Terveisiä joogaretriitistä.
Viimeiset neljä päivää ovat olleet todella intensiivisiä, ohjelmaa on aamuseitsemästä iltakymmeneen. Olen herännyt aamuisin kuudelta ja ihmetellyt illallisen jälkeen, vetäytyessäni huoneeseeni kymmenen jälkeen, miten toiset jaksavat valvoa yömyöhään ja osallistua aamutunneille... Toiset ovat superihmisiä. :)
Tänään on retriitin viimeinen päivä ja otin aamupäivän "vapaata" ohjelmasta koska tunsin tarvitsevani hetken verran omaa tilaa ja aikaa. Ja kyllä, tunsin halua jakaa teille tunnelmia vaikka nopeankin, vähätekstisen julkaisun muodossa.
Yksi asioista joita olen täällä miettinyt erityisen paljon on tämä valtavan voimakas tarpeeni jakaa. Sehän on yksi blogin pitämisenkin kulmakiviä, ilman halua jakaa, mitä olisi blogi? Jollekulle ehkä kaupallinen markkinointiväline? Minulla on aina ollut todella voimakas tarve jakaa kokemuksia ja ajatuksia; nuorempana satujen ja tarinoiden muodossa, teini-ikäisenä kirjeystävyyden kautta ja nyt viimeiset vuodet julkisen blogin muodossa. Jakaminen monistaa tunteet ja kokemukset, tekee niistä vahvempia, intensiivisempiä. Ikäänkuin... merkityksellisempiä. Rakastan välittää. Vuorovaikuttaa.
Mutta olen alkanut miettiä, onko tämä tunne ottanut jo liikaakin tilaa minussa..? Tunteesta on tullut niin voimakas, että huomaan olevani sen vallassa oikeastaan jatkuvasti. En ikäänkuin pysty olemaan tilanteissa läsnä sataprosenttisesti itsenäni, pelkästään omasta havaintokulmastani, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Havainnoin, jäsentelen, analysoin jatkuvasti - miettien samalla koko ajan kuinka välitän nämä havainnot muille. Yritän ymmärtää, miksi tunnen näin. Olenko onnistunut koukuttamaan itseni sosiaaliseen vuorovaikutukseen niin, että olen jollain tapaa jopa menettänyt kykyni nauttia asioista täysin yksin, niin että kokijana olen vain minä itse, Sanni?
Olemme ihmisiä ja sosiaalisia olentoja. Halu jakaa on tietysti myös täysin luonnollinen asia, se sitoo meitä yhteen ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Mutta jossain menee varmasti raja sille, milloin jakamisesta ehkä tulee.... apua, en pidä tästä sanasta yhtään mutta pakko se on sanoa.... pakkomielle? Tai vähintään addiktio..? Näitä asioita, monen muun elämänvaiheeseeni liittyvän kysymyksen joukossa, olen mietiskellyt viime päivinä.
Voisinpa sanoa, että joogaretriitti olisi auttanut minua saamaan takaisin fokustani, kirkastanut ajatuksiani ja helpottanut asettamaan prioriteetteja. Se on antanut tilaa ajatuksille, mutta taidan tarvita pidemmän retriitin jotta löytäisin sen langan joka on vierinyt syvälle sohvan alle. Kadonnut mieleni pinoihin ja jemmoihin ja konstruktioihin.
("Mistä se nyt puhuu...?")
Tämäkin on jännä juttu. Että jaan tällaistakin itsestäni, ihan tarpeettomasti. Vaikka blogini ei ole päiväkirjamainen julkaisu jossa kerron itsestäni ja elämästäni, olen tottunut kirjoittamaan avoimesti kun mielessäni on ahdistusta tai ikävää. En pysty tai ehkä haluakaan täysin kätkeä sitä, jos elämässäni tapahtuu jotain vähemmän mukavaa. Tuntuisi feikiltä kirjoittaa pelkästään vaaleanpunaisista ponijutuista ja hyväntuoksuisista shampoista silloin kun mielessä on surua. Jotenkin koen, että haluan olla rehellinen tuntemuksistani, vaikkei kaikkien tunteiden tarvitsekaan näkyä lukijoilleni.
Ei filttereitä.
Mutta Karkkipäivä on hyvän mielen blogi eikä täällä vellota huolissa, vaikka ne tiedostetaankin. Moni teistä saa blogistani hyvää mieltä, niin myös minä itse. Kirjoitan ehkä harvemmin työstäessäni harmaita juttuja, mutta palaan tänne saamaan iloa ja energiaa.
