Violetin hiusvärin haalistuminen ei ole pelkästään ikävää, se tarjoaa itse asiassa sarjan oikein kauniita vivahteita :)

Tätä on mielenkiintoista seurata :)

Juuri tällä hetkellä sävy on vaiheessa, josta olen saanut kaikkein eniten spontaaneja kommentteja ihmisiltä.

Moni ohikulkija on pysähtynyt kommentoimaan ja kehumaan hiuksiani.  Yksi vanhempi, jo harmaantunut rouva keskeytti kahvinsa juomisen Chorassa ja sanoi, "Voi hyvänen aika, juuri tuon väriset hiukset minäkin haluaisin".

Silloin kun hiukseni olivat Kreikkaan saapuessani tosivioletit, kukaan ei sanonut mitään ^_^ :D

Viime viikon tiistaina hiukset olivat vielä tämän väriset.

Viittä päivää myöhemmin ne näyttivät tältä. Nätti, puuterinen harmaanliila.

Kaunis ja vielä erittäin ponimainen sävy. Kokonaissävy oli tässä vaiheessa vielä enemmän liila kuin sinertävä.

Tietyssä valossa harmaammat raidat näyttävät ihan hopeaisilta.

Kaiken kaikkiaan hiukset näyttävät nyt raidoitetun sijaan meleeratuilta. Tykkään tästä ihan tosi paljon!! :)

Haalistuminen ei siis suinkaan ole pelkästään huono juttu. Ja on mahtavaa nähdä, ettei väri tosiaan haalistuessaan tee mitään outoja vetoja kummallisin vivahteisiin. Ei merkkiäkään mistään vihreästä, esimerkiksi, josta joku varoitteli. Kreikan metallisessa vedessä olisi saattanut odottaa paljon suurempia värimuutoksia kuin Suomen vedessä.

Viimeisimmän pesun jälkeen hiukset ovat selvästi sinertyneet, ja kokonaisvaikutelma on taittumassa harmaanliilasta jonnekin hopeiseen siniliilaan. Ero liilasta sinisempään näkyy parhaiten postauksen kahden ylimmän kuvan välillä.

Onko ehkä vähän ihana tukka vieläkin, vaikka itse sanonkin! :) Sen voin ainakin sanoa että vaaleaan tukkaan en ole ihan heti palaamassa, tää väritukka on niin mun juttu. :)

Kerronpa muuten vähän viimeaikaisista ylläpitotoimenpiteistäni täällä.

Juuri saatoin aiheuttaa pahennusta kertomalla, että olen jättänyt deodorantin käytön, ja nyt kerron vähän vastaavalla lailla ällöä hiustenpesusta.... Koska jokainen pesukerta vie väriä ja olen joka pesu/hoitokerralla askeleen lähempänä suoravärini loppumista, olen venyttänyt pesuvälit äärimmilleen.

Olen pessyt hiukset kahden viikon aikana vain kolmesti, tai olisikohan neljästi... Suihkussa käyn kyllä 2-3 kertaa päivässä, eli perushygieniasta en sentään ole luopunut, älkää pelästykö! :D (Kiitos tahmaihon, suihku tosiaan kutsuu jopa kolmesti päivittäin...) Myönnän että pidennetty pesuväli todellakin ällöttää mutta kukapa täällä olisi mun hiuksia haistelemassa tai tunnustelemassa... Jos kestän likaisuuden tunteen itse niin ongelmahan on vain minun.

Viimeksi keksin, että alan pitää Fudgen shampootakin päässä pitkällä vaikutusajalla, siinähän on myös reilusti pigmenttiä, ja johtuisikohan sitten juuri siitä tuo hiusten sinertyminen. Fudgessa lienee enemmän siniviolettia kuin punaviolettia pigmenttiä.

Herman's-suoraväri loppuu kuitenkin auttamattomasti seuraavalla pesukerralla. Olen seuraavaksi menossa pariksi päiväksi Naxokselle, jonka pääkaupunki on sen verran suuri että sieltä *saattaisi* hyvällä tuurilla löytyä kampaamo joka myisi shokki/pastellivärejä. Ainakin aion yrittää sellaisen löytää.

Mutta toisaalta - ei hiuksista ainakaan mitään ruman värisiä ole tulossa jos tämä haalistumistrendi jatkuu :) Ehkä minulla on kolmen viikon päästä ihan hopeinen tukka aavistuksella sinistä taittoa? :)

Hiukseni värjännyt Sini on muuten kirjoittanut blogiinsa aivan huikean infopläjäyksen shokki/pastelliväreillä värjäämisestä ja värin ylläpidosta, tässä on kerrottu varmasti ihan kaikki jipot ja faktat mitä aiheeseen vain voi liittyä: Hiusten värjäys ja värin ylläpito suoraväreillä.

P.S. Vähän muusta aiheesta mutta tässä on hyvä demonstraatiokuva sille, miksi en juuri koskaan harjaa tukkaani hiustenpesun jälkeen. Ei varmaan tarvitse kertoa kumpiko puoli päästä on harjattu, kumpi ei :)

Hiuslaatuni on kuiva ja kiilloton, ja aukiharjaaminen (föönauksesta puhumattakaan) vain korostaa sitä. Kun hiusten antaa kuivua itsestään niihin muodostuu jänteviä kiharaisia osioita jotka saattavat parhaimmillaan jopa heijastaa valoa. Harjaaminen hajottaa kiharaiset osiot ja muuttaa hiukset mattaiseksi hattarapilveksi. Siksi harjaan hiukseni pesupäivinä vasta illalla (pesen aina aamuisin) enkä koskaan föönaa hiuksiani. Kun annan hiusten kuivua itsestään enkä koske niihin harjalla, ne jäävät kaikkein terveimmän ja näteimmän näköisiksi. :) Vaikka joo, saattavathan ne myös joidenkin silmiin näyttää sekaisilta ja viimeistelemättömiltä! ^_^ Mutta se on mulle ominaisin (hius)tyyli - wash and go :) Paitsi täällä Kreikassa tällä hetkellä wash less and go... ;p

Nyt teitä väsyttää jo, tiedän (kun samankaltaisia juttuja tulee putkeen, todistetusti ei kiinnosta ;)), mutta joku luonnosta ja vaelluksesta tykkäävä saattaa haluta katsoa nämä kuvat :) Tämä siis teille.

Otin tällä kertaa saarihyppelylle mukaan ekaa kertaa vaelluskengät koska tiesin, että olen tulossa Amorgokselle joka tunnetaan vaeltajien mekkana.

Eilen patikoin saaren suosituimman ja upeimman reitin joka on 16 kilometriä ja vie pääkaupungista Chozoviotissan kuuluisan luostarin kautta saaren "selkää" pitkin Egialin kylään.

Reitti tarjosi odotetusti huikeita maisemia.

Reitti taittuu neljässä tunnissa jos ei pidä taukoja. Suositeltavin ajankohta patikalle on aamu- tai myöhäinen iltapäivä, polku ei nimittäin tarjoa mitään varjoa eli esimerkiksi metsäisiä osuuksia vaan koko 16 km saa haikkailla suorassa auringonpaisteessa.

Amorgoksella ei juurikaan ole puita, se on kasvillisuudeltaan hyvin karu saari.

Chozoviotissan luostari on yksi niitä Kreikan kirkkoarkkitehtonisia nähtävyyksiä jotka "kaikki" sen tyyppisistä nähtävyyksistä kiinnostuneet tietävät. Ja onpa se tuttu myös monista postikorteista uskomattoman kuvauksellisen ja sanalla sanoen erikoisen sijaintinsa takia. Luostari on kuin "liimattu" jyrkkään vuorenseinämään ja sijaitsee piilossa niin, että sen näkee vain mereltä päin tai kun tullut tarpeeksi lähelle sinne johtavia rappuja (patikoituaan ensin jyrkän reitin alas Chorasta).

Tiesin jo kuvien perusteella että paikka on komea, mutta livenä se näytti vieläkin upeammalta. Uskonnolliset rakennukset ovat Kreikassa ihan omaa luokkaa kuvauksellisuudessaan, kuten suunnilleen joka toisen pikkuisen kirkon kohdalla tulee todettua.

Luostarin alapuolella meri loistaa turkoosin ja vihreän sävyisenä. Seisoin tässä niin pitkään että pian tuli jo kiire lähteä eteenpäin.

Kello oli nimittäin tässä vaiheessa jo yli 15.00, ja tarkoitus oli päästä Egialiin ennen auringonlaskua. Pimeässä patikoiminen keskellä ei-mitään (reitin varrella ei ole mitään asutusta) ei ollut kokemus jota olin tavoittelemassa.

Edestä päin ei enää arvaisi että mulla mitään liilaa husväriä onkaan... Mutta on sitä siellä taaempana vielä ihan kivasti. :) Kaikki ei ole vielä menetetty.

Reitin ensimmäinen osuus kulkee saaren itäpuolta.

Yksi noista mereen pistävistä kallioista näyttää minusta ihan maitovalaalta... :)

Sitten kavutaan saaren "selkärangan" yli läntiselle puolelle. Tällä puolella reitti on paikoin niin kivistä ja vaikeakulkuista että mukana olevat kevytvaelluskengät eivät ihan olleet riittävät ja kaipailin kotiin jääneitä järeitä Meindlejani.

Sandaaleilla ei tälle reitille todellakaan kannata lähteä.

Egiali häämöttää jo...

Saavutin Egialin täydellisellä ajoituksella juuri auringon laskiessa.

Aika hyvä päivä, etten sanoisi :)

.

Loppukevennys:

Arvatkaa näyttikö hassulle kun reitin loppuvaiheessa, lähestyessäni Egialia, näin vanhan kivimuurin yli kurottuvan puun oksalla... vuohen! Joo, tiedän että vuohet ovat taitavia kiipeilemään, mutta puun oksalla en ole ennen vuohta nähnyt! ^_^ Siellä se pisteli tyytyväisenä lehtiä poskeensa. Aika veijareita.

Sattumalta eräs lukija esitti pari päivää sitten kommenteissa kysymyksen aiheesta, josta olin muutenkin ajatellut kirjoittaa lähiaikoina. Se lähiaika on nyt sitten tänään. :)

Aihe on deodorantin/antiperspirantin tarve. (Viittaan näihin tuotteisiin tekstissä yksinkertaisuuden vuoksi vain termillä 'deodorantti'.)

