutta 3-4 viikon vuosittaisina periodeina nautittuna glögi on kyllä taivaallista.
Itse nautin glögini luonnollisestikin sokeroimattomana. Vaihtoehtoja on tällöin neljä. 1) Teen glögin itse teepohjaan. 2) Teen glögin itse sokeroimattomaan mustikka- tai mustaherukkamehupohjaan. 3) Ostan kaupasta Valion sokeroimatonta glögiä. 4) Ostan kaupasta Marlin sokeroimatonta glögiä.
Ensimmäisenä vhh-joulunani tein glögin itse mustaherukkamehuun. Ei ollut hääppöistä, mutta kelpasi paremman puutteessa. Teeversiota en edes kokeillut, sillä lisään glögiini aina punaviiniä eikä tee + punaviini kuulosta kovin houkuttelevalta kombolta. Viime jouluna ystäväni vinkkasi Valion sokeroimattomasta glögistä, ja se osoittautui vallan kelvolliseksi tavaraksi. Siitä saa jopa oikein erinomaista glögiä hyvällä viinillä! (Siskoni luona oli viimeksi Peter Lehmannin Shirazia - täydellinen pari glögille..!! <3)
Suomen markkinoilla ei käsittääkseni ole kuin nämä kaksi sokeroimatonta glögiä. Marlin versio on aavistuksen hiilaripitoisempaa (Valio 3 g / 100 g, Marli 3,8 g / 100 g), mutta tärkeintä on maku - ja Valio maistuu paremmalle kuin Marli. Vaikka ainekset ovat kummallakin aika lailla samat. Valion on makeutettu aspartaamilla ja asesulfaami K:lla, Marlin sukraloosilla ja asesulfaami K:lla. Marlissa on hitusen enemmän mausteita, esim. pomeranssinkuorta jota Valiossa ei ole.
En ole koskaan pitänyt glögin imelyydestä, en edes ennen vhh-aikojani. Minusta glögin luontainen, ihana mausteisuus hukutetaan useissa valmisglögeissä järkyttävään sokerimäärään. Tuskin kaikki sokerinsyöjätkään arvostavat niin hallitsevaa makeutta..? Jo pelkästään siksi glögi "vaatii" minusta alkoholilisän - saapahan imelyyttä lantrattua jollain. :) Ennen laimensin glögiä vaikka sitten vedellä jos ei alkoholia ollut saatavilla. :D
Mitenkäs te ja glögi? Tummana vai vaaleana? Alkoholilla vai ilman? Paras glögimerkki? Rusinat ja mantelit messiin vai ei kiitos lisukkeille? Vai yöks koko glögi?
Niille jotka eivät jaksa kommenttiboksiin vastailla on blogin sivupalkissa kysely. :)
* * *
Sitten vähän "pakinaa". Minulla on ollut taas parin viime päivän ajan lievä kosmetiikkaväsymys. Mutta ihan vain lievä. ;) Kuitenkin sellainen, että ei ole tehnyt niin mieli kirjoittaa kosmetiikasta - vaikka olen siitä kirjoittanutkin. Matskua on niin paljon varastossa. Luulen, että otin kesän ja syksyn aikana vastaan ihan liikaa testituotteita ja nyt ne tavallaan syyllistävät ja "hengittävät niskaan", koputtelevat Hemnesin laatikoiden reunoja ja muistuttavat kuinka monta kuukautta ovat odotelleet. Vaikka eihän niistä ole pakko kirjoittaa.
Mutta hei! Maaliskuun romahduksen jälkeen opin paljon ja muutuin! :) Minun ei varmasti enää koskaan tarvitse kirjoittaa tuollaista kirjoitusta. Juuri siksi olette mm. tällä viikolla saaneet lukea teestä ja glögistä! Jos kirjoittaa väkisin jostain aiheesta, ei siitä ole iloa kellekään. Viime keväänä pelkäsin, että kosmetiikkaähkyni oli lopullinen, ja sitä myötä bloginikin ehkä kuihtuisi pois... Mutta ei, minä rakastan kosmetiikkaa, se ei tule muuttumaan. Jos parina päivänä tekee mieli nakata putelit parvekkeelta - ei mitään hätää! :) Kirjoitan glögistä ja ensi viikolla halaan taas shampoitani! ^_^
.