Palaillaan siis pian jonkun värikkään, hyväntuoksuisen tai maukkaan aiheen merkeissä :)
21 comments on “Ajatuksia kokemisesta”
Jakaminen on tärkeää. Haluan itsekin jakaa fiiliksiä ja kuvia olinpa sitten taidenäyttelyssä tai reissussa. Parasta, jos mukana on joku, jonka kanssa jakaa hetki paikan päällä. Mutta se, että jakaminen alkaa olla pääasia, voi tosiaan kertoa, että homma on lähtenyt lapasesta. Tuota kannattaa kyllä pohtia. En nimittäin usko, että pystyy nauttimaan hetkestä, jos ajatukset ovat jo seuraavassa postauksessa. Uskon, että saat tehtyä asialle jotain. Ennemmin tai myöhemmin.
Näin toivon <3
Ihana kuva, jossa puun kukat ja Sannin hiukset on sävysävyyn.
Niin minustakin :) Mun puu <3
Olet jo oikealla tiellä, kun huomasit tuon ja uskalsit sen myöntää sekä julkaista. Kuinka hurmaava tuo sävysävyyn kuva sinusta ja puun kukinnoista. Mukavaa matkaa!
Kiitos Anne.
Tuo violettikukkainen puu oli tosiaan ihan kuin mun hiusten värikaksonen... :)
Ymmärrän sua ja vaikka en itse blogia kirjoita, niin tiedän mitä tarkoitat! Itse saan itseni kiinni siitä että miltä tämä kuva näyttää somessa ja että nyt pitää jakaa tämä hetki vielä kun se on tässä -ikään kuin sitä pelkäisi että hetki kiitää ohi tai sitä ei ole kokenut, ellei sitä jaa. Yritän istahtaa ja nauttia, oivaltaa että kyllä tämä hetki jää muistojen syövereihin ja osaan kokea tämän -vaikken jaa sitä kuin vaan näiden lähellä olevien ihmisten kanssa ❤ Halaukset Sanni! ❤
Kiitos Heidi <3
Aivan superhienoja maisemia ja kuvia. Näitä katsellessa tulee kyllä todella iloiselle, aurinkoiselle ja kesää odottavalle mielelle :)
Tässä toteutuvat nuo jakamisen parhaat piirteet, eli saat välitettyä hyvää mieltä blogin lukijoille ja sitä kautta toivottavasti hyvän mielen itsellesikin.... Eli vanha sanonta 'jaettu ilo on moninkertainen ilo' pätee kyllä näihin Sannin postauksiin mitä suurimmassa määrin :)
Kuten joku jo taisi todetakin, jakamisesta ei kuitenkaan saa tulla taakka. Raja on parasta asettaa siihen, että homma tuntuu hyvältä... menee ikäänkuin myötävirtaan. Lukijanasi on mielestäni huippuhauskaa lueskella erityisesti näitä Kreikka -postauksia, mutta kaikkien täytyy ymmärtää, että niiden kirjoittaminen on täysin vapaaehtoista ja näin muodoin niiden määrän ja sisällön täytyy tuottaa hyvää mieltä myös ja etenkin blogin kirjoittajalle :)
Kiitos Jukka. :)
"Hauska" sattuma, että kirjoitit tästä. Kun katselin instassa (jonne muuten liityin ihan vaan seuratakseni Karkkipäivää!) joogaretriitti-kuvia, en voinut olla ajattelematta, että "upean näköinen paikka ja hetki, ja sitten tilanteessa on jälleen se joku puhelin kourassa räpsimässä". Koin "ärtymystä" siitä, että nykyaikana niin moni hetki menee pilalle omien tai muiden puhelimien ja kameroiden vuoksi. Toisaalta koin myös iloa siitä, että pääsen seuraamaan matkasi upeita maisemia ja vaiheita. Ristiriitaista.
Instaan liityttyäni huomasin, että siinä on sosiaalinen media omaan makuuni. Tykkään todella katsella kauniita kuvia (haaveissani siintää valokuvausharrastus). Huomasin liittymisen jälkeen ajattelevani usein, että olisiko tässä jakamisen arvoinen hetki. Loppupeleissä olen kuitenkin itse jättänyt julkaisut erittäin vähäisiksi. Tuntuu, että ei ne kuvat ole niin erityisiä; tuskin se oma tilanteen/esineen/muun kuvattavan herättämä fiilis kuitenkaan välittyy muille sellaisena, kuin itse sen koen. Sen vuoksi jakaminen tuntuu vähän hölmölle. Samalla kuitenkin tykkään hirveästi selailla muiden kuvia, ja inspiroidun niistä.