Olen kuluneen vuoden aikana kuin huomaamatta vähentänyt deodorantin käyttöä. Sitten aloin kiinnittää siihen huomiota. Mitä tapahtui hikitilanteen näkökulmasta niinä päivinä jolloin en käyttänyt deodoranttia? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Kainaloni eivät olleet sen märemmät eikä hiki haissut sen pahemmin kuin muutenkaan.

Hien haju ja hikoilun voimakkuus on henkilön yksilöllisen kemian tulos, toisten hiki haisee voimakkaammin, toisten miedommin. Puhdas hiki on hajutonta ja hajun saavat aikaan ihon pinnan bakteerit. Hien hajuun ja voimakkuuteen vaikuttaa myös hien "syy", on kahdenlaista hikoilua: elimistön lämmönsäätelyyn liittyvää (ns. liikuntahiki) ja tunneperäisiin syihin kuten jännitys- ja stressitilanteisiin liittyvää. Näitä erittävät kahdenlaiset hikirauhaset, ekkriiniset ja apokriiniset.

Minä kuulun suhteellisen miedosti hikoileviin ihmisiin. Jos lämpötila, liikunta tai jokin tunneperäinen asia ei ole vaikuttamassa, kainaloni pysyvät kuivina käytännössä koko päivän ilman mitään apuaineita. Ja jos juoksen bussille ja saavun sinne ihan hikisenä, ei hiki haise millekään. Minulla on kai siis mukavat bakteerit iholla.

Silti olen tunnollisesti käyttänyt deodoranttia teini-ikäisestä saakka. Sitä ei ole kyseenalaistanut ollenkaan. Deodoranttia kuuluu käyttää "kaiken varalle", ikäänkuin. Se on tuntunut yhtä itsestäänselvältä osalta päivittäishygieniaa kuin hammastahna.

Jos olen joskus reissussa unohtanut deodorantin ja huomaan puutteen vasta seuraavana aamuna, olen saattanut olla todella huolissani ja harmissani. Apua, joudun lähtemään ulos ilman deodoranttia...

Nyt puistelen tuolle päätäni. Arvatkaa mitä: en ole esimerkiksi täällä Kreikassa laittanut deodoranttia yhtenäkään päivänä. Vaikka juuri esittelin sen matkakosmetiikkapostauksessani. Jep, sellainen löytyy Kreikkakassista, mutta tänä vuonna en näköjään enää käytä sitä. (Köh, ehkä vuosi sitten ostetun dödön käyttö olisi muutenkin vähän kyseenalaista... ;D Joo, taidanpa heittää sen menemään.)

Kreikan lämpötilan puitteissa edes antiperspiranttinen dödö ei tietenkään pysty estämään tai merkittävästi edes vähentämään hikoilua, joten ainoa peruste sen käytölle olisi hajun estäminen. Silloin kun henkilön tilanne on se että hiki tosiaan haisee pahalle, ovat ehkäisy- ja lievennystoimenpiteet totta kai perusteltuja ja sosiaalisen ympäristön kannalta huomaavaisiakin. Mutta minun (normi)hikeni ei haise. Mitä dödö siis ylipäänsä tekee kainaloissani täällä 30+ asteen lämpötilassa tai missään muuallakaan? Se on vain ylimääräinen kemikaalikuorma. Ihon kosteuteen se ei vaikuta suuntaan tai toiseen.

Kirjoitin tuossa että (normi)hikeni ei haise. Tällä tarkoitan sitä kropan lämmönsäätelyyn liittyvää, liikkumisen ja lämpötilan aikaansaamaa hien eritystä. Se toinen hiki taas haisee. Ja SEN voi nähdä perusteluna deodorantin käytölle. Mutta tämä toinen hikityyppi ei esiinny päivittäin, ja varmaankin juuri siksi deodorantin käyttö on vähentynyt marginaalisesti tajuttuani, etten tee dödöllä mitään "normihien" kannalta.

Se toinen hiki on sitä tunneperäistä, erityisesti stressitilanteisiin liittyvää. Jos jännitän jotain, kainalot ovat kyllä hetkessä kosteat, ja ilman dödöä myös tuoksu on tunnistettava. Joskus tämän tyyppistä hikeä ilmenee myös positiivisissa yhteyksissä kun keskityn johonkin josta olen oikein innoissani, kuten meikkaamiseen tai vaikka blogijutun kirjoittamiseen. Se on tosi outoa, koska tilanteisiin ei liity jännitystä tai hermostuneisuutta. Olen päätellyt, että näissä tilanteissa olen kuitenkin jotenkin tunnetasolla eri lailla aktivoitunut kuin "normitilanteissa". "Meikkihiki" ei ole päivittäinen ilmiö vaan liittyy vaativampien meikkien kuten vaikka juhlameikin tekoon. Tai jos olen tekemässä jotain blogimeikkiä :D Tosi hassua.

Syy sille, miksi "tunnehiki" voi haista erilaiselle kuin lämpöhiki, liittyy hien kemialliseen koostumukseen. (Sarjassamme tietoa joka ei ehkä kaikkia kiinnosta eikä edes liity postauksen varsinaiseen pointtiin, mutta kerron silti ^_^) Lämpöhien erityksestä vastaavat ekkriiniset hikirauhaset ja tämä hiki on koostumukseltaan 90-prosenttisesti vettä. Apokriinisten rauhasten tuottama tunneperäinen hiki taas sisältää paljon valkuaisaineita ja lipidejä. Tämä koostumus on enemmän bakteerien mieleen ja näin ollen voi potentiaalisesti haista voimakkaammin.

Ja minulla se menee juuri niin. Bakteerit mitä ilmeisimmin riemastuvat tunnehien tarjoamasta ateriasta ja tuloksena on haisevat kainalot. Haju ei tuolloinkaan ole erityisen pistävä mutta havaittava kuitenkin.

Tuota hikeä vastaan on tietysti mielekästä suojautua jos on menossa tilanteisiin jossa on odotettavissa jännitystä tai tunnepiikkejä. Mutta kun näitä tilanteita on arjessani aika harvoin, on deodorantin päivittäinen käyttö lopulta.... oikeastaan täysin turhaa. Aine on kainaloissani eikä tee siellä useimpina päivinä yhtään mitään muuta kuin muodostaa iholle ylimääräisen kemiallisten aineiden kalvon. En sano että kuulun niihin jotka ovat huolissaan esimerkiksi antiperspiranttien sisältämistä alumiiniyhdisteistä, mutta en yleisesti näe pointtia laittaa iholle tarpeetonta kemikaaliannosta.

Kun asiaa miettii, on todellakin aika hullua että niin moni, kuten minäkin 22 vuoden ajan, hieroo joka päivä ihoonsa deodoranttia silkasta tottumuksesta ja kuvitelmasta että niin vain "kuuluu tehdä". Runsaasti hikoilevien ja pahanhajuisesta hiestä kärsivien kohdalla käyttö on täysin ymmärrettävää, mutta sillä osalla väestöä, jolla ei ole tätä ongelmaa, on deodorantin käyttö "vain varmuuden vuoksi" lopulta aika hullu ilmiö.

Muita jotka ovat kyseenalaistaneet deodoranttien ja antiperspiranttien käytön?

Kuinka moni on menee täysin dödöttä?

Mitä ajatuksia aihe ylipäänsä herättää?

.

Blogissa on aiemminkin käyty kiihkeää keskustelua deodorantista ja hikoilusta, viimeksi liittyen yödeodorantin käyttöön. Melkein 300 kommenttia keränneet postaukset löytyvät täältä: Kuka laittaa yöksi deodoranttia? ja Hyi, hiki!

Upea Amorgos.

Itäisin Kykladien saarista, Ateenan satamakaupungista lähtevän Kykladien laivalinjan toisiksi viimeinen pysäkki.

En ihmettele miksi Luc Besson valitsi kuvata Le Grande Bleun juuri täällä.

Amorgos on mielestäni kaikkein kauneimmalla nimellä nimetty Kreikan saari. Amorgos... Voisiko tämän niminen paikka tuottaa pettymystä?

Karu. Vuoristoinen. Vaeltajan paratiisi.

Ei yökerhoja.

Ei lentokenttää.

Ei charter-turismia.

Ei kunnon ruokakauppaa.

Mutta kun täällä nousee laivasta, kohtaa yhden Kreikan rakastetuimmista pienistä saarista jolla on uskollinen ja monilukuinen kävijäjoukko joka palaa tänne vuosi toisensa jälkeen.

Jotain jännää täällä on. Lähtien siitä että saarella on kaksi yhtä tiheästi liikennöityä satamaa ja kaksi yhtä isoa, yhtä suosittua ja sievää satamakylää (Katapola ja Egiali). En ole tavannut tällaista asetelmaa millään muulla saarella. Kaksi satamaa ovat jäljellä siltä ajalta kun saaren pohjois- ja eteläosan välillä ei kulkenut kunnon tietä. Jostain syystä ne ovat jääneet elämään kumpikin vaikka tietä pitkin hurauttaa nykyään Katapolasta Egialiin puolessa tunnissa.

Kealla asuu enemmän ihmisiä kuin Amorgoksella ja siellä bussit olivat menneet talvilevolle jo kolme viikkoa sitten. Täällä bussit porskuttavat kylien väliä täysien turistilastien kanssa edelleen täyttä häkää. Vaikka Amorgos sijaitsee laiva- ja lentoyhteyksien kannalta "hornan tuutissa", täällä riittää porukkaa. Näköjään vielä syyskuun lopullakin. Kaikki ovat tulleet tänne omatoimisesti.

Ja osa ei pääse huomenna ja perjantaina pois koska Pireuksesta liikennöivät isot autolautat ovat lakossa. Tapasin tänään belgialaisporukan joka oli huomenna menossa Milokselle, seuraavat yöt oli varattu jo sinne. "No, kyllähän täällä Amorgoksellakin vielä viihtyy," yksi heistä totesi leppoisasti.

Itsekin taidan viihtyä vielä viikonlopun yli.

Tässä kuvia kauniilta Amorgokselta.

