Tasan neljä vuotta sitten tänään. Amorgos, Kreikka, huhtikuu 2017.
Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka paljon haluaisin olla täällä.
On jännä katsoa näitä kuvia nyt. Miettiä näitä tunnelmia.
Mitähän olisin tuolloin ajatellut tulevaisuudesta... en varmastikaan olisi osannut unissanikaan nähdä pandemiaa. Sitä, että keväällä 2021 vietän toista vuotta ilman Kreikkaa. Ja että tällaiset rennot hetket valkoisten talojen täplittämissä Kykladien kylissä auringon lämmittämään seinään nojaillen ovat haikeuden täyttämän etäisyyden päässä. Etäisyyden, jonka loppua ei näy.
Vuosi 2017 muutti paljon elämässäni. Olin ahdistunut ja hyvin surullinen lähtiessäni tälle matkalle, ja toivoin löytäväni ratkaisuja joogaretriitistä idyllisellä Kreikan saarella. En löytänyt. Tein havaintoja itsestäni ja joistain vähemmän positiivisista tavoistani, mutta palasin Suomeen yhtä rikkinäisenä, vaikkakin jälleen uusia, kauniita kokemuksia rikkaampana.
Olen nyt eri elämäntilanteessa, mutta silti omalla laillaan yhä repaleinen ja jatkuvien haasteiden myllerryksessä. Ihminen on tietysti keskeneräinen koko elämänsä, ja nämä tuntemukset ovat varmasti normaaleja. Tunteeko joku ylipäänsä koskaan olevansa ihan eheä ja "valmis"? Kaiken oppinut ja haasteet selättänyt, kiillotettu ja viimeistelty? Tuskin. Epävarmuus ja repaleisuuden tuntu ovat kaiketi osa ihmisyyttä.
Silti, tämä ihminen haluaisi nyt kovasti helpottaa tätä kevättä koskettamalla tuota valkoiseksi kalkittua seinää ja siniseksi maalattua ovea pienessä kreikkalaisessa kylässä.
Minä ja Amorgos
Kuvassa näkyvä terassi on yksi harvoja rakennuksiin liittyviä tiloja, joihin olen reissuillani muodostanut vahvan kiintymyssuhteen.
Sisätilat eivät yleensä merkitse minulle paljonkaan, kun matkustan. Harvat hotellit, airbnb't tai muut majapaikat jäävät minulle voimakkaasti mieleen.
Tämä terassi Aegialis-hotellissa Egialin kylässä, Amorgoksen saarella on kuin koti, jonne kaipaan. Minulla on ikävä tätä terassia ja sen tunnelmaa, valoa ja siltä aukeavaa maisemaa, kuin ihmistä tai ihmissuhdetta.
En ikinä unohda ensikohtaamistani terassin kanssa. Se oli syksyllä 2016. Terassi ei ollut silloin vielä katettu.
Tulin vierailulle hotellille siellä työskentelevän uuden ystäväni kutsumana. Istuimme iltaa terassilla, ja välillä istuin siellä pitkiä hetkiä ihan yksikseni, kylmää valkoviiniä siemaillen. (Kyllä, kylmää. Valkoviini tarjoillaan Kreikassa usein jääkaappikylmänä.)
Terassi kylpi valossa ja oli ympäröivine merimaisemineen niin kaunis, että meinasin pakahtua. Se oli niitä hetkiä, kun en meinannut uskoa todeksi, että oikeasti koen tällaisia hetkiä elämässä. Matkustan Kreikkaan, valitsen sieltä randomisti eri saaria joilla vierailla, tapaan siellä odottamatta erilaisia ihmisiä ja päädyn paikkoihin, joita en ikimaailmassa löytäisi ilman useiden eri sattumien ihmeellistä ketjua.
Ilta päättyi yhteen lumoavimmista auringonlaskuista, joita olen koskaan matkoillani kokenut. Se oli myös alku ystävyydelle, joka johti uusiin ystävyyksiin ja siihen, että Amorgoksen Egialista tuli yksi tärkeimpiä paikkoja, joissa olen koskaan käynyt.
Ystäväni, joka tutustutti minut Egialiin, ei enää ole keskuudessamme. Mutta hän elää lukemattomien ystäviensä kautta. Kuten minun, johon hän ehti tutustua vain muutama vuosi ennen kuin hänen aikansa täällä oli täysi.
Jos en olisi sattumalta valinnut mennä syyskuussa 2016 Amorgokselle, ja jos en 22. päivä olisi päättänyt saaren vuoristoisen selän yli kulkenutta vaellusretkeäni Egialin kylän ainoaan auki olevaan rantabaariin sammuttaakseni janoni, en olisi nyt kirjoittamassa tätä julkaisua ja jakamassa näitä kuvia, tarinaa ja kokemuksia.
