Ajattelin kirjoittaa rinnoista.
Joihinkin juttuihin sitä kypsyy vasta aikuisena. Tai täytettyyään 26. Tai 30. Tai en minä oikeastaan enää muista milloin oikein tulin sujuiksi rintojeni kanssa. Vanhana kuitenkin.
Naisten suhdetta rintoihinsa on puitu maailman sivu eri artikkeleissa, tutkimuksissa ja tv-ohjelmissa. En kuvittele, että minulla on keskusteluun mitään uutta annettavaa tai tuoretta näkökantaa. Kunpahan puran ajatuksiani aiheesta osana blogin ajoittaisia itsetunto- ja minäkuva-kirjoituksia.
Ja liittyvähän rinnat olennaisesti kauneuteen.
Onkohan montaakaan nuorta tyttöä tai naista, joka ei jossain vaiheessa kokisi jonkinlaista huolta, epävarmuutta tai jopa häpeää ja ahdistusta rinnoistaan? Rinnat ovat yksi keskeisimpiä ulkonäkö”puntareita” nuoren naisen elämässä. Ainakin minun nuoressa elämässäni niin oli.
Rinnat astuivat elämääni neljännellä luokalla. No, eivät henkilökohtaisesti, sillä itse en vielä tullut näkemään omaa rinnanmuodostusta pariin vuoteen, mutta eräänä päivänä yhdellä parhaista ystävistäni oli Ne. Muistan aina sen hetken, kun tajusin, että herranjestas mehän leikitään vielä poneilla ja Tuolla on jo Tissit.
Havainto ei aiheuttanut kateutta tai toivetta että minäkin. Se vain oli outoa. Ja ehkä vähän kiusallista. Taisin jopa ajatella, että eikö ystävääni nolota kun hänellä on rinnat 10-vuotiaana.
Meni pari vuotta ja tunnelmat olivat ihan toiset. Yläasteelle mennessä olimme jo kauan sitten jättäneet leikki-iän taaksemme ja olimme nuoria naisia. Ponicollegepaidat ja hiusdonitsit olivat vaihtuneet tietoiseen ulkonäköön. Piti näyttää hyvältä, joukkoon kuuluvalta. Puoleensavetävältä.
Ja jos olit syntynyt tytöksi, sinulla kuului tietysti olla Rinnat. Viimeistään 7-luokalla ne olivat yhtäkkiä Olemassa suurella o:lla. Jos sinulla ei juuri sellaisia ollut, ikävä juttu. Sinun ei todellakaan annettu unohtaa sitä. Varhain kehittynyt ystäväni oli yhtäkkiä ”lucky bastard”, ja minun silmissäni suojassa kaikelta pinnalliselta ikävältä.
”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”
Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen. Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.
Teini-ikää tutuimmillaan varmasti monelle muullekin.
Olin osa suosittua kaveriporukkaa eikä epävarmuuteni juurikaan näkynyt ulkoisesti. Sosiaalisten, vilkkaiden ja äänekkäiden ihmisten on helppo kätkeä epävarmuutensa persoonallisuudellaan. Niin tein minäkin.
Pahin muisto yläasteelta on se, kun suuri ihastukseni torjui minut 14-vuotiaan kypsällä argumentilla (kaverin kautta välitettynä, tietenkin); ”No olisin mä ehkä muuten kiinnostunut mutta kun ei sillä Sannilla oo rintoja…” Olin ihastunut häneen vielä senkin jälkeen. Kaksi vuotta tuli pala kurkkuun aina kun hän käveli vastaan.
(Olen muuten nykyään samaisen pojan Facebook-kaveri –emme tosin ole nähneet yläasteen jälkeen- ja minun oli pakko pari vuotta sitten kysyä muistiko hän vielä tätä kommenttiaan. Tyyppi meinasi suunnilleen hajota häpäriin, hän ei meinannut uskoa todeksi että oli joskus sanonut noin…! Murrosikäisen viisautta…..)
Käytin pitkään säkkimäisiä puseroita ja neuleita. 9-luokalla ostin muistaakseni ensimmäiset topatut rintaliivit. Ne auttoivat ehkä vähän. Mutta vaikutelma oli tietysti huijausta, eikä parantanut itsetuntoani. Ihonmyötäistä paitaa käytin ensimmäisen kerran vasta lähemmäs 2-kymppisenä…! Toisaalta muotikin oli 90-luvulla erilaista ja vaatteet kautta linjan löysempiä kuin nykyään.
Kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta muistan aina sen hetken, kun menin ensimmäistä kertaa ulos vartalonmyötäisessä t-paidassa. Kävelin lyhyen matkan puiston läpi postiin. Vilkuilin ympärilleni ja mietin, tuijottavatko ihmiset minua. Tunsin paidan kuosin ihoani vasten. Se piirsi minut esiin ja koin olevani ”paljas”, suojaton. Muisto on tämänhetkiselle itselleni aivan absurdi. Niin vaikea minun oli kuitenkin tuolloin hyväksyä vartaloani.
Muutos lähti siitä, kun rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa. Tarvittiin siis täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että tämä toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan. Toki ikä ja sen mukanaan tuoma kypsyminenkin varmasti pikku hiljaa vaikuttivat asiaan. Toivoin edelleen että rintani olisivat edes ”normikokoiset” (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, itse haaveilin B-kupista), mutta en enää hävennyt niitä tai kokenut tarvetta peitellä vartaloani.
23-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa bikinit. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus esiintyä sellaisissa julkisesti. Se oli oikeasti terapeuttista. Kävelin rannalla jossain Välimerellä ja annoin auringon lämmittää napaani. (Jee – keskivartalokin ruskettuu…!) Olo oli niin hyvä ja luonteva. Bikinien myötä varmasti viimeistään olin päässyt eroon kompleksistani. Tissit kuin tissit. Eivät ne minua määrittele.
Nyt 3-kymppisenä olen oikeastaan aika tyytyväinen rintoihini. Ovathan ne edelleen pikkuiset teekupit, ja jos joku aamu heräisin vähän täyteläisemmällä varustuksella niin tuskin olisin pahoillanikaan. Mutta miksi surra puutteita kun voi huomioida hyviä puolia? Rintani ovat kuitenkin kiinteät ja, öhm, nuorekkaat. Voisivat ne väsyneemmiltäkin näyttää tässä iässä.
Ja tiedättekö mikä on ollut hauskin havainto? Sitä mukaa kun aloin hyväksyä rintani, niin ne tuntuivat ikään kuin kasvavan…! Eivät tietenkään konkreettisesti, jos nyt ihan mittanauhalla mitattaisiin, mutta minun silmissäni kyllä. Sen täytyy olla psykologinen vaikutus.