Pääkaupunki Chora korkealla saaren keskellä on juuri niin klassinen valkoinen, sokeripalatalo-Chora kuin toivoa voi.

P.S. Le Grande Bleu teki suuren vaikutuksen kun näin sen joskus teininä. Se oli pitkään lempielokuviani ja taisinpa olla vähän ihastunutkin filmin Jean Marc Barr'iin. ^_^ Siitä on vuosia, ainakin 10, kun olen viimeksi elokuvan nähnyt. Yksi kahvila Katapolassa kuulema esittää leffaa pienellä screenillä joka ilta. Pitäisiköhän mennä katsomaan..? :)

Varma reissujen klassikkopostaus ^_^  Matkakosmetiikasta pyydettiin taas postausta joten täältä tulee. No, olisin varmaan tehnyt sen ilman toivettakin :D

Matkustan käsimatkatavaralla joten haasteena on saada nestemäinen kosmetiikka mahtumaan litran pussiin. Lyhyillä reissuilla tämä ei tietenkään ole ongelma, mutta yli kuukauden mittaisilla on yleensä mahdoton saada litran vetoista määrää riittämään koko matkan ajaksi.

Yhdellä ensimmäisistä Kreikan saarihyppelyreissuistani tämä oli erityisen haastavaa, koska budjetti oli niin pikkuinen etten voinut laskea edes sen varaan että voin ostaa paikan päältä kaikki loppuvat tuotteet. Tuo kyseinen vuoden 2013 reissu olikin kyllä minibudjettisuudessaan erityisen muistorikas ja hauska, niin pienellä matkakassalla selviäminen oli taidonnäyte josta olen edelleen ylpeä ^_^ Kyseisellä matkalla päädyin mm. ostamaan Nivea Cremen koska tarvitsin kipeästi rasvaista voidetta hoitamaan halkeilleet kantapääni, eikä ollut varaa muuhun. :)

Sittemmin keksin loistoratkaisun helpottamaan käsimatkatavaralla matkustamisen tuomia kosmetiikkarajoituksia: minulla on nykyään Ateenassa kaverin luona jemmassa "Kreikkakassi" (kuvassa), joka sisältää isompia ja eniten kuluvia kosmetiikkatuotteita kuten suihkugeelin, kroppavoiteen ja aurinkorasvan.

Kassiin on pesiytynyt myös kaikkea muuta reissussa tarpeellista kuten keittiövälineitä ruoan laittoa ja tiskausta varten (mm. kokonainen Fairy-pullo ;)), savetteja, tuikkukynttilöitä (!), nenäliinoja, karvanpoistohöyliä jne. Kiitos kassin, minun ei tarvitse tuoda Suomesta oikeastaan kuin meikit ja kasvotuotteita.

Kun menin aamulla kuvaamaan kosmetiikkaa vuokrahuoneeni ulkopuolelle, sain leikkisän seuralaisen joka ystävällisesti sabotoi kuvaustani niinkuin nyt vain kissanpennun voi kuvitella tekevän kun sen näköpiiriin levittää kiinnostavan näköistä pikku-tilpehööriä. ^_^

Suomesta tuomani matkakosmetiikka asuu kahdessa litran minigripissä.

Kaikki nestemäiset meikit kuten eyelinerit, maskara, huulipuna jne (myös vahamainen huulipuna lasketaan ihme kyllä nesteeksi) olivat lennon ajan tuossa toisessa minigripissä joka oli niiden myötä ääriään myöten täynnä.

MEIKIT

Olen luopunut luomivärien käytöstä kuumien olosuhteiden maissa kokonaan, ei vain jotenkin jaksa puuterimaisia tuotteita kun iho on koko ajan nihkeä ja tahmea. Värikkäät rajaukset ovat the meikkini Kreikan matkoilla. Värivaihtoehtoja pitää olla paljon. :) Naurattaa kun joskus muinoin pakkasin mukaan vain 2 tai 3 eri kynää kun halusin pitää matkatavarat niin niukkina ja kevyinä kuin mahdollista - ja eiväthän kynät paina yhtään mitään..! Tuloksena oli se, että kyllästyin pariin hassuun mukana olleeseen värivaihtoehtoon nopeasti ja sitten piti ostaa paikan päältä lisää.

Mukana on siis läjä eri värisiä kyniä, pari nestemäistä eyelineria, ripsiväri, silmämeikinpohjustaja (pitää ihon mukavan himmeänä ja käytän tätä aina vaikken laittaisikaan luomiväriä), kulmakynä, yksi huulikiilto ja yksi huulipuna niitä päiviä varten kun haluan heittäytyä oikein villiksi :D

Peiteaineita kaksi: itsestäänselvästi Lauderin Double Wear ja kun iho on tarpeeksi ruskettunut, Dermablendin Cover Stick.

Kulmageelinä minulla on muuten nyt käytössä uusi tuttavuus, tai uusivanha sanoisinko: Clarinsin Double Fix Mascara. Olen saanut sen testiin blogin kautta.

Kyseessä on vedenkestävä tuote jota voi käyttää joko vesiliukoisen maskaran päällä tekemään siitä vedenkestävä tai sutia sillä kulmat ojennukseen. Kauneusblogikollega Jonna kehui tuotteen ihan pystyyn kuvailemalla sitä mun kulmageelivertailupostauksen kommenteissa näin: "Clarins on aika vahamaista ja se suorastaan pakottaa jäykät kulma ojennukseen ja ne pysyvät koko päivän, sade tai mikään muu ei pilaa. Kulmat voi käydä päivän aikana vaikka läpi harjalla, mutta silti ne pysyy asennossa. Ei tee kulmia koviksi koppuroiksi vaan jättää joustavan vahamaisiksi.".

Harmillisesti, minun kokemukseni on hyvin erilainen. Tuli mieleen lieköhän Double Fixin koostumus päivitetty viimeisen uudistuksen myötä, sillä minun saamani kappale ei ole yhtään vahamainen. Ei tosin kovin nestemäinenkään märällä tavalla, koostumus on jännän "olematon" siten että se kuivuu nopeasti eikä jätä näkyvästi "kiiltävää", kosteaa kerrosta niinkuin esim. Anastasia. Se ei myöskään koveta tai jäykistä kulmia mainittavasti. Pito ei ole voimakas, päivän aikana kulmat lähtevät elämään omaa elämäänsä. Oma arvioni: tuote sopii paremmin maskaran päälle kuin kulmien asentoon kiinnitykseen.

MUU KOSMETIIKKA

"Balancing conditioner" -pulloissa (peräisin jostain hotellista, älyttömän hyvä littana muoto matkakosmetiikkakäyttöön, puteli vie minigrip-pussissa minimaalisesti tilaa) on kasvoaurinkovoidetta (Aloederma <3) ja Fudgen hopeashampoota. Vanhassa hiusvärin mukana tulleessa hoitoainetuubissa on niinikään Fudgea. Tuubin päällä lukee vieläkin Reparation kun se on muinoin täytetty YR:n Reparation-hoitoaineella ^_^

Clinique-pullossa on Lumenen Sensitive Touch -silmämeikinpoistoainetta. Clarins-minipullossa on Cliniquen Clarifying Lotion -kasvovettä, valitsen aina tätä mukaan matkoille kun siinä on kuoriva vaikutus ja ajatus tahmaihon kevyestä kuorinnasta päivittäin miellyttää. :)

Lily Lolo -purkissa on violettia Herman's-suoraväriä. Josta on enää puolet jäljellä. :/

Kun Aloederman kasvoaurinkovoide loppuu otan käyttöön Clarinsin SK20-minituubin. Huomaan että uskollinen kumppanini Cliniquen Dark Spot Defense SK 45 jäi kuvasta... Sillä voitelen huulten ympärysten hyperpigmentaatioaluetta tunnin välein.

Kasvojen kosteutukseen minulla on mukana sama tuote kuin viime vuonna: ihana EkoPharman Tyrni-silmänympärysvoide. Joka ei todennäköisesti tälläkään kertaa riitä koko matkan ajalle. Mutta loppuajan voin käyttää kasvovoidenäytteitä joita löytyy Kreikkakassin uumenista. :) Tuo Tyrni on niin kertakaikkisen ihana voide että vaikka laatikot pursuaa voiteita, ostin itse toisen kappaleen juuri matkakäyttöä varten.

Seuraavaksi aloin kuvata Kreikkakassin sisältöä.

Se kiinnosti luonnollisestikin myös seuralaistani.

Kassista löytyy:

Suihkugeeli ja vartalovoide (Korres Santorini Vine <3)

Käsivoide (Korres Almond Oil & Calendula, aiiivan loistava! Ja niin ihanan tuoksuinen!)

Aurinkovoide vartalolle

Kasvoputsari (paikallinen halpismerkki, jouduin ostamaan kasvoputsarin paikan päältä koska Herman's-väri vei minigripistä putsarin tilan. Onneksi Bioten osoittautui oikein miellyttäväksi tuotteeksi.)

Hiuskiinne (nyt tiedän miltä hyönteismyrkyn hajuiseksi kuvailtu halpishiuslakka tuoksuu...^_^)

Deodorantti (merkillä ei väliä, joku kreikkalainen, ostin halvinta mitä löytyi)

Hammastahna

Kreikkakassin pohjalle unohtui Apivitan hiusnaamio, se jäi kuvaamatta.

.

Tällaisella setillä siis mennään tällä reissulla. Santorini Vinet loppuvat ihan kohta (ostin ne viime syksyn reissulla) ja pian pääsee ostamaan uudet Korres-ihanuudet :) :) Suihkugeelin ja vartalovoiteen kohdalla en osta "halvinta mitä löytyy" sillä asiaan kuuluu Korres ihanine tuoksuineen :)

Minun täytyi taas saada kirjoittaa Paroksesta.

Istuin aamulla laivaan, avasin läppärin ja sanat alkoivat pulputa näytölle. Ne kuplivat sisälläni jo kolme päivää, siitä hetkestä kun astuin Parikian satamaan perjantaina iltapäivällä. Se sama, tuttu, lämmin tunne. Olen kotona.

Tunnetta voi hyvin verrata rakastumiseen. Tiedättehän, kavereiden seurassa on kiva olla. Hyvien ystävien seurassa vielä mukavampaa. Tällaista on useimmilla saarilla, ne ovat kavereita tai ystäviä.