Asiasta ihan toiseen, haluaisin antaa palautetta. :) Blogisi on todella ihana, ja olen seurannut tätä jo kauan. Viime aikoina postaukset eivät kuitenkaan ole herättäneet samaa iloa ja innostusta kuin ennen. Tuntuu, että harventunut postaustahti on omalta osaltaan vaikuttanut tähän. Silloin kun postauksia tulee, ne ovat hyvin usein todella pitkiä. Ihailen todella perusteellisuuttasi ja hyvin kirjoitettuja tekstejäsi. Pitkinä ne vain tuntuvat toisinaan melko raskaille, ja lukuinto saattaa lopahtaa kesken kaiken. Ehkäpä pitkiä postauksia voisi välillä jakaa useampaan osaan, jolloin ne olisivat hieman lyhyempiä, ja niitä voisi tulla useammin? Ymmärrän täysin, että blogi ei todellakaan ole koko elämäsi, ja blogi elää muun elämäntilanteen ehdoilla. Harventunut postaustahti ja ne pitkähköt postaukset ovat ihan okei, en lopeta seuraamista niiden vuoksi. Toivon, että otat tämän vain pienenä toiveena. :)
Olipas melkoista ajatusvirtaa tämä kommentti. :D Ihanaa loppureissua! :)
Kiitos palautteesta, sofianna. Postausten pätkäisyä useampaan osaan on toivottu joidenkin lukijoiden taholta aiemminkin, toisten taas tykätessä pidemmistä jutuista joissa yksi kokonaisuus julkaistaan kerralla. Ymmärrän lyhyempien postausten mielekkyyden ja juttujen pätkäisy useampaan osaan tietysti (ainakin tällä hetkellä kun en postaa päivittäin) lyhentäisi taukoja. Minulle itselleni kuitenkin tuntuu useimmissa tapauksissa luontevammalta julkaista yksi kokonaisuus kerta-annoksena. En osaa selittää miksi, muuten kuin että on kokonaisuuksia jotka vain "kuuluvat" yhteen julkaisuun. Jos kerron vaikka miten vietin päiväni, kuten tänään, tuntuisi hassulta katkaista se kahteen osaan. "Kertomus tiistaista, osa 1". "Kertomus tiistaista, osa 2". En tiedä, jotenkin se olisi outoa ja epäluontevaa.... Osa 2 jäisi varmasti lukematta monelta, tilastojen mukaan samaa aihetta käsittelevät, peräkkäin tai lähekkäin julkaistut blogipostaukset eivät pidä yllä lukijoiden mielenkiintoa. Ensimmäinen juttu luetaan, toinen tai toisia ei... Lukijoista on tylsää jos tulee peräkkäin kaksi saman aiheen kirjoitusta. Tämäkin on yksi syistä miksi tykkään paketoida tietyt kokonaisuudet yhteen julkaisuun.
Mutta ymmärrän hyvin kaikki näkemykset. Juttuni ovat toisille liian pitkiä ja raskaita, toiset taas tykkäävät niistä juuri pitkinä ja perusteellisina. Toiset kaipaisivat lyhyitä juttuja päivittäin, toisille päivittäinen postaus on liian tiheää ja he lukevat mieluummin perusteellisen jutun harvemmin. Kummallekin postaustyylille löytyy kannattajansa.
Entäs jos pätkäisisit itse omatoimisesti kirjoitukseni eri lukukertoihin..? Luet puolet tänään, puolet ylihuomenna? :)
Komppaan tässä vahvasti Sannin näkemystä. Tokihan nämä uusimmat matkapostaukset ovat melko pitkiä, mutta mielestäni se on vain hyvä ja useat kuvatkin toki postausta pidentävät.... elikkä koko postauksen vinkkelistä tekstin ja kuvien suhde on juuri oikea :) Kuvat ovat todella upeita ja monipuolisia ja tekstiä on ilo lukea. En oikein pysty tätä parempaa kokonaisuutta edes kuvittelemaan ja taas kerran haluan kiittää Sannia aivan mahtavasta blogista ja näistä hyvää mieltä tuottavista uusista postauksista keväisestä Kreikan saaristosta :)
Mä olen aina kuvitellut että lukijat nimenomaan haluavat paljon kuvia :) Ja että teksti on se, jonka pituus määrittelee postauksen "raskauden". Esim. tässä postauksessa ei mielestäni ole erityisen paljon tekstiä, mutta senkin kokemus totta kai vaihtelee yksilöstä toiseen.
