Olin viime keväänä tekemässä entisessä työpaikassani vuoroa, kun esimieheni veti minut sivuun ja näytti vakavalta. ”Kuule, pääsisitkö töihin toukokuussa? Minna on jäänyt sairaslomalle. Häneltä löydettiin rinnasta kasvain eikä vielä tiedetä onko se hyvän- vai pahanlaatuinen.”

Se oli aivan hirveä säikähdys. Tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut ketään jolla olisi ollut kasvain. Olin aivan neuvoton ja suruissani Minnan puolesta. Minnahan oli vielä niin hurjan nuorikin...!

Nyt Minna on käynyt läpi leikkauksen ja toipuu. Ajattelin Minnaa heti kun aloin miettiä kirjoitussarjaa erilaisten naisten suhteesta rintoihinsa. Vähän emmin ennen kuin rohkenin pyytää häntä mukaan, mutta Minna suhtautui juttuun myönteisesti ja kirjoitti kokemuksistaan todella avoimesti.

Tässä on siis Minnan tarina.

Kaikki alkoi siitä, kun Minnan mielialat alkoivat heilahdella rajusti. Tunteenpurkaukset olivat niin voimakkaita, että Minna luuli olevansa tulossa hulluksi. Hän sai selittämättömiä raivokohtauksia, hakkasi välillä nyrkillä sänkyään kun ei muutakaan voinut lyödä tai itki vuolaasti keittiön lattialla.

Elettiin syksyä 2012. Minna oli 21-vuotias.

Joulun jälkeen tilanne tuntui alkavan tasaantua. Mutta sitten alkoivat säryt.

”Olin huomannut jo edelliskesänä että vasemmassa rinnassani oli jokin pieni patti,” Minna kertoo. ”Se vihlaisi aina välillä mutta ajattelin, että se oli vain jokin normaali kysta.”

Minna kävi tuolloin lääkärissä, joka tunnusteli rinnan ja totesi, että kyseessä on varmasti kysta joita esiintyy usein nuorilla naisilla. Sille ei tarvitsisi tehdä mitään. Minnaa neuvottiin rauhoittumaan ja tarkkailemaan tilannetta.

Tämän vuoden alussa, tammi-helmikuun tienoilla Minna muistaa tuskailleensa, kuinka vasen rinta pulpahti aina ulos rintaliiveistä. Hän oli jo joulun jälkeen huomannut rinnan suurentuneen. ”Halusin ajatella vielä silloinkin, että tämä on normaalia ja rintani varmaankin kehittyvät vielä, täytyy vain lähteä rintsikkaostoksille”.

Lopulta Minnan avomieskin alkoi kiinnittää asiaan huomiota. Minnan rintaa särki jatkuvasti, se oli kivikova ja kosketusarka. ”En ollut halunnut kokeilla rintaani enää aikoihin koska jo tavallaan tiesin että jotain oli pahasti pielessä. Olin todella peloissani.”

Minna varasi ajan tutkimuksiin. Lääkäri oli jälleen varma, että kyseessä oli normaali kysta joka vain oli kasvanut suureksi. Patti oli tässä vaiheessa halkaisijaltaan n. 10 cm. Lääkäri sanoi, että se painaa tervettä rintakudosta ja rinta on siksi niin kipeä. Minnalle kerrottiin, että asia hoituisi punktoimalla, ja hänelle varattiin aika rintaklinikalle.

”Muistan kun tulin kotiin kädessäni lähete rintaklinikalle. Itkin ja olin aivan poissa tolaltani. Olin tavallaan helpottunut lääkärin sanoista, mutta samalla kauhuissani edessä olevasta operaatiosta. Jossain mieleni sopukoissa tiesin, että rinnasta saattaisi paljastua jotain paljon pahempaa.”

Punktioaika olisi ollut kuukauden päästä, mutta Minnan äiti sai aikaistettua sitä. Ja onneksi sai, sillä kävi ilmi että ”rinta-asukki” kasvoi vauhdilla.

Minna kertoo saaneensa rintaklinikalla epäempaattista kohtelua. Minnaa pelotti niin, että hän olisi halunnut äitinsä mukaan tueksi operaatiohuoneeseen. Tätä ei kuitenkaan sallittu. Hoitohenkilökunta ei osoittanut Minnan kaipaamaa myötätuntoa. Minna makasi hoitopöydällä eikä pystynyt pidättelemään itkuaan. ”Siinä minä makasin yksin eriparirintojeni kanssa. Hoitaja ei sanonut mitään ja lääkäri jäi oviaukkoon rupattelemaan toisen hoitajan kanssa, ovelta oli suora näkymä käytävään”.

”Lääkäri pisti kylmää geeliä rinnoilleni ja alkoi ultraamaan. Hetken päästä hän totesi; ’Ei täällä mitään kystaa ole. Täällähän on valtava kasvain, verenkierrot ja kaikki.’”

Minna kertoo menneensä niin shokkiin että loput tutkimuksista menivät sumussa. Minnasta otettiin koepaloja ja hänelle tehtiin mammografia. ”Muistan hämärästi kun seisoin mammografialaitteen vieressä ja pyörrytti kamalasti, radiosta soi Pelle Miljoonan Tahdon rakastella sinua jota hoitaja lauleskeli. Hän käski minun seisoa suorassa ’ettei tarvitse montaa kertaa ottaa’…”

Tutkimusten lopuksi ilmeetön lääkäri toivotti Minnalle hyvää kevättä (!) ja kertoi oman lääkärin ottavan yhteyttä leikkaukseen liittyen. Minna käveli huoneesta ulos lähes lamaantuneessa tilassa. ”En tiedä olinko järkyttyneempi kasvaimesta vai saamastani tunteettomasta kohtelusta.”

(Minna ja hänen äitinsä antoivat klinikalle palautetta hoitohenkilökunnan käytöksestä. Minnaan otettiin myöhemmin yhteyttä ja hänen saamaansa kohtelua pahoiteltiin.)

Rintaklinikan ikävän kokemuksen jälkeen kaikki muuttui paremmaksi. Minna pääsi esitapaamiseen leikkaavan kirurgin kanssa ja hänelle selitettiin perin pohjin mitä leikkauksessa tulisi tapahtumaan. Minnan huojennukseksi lääkäri kertoi, että leikkauksen riskit olivat erittäin vähäiset. Koepaloista selvisi, että kasvain oli hyvänlaatuinen. Se oli valtavan kokoinen, mutta ei ollut levinnyt mihinkään.