Sitten on joitain saaria, joiden vaikutus menee vielä syvemmälle tunteisiin. Heräät, syöt, juot kahvia, kävelet kadulla, istut kivellä, seisot rannalla. Mitä teetkin, olet koko ajan kuin kevyissä, miellyttävissä pistoksissa. Kaikki tuntuu korostuneen ihanalta, kuin rakastuneella. Sellainen olo minulla on Paroksella.

Paroksen pääkaupunki Parikia ei ole se postikorttimaisin saaripääkaupunki kun sitä lähestyy mereltä päin. Sillä ei ole Syroksen Ermoupolin majesteetillista vaikuttavuutta tai Serifoksen Choran kuvauksellisuutta, tai Symin Gialoksen eleganssia. Puhumattakaan Santorinin Thiran uniikkiudesta.

Parikia on rakennettu tasangolle eikä sen lättänä, arkisen näköisten rakennusten reunustama siluetti muodosta yhtä pittoreskiä näkymää kuin korkeille kukkuloille rakennettujen kylien. Siinä missä jonkun toisen kylän vetovoima on ilmeinen jo kaukaa, Parikian taika on kätketympää.

Parikian lumo löytyy kun astuu sen sisään.

Arkisuus katoaa kun vaellat vanhankaupungin sydämeen pitkin ällistyttävän kauniita, hohtavan valkoisia kujia. Kaikkialla on siistiä ja vastamaalatun näköistä. Ohitat houkuttelevia kaarikäytäviä, laventelinsinisiä ovia, pieniä kirkkoja ja tunnelmallisia miniatyyriaukioita.

Siellä täällä kohtaat upeasti kukkivia bougainvilleoita joiden häikäisevä fuksian puna tuo äärimmäisen kuvauksellisen kontrastin kylän valkoisuudelle. Kykladeille tunnusomainen pehmeä valo luo kaikelle raukean soft focus –efektin.

Käytän usein tätä ilmaisua, mutta se vain on niin sopiva: Parikian kadut ovat minulle kokemuksena kuin kävelisi jossain kulississa. Miljöö on niin harkitun kauniin näköinen, värit, muodot, jopa ne harvat ränsistyneet yksityiskohdat kuten hylättyjen talojen ovet ja ikkunankarmit.

Kokonaisuus on esteettisesti niin lumoava että vastaavaa olen kokenut vain muutamissa paikoissa Kreikassa, kuten Santorinilla ja Folegandroksella. Välillä tuntuu että kaupungissa on liian siistiä ja liian kuvauksellista ollakseen todellista… Kiertääkö täällä joku kaiket päivät lakaisemassa, maalaamassa ovia ja asettelemassa istutuksia, lyhtyjä tai torkkuvia kissoja strategisiin paikkoihin..? En tiedä, mutta olen vain syvästi onnellinen että olen löytänyt näin ihanan paikan. Vaikea pukea sanoiksi sitä iloa, tyyneyttä ja jopa yhteenkuuluvuutta jota tunnen kun olen Parikiassa.

Yksi Parikian ihastuttavan tunnelman salaisuuksia on turismin ja paikallisen elämän tyylikäs ja luonteva kohtaaminen. Samaa voi sanoa koko Paroksesta.

Vaikka saari on hyvin turistillinen ja yksi Kykladien suosituimmista, sieltä puuttuu monia tietyille pakettiturismisaarille ominaisia tunnusmerkkejä. Täällä ei esimerkiksi ole turistikohteiden rasittavimpiin ilmiöihin kuuluvia aggressiivisia, kymmentä eri kieltä huutavia ravintoloiden sisäänheittäjiä. Matkamuistomyymälätkin ovat astetta elegantimpia ja huomattavasti vähälukuisempia kuin toisilla suosituilla saarilla. Yökerhot ja baarit ovat tyylikkäitä ja niissä käyvät niin paikalliset kuin turistitkin, ne eivät edusta ns. Laganas-tyyliä (Zakynthoksen bilekylä).

Parikian vanhassakaupungissa myymälöiden, kahviloiden ja ravintoloiden täyttämä turistien valtaväylä elää sopuisasti ja luontevasti rinta rinnan paikallisen elämän kanssa. Poikkea ostoskadulta mille tahansa muulle kujalle ja pian kuljet ohi pyykkinarujen, istutuksiaan kastelevien mummujen ja avonaisten ovien joista näkee suoraan keittiöön tai olohuoneeseen.

Itse asiassa suurin osa vanhaakaupunkia on paikallisten asuinaluetta. Turisteille kohdennetut palvelut rajoittuvat lopulta niin pienelle alueelle että kaupungissa on säilynyt hyvin autenttinen kreikkalainen tunnelma.

Asiaan vaikuttaa myös Parikian koko.

Kaupunki on suuri ollakseen saaripaikkakunta, ja täällä asuu vakituisesti niin paljon paikallisia (melkein 5000) että turistien määrä ei koskaan ylitä paikallisväestöä, toisin kuin monissa muissa suosituissa Kreikan lomakohteissa. On lomakyliä, joissa paikalliset käyvät vain töissä ja tuottavat palveluita turisteille, turistien ollessa kylän todellinen ”väestö”. Sesongin ulkopuolella tällaiset kylät kuolevat käytännössä kokonaan.

Minulla on kaupungissa kaksi ehdotonta lempipaikkaa.

Ykkönen on Kastro, kaupungin vanhimpiin kuuluva alue. Tämä ”vanhakaupunki vanhankaupungin sisällä” on nukkekotimaisessa sievyydessään omaa luokkaansa.

Kukkulalla muinoin sijainneen venetsialaisen linnoituksen raunioilla seisoo täydellisen idyllinen miniatyyrikirkko jolta avautuu esteetön maisema merelle. Kirkko on ehkä jäänyt joillekin teistä mieleen aiemmista Paros-jutuistani.

Linnoitusta kiertää kaksi puoliympyrän muodostavaa katua joita reunustaa julkisivultaan moitteettomiksi kunnostettuja asuntoja. Suurin osa niistä on nykyään vuokrahuoneita.

Auringonlaskut Paroksella vetävät upeudessaan vertoja Santorinille, vaikka yhtä dramaattista miljöötä täällä ei olekaan spektaakkelin näyttämöksi. Väitän kuitenkin, ettei auringonlasku Agios Konstantinoksen kirkon portailta ihailtuna (ja ehkäpä viimeisteltynä lasillisella kylmää juotavaa) jää paljon jälkeen Oiasta. ;)

Toinen lempipaikkani on Suuren Puun Aukio (kuvassa) ostoskatujen sydämessä jonka virallista nimeä en tiedä (eikä se lue kartoissakaan).

Tämä on yksi tunnelmallisimpia ravintola/kahvila-aukioita joita olen matkoillani kohdannut. Pikkuinen aukio on kokonaan suuren puun oksien kattama ja melkein seinästä seinään täynnä pöytiä ja tuoleja. Täällä on hämyinen ja intiimi tunnelma, kuin istuisi jossain pienessä sopessa vaikka onkin ulkona.

Aukiota dominoi kahvila-baari Distrato (josta saa myös simppeliä ruokaa) ja siihen kuuluva paikallisia tuotteita myyvä pikkuinen liike. Liikkeen takana on aukion jatkumo, jolta löytyy niinikään hämyisen romanttisella tunnelmalla varustettu Symposium Café kutsuvine terasseineen. Täällä voisi istua ilta illan jälkeen.. Jos asuisin Paroksella, näkisin itseni jo Symposiumin vakkarina…

Parikia levittäytyy yllättävän laajalle alueelle ja jakautuu kahteen osaan sataman toimiessa luonnollisena raja-alueena. Satamakadun tuulimyllyltä (selkä merelle päin) oikealle päin sijaitsee vanhakaupunki, vasemmalla uusikaupunki.

Kartassa vain vanhankaupungin puoli.

Uuden kaupungin puolella sijaitsee kaupungin parempi ranta Livadia (vanhankaupungin puolellakin on ihan ok, tosin pienempi uimaranta) ja alue koostuu pääasiallisesti hotelleista, autonvuokraamoista ja vuokrahuoneista. Ollakseen ”vain” kaupungin ranta, Parikian Livadia on mielestäni todella hyvä ranta ja hakkaa mennen tullen monet muiden saarten parhaina mainostetut biitsit. Hiekka on pehmeää, hienoa ja vaaleaa, vesi kristallinkirkasta ja pohja niinikään hienohiekkainen.

Tietysti on makuasia millaisista rantamiljöistä tykkää, toisten mielestä parhaat rannat ovat niitä jotka sijaitsevat kaukana asutusalueista, toiset taas pitävät kaupunkirantojen helppoudesta (lyhyt matka kotiin) ja palvelutasosta. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Valitsen mielelläni rannan, joka on samalla pieni ja intiimi mutta jolta löytyy kaikki palvelut kuten suihku, vessa ja mukava rantataverna tai –baari.

@ Krios, Arodo-baari

Tämänkertaisella Paroksen vierailulla löysin minulle uuden rannan, joka taisi liittyä suosikkipaikkoihini.

Lähdin patikoimaan Livadian päästä lähtevää polkua joka nousi ylös pienelle kukkulalle ja jatkui näkymättömiin kallioisen niemen yli. Seurasin polkua kukkulalle, jonka laelta se sukelsi alas jyrkän kallioista rannikkoa seuraten kohti kauempana häämöttävää uimarantaa. Polku päätyi pikkuiselle, kallioiden eristämälle rannalle jonka yhteydessä oli mukava rantabaari ja ravintola. Paikan nimi oli Krios, selvisi. Ja ravintolan nimi Arodo.

Pian istuin veden äärellä edessäni paikallinen versio horiatikista; fetan tilalla paroslaista xinomizithra-juustoa (jotain niiiin hyvää... ja sitä saa vain tiettyina sesonkeina, esimerkiksi ei talvella). Jäin pitkäksi aikaa juttelemaan baarin työntekijöiden kanssa. Yksi heistä totesi odottavansa jo kovasti lokakuuta, että sesonki päättyy. "Tämäkin paikka muuttuu inhimilliseksi". "Mitä tarkoitat?", kysyin. "Nuo samperin aurinkovarjot lähtevät, en voi sietää aurinkovarjoja". Hehheh. Juttunsa kullakin :D

En meinannut saada irrotettua itseäni Kriosin rannalta ja tuijotin sileää ja välkehtivää veden pintaa niin kauan että yksi arodolaisista tuli kysymään oliko minulla kaikki kunnossa. Oli todellakin. Täydellinen iltapäivä.