Sen sijaan tänään julkaisemani tiistaipäivän kertomus on pitkä omastakin mielestäni. Mutta juuri sen tyyppisiä postauksia en haluaisi jakaa eri osiin koska aiheena on yhden päivän kokemus. Se on yksi kokonaisuus :) Jos esittelisin vaikkapa Amorgoksen eri kyliä yksityiskohtaisemmin, ne voisi luontevasti jakaa omiksi jutuikseen, sarjaksi.
Luulen, että blogien lukutottumusten muuttuminen enemmän pöytäkoneilta mobiililaitteisiin on osaltaan vaikuttanut vahvasti postausten kokemiseen pidempinä. Kännykän näytöllä kirjoitukset pidentyvät luonnollisesti kun rivit ovat niin lyhyitä. Sain itse asiassa Indiedaysin puolella blogatessani joskus palautetta ID:n henkilökunnaltakin siitä, että postaukseni ovat vähän liian pitkiä mobiililaitteilla luettaviksi. Tyylini on kuitenkin minun ja olen aina kirjoittanut pitkiä juttuja. Kirjoitan kai kuten puhunkin, olen puhelias ^_^
Minäkin tykkään näistä pidemmistä postauksista. Ihana aamulla lukea rauhassa kahvikupin äärellä :)
Olen joskus miettinyt esimerkiksi jonkun nähtävyyden tai upean maiseman äärellä, kun mieleen hiipii ajatus, että mikä olisi sopiva kuvakulma, jotta tämän voisi jakaa someen ystäville ja perhelle (kuten kaikki ne kymmenet muutkin ympärillä tekevät), että ehkäpä en kaivakaan kameraa esille vaan koen tämän hetken nyt autenttisena enkä linssin läpi. Nautin auringosta kasvoilla, annan katseen levätä horisontissa ja sivelen kiven karheaa pintaa. Tuntuu kuin saisi sen hetken vain itselleen ja näkisi paljon enemmän kuin ne ympärillä kameroiden kanssa häärivät selfien ottajat. Ehkä sen hetken jälkeen tulee vielä otettua se kuvakin, mutta pääpaino ei ole enää siinä, että voi laittaa faceen kuvan "kattokaa täällä mä oon".
Ihanaa taas saada lukea postauksiasi Kreikasta! En muuttaisi tyylistäsi mitään. Uskon blogisi tuottavan suurta iloa ja hyvää mieltä niillekin, jotka itse eivät matkoille pääse. Taidan olla itse samanlainen "hölöttöjä". Tarkoitan , että lapsesta saakka olen tykännyt tarinoida ja kun kirjoitus lähtee vauhtiin, sitä ei oikein pysäytä mikään. Saahan tällaisiakin tyyppejä olla olemassa!
Aiemmin reissasin yksin Kreikan lomillani ja kirjoitin samanhenkisille kreikkahulluille touhuistani kreikkanettiin. Sitten opettelin blogin pitämistä yksinäisillä reissuillani. Kirjoittelu on mukavaa puuhaa, kun on yksin liikkeellä. Nyt olen löytänyt reissukaverin kreikankielenkurssiltani joten tarvetta kirjoittaa ei ole ollut, mutta valokuvien räpsiminen jatkuu.
Oikein ihanaa pääsiäistä sinulle Paroksella.
Kyllllä :) Minä ainakin sallin meidän olemasaolon ^_^ Tarinointi on ihanaa, rakastan puhua minua koskettavista, ilahduttavista ja innostavista aiheista. Sieltä se juttu vain ryöppyää, se on osa persoonaani. (Sain eilen kuulla illallisseurueeltani etteivät he ole koskaan kuulleet kenenkään puhuvan yhtä nopeasti, sanon kuulema kolme sanaa samanaikaisesti... :D) Blogini ei ole journalistisesti viimeistelty ja harkittu kokonaisuus vaan heijastaa suoraan minua ja luonnettani. Puhelias luonnossa, puhelias blogimediassa. :)
Ja juuri niin on hyvä.
Kiitos :)
Hyvää pohdintaa taas kerran. :) Eräs kaverini on sellainen, että joka ikinen elämän hetki pitää dokumentoida kuvaksi ja koota kollaasiksi Instagramiin/Facebookiin. Ruokaan ei saa koskea ennen kuin se on ikuistettu viidestä eri kuvakulmasta, ja jos jotain hauskaa sattuu eteen, sille ei naureta vaan siitä otetaan valokuva. Tavallaan tämä on ihan ookoo ja nykyään aika normaalia - eikä minulta tietenkään pois jos toinen näin tekee - mutta hänessä on selkeästi myös merkkejä ahdistuneisuudesta mikäli ei pääse toteuttamaan tätä riittiä. Jos kaverin mies ottaa (kaverin mielestä) huonon kuvan mukavasta tilanteesta, koko päivä menee pilalle. Pitkin iltaa purnataan, että saakohan tuota edes filtterillä pelastettua. Jos ohikiitävän hetken saa muistikortille epätarkkana, sitä harmitellaan vielä seuraavana päivänä. Olen varovasti koittanut ottaa esille, että välillä voisi olla hyvä vain nauttia hetkestä kun on siinä läsnä, sen sijaan että kuvaa sitä sarjatulella voidakseen tarkastella vasta ensi viikolla mitä tuli koettua. Kaveri itse kuitenkin kokee tärkeäksi että saa "todistaa" mitä on tehnyt, ja tarkkailee minkälaisista asioista saa eniten tykkäyksiä.
