Olen blogannut lähestulkoon päivittäin yli seitsemän vuoden ajan. Tai oikeastaan bloggaan ihan joka päivä, sillä niinäkin päivinä jolloin en julkaise mitään postausta, puuhailen blogin parissa; kirjoitan seuraavan päivän juttua (joskus kirjoitan jotain juttua hiljalleen monta päivää), otan tuotekuvia tai vastaan kommentteihin. Karkkipäivä on todellakin ollut läsnä elämässäni joka päivä, 2509 päivää tähän saakka. Se on huima määrä.
Vuosiin on mahtunut vain yksi kuu, heinäkuu vuonna 2011, jolloin pidin tietoisesti vapaata bloggauksesta. "Lomankin" aikana olin kuitenkin näköjään julkaissut 6 postausta, mm. tämän jolle olen pitkään suunnitellut jatkoa: Meikkikuvia 90-luvun Vogue-lehdistä. Arkistoja on kyllä niin veikeä tutkia, moni postaus tuntuu edelleen niin tuoreelta että sitä ihan hätkähtää tajutessaan että välillä on hujahtanut vuosia. Ja Vogue-jutun jatkokin on edelleen tekemättä ^_^
Bloggauksesta on vaikea "lomailla" koska se on niin ihanaa ja hauskaa. Se on elämäntapa. Mutta samalla siinä on myös ikäviä puolia. Juttuja, joiden vuoksi välillä mietin, että tämä voisi jopa olla syy lopettaa.
Bloggaamisessa ihaninta on:
Asioiden jakaminen toisten kanssa. Sosiaalinen kokeminen. Bloggaamalla jostain kokemastaan sen voi kokea myös muiden näkökulmasta, kommenttien ja keskustelun kautta. Se antaa valtavan paljon. Yksinkertaisimmillaan pinnallisia tuotevinkkejä, syvällisimmillään uusia oivalluksia.
Joskus alussa ajattelin blogin olevan alusta itseni toteutukselle, kuin pieni "ateljee" jossa silmämeikkimaalari-Sanni esittelee päivän värikkäitä maalauksiaan ja välillä ajatuksiaan meikeistä ja muusta kosmetiikasta. Mutta hyvin pian huomasin, että tekee mieli kirjoittaa muustakin. Sirotella joukkoon elämän pikku juttuja. Alussa tunsin suunnilleen puolustelun tarvetta näille täysin off topic -jutuille, kunnes tajusin, että sehän on ihan bää, ei blogin tarvitse fakkiutua yksinomaan siihen teemaan jonka ympärille se on perustettu.
Kun annoin itselleni luvan kirjoittaa mistä tahansa, eikä Karkkipäivä ollut enää "pelkkä" meikkiblogi, aloin tykätä blogistani vielä enemmän. Paikkana. Juuri sellaisena kuin sivupalkin viimeisin blogikuvaus kertoo: oma hyvän mielen paikkani jossa saan yhdistää kaikki elämäni inspiroivimmat asiat.
Karkkipäivä on minulle kuin sekoitus kauneustuotepalstaa ja kirjeystävyyttä. Täällä on se "virallisempi" kauneustuotearvostelupuoli ja sitten ne kaikenkarvaiset ajatusvirtaukset joita kirjoitan kuin olisitte kavereitani. Kirjekavereille en ehkä olisi koskaan raapustellut analyysiä maskaraharjojen kaarevuudesta tai kasvojenpuhdistusgeelin vaahdonmuodostuksesta, tai intoillut täydellisen violetista luomiväristä. Mutta täällä voin sen tehdä. :)
Bloggaamisessa ihanaa on myös spontaanius. Hetkessä oleminen. En haluaisi kirjoittaa lehteen jonka jutut ovat tarkasti suunniteltuja, aikataulutettuja ja tiettyyn sanamäärään sidottuja. Ja journalistiseen tyyliin kirjoitettuja, tietenkin. Toki suunnittelen bloginkin juttuja, mutta annan aina tunteen ohjata enkä osaisi koskaan suunnitella viikon postauksia etukäteen - teemaviikot poislukien. Julkaisen useimmiten juuri sitä mikä sillä hetkellä tuntuu siltä että nyt tää haluaa ulos. Kuten tänä aamuna tämä kirjoitus :) Vaikka olin eilen ajatellut laittaa tänään jutun juhannusruoista :)
Bloggaamisen suola on tietysti vastakaiku, se palaute mitä saan teiltä lukijoilta. Se, että onnistuu jollain tekemisellään ja kirjoittamallaan tuomaan ihmisille iloa, hyvää mieltä tai ylipäänsä positiivisia tuntemuksia - tai vaikka uusia näkökulmia, se on jotain ihan mahtavaa. Se tekee minut onnelliseksi. Oli se sitten yksinkertainen silmänrajausvinkki, oivallus poskipunan käytöstä, inspiraatiota aamiaispöytään tai vinkki Kreikan kätketystä saarihelmestä. Tai jotain abstraktimpaa.
Jos jotakuta hymyilyttää tai jopa naurattaa blogiani lukiessa, olen onnistunut. On huikeaa pystyä vaikuttamaan tuntemattomaan ihmiseen niin, että hänen päivänsä saattaa alkaa hymyllä kiitos jonkun hassun havainnon josta olen kirjoittanut. Se on minulle henkilökohtaisesti blogin suurin voimavara, suurinta mitä se voi antaa. Ei niinkään se, myytiinkö jotain antioksidanttivoidetta hyllyt tyhjiksi kun satuin siitä tykkäämään.
Bloggaamisessa ikävää on...
Kun ei ehdi vastata kaikkiin sähköposteihin ja kommentit kasaantuvat. :´-(
Kun omaa empaattisen luonteen, ahdistuu, kun joutuu jättämään jonkun huomiotta. Niin kovasti kuin haluaisin vastata ihan jokaiselle, asiat täytyy priorisoida. Koneen ääressä haluaa istua vain määränsä verran ja lopun ajan tehdä jotain muuta rentouttavaa; laittaa ruokaa, lukea, lähteä kävelylle. Vaikka kuinka vastaisin mielelläni kaikille, niin vielä mieluummin käytän aikaa uusien postausten tuottamiseen.
Kummatkin ovat blogisisältöä: itse postaukset ja vastaukset kommentteihin. Niiden arvottaminen on vaikeaa. Ajattelen kommenttien jättäjiä yksilöinä ja näen asian heidän kannaltaan niin, että jos en vastaa, olen laiminlyönyt heidät. Voi hyvin olla, että monet lukijat ymmärtävät, että bloggaaja ei välttämättä ehdi vastata kaikkiin kommentteihin, eivätkä loukkaannu. Mutta itse koen jokaisen, etenkin henkilökohtaista tai kantaaottavaa, keskustelullista näkökulmaa sisältäneen kommentin vastaamatta jättämisen raskaana. Tulen surulliseksi kun ajattelen, että vaikka voin ilahduttaa sataa ihmistä postauksella, saatan samalla myös loukata kahta ihmistä kun en ehdi vastata heille. Puntarointi näiden kahden välillä: painaako sadan ihmisen ilo enemmän kuin kahden ihmisen mahdollinen mielensä pahoitus? Pitäisikö priorisoida kommentteihin ja henkilökohtaisiin lukijasähköposteihin vastaus ja julkaista vähemmän postaussisältöä...? Kummanko voi arvottaa tärkeämmäksi?