Tässä vaiheessa Minna sai myös selityksen syksyisille raivokohtauksilleen. Kasvain oli laittanut hormonit sekaisin.

Minna kertoo, että ainoa leikkauksessa jännittänyt asia oli se, tulisiko rinta palautumaan normaaliksi kasvaimen poiston jälkeen. Minna näki pelkokuvia epämuodostuneesta möykkyrinnasta jossa nänni roikkuisi, ”vai olisikohan minulla nänniä enää ollenkaan”… Hän ei ollut myöskään aiemmin ollut leikkauksessa tai nukutuksessa, joten itse operaatiokin jännitti.

Minna naureskelee, että siinä tilassa hänen päässään ei tuntunut olevan montaakaan fiksua mietettä.  ”Olimme varanneet ystäväni kanssa jo talvella matkan Kyprokselle, ja lähtö oli heinäkuussa. Pelkäsin kuollakseni miltä rinnat tulisivat näyttämään bikineissä ja pääsisinkö edes uimaan lomallani. Kirurgini varmasti muistaa kuinka monesti kysyin että pääsenkö matkalleni…”

Leikkauspäivä koitti 15. toukokuuta. Minnan avomies saattoi Minnan sairaalaan. Avomiehen mukaan Minna oli niin sekaisin jo pelkästä esilääkkeestä, että jos hän olisi vielä saanut toisen ei nukutusta olisi tarvinnut ollenkaan. Minna itse muistaa olonsa olleen uninen ja sekainen mutta todella hyvä. Viimeinen muistikuva leikkauspöydällä oli hymyilevästä kirurgista.

Sitten Minna heräsi heräämössä hoitajan lausuessa hänen nimeään. Kipu rinnassa oli kova, mutta se vaimeni heti lääkkeillä.

Osastolla lääkäri ja hoitaja tulivat tapaamaan Minnaa. Leikkaus oli onnistunut täydellisesti. Minna sai kirurgilta kuvan kasvaimestaan – se oli painoltaan 318 grammaa ja halkaisijaltaan 14 cm. ”Voi helv****!, sanoin. Siinä oli semmoinen mötti ettei oltu ennen nähty!”

Ei ihme ettei Minnan vasen rinta ollut mahtunut 75C:n liiviin, tuollaisella ”salamatkustajalla”.

Seuraavana aamuna kirurgi tuli poistamaan suurimmat sidokset ja Minna pääsi näkemään rintansa. Huojennus oli mieletön. ”Siinä se oli, kaunis pyöreä pikku tissini hieman runnellun näköisenä mutta ennalleen palautuneena. Nyt sitä koristi vain pitkä haava vasemmassa reunassa. Sinä hetkenä olin niin onnellinen että vain itkin, kiitin kirurgia että hän oli  palauttanut takaisin rintani, minun kauniit pienet rintani.”

Minna on äärettömän kiitollinen perheeltään ja ystäviltään saamastaan tuesta, mutta haluaa nostaa esiin yhden asian.

”Tiedän, että ystäväni tarkoittivat vain hyvää, mutta pahinta mitä minulle sairauteni aikana sanottiin oli, ’Mutta onneksi se on vain rinta’, ’Eihän sitä kukaan näe, tissi sinne tänne’.  Haluan sanoa kaikille noin ajatteleville, että siltä se varmasti tuntuu jos olet terve ja haluat lohduttaa toista, mutta rinnat ovat suuri osa naisen minäkuvaa, ja on loukkaavaa vähätellä niiden tärkeyttä.”

Minna käy säännöllisesti kontrollitarkastuksissa jotta kasvaimen mahdollinen uusiutuminen huomataan ajoissa. Hän sanoo ettei aio elää pelossa, vaikka jättiläiskasvain luonnollisestikin jättää loppuelämäksi erilaisen huolen tunteen terveydestä. ”Minulla oli onnea että kasvain oli hyvälaatuinen. Mutta aivan yhtä hyvin tilanne olisi voinut olla toinen. Arpi muistuttaa minua joka päivä elämän tärkeydestä.”

Minna esiintyy jutussa nimimerkillä.

*  *  *  *  *  *  *  *  *  *

Sanni:

Minun täytyy tunnustaa, että en ole vuosikausiin tunnustellut rintojani kovinkaan säännöllisesti, vaikka jokaisen naisen pitäisi. Rinnan koskettelu on aina ollut minulle vastenmielistä. Rintani ovat - en sitten tiedä johtuuko siitä, että rasvakudosta on niin vähän -, inhottavan "muhkuraisen" tuntuiset ja kun niitä painelee, niin tuntee kaiken maailman muljahtavia juttuja... Joskus alle 2-kymppisenä luulin löytäneeni kyhmyn ja varasin huolesta suunniltani ajan lääkäriin, mutta patti olikin sitten vain luonnollinen osa rintakudosta.

Tämän jälkeen lakkasin pikkuhiljaa tunnustelemasta rintojani. Se vain jotenkin... jäi. Koin sen niin inhottavaksi puuhaksi ja rinnan luontainen muhkuraisuus aiheutti "vääriä hälytyksiä". Vasta tänä vuonna olen taas alkanut muistaa suorittaa tutkinnan, teen sen ehkä kerran kuussa. Se pitäisi varmasti tehdä vieläkin useammin. Minnan kaltaisia tarinoita lukiessa ymmärtää, että rintojen tunnustelun pitäisi kuulua jokaisen naisen itsestäänselvään arkirutiiniin.

Kuinka moni teistä tunnustelee rintansa säännöllisesti?

"Äkkiä ajatellen tuntuu, että olen aina ollut aika sinut rintojeni kanssa... Vaikka eihän se ihan niin ole, teinivuosina kuuluin itsekkin ennemminkin pieni- kuin isotissisten klaaniin.”

Näin aloittaa haastattelun ystäväni, kahden lapsen äiti ”Reetta”. (Myöskään Reetta ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään.) Olemme Reetan kanssa saman ikäisiä ja tunteneet ala-asteen ensimmäisestä luokasta, eli yhteistä historiaa riittää. Minun muistoissani Reetta on aina ollut se Miss Itsevarmuus, lapsesta saakka. Ja suosittu. Reetalla oli meidän kaveriporukassa ensimmäisenä poikaystävä. Muistan, että olin siitä vähän kateellinen.

”Silloin toivoin, että ne olis ollu isommat ja paremmat ja ainakin jotenkin erilaiset…” Reetta jatkaa.