Tänä aamuna heräsin varhain joulukorttityöpajani ääreen. Meille on tullut vasta kolme korttia, itse väkersin tänään 50. :) Perinteet ovat tärkeitä, ja sellaista joulua ei tule jolloin minä en kortteja lähettäisi.
Juuri nyt minun tekee kaikkein eniten mieli fiilistellä joulua. Kosteusvoiteissa ja ripsiväreissä ei oikein ole mitään jouluista. :) Maustekakussa ja kynttilöissä sen sijaan on. Aion kokeilla uutta vhh-joulukakkureseptiä ja tällä hetkellä se ilostuttaa enemmän kuin aamuin ja illoin tapaamani ihanan tuoksuinen Estelle & Thild -voide.
Se on ihan ok! :) Kosmetiikkabloggaajakin saa sanoa niin! ^_^
Korttipajasta...! :) Kuva viime talvelta.
.
P.S.
...ensi viikolla saatte kuitenkin lukea ei-niin-jouluisaa Hius-teemaviikkoa...! ^_^
Tulin eilen illalla todella surulliseksi, vaikka minun pitäisi olla iloinen.
Kirjoitin tätä tekstiä aamukahteen. Olen miettinyt koko päivän haluanko julkaista jotain näin henkilökohtaista. Mutta kyllä minä haluan, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.
Jos et kestä ylitunteellisuutta, hyppää tämän jutun yli.
Olen kertonut nuorimmasta sisarestani, joka viihtyy kaukana Suomesta ja viettää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Tämän syksyn hän on taas ollut Etelä-Amerikassa. Välillä hän oli poissa kokonaiset kolme vuotta. Tänä aikana puhuimme puhelimessa vain kahdesti. Olin niin onnellinen kun hän vihdoin palasi Suomeen viime jouluna. Oli mieletön hetki nähdä rakas ihminen siinä yhtenä kappaleena niin pitkän ajan jälkeen..! Äänikin oli muuttunut. Ja kasvoille uurtunut nähtyä elämää. ”Hei ipana, sinullakin alkaa jo olla ryppyjä silmäkulmissa!” nauroin. Sisareni on minua 7 vuotta nuorempi eli ei enää mikään teini. Mutta minulle hän on aina se "pienin", suojeltavin. Mielessäni hänen kasvonsa ovat aina 17-vuotiaan.
Keväällä hänellä ehti jo olla suunnitelmia Suomeen jäämisestä. Mutta kun koulujen ovet eivät auenneet, hän pakkasi taas loppukesästä rinkkansa. Paluulento jäi käyttämättä ja kuukauden reissu venyi viideksi. Sisko lupasi palata jouluksi. Ajattelin, että eihän tämä syksy enää tunnu missään kun selvisin niistä kolmesta vuodestakin.
Eilen juttelin siskoni kanssa netissä pitkästä aikaa.
Ei hän halua enää Suomeen. Hän hakee opiskelemaan Argentiinaan ja aikoo jäädä Etelä-Amerikkaan.
”Tiedät ettei minulle ole Suomessa mitään. Haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan”.
Tiedän täsmälleen mitä siskoni tarkoittaa, mutta silti sydämeni murtui. Tätä en halunnut kuulla. En pysty edes muistamaan milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla, mutta eilen itkin. Niin että räkä valui.
Siskoni ei ole enää mikään lapsi vaan aikuinen joka päättää itse elämästään. Ymmärränhän minä että hän on onnellisempi jossain muualla kuin täällä, ja toki ihmisen kuuluu seurata sydäntään. Mutta samalla en ymmärrä. Miksei hänen sydämensä sano, ”Haluan olla lähellä perhettäni”? Eikö hänellä ole ikävä meitä? Miten hän voi vain…. jättää meidät?