Tämä on ikuinen ristiriita joka painaa minua välillä niin pahasti että koen fyysistä pahaa oloa kun mietin "laiminlyötyjä" kommentteja.
Herkän ja ylitunteellisen persoonallisuuden haasteita. Joku sanoisi tähän että "Voi hyvää päivää, kaikkea sinäkin murehdit". Ja on sanonutkin. "Mitä sä oikein käytät energiaasi tuntemattomien ihmisten miettimiseen, mitä väliä heillä on?"
No heillä on väliä. Ilman lukijoita ei ole blogia - ainakaan sellaista blogia jota itse haluan kirjoittaa.
Bloggauksessa ikävää on myös (niin hullulta kuin se kuulostaakin, koska se on samalla myös positiivista), kokonaisvaltaisuus. Eli blogin muuttuminen elämäntavaksi jota on vaikea erottaa muusta ajasta ja olemisesta. Blogi on mukana kaiken aikaa, ihan joka ikinen hetki. Sitä ei voi sulkea pois päältä. Mitä ikinä teenkin, huomaan kohta miettiväni tilannetta blogin kannalta; saisiko tästä blogisisältöä? Kuvaanko tämän annoksen? Miten saisin ikuistettua tämän hetken ja tunteen blogiin...?
Se on mukavaa, koska asioiden jakaminen tuo minulle iloa ja haluan kirjoittaa joka päivä. Mutta samalla se on myös... jotenkin raskasta. Joskus tuntuu, että käytän ihan liikaa aikaa blogijuttuihin. Minulle tekisi hyvää pitää pari blogivapaata päivää viikossa, niin että en kirjoita tai kuvaa yhtään mitään blogia varten, vaikka en ajatuksistani blogia voi sulkeakaan. Käytännössä se ei kuitenkaan ole onnistunut. Lopulta en koskaan malta olla kirjoittamatta, kuvaamatta ja säätämättä jotain blogiin liittyvää. Ja samalla varastossa on jo valtavasti puolivalmista materiaalia jonka voisin työstää ulos, mutta en tee sitä vaan innostun joka päivä jostain uudesta. Ja kohta ahdistaakin sitten se jonossa olevien juttujen paljous, "Kun tääkin piti julkaista jo puoli vuotta sitten".
Ihan hullua. Mutta nämä on näitä juttuja jotka tekee meistä ihmisiä. Kaikki toimintamme ei aina ole järkevää ja loogista. Sitä voi vain olla kyydissä ja ihmetellä, että "Jaa, näin minä sitten teen".
Jatkan tällä kiikkulaudalla tasapainottelua, samalla nauttien jokaisesta päivästä bloggaajana, iloiten joka kerta kun sormi on taas painanut "Julkaise"-nappia. <3 Ja välillä kokien surua kommenteista tai siitä, että blogin parissa vietetty aika on pois parisuhteesta tai ystävien kanssa vietetystä ajasta. Tai vaikka siitä Taru Sormusten Herrasta -kirjan lukuprojektista.
Mukavaa sunnuntaita kaikille, saimmehan me sitten kuitenkin lämpimän, aurinkoisen juhannuksen :) (Kuvat Finströmin Tjudöstä jossa itse vietän viikonloppua.)
.
P.S. Vielä tämän päivän loppuun on aikaa osallistua juhannusarvontoihin: täällä olisi tarjolla The Body Shopin Drops Of Light -seerumi ja täällä Essien kynsilakkoja. :) Niin joo - arvonnatkin on muuten bloggauksessa ihanaa! ^_^
Jokaisella on maailmassa lempipaikkoja, joissa mielen ja sydämen valtaa extralämpö ja rauha. Paikkoja, joihin olemme muodostaneet erityisen kiintymyksen. Pääsi näihin paikkoihin kerran 10 vuodessa tai joka ilta, aina ne kietovat vieraansa samaan maagiseen hyvän mielen vilttiin.
Tällaisia paikkoja minulle ovat Lykavittos-kukkula Ateenassa, pieni Agios Konstantinoksen kirkko Paroksella (vailla mitään uskonnollista kontekstia), mieheni perheen mökki Pirkanmaalla, Valkeisen lampi Kuopiossa ja Maarianhaminan Länsisatama.
Voisin istua Västerhamnissa ÅSS Marinan vierassataman laiturilla joka ilta. Täällä mieli tyhjenee, ja samalla täyttyy. Rauhasta ja harmoniasta. Talvellakin täällä on ihana käydä. En kyllästy näkyyn auringonlaskun kultaamista Pommern-laivan mastoista koskaan.
Västerhamn maanantai-iltana 13.6.2016.
Veden läheisyydessä on jotain erityistä... Ja laivoissa. Veneissä. Rakastan katsella purjeveneitä, moottoriveneitä, soutuveneitä... Matkustajalaivoja, ihan vaikka sitä möhkälemäistä Ruotsin lauttaa. Ne edustavat jollain tapaa vapautta, lähdön mahdollisuutta. Eri lailla kuin autot, juna tai lentokone. Ehkä se on se veden elementti. Vedessä on jotain jota en osaa pukea sanoiksi... Aava, horisontti, loppumattomuus? Ja samalla rauhoittava kantavuus.
Millä te tykkäätte palkita itseänne, rentoutua? Jos on ollut rankka viikko, millä te nollaatte kuorman?
Mä nollaan perinteisellä makuaistin kautta tapahtuvalla hemmottelulla. Viiniä, juustoa, suklaata.
Ja näemmä myös bloggaamalla.
Perjantai. Istuin tähän ja ajatuksena oli vain hörpätä viiniä ja katsoa ikkunasta talojen kattoja ja niiden reunoilla makaavia pilviä, ja auringon valon muutosta illan taittuessa. Vielä yhdeltätoista on valoisaa. Maisema on minulle rakas; peltikattoja, puutalojen seiniä vihreän ja roosabeigen sävyssä, viisi savupiippua. Puiden latvoja. Kun aurinko laskee tiettyyn kohtaan, vastapäisen talon ikkunat heijastavat valoa niin että ne näyttävät kultaisilta peileiltä.
Olin laittanut koneen pois, mutta otinkin sen esiin.
Tekee mieli kirjoittaa monestakin asiasta. Kai tämä on sitä toisenlaista "kirjeystävyyttä" mistä joskus kirjoitin, blogista on muodostunut minulle kuin julkinen kirjeystävä. Nuorempana kirjoitin valtavasti kirjeitä; jaoin ajatuksia, tunteita ja hetkiä lukemattomilla käsinkirjoitetuilla sivuilla Sloveniaan, Meksikoon, Japaniin ja Skotlantiin. Nyt kirjepaperin sijaan edessäni on tietokoneen ruutu ja näppäimistö. Yleisö on eri, enkä tunne teistä juuri ketään, mutta kirjoittamisen halu on tallella. Välillä haluaa jakaa muutakin kuin ajatuksia shampoon ainesosista.