Niin. Onkohan kellään ollut teininä muunlaisia ajatuksia rinnoistaan? Isotissiset ovat toivoneet pienempiä, pienirintaiset isoja, eriparirintaiset samankokoisia, ketunnenäiset pyöreämpiä… - Onko lukijoiden joukossa joku joka voi sanoa aina olleensa tyytyväinen rintoihinsa?

En ole koskaan aiemmin Reetalle oikein kertonutkaan, millaista kateutta hänen itsevarmuutensa aiheutti minussa nuorempana.

Vaikka Reettakin toivoi, että rinnat olisivat olleet erilaiset, hänen suhtautumisensa itseensä ja kehonkuvansa olivat paljon terveemmällä tolalla kuin omani.

”Luulen, etten koskaan potenut mitään todellista rintakriisiä,” Reetta kirjoittaa. ”Ongelma oli samaa luokkaa kuin vaikka se, kun toivoo hiusten olevan tummemmat tai vaaleammat, nenän pienempi tai suorempi tai jotain vastaavaa.”

”Ainoa hetki, jolloin olin hieman murheellinen tissieni suhteen, oli ensimmäisen lapseni ollessa 4-5 vuotias. Laihduin silloin reilut 10 kiloa ja sen kyllä huomasi myös tisseissä, oltiin kai lähellä sitä kuuluisaa ajokoirankorvaa :D”.

Reetta kertoo, että raskaudet ja imetys ovat luonnollisestikin jättäneet pysyvät jäljet rintoihin. Raskausarpia tuli ensimmäisessä raskaudessa jonkun verran, mutta ne ovat kuulemma haalenneet lähes huomaamattomiksi. Muutoksen ollessa tuore asia tietenkin mietitytti, mutta nyt vuosien jälkeen Reetta ei enää osaa palata samoihin fiiliksiin. Hän on sinut rintojensa kanssa.

Toinen raskaus ja imetys eivät niinkään enää saaneet dramaattisia muutoksia aikaan, vaikka Reetta imetti nuorempaa lastaan yli vuoden.

Reetta kirjoittaa painovoiman todennäköisesti näyttäneen suuremman mahdin kuin raskaudet konsanaan. ”Kuuluisassa kynätestissä kyniä mahtuisi – ja pysyisi – tissien alla varmaan useampikin. :)”

Reetan kuppikoko on tällä hetkellä B, ja hän on tyytyväinen ”luomuihinsa”. Leikkauksista Reettaa toteaa, ettei usko operaation olevan riskien arvoinen. Eikä hän tällä hetkellä tunne mitään tarvettakaan rintojen paranteluun.

Däämn, nainenhan on todellakin edelleen terveen itsekuvan perikuva..! Ihanaa, Reetta!

”En osaa sanoa tarkkaa aikaa milloin tein sinunkaupat rintojeni kanssa, luulen että se oli samoja aikoja kun suhde koko vartaloon muuttui jotenkin lempeämmäksi. Elettiin kuitenkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeisiä aikoja.”

”Ehkä sekin vaikutti asiaan, että ajatukset lakkasivat pyörimästä oman navan ympärillä ja oli oikeasti paljon vähemmän aikaa ajatella, että ’mites ne tissit’. :D”

Kysyn, vaikuttivatko raskauden jälkeiset vartalonmuutokset jotenkin Reetan kokemukseen itsestään naisena. Kokiko hän itsensä vähemmän viehättävänä ja "kulahtaneena" vai päinvastoin jopa naisellisempana, kun rinnat olivat täyttäneet luonnollisen tehtävänsä?

”Ehkä tosiaan viehättävämpänä”, Reetta vastaa – ilokseni. ”Itsevarmuus ja itsensä arvostaminen ovat kai jotenkin sidonnaisia myös ikään ja kokemuksiin.”

Haastattelun lopuksi kysyn, onko Reetta koskaan saanut suoranaisia kommentteja miehiltä rinnoistaan. Reetta nauraa. (*Haha* - lukee sähköpostissa. ;))

”Muistan yhden kommentin samoilta ajoilta kuin tuo sinunkin ei-niin-mukava, ja se meni jotenkin näin: ”Kouran kokonen on sopivan kokonen!”

Ihan positiivissävytteistä palautetta on tullut muuten, Reetta kirjoittaa. ”Miehet ei oo ihan niin nuukia noiden tissien kanssa kuin naiset luulee..! ;)"

Tähän lauseeseen on hyvä päättää tämä haastattelu. Kiitokset Reetalle, kunpa useampi nainen olisi noin hyvää pataa itsensä kanssa.

Rintasarjan neljännessä ja viimeisessä osassa tapaamme ystäväni, jonka elämä sai viime syksynä odottamattoman käänteen kun hänen rinnastaan löydettiin suuri kasvain.

- Sulla on isot tissit. Saako niitä puristaa?

- Purista ja kuole.

- Oikeesti?

- No ihan #%@$ oikeesti!

”Leilan” (ystäväni ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään) rinnat alkoivat kasvaa 10-vuotiaana. Noihin aikoihin ei liity mukavia muistoja. Sukujuhlissa sedät ja tädit saattoivat ihan pokkana kommentoida kaikkien kuullen että ”Katsos, onpas Leilan rinnat kasvaneet!” ”Leila, sinullahan alkaa jo olla rinnat”. Miltä tuntuu 10-12-vuotiaasta kuulla tällaista? Leila kertoo noiden nöyryyttävien tilanteiden kummittelevan vielä tänäkin päivänä mielessään. Miten aikuiset kehtaavat nolata lasta tuolla tavalla?

Yläasteaikoina Leila ei todellakaan kokenut olevansa se minun näkökulmani lucky bastard, vaan ”ällöttävä läski”. ”Vain läskeillä on tissit”, hän kertoo ajatelleensa silloin. No, läskiksi ei Leilaa minun muistojeni mukaan kutsuttu, mutta huomiota hänen rintavarustuksensa kyllä sai. Pojat kokivat oikeudekseen huomautella ”isoista tisseistä” ja puristella niitä suunnilleen ohi kulkiessaan.

Hämmentävää kyllä, tämä käytös ei tunnu rajoittuvan murrosikäisiin poikiin, vaan Leila on saanut aikuisiälläkin tottua baareissa käsiksi käyviin miehiin. Heidän järjenjuoksunsa tuntuu kulkevan rataa; ”Tuossa on nainen jolla on isot rinnat, koska rinnat ovat esillä niin niihin saa varmasti myös koskea”. Leila ei mitenkään pukeutumisellaan halua korostaa rintojaan, eikä mene baareihin syväänuurretuissa, rintavakoa tarjoavissa ”tissipaidoissa”. Suuret rinnat ovat kuitenkin käpälöijien mielestä tarpeeksi tyrkyllä ihan tavallisissa topeissakin, ja kun rintoja ei oikein voi kätkeäkään, niiden vetämän huomion – ja röyhkeiden fyysisten kajoamisten – kanssa on vain elettävä.

