Tammikuussa 2012 luulin olevani raskaana. Runsaan viikon, raskaustestin ja ”minusta tulee äiti..!” -kokemuksen jälkeen selvisi, että en ollutkaan. Kuukautiseni vain olivat jääneet pois.
Se oli ensimmäinen fyysinen merkki tilasta, johon olin itseni saattanut.
Tämän jälkeen on tapahtunut samalla paljon ja samalla kuitenkin vähän.
Kahdeksassa vuodessa joku toinen valmistuu ammattiin, löytää puolison, menee naimisiin, perustaa perheen, eroaa, perustaa uuden perheen, muuttaa toiseen maahan... Minä olen näiden vuosien aikana tehnyt samaa työtä, ollut samassa parisuhteessa ja asunut samoissa paikoissa. Sekä sairastunut ja alkanut toipua.
Olen tänä vuonna täyttänyt 40 ja käynyt läpi elämäni suurimman kriisin.
Tähän vuoteen kulminoitui se matka Sannina, jota olen kulkenut viimeisen vuosikymmenen. Tänä vuonna olen ollut yksinäisempi ja enemmän peloissani kuin koskaan ennen.
Nyt vuoden saapuessa loppuunsa, suurimmat pelot kohdattuani, olen viimein kevyempi.
Tajusin kunnolla vuonna 2016, että olen lopen uupunut ja vaadin itseltäni liikaa. Monet asiat elämässä tapahtuvat niin hienovaraisesti ja asteittain, että niitä on vaikea huomata. Se mikä on nyrjähtänyttä, muuttuu normaaliksi.
Ajoittainen väsymys ja kiireen tunne muuttuvat kroonisiksi, tehokkuuden tavoittelu kääntyy piinaavaksi alisuoriutumisen tunteeksi, vaativuus kasvaa kehoa kuristavaksi korsetiksi. Velvollisuuden ja syyllisyyden tunteet ottavat ohjat ja siirtyvät kuskin paikalle.
Tee paremmin, tee nopeammin, tee nyt niin huomenna ei tarvitse – mutta huomenna teet kuitenkin, kuvitellen nyt pelastavasi ylihuomisen, ensi keskiviikon, vappuaaton…
Siinä vaiheessa kun pitäisi ymmärtää sairastuneensa, luulee vain olevansa muita hitaampi ja huonompi.
Tunnen näin, koska en tee tarpeeksi.
Sanotaan, että monissa tilanteissa vasta kriisi ajaa ihmisen muutokseen. Pitää hajota, että voi alkaa rakentaa uudestaan.
Tänä vuonna olen lopulta hajonnut kokonaan ja luopunut yhdestä elämänvaiheesta. Olen hyvästellyt vaativuuttani ja armottomuuttani. Olen jättänyt kipeitä hyvästejä asioille, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi mutta myös surulliseksi ja voimattomaksi.
Olen joutunut luopumaan parhaasta ystävästäni ja rakkaimmasta ihmisestä. Olen luopunut monista toiveista ja odotuksista.
Eräänä keväänä kirjoitin, että olen niin onnellinen, että pelkään menettäväni kaiken. Pelkäsin juuri tätä vuotta.
Tämän puun juurella oli pienen Sannin maja. Täällä olen kokenut olevani turvassa.
Kaiken keskellä olen saattanut todeta, että kun viimein luopuu, voi myös saada. Ja yksi tuska voi johtaa toisen hellittämiseen.
Olen saanut tänä vuonna uuden ihanan työn, joka on voimaannuttanut minua valtavasti. Olen luonut itselleni uudenlaisen arjen, jossa kotini jatkuu ulos toreille ja puistoihin. Uudessa arjessani nautitaan aamukahvia termospullosta R-junassa, fillaroidaan Tammelasta Turtolaan, syödään eväitä Armonkalliolla ja pedataan Ikean patja lattialla. Olen tullut lempeäksi itseäni kohtaan. Olin niin väsynyt, että vaatimusten sijaan jäljelle jäi vain myötätunto.
Kehoni alkaa viimein palautua lähes vuosikymmenen sitä kurittaneesta stressistä.