Viikko on ollut täynnä itsetutkiskeluun ohjaavia asioita ja kokemuksia. On joutunut vähän tsemppaamaan, niin sanoakseni. Mikä tekee varmasti hyvääkin pääkopalle.
Arkielämäni on aika helppoa, niin voi kai sanoa. Vailla suurempia haasteita, tai no, jos nyt saisi sitä ikuista sähköpostijonoa purettua. Normaaliarkeni pysyttelee hyvin pitkälle mukavuusalueella, mitä innostavimmalla sellaisella. Nukkumaan ei meinaa päästä ennen puolta yötä mutta ei se mitään (tai kyllä se mitään, jos avopuolisolta kysyy), olen vain hyvin onnellinen siitä miten hyvää elämää saan juuri nyt elää. Aamukahvikin saa minut hymyilemään kuin idiootin. Olen siitä valtavan kiitollinen ja siksi myös pelkään, että tämä tila viedään minulta pian pois, jonkin täytyy sabotoida se kauneus ja ilo joita koen, sillä varmastikaan en ole sitä pohjimmiltaan ansainnut. Tiedätte tämän perisuomalaisen asenteen. Monessa meissä asuu tiukassa peikko nimeltä "Emmää tätä ansaitse, määhän oon vaan..."
Olen viime viikot ollut voimakkaasti mukavuus- ja varmuusalueeni ulkopuolella. Ihan omasta valinnastani, mutta kuitenkin. Stressitilanteet tuovat esiin heikon puoleni, joka ei ole niin kiva puoli, tunteita, joita minun pitäisi oppia työstämään. Teen sitä sitten vaikka näin kirjoittamalla.
Teen aina välillä hommia vanhalla työpaikallani, ja tänä kesänä minulle tarjottiin tehtäviä eri osastolta jossa olen aiemmin työskennellyt. Kilttinä tyttönä otin tarjouksen vastaan. Työtehtävät ovat huomattavasti vaativammalla tasolla osaamisalueeseeni nähden ja vaativat nopeaa ongelmanratkaisukykyä, multi-taskingia sekä erittäin sujuvaa kielitaitoa. Pähkinänkuoressa: työ vaatii ominaisuuksia, joita minulla ei ihan ole.
Eri luonteiset ihmiset kokevat tällaiset tilanteet eri lailla, kaikki eivät varmastikaan ahdistu ja ala sirotella tuhkaa päälleen kun homma ei "skulaa". Mutta minä. Voidaan puhua merkittävästä tuhkakerroksesta. Muutamana päivänä olen lähtenyt töistä itku kurkussa, koska koen pettäneeni odotukset niin pahasti. Minua pyydettiin tehtävään, koska minun uskottiin selviytyvän siitä, minuun luotettiin. Ja olen ihan surkea.
Karkkipäivänkin kautta on varmaan välittynyt luonteeni tietynlainen perfektionistisuus, en viihdy "puolivälissä" vaan ääripäissä. Haluan hallita asiat, haluan sen hallinnan tunteen. Että mä osaan ja pärjään. Täydellinen ei tarvitse olla sanan kirjaimellisessa merkityksessä, epätäydellisyys tekee meistä inhimillisiä ja helpostilähestyttäviä, mutta haluan hallita perusasiat joilla selviää. Kun joutuu tilanteeseen, jossa onkin riippuvainen toisista eikä pysty suoriutumaan itsenäisesti... no, en ole hyvä näissä tilanteissa. Minun on vaikea sietää tunnetta siitä, että olen jollekulle "taakka" tai vaiva. Tai että en täytä odotuksia. Teema, johon palaan aina uudelleen. Odotukset. Miten ne voivatkin niin hallita.
Tosiasiassa olen varmaankin pärjännyt tehtävässäni ihan ok. Liioittelen huonouttani ja aiheutan kollegoissa hämmennystä tuhkasirottimellani. Se on rehellinen kokemukseni, mutta mietin: miksi käyttäydyn näin, miksi tunnen näin? Miksi pitää niin mollata itseään? Miksi pitää pyydellä anteeksi sitä mitä ei osaa, kun voisi keskittyä vaalimaan vahvuuksiaan? Jos nyt tämä tehtävä ei ollut ihan minun ykkösosaamisaluettani, niin mitä sitten? Olen hyvä jossain muussa, eikä itsesurkuttelussa lilluminen ainakaan vie minua eteenpäin kehitysalueilla.
(Luen tekstin uudestaan aamulla. Olo on levännyt ja mieli hyvä. Levollinen. Tapani nollata kirjoittamalla auttaa selvästi. Tein aamiaiseksi vissyllä kuohkeutettua munakokkelia ja laitoin pellillisen siemennäkkäriä uuniin. Ehkä keitän vielä toisen pannullisen kahviakin. )
Työviikkojen tietty alakulo ei ole liittynyt pelkästään kokemukseen hitaasti lyövästä älystä. Tilanteeseen liittyy syvempi sosiaalinen tekijä.
Toinen työpareistani on entinen paras ystäväni, henkilö joka on ollut minulle kuin veli, niin läheinen, että olemme olleet kuin erottamattomat. Joskus kauan sitten.
Olemme puhuneet ihan kaikesta. Minä olen itkenyt hänen villapaitaansa vasten räkä poskella suhdeongelmiani, hän on kertonut omista haamuistaan ja haavoistaan. Olemme nukkuneet vieretysten, nauraneet ja itkeneet vieretysten, juopotelleet vieretysten. Puhuneet viisaita, puhuneet tyhmiä, filosofoineet valoisina kesäaamuöinä ystäväni vuokrakaksion kuluneella sohvalla ruskeiden tyynyjen välissä, kuvitellen olevamme niiiin syvällisiä. Minulla oli vahvat rajaukset ja paljon ripsväriä ja hento olemus. En tuolloin vielä tiennyt mitään asioista kuten Urban Decay ja Lily Lolo. Se oli todellakin kauan sitten.
Meillä kaikilla on piirissämme ihmisiä, jotka kuuluvat tiettyihin elämänvaiheisiin. Jotkut ihmiset jäävät, jotkut menevät. Niin kuuluu olla, emme voi pitää kaikkia. Kasvamme, elämäntilanteet muuttuvat.
En ole juurikaan ollut tekemisissä veli-ystäväni kanssa viimeiseen viiten vuoteen, ehkä pitempäänkin. Viime joulu oli ensimmäinen, kun en saanut häneltä edes korttia. Ymmärsin.
Nyt työskentelemme jälleen yhdessä. Hän on sama vanha itsensä, ihanan spontaani hessuhopo. Hessu viiltävän nopealla älyllä ja huumorilla vailla vertaa. Kaikki on tavallaan kuin ennenkin, mutta ei kuitenkaan yhtään. Välillämme on kommunikaation tahmea kuilu, me puhumme eri kieltä. Konkreettisesti. Olen puhunut sujuvaa ruotsia asuessani Ahvenanmaalla pysyvästi, mutta tämä on menneisyyttä. Osaan kieltä edelleen, mutta en pysty ilmaisemaan itseäni ruotsiksi niinkuin äidinkielelläni. Verbaalius on vahva osa persoonaani ja kun en pysty kommunikoimaan samalla tasolla kuin äidinkielelläni, jään vajaaksi. Enemmän kuin vajaaksi.