Leila kertoo, että jopa tuttavapiiristä löytyy ihmisiä, jotka saattavat muka huumorilla kommentoida hänen rintojaan, tai koskea niihin.

Voin itse vain kuvitella miten kiusalliselta ja inhottavalta tuollainen tuntuu. Pienirintaisuutta ei sentään kukaan aikuisiällä ole enää kommentoinut – saati sitten että joku (no, miestäni lukuunottamatta, heh) yrittäisi koskea rintoihini…!

Leilan rinnat ovat tätä nykyä kokoa 75F, eikä rintojen koko tee vaatehankintoja helpoksi. ”Olisko kerrankin nautinto ostaa edulliset, sopivat liivit vaikka tuosta viereisestä tavaratalosta, juu ei…” Mukavat, sopivat rintaliivit isorintaiselle saa Leilan mukaan alkaen sadalla eurolla, ja valikoima perusliikkeissä on onneton. Mikä olisi Leilan ihannekoko, jos hän saisi päättää? "75D tähän kroppaan. 60B utopiakroppaan....."

Leila tykkäisi käyttää paitapuseroita, mutta on mahdotonta löytää kokoa joka menisi rintojen kohdalta kiinni ja olisi samalla muualtakin istuva. ”Tavan normivaatteet ei vain toimi ison rintavarustuksen kanssa ja harva vaate näyttää kivalle. Tai ehkä vois näyttää, mutta kun en muutenkaan ole mikään 40-kiloinen.”

Kysyn, onko Leila koskaan harkinnut rintaleikkausta. Vastaus on tiukka ei, sillä ajatus ’veitsen alle joutumisesta’ on Leilalle vastenmielinen. ”Tiellähän nämä periaatteessa aina on, mutta ei selkävaivoiksi asti.”

Leila myöntää, että toisten naisten (kuten julkkisten) ”nättejä rintoja on ihan kiva kattella”. ”Useimmat näyttää niin sopusointuisilta… no jee, photoshop varmaan…! Mutta kyllä mä myönnän kateellisena katsovani jonkun pientissisen alusvaatehankintoja. Voi kun minäkin voisin sellaiset mitättömät pitsihärpäkkeet laittaa..”

Niin ne voi ajatukset olla toisella aivan päinvastaiset..! Omassa mielessäni ne naiselliset ”pitsihärpäkkeet” ovat aina olleet juuri isompirintaisten ihanuuksia. Ylipäänsä, kun itse omistaa rinnat jotka eivät käytännössä edes mitään tukea tarvitsisi, rintsikat ovat aina tuntuneet ”normi- ja isorintaisten”, ehm, ”etuoikeudelta”.

Annan Leilan lukea oman tissitarinani. Ystäväni kommentti saa minut vähän haikeaksi hänen puolestaan. ”Sää nyt sentään tykkäät ittestäs tässä iässä, mää vielä oottelen sen tapahtuvan”, hän sanoo.

Haluaisin sanoa ystävälleni jotain, mutta en tiedä mitä. Haluan uskoa, että kyllä se vielä tapahtuu, kyllä hänkin joskus vielä tykkää kropastaan. Jonain päivänä joku vaatesuunnittelijanerokin keksii vihdoin kauniisti istuvia vaatteita rehevämuotoisille. Mutta kuulostaako tämä liian "marcobjurströmiltä"...? Jotkut ihmiset varmasti elävät koko elämänsä vain puolityytyväisinä tai -tyytymättöminä vartaloonsa. Saattaa olla hemmetin ärsyttävääkin jos joku tulee siihen lepertelemään että "Kyllä sä vielä joku päivä"... En halua holhota.

No, Leila on kuitenkin aivan upea minun ja monen muunkin silmissä. Me emme tietenkään voi kokea suurten rintojen ikäviä puolia konkreettisesti, mutta näemme jotain muuta mitä Leila ei ehkä itse näe.

Kiitokset Leilalle että tulit mukaan jakamaan tarinasi.

Seuraavassa osassa kuulemme ajatuksia toiselta hyvältä ystävältäni, jonka rinnat ovat imettäneet kaksi lasta.

 Ajattelin kirjoittaa rinnoista.

Joihinkin juttuihin sitä kypsyy vasta aikuisena. Tai täytettyyään 26. Tai 30. Tai en minä oikeastaan enää muista milloin oikein tulin sujuiksi rintojeni kanssa. Vanhana kuitenkin.

Naisten suhdetta rintoihinsa on puitu maailman sivu eri artikkeleissa, tutkimuksissa ja tv-ohjelmissa. En kuvittele, että minulla on keskusteluun mitään uutta annettavaa tai tuoretta näkökantaa. Kunpahan puran ajatuksiani aiheesta osana blogin ajoittaisia itsetunto- ja minäkuva-kirjoituksia.

Ja liittyvähän rinnat olennaisesti kauneuteen.

Onkohan montaakaan nuorta tyttöä tai naista, joka ei jossain vaiheessa kokisi jonkinlaista huolta, epävarmuutta tai jopa häpeää ja ahdistusta rinnoistaan? Rinnat ovat yksi keskeisimpiä ulkonäkö”puntareita” nuoren naisen elämässä. Ainakin minun nuoressa elämässäni niin oli.

Rinnat astuivat elämääni neljännellä luokalla. No, eivät henkilökohtaisesti, sillä itse en vielä tullut näkemään omaa rinnanmuodostusta pariin vuoteen, mutta eräänä päivänä yhdellä parhaista ystävistäni oli Ne. Muistan aina sen hetken, kun tajusin, että herranjestas mehän leikitään vielä poneilla ja Tuolla on jo Tissit.

Havainto ei aiheuttanut kateutta tai toivetta että minäkin. Se vain oli outoa. Ja ehkä vähän kiusallista. Taisin jopa ajatella, että eikö ystävääni nolota kun hänellä on rinnat 10-vuotiaana.

Meni pari vuotta ja tunnelmat olivat ihan toiset. Yläasteelle mennessä olimme jo kauan sitten jättäneet leikki-iän taaksemme ja olimme nuoria naisia.  Ponicollegepaidat ja hiusdonitsit olivat vaihtuneet tietoiseen ulkonäköön. Piti näyttää hyvältä, joukkoon kuuluvalta. Puoleensavetävältä.

