Ajattelin kirjoittaa rinnoista.
Joihinkin juttuihin sitä kypsyy vasta aikuisena. Tai täytettyyään 26. Tai 30. Tai en minä oikeastaan enää muista milloin oikein tulin sujuiksi rintojeni kanssa. Vanhana kuitenkin.
Naisten suhdetta rintoihinsa on puitu maailman sivu eri artikkeleissa, tutkimuksissa ja tv-ohjelmissa. En kuvittele, että minulla on keskusteluun mitään uutta annettavaa tai tuoretta näkökantaa. Kunpahan puran ajatuksiani aiheesta osana blogin ajoittaisia itsetunto- ja minäkuva-kirjoituksia.
Ja liittyvähän rinnat olennaisesti kauneuteen.
Onkohan montaakaan nuorta tyttöä tai naista, joka ei jossain vaiheessa kokisi jonkinlaista huolta, epävarmuutta tai jopa häpeää ja ahdistusta rinnoistaan? Rinnat ovat yksi keskeisimpiä ulkonäkö”puntareita” nuoren naisen elämässä. Ainakin minun nuoressa elämässäni niin oli.
Rinnat astuivat elämääni neljännellä luokalla. No, eivät henkilökohtaisesti, sillä itse en vielä tullut näkemään omaa rinnanmuodostusta pariin vuoteen, mutta eräänä päivänä yhdellä parhaista ystävistäni oli Ne. Muistan aina sen hetken, kun tajusin, että herranjestas mehän leikitään vielä poneilla ja Tuolla on jo Tissit.
Havainto ei aiheuttanut kateutta tai toivetta että minäkin. Se vain oli outoa. Ja ehkä vähän kiusallista. Taisin jopa ajatella, että eikö ystävääni nolota kun hänellä on rinnat 10-vuotiaana.
Meni pari vuotta ja tunnelmat olivat ihan toiset. Yläasteelle mennessä olimme jo kauan sitten jättäneet leikki-iän taaksemme ja olimme nuoria naisia. Ponicollegepaidat ja hiusdonitsit olivat vaihtuneet tietoiseen ulkonäköön. Piti näyttää hyvältä, joukkoon kuuluvalta. Puoleensavetävältä.
Ja jos olit syntynyt tytöksi, sinulla kuului tietysti olla Rinnat. Viimeistään 7-luokalla ne olivat yhtäkkiä Olemassa suurella o:lla. Jos sinulla ei juuri sellaisia ollut, ikävä juttu. Sinun ei todellakaan annettu unohtaa sitä. Varhain kehittynyt ystäväni oli yhtäkkiä ”lucky bastard”, ja minun silmissäni suojassa kaikelta pinnalliselta ikävältä.
”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”
Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen. Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.
Teini-ikää tutuimmillaan varmasti monelle muullekin.
Olin osa suosittua kaveriporukkaa eikä epävarmuuteni juurikaan näkynyt ulkoisesti. Sosiaalisten, vilkkaiden ja äänekkäiden ihmisten on helppo kätkeä epävarmuutensa persoonallisuudellaan. Niin tein minäkin.
Pahin muisto yläasteelta on se, kun suuri ihastukseni torjui minut 14-vuotiaan kypsällä argumentilla (kaverin kautta välitettynä, tietenkin); ”No olisin mä ehkä muuten kiinnostunut mutta kun ei sillä Sannilla oo rintoja…” Olin ihastunut häneen vielä senkin jälkeen. Kaksi vuotta tuli pala kurkkuun aina kun hän käveli vastaan.
(Olen muuten nykyään samaisen pojan Facebook-kaveri –emme tosin ole nähneet yläasteen jälkeen- ja minun oli pakko pari vuotta sitten kysyä muistiko hän vielä tätä kommenttiaan. Tyyppi meinasi suunnilleen hajota häpäriin, hän ei meinannut uskoa todeksi että oli joskus sanonut noin…! Murrosikäisen viisautta…..)
Käytin pitkään säkkimäisiä puseroita ja neuleita. 9-luokalla ostin muistaakseni ensimmäiset topatut rintaliivit. Ne auttoivat ehkä vähän. Mutta vaikutelma oli tietysti huijausta, eikä parantanut itsetuntoani. Ihonmyötäistä paitaa käytin ensimmäisen kerran vasta lähemmäs 2-kymppisenä…! Toisaalta muotikin oli 90-luvulla erilaista ja vaatteet kautta linjan löysempiä kuin nykyään.
Kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta muistan aina sen hetken, kun menin ensimmäistä kertaa ulos vartalonmyötäisessä t-paidassa. Kävelin lyhyen matkan puiston läpi postiin. Vilkuilin ympärilleni ja mietin, tuijottavatko ihmiset minua. Tunsin paidan kuosin ihoani vasten. Se piirsi minut esiin ja koin olevani ”paljas”, suojaton. Muisto on tämänhetkiselle itselleni aivan absurdi. Niin vaikea minun oli kuitenkin tuolloin hyväksyä vartaloani.
Muutos lähti siitä, kun rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa. Tarvittiin siis täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että tämä toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan. Toki ikä ja sen mukanaan tuoma kypsyminenkin varmasti pikku hiljaa vaikuttivat asiaan. Toivoin edelleen että rintani olisivat edes ”normikokoiset” (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, itse haaveilin B-kupista), mutta en enää hävennyt niitä tai kokenut tarvetta peitellä vartaloani.
23-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa bikinit. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus esiintyä sellaisissa julkisesti. Se oli oikeasti terapeuttista. Kävelin rannalla jossain Välimerellä ja annoin auringon lämmittää napaani. (Jee – keskivartalokin ruskettuu…!) Olo oli niin hyvä ja luonteva. Bikinien myötä varmasti viimeistään olin päässyt eroon kompleksistani. Tissit kuin tissit. Eivät ne minua määrittele.
Nyt 3-kymppisenä olen oikeastaan aika tyytyväinen rintoihini. Ovathan ne edelleen pikkuiset teekupit, ja jos joku aamu heräisin vähän täyteläisemmällä varustuksella niin tuskin olisin pahoillanikaan. Mutta miksi surra puutteita kun voi huomioida hyviä puolia? Rintani ovat kuitenkin kiinteät ja, öhm, nuorekkaat. Voisivat ne väsyneemmiltäkin näyttää tässä iässä.
Ja tiedättekö mikä on ollut hauskin havainto? Sitä mukaa kun aloin hyväksyä rintani, niin ne tuntuivat ikään kuin kasvavan…! Eivät tietenkään konkreettisesti, jos nyt ihan mittanauhalla mitattaisiin, mutta minun silmissäni kyllä. Sen täytyy olla psykologinen vaikutus.
Jos joku postausta lukeva nuori tunnistaa itsensä tämän tekstin alkutilanteesta, niin sanon teille tämän: persoonallisuutesi tekee tissisi. ;) En kylläkään tiedä, onko meno yläkouluiässä enää yhtä tissikeskeistä kuin omina aikoinani, mutta iästä riippumatta se kulunut klishee persoonallisuudesta pitää aina paikkansa. Iloisella, ystävällisellä ja sydämellisellä naisella saa olla vaikka kuopat rintojen kohdalla – hän on silti ihana. Kuppikoko tulee kiinnostavuusasteikolla jossain siellä kengännumeron ja kolesteroliarvon välissä.
Entä se varhain kehittynyt "tissiystäväni"? Mitä ajatuksia hänellä on elämästä suurten rintojen kanssa? Siitä saatte lukea seuraavassa osassa, kun Neiti 75F kertoo oman tarinansa.
*
Millainen suhde teillä on rintoihinne?
* * P.S. Kommentteja on tullut niin paljon että en ikäväkseni ehdi mitenkään vastaamaan/kommentoimaan kaikkiin joihin haluaisin, kovasti pahoitteluja siitä. Joka ikisen olen lukenut ja osa toi kyyneleetkin silmiin. Kiitos kaikille tarinoidensa jakamisesta tai osallistumisesta muuten vain keskusteluun, annatte myös toisillenne arvokasta vertaistukea! * *
~ Upeaa että muutama mieskin on tullut keskusteluun mukaan! ~
231 comments on “Tisseistä”
Loistoartikkeli ja paljon saanut keskustelua aikaiseksi! :) Miten miehet/pojat osaakin olla niin julmia ja ajattelemattomia kommenteissaan, kuten monet naiset saanut kokea.. Ei mekään arvostella heidän vehkeen kokoa. Ihan ku toisilla olis oikeus arvostella asioita jotka on syntymästä saatu ja joihin ei voi vaikuttaa (ilman radikaaleja kirurgisia toimenpiteitä). Mun mielestä oikeutetumpaa on arvostella asioita joihin voi vaikuttaa, kuten myöhästelyä tai huolimattomuutta, mut ei arkoja asioita jotka vaikuttaa omaan identiteettiin ja hyväksyntään.