Yritykset lähestyä toista jäävät karheudeksi kurkkuun. Kömpelöiksi lauseiden raadoiksi. Emme voi enää puhua niinkuin ennen. Olen kuin haalea, lasiin jäähtynyt kaakao entiseen minääni verrattuna. Tunnelma välillämme on kirpaisevan haikea. Kaikki se mikä liitti meidät niin vahvasti yhteen aikaa sitten on edelleen jäljellä, mutta silta on ruostunut. Se ei kanna kaikkia askeleita toiselle puolelle. Miten tärkeää kieli on, miten tärkeitä sanat ovat. Kun niihin ei ylety. Se tuo minuun surua jota on ollut vaikea käsitellä.
Asia on miten on. Se on vain hyväksyttävä.
.
Jatkan vielä huonommuuden tunteesta. Kirjoitin tähän perjantaina pitkän kappaleen siitä, kuinka haluaisin myös osata kirjoittaa paremmin, kuinka ihailen bloggaajia kuten Ella Elers ja Eeva Kolu ja heidän taitoaan ilmaista itseään ja koota tunteita vahvoiksi, koskettaviksi ja älykkäiksi sanoiksi. Kirjoitin, että usein jopa lukijoiden kommentit jättävät minut ihailun ja samalla alemmuuden tunteen valtaan älykkäällä sisällöllään, wow, mitä argumentointia, miten paljon ihmiset tietävät asioista, millä verbaalilla terävyydellä he osaavat muotoilla sanottavansa. Mutta poistin kappaleen.
Kokemus: mun pitäisi olla parempi. (Vaikka oikeasti ei tarvitsisi.) Jossain tilanteessa se tarkoittaa paremmin pukeutunutta, toisessa parempaa kielitaitoa, kolmannessa laajempaa yleissivistystä tai paksumpaa pankkitiliä. Mun pitäisi olla sitä-ja-tätä jotta ihmiset ympärillä olisivat tyytyväisiä, että en vain aiheuta pettymystä. Että vaikuttaisin älykkäämmältä, taitavammalta, sivistyneemmältä, potentiaalisemmalta. Kaikki tämä aiheuttaa minussa välillä surua ja riittämättömyyden tunteita, ja samalla tiedostan, että se on ihan älytöntä.
Oikeasti olen hyvä, sydämellinen, aika hauska ja kohtuullisen fiksukin tyyppi, empaattinen ja helposti innostuva. En ehkä maailman tehokkain kaikessa toiminnassani ja välillä raivostuttavan hajamielinen ja hidas oppimaan, mutta hyvä tyyppi mä olen silti. Ja tykkään itsestäni tosi paljon. Silti tunteet vajavaisuuksista ottavat välillä ylivallan.
Haluan sanoa tällä itselleni ja muillekin jotka kokevat joskus samaa, että se on hemmetin turhaa - vaikkakin inhimillistä. Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta.
Mutta ei pitäisi olla niin rankka itselleen. Entäs sitten jos et osaa kalastaa? Keskity siihen, että osaat neuloa lämpimän villapaidan. Tai sait jäyhän naapurin hymyilemään hississä.
Siinä minullakin on opettelemista.
Tunnustan jotain, joka voi viime aikojen kasvissyöntiaallon valossa (joka on pelkästään positiivinen aalto!) vaikuttaa kontroversiaaliselta.
Mä himoitsen välillä liharuokia.
Erityisen outoa tästä tekee se, että en edes tiedä miltä useimmat himoitsemani ruoat maistuvat.
Lopetin lihan syönnin 14-vuotiaana eli yli puoli elämää sitten. En ole syönyt muruakaan lihaa sitten vuoden 1994 (ainakaan tietoisesti, kuka sitä tietää mitä ilkeä ravintolakokki saattaa pahana päivänään annokseen kätkeä).
Ja tiedättekö miksi mä lopetin lihan syömisen? Kyllä mukana oli eettisiäkin syitä, mutta kirkkaasti selkein syy oli se, etten ollut koskaan pitänyt lihasta. Se maistui pahalle, yksinkertaisesti. Käytännössä jopa ällötti. Lihaisat osuudet ruoista jäivät useimmiten lautaselle ja esim. kaverin luona vieraana ollessa pahin painajainen oli tulla kutsutuksi ruokapöytään jossa tarjottiin jotain liharuokaa. Muistan eräänkin kerran kun nolouden puna kasvoilla kätkin kuumeisesti lampaanpaistin paloja sylissäni olevaan serviettiin. En kerta kaikkiaan saanut niitä niellyksi. Kun äiti paistoi kotona keittiössä jauhelihaa, minua etoi niin että en voinut olla samassa huoneessa.
Kasvissyöntitrendejä tulee aina aika ajoin, jolloin uusia tulokkaita hyppää massoittain kyytiin. Yksi tuollainen aalto kulki Suomen yli juuri vuonna 1994, ja tuolloin huuhtouduin itse mukaan. Oli hassu tunne oivaltaa yhtäkkiä että hei, miksi ihmeessä edes yritän syödä lihaa kun – tadaa – voin jättää sen kokonaan pois ruokavaliosta ja lopettaa yrittämästä. Niin yksinkertainen asia eikä 14-vuotias Sanni ollut tullut edes ajatelleeksi tätä mahdollisuutta ennen kuin lihasta luovuttiin kaveripiirissä ”oikealla ja vasemmalla”.
Trendiaaltojen jälkeen osa palaa vanhaan tapaansa syödä, minä en. Olihan minulla ollut muutama hassu lemppari liharuokien joukossa, kuten lihikset (= kunnon kuopiolaiset lihapiirakat), good ol’ makaronilaatikko ja, get this: siskonmakkarakeitto. Jostain käsittämättömästä syystä olin tykännyt tästä lähes kaikkien kauhistusruoasta. Joka tapauksessa, en kesän 1994 jälkeen enää syönyt mitään näistä ruoista. Minusta tuli kala-kasvissyöjä, jota olen vielä tänäkin päivänä.
Pitkällisen detour-alustuksen jälkeen pääsemme kohti jutun varsinaista sydäntä. Minun piti kertoa teille, että himoitsen välillä lihaa. Miten tähän on päästy tilanteesta, jossa jopa äiti-kullan lihapullat etoivat?
En tiedä, mutta jotain tapahtui syksyllä 2003. Jotain muuttui, ja muistan tuon hetken aina. Olin hakemassa hoitolapsiani ahvenanmaalaisesta päiväkodista, ja heillä oli ollut sinä päivänä joku ulkoilmatapahtuma ja makkaranpaistoa tarhan pihalla. Löysin hoitolapseni pihalta natustelemassa grillattua makkaraa. Se hetki – yhtäkkiä minun teki aivan älyttömästi mieli sitä makkaraa. En ole koskaan pitänyt makkarasta, ja yhtäkkiä yhdeksän vuoden kasvissyönnin jälkeen halusin maistaa sitä. Sinapilla ja ketsupilla kuorrutettu rasvainen köriläs näyttäytyi tuona syksyisenä päivänä valtavan puoleensavetävänä, jopa tuoksu nosti veden kielelle. Mitä ihmettä..?