Jos joku postausta lukeva nuori tunnistaa itsensä tämän tekstin alkutilanteesta, niin sanon teille tämän: persoonallisuutesi tekee tissisi. ;) En kylläkään tiedä, onko meno yläkouluiässä enää yhtä tissikeskeistä kuin omina aikoinani, mutta iästä riippumatta se kulunut klishee persoonallisuudesta pitää aina paikkansa. Iloisella, ystävällisellä ja sydämellisellä naisella saa olla vaikka kuopat rintojen kohdalla – hän on silti ihana. Kuppikoko tulee kiinnostavuusasteikolla jossain siellä kengännumeron ja kolesteroliarvon välissä.
Entä se varhain kehittynyt "tissiystäväni"? Mitä ajatuksia hänellä on elämästä suurten rintojen kanssa? Siitä saatte lukea seuraavassa osassa, kun Neiti 75F kertoo oman tarinansa.
*
Millainen suhde teillä on rintoihinne?
* * P.S. Kommentteja on tullut niin paljon että en ikäväkseni ehdi mitenkään vastaamaan/kommentoimaan kaikkiin joihin haluaisin, kovasti pahoitteluja siitä. Joka ikisen olen lukenut ja osa toi kyyneleetkin silmiin. Kiitos kaikille tarinoidensa jakamisesta tai osallistumisesta muuten vain keskusteluun, annatte myös toisillenne arvokasta vertaistukea! * *
~ Upeaa että muutama mieskin on tullut keskusteluun mukaan! ~
231 comments on “Tisseistä”
Loistava kirjoitus! Itse kuulun myös siihen joukkoon, joka kehittyi hieman hitaammin kuin muut tytöt. Eipä rinnat vieläkään koolla ole pilattu, mutta onpahan sentään edes jonkinlaiset. Pitkään käytin vain huppareita ja löysiä paitoja, kunnes 8-luokalla ostin ekat kunnon rintsikat ja uskalsin alkaa käyttää kireämpiä paitoja.
Tulen kuitenkin varmaankin ikuisesti muistamaan loukkaavat kommentit joita olen kuullut rinnoistani. 6-luokalla luokkakaveri(poika) totesi kaverilleni kesäloman jälkeen: "kato sullehan on kasvanut tissit." Tämän jälkeen hän vilkaisi minuun ja tokaisi: "sulle ei näköjään vieläkään."
15-vuotiaana taas eräs poika sanoi minulle: "siis sulla on kyllä niin pienet tissit, oikein säälittää sun puolesta."
En vieläkään ole kovin varma rintojeni kanssa, kyllähän sitä toisinaan toivoisi niiden olevan isommat. Mutta olen alkanut pikkuhiljaa tajuta, että tällainen vartaloni on, enkä voi sitä muuksi muuttaa joten sen kanssa on vain opittava elämään. :)
t.tyttö 21v.
Todella hienosti kirjoitettu ja lisäksi kiinnostavaa. Oman mielestäni minulla on aina ollut pienet rinnat. Kun aloitin seiskan, tuli sellainen "pakko käyttää rintaliivejä kun kaikki muutkin käyttävät" vaikka rintoja minulla ei varmaan ollutkaan. Kerran kahdeksannella luokalla jopa unohdin rintsikat kotiin - miten noloa! Kuvittelin että kaikki tuijottaisi ja sanoisi jotain ilkeää. Kukaan ei kai oikeasti huomannut mitään. Minulla on nyt 75B kokoiset rinnat ja mielestäni ihan hyvän kokoiset. Ennen pidin niitä pieninä, mutta nykyään en oikeastaan välitä. Olen lyhyt ja laiha, ja kuitenkin minulla on jonkinlaiset rinnat, pitäisi olla iloinen siitä. Nykyään hyväksyn oman kroppani, ja iloitsen siitä mitä minulla on. Ja olenhan "vasta" 17 vuotias.
Juuri tuotahan se on ollut aina ja luulenpa että juuri tuollaista se tulee yhä olemaan, kuin mitä postauksessa kuvailit. Nykyään muotimaailma ja kauneusihanteet muuttuvat koko ajan hullumpaan suuntaan, mikä osaltaan varmasti vetää huomion tyttöjen ja naisten rintavarustukseen.
Itsekin olin kiusattu rinnattomuuteni takia. Ensimmäiset rintaliivini hankin juuri ennen kuin menin 7 luokalle ja silloin nekin olivat kokoa AAA. Ja taisivat olla Ihaa-kuosiset... Mikä herätti hilpeyttä tyttöjen keskuudessa, kun muilla oli hienoja rintaliivejä ja itse jouduin käyttämään lasten rintaliivejä. Rintani kuitenkin kasvoivat nopeasti 7 luokan aikana, mutta kasvoivat vain A kokoon saakka.
Sitten 7 luokan jälkeen kesälomalla löysin push up-rintaliivit, jotka koin helpottavan häpeää ja kiusaamista ehkä vähän. 8 luokan alkaessa pojilta tuli heti kommentteja että sulla on tissit kasvanu, vastasin vain että mitä sitten. Tuntuu hassulta että kaikkien tyttöjen rintojen kasvua tarkkaillaan niin tarkasti että huomaa heti jos pikkuisenkaan näyttävät isommilta. Poikien murrosikäänhän se kuuluu että tytöt alkavat kiinnostaa enemmän ja varsinkin heidän sukupuolielintensä kehittyminen.
Minua haukuttiin ylä-asteella aina laudaksi. Olin silloin TODELLA hoikka ja takapuoltakaan minulla ei ollut nimeksikään saakka.
En ole vielä nykyäänkään sinut rintojeni kanssa, täytän kohta 24 vuotta. Salaa haaveilen rintaimplanteista melkein päivittäin, mutta leikkauspelko on niin suuri etten ole lähtenyt ajatusta toteuttamaan. Olen päättänyt viimeistään sitten täyttää rintoja kun olen lapset tehnyt ja imetys on vienyt viimeisetkin omat täytteet rinnoista. En itsekään kaipaa mitään järjettömän isoja ja luonnottomia rintoja joita pornofilmeissä ja miesten lehdissä näkee, vaan minulle kelpaisi edes yhden koon isommat rinnat.
Vähän positiivisempaan suuntaan on oma mielipiteeni rinnoistani muuttunut nykyisen ja ENSIMMÄISEN suhteeni myötä, avopuolisoni kehuu monesti kuinka rintani ovat kauneimmat, jotka on nähnyt. Ja itsekin asiaa pohdiskeltuani olen huomannut saman, vaikka rintani ovatkin pienet, niin ne ovat kiinteämmät ja kauniimmat ja pyöreämmät, kuin kenelläkään muulla naisella joiden rintamuksen olen nähnyt. Edes jotain hyvää minunkin rinnoissani :D Jos minulta kysyttäisiin ottaisinko isot ja roikkuvat rinnat vai pienet ja terhakat, niin mieluummin minä kuitenkin ne pienet valitsen.