Ja täydelliset kolme päivää saarella.

Olisin niin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa mutta uudet saaret kutsuvat ja uusi saari on aina myös uusi tilaisuus rakastua. :)

Paros, me näemme kuitenkin jälleen. Ennemmin tai myöhemmin, mieluummin ennemmin. <3

*

Kymmenen syytä rakastua Parokseen:

1 Parikia. Yllä varmaan tuli tarpeeksi perusteluja.

2 Naoussa. Paroksen toisiksi suurin kylä on vetovoimaisuudessaan Parikian tasoa. Naurettavan kuvauksellisine kalastajasatamineen (kuvassa) Naoussa edustaa postikorttimaisemaa klassisimmillaan.

3 Antiparos. Saaren pikkusisko on vain puolen tunnin laivamatkan päässä pääkaupungista ja tarjoaa yhden Kykladien söpöimmistä minipääkaupungeista kuorrutettuna elegantilla pääkadulla ostos- ja ravintolatarjontoineen. Täällä on myös yksi Kreikan ja koko Euroopan kuuluisimmista luolanähtävyyksistä.

4 Juuri sopiva koko; saari on väkiluvultaan tarpeeksi suuri jotta elämää riittää sesongin ulkopuolellakin mutta sen verran pieni että saaritunnelma ja paikkakuntien kylämäisyys säilyy.

5 Rannat. Niitä riittää. Voit valita villin, eristyksissä olevan rannan, siistin kaupunkirannan, pienen perhelomarannan jne.

6 Hinnat. Paros on yksi Kykladien edullisimmista saarista. Majoitusta saa (low seasonilla) kahdella kympillä ja tsatsikinkin vielä alle kolmella eurolla – täyttä utopiaa nykyään monilla muilla suosituilla saarilla.

7 Sijainti ja yhteydet. Paros sijaitsee Kykladien keskeisimmällä linjalla ja täältä on Naxoksen ohella tiheimmät ja monipuolisimmat laivayhteydet muualle Kykladeille, Dodekanesiaan, Kreetalle ja aina Samokselle saakka.

Myös saaren sisäiset bussiyhteydet ovat erinomaiset ja jatkuvat tiheinä vielä low seasonillakin.

8 Tunnelma. Vaikka saarella on paljon turismia joka myös näkyy, tunnelma on silti hyvin kreikkalainen eikä saarella ole monia massaturismin ikävämpiä lieveilmiöitä. Paroksella tuntuu siltä että on Kreikassa, ei rakennetussa turistiympäristössä.

9 Ruoka. No se nyt on hyvää kaikkialla Kreikassa mutta Paroksen ravintolatarjonta on saarten monipuolisimpia; murkinamestoja löytyy yksinkertaisista kuppiloista perinteisiin tavernoihin ja elegantteihin valkopöytäliinapaikkoihin. Jos kreikkalainen ruoka alkaa tympiä, täältä löytyy myös meksikolaista ja italialaista.

10 Monipuolisuus: täydellinen kattaus kaikkea; on kyliä, rantoja, patikkareittejä, yöelämää, ravintoloita, ostosmahdollisuuksia… (Paros tunnetaan Mykonoksen ja Ioksen jälkeen Egeanmeren partypaikkana #3. Jos haluat välttää bilekauden, tule heinä-elokuun ulkopuolella)

P.S. Happy Green Cow's on kääntänyt takkinsa ja on nyt liharuokaravintola. :/ Jopa sana 'happy' on tiputettu pois. No, mä olen onnellinen jossain muissa ravintoloissa ;)

Olen viimeisen vuoden aikana tullut hiustenpesun osalta tulokseen, että pidän eniten tuuheuttavista shampoista.

Ennen välttelin niitä koska kokemukseni oli, että melkein kaikki tuuheuttavina mainostetut shampoot saivat hiukseni takkuun ja olivat kaiken kaikkiaan hoitoteholtaan liian mietoja kuivalle ja käsitellylle hiustyypilleni. Vaikka hoitoaine on se joka pituudet hoitaa ja shampoo tulisi valita ennen kaikkea hiuspohjan kunnon (tai hiusten värikäsittelyn) mukaan, koen ehdottomana plussana jos shampookin sisältää sen verran hoitavia ainesosia että hiusten pesu sujuu miellyttävästi ilman takkuihin takertuvia sormia.

Nyt markkinoilla tuntuu olevan ihan uuden tyyppisiä, aiempaa hoitavampia volyymishampookoostumuksia. Tai sitten olen vain aiemmassa elämässä sattunut epäonnisesti aina kokeilemaan niitä takuttavia yksilöitä, vaikka hoitaviakin olisi ollut. Hur som helst, asenteeni tuuheuttavia shampoita kohtaan on nyt muuttunut muutaman superpositiivisen kokemuksen kautta (mm. Lushin mainiot Fairly Traded Honey ja Seanik) välinpitämättömästä innostuneeseen, ja täältä pesee (heh) tänään vertailujuttu viidestä eri tuuheuttavasta shampoosta.

Ja heti alkuun kömmähdys: unohdin kokonaan kuvata joukon viidennen eli Rahuan Voluminous-shampoon. Otin kuvat edellisenä päivänä ennen reissuun lähtöä ja kai päässä pyöri niin paljon muita asioita että Rahua-ressu unohtui kokonaan. Vertailussa on siis viisi shampoota: Phyton Phytovolume, Natura Siberican White Cedar, Rahuan Voluminous, March Anthonyn Collagen Bamboo ja Elvitalin Fibralogy. Kaikissa on hieman erilainen tuuheuttava teknologia.

Shampoista Phyto ja Rahua ovat blogin kautta saatuja.

Phyto PhytoVolume Shampoo 15,50€ / 200 ml

Vaikuttava aine/tuuhentamisteknologia: kitiini/kitosaani (kalvonmuodostaja) ja guaranauute.

Teknologian uskottavuus allekirjoittaneen mielestä: hyvä, kitosaanilla on hiusta pinnoittava ominaisuus ja pinnoite tekee hiuksesta paksumman. Guaranauutteen taas en usko vaikuttavan hiukseen juuri mitenkään.

Nestepohjana siankärsämö- ja rätvänäuutteet.

Phyton shampoo on koostumukseltaan ohutta lirua eikä kovin riittoisaa, shampoota täytyy annostella pari kämmenellistä että saa aikaan kunnon vaahdon. Vaahto on ohutta mutta pehmeää ja lopulta ihan kiitettävän runsastakin kun shampoota on annostellut tarpeeksi. Elvitalin ja Marc Anthony -shampoiden vaahdon tiheyttä ja liukasta kermamaisuutta ei Phytossa kuitenkaan ole. (Huomaatte että allekirjoittanut rakastaa vertailla shampoovaahtojen koostumuksia ;D)

Pesukokemus on samalla sekä pesevän että jonkin verran hoitavan tuntuinen. Tyvi jää reilusti narskuvaksi ilman että pituudet kuitenkaan tuntuisivat takkuisilta ja nihkeiltä, shampoo jättää ne kevyesti esiselvitetyiksi ja sormet pääsevät helposti kulkemaan hiuksissa. Oikein miellyttävä pesukokemus. :)

Kuivuttuaan hiukset tuntuvat todella kuohkeilta ja ilmavilta, edes Phyton syväkosteuttavan naamion käyttö pesun yhteydessä ei latista hiuksia. Hiuspohja on PhytoVolume-käsittelyn jäljiltä erittäin puhdas, shampoo onnistuu poistamaan loistavasti myös muotoilutuotteet kuten tunnetusti tiukkaan takertuvat hiuspuuterit.

Kokonaisarvio: lirua ja epätaloudellista koostumusta lukuunottamatta oikein miellyttävä shampoo. Ei ylellinen mutta tekee mitä lupaa eli tekee hiuksista kuohkeat.

Rahua Voluminous Shampoo 34€ / 275 ml

Vaikuttava aine/tuuhentamisteknologia: sitruunaruohon ja vihreän teen uutteet poistavat hiuksista ja hiuspohjasta rasvaa jättäen hiukset ilmaviksi.

Teknologian uskottavuus allekirjoittaneen mielestä: hmm, nojaa, minkä tahansa shampoon tehtävä ylipäänsä on puhdistaa hiukset ja hiuspohja rasvasta ja muusta liasta, joten en pidä tällaiseen "teknologiaan" nojaavaa shampoota erityisesti "tuuheuttavana". Tai käytännössä teknologia on se vanhanaikaisin: tehdään shampoosta niin pesevä ja niin vähän hoitava, että hiukset jäävät ilmaviksi koska niissä ei ole mitään latistavia, raskauttavia ainesosia. Ja kun katsoo Rahuan inciä, niin juuri sellainen shampoo on kyseessä.

Rahuan shampoo on paksuin koskaan kokeilemani luonnonkosmetiikan shampoo, mutta se onkin paksunnettu merisuolalla mikä esimerkiksi kemisti Alex Westerbergin mielestä ei ole mahdollista, mikäli mielii valmistaa täysin luonnonmukaisen (tai ainakin sertifikaattien kriteerien mukaisen) sulfaatittoman shampoon. Joka tapauksessa, tässä meillä nyt on viimein todellakin anti-liru luonnonkosmetiikan shampoo.

Tuoksu on vahvan yrttinen ja eteeris-öljymäinen, ei minun mieleeni. Vaahtoaa ihan mukavasti joskaan ei järin kermaisesti ja pesee ei-hoitavasti nitisevän puhtaaksi. Sormia on vaikea kuljettaa hiuksissa vaahdotuksen aikana koska hiukset jäävät niin narisevan nahkeiksi. Jos hiukset ovat erityisen likaiset tai niissä on paljon muotoiluaineita, shampoo vaahtoaa ensimmäisellä pesukerralla erittäin laiskasti ja ohuen "tiskivaahtomaisesti". Rahuan shampoosta on valitettavasti todettava, ettei se elämyksellisesti korreloi millään lailla hintansa kanssa.