Soijanakit maistuvat mökkigrillattuina
En syönyt makkaraa mieliteosta huolimatta, en silloin enkä vielä tänäkään päivänä. Siis lihamakkaraa. Mutta tuo päivä muutti suhtautumiseni lihan kaltaisiin elintarvikkeisiin ja sen jälkeen aloin syödä myös kasvisproteiinipohjaisia lihankorvikkeita kuten soijapullia, -pihvejä ja -nakkeja.
Aiemmin olin kokenut nämä elintarvikkeet todella vastenmielisinä, niiden makuhan oli tehty muistuttamaan lihaa. Nyt minulla ei yhtäkkiä ollut mitään lihan makua vastaan, ja etenkin pakastealtaan soijapyörykät olivat suurta herkkuani. Tunsin itse asiassa suurtakin ylpeyttä ja voitonriemua kun olin löytänyt puuduttavan yksipuoliseen pastaruokavaliooni jonkun proteiinipitoisen raaka-aineen. Soijapullat + Oolannin aaltoranskanperunat – siinä kilpaileva vaihtoehto spagettia tomaattioliivikastikkeessa –vakkarille.
Quorn-purilaisen pihvi on vielä soijapihviäkin lihaisampi
Fast-forward tähän päivään.
Lihan houkuttavuus on hiljalleen kasvanut vuosi vuodelta. Se ei koettele minua siinä määrin että koskaan olisi käynyt edes pienessä mielessä maistaa lihaa tai luopua lihattomasta ruokavaliosta, mutta ilmiö on mielenkiintoinen ja sitä tulee ihmeteltyä ja mietittyä.
Mistä tämä johtuu? Miksi raaka-aine, josta en koskaan tykännyt ja jota en ylipäänsä ole elämässäni kovin laajakirjoisesti edes syönyt, voi alkaa vetää puoleensa vuosikymmen sen jälkeen kun sen on jättänyt pois? Miten voi tehdä mieli sellaista mitä ei ole koskaan edes maistanut - kuten ilmakuivattua kinkkua?
Liharuokia jotka saavat veden herahtamaan kielelle:
Gourmet-makkarat (eli ei HK:n sininen..)
Laadukkaat hampurilaiset
Miehen paistamat sisäfilepihvit
Ohuet, ilmakuivatut kinkut ja muut laadukkaat leikkeleet
Joskus jopa ribsit ällössä tahmamarinadissa
Mieheni rakastaa hyviä hampurilaisia, eli jotain ihan muuta kuin mitä saa pikaruokaloista. Laadukkaita pihvejä rapeapintaisella artesaanisämpylällä ja mehukkailla itsetehdyillä kastikkeilla. Ei jestas että kuola valuu kun katson kun äijä upottaa hampaansa näihin viettelevästi sulanutta juustoa, marinoitua, pehmeää sipulia (mun heikkous!) ja asiaankuuluvan röyhkeästi valuvaa kastiketta tihkuviin herkkuihin. Tuon täytyy maistua aivan sairaaaaan hyvältä! Itse en ole eläissäni maistanut hyvää (liha)hampurilaista, se kuului lihansyöjäaikoinani eniten inhoamiini liharuokiin. Harvat kokemukseni rajoittuvatkin pikaruokaravintoloihin.
Tavoitteenani on kehittää tai löytää jostain kasvishampurilainen joka vetäisi vertoja sille, miltä kuvittelen lihaisten gourmetburgereiden maistuvan. ;) Ateenan Rosebudissa nautittu kolmesta eri sienestä ja salaisesta mausteseoksesta valmistettu hampurilaispihvi on toistaiseksi herkullisin kasvispurilaiselämys jonka olen kokenut.
Kuva: Milka Alanen / Nyt.fi
Kämp Burger on Mr. Karkkipäivän mielestä Suomen Paras Hampurilainen. Ja ilmeisesti ihan muutaman muunkin mielestä, Google tiesi kertoa.
.
En halua alkaa syödä lihaa enkä tule sitä tekemään. Minusta kasvissyönti on erittäin hyvä juttu, vaikka en tuomitse lihansyöjiäkään. On kuitenkin selvää, että etenkin punaisen lihan vähentämisestä hyötyvät ihan kaikki; niin ihmiset kuin ympäristökin, eläimistä itsestään puhumattakaan. Tämä kirjoitus ei siis ollut pro-liha. Se vain oli tunnustus jostain, joka vuosi vuodelta häkellyttää minua entistä enemmän.
Miten ihmisessä voi vuosien jälkeen muodostua himo johonkin, joka on ollut lapsuudesta saakka vastenmielistä?
Olisi muuten kiinnostava kuulla muidenkin kasvis- tai kala-kasvissyöjien ajatuksia lihasta. Te jotka olette luopuneet lihasta tilanteessa, jossa olitte aina tykänneet sen mausta, onko teillä edelleen lihamielitekoja vai onko ruokavaliomuutokseen liittynyt esimerkiksi niin voimakas vakaumus että se on muuttanut lihan kokonaisuudessaan vastenmieliseksi ravinnoksi?
Tänään (tiistaina) en pääse blogin pariin ennenkuin illalla, vastailen kommentteihin heti kun ehdin.
Random-postaus.
Minun piti tänään lähteä ystäväni kanssa roadtripille Vaasaan, mutta ystäväni joutui perumaan matkan. Juuri nyt tuntuu siltä, että olisin mieluusti perunut reissun itsekin (vaikka olin niiin odottanut pääseväni vihdoin ekaa kertaa Vaasaan!), sen verran painaa väsy tuolta juhlaviikonlopulta. Ei ihan hirveän montaa tuntia tullut nukuttua matkan aikana.
Tulin eilen myöhään mannerkotiin Ahvenanmaalta ja olen tänään potenut kyvyttömyyttä jaksaa tehdä oikein mitään - muuta kuin levittää kaikki tällä hetkellä testausta odottavat kasvojenhoitotuotteet pöydälle ja tehdä niistä testauslista. :D Just sopivaa aivot narikkaan -hommaa juhlaväsyneelle. ^_^ Samaan syssyyn vielä kuvasinkin mokomat. Tuotteiden kuvaus on muuten välillä älyttömän tylsää hommaa (ja tylsiltä ne kuvat näyttääkin), sen puuhan voisin mielellään ulkoistaa.
Mr. Karkkipäivä oli jättänyt minulle kotiintulotervehdyksen <3
Iltapäivään mennessä olin kerännyt tarpeeksi voimia lähteäkseni ulos ja tänään starttasi vihdoin meikäläisen ulkojuoksukausi. Myönnettäköön, ettei ne mäet nyt ihan niin kevyesti vielä heilahtaneet kuin viime kuukaudet olisivat antaneet toivoa... Mutta ei puuskutusta ;) ^_^ Ihana oli hölkötellä menemään kimmeltävässä järvimaisemassa.
Kasvotuotteita lajitellessa käsiin osui muutama "nämä joutaa eteenpäin" -tuote, ja ne olisivat tässä nyt teitille tarjolla, jos joku huolii.
Huikatkaa jos joku näistä kiinnostaa, niin arvon putelit kiinnostuneiden kesken. Acorellet laitan samassa paketissa.
Huikkailla voi vaikka viikonlopulle saakka, en ennätä kuitenkaan postittaa näitä ennenkuin ensi viikolla.