Minusta naisilla saa olla kaikenkokoisia rintoja eikä tarvitse mennä minkään muotin mukaan, että kaikilla olisi DD-kupit. Omien rintojen kanssa täytyy oppia elämään, mutta monesti se tuntuu niin hankalalta ja menee todella kauan ennen kuin hyväksyy rintansa. En vieläkään parhaiden ystävienikään kanssa osaa olla yhteisissä suihkutiloissa/saunassa tuntematta suunnatonta häpeää. Pyrin välttämään tilanteita joissa joudun olemaan alasti heidän edessään, kieltäydyn saunasta (tosin ihonikaan ei sitä kestä) ja suihkuunkin sujahdan nopeasti, etteivät he näkisi minua. Uimaloiden ja kylpylöiden pukuhuoneet ja suihkut ovat suurin kauhun paikka. Itsetuntoni huutaa kaikenlaista, että nyt ne varmasti kaikki tuijottavat ja nauravat minulle yms. Yritän hokea mantraa päässäni, että kohta tämä on ohi, ei kukaan katso, ole niin kuin et olisikaan..
Tämän hetkinen poikaystäväni on ainut joka kertoo minulle silloin tällöin rintojeni olevan täydelliset ja ihanat, eivätkä hänen mielestään liian pienet. Mutta hänkään ei aina jaksa tukea ja lohduttaa kun sanon kokevani kauhua vaikka mennä uimalan pukuhuoneisiin ja suihkuihin. Parhailta ystäviltänikään en ole saanut tukea vaan lähinnä vihaisen murahduksen ettei rintani ole pienet, jos olen ääneen valittanut niistä. Yhteisestä saunasta ja suihkussa käymisestä kieltäytyessäkään en ole saanut kuin vihaisen kyräileviä katseita ja hieman ärtyneitä kommentteja. Ymmärrän kyllä että heidän on vaikea ymmärtää minua, heillä ei ole ollut samoja ongelmia kuin minulla ja heidän vartalonsa on aina kiinnostanut poikia ja miehiä enemmän, suurempien rintavarustusten takia.
Myöskään kotona en ole saanut tukea, vaan päinvastoin. Oma äitini on hokenut minulle koko elinikäni ajan kuinka pienet rusinat rintani ovat, että niiden pitäisi olla samanlaiset lollot kuin hänellä (hänellä c-kuppi). Hän on sanonut lukemattomat kerrat etten tarvitse rintaliivejä kun ei minulla ole tissejäkään vaan pelkät nännin näpykät, minun pitäisi hankkia rintoihin täytettä yms. Tämä söi itsetuntoani paljon enemmän kuin mikään muu. Itse en aio kohdella omia lapsiani samalla tavalla, vaan haluan heidän tietävän että he ovat juuri hyviä sellaisena kuin ovat, eikä muiden mielipiteistä tarvitse välittää, eivätkä he tarvitse muiden hyväksyntää.
En tiedä tulenko itsekään olemaan koskaan täysin sinut omien rintojeni kanssa, mutta mieltä lämmittää ainakin vähän se että ne ovat kauniimmat kuin monella muulla.
Odotan sun ystavan postausta. Itse 85D (rinnakkaiskoko 75F?) ja ei oo helppoo naiden tissien kanssa. Painavat, roikkuvat. Liian isot. Listaa voisi jatkaa loputtomiin...
Facebookkini sivupalkissa näkyi sponsoroitu mainos: "Karkkipäivä: Tisseistä" :'D
Joo, Indiedaysin toimituksesta otettiin aamulla yhteyttä ja kysyttiin onko ok käyttää postaustani ID:n Facebook-mainoksessa. :D Itse en ole mainosta edes nähnyt.... heheh, tuntuu kyllä huvittavalta että tissi"tilitykseni" ilmestyy jonnekin tekstillä "Sponsoroitu mainos".... ^_^
Moi!sieltä mäkin sen koneeltani löysin.Loistava juttu ja laittelinki sen eteenpäin.T.-tön
Minäkin tulin tänne sen mainoksen johdattelemana.
Itse olen ollut samanlainen lauta, ja vielä nytkin lähes 40-vuotiaana odottelen, että jospa nuo tissit tuosta kasvaisivat sitten, kun olen aikuinen. :)
En muista, että kouluaikoina olisi ollut ihan noin suoraa tissipuhetta, mutta kyllä minä kauhesti kärsin yläasteella omasta lattarintaisuudestani. Kun oikeasti ei rintsikoita olisi tarvinnut, mutta noloa oli siinä iässä ilmankaan olla.
Kun katselen tämän päivän teinejä, minusta tuntuu, että tissit ovat nykyisin vielä enemmän tapetilla. 80- ja 90-luvun muoti oli tissihäpeilijän ystävä, mutta nykyisin kun teinit pukeutuvat push-uppeihin ja avonaisiin toppeihin ja alusvaatteista on tullut päällysvaatteita, niin voin vaan kuvitella, miten karmeaa olisi olla nyt 15-vuotias.
Intouduin tässä nyt sitten vastaamaan Susannalle, kun luin viimeisen lauseen.
Itse olen kohta 16-vuotiaana samaa mieltä - se on karmeaa olla nykyään pienirintainen. Kaikki on niin vatsa- ja rintapainotteista.
Tuntuu, että jos ei ole litteä vatsa ja isot rinnat, on outo ja hyljeksitty. Eikä saa paljoa positiivista huomiota muilta.
Olen saanut varmuutta itselleni kyllä. Vaikka olen nuori ja isosiskonikin rinnat kasvoivat vasta 22-24 ikävuoden huitamilla, on se silti raskasta.
Nykyään rinnat ovatkin tapetilla, koska Facebook. Kaikki lisäävät niitä herutissikuviaan, joissa on kyynerpäät kyljissä ja kuvakulma katossa, jotta varmasti varustus näyttäisi mahdollisimman terhakkaalta ja "hyvältä". Tiedä häntä sitten...
Ja nykyajan Bombshell -rintaliivit, ns. "pienirintaisten pelastus?" Siitä huomaa, missä muoti menee, kun isommat tarvitsee feikata hieman ehkä itseään häiritsevällä tavalla. Vain itse ja jotkut harvat saavat nähdä etteivät ne isommat olekaan käsinkosketeltavan aidot. Pelkät täytetyt laput.
Entisaikojen olkatoppaukset, nykyajan rintatoppaukset.
Muutenkin tässä aina vain enemmän ulkonäköpainotteisessa maailmassa sitä toivoisi syntyneensä toiselle vuosikymmenelle. Isosiskollani on ollut niin helppoa... Kuinka kateellinen olenkaan.
Mutta itse en voi nykyajan ihanteita muuttaa - enkä usko että yhtään kukaan muukaan. Se on iskostettu ihmisten päähän kiven kovaa, että isorintaisuus on se kauneuden päätekijä. Siihen ei kukaan enää voi vaikuttaa, vaikka pienet rinnat tulisivatkin muotiin. Se vaan on nykyään sitä mihin ajatusmalliin on kasvatettu/kasvatetaan omaikäisten seurassa.