Mun mielestä pienet rinnat on kauniit! Ne ei ole tiellä urheillessa, paidat ei purista eikä tissit ala yhtä helposti roikkumaan, pienet ja terhakkaat! :) Itellä ei ole rintojen kanssa ollut suurempia kriisejä, muissa kohdissa sitten enemmän :) Olen C-kuppinen ja siinä ne roikkuu -joka vuosi enemmän:)- mukana. Jos vois valita niin ottaisin kaupan hyllyltä vähän pienemmät, terhakkaammat ja symmetrisemmät:) Mut nehän on vaan tissit ja terveet sellaiset. Äitini menehtyi rintasyöpään, joten olen iloinen omistani :)
Ihan mahtava postaus! Tunnistan itseni tekstistä, ja alan ehkä pikkuhiljaa uskoa että voin joskus oppia pitämään tisseistäni :)
Täällä on yksi 65F - pieni nainen ja isot tissit. Tuo lause on aina tuntunut määrittävän minua - ja vieläkin määrittää. Ovathan ne tärkeä osa naiseutta, mutta minusta volyymia saisi jo kääntää alaspäin.
hei!-kävin leikkauksessa muutama vuosi sitten joka epäonnistui...taistelu jatkuu,tosin vain kuluttajariitalautakunta jatkaa kaikista muista on tullut hylky päätös.rahat,järki ja ne pienetki tissit meni...nyt ei ole mitään.käytän proteeseja.olen ollut mediaankin yhteydessä mut asia on kai niin arkaluontoinen koti suomessa tapahtuvista virheistä et kukaan ei ota kantaa.suoraan sanottuna vitu....aa.
Moi, tiedän että on vanha kirjoitus, mutta voisiko suhun saada jotenkin yhteyden?
Blogin sivupalkissa on sähköpostiosoitteeni :)
Kiva lukea tällaisestakin aiheesta välillä, joskin toki aihe on osaksi sellainen, jota ei toivoisi olemassa olevankaan (eli epäselvästi tarkoitan sitä, että kiva olisi, jos kaikki voisivat olla tyytyväisiä itseensä ulkoisesti ja sisäisesti).
Itselleinkin terveellistä lukea tällaista, koska itse en ole koskaan kärsinyt rinnoistani. Ajattelin tekstiäsi lukiessani, että varmaan mulla on sitten aina ollut "tavalliset" rinnat; kasvaneet "tavalliseen" tapaan, jolloin en ole niihin niinkään huomiota kiinnittänyt nuoruudessanikaan. Vaikka syömishäiriöstä jälkiteininä kärsinkin, ja kuvien perusteella näkemykseni omasta kehostani poikkesi TÄYSIN todellisuudesta! Muistan kuulleeni sivukorvalla "laudaksi" haukkumista, mutta muistikuvani on niin hatara, etten muista oliko kyse edes oikeasti rinnattomasta vai haukuttiinko laudaksi yhtä lailla kun homoksi tms. muuten vaan.
Välillä olen toki kokenut (75 C -85 D kokoisena) kateutta pienirintaisia kohtaan, sillä olisihan se nyt mahtavaa voida pukeutua juhlamekkoon ilman rintaliivejä! Tai ostaa niitä superkauniita rintaliivejä peruskaupoista suht'edullisesti! Mutta ehei, monesta kaupasta löytyy yksi/kaksi mustaa ja yksi valkoinen sopivankokoinen vaihtoehto ja siitäpä sitten valitaan. Onneksi nykyisin löytyy nätimpiä isompiakin kokoja, mutta kyllä ne parhaat ovat silti aina max. B-kokoa. Että nauttikaa välillä pienirintaiset siitä, ettei ole aina pakko pukea liivejä ollenkaan!
Tällä en silti halua mitenkään vähäpätöistää teidän kokemaanne harmia ja kateutta, vaan sanonpa vain sen, että joskus jokainen lienee tyytymätön.
<3
Mikä siinä on, että teidän pienirintaisten pitää aina ensin valittaa omista rinnoistanne ja sitten joukolla kertoa, että onneksi ne ei ainakaan ala riippua, koska se vasta on kamalan näköistä?! Näettekö te tosiaan toiminnassanne eron niihin teitä haukkuneisiin verrattuna? Joo, olen samaa mieltä, minustakin isot ja riippuvat rinnat on rumat, mutta minkäs teet, kun sellaiset sain. Niiden geenien kanssa minä synnyin. Minulla ei silti ole tarvetta lisätä tuohon joka kerta, että onneksi en sentään ole pienirintainen, se vasta olisi kamalaa. Jos olette kokeneet niin kovia pienten rintojenne takia, niin miksi teette saman muille?