Elokuulle saakka olisi nyt testattavaa... Harvemmin testaan näin tiheällä aikataululla koska välillä on oikeasti kiva käyttää niitä vanhoja lempituotteitakin, mutta osa tuotteista (esim. Estelle & Thildin Biodefense) on odottanut vuoroaan jo yli vuoden. Osa näistä on myös sellaisia, joista olette kyselleet jo moneen otteeseen (kuten Mossa ja Mádaran SOS). Saapa nähdä pysynkö aikataulussa :) Mutta totuus on, että jos en tee aikataulua, on hyvin todennäköistä että testaus vain siirtyy ja siirtyy monen sarjan kohdalla.
Ajattelin aloittaa Lorkusta koska en ole koskaan (!!) käyttänyt L'Orealin ihonhoitotuotteita, ja tiedän, että kontrasti luonnonkosmetiikkaan on suuri. Kiinnostavaa kokeilla L'Orealia pitkän kotimaisen (luonnon)kosmetiikkatestijakson jälkeen.
Vielä viimeiset terveiset Madeiralta:
Lauantaina kumpparit tulivat tarpeen muutenkin kuin luolavierailulla, loppupäivästä nimittäin satoi kaatamalla ja näkyvyys jeeppikiertoajelullamme ylös vuorille oli pahimmillaan ehkä metrin tai kaksi...
Madeiran korkeimman kohdan sijaan näimme tien pientareella sateessa töröttäviä lehmiä, jotka näyttivät olevan meitä enemmän ihmeissään siitä mitä turistit tekivät vuorilla sellaisena päivänä, ja koimme sydäntä halvaavia jännitysmomentteja jeeppien kiitäessä välillä turhankin vauhdikkaasti nollanäkyvyydessä kapeilla mutkaisilla teillä. Madeiran tiet valtavine pudotuksineen eivät sovi korkean paikan kammoisille ;)
Sateesta ja vilusta huolimatta tunnelma oli katossa ja nauroimme jeepin takaosassa vilttiemme alla (varmaan väsymyksestäkin) niin, että välillä puheesta ei tullut mitään. Yksi seurueestamme osti lounaspysäkillä auton täyteen cola-mukeissa myytyä olutta ja minäkin totesin, vaikka en normaalisti olutta juo, että tämä on nyt se päivä jolloin teen poikkeuksen. :) Kyllä se kohme siitä kaikkosi ^_^
*
Arvonnassa voittivat:
Sanna mamma (Laveran itseruskettava)
Minna (Acorellen tuotteet)
Sipe (Estelle & Thild -putsari)
Jaana (Mádaran öljy)
Voittajiin on otettu yhteyttä. :)
Älkää olko huolissanne vaikka otsikon lattea ilmaisu antaa siihen ehkä aiheen. Luvassa ei ole pseudofilosofista pohdiskelua elämässä selviämisestä ja yhteiskunnan pelikentillä kahlailusta.
Ajattelin kirjoittaa havainnosta, jonka olen tehnyt elämääni ja luonteeseeni liittyen.
Tänä aamuna avasin pakastimen palauttaakseni mieleeni, mitä kaikkea olinkaan sinne tunkenut ennen reissuun lähtöä. Minulla on tapana pakastaa kaikki mikä suinkin on mahdollista tilanteissa, joissa ruokaa ei pysty hyödyntämään sen normaalin säilymisajan sisällä. Minun tekee pahaa heittää syömiskelpoista ruokaa roskiin, joten pidemmälle matkalle lähtiessä pyrin pakastamaan kaiken mikä muuten uhkaa jäädä jääkaappiin pahentumaan. Pakastan rahkat, juustot, kermat, soijamaidot, tofut ja tomaattikastikkeen jämät.
Tällä kertaa olin heittänyt pakastimeen kokonaisen kesäkurpitsan ja jopa omenoita. Sellaisenaan.
Pilkkoessani lötköksi sulanutta kesäkurpitsaa, aloin miettiä omaa toimintaani. Miksi minulle on niin tärkeää säästää euron maksanut vihannes ja vielä syödä se vaikka pakkasen pilaama rakenne on kaikkea muuta kuin freesi? Eihän kesäkurpitsa teknisesti ottaen ollut pilaantunut, mutta harva muu ehkä olisi enää halunnut lautaselleen tuota vettyneeksi pehmennyttä, surkean näköistä pötkylää. Roskiin vain, eipä tuossa nyt suurta taloudellista vahinkoa tapahdu.
Mutta minä koin jonkinlaista nyrjähtänyttä iloa ja tyydytystä pystyessäni välttämään kesäkurpitsan roskiin heittämisen. Hitaasti kuiviksi paistettuina kurpat vieläpä maistuivat ihan samalle kuin tuoreena. Mielessäni ikäänkuin voitin. Jonkun näkymättömän, abstraktin haasteen jonka olen itselleni asettanut.
Itse asiassa, kesäkurpitsa edustaa peliä. Tämä on se oivallus, jonka olen tehnyt.
On monia muitakin hassuja ja monien mielestä täysin turhia juttuja joita tykkään tehdä ja suorittaa, juttuja jotka tuovat samanlaista mielihyvän, ilon ja "voiton" tunnetta kuin tuon kesäkurpitsan hyödyntäminen. Kulutettujen shampoomillilitrojen tilastointi, elintarvikkeiden hiilihydraattipitoisuuden vertailu, halvimman vaihtoehdon hakeminen silloinkin kun olisi varaa kalliimpaan... Kahvin keittäminen tarkalleen samalla kaavalla kahvijauhon grammat tarkasti mitaten.
Vaikka nämä toiminnot ovat harmittomia ja itselleni pelkästään hauskoja, tajuan, että ne voivat näyttäytyä ulkopuolisille sangen omituisina ja jopa neuroottisina. Tämä on kova sana: kontrollifriikkeytenä.
Nojoo, olenhan minä tietyllä tapaa ihan ehta kontrollifriikki; järjestys tasapainottaa vilkasta ja välillä kaoottistakin mieltäni ja järjestyksen kaipuu voi ilmetä vaikka niinä loputtomina listoina ja tilastoimisena ja tiettyjen ravitsemuksellisten kehysten tarkkana seuraamisena. Listat ja "säännöt" luovat pysyvyyttä ja ankkuroivat, omalla tavallaan rauhoittavat luodessaan tuttuna toistuvan kuvion.
Ehkä joku saa kiinni mitä tällä tarkoitan..?
Muinaisia listoja kosmetiikkahankinnoista ja luomivärien kulutuksesta (!!)
Kuitenkin, ylivilkkauden ja temperamentikkuuden lisäksi minulla on myös toinen hallitseva luonteenpiirre: lapsellisuus. Ja minun mielestäni lapsellisuus ihan hyvällä tavalla.
Sopiva lapsenmielisyys on spontaaniutta, kykyä ilostua ja innostua helposti ja ihmetellä asioita, niinkuin lapset tekevät. Minusta moni asia maailmassa on todella ihmeellistä, ja jään välillä miettimään ja kummastelemaan (tai ihailemaan) niitä pitkäksikin aikaan. Joskus kirjoitan niistä blogiinkin.