Kokonaisarvio: pesevän tuntuinen perusshampoo vailla hoitavia ominaisuuksia. Jos en tietäisi hintalappua luulisin joksikin hyvin halvaksi shampooksi. Plussaa onnistuneesta, paksusta koostumuksesta.

Elvital Fibralogy Shampoo  3,60€ / 250 ml

Vaikuttava aine/tuuhentamisteknologia: Lasiteollisuudessa käytettyyn sol-gel-teknologiaan pohjautuva Filloxane-yhdiste jonka kerrotaan tunkeutuvan hiuksen sisään ja laajentuvan siellä. (Olisi tehnyt mieli kirjoittaa tästä valtavasti mutta postaus venyisi jälleen aivan liian pitkäksi...) Tuote ei siis lupaa pelkästään tuuheuttaa hiusta vaan konkreettisesti paksuntaa yksittäisen hiuksen läpimittaa.

Teknologian uskottavuus allekirjoittaneen mielestä: Vaikea sanoa. En ollut kuullut filloxanesta aiemmin mutta lukemani ja hiustuntuman perusteella tämä on sarjassamme, "Miksipä ei?" Joskaan en ole ihan varma tuosta hiuksen sisään tunkeutumisesta koska kuvittelisin sen vaativan tietyt emäksiset olosuhteet, mutta toisaalta, onhan kookosöljylläkin tutkimusten mukaan potentiaali imeytyä syvälle hiukseen ihan tavallisessa hoitoaineessa. En lähde leikkimään kemian asioissa perehtyneempää asiantuntijaa kuin olen. ;)

Fibralogy-shampoo on koostumukseltaan napakan geelimäinen ja nopeasti runsaan vaahdon muodostava shampoo. Vaahto on ihanan paksua ja kermaista ja shampoo tuntuu yllättävän hoitavalta. Sokkotestissä, tietämättä että kyseessä on tuuheuttava shampoo, veikkaisin ilman muuta kuiville ja käsitellyille hiuksille formuloitua hoitavaa shampoota. Pituudet jäävät huuhdellessa selviksi ja hieman kalvotetuiksi, sormet liukuvat niiden seassa vaivatta. Tyvi ei jää mainittavan narskuvaksi mistä päättelen että shampoo ei ole pesevyydeltään vahvinta kastia. (En sano että muiden kuin syväpuhdistavien tarvitsisi sitä ollakaan ^_^)

Tuoksu on hyvin tyypillinen markettihiustuotteen tuoksu, en tiedä voisiko sanoa "elvitalmainen" mutta hyvin tuttu ja arkinen.

Kuivuttuaan hiukset tuntuvat jämäköiltä ja ryhdikkäiltä. En sanoisi että tuntuma on suorastaan paksumpi, mutta Fibralogy-pesujen jälkeen hiuksissa on kuitenkin jonkinlaista aavistuksen muotoilutuotemaista runsauden tuntua, kuin shampoo jättäisi niihin jotain. Lättänän lähmäisiksi hiukset eivät kuitenkaan jää, eli kyse ei ole sen tyyppisestä kalvosta mitä silottavat hoitoaineet voivat jättää.

Kokonaisarvio: erittäin miellyttävä shampoo, jossa pesevyys ja hoitavuus ovat erinomaisessa balanssissa. Tuntuu ylellisemmältä kuin mitä hinnan ja markettibrändin perusteella odottaa. Se, kuinka paljon hius konkreettisesti voisi paksuuntua, selviäisi epäilemättä vasta pidemmällä käytöllä.

Natura Siberica White Cedar Volume Shampoo (ostettu Tallinnasta) 4€ / 400 ml

Vaikuttava aine/tuuhentamisteknologia: hydrolysoitu keratiini (kalvonmuodostaja).

Teknologian uskottavuus allekirjoittaneen mielestä: hmph, pelkkään keratiiniin nojaava lupaus volyymista on vähän blääh, sillä samaa ainesosaa käytetään myös käsiteltyjen hiusten tuotteissa kosteuttajana, ja itse asiassa vähän kaiken tyyppisissä hiustuotteissa. Se on yksi yleisimpia hiustuotteiden ainesosia. Keratiini luo kalvoa, mutta ei yksinään luo kovin merkittävää tuuheuttavaa vaikutusta.

"Putin-shampoon" (anteeksi, tämä kaverini Milin heittämä nimitys tälle venäläiselle merkille on jäänyt elämään.. ^_^) koostumus aika lirua ja vaahtoavuus heikko, tuotetta täytyy käyttää paljon että saa aikaan runsaan vaahdon. Ei siis riittoisaa. Hiukset jäävät sähköisiksi.

Kokonaisarvio: aika vaisu "nojaa"-kokemuksen shampoo, kuin mikä tahansa halpa perusshampoo. Ainoa mainittava plussa tuotteessa on erittäin miellyttävä seetrin tuoksu, minkä vuoksi myönnän tuotteen alun perin ostaneeni ^_^

Sokerina pohjalla testiviisikon suosikkini:

Marc Anthony Collagen Bamboo Volumizing Shampoo 13,90€ / 250 ml

Vaikuttava aine/tuuhentamisteknologia: hydrolysoitu kollageeni (kalvonmuodostaja) sekä bambu-uute, biotiini ja silica.

Teknologian uskottavuus allekirjoittaneen mielestä: Ei kovin vakuuttava. Marc Anthonyn shampoossa on käytännössä sama tuuhentamisidea kuin Natura Siberican Seetrissä, eli se pohjaa pelkästään hiusta pinnoittavaan ainesosaan. Kuten Natura Sibericassa käytetty hydrolysoitu keratiini, myös Anthonyn käyttämä kollageeni toimii samaan tapaan sekä kosteutta sitovana että hiusta kalvon avulla silottavana aineena. Vaikutuksen pitäisi kuitenkin olla enemmänkin pehmentävä kuin jämäköittävä.

Biotiini ja silica (bambu-uute sisältää myös silicaa) taas toimivat hiuksia vahvistavasti kun niitä nauttii sisäisesti, mutta ulkoisesti käytetyissä kosmetiikkatuotteissa ne eivät tee hiuksille mitään.

Tässä on nyt kuitenkin tuote, joka vähemmän vakuuttavasta markkinointipuheestaan huolimatta on aivan mahtava. Se ei ehkä ole se ihan kaikkein tuuheuttavin volyymishampoo, mutta kokonaisuudessaan aivan loistava tuote!

Marc Anthonyn tarjokas on koostumukseltaan todella paksua ja hyytelömäistä geeliä. Hiuksissa ihanan ylellisen tuntuista, muodostaa välittömästi runsaan ja pehmeän vaahdon ja myös selvittää hiuksia sopivasti. Sormet saavat liikkua hiuksissa vaivatta ja pituudet tuntuvat huuhdellessa sileiltä ja esiselvitetyiltä eli juuri siltä millaisiksi haluan shampoon kutrini jättävän. Tyvi tuntuu puhtaalta mutta ei jää supernarskuvaksi -> narskuvuus kertoo aina hoitavien ja pesevien aineiden suhteesta. Mitä narskuvampi ja nihkeämpi tuntuma, sitä vähemmän hoitavia ainesosia ja tymäkämpiä tensidejä.

Tuoksu on miellyttävän mieto, ehkä vähän hedelmäinen.

Kuivuttuaan hiukset tuntuvat kuohkeilta ja ilmavilta. Eivät yhtä tuuheilta kuin Lush-suosikkieni jäljiltä (jotka edelleen pitävät ykkössijaa tuuheuttavien shampoiden joukossa), mutta koostumukseltaan Marc Anthony hakkaa Lushit.

Kokonaisarvio: aivan ihana, ylellisen tuntuinen shampoo joka on juuri sopivasti pesevä ja hoitava. Parhaita kokeilemiani shampoita naismuistiin!

Marc Anthony on minulle entuudestaan merkkinä aivan tuntematon, bongasin shampoon kesällä Kicksistä. Nappasin sen mukaan etsiessäni erityyppisiä shampoita tätä vertailua varten - ja onneksi nappasin :) Joskus voi ihan sattumalta osua järven kirkkaimpaan helmeen ^_^ Kaikki Marc Anthonyn shampoot ovat muuten sulfaatittomia.

*

Kiistatta elämäni tuuheimmat ja paksuimmat hiukset sain sillä kuuluisalla saippuakuurilla. Mutta mukana tullut lievästi ällöttävä sivuilmiö piti huolen siitä, että hiussaippua jäi pelkäksi kokeiluksi.

(Ja lisätään tähän jälleen kerran että Lushin palashampoo, kuten kovasti tykkäilemäni Seanik,  ei ole saippuaa vaan normishampoota kiinteässä muodossa, oikea saippua on eri ainetta. Oikea saippua toimii joidenkin hiuksissa luoden aivan tyrmäävän tuuhean tukan, toisilla tuloksena on, no, lähmäletti vailla vertaa.)

Jokunen teistä ehkä muistaa, että minun oli tarkoitus tänä vuonna vertailla kahta eri tyypistä ravinto- & liikuntavalmennuskonseptia.

Idea valmennuspaketin kokeiluun lähti havainnosta, että kehitykseni kestävyysliikunnassa ja yleiskunnon kohotuksessa oli tyssännyt, eikä motivaatio riittänyt ruokavalion omatoimiseen muutokseen (eli käytännössä niiden hiilihydraattien lisäämiseen).

Valmennustahoa valitessa idea jalostui vielä eteenpäin kahden eri tyyppisen valmennustyylin vertailuksi.

Ensimmäisen valmennuksen, FitFarmin, kävin viime keväänä. Sen jälkeen oli tarkoitus käydä Optimal Performancen valmennus, jonka jo aloitinkin muutaman tapaamisen merkeissä. Mutta kuten blogista on saattanut havaita, OP-juttuja ei ole täällä näkynyt. Projektin toteutus kaatui aikatauluhaasteisiin, kun tajusin, että heinäkuusta eteenpäin koko loppuvuosi sisältää niin paljon reissaamista että ruokavalio- ja etenkin liikuntaohjelmaan sitoutuminen on lähes mahdotonta.