Toiseksi, jos teillä on sellainen vartalo, että olette voineet saada poikaystävän, ei teillä ole mitään valittamista! On naisia, joilla on niin ruma vartalo, ettei se ole mahdollista. Miehet kun tosiaan (kuten tässäkin ketjussa ovat kertoneet) kelpuuttavat vain hyvältä näyttävän vartalon. Makuja on monia, mutta rumaa ei huoli kukaan. Jos te siis olette riittävän hyväkroppaisia saadaksenne kumppanin, niin ottakaa vihdoinkin pää ulos perseestänne ja lakatkaa valittamasta! Ette voi edes kuvitella, millaista on elämä rumalla naisella! Ei silloin tosiaan saada poikaystävää "joka hyväksyy ja rakastaa vikoineen kaikkineen", silloin eletään koko elämä yksin. Ja siinä elämässä joku rintojen koko on ihan täysin yhdentekevä asia. Merkityksellistä on se, ettei esimerkiksi lapsia voi saada yksin.
Ja minä toivon vilpittömästi, että jokainen mies maailmassa joutuu edes kerran elämässään kuulemaan samanlaista arvostelua ulkonäöstään, mikä on naisille ihan arkipäivää. Älkää olko kohteliaita naiset, olkaa rehellisiä!
rumia ei ole olemassakaan. Jokainen kelpaa aivan varmasti jollekin.
satukirjoissa niin kerrotaan. Valitettavasti minä en asu Mikämikämaassa. :/
Minä maksaisin mitä vain noista pienistä luomuistasi, jotka kädellä peitäen pyöristyvät kivasti.. Itselläni ei ole koskaan ollut senkään vertaa, rintakehäni näyttää pojaltam, vaikka muutoin rasvaa riittää jenkkiksiin, reisiin ja perseeseen (165cm, 65kg). Rintani ovat pelkkää löysää nahkaa, joten niitä ei saa muotoiltua edes käsin tai liiveillä. Nahka vain menee rullalle. En koe, että tällaiset kuuluisivat muutoin rasvaiseen kehooni, nämä ovat anorektikon tissit... Silikonia en kehooni haluaisi, mutta ei taida olla vaihtoehtoja, koska ei ole mitään, millä voisi luonnollisin keinoin saada edes tuollaiset kuin sinulla. Ehdottomasti valitsisin ne kuin kumitissit. ´Mutta eipä tämä "luu nahan allakaan" pehmeää kosketeltavaa ole. Minulla on siis yksi lapsi, josta johtuen entinen poikarinta muuttui vain löysäksi nahaksi jonka päässä nännit roikkuvat. Teepussit on ehkä kuvaavin sana. Kärsin näistä ihan hirveästi, ja katsellessani ennen ja jälkeen silikoni kuvia saan usein todeta, miten ottaisin mieluummin itselleni niin monien naisten luomut kuin ne jälkimmäiset.. mutta se ei vaan ole mahdollista.
Halaus sinulle, "Tissitön", ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu vaikka ilmeisesti omat "teekuppini" ovat eri mallia kuin sinun. Naisen suhde rintoihinsa on paljon enemmän kuin moni ajatteleekaan, ei se ole pelkkää pintaa ja pinnallisen kauneusihanteen tavoittelua. Rinnat muuttuvat ikääntyessämme ja etenkin lasten saannin myötä ja moni nainen kaipaisi vain ylipäänsä omaa entistä tuttua kehoaan, vaikka ymmärrämmekin että oma keho on just yhtä oma ja "meitä itseä" kuin kullakin hetkellä on. Meille vain on luontaista tuntea kaihoa tietynlaisia muutoksia kohtaan.
Tai jos ei puhuta kehon muutoksesta vaan siitä, että on aina ollut tyytymätön, niin sekään ei välttämättä minusta tee ihmisestä pinnallista "turhasta valittajaa". Ihmisyyteen kuuluu sisäsyntyinen kauneuden arvostus, ja arvostamme kauneutta niin ympäristössämme kuin itsessämme. Kauneuden käsitys muodostuu ympäristön (kulttuurin, yhteiskunnan) muokkaamana, siihen on lähes mahdoton vaikuttaa.
Paras "lääke" esteettisen tyytymättömyyteen on minun mielestäni yleisesti hyvä elämä ja iloa tuottavat asiat. Kuulostaa hemmetin lässyltä, tiedän. Mutta kun on tarpeeksi muuta iloittavaa ja asioita jotka vievät suuremman huomion kuin oma nenä esimerkiksi, niin asia muuttuu luonnostaan vähemmän merkittäväksi. Näin on käynyt ainakin minulle. Elämänkokemukset ovat muokanneet suhdetta itseeni ja vaikka edelleen ilahtuisin kauniimmasta vartalosta, sillä ei enää ole merkitystä koska kauniimmat rinnat eivät toisi elämääni sen enempää onnellisia asioita. Samat ihanat, merkitykselliset asiat ympäröisivät minua kuin nytkin.
En tiedä oliko tästä mitään apua tai lohtua sinulle, mutta toivottelen sinulle kuitenkin mukavaa kesää ja juhannusta :)