Ja jos olit syntynyt tytöksi, sinulla kuului tietysti olla Rinnat. Viimeistään 7-luokalla ne olivat yhtäkkiä Olemassa suurella o:lla. Jos sinulla ei juuri sellaisia ollut, ikävä juttu. Sinun ei todellakaan annettu unohtaa sitä. Varhain kehittynyt ystäväni oli yhtäkkiä ”lucky bastard”, ja minun silmissäni suojassa kaikelta pinnalliselta ikävältä.

”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”

Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen. Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.

Teini-ikää tutuimmillaan varmasti monelle muullekin.

Olin osa suosittua kaveriporukkaa eikä epävarmuuteni juurikaan näkynyt ulkoisesti. Sosiaalisten, vilkkaiden ja äänekkäiden ihmisten on helppo kätkeä epävarmuutensa persoonallisuudellaan. Niin tein minäkin.

Pahin muisto yläasteelta on se, kun suuri ihastukseni torjui minut 14-vuotiaan kypsällä argumentilla (kaverin kautta välitettynä, tietenkin); ”No olisin mä ehkä muuten kiinnostunut mutta kun ei sillä Sannilla oo rintoja…” Olin ihastunut häneen vielä senkin jälkeen. Kaksi vuotta tuli pala kurkkuun aina kun hän käveli vastaan.

(Olen muuten nykyään samaisen pojan Facebook-kaveri –emme tosin ole nähneet yläasteen jälkeen- ja minun oli pakko pari vuotta sitten kysyä muistiko hän vielä tätä kommenttiaan. Tyyppi meinasi suunnilleen hajota häpäriin, hän ei meinannut uskoa todeksi että oli joskus sanonut noin…! Murrosikäisen viisautta…..)

Käytin pitkään säkkimäisiä puseroita ja neuleita. 9-luokalla ostin muistaakseni ensimmäiset topatut rintaliivit. Ne auttoivat ehkä vähän. Mutta vaikutelma oli tietysti huijausta, eikä parantanut itsetuntoani. Ihonmyötäistä paitaa käytin ensimmäisen kerran vasta lähemmäs 2-kymppisenä…! Toisaalta muotikin oli 90-luvulla erilaista ja vaatteet kautta linjan löysempiä kuin nykyään.

Kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta muistan aina sen hetken, kun menin ensimmäistä kertaa ulos vartalonmyötäisessä t-paidassa. Kävelin lyhyen matkan puiston läpi postiin. Vilkuilin ympärilleni ja mietin, tuijottavatko ihmiset minua. Tunsin paidan kuosin ihoani vasten. Se piirsi minut esiin ja koin olevani ”paljas”, suojaton. Muisto on tämänhetkiselle itselleni aivan absurdi. Niin vaikea minun oli kuitenkin tuolloin hyväksyä vartaloani.

Muutos lähti siitä, kun rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa. Tarvittiin siis täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että tämä toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan. Toki ikä ja sen mukanaan tuoma kypsyminenkin varmasti pikku hiljaa vaikuttivat asiaan. Toivoin edelleen että rintani olisivat edes ”normikokoiset” (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, itse haaveilin B-kupista), mutta en enää hävennyt niitä tai kokenut tarvetta peitellä vartaloani.

23-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa bikinit. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus esiintyä sellaisissa julkisesti. Se oli oikeasti terapeuttista. Kävelin rannalla jossain Välimerellä ja annoin auringon lämmittää napaani. (Jee – keskivartalokin ruskettuu…!) Olo oli niin hyvä ja luonteva. Bikinien myötä varmasti viimeistään olin päässyt eroon kompleksistani. Tissit kuin tissit. Eivät ne minua määrittele.

Nyt 3-kymppisenä olen oikeastaan aika tyytyväinen rintoihini. Ovathan ne edelleen pikkuiset teekupit, ja jos joku aamu heräisin vähän täyteläisemmällä varustuksella niin tuskin olisin pahoillanikaan. Mutta miksi surra puutteita kun voi huomioida hyviä puolia? Rintani ovat kuitenkin kiinteät ja, öhm, nuorekkaat. Voisivat ne väsyneemmiltäkin näyttää tässä iässä.

Ja tiedättekö mikä on ollut hauskin havainto? Sitä mukaa kun aloin hyväksyä rintani, niin ne tuntuivat ikään kuin kasvavan…! Eivät tietenkään konkreettisesti, jos nyt ihan mittanauhalla mitattaisiin, mutta minun silmissäni kyllä. Sen täytyy olla psykologinen vaikutus.

Jos joku postausta lukeva nuori tunnistaa itsensä tämän tekstin alkutilanteesta, niin sanon teille tämän: persoonallisuutesi tekee tissisi. ;) En kylläkään tiedä, onko meno yläkouluiässä enää yhtä tissikeskeistä kuin omina aikoinani, mutta iästä riippumatta se kulunut klishee persoonallisuudesta pitää aina paikkansa. Iloisella, ystävällisellä ja sydämellisellä naisella saa olla vaikka kuopat rintojen kohdalla – hän on silti ihana. Kuppikoko tulee kiinnostavuusasteikolla jossain siellä kengännumeron ja kolesteroliarvon välissä.

Entä se varhain kehittynyt "tissiystäväni"? Mitä ajatuksia hänellä on elämästä suurten rintojen kanssa? Siitä saatte lukea seuraavassa osassa, kun Neiti 75F kertoo oman tarinansa.

*

Millainen suhde teillä on rintoihinne?

* * P.S. Kommentteja on tullut niin paljon että en ikäväkseni ehdi mitenkään vastaamaan/kommentoimaan kaikkiin joihin haluaisin, kovasti pahoitteluja siitä. Joka ikisen olen lukenut ja osa toi kyyneleetkin silmiin. Kiitos kaikille tarinoidensa jakamisesta tai osallistumisesta muuten vain keskusteluun, annatte myös toisillenne arvokasta vertaistukea! * *

~  Upeaa että muutama mieskin on tullut keskusteluun mukaan! ~

Nyt kun ihanat helteet hemmottelevat meitä, on sopiva aika nostaa esiin pari aurinkoon liittyvää aiempaa postaustani ja järkätä teille samalla aurinkoinen arvonta! ^_^

Kirjoitin auringonotosta ja UV-säteiltä suojautumisesta kesäkuussa 2011 kaksi suuren suosion saanutta ja paljon asiaa sisältänyttä artikkelia. Koska lukijoita on tullut tuplasti lisää noiden kahden vuoden jälkeen, on joukossanne varmasti monia jotka eivät ole noita juttuja lukeneet. Toisessa artikkelissa haastattelin ensimmäisessä jutussa heränneiden kysymysten pohjalta kahta ihotautilääkäriä sekä Allergia- ja Astmayhdistyksen kosmetiikka-asiantuntijaa.