En tiedä onko kukaan koskaan halunnut jakaa sosiaalisessa mediassa sitä lahjaa, jonka sain tänä jouluaattona, kun kuukautiseni alkoivat kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Minä halusin. Niin iloinen olin.
(Mutta punasävyinen Instagram-päivitys jäi lopulta tekemättä.)
Viime joulun aikaan katsoin itseäni peilistä ja näytin ihan paskalta. ”Olet vanhentunut 10 vuotta”, sanoin peilikuvalleni.
Tällä viikolla katsoin peilikuvaani ja huomasin pitäväni siitä jälleen.
”Sinä näytät ihan hyvältä,” sanoin.
Hyvää uutta vuotta kaikille. Matka jatkuu.
103 comments on “Tänä vuonna hajosin ja vapauduin”
Paljon haleja sinulle Sanni! Kiitos etta jaoit taman, aina ei ihmiset ymmarra minkalaista elamaa itse elaa kaiken takana. Itse olen vetanyt viimeiset kolme vuotta toita niin paivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Monet nakevat vain paallisin puolin 'unelmatyo' 'unelma kaupinki' mutta eivat tyotunteja, raha pulaa, stressia, sita etta haluaa lopettaa - tehda slow down mutta on niin kauhuissaan jos se vie kaiken mita on rakentanut ja se kaikki voi romahtaa, elama on haurasta ja pelottavaa. Itsella viimeinen tikki on ollut muistin katkeaminen normi asioissa - kavelen juna laiturille ja 15 minuuttia myohemmin tajuan olevani junassa johon en muista kavelleeni menossa ties minne, joskus tajuan olevani asemalla jonka nimea en tunnista vain tajutakseni etta olen kavellyt ulos metrosta kolme asemaa aikaisemmin kuin on tarvinnut ja etta tunnistan aseman nimen muutaman minuutin kuluttua. On pelottaa loytaa itsensa jostain johon ei muista menneensa.
Soffie ❤️❤️
Minulla vakavat muisti- ja muut kognitiiviset ongelmat olivat lopulta se viimeinen oire joiden kautta lopullisesti ymmärsin että kaikki ei ole kunnossa ja lähdin hakemaan apua. Tiedän mitä koet. ❤️ Toivon että sinäkin saat ja otat vastaan apua. Uupumustilan purkautuminen voi avunkin saamisen jälkeen viedä pitkään, mutta tärkeintä on että aloitat prosessin. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toipumista.
Luin kirjoituksesi heti tuoreeltaan ja luin moneen kertaan. Olen palannut tänne muutamia kertoja uudestaan ja nyt tällä kerralla luin kaikki kommentitkin. Kirjoitat niin kauniisti ja karusti. Kommentit ovat ihanan myötätuntoisia. Olen kaikkien kommentoijien kanssa samaa mieltä! En osaa heitä paremmin pukea sanoiksi sitä mitä tunnen ja ajattelen. <3
Se, että tekstisi henkii myös levollisuutta ja luottamusta tulevaan, tuntuu hyvältä ja lohduttavalta. Ehkä pahin on ohi.
Yksi ihan uusi ajatus heräsi, ja se antaa toivoa tänä aikana, jossa niin usein tökitään, tunkeillaan ja ollaan katalia somessa... En nimittäin muista, että me lukijasi olisimme kommenteissamme udelleet tai vihjailleet mitään kuluneen vuoden aikana. Toki olet voinut olla julkaisematta sellaisia kommentteja – mutta olisipa ihanaa, jos olisimme kyenneet sellaiseen hienotunteisuuteen, kunnioitukseen ja malttiin, vaikka varmasti jotain on ollut luettavissa rivien välistä (ja jotain niistä väleistä on puuttunutkin). Jos näin on, niin hyvä me. Vielä on inhimillisyyttä somessakin.
Valoisaa vuotta 2020 sinulle, Sanni, ja lämmin halaus. <3
Kiitos TeijaH ❤️
Lukijat ovat olleet todella hienotunteisia, mitä olen arvostanut suuresti. ❤️ Vuoden aikana on tullut pari tökeröä kommenttia jossa on annettu ymmärtää, että olen lukijoille totuuden velkaa (!!), mutta näitä on mahtunut kaksi tuhanteen. No, nyt he saivat totuutensa.