Toisaalta huomaan näitä piirteitä myös itsessäni, mutta yleensä ne kohdistuvat yksittäisiin ihmisiin - kirjaan ajatuksia muistiin tai otan kuvia jakaakseni ne jollekin tietylle ystävälle, jonka tiedän ilahtuvan tai samaistuvan juuri kyseiseen asiaan. Ehkä jotakin samaa kuin sinulla on ollut kirjeystävien kanssa? Kuten itsekin mietit, jakamisen tarpeessa ja jakamisessa on toisaalta jotain todella perustavanlaatuisen inhimillistä. Vaikeiden asioiden jakaminen keventää mieltä, kauniiden asioiden jakaminen nostattaa fiiliksiä. Uskon aiemman kommentoijan tavoin, että jos jakamisen tarve käy henkisesti liian raskaaksi, osaat kyllä ottaa etäisyytesi. Jos se tuntuu hankalalta, toivon (ja uskon!) että ympärilläsi on ihmisiä, jotka puolestaan auttavat hellittämään otetta. :)
Alkuvuosi on ollut itselläni aika rankka, ja vaikka valoa on nyt taas tunnelin päässä, niin aika paljon olen mietiskellyt asioita siltä kantilta, että olenko minä vain tässä tai tuossa asiassa tällainen, ja pitäisikö vain opetella olemaan sinut näiden asioiden kanssa? Olisinko onnellisempi jos hyväksyisin, että mulla nämä vaan menee näin? Vai olisinko vähemmän ahdistunut, jos tarttuisin "ongelmaan" ja "korjaisin" itseäni tai käsityksiäni? Voisinpa sanoa että olen tajunnut jotain ja nyt on mieli kevyt, mutta prosessi taitaa olla aika pitkä. :) En osaa siis muuta tarjota kuin sympatiaa, ja sanat joita yritän itsekin sisäistää: "Ole itsellesi armollinen." Nauti kevät-Kreikasta, olet huippu!
Jos minun pohdintani oli "hyvää" niin sitä oli myös mitä suurimmassa määrin tämä kommentti. Olen vilpittömästi huolestunut näiden ilmiöiden vaikutuksista elämässäni ja yritän kovasti ymmärtää mistä tuntemuksissa on kyse ja miksi niistä on tullut niin määrittäviä.
Kuten kirjoitit, "Jakamisen tarpeessa ja jakamisessa on toisaalta jotain todella perustavanlaatuisen inhimillistä. Vaikeiden asioiden jakaminen keventää mieltä, kauniiden asioiden jakaminen nostattaa fiiliksiä." Tämä on tietysti pohja sille miksi haluamme jakaa. Mutta kun siitä tulee lähestulkoon itseisarvo.... Se on huolestuttavaa. :( Onko kyse toisten ilahduttamisesta ja inspiroimisesta, vai vahvistuksen hakemisesta..? (Käytetäänkö suomeksi tätä ilmaisua, välillä päässäni on ruotsinkielisiä ilmaisuja kuten nyt 'bekräftelse', jolla viitataan oman arvonsa vahvistukseen.) Aaaaaaa, haluaisin niin pystyä ilmaisemaan itseäni kirkkaammin ja terävämmin, mutta pää on puuroinen eikä sanojen terä oikein löydy vaikka pointti on selvä. Mutta ehkä kömpelömpikin ilmaisu välittää ajatukseni.
Voi Meu, kuulostaa siltä että meillä on tunnelmiltaan samankaltainen alkuvuosi.... Olen iloinen kuullessani, että olet jo nähnyt valoa. <3 Halaan täältä kaukaa sinua..! Minulla on oma prosessi vielä hyvin keskeneräinen mutta uskon ja luotan, että elämä kantaa ja ratkaisut löytyvät aina lopulta. Päivä kerrallaan, auringonsäde kerrallaan. Joinain päivinä ne lämmittävät, joinain eivät. Mutta haluan pysyä valossa :)