Jos siis tietopaketti ruskettumisesta, aurinkoihotyypeistä ja auringon terveellisyydestä kiinnostaa, niin ei kun lukemaan nämä:

Scorchio! Eli juttua rusketuksesta ja suojakertoimista

Aurinkokeskustelu osa 2 - Asiantuntijat vastaavat

(....vaikka sitten illalla kun olette palanneet puistosta tai rannalta... ^_^ Kukapa tällaisena päivänä istuisi sisällä lukemassa blogeja..? :P)

. . .

ARVONTA.

Minulle pätkähti postissa Luis Widmerin PR:ltä paketti, joka sisälsi vedenkestävän, värittömän sprayn ja kätevän tuubipakkauksen jossa on sekä vedenkestävä suojavoide että huulirasva. Kummassakin tuotteessa on suojakerroin 30.

En itse käytä näin korkeita suojakertoimia joten mielelläni arvon kaverukset teille. Arvon tuotteet erikseen, eli kaksi voittajaa saa Widmerin aurinkotuotteen.

Osallistut arvontaan kertomalla kommenttiboksissa, muututko kesällä laiskemmaksi blogien lukijaksi vai kurkkaatko lempiblogeihisi yhtä tiiviisti kuin muulloinkin. (Tilastot nimittäin kertovat, että jengi ei jaksa lukea blogeja kesäisin ^_^)

Eli: aurinko voi blogit? :D

Osallistumisaikaa on maanantaihin 10.6. klo 21.00 saakka.

ARVONTA SUORITETTU. Onni suosi nimimerkkejä eev_a ja Simpukka. Onnittelut! :) Voittajiin on otettu yhteyttä.

Heräsin taas tänä aamuna tavattoman onnellisena siitä, että saan elää sellaista elämää kuin elän.

Kirjoitin vuosi sitten blogiini taloudellisesta tilanteestani. Nyt säännöllisen päivätyön jätettyäni tuloni ovat tippuneet vielä melkein puoleen, ja olen luonnollisestikin joutunut kiristämään kukkaronnyörejä entistäkin tiukemmalle. Kaikki tuloni menevät asumiskuluihin ja laskuihin enkä voi käytännössä ostaa yhtään mitään ylimääräistä.

Monelle minun elämäni aiheuttaisi suurta ahdistusta. Epävarmat tulot, ei mahdollisuutta mennä kavereiden kanssa ulos syömään tai shoppailemaan ja leffassa käyntiäkin pitää miettiä. Juuri nyt en voi säästää edes matkusteluun.

Mutta olen todella, todella onnellinen!

Sen sijaan, että voisin kuluttaa rahaa hyödykkeisiin ja viihteeseen, minulla on jotain muuta. Jotain, mitä ei voi mitata rahassa. Oma "island-getaway". Turvallinen pesä, jossa koen sanoinkuvaamatonta levollisuutta ja seesteisyyttä. Rauhan ja oman ajan saareke. Tänne jos minne pääsen "karkuun" stressipeikkojani. Ja tiedättekö mitä? Se on kaiken materialistisen köyhyyden arvoista.

Saatan viettää kattohuoneistossani monta päivää putkeen tapaamatta ketään, ja nautin joka hetkestä. Luen kirjoja, katson filmejä kynttilän valossa ja teen ruokaa. Selailen ikivanhoja Vogue-lehtipinojani. Välillä menen pitkille kävelyille tervehtimään tuttuja maamerkkejä kuten Pommern-laivaa, kaupungintaloa, taidemuseota ja kirjastoa. Tai kutsun ystäviä kahville ja viinilasilliselle ja istumme pienessä, viistokattoisessa keittiössäni myöhään iltaan.

Manner-kotona tällaista ei tapahdu koskaan. Miksi en ikinä kutsu ketään käymään? Voisivatko pinot ja kotistressi vaikuttaa asiaan..?

Täällä ei ole pinoja. Mutta ei myöskään suurta taulu-tv:tä, virtaviivaista sisustusta tai Pentikin astiastoja. Sen sijaan täällä on My Little Pony -pehmoleluja, kirpparilta tai kavereilta saatuja eriparihuonekaluja, halpoja Hobby Hall -astioita ja Net.Anttilasta osamaksulla tilattuja mattoja. Täällä on sangen epäyhtenäistä - ja viihtyisää.

Tänä aamuna heräsin auringonpaisteeseen ja katselin parvekkeelta alastomien puiden ja matalien talonkattojen siluetteja. Maarianhaminassa ei saa rakentaa korkeita rakennuksia.

Ennen vietin täälläkin aikaa paljon kahviloissa ja ravintoloissa, nyt keskityn ilmaiseen tekemiseen. (On muuten hämmästyttävää, kuinka paljon viattomiin kahveilla käynteihinkin saa kuukaudessa kulumaan rahaa..) Olen käynyt lainaamassa elokuvia ja musiikkia kirjastosta ja nautin siitä kun saan haastaa itseni mahdollisimman edullisen ruoan laittoon. Tälle viikolle budjetti oli 20 euroa. Maarianhaminan taidemuseokin on talvella ilmainen. Eilen kävin katsomassa Nanna Sjöströmin viehättävän näyttelyn.

Tokihan minua harmittaa, että en voi enää ostaa vapaasti suosikkisoijamaitoani tai herkutella juustoilla. Mutta asiat pitää laittaa tärkeysjärjestykseen. Luopumalla entisestä tulotasostani minulla on nyt mahdollisuus viettää enemmän aikaa siellä, minne osa minusta on lakkaamatta kaivannut viimeiset vuodet.

Rakkaus sekä mieheeni että Ahvenanmaahan on ollut yhtälö, jota ei ole ollut helppo ratkaista. Monen mielestä minun olisi kuulunut valita vain toinen. Mutta minä olen sitä mieltä, että kun on tarpeeksi itsepäinen, saa molemmat <3

Kyllä, olen miettinyt paikasta luopumista joka vuosi. Etenkin nykyisessä tilanteessani kakkosasunnon pitäminen kuulostaa lähes absurdilta. Eihän tässä mitään järkeä ole todellakaan. Mutta pitääkö aina ollakaan...? Johonkin se raha tässä elämässä aina katoaa, se voi olla uudet farkut, laukku tai Stockmann Herkun kanta-asiakkuus. Tai se voi olla mahdollisuus katsoa kirjastosta lainattua dvd:tä maarianhaminalaisen kattohuoneiston punaisella plyysisohvalla.