Vakavalla luonteella varustetut eivät usein ihmettele, tai eivät ainakaan tee sitä ääneen. Se on sopimatonta. Se on kai sitä tietynlaista aikuisuutta... Joidenkin ihmisten käytöstä ja koko olemusta ohjaa ajatus siitä, että enhän vain tee mitään tai näytä sellaiselta mikä on oman kulttuurini yleisten mittapuiden mukaan sopimatonta. Saako 60-vuotias purskahtaa raikuvaan nauruun keskellä tavarataloa ja kiljua riemusta? Useimmista se olisi kenties kiusallista käytöstä. Minusta tuntuu, että saattaisin olla sellainen 60-vuotias. :)
Mjaa, taas ajauduin muihin rönsyihin kun piti kertoa lapsellisuuden kautta siitä pelistä.
Olenhan minä välillä miettinyt, mistä nämä kaikki listamaniat, kahvinmittausrutiinit sun muut näennäiset pakkotoiminnot kertovat, ja olisivatko ne oikeasti oireita jostain syvemmästä psyyken konfliktista (whoa miten pompööseja sanoja, jätetään tuollaiset :D).
Mutta en mä usko että kyse on mistään neurooseista. Olen lapsellinen tyyppi, ilostun lapsellisista jutuista. Olen oivaltanut, että kaikki nuo suorittamani jutut ovat kuin peli, leikki jonka "sääntöjä" seuraamalla koen voiton ja ilon tunteita. Vähän niinkuin lapsi.
"Löydä kaikkein vähähiilihydraattisimmat maitorahkat ja raejuustot" - yksi peli. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta kun löytää sen alhaisimman hh-grammapitoisuuden niin joku kumma tyydytyksen tunne siitä tulee. Voi mielessään laittaa raksin ruutuun: "Onnistuin". :)
"Listaa kaikki violetit luomivärisi" - toinen peli. Vielä vähemmän järkeä, mutta onko hiekkakakun rakentamisessakaan järkeä? :) Ei kaikessa kuulukaan olla valtavaa, perusteltua hyöty/kehitysnäkökulmaa, ihan tyhjänpäiväisiä juttujakin voi tehdä vain siksi kun ne ovat hauskoja. Eiks niin? :)
Kirjoitinko mä tän kaiken vain saadakseni hyväksynnän mun friikkailuilleni..? :D
Viimeksi Prahassa havahduin siihen, että noudatin jälleen "pyri selviämään niin halvalla kuin mahdollista" -peliä. Edullisten vaihtoehtojen hakeminen on minusta niin hauskaa ja tyydyttävää, että harrastan sitä silloinkin, kun budjetti antaisi mahdollisuuden muuhunkin. Kun selviän halvalla, voitan. Kävimme tästä taas eloisaa keskustelua miehen kanssa, hänen filosofiansa näissä asioissa ei voisi olla kauempana omastani. Mutta konfliktitilanteilta vältyttiin, toisin kuin silloin Ranskassa... ;)
Tällaisia ajatuksia tänään. Vaikka olin suunnitellut kirjoittavani meikkipostauksen. :)
Onko muilla omia outoja tai ainakin muiden silmissä erikoisia tai neuroottisia tapoja ja periaatteita joiden noudattaminen tuottaa selittämätöntä iloa ja hyvää mieltä? Onko teidän elämässänne "pelejä"? :)
.
Aiheeseen liittyen:
Olen viettänyt runsaan kuukauden älypuhelinelämää.
Ja tiedättekö mitä, huoleni vaikuttavat ainakin toistaiseksi olleen täysin turhia. :) Minusta ei ole tullut puhelinnäprääjää. Itse asiassa: olen käyttänyt iphonea kameraa lukuunottamatta suunnilleen ihan samalla tavalla kuin antiikkisia, älyvapaita puhelimianikin. Soitan ja lähetän viestejä.
("Mitäh, ai sä laitat vielä tekstiviestejä, mä en edes muista milloin olisin laittanut tekstaria kun käytän vain Whatsappia", oli yksi matkaseuralaisen kommentti tähän :))
Statistiikka kuukaudelta:
Otettuja valokuvia: 450 + (joista selfieitä 17 :))
Kuvattuja videoita: 6 (Chris Cornellin keikalla <3)
Ladattuja sovelluksia: kaksi. Airbnb ja Whatsapp, mutta kumpaakaan en ole vielä käyttänyt paitsi pari testiviestiä Whatsappilla miehen kanssa :)
Eniten käytetyt sovellukset: ajastin ja kalenteri.
Tsekattu blogikommentteja puhelimen selaimella: ehkä kymmenisen kertaa.
Vastattu blogikommentteihin puhelimella: yksi tai kaksi kertaa.
Kirjoitusvirheiden määrä viestejä kirjoittaessa: loputon.
Soittoääni: se mikä puhelimessa oli valmiina, en ole muita edes kuunnellut.
Olen ollut puhelimeen tosi tyytyväinen kiitos juuri niiden ominaisuuksien miksi sen ensisijaisesti hankinkin: kameran ja kartta-avun. Kameraa tulee käytettyä kaiken aikaa ja Helsingissä olen jo kerran onnistunut eksymään ja paikantamaan sitten itseni karttasovelluksen avulla :)
Mutta emmää tällä mitään nettijuttuja jaksa säätää... ^_^ Siihen puhelin on ihan liian pieni, ei vain jaksa pitkään lukea saati kirjoittaa mitään noin pienellä ruudulla. Jes! :) Nettiselain jäänee juuri siihen käyttöön mitä toivoinkin: ns. hätä-backupiksi kun en ole koneella ja joku asia pitää selvittää / varata matkalippu / löytää osoite jne.
Louvren kävijän pakollinen? Mona Lisa -selfie.
Muiden palatessa Suomeen (ja Virven Ruotsiin) minä jäin vielä Pariisiin. Tänään illalla hyppään junaan ja herään huomenna Prahassa :)
En keksinyt parempaakaan otsikkoa tälle postaukselle jossa tekee vain mieli jakaa monta random-asiaa. :)
Yksi. Mies pyysi ostamaan lisää Garnierin BB-roll-on-silmänympärysvoidetta. Wow, hän todella pitää siitä! ^_^ Ja oli vieläpä selvästi vähän harmissaan kun en tuonut sellaista laivalta (siellä ei ollut, kyllä mä katsoin kulta).
Kerroin pari vuotta sitten miten onnistuin ujuttamaan peittävän semi-meikiksi laskettavan tuotteen miehen olemattomaan ihonhoitorutiiniin ja tuosta BB-roll-onista on todellakin tullut miehelle yllättävän tärkeä. Kerran todistin pientä hermokohtausta anoppilassa kun mies oli kadottanut BB:nsä kylppäriin. :D Kun omistaa oikein tummat silmänaluset, kyllä silloin mieskin jo oivaltaa myönteisen vaikutuksen kun niille sipaisee vaikka vain aavistuksenkin peittävää ainetta.
Kaksi. Tänään se nähtiin. Mies oli täyttänyt pippurimyllyn ensimmäistä kertaa ikinä. Palasin Ahvenanmaalta ja siinä se oli: lähtiessä tyhjä mylly täytettynä.