Omaikäiset ovat itsetunnolle pahin puraisu. Olen sen itse saanut kokea monessakin merkityksessä.
Ihana teksti täytyy myöntää. Itselleni tissit tulivat kuvioon jo ala-asteella. Häpesin niitä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska kaikki muut tytöt olivat pienirintaisia. Olen kuullut tisseistäni huomautteluja ala-asteelta lähtien. Luokkani pojat kutsuivat minua silloin jopa Pamela Andersoniksi. Yritin juuri löysien paitojen avulla peittää ne. Ylä-asteella sama homma jatkui. Kaikki kyselivät kuppikokoani ja muut tytöt olivat kateellisia. Itse halusin vain, että tissini olisivat pienet. Nyt täysi-ikäisenä olen sujut tissieni kanssa (kuppikoko 80E). En kuitenkaan halua esitellä niitä tai kehuskella niillä. Joten ei se, että omistaa luonnostaan isot tissit olisi ''jippii''. Minulle se oli lähinnä taakka murrosikäisenä.
Valotan omia kokemuksiani, alle parikymppisen nuoren naisen näkökulmasta.. Omat rintani alkoivat kasvaa ala-asteella, viidennellä luokalla ostin ihan ekat rintaliivini, kokoa 65A. Muistelen olleeni ensimmäisiä luokkani tyttöjä jotka käyttivät rintsikoita. Jo ala-asteen loppuun mennessä tisut olivat kasvaneet suunnilleen kokoon 70A mikäli oikein muistelen..niillä mitoilla on menty näihinkin päiviin asti, joissain rintsikoissa tosin menee 70B:kin. Olen kuullut paljon kommenttia, ''sulla on pienet tissit'' ''mitkä tissit'', vaikka mitä. Jopa ensimmäiseltä poikaystävältä. Toinen poikaystävä, nykyinen siis, sanoi leipoessaan pitsataikinaa että tehdäänkö tästä sulle silikoonit. Kuulemma vitsillä, mutta se loukkasi todella pahasti enkä todellakaan usko että rintani ovat hänelle tarpeeksi suuret ja hyvät ja että tuollaista sanottaisiin vitsillä. Tämän takia itken juuri tälläkin hetkellä ja usein itkenytkin. Jokainen nainen haluaa kokea olevansa kaunis ja riittävä omana itsenään, kumppanilleen varsinkin mutta myös ihan yleisesti ottaen. Tuollainen ''vitsi'' joka sanotaan päin pienirintaisen naamaa ei todellakaan tunnu hauskalle eikä sitä oteta vitsinä, minulle on ainakin ihan sama vaikka sitä on anteeksi pyydetty ja sanottu ettei tarkoitettu, tuskin minulle olisi niin sanottu jos olisinkin isotissinen ? Joskus olen kokenut tissini ihan riittäviksi mutta nykyään itsetuntoni on surkea, en varmastikkaan laita tiukkaa paitaa julkiselle paikalle. Pitäisi olla itsevarma kehossaan mutta kovin vaikeaa kun kuulee haukkuja.
:/ Varmasti loukkasi... Sanoitko hänelle asiasta...? Miesten (tai siis kenen tahansa ihmisen) täytyy ymmärtää, ettei toisten epävarmuuksiin liittyvä vitsailu todellakaan ole asiallista. Toivottavasti puhuit hänelle asiasta ja hän on nyt selvillä siitä miltä tuollainen sinusta tuntuu. Hänelle vitsi oli ehkä kevyt letkautus, mutta "toisessa päässä" asia voi saada paljon painavamman kaiun.
Nimenomaan.
Kyllä sanoin ja on syvästi pahoitellut mutta en pysty unohtamaan, en sitten millään. Tunnen itseni riittämättömäksi ja epänaiselliseksi ja myös epäseksikkääksi. Monissa riidoissa on tuokin tullut esille. Itsekään en haluaisi mitään jättitissejä, korkeintaan C kupin. Taitaa vaan jäädä haaveeksi..
Minulla on myös pienet rinnat ja voi miten monta vuotta niitä turhaan häpesin. Edellinen aviomieheni myöskin vihjaili silikoneista ja luulin, että isommat rinnat olisivat paremmat. En tämän vuoksi tuntenut itseäni "naiseksi". Muutama vuosi kasvua ja sitten uusi kumppani, joka rakastaa minua niin ehdoitta, että eipä tulisi mieleenkään, että olisi jotain tarvetta isommille rinnoille, että mies tykkäisi.. ja kai jotain on minussakin tapahtunut, joko aiemmin tai tämän suhteen myötä, mutta nyt tiedän, että olen paras minä juuri näin, enkä todella haluaisi erilaisia rintoja. Pienet rinnat on nätit ja ihanat. On kurja, kun muokataan kuvaa, miten juuri jonkunkokoiset rinnat olisi oikeanlaiset ja hyvät, kun kaikenkokoiset ja näköiset rinnat on kauniita ja kantajilleen sopivia.
Tyhjentävästi sanottu. Juurikin näin asia. Toki,jos haluaa silikonit Kait se on jokaisen oma asia.
En luonnollisestikaan voi tietää miten poikaystäväsi oli asian tarkoittanut, mutta huomioithan kuitenkin mahdollisuuden, että se Ihan Oikeasti oli Pelkkä Vitsi, eikä millään tavalla tarkoitettu liittymään sinun rintojesi kokoon. Itselleni ainakin tuli heti mieleen, että pizzataikina tosiaan on vähän sellaista "tissimassaa" ja voi tuntua sitä möyhiessä samalta kuin tissejä "möyhisi", joten mielleyhtymä on voinut tulla vain siitä. Se, että asian viestii tyyliin "sinulle silikoonit" voi taas miehiseen tyyliin tulla syystä "koska sinä aina valitat tissiesi pienuudesta". Toki jos/kun poikaystäväsi tietää, että rintasi ovat sinulle arka kohta, hän voisi tajuta olla hiljaa tissivitseistä, mutta kaiken kaikkiaan ei tuollaisen vitsin laukominen varmasti ole ihan hurjan suuri virhe, josta vielä kaunaa pitäisi kantaa ja murehtia jälkikäteen :) Näin siis siinä tapauksessa, että poikaystäväsi tarkoitti vitsin niinkuin minä sen ymmärsin, muutoin on kyllä aikamoinen moukka.