- Sitä paitsi olen ihminen, joka uskoo, että asioilla on aina tapana järjestyä. Nytkin ne ovat järjestyneet niin, että saan tehdä extravuoroja vanhassa työpaikassani täällä Maarianhaminassa. :) Elämäni on juuri nyt aika mukavaa. Saan tehdä useita eri töitä, kirjoittaa blogia ja olla vapaa. Ei minun oloni juuri köyhältä tunnu, vaikka kahvila-lattet ovat jääneet hyvin vähiin ja joudun kulkemaan Onni-bussilla.

Yhden asian tiedän:  tämä ympäristö on minulle suurempi rikkaus kuin mitkään eurot säästötilillä.

.

Braun halusi muistaa myös teitä kivalla pikku arvonnalla!

Hauskaa kerrankin arpoa jotain muuta kuin puteleita. :D Vaikka liittyvät nämäkin itsestään huolehtimiseen.

Teillä on nyt mahdollisuus voittaa erityisesti matkalle sopivat kiireisen miehen ja naisen näppärät pikkuvempaimet.

Braun Satin Hair 7 -hiusharja vapauttaa hiuksiin napinpainalluksella aktiivisia ioneja jotka toimivat hiuksissa kuin hoitoaine, siloittaen pörröt, taltuttaen sähköisyyden ja tuoden kiiltoa. Varmasti kiinnostava kapistus etenkin pörröhiuksista kärsiville!

Braun PocketGo MobileShave on kevyt ja kompakti parranajokone joka kulkee helposti mukana. Kiva lahjaidea miehelle joka reissaa usein ja mielellään kevyillä varusteilla.

* * *

Osallistut arvontaan niinkin simppelisti kuin lähettämällä kommenttiboksissa ystävänpäiväterveiset! Ketä haluaisit tänään muistaa? Poikakaveria? Parasta ystävää? Siskoa? Vanhaa opettajaa? Nyt terkut eetteriin! :)

Osallistut automaattisesti kummankin palkinnon arvontaan, mutta jos et jostain syystä halua jompaa kumpaa, ilmoita se kommentissasi. Osallistumisaikaa on huomiseen perjantaihin klo 21.00 saakka, arvon nämä ja Nivea-pakkaukset samaan syssyyn! :)

P.S. Tänään olen Make Up For Everin koululla meikkimallina, jännää...! :) Toivottavasti saan kivoja kuvia esiteltäväksi!

 "Kerrankin kamppis just mulle!!" ajattelin, ja hain mukaan.

Tehän tiedätte, että olen aniharvoin mukana missään Indiedaysin kampanjassa. Tällä kertaa olin aivan innosta soikeana kun pääsin mukaan! Kyseessä on Indiedaysin ja Nivean Stress Protect -kampanja, jossa pääsin life coach Anne Karilahden valmennukseen opettelemaan stressinhallintaa. Olin ollut aikeissa kirjoittaa blogiin juttua elämänhallintaan liittyvästä stressikierteestäni ilman Niveaakin - ja nyt tarjoutui tilaisuus päästä ammattilaisen vastaanotolle saamaan apua asiaan!

Kuva täältä.

Minulla on viime vuodet ollut yhä vain paheneva ja ikävä ongelma - stressaan nimittäin kotonani. Siinä missä joku muu stressaa töissä tai koulujuttujen parissa tai yleisesti jännittävissä tai haasteellisissa tilanteissa, minä kärsin omassa kodissani. Juuri siellä, missä ihmisen odottaisi osaavan rentoutua parhaiten. Paikassa, jonka pitäisi olla turvavyöhyke kiireen ja ahdistuksen keskellä.

Kodista on muodostunut minulle suorituskenttä. Näen ympärilläni loputtomiin asioita, jotka täytyy korjata, siivota tai puhdistaa. En ole koskaan ollut mikään siisteysfriikki, mutta nyt en pysty rentoutumaan elleivät kaikki pinnat ole puhtaat tavararöykkiöistä, pyykkikorit tyhjiä ja astiat paikoillaan. Mitä on tapahtunut?

Olen aina ollut ihminen, jonka pään sisällä myllertää hirveästi asioita. Pääni pulppuaa 24/7 ideoita, projekteja, tunteita, levottomuutta, intoa... Kutsun sitä positiiviseksi kaaokseksi. Vastapainona tälle kaaokselle kaipaan rauhallista, tyyntä ympäristöä joka tasapainottaa minua. Tavaroista vapaat, siistit pinnat tyynnyttävät minua ja auttavat keskittymään.

Ikävä kyllä asumme hyvin pienessä asunnossa, jossa säilytystilaa on minimaalisesti ja tavaraa vähennysyrityksistä huolimatta edelleen liikaa. Rojut jäävät helposti "esille" kun kaapit ovat täyteen ahdettuja. Olen kuin ikiliikkuja joka kiertää kehää. "Luetut lehdet paikoilleen, täytä tiskikone, vie vaelluskengät alas varastoon, raivaa tilaa että mahtuu syömään, keksi paikka miehen paperipinoille, siirrä pesuaineet kylppärin kaappiin, pese wc....." Näiden pitäisi olla yksinkertaisia perusarkiaskareita jotka joku neljän lapsen äiti hoitaisi vasemmalla kädellä samalla kun tenavat syövät aamiasta  - ja minä olen aivan hajoamassa tähän hallitsemattomuuden tunteeseen!

Mikä minua oikein vaivaa?

Tästä pääsin avautumaan Anne Karilahdelle, ja ensimmäisen tapaamisen jälkeen poistuin peläten, että taidan ennemminkin tarvita terapiaa kuin life coachia. Anne kuitenkin sanoi, etten ole hänen apunsa ulottumattomissa. :) Omaa toimintaansa voi ohjata "ohjelmoimalla" tunteitaan. Seuraavalla kerralla sain kotiläksyksi mielikuvaharjoituksia, joilla pyrin ohjaamaan mieltäni rauhoittumaan ja pääsemään irti ahdistavista tuntemuksista. Kirjoitan aiheesta vielä jatkopostauksen jossa kerron, miten harjoitukset ovat auttaneet.