Etelä-Amerikka ei ole mikään Barcelona (jossa siskoni myös asui vuosia). Ei sieltä tulla käymään kerran puolessa vuodessa. Hyvä jos kerran vuodessa. Kyllä sen tietää mitä Etelä-Amerikkaan jääminen tarkoittaa. Minun on hyväksyttävä se, että en saa olla osa siskoni arkea. Hänestä tulee vain ”joulusisko”. Harvoin vieraileva ”guest star”.
En koskaan halunnut äidin ja hänen siskojensa kohtaloa. Äidilläni oli kaksi vanhempaa siskoa jotka muuttivat Yhdysvaltoihin kun äitini oli vielä kouluikäinen. Äiti on tavannut heitä tämän jälkeen alle 15 kertaa koko elämänsä aikana. Ei sieltä vain tultu käymään. Kun oli jo uusi elämä; perhe, työt, ystävät…. Suomi tuntui heille niin etäiseltä.
Siskoni ovat minulle kaikki kaikessa, ja olen aina ollut kauhuissani äidin ja hänen sisartensa etäisyydestä. Olen usein kysynyt häneltä, "Miten voit olla puhumatta siskojesi kanssa vuoteen? Eikö sinusta tunnu pahalle kun ette koskaan tapaa?" Nyt minulle jo nuorimmalle siskolle on käymässä samoin. Enkä voi tehdä sille mitään. Se tekee minut niin onnettomaksi. Ja kiukkuiseksikin, itselleni. Miksi olen niin itsekäs että tunnen näin, kun minun pitäisi päin vastoin kannustaa siskoani unelmien toteuttamisessa? Miksi haluan taivutella hänet jäämään jonnekin jossa hän on onneton, vain että minulle tulee parempi mieli?
Kun siskoni olivat pieniä, minulla oli tapana kiusata heitä. Olin tuolloin alle 12 vuotias. Kiusaus kohdistui etenkin nuorimpaan. Hän oli minun silmissäni tyhmä ja hidas rääpäle, ja ärsyynnyin suunnilleen kaikesta mitä hän teki. Nahistelu sisarusten kesken on tietysti ihan normaalia, mutta minun käytökseni nuorinta kohtaan ei ollut normaalia. Olin hänelle lakkaamatta sydämetön ja ilkeä ilman mitään näennäistä syytä. Saatoin sulkea hänet pimeään huoneeseen itkemään enkä päästänyt ulos.
Oikeasti taustalla oli tietysti syynsä. Mutta ne eivät liittyneet siskooni vaan minuun ja siihen, mitä olin käymässä läpi. Siskoni on antanut minulle jo kauan sitten anteeksi, mutta muistot vainoavat minua. Tiedän, että kiusaus jätti myös siskooni jäljet. Miten saatoin olla niin julma, se oli kertakaikkisen käsittämätöntä.
Lähennyimme nuorimman siskon kanssa kunnolla vasta hänen lukioaikoinaan, kun tulimme iänkin puolesta lähemmäs toisiamme. 13-vuotiaan ja 20-vuotiaan voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, 6-vuotiaasta ja 14-vuotiaasta puhumattakaan. Alle 2-kymppisenä 7 vuotta on hurjan suuri ikäero.
Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun minulle alkoi valjeta, kuinka välkky ja taiteellisesti lahjakas siskoni olikaan. ”Pieni tyhmä rääpäle” olikin itse asiassa älykkäin meistä sisaruksista. Hänestä tuli meistä kaikkein taiteellisin, herkin, filosofisin. Idealistisin. Me muut olimme kertakaikkiaan niin... tavanomaisia hänen rinnallaan.
Sitten minä muutin Ahvenanmaalle, ja pian tämän jälkeen sisko kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti reissuvaihteensa. Mille tielle hän on jäänyt.