Juuri siitähän se varmaan tuli mieleen kun se taikina on semmoista tissimäistä :D Mutta niin, en tiedä mistä lie tuli mieleen, en ole ikinä valittanut rintojeni pienuudesta, en kehtaa ja ajatus tuntuu nololta, sille että jos valitan niin hän todellakin pitää minua ihan lautana. Nyt hän tietää että on loukannut ja monesti joutunut pyytämään anteeksi kun olen ''vahingossa'' jostain asiasta riidellessä nostanut tuonkin esiin.. vaikeampaa on vaan minulle koittaa unohtaa tuo ja uskoa että olen riittävä näin eikä tarvitse pelätä että toinen on jossain tissibaarissa katsomassa naisia kun oma ei ole tarpeeksi
Minä olen juuri nyt se tekstisi "epävarma nuori" joka kokee olevansa rinnaton ja siksi huonompi, kuin muut.
Ikää on se 15 vuotta ja rinnat lähes olemattomat -> eivät todellakaan tee hyvää itsetunnolle. Koululiikuntatunneilla mennään normirintsikoilla, koska urheilurintsikat saavat rinnat niin latteiksi, että huhhuh ! Paidat (koko S) ovat muuten usein sopivia, mutta rinnan kohdan epäistuvuuden takia joudun hylkäämään useat vaatteet, jotka haluaisin ostaa.
Jostain syystä siskon kanssa kävi niin, että siskolle tuli rinnat, mulle tuli perse, mutta missäs ne mun rinnat on? Tai siskon peppu? Elämä on epäoikeiden mukaista, mutta Everything happens for A reason, niinkuin tapaan sanoa.
Vihdoin joku puhuu asiaa :) Minä olen niitä lyhyitä, leveäharteisia pienirintaisia naisia, joille huomautellaan kaikkea asiaan liittyvää... Ikäväähän se on muttakun on oppinut hyväksymään oman kehonsa ja vieläpä tykkää olla itsensä eli temperamenttinen voimanpesä tai "Leijona" kuten kaverini minua kutsuvat leikillään :D Mutta tsemppiä kaikille nuorille naisen aluille, jotka pohtivat pieniä rintojaan!
Minun tissitarinani on hyvin samanlainen kuin niin monilla muilla, mutta se ei pääty onnellisesti. Teini-iän kriisistä on tullut aikuisiän katastrofi.
Minun rintani (tai miksi noita näppylöitä sitten kehtaa kutsua) alkoivat kehittyä varhain, jo 9-vuotiaana. Siihen se sitten jäikin. Joskus 11-vuotiaana minulla oli melkein samankokoiset rinnat kuin nykyään, vaikka kasvoin muuten sen jälkeen valtavasti, pituutta tuli lisää parisenkymmentä senttiä ja painoa kymmeniä kiloja. Siitä katkeruuteni juuri johtuu. Kaikki muu kehossa muuttui paitsi tissit. Ikään kuin ne olisivat jääneet sinne esimurrosikään ja jättäneet ylimielisesti aikuistumiseni huomiotta.
Olen odottanut nyt hartaasti 14 vuotta, että rintani alkaisivat näyttää rinnoilta, tähän kehoon kuuluvilta. Joskus 16-vuotiaana aloin jo tajuta, että todennäköisesti ne tulevat aina olemaan tällaiset. Toivon kipinä kuitenkin säilyi vielä kaksikymppiseksi asti. Nyt, 23-vuotiaana, olen kokeillut kaikkea, mikä voi luonnollisesti kasvattaa rintoja: olen lihottanut ja alkanut syödä e-pillereitä. Tuomio tuntuu sitäkin julmemmalta, kun tissit eivät kaikesta huolimatta vain kasva. Joko elän näiden rusinoiden kanssa loppuikäni tai hankin silikonit. Jälkimmäinen ei ole koskaan ennen tuntunut vaihtoehdolta, mutta nykyään harkitsen sitä vakavasti, kun muuta toivoa ei ole. Tiedän, että useimmat ihmiset tuomitsevat sen, mutta en minä sitä muiden takia tekisikään.
Luulin pitkään, että vaikeuteni hyväksyä rintani johtuu teini-iässä kokemastani kiusaamisesta ja siitä, etten usko kenenkään voivan pitää näin pienistä rinnoista. Sen jälkeen olen kuitenkin saanut niin paljon hyvää palautetta rinnoistani, että minun luulisi jo rakastavan näitä. Mutta kun en rakasta, en vaikka kaikki muut rakastaisivat. Minusta minulle kuuluu oikeat rinnat samaan tapaan kuin minulle kuuluu jalat ja kädet, nenä, korvat, silmät ja suu. Ilman niitä olen aina keskeneräinen, en vain voi tuntea itseäni kokonaiseksi.
Joka ikinen päivä mietin, miksi en saanut kasvaa täydeksi naiseksi. Rintaliiviostokset vain masentavat, enkä koskaan löydä bikineitä joissa viihtyisin rannalla. Minulla on kaappi täynnä kerran tai pari käytettyjä bikineitä. Aina kun puhutaan naisten rinnoista, tulee vain tunne, ettei tämä koske minua - eihän minulla ole niitä. Jokainen kadulla vastaan tuleva nainen muistuttaa siitä, mitä hänellä on ja minulla ei. Jostain syystä jo pienenä lapsena minulla oli visio, että minusta tulee aikuisena povekas. Tämä littana keho on täysin vieras, en tunne sitä omakseni. Joskus yksin ollessani lohdutan itseäni leikkimällä: laitan paidan alle monet rintaliivit päällekkäin ja toppaan ne reilusti niin, että alaspäin katsoessani näen siinä kunnolliset rinnat, niin kuin pitäisi olla. Se tuntuu hetken hyvältä, mutta vielä pahemmalta sitten, kun ottaa toppaukset pois.
Minä en siis sano, että näillä mennään, aion hyväksyä itseni ja olla ylpeä itsestäni. Tiedän, etten pysty siihen ennen kuin minulla on ne rinnat. Onhan tämä hullua, että itsensä hyväksyminen voi olla pelkistä rinnoista kiinni, mutta minulla se näköjään vain on. Jos olisin mies, tunne olisi sama kuin jos olisin syntynyt ilman penistä.
Ihailen kyllä teitä, jotka olette osanneet kääntää tämän asian eduksenne!
Voi "Ikuinen tissikriisi"! Tekee vain mieli halata sinua, pystyn samaistumaan tunteisiisi niin hyvin vaikka olenkin jo hyväksynyt itseni ja nuo tunteet kuuluvat menneeseen. Juuri tuo tunne, että on kuin jotain puuttuisi.... kun ei olisi saanut kasvaa "kokonaiseksi naiseksi".... Se on ihan hullua, sillä jonkun tietyn kokoiset rinnat EIVÄT tee naista naiseksi. Mutta silti meidän kulttuuri vain saa meidät tuntemaan niin. Ja kai sillä on myös alitajuinen, sisäänrakentunut biologinenkin pohja...... Naisellahan kuitenkin on rinnat siksi, että hän voisi imettää lapsiaan. Ja jos rintoja ei juuri ole (vaikka kyllähän ne pieninä ja litteinäkin toimivat imetyksessä, mutta silti), niin toki se viestittää jollain tasolla "epänaismaisuutta". Nainen = synnyttäjä = imettäjä = hommaan kuuluu rinnat.