Kiitos, Kreikka, että olet.
(Jos onni suo, voin kirjoittaa ajatuksiani Amorgoksesta tänä päivänä, 8. huhtikuuta, vuonna 2025.)
8 comments on “Tänään, neljä vuotta sitten.”
Tuo terassi vaikuttaa niin ihanalta. Voin kuvitella kuinka kuumana päivänä tuolla voisi istua juttelemassa kaverin kanssa tai pläräämässä naistenlehteä. Mulla on sellainen outo tapa, että tykkään ostaa paikallisia naistenlehtiä (muotilehtiä) ja katsella kuvia. Vaatemuotimaailma kaikkine erikoisine kuvineen on itselleni niin vieras ja kaukana arkipivästä, että siinä on jotain todella rentouttavaa vaan katsella niitä kuvia ilman, että tarvitsee keskittyä. En osaa lukea esimeksi hyvää kirjaa rannalla tai kahvilassa, sillä en pysty keskittymään siihen kaiken muun mielenkiintoisen seassa. Kahviloissa pidän kirjaa usein vain näen vuoksi kädessä :D. Mielenkiintoisinta on vain katsella ihmisiä ja ympäristöä. Samasta syystä pidän usein aurinkolaseja, jotta ei vaikuttaisi siltä että jään tuijottamaan jotain ohikulkijaa (vaikka todellisuudessa teen juuri niin!). :)
Mutta tuo terassi on siis tosi sympaattinen. Harva asia on ihanampaa kuin istua varjossa todella kuumana päivänä. Tosin itse jäin miettimään, että kuinka tuo lasitus vaikuttaa terassiin? Yleensä välimerellä käy meren rannalla tai korkeammalla kohdalla hento viilentävä tuulenvire, joka liittyy olennaisena osana avoterassien miellyttävyyteen.
Tätä on monen (jopa itseni) vaikea uskoa, mutta mulla oli sama tapa lukioikäisenä ja tilasin monta vuotta kotiin britti-Vogueta (!) vain ihaillakseni kuvia, jotka eivät millään tapaa liittyneet omiin kiinnostukseni kohteisiin... (poislukien kosmetiikka 😁)
Olen säästänyt kaikki Voguet ja välillä selailen niitä suuren nostalgian vallassa... Monet upeat kuvat ja kannet ovat piirtyneet mieleeni niin vahvasti, että muistan ne yhä 25 vuoden jälkeen, ja mitä tunteita ne aikaansaivat katsellessani niitä lukioikäisenä....
Samaistun..! 😄🙈
Sieltä saa laseja myös vedettyä auki :) Ja terassin keskeltä pääsee portaita alas vilvoittavalle uima-altaalle... ahhhh.... En todellakaan liioittele sanoessani, että voisin mennä lomalle vain tuolle terassille, ja olla äärettömän onnellinen.
Ihania kuvia ja ajatuksia, näitä postauksia on ollut kyllä koronapandemian aikana ikävä, upeita Kreikka-kuvia ja tarinoita, kuvista välittyviä fiiliksiä! <3
Varasin eilen matkan Thassokselle elokuun loppuun, jännä miten ristiriitaisissa fiiliksissä olen asiasta, tekis mieli huutaa ilosta, mutta ei uskalla, kaikki voi vielä muuttua ja toisekseen aina joku on sitä mieltä ettei saa/kannata/voi lähteä ja olemme ihan edesvastuuttomia.. itsekin mietin, että olemmeko? Mutta se tunne, mikä valtasi, kun matka oli varattu, tiedät varmaan <3
Tuli väärään postaukseen, saa poistaa! :D
Kyllä tämä minusta tuli ihan oikeaan postaukseen..? Ainakin tässä postauksessa on kuvia ja fiiliksiä Kreikasta, joihin viittasit edellisessä kommentissasi :)
Todellakin ❤️
Toivottavasti tilanne olisi elokuun lopussa jo sellainen, että matka on mahdollinen 🙏🏻🙏🏻 Pidän sormet ja varpaat ristissä teidän puolesta. <3
Kommentoinnissa on vissiin jotain häikkää.. minun kommenttini näytti aluksi menneen toisen postauksen alle, mutta löytyikin sitten lopulta oikeasta paikasta :D
Luin muuten yhden sun vanhan postauksen Amorgokselta, missä pohdit, että voiskohan tulevaisuudessa järjestää yhteisreissun Kreikkaan sinun johdolla ja vastaan siihen nyt 4 vuotta myöhemmin: EHDOTTOMASTI, olen mukana! <3
Ja huomasin myös muutama postaus taaksenpäin, että olitkin tätä matkustamista, vapautta, lähimatkailua ja korona ahdistusta pohtinut. Myös minulle matkustamisen tuoma vapauden tunne on lähestulkoon yksi perustarpeista elämässä. Tykkään matkustaa niin kotimaassa kuin ulkomailla, kumpikaan ei korvaa toinen toistaan.