Olin ehtinyt jo maksaa OP-paketista, mutta onneksi lopputapaamisten siirtäminen onnistui. (Paketeissa on normaalisti 6 kk voimassaoloaika.) Optimal Performancesta saatte sitten lukea vuodenvaihteen jälkeen. Ehkä näin on loppujen lopuksi parempi kuin jos olisin lähtenyt OP-”kuurille” heti FitFarmin jälkeen. Ihanteellisinta olisi tietysti ollut pitää parin-kolmen kuukauden tauko ja vetää OP syksyllä, mutta reissukuviot tekivät sen nyt vähemmän järkeväksi.

Ainakin olen nyt ehtinyt kunnolla toteamaan ja miettimään FitFarmin vaikutuksia pidemmällä aikavälillä. Ja niistä ajattelin kirjoitella tänään.

.

Aiemmin jo kerroinkin, että kesällä tuntui, että lähdin selvästi ottamaan takapakkia. Aluksi olin pahoillani, koska ruokavaliomuutoksen tuomat tulokset puhuivat puolestaan ja minua suretti menettää saavutetut ”voitot”. Mutta sitten rentouduin ja asenteeni löyheni.

Mitä on lopulta ”voitto”? Valmennuksen kannalta voitto oli tietenkin tavoitteen saavuttaminen, eli kestävyyskunnon kohentuminen ja tiettyjen ravintoon liittyvien huolten kumoutuminen ja olettamusten vääriksi osoitus.

Pidän voittona myös liikunnan ja ravinnon yhteispeliin liittyvän tietämykseni kasvamista, voi sanoa että olen nyt huimasti viisaampi aiheessa. :) Terveyden ja yleisen hyvinvoinnin kannalta tällaisilla nippelitiedoilla ei tietenkään ole merkitystä, mutta minun kaltaiselleni ”tahdon tietää kaiken” –tyypille oli valtavan antoisaa vihdoin ymmärtää, millä lailla syöty ravinto vaikuttaa liikuntasuorituksiin. Kun mä syön sen paprikan tai perunan, niin mä haluan tietää miksi ne vaikuttavat elimistössä niin eri tavalla. Nyt tiedän.

Mutta valmennuksen jälkeiset kuukaudet osoittivat, ettei tuon täsmätavoitteen saavuttaminen sittenkään ollut suuressa kuvassa kovin merkittävä voitto. Tai oikeammin asia, joka olisi jotenkin muuttanut tapaani olla ja toimia. Ihminen toimii luontaisesti niin, että toiminta tukee hyvää oloa ja tuottaa mielihyvää. Mielihyvän tavoittelu ohjaa meitä joko tietoisesti tai alitajuisesti kaikessa toiminnassa. (Myös epäitsekäs toiminta tuo mielihyvää.)

Opettelin siis syömään vähän eri tavalla FitFarm-valmennuksen aikana ja totesin myönteiset vaikutukset peruskuntooni ja hiilareiden lisäämiseen liittyviin psykologisiin ”kynnyksiini”. Hyvä juttu. Terveellisten hiilarien kohtuullinen lisäys ei tuonut muassaan mitään ikävää. Mainiota.

Mutta ei mennyt kauaakaan, kun ”kaavaruokavalion” kautta lautaselle päätyneet hiilihydraattilisät alkoivat tippua pois.

Miksi? Koska ne eivät luontaisesti enää ole sitä ruokaa, mitä minun tekee eniten mieli syödä. Vaikka näiden ”liikuntabuustereiden” lisäys paperiruokavalion aikana onnistui helposti ja siitä tuli jo rutiinia, niin kun paperimalli jäi pois…. Ohjatun mallin puutteessa ihminen palaa hyvin helposti itselleen mielekkäimpään, vähiten vaivaa sisältävään tapaan toimia. Tuttu ilmiö monilta dieeteiltä. Einesruokailijat palaavat pikkuhiljaa takaisin mikroruokiinsa, pullahiiret löytävät itsensä ennen pitkää päivittäisiltä viineri-kahveilta… Ja tämä karppailija löysi itsensä taas täyttämästä lautastaan höyrytetyillä kasviksilla. Koska se on helpointa, nopeinta ja maukkainta. Viikko viikolta ohran, tattarin ja kvinoan keittely harventui kunnes se kutistui täysin satunnaiseen toimintaan.

Olin ensin pettynyt. Huoleni hiilarikoukun palaamisesta oli kumottu eikä tuo pelko ollut palannut, miksi uuden hiilarimallin noudattaminen ei silti onnistunut? Enkö mä halunnutkaan tukea ravinnolla uuteen nosteeseen päässyttä kestävyysliikuntaharrastustani? Soimasin itseäni.

Sitten mä relasin. Mä voin hyvin ja syön ja liikun jo monipuolisesti.

Minulle vähähiilihydraattinen elämäntapa on osoittautunut parhaiten hyvinvointia ylläpitäväksi ja sen tyyppisen ravinnon syöminen on minulle nyt yksinkertaisesti luonnollisinta ja tuo eniten mielihyvää. Hyvä peruskuntokin tuo mielihyvää, mutta jos tietyn juoksutuloksen ylläpito tarkoittaa sitä, että on jatkuvasti suunniteltava ja mietittävä ruokailujaan sen näkökulmasta... Ei. Eihän siinä ole mitään mieltä. Ainakaan minun kohdallani, kun terveet elämäntavat ovat jo aika lailla kunnossa (jos sallitte näin pollean väitteen).

Juoksusta oli muodostunut minulle jonkinlainen hyvän kunnon mittari. Ylikorostunut mittari.

Salitreeni ei yksinään rakenna peruskuntoa, ja minulla on aikuisiällä aina ollut kiistatta huono peruskunto. Toi tyydytystä huomata, että pystyin myös kehittymään juoksussa ja peruskunto parani. Olihan se mukavaa kun jaksoi kolmet rappusetkin ilman että meni ihan hengästyksiin. Ja Sveitsissä alppirinteet taittuivat huomattavasti aiempaa kevyemmin. Totta kai se oli ihanaa!

Mutta en voi muuttaa sitä, että minulle mielekkäin ruokavalio ei tue kestävyysliikuntaa. Ne eivät kulje käsikkäin. Relatessani totesin, että entäs sitten. Ei niiden tarvitse kulkea käsikkäin. Mä en voi saada "kaikkea". Valitsen vapaan ja iloa tuovan ruokailun. Jos se merkitsee huonompaa lenkkikuntoa niin merkitköön. Ei kaikessa tarvitse onnistua niin sataprosenttisesti.

Sekin on jo kivaa että ylipäänsä tykkää liikkua, oli se sitten luonnossa tai punttisalilla. Minä luovun nyt siitä ideaalista, että voisin olla jotenkin vielä parempi juoksussa tai muussa liikunnassa tai syödä jonkun virallisen näkemyksen mukaan "oikein".

Syön sitä mitä tekee mieli ja hölkkäilen siihen tahtiin kuin jaksan. Ja se on just hyvä. Koska siinä säilyy ilo ja luonnollisuus.

Ja sitäpaitsi, mä olen jo ihan tarpeeksi hyvä <3

P.S. Tämän tekstin jälkeen ehkä monelle, itse asiassa myös itselleni, tulee mieleen, että mitä hyötyä koko Optimal Performancen valmennuksesta enää on. Suoraan sanottuna, ei siitä ehkä olekaan. En koe enää olevani valmennuksen tarpeessa. Mutta kuten todettua, olen valmennuspaketista jo maksanut, ja eri valmennustapojen vertailu on kieltämättä kiinnostavaa. Jos ei muuta, niin opin taas kenties jotain uutta ja saan (toivon mukaan muitakin kiinnostavaa) materiaalia blogiin. Palailen siis OP:n tiimoilta ensi vuoden puolella. :)

Kuten aina, arvoin pitkään miltä saarelta hyppelykierrokseni tällä kertaa alkaisi. Olin jo Suomessa vähän niin kuin päätynyt Hydraan ja Spetsesiin, mutta Kreikkaan saavuttuani fiilis oli muuttunut. Ja seuraan aina fiilistä. Minusta tuntui että halusinkin suoraan Kykladeille, Argo-Saronian tunnelma ei nyt jostain syystä vetänyt puoleensa.

Päädyin Keaan, Kykladien ”porttiin” joka sijaitsee saariryhmästä lähimpänä Attikan niemimaata ja Ateenaa. Laivat Kealle liikennöivät Lavrion satamasta ja nopeimmillaan tänne pääsee Ateenasta kahdessa tunnissa: matka lentokentältä Lavrioon kestää 45 minuuttia ja laivamatka Lavriosta Kealle tunnin. Ateena-läheisyytensä vuoksi Kea onkin tunnettu ateenalaisten viikonloppusaarena. Viikolla täällä on suhteellisen hiljaista jopa korkeasesongin aikaan, mutta viikonloppuisin pulssi kiihtyy ja ateenalaiset kansoittavat saaren.

Kealla on noin 2500 pysyvää asukasta, eli se on väestöltään keskisuuri saari. Vaikka luku kuulostaa pieneltä, saarten maailmassa yli 1000 asukasta on jo aika paljon.

Turistin kannalta saaren parhaat palvelut ovat satamakylä Korissiassa (ylin kuva). Kaikki laivat saapuvat Korissiaan ja täältä löytää eniten majoitusta ja iltaelämää ravintoloiden ja baarien muodossa. Mikään bilesaari Kea ei ole ja yökerhot loistavat poissaolollaan.

Saaren pääkaupunki Ioulida (Chora) sijaitsee korkealla kukkuloilla 5,5 km Korissiasta sisämaahan päin.

Pääkaupunki-statuksesta huolimatta majoitusta ei Ioulidasta juurikaan löydy ja saarella vierailevat jäävät joko Korissiaan tai suuntaavat lomahuviloihinsa muualle päin saarta. Koska Kealla ei ole pakettiturismia, sieltä puuttuvat myös tyypilliset turistikylät palvelurakenteineen.