Eli ymmärrän kyllä todella, todella hyvin. Äiti Luonnolle voisi laittaa jonkun kysymyksen menemään, että miksi ylipäänsä pitää kehittyä rinnattomia naisia? Sehän on tavallaan luonnon"vastaista". Kun rintoja tarvitaan, miksei kaikille naisille voi sellaiset kasvaa. :/ Kun kaikille kuitenkin kasvaa hiukset, kynnet ja nenäkin.
Kokoni on eu 65I/uk 30G ja olen täysin luomu. Jotenkin nämä 75F kokoiset "isot" tissit naurattaa -oma selkäni kiittäisi jos jostain taikasauvan iskusta saisin ympärysmittaa kasvatettua ja kuppikokoa pienennettyä tuohon. Se vaan tuppaa olemaan niin, että jos ympärysmitta kasvaa, niin kasvaa kuppikokokin. Ainoa vaihtoehto on katsoa, ettei painoa kerry, sillä enempää massaa en rintakehälläni kykene kantaa.
Kyllä, tiedän joidenkin kadehtivan vartaloani, mutta yhtälailla monikaan kurveja toivova ei niitä haluaisi tässä määrin. On vaatteita, jotka näyttävät ylläni naisellisilta, suurin osa kuitenkin saa vain näyttämään halvalta. Pornotähti-look ei viehätä, mutta näillä mitoilla siltä tunteelta on vaikea välttyä, varsinkin kesällä.
Kykenisin hyväksymään vartaloni kuitenkin tällaisena, jos voisin välttää selkä-, niska- ja hartiasäryt. Ja seistä suorassa väsymättä. Julkisella puolella pääsisin läpihuudolla pienennysleikkaukseen, mutta riskit pelottavat.
Aivan ihana teksti! <3 olet todella rohkea kun jaat tarinasi meille muille! itselläni on pienet rinnat ja tästä sain kyllä uutta puhtia jaksaa ja keskittyä omiin hyviin puoliin. Toki tulee päiviä kun kaikki ärsyttää ja omassa kehossa ei viitsisi olla ja tuntuu että kukaan ei ymmärrä ja voisiko kukaan edes rakastaa tälläista vartaloa jos en itse siihen pysty? mutta onneksi huomaa että tällaisten asioiden kanssa ei tarvitse olla yksin. Kiitos <3!
Ihana kuulla, Nimetön! :)
Aivan mielettömän hieno postaus, jälleen kerran! Isot kiitokset kun nostit aiheen esille!
Peruskoulussa olin aina muita tyttöjä pidempi, ala-asteella poikiaan pidempi ja vastaavasti myös tosi hoikka - ja tosi pienirintainen. Ulkonäköä koskevat kommentit varsinkin teini-ikäisenä olivat jokapäiväistä kidutusta ja nakersivat olematonta itsetuntoa entisestään. Olin kaikkea, mitä en olisi halunnut olla: liian pitkä (olin jo 16-v. 180cm), silmälaseissa valtavasti miinusta ja sen myötä linssit olivat todelliset pullonpohjat, liian laiha ja totta kai valtavan ujo. Ja rinnaton. Tuntui todella epäreilulta kun paras ystäväni oli täysi vastakohta - kaunis, suosittu,kurvikas, noin 150cm taskuvenus. Meitä verrattiin tietysti jatkuvasti toisiimme ja se tietysti sai itseni tuntumaan jatkuvasti vääränlaiselta, rumalta. Toivoin niin kovasti, että jonakin päivänä olisin "normaali", vähemmän pituutta ja enemmän rinnanympärystä, siis naisellinen, kaunis ja haluttavakin. Koulussa varsinkin poikien kommentit pirstoivat minut niin hajalle, että päätin vaikuttaa ainoaan asiaan jota pystyin hallitsemaan eli painooni. No, 180cm/47kg ei näyttänyt hyvältä sekään, sitten kun pystyin näkemään itseni oikeammassa valossa.
Nyt +30 iässä fiilis omasta kehosta on onneksi muuttunut. Kahden lapsen saamisen myötä kuppikoko on minulle ihan ok B (liiveistä riippuen jopa C) ja vaikka eletty elämä onkin jättänyt kroppaan hienoisesti näkyviä muistoja sinne tänne, osaan arvostaa itseäni, rintojani ja pitkää olemustani ja jopa pidän niistä. Parhaina päivinä saatan olla jopa ylpeäkin :)
Eniten pelottaa nuorten tyttöjen puolesta, jos maailma ja kouluelämä oli raadollista omassa nuoruudessa, on se paljonpaljon raadollisempaa nyt,jatkuvaa vertailua paitsi kavereihin, myös mallimaailmaan ja sen fotoshopattuihin virtuaaliverrokkeihin. Oikeasti koulussa pitäisi olla kaikille yhteistä opetusta joka käsittelisi itsensä ja toisten arvostamista, tasan juuri sellaisena kuin jokainen on. Muiden arvostelu, erityisesti ulkonäön kritisoiminen, on pelkkää itsensä boostaamista ylemmäs samalla kun arvostelun kohteet voivat maksaa siitä kauan ja kalliisti.
Anteeksi megapitkä kommentti, mutta tästä oli ihan pakko avautua!
Ja Sanni, keep up the good work! Blogisi on parhautta!
Älä ihmeessä pahoittele kommentin pituutta..!
Kiitos tarinasi jakamisesta ja ihanaa kuulla että nyt voit hyvin vartalosi kanssa. <3
Kiva teksti. :) itse parhaimmassa teini-iässä olevana voin kertoa, että paineet ovat lisääntyneet. Nimittäin enää ei ole huomion kohteena vain tissit, vaan myös hyvä perse.
Jotkut, onneksi kaikkein lapsellisimmant pojat, määrittelevät tyttöjä tissien ja perseiden perusteella. Jos olet lauta, eikä sinulla ole hyvää takavarustusta, olet heille kuin ilmaa. Ja itsehän he ovat yleensä energiajuomaa lipittäviä siimoja, joiden hupparit roikkuvat polvissa asti.
Silti on ahdistavaa kulkea vartalonmyötäisissä vaatteissa, koska tiedät -et vain tunne, vaan tiedät heidän huutojensa perusteella- , että jokaista vartalonosaasi arvostellaan ja mittaillaan.
Itselläni ei ole valtavia tissejä eikä suurta pallopersettä, enkä mielestäni tarvitsekaan. Toivon vain, että jokin muukin ikäiseni tajuaisi sen joskus ja lakkaisi arvostelemasta, ja tytöt lopettaisivat selkä notkolla kävelyn (jotta perse näyttäisi isommalta) ja rintojensa toppauksen. Koska sitä ei tarvita.