Itse asustelen Oulussa, joka on tällä hetkellä perustason alueella, joten ehkä täällä alkaa olla jo vähän enemmän vapautta, eikä rajoituksia enää niin paljon voimassa, olisko sillä vaikutusta siihen, että koen jo, että matkustamisen vapaus on mahdollista? Muistelen myös viime kesää, jolloin tuntui, että kevään 2020 korona-aika pyyhkiytyi hyvin nopeasti auringon myötä pois, ehkä näin käy tänäkin kesänä? Itse eikä perheestäni kukaan kuulu mihinkään riskiryhmään, niin ehkäpä siksikin uskaltaa jo haaveilla? Minulle korona ei ole ollut tähän astisen elämäni (läheskään) ahdistavin kokemus ja uskon siihen, että sekin menee ohi, kaikki elämässä menee, niin hyvät kuin huonot asiat. Aina en tähän ole voinut itsekään uskoa, juurikin tuolloin neljä vuotta sitten keväällä tipahdin syvään kriisiin, josta toipuminen kesti useamman vuoden, mutta nyt voin jo sanoa, että kriisi (joka korona-aika monelle on) on mahdollisuus pysähtyä ja tarkastella omaa elämää ja sen suuntaa. Nöyrtymistä elämälle, järkyttävän kivuliasta ja monesta asiasta luopumista se tarkoittaa, mutta mitään uutta ei saa tilalle ellei ole valmis luopumaan vanhasta. Ja vielä, kun ei tiedä, mitä se uusi tarkoittaa, eikä välttämättä ole edes sitä, mitä itse haluaisit, vaan jotain ihan eri näköistä tai jopa hyvin samanlaista kuin se "vanha", mistä yritti päästä eroon.. Mutta tuntuu silti kriisin jälkeen jotenkin paremmalta kuitenkin!
Anteeksi, kun aina avaan näitä omia "haavojani" täällä sun kommenttilaatikossa, mutta näitä ajatuksia aina herää ja toivon, että ajatuksistani olisi jollekin hyötyä, joka on vaikka kriisissä juuri nyt.. Kriisin keskellä ei pysty näkemään, että siitä seuraisi jotain hyvää, enkä voi luvata, että kaikilla kriisi on polku parempaan, en olisi itsekään siihen uskonut, jos joku olisi minulle omissa kriiseissäni näin väittänyt. On hyvä olla viisas jälkikäteen! :)
Hei Merja,
Olen odottanut hetkeä, jolloin ehdin kunnolla ajatuksella lukemaan tämän kommentin, ja sellainen hetki tuli vasta nyt. Meni poikkeuksellisen kauan tällä kertaa. Pahoittelut, kun olet joutunut odottamaan ja ehkä ihmetellyt, miksi kommenttia ei ole julkaistu.
Minusta on hienoa, että avaat haavojasi blogini kommenttilaatikossa <3 Se tuo vertaistukea, jota niin moni kiihkeästi kaipaa. Vertaiskokemusten kuuleminen helpottaa, ja auttaa antamaan perspektiiviä omalle tilanteelle.
Minullekaan korona ei olisi ollut pahimpia elämän kriisejä - tai välttämättä kriisi lainkaan - , ilman pandemian hyvin konkreettisia vaikutuksia aivan lähipiirissäni. Se on tehnyt koronavuodesta erityisen vaikean. Matkustamattomuus ja sen tuoman vapauden menetys on ikävä asia, mutta ei mitään verrattuna vuoden muihin ilmiöihin. 😕
On totta, että kriisit ovat aina tilaisuus kehittyä ja tarkastella elämänsä suuntaa. Kun hajoaa, hyödyllinen uudelleenrakennus voi yllättäen onnistua paremmin kuin ilman kriisiä. Tai ehkä se ei ole niin yllättävää. Ennen kuin kaikki menee pirstaleiksi, omia palojaan voi olla vaikea irrottaa kuviosta, johon ne ovat asettuneet, vaikka tunnistaisikin kuvion vinouden. Mutta kun palat irtoavat lopulta itsestään, ne voi helpommin kasata uuteen järjestykseen.
Juuri näin 🙏🏻
🤗🤗 Ihanaa...! Tällainen matka olisi kyllä unelmieni täyttymys. ❤️
Jatkan siitä haaveilua....!
Hyvää kevättä sinulle, Merja! 🌷