Eurooppa-vuosien aikana sentään tapasimme kaksi, kolmekin kertaa vuodessa. Sähköpostihiljaisuus kasvatti silti huolta ja etäisyyttä välillä valtaviin mittoihin. Noina aikoina siskoni oli todella huono pitämään yhteyttä ja kolmekin kuukautta saattoi kulua ilman että hänestä kuului sanaakaan. Hän ikään kuin katosi omaan maailmaansa jossa aika kulki eri tahtia, hän ei sanojensa mukaan edes huomannut että oli kulunut niin kauan viestien välillä.
Joka kerta tavatessamme kuitenkin tunsin, että kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Kuunnellessani siskon tarinoita hänen elämäntyylistään, saatoin kokea vain suurta ihailua ja arvostusta. Tämä ihminen lähti kirjaimellisesti toteuttamaan unelmiaan, eikä antanut minkään yhteiskunnan normien sanella mitä hänen tulisi tehdä.
Koska sisareni on reissannut käytännössä koko aikuisikänsä, kukaan meistä perheessä ei ole päässyt osalliseksi hänen ”arkeaan”. Saatteko kiinni siitä, mitä tarkoitan..? Vaikka en välillä ole nähnyt toistakaan sisartani moniin kuukausiin, olemme silti pitäneet yhteyttä puhelimitse ja olleet aina viivalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tunne on aivan eri, kun tiedät missä sisaresi asuu, millainen hänen kotinsa on, missä hän käy töissä, millaisen leikkauksen hän otti viimeksi kampaajalla… Nuorimmasta sisarestani en ole tiennyt mitään tällaista sen jälkeen kun hän lähti maailmalle. Hän vain on… jossain. Berliinissä. Barcelonassa. Boliviassa. Vallatussa talossa. Ystävän luona. Mutta paikat ja ihmiset ovat meille tuntemattomia, kasvottomia.
Koko ajan olemme odottaneet, että seikkailuvaihe jossain vaiheessa päättyy. Se on tuntunut itsestään selvältä. Totta kai tulee aika, jolloin saamme hänet takaisin.
Viime keväänä sisko antoi ymmärtää, että nyt se hetki olisi käsillä. Tunsin niin syvää iloa ja huojennusta. Voisimme lopultakin alkaa ”kulkea hänen rinnallaan”, tulla fyysisesti osaksi hänen elämäänsä. Damn it, minä haluan vaihtaa sähköpostiviestit oikeaan ihmiseen jonka lämpimään käteen voin tarttua.
Ja nyt… se repäistiin käsistäni. Argentiina. Olen niin suuressa tunnekuohussa että en tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi olla iloinen siskoni puolesta, mutta tällä hetkellä pystyn vain tuntemaan surua ja haikeutta. ”Amerikan sisko”…. Niin kuin äidilläni. Joulukorttisisko. Sähköpostisisko.
Olenko minä paha ihminen kun haluaisin käyttää kaikki keinot pidätellä siskoani Suomessa, taivutella jäämään lähellemme? Jokin osa sisälläni huutaa, että minulla on oikeus saada pitää siskoni luonani, hän on jo omistanut niin monta vuotta itselleen että nyt on minunkin vuoroni. Kun sanon tämän ääneen, tajuan kuinka järjetöntä se on. Silti en voi estää tunteita. Olen hurjan surullinen!
Maantiede tuli väliimme juuri kun olimme ystävystyneet, tulleet läheisiksi. Olen vain odottanut, että voisimme jatkaa siitä mihin 10 vuotta sitten jäimme. Mutta siskoni ei halua palata. Minun on vain yritettävä hyväksyä se.
.
Onko teillä kellään sisarta, veljeä tai muuta läheistä perheenjäsentä, joka asuu toisessa maassa tai jota jostain muusta syystä näette todella harvoin? Miltä se teistä tuntuu? Onko se vaikuttanut läheisyyteenne? Voiko siihen koskaan tottua..?