Mutta sitten siihen deodoranttiin. Ai mihin deodoranttiin? Nivea on lanseerannut tammikuussa Stress Protect -deodorantin, joka on kehitetty erityisesti stressiperäiseen hikoiluun.  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tuote on ns. "perusantiperspiranttia" voimakkaampi ja siinä on korkeampi pitoisuus antiperspiranttiainesosia. Yleensä päivittäistavarakauppojen dödöissä käytetään yhtä hikoilua estävää ainesosaa, Nivean Stress Protectissa on kahta (aluminun chlorohydrate ja aluminumsesquichlorohydrate). Näiden lisäksi tuotteessa on hienhajua hillitsevää sinkkiyhdistettä.

Deodoranttia on saatavilla sekä sprayna että roll-onina, omansa sekä miehille että naisille. Itse pidän enemmän roll-on -koostumuksesta, ja olen testannut sitä versiota. Arvaan, että oletatte minun "joutuvan" kehumaan tuotetta, kun olen mukana kampanjassa, mutta onnekseni minun ei tarvitse. Joutua, siis. :) Sillä voin ihan hyvällä omallatunnolla todeta, että perskules, tämä on varmasti tehokkain deodorantti mitä olen käyttänyt!

Koska en kärsi liikahikoilusta, en ole koskaan kokeillut mitään apteekin superantiperspirantteja. Päivittäiskaupan normidödöt ovat pitäneet kainaloni riittävän kuivina.

On kuitenkin muutamia erikoistilanteita, joissa hiki tulee aina läpi. Yksi niistä on mielenkiintoisesti aamuinen meikkaussessio. Joka kerta kun istun meikkipöytäni ääreen vääntämään päivämeikkiä, kainalot ovat kohta kosteat. En sitten tiedä mikä tässä tilanteessa kehoani niin jännittää...! ^_^ Myös asiakasmeikkauksissa kainaloni tuppaavat kostumaan. Ilmeisesti meikkaus tuottaa minulle stressiä josta en ole ollut tietoinenkaan... ;) Joka tapauksessa, Nivea Stress Protect on kuin onkin pitänyt kainaloni kuivina meikkauksen ajan. Ja koko päivän. Joinain päivinä olen tunnustellut kainaloitani aina välillä ja todennut että uskottava se kai on, kuivat on ja pysyy.

Nyt kahdella teistä on mahdollisuus voittaa 50 euron arvoinen Nivean tuotepaketti joka sisältää kaksin kappalein sekä miesten että naisten Stress Protect -deodorantteja sekä muita Nivean ihonhoitotuotteita. Osallistut arvontaan kertomalla, mikä juttu teille aiheuttaa helpoiten stressiä. Osallistumisaikaa on perjantaihin 15.2. klo 21.00 saakka. Löytyykö joukosta muita kotistressaajia kuin meikäläinen? :) Ja jos jollain on vinkkejä kodin järjestykseen liittyvän stressin hallintaan, niin niitä otetaan vastaan enemmän kuin mielellään..!

Ja hei - Indiedaysin Nivea-sivulla on jaossa vielä neljä samanlaista tuotepakettia, käykää ihmeessä osallistumassa sielläkin. Samoin siellä on videoklippi, jossa kerrotaan miten stressiperäinen hikoilu eroaa lämmön ja liikunnan aiheuttamasta hikoilusta - ainakin mä mietin ensin että eikös ne ole ihan sama asia... Mutta eipäs olleetkaan, siitäs sain, ainainen epäilijä...! ^_^

P.S. En ehtinyt lukea ajatuksella kuin vasta neljänneksen kommenteista (tulin kotiin ja pääsin kommenttien kimppuun vasta myöhään illalla), vastailen loppuihin tiistai-iltana kun olen taas kotona.

Kello on 18.45 ja olen juonut tänään tasan yhden mukin kahvia kello kahdeksan aamulla. Se on kaikki nestemäärä mitä olen päivän aikana nauttinut. Eikä minulla ole jano.

Kuulostaako tilanne tutulta vai aivan hullulta?

Laitoin äsken itseni juomaan desin vettä kun tajusin että hups, taas on päivä sujahtanut ohi enkä ole muistanut juoda. Normaalisti juon vajaan lasin vettä aterioiden yhteydessä, mutta tänään olin koko päivän palaverireissussa ja söin ainoastaan junaeväät - ilman juotavaa.

Kaikki terveys- ja kauneusgurut, lääkärit ja ravitsemusasiantuntijat hokevat aina mantraansa kahden litran päivittäisestä vedenjuonnista. Huh, minä en saa parhaina päivinä juotua puoltakaan tuosta..! Pääsen lähelle litraa ainoastaan kuntosalipäivinä, jolloin juon treenin aikana n. puolikkaan 750 ml:n pullosta. Ei-salipäivänä päivittäinen nestemäärä jää alle puoleen litraan.

Yritin juuri hiljattain vetää detox-kuurin Yves Rocherilta joskus viime vuonna saamallani Detox-mehulla. Ei onnistunut. 45 ml juomatiivistettä olisi pitänyt sekoittaa litraan vettä ja nauttia päivän aikana. Itse sekoitin tiivisteen 750 millin treenipullooni mutta 10 viikon kuurin aikana sain juotua pullon tyhjäksi yhden päivän aikana vain kahdesti. :( (Ja en muuten huomannut mehulla mitään vaikutuksia yleiseen olotilaani.)

Olen ihmetellyt aina mistä nämä vedenjuontisuositukset tulevat, ja miksi minulla ei sitten koskaan ole huono ja "kuivettunut" olo vaikka juon aivan järjettömän vähän? Ihokaan ei ole kuiva, vaikka vedenjuonnin pitäisi vaikuttaa suoraan siihenkin.

Minusta veden väkipakolla juominen terveyssuositusten vuoksi olisi ihan hullua. Enkä edes pystyisi siihen. Jos yritän kerralla juoda enemmän kuin lasillisen, minulle tulee lähes kuvottava olo. En vain saa vettä alas. Haluan juoda silloin, kun kroppa minua siihen kehottaa. Eli kun on jano. En myöskään juo limsaa tai mehujakaan kuin hyvin satunnaisesti. Veden lisäksi juon päivittäin vain mukin kahvia ja joskus mukin teetä. Ja illallisella joskus lasin viiniä.

Mitä mieltä te olette? Jos olo on hyvä kahdella desillä vettä päivässä, mitä hyötyä saa kahden litran pakkokittaamisesta? Silloin pitäisi ravata koko ajan vessassakin..! Onko lukijoiden joukossa muita kaltaisiani "juomakyvyttömiä"?