Nyt on todellakin alettu korostaa mediassa tuota takapuolen kokoa tissejä enemmän. Nyt on onneksi tullut myös vähän terveempi ja järkevämpi kuva mediaan naisten ulkonäöstä kun kurvikkaatkin naiset sallitaan ja heitä pidetään mediassa hyvännäköisinä. Kuitenkin, pelkkiä suuria tissejä mediassa ei arvosteta, vaan sen takapuolen ja lantionkin tulee olla kookas. Pienitissisilläkin tulisi nykyisin olla treenattu peba. Pepun arvostus johtuu varmaan siitä, että siihen voi itse vaikuttaa, toisin kuin tissien kokoon.
Toiset ovat luonnostaan muodokkaampia ja omaavatkin hyvän takapuolen ja tissit. Toiset taas toisen. Ala-asteelta asti olen elänyt siinä uskossa, että minullekin tulee isot rinnat kuten äidilläni ja suurimmalla osalla hänen suvustaan. Puolitoistavuotta sitten se iski tajuntaan: täytän kohta 18 (sanottu koulussa iäksi jonka jälkeen rinnat eivät enää kasva) ja ei minulla ole "kuin" 70D, joka on itseasiassa aika yleinen kuppikoko. Lähes 18-vuotiaana tyttösenä toivoin koko ajan, että tissit kasvaisivat suuremmiksi (koska jätkäthän tykkää isommista..) ja että näyttäisin siten laihemmalta. Normipainon ylärajaoilla liikuttiin mutta reilun vuoden aikana sieltä on tultu lähes 10kg alaspäin, mutta tissitpä eivät siinä pienenneet. Nyt tissini ja yläkroppani alkavat näyttää keskenään sopusuhtaisilta (mikä oman kauneuskäsitykseni mukaan on kaikkein parhaimman näköistä). Laihdutuksen myötä alakropasta lähtikin ilmeisesti yläkroppaa enemmän ja housukoko tippui 29" 25". En ikinä kiinnittänyt takapuoleeni erityistä huomiota mutta nyt, tissien kanssa ollessani sujut takapuolesta on tullut ongelma. Semmonen ois nimittäin ihan kiva... Alakroppa ja yläkroppa eivät ole samaa paria. Huono itsetunto kun on ja ne parhaimmat kaverit on luonnostaan sopusuhtaisia ja omaavat hyvät tissit & takapuolet + ovat kaiken lisäksi kauniita, niin eipä sitä itseensä ole vieläkään tyytyväinen, vaikka parikymppisenä sitä pitäisi kai olla...
Kiitos Sanni näistä tissipostauksista, voin taata, että ovat suuri vertaistuki monelle 'ongelman' kanssa kärsivälle! Jos olisin lukenut tälläisen sillon yläaste-lukioikäisenä niin ehkä minun ei olisi aina tarvinnut ajatella että isot tissit ne olla pitää. By the way, pahin saamani tissikommentti on "eihän sulla oo ees tissivakoo". Koko sama 70D, ikää silloin 16, kommentin sanoneella jätkällä 14v. Niin että mitenköhän sitä ajattelee omaavansa pienet tissit..?
Sun kirjoitustaidot on kyllä aivan omaa luokkaansa! Tosi odottamaton postaus, en olisi voinut kuvitellakaan että tartut tällaiseen aiheeseen (vieläpä omilla kuvillasi?) mutta hienoa että tartuit! Oon samaa mieltä, tissit ku tissit, omasta mielestäni kuitenkin mieluummin pikkuruiset ja sporttiset kuten itselläni haha ;D muotoahan voisi olla enemmän mutta ihan hyvät nää on.. oon myös joutunut yläasteella parhaan kaverini kiusaamaksi, joka oli kehittyneempi ja tietty se jätti arvet, mutta nykyään osaan ajatella asian jo niin että hän oli myös varmasti epävarma omasta vartalostaan ja koki tarvetta pönkittää omaa itsetuntoaan.
Ja loppujenlopuksihan tissithän on vain imettämistä varten... miksi niistä tehdään niin suuri numero?
Tuo on kyllä tosissaan karua ja hyvin hämmentävää että omat kaverit kiusaavat. Minäkin sain sitä jonkun verran kokea.... Miksi ystävälleen haluaa viestittää jotain jonka tietää sattuvan toisen arkaan paikkaa...? Ei sille voi kai olla muuta selitystä kuin yritys verhota omaa epävarmuuttaan. :/ Kaikki tyynni todella surullista.
Ihanaa Sanni! itse en suuremmin muista tissieni kehityskaarta, joten en usko niiden olemattomuudesta tai olemassaolosta suuremmin kärsineeni :) Tosin 18-21 vuotiaana sain paljon huomiota tisseistäni. Kuppikokoni oli tuolloin E. En tosin kärsinyt huomiosta suuremmin siinnä iässä kun olin. Tulin kuitenkin äidiksi 22 vuotiaana ja KAPPAS mitä lapsen saaminen ja imettäminen saikaan aikaan :D Entiset rintani ovat menneisyyttä. Jokainen imettänyt nainen varmasti tietää mitä tarkoitan :D kiinteämmät rinnat haluaisin, mutta näihin on tyytyminen. mutta jostain syystä olen alkanut ihannoimaan pieniä tissejä! Kohotuttamassa voisin tissini käydä kirurgisesti mutta en voisi kuvitellakkaan ottavani silikoneja..jotka lähes jokaisella vastaantulijalla kohta varmasti on, yök!
Täällä myöskin yksi hitaasti kehittynyt nainen. Olen aina ollut pieni ja hoikka, josta olen kuullut koko ikäni. Olen saanut kuulla "mairittelevia" lohkaisuja ulkonäöstäni ylipäänsä "luuranko", "anorektikko", "luuviulu", "lauta" jne. Rintavarustuksenikin on pienen fyysisen kokoni vuoksi ollut aina A-kuppi.
Muut tytöt kehittyivät jo varhain, joidenkin kuukautisetkin alkoivat 12-vuotiaana. Omiani jouduin odottamaan 15-vuotiaaksi saakka.
En ole koskaan pitänyt itseäni kauniina ja minulle on jäänyt kauheat traumat koulun pakollisista uintikerroista. Olin monesti kateellinen tytöille, joiden ei tarvinnut tulla uimaan, koska heillä oli kuukautiset.
Inhosin ja inhoan edelleen yleisiä uimahalleja. Yhteissaunomiset sun muut alastomana olemiset skippaan suosiolla. Ystävän polttareissa kävimme eräässä kylpylässä, jossa oli ihana olla. Siellä oli hämyinen tunnelma ja ensimmäisen kerran nautin! Tosin takaisintullessa piti pysähtyä peseytymään kirkkaiden lamppujen alle, muiden kylpylässä vierailevien jälkikasvun tuijottaessa minua ollessani alasti suihkussa..