Saapuessani saarelle sain jälleen törmätä tuttuun ilmiöön joka on ehkäpä se ainoa korkeasesongin ulkopuolella tapahtuvan matkustuksen huono puoli: ei kylien välistä bussiliikennettä. Monilla saarilla bussiyhteydet joko lakkaavat kokonaan tai kutistuvat murto-osaan kesän jälkeen. Low season alkaa syyskuussa, ja Keallakin julkinen bussiliikenne oli mennyt talviunille 4.9. Sesongin pituus vaihtelee eri saarilla, ja Kealla se on lyhimmästä päästä: kesäkuun puolesta välistä elokuun loppuun.

Onneksi lähes aina löytyy joku ratkaisu. Niin nytkin: vuokrahuoneeni omistaja Aristotelis tarjoutui viemään minut keskiviikkona saarikierrokselle.

Korissia kukkuloilta päin

Kierroksen aikana juttelimme paljon mm. Kreikan talouskriisistä. Kuten olen kuullut niin monilla muillakin saarilla, Aristoteliin mukaan kealaiset ”eivät tunne kriisiä”. ”Ongelmat ovat Ateenassa”, saarelaiset tietävät niistä lähinnä lukemalla uutisia. ”Täällä on kaikki hyvin”.

Saarten erilaiseen tilanteeseen vaikuttaa moni tekijä. Useat saaret elävät turismista, joka ei ole merkittävästi vähentynyt kriisiin liittyvistä negatiivisista Kreikka-assosiaatioista huolimatta. Kreikalla on uskollinen kävijäkunta. Toisten saarten vauraus taas perustuu laivanvarustukseen, johon kriisi ei ilmeisesti myöskään ole vaikuttanut kohtalokkaasti. Kolmas ja ehkä tärkein tekijä on saarten omavaraisuus ja erilainen mentaliteetti, täällä kaikki auttavat toisiaan ja serkulta saa tomaatteja, tädiltä oliiveja. Saarelaiselämä on jo lähtökohtaisesti haastavampaa kuin elämä mantereella ja suurissa kaupungeissa, täällä on totuttu selviämään vähemmillä luksuksilla ja ajoittainen elintarvikkeiden, veden tai muiden hyödykkeiden puute on arkipäivää. Yhteistyöllä selvitään ja läheisistä pidetään huolta.

Totta kai on selvää, ettei kriisin vaikutuksista puhuttaessa kuule paikallisilta ihan koko totuutta. Harva haluaa kertoa ikävistä asioista. Uskon kuitenkin, että tilanne saarilla on varmasti helpompi kuin mantereella. Saarilla ei lakkoilla eikä järjestetä mielenosoituksia. Siihen ei koeta tarvetta.

Koundouros. Tuulimyllyt ovat moderneja loma-asuntoja.

Kiersimme Aristoteliin kanssa koko saaren. Ajelulla syntyi yleismielikuva Keasta suhteellisen vehreänä ja maisemiltaan ns. peruskauniina Kreikan saarena vailla erityisen pittoreskejä kyliä pääkaupunki-Ioulidaa lukuun ottamatta. Ei mitään englanniksi ilmaistuna spectacular (tämä on hyvä sana, en löydä suomenkielestä vastaavaa). Parhailla rannoilla emme käyneet (ne sijaitsevat suhteellisen huonojen, jyrkkien hiekkateiden päissä) joten niistä en voinut muodostaa mielipidettä, tosin rannat ovat minulle toissijainen tekijä saarten puoleensavetävyyden suhteen.

Koundouros

Ottaen huomioon Kean suhteellisen suuren väkiluvun, saaren kylien tyyli on yllättävän maalaismainen ja arkkitehtonisesti epäkiinnostava.

Toisilla paljon pienempiväkilukuisilla saarilla on enemmän ”kylämäisempiä” asutuskeskuksia kujineen, pikkuaukioineen ja tavernoineen, mutta Kean kylät satama-Korissiaa ja Ioulidaa lukuun ottamatta ovat lähinnä harvaan sijaitsevia taloryppäitä tai varakkaiden ateenalaisten huvila-alueita vailla kylien infrastruktuuriin tyypillisesti kuuluvia palveluita.

Historiallisista nähtävyyksistä kiinnostuneille Kea tarjoaa muutamia kiinnostavia kohteita.

Vourkarin kylän kupeessa lähellä Korissiaa sijaitsee Minoalainen Agia Irinin palatsi ja kylä, nykyään arkeologien alue. Saaren eteläpuolella sijaitsevat antiikin Karthean kaupungin vaikuttavat rauniot. Suosituin antiikin nähtävyys on 6-metrinen, harmaasta graniitista veistetty Kean leijona joka ajoittuu vuoteen 600 eaa. Arvoituksellista ”leijonien mona-lisa”-hymyään hymyilevä iso kissa lepää ylhäisessä yksinäisyydessään Ioulidan ulkopuolella oliivilehtojen täyttämällä rinteellä.

Allekirjoittaneen mielestä leijona muistutti enemmänkin hyljettä :)

Kean pääkaupunki

Saaren pääkaupunki on nimeltään Ioulida tai Chora. Sitä pidetään yhtenä Kykladien kauneimmista ja alkuperäisimmillään säilyneistä Chorista.

Chora on yleisnimitys saarten historiallisille pääkaupungeille ja nimitystä käytetään etenkin Kykladeilla. Usein pääkaupungilla on kaksi nimeä, Kean pääkaupungista käytetään jopa kolmea; Chora, Ioulis ja Ioulida.

Ioulida ei värikkäine taloineen ja punatiilisine kattoineen muistuta perinteistä Kykladien alueen kylää, ja toi minulle mieleen Symin Horion. Kykladien kylät tunnetaan valkoiseksi kalkituista taloistaan, joista parhaita esimerkkejä ovat mm. Mykonoksen, Naxoksen ja Astypalean pääkaupungit.

Amfiteatterimaisesti rinteeseen rakennetussa Ioulidassa ei ole kuin yksi pieni keskusaukion tapainen aukeama jonka ympärillä kaupunki kohoaa jyrkästi. Siitä vain valitsemaan kiinnostavimman näköinen kuja ja voit kadota porrasmaiseen labyrinttiin. Suunnistus on helppoa kun aina alaspäin tullessa kujat johtavat jossain vaiheessa pääaukiolle, josta taas vie katu alas kylän portille. Kylä on autoton ja bussit ja taksit pysäköivät kylän sisäänkäynnin ulkopuolelle.

Vaikka Ioulida on Kean suurin paikkakunta, siellä on huomattavasti vähemmän palveluja kuin satama-Korissiassa. Kylässä on muutama ravintola, pankki, leipomo ja lihakauppa. Lähin ruokakauppa on maantien varressa matkalla Korissiaan.

Aristotelis kertoi että paikalliset suorittavat shoppailunsa mantereella Lavriossa.

Ioulidan lisäksi suosikkipaikkani Kealla oli Gialiskarin pieni, viihtyisä ja pehmeähiekkainen ranta. Sinne on Korissiasta 20 minuutin kävelymatka ja ranta on huomattavasti parempilaatuinen kuin Korissian oma, pikkukivisekoitteinen ja vähän villin näköinen rantakaistale.

Havupuiden reunustama idyllinen miniranta oli juuri sellainen jolla viihtyisin, jos haluaisin viettää päivän rannalla. Pieni rustiikkinen kalataverna vesirajassa seisovine pöytineen olisi piste i:n päälle, mutta kyllä tyylikäs baarikin kelpasi.

Joissain paikoissa vain on kaikki oikein, onko se sitten feng shuita vai mitä, mutta tiedätte ehkä tunteen. Maisema, valo, lämpötila… Veden väri, aurinkovarjojen muodostama graafinen kuvio, baarin kauniisti katetut pöydät. Tulee äärettömän hyvä ja onnellinen olo vain siitä kun on tämän maiseman sisällä ja katsoo sitä. Istuin Gialiskarin rantabaarissa eilen kolme tuntia. Se tuntui kuin minilomalta loman sisällä.

Kirjoitin eilen, että en ehkä valitsisi Keaa ensimmäiseksi kohteekseni jos olisin tulossa Kreikkaan ensimmäistä kertaa saarihyppelemään. Mutta nyt kun mietin, niin itse asiassa saari saattaisi päinvastoin näyttäytyä kiinnostavampana jos vierailijalla ei vielä ole vertailupohjaa muihin saariin.

Kea on kuitenkin kiistatta kaunis ja tunnelmaltaan viehättävällä tavalla alkuperäinen saari vailla pakettiturismin mukanaan tuomia lieveilmiöitä. Siellä on miellyttävän monipuoliset tekemismahdollisuudet; lukuisia hiekkarantoja, erinomaiset patikointimahdollisuudet, antiikin nähtävyyksiä ja yksi Kykladien kauneimpia ja vähiten turismin ”turmelemia” pääkaupunkeja.

Pissesin ranta

Kuitenkin, kun on nähnyt niitä aivan ällistyttävän huikaisevien maisemien saaria (Kefalonia, Santorini, Folegandros, Ithaka) ja tyrmäävän kauniita kyliä jotka näyttävät kuvauksellisuudessaan melkein teatterin kulisseilta (Symi, Oia, Naoussa, Folegandroksen Chora), on Keaa vaikea nähdä muuten kuin vetovoimaisuudeltaan keskinkertaisena Kreikan saarena. Kreikassa on paikkoja, jotka saavat hieromaan silmiään kauneuden epätodellisuuden äärellä. Kaikki paikat eivät tietenkään voi olla sellaisia.

Minulta on monesti kysytty suosituksia saarikohteeseen, johon pääsisi nopeasti Ateenasta päivän tai parin pikavisiitille. Tähän tarkoitukseen Kea on mitä loistavin, etenkin jos kysyjä on kiinnostunut aidon kreikkalaisesta saaresta. Korkeasesongilla Lavrion ja Kean välillä kulkee monta laivavuoroa päivässä, joten tänne pääsee todella helposti vaikka vain päivänkin visiitille. Saroninlahden puolella sijaitsevat Egina, Hydra ja Poros ovat toinen vaihtoehto nopealle saarihyppäykselle. Ne ovat monella tapaa kosmopoliittisempia ja arkkitehtonisesti kiinnostavampia kuin Kea, mutta myös todella turistillisia.

.

Onko Kea tuttu jollekulle Karkkipäivän lukijoista?

Olisi muuten mukava kuulla Kreikan kävijöiltä mikä on lempisaarenne Kreikassa ja miksi? :)