Kun kerroin kirjoittavani tästä historiallisesta hetkestä blogiin, mies halusi minun lisäävän että oli myös imuroinut sängyn alusen. Tämäkin mitä ilmeisimmin ensimmäistä kertaa koskaan.
Kolme. Päivän terveyssana: kurkuma. Kyllähän meistä osa on tiennyt jo pitkään että kurkuma on maustehyllyn oma superfood :) Ja kenties halvimpia kaikista ns. superfoodeista. ;)
En muista mistä aikoinani kuulin kurkuman terveyseduista (Kaisa Jaakkola?) mutta siitä lähtien eli pari viime vuotta olen keksinyt tapoja lisätä sitä ruokiin. Ja nyt siitä oli aukeaman juttu lehdessä ja "kaikki" kuulema puhuvat siitä. :)
Jos maku tuntuu vähän vieraalta ruokien mausteena niin kannattaa kokeilla kananmunien päällä :) Keltuaisen rasvaisuus edesauttaa rasvaliukoisen kurkumiinin imeytymisessä. Voi Hyvin -lehden jutun mukaan kurkuman imeytyminen tehostuu vielä yli satakertaisesti kun sitä syödään samaan aikaan mustapippurin kanssa - sitä siis päälle myös. :)
Neljä. Lumenen kevätkokoelman lakka #18 Aamukaste saa violettifanin huokailemaan ihastuksesta. (Saatu blogin kautta.)
Minulla heräsi idea alkaa keräämään blogiin jonkinlaista violeteille meikeille pyhitettyä ihastuscorneria. "Sesongin parhaat liilat" tai vastaavaa. Tai ehkä oma erillinen osio Suosikkituotteeni-sivulla violetille. <3
Viisi. Minua huvitti kun bongasin samaisesta kurkuma-jutun sisältäneestä Voi Hyvin -lehdestä Laveran Illuminating -silmänympärysvoiteen. Ehkä joku muistaa kuinka omassa marraskuisessa Lavera Illuminating -jutussani hyväntahtoisesti vähän vinoilin printtimedian tuote-"esittelyille" ^_^ ja niiden ympäripyöreydelle.
Tähän tyyliin:
Aika lähellä Voi Hyvin -lehden versiota :)
Mutta esteetikkona täytyy sanoa, että kyseinen tuote-esittelysivu oli kokonaisuudessaan todella kaunis. Vaikkei itse kuvateksteistä tule informaation kannalta hullua hurskaammaksi, sivu on niin kaunis että sitä kelpaa katsella.
Jotkut bloggaajat ovat omaksuneet blogikuviinkin jo tällaista taiteellisuutta, mutta allekirjoittanut ei ole toistaiseksi esteettisyydestään huolimatta jaksanut panostaa rekvisiittaan ja tarjoaa omille lukijoilleen edelleen tylsiä valkotaustaisia kuvia ;)
Tällaisia tänään.
Ja jos saa lisätä vielä yhden jutun niin:
Kuusi. Koirat ovat tänään iltavierailulla ja se on mukavaa. Olen katsellut viime päivät tätä Naamakirjassa jaettua kuvaa enkä saa siitä tarpeekseni.
Totti on muffini, Viivi ehkä rusinapulla :)
Sanni on jättänyt museon. Uskotteko.
Viime viikolla tunsin sen. Nyt on viimein aika.
Blogikollegani Maria sen sanoi;
"Hei, älä ajattele sitä puhelimena. Ajattele se kamerana jolla voi myös soittaa puheluita."
Kyllä. Ehkä juuri tämä lause ratkaisi asian minulle. Sillä juuri kamera on se ominaisuus, jonka hyödyllisyyttä älyluureissa en voi kieltää. Näppärin ja pienin taskukamera jolla saa (näemmä) tietyissä tilanteissa parempia kuvia kuin ammattilaisjärkkärillä. Olen ollut sata kertaa hetkessä jossa olen toivonut, että minulla olisi ollut mukana jotain jolla kuvata.
Ja myönnettäköön: myös väline jolta näen reittioppaan.
Nyt on aika: olen kypsynyt.
Kävelin tänään puhelinliikkeeseen.
Tuntia myöhemmin poistuin huojentuneena empaattisen naismyyjän kohtaamisesta ja uuden laitteen omistajana.
Nyt minulla on sellainen: kamera, jolla voi myös soittaa ja etsiä reitin kohteeseen. :) A.k.a. älypuhelin.
Olen päivittynyt 2010-luvulle.
Puhelinteni historiasta voi lukea täältä.
Vasemmanpuoleinen pinkki Nokia 7230, lahjoitus ystävältäni, oli minulla käytössä viime vuoden helmikuusta tähän päivään saakka. Minusta ja 7230:sta ei lupaavan alun jälkeen tullut kovin hyviä ystäviä.
Kehitys ei aina ole mennyt eteenpäin puhelinmallien välillä, sillä 7230:lla on huomattavasti työläämpää kirjoittaa viestejä kuin paljon vanhemmalla, minua 11 vuotta palvelleella Nokia 3510i:lla (kuvassa oikealla). Itse asiassa juuri tekstarinkirjoituksen vaivalloisuus sai minut lopullisesti menettämään hermoni ja tekemään päätöksen uudesta puhelimesta.
3510i oli käytössäni kesästä 2003 kesään 2014. Se on minulle hyvin rakas. Elokuussa 2014 sen korvasi lukijalta (!) saamani beigekuorinen 3510i.
Kun tästäkin 3510:sta jätti aika, pohdin olisiko vihdoin älykkään puhelimen aika. Se aika vaati vielä runsaan vuoden kypsymisen.
Tää uusikin on vähän niinkuin pinkki. <3
Katsotaan mitä meille tapahtuu. Toivon, että huoleni eivät käy toteen. En halua niskakenoiseksi luurintuijottajaksi. En halua ajatusteni harhailevan ja käteni hapuilevan kohti puhelinta istuessani kahvilla ystäväni kanssa. Tai nauttiessani auringonlaskusta Santorinilla. "Onks joku kommentoinu? Onko tullut meiliä? Tykkäskö joku mun kuvasta Facebookissa?" En halua sinne, tuohon tilaan. Eivätkä kaikki sinne joudukaan, tunnen ihmisiä jotka eivät ole yhtään riippuvaisia älyluureistaan.
Tunnistan kuitenkin itsessäni valitettavan vahvan potentiaalin muuttua juuri tuollaiseksi puhelimenräplääjäksi. Siksi en ole älypuhelimeen kaikkina näinä vuosina vaihtanut.
Mutta tällaisen jääräpäänkin on myönnettävä älypuhelinten hyvät puolet ja hyväksyä, että aika menee eteenpäin. Älypuhelinta voi käyttää myös fiksusti. Toivottavasti minulla pysyy homma kasassa ja puhelimesta tulee minulle juuri se näppärä pikku kamera-apulainen ja help center jollaiseksi sen hankin. :)
Tuolla se uusi föne nyt latautuu.
Jännittävissä tunnelmissa uuteen viikkoon ^_^
Nähdäänkö muumio vielä jonain päivänä Instagramissakin..?
P.S. Tunnustan: jouduin katsomaan YouTubesta videon miten saan sim-kortin sisään luuriini... Hyvin alkaa :D