En pidä vartalostani enkä varsinkaan rinnoistani. En tiedä opinko koskaan rakastamaan itseäni tällaisena, joka tietenkin on hankalaa, kun sitä sattuu olemaan vielä avioliitossakin. Vaikka mieheni pitää minua kauniina (tai niin hän ainakin minulle väittää), en siltikään usko häntä. Surullista.
Toivon, että jonain päivänä voisin nähdä itseni, kuten muut minut näkevät.
Mä en kyennyt käymään pahimpina itseinhon aikoina saunassa edes perheeni kanssa - - tai yksinkään, nyt kun mietin asiaa..!
Uimahallit oli tosiaan pahoja... :/ Mä taisin jotenkin keplotella itseni ulos kaikista yläasteen uimatilanteista.
Kaikilla oli aina kuukautiset yläasteella, muahah haa! En ollut yhdelläkään uintitunnilla.
Sinänsä ihan hanurista tuon ikäisille pitää mitään uinteja.
Hieman epätoivonsekaista huvittuneisuutta tunsin, kun luin tämän kirjoituksen sekä osan siihen jätetyistä kommenteista. Olen itse pitkä ja hoikka, joten rintavarustukseni on samaa sarjaa, kuppikooltaan nykyisin A tai ehkä satunnaisesti B, liiveistä riippuen. Ja ei, ei todellakaan riipu liiveistä, ei.
Myönnän kyllä, että teini-iässä tunsin pienen piston häpeää, kun vertasin omaa etumustani parhaan ystäväni Samantha Fox -tyyliseen settiin. Muistan käyneeni hänen kanssaan alusvaateostoksilla, ja hyvinmuodostunut ystäväiseni naurahti sovituskopissa ääneen, että "Eihän noin pieniä liivejä olekaan".
Silti. Asia ei koskaan kohdallani paisunut mitenkään niin massiiviseksi, että olisin tehnyt siitä ongelman. En olisi ehkä mielelläni mennyt hyppimään alasti poikien eteen tai mitään vastaavaa, mutta jollakin tasolla olin aina sinut itseni kanssa.
Aina, ja ihan aina, olen käyttänyt vaatteita, jotka korostavat hoikkuuttani ja niitä vähäisiä muotoja, joita kannan. Hyvin avokaulaiset puserot, tiukkaan istuvat mekot, balconette-liivit, pienenpienet lappubikinit. Minusta pienet rinnat ovat kauniit, ja sisällä kyllä kuohahtaa joka kerta, kun kuulen jonkun kaltaiseni "avuiltaan vähäosaisemman" pohtivan rintaimplanttien laittoa. Luoja sentään, en tajua, kuinka joku haluaisi ihonsa alle jotkut silikoniläpyskät ja vaihtaisi oman symmetrisen ja virtaviivaisen kroppansa johonkin feikkirakennelmaan. Kuinka monia upeita hoikkia ja pienirintaisia malleja maailman catwalkeilla näkyykään. Urheilijoita, kehonrakentajia ja muita. En voi henkilökohtaisesti ymmärtää, kuinka joku vaihtaisi timmin ja lihaksikkaan, terveen kropan johonkin silikonipalloilla "paranneltuun".
Nyt aikuisena ja äitinä en voisi paljon tyytyväisempi rintavarustukseeni olla. Kiinteät ja terhakat pallot, jotka ovat ruokkineet, joita on himottu ja puristeltu, jotka pysyvät mukana monipuolisten harrastusten kovassakin menossa.
Piru vie, pienet vaikka tissini ovatkin, harva mies jättää huomioimatta urheilullisen kroppani. Miksi ihmeessä yleinen harhaluulo on, että suurin osa miehistä haluaisi naiselleen runsaammin kudosta rintarauhasten ympärille? Suurin osa tuntemistani uroista väittää kivenkovaan, että asia on juuri toisinpäin. Silti, on hienoa, että olemme erilaisia ja emme yhdestä muotista kaikki. Olkaa pienikuppiset ylpeitä terhakoista nypyköistänne, korostakaa niitä rohkeasti pukeutumisessanne, niin maailma pelastuu!
Täysin samaa mieltä! Miten niin monella onkaan kummallisia kriisejä kropastaan varsinkin pienirintaisilla. Ehkä ikä tuo viisautta tai sitten lapset tai joku mutta ei tässä nyt ole kuitenkaan kyse maailman liikakasvoituksesta tai luonnonkatastrofeista vaan parista maitorauhasesta... Pienet rinnat ovat helpot ja kivat ja isot varmaan sitten kivat, ehkä ei niin helpot. Relatkaa ihmiset, kroppanne ovat ihan hyviä.
Täällä eräs "onnekkaasti" nuorena kehittynyt. Omalla kohdallani on käynyt juurikin toisinpäin - kehitys alkoi kolmannen luokan loppupuolella. Ala-asteikäiset ovat yllättävän julmia ja ymmärtämättömiä, joten minua haukuttiin läskiksi ja läskiperseeksi yms. vaikka olin normaalipainoista jopa hieman hoikempi. Siitä seurasi vuosien kamppailu syömishäiriötä vastaan, ja yhä edelleen joinakin päivinä on vaikea hyväksyä sitä faktaa, että ne muodot eivät minkään sortin laihdutuskuurilla häviä minnekään. Olipa siis millainen hyvänsä, ilkeiltä kommenteilta ei todennäköisesti välty kukaan.
Hei. Itse olen juuri lukion aloittanut tyttö - ilman tissejä. Minusta tuntuu, että joka suunnalta tulee sanoma ''Isot tissit = Nainen''. Niinpä aionkin hankkia implantit aikuisena. En kestä enää tätä häpeää.
Sini, ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Muutaman vuoden päästä aika on kuitenkin saattanut tehdä tehtävänsä... Moniakin asioita voi tapahtua. Moni on täällä kertonut, että rinnat kasvoivat vielä lukioiässäkin, joten sinäkin saatat vielä eräänä päivänä herätä tissien kanssa. :) Sellaistakin voi tapahtua, että alat vain pikkuhiljaa hyväksyä itsesi. Se tuntuu nyt mahdottomalta, tiedän oikein hyvin tunteen, mutta jos johonkin voi maailmassa uskoa niin ajan vääjäämättömään vaikutukseen. Se vain muuttaa asioita. Tulet huomaamaan sen parin-kolmen vuoden kuluessa, voit luottaa siihen. Ja vielä sellaistakin voi tapahtua, että tapaat ihmisen joka haluaa sinut juuri tuollaisena kuin olet, ja vaikka itse vielä suunnittelisit leikkaukseen menoa, tuo rakas ihminen puhuu sinut ympäri ajatuksistasi. :)
Kaikkea tällaista voivat vuodet tuoda tullessaan. Toivon, että pystyt olemaan itsellesi armollisempi siihen saakka. Elämä on välillä tosi epäreilua, mutta onneksi elämä ei jymähdä siihen yhteen vaiheeseen.
Halauksin, Sanni-"täti"
Kyllä sain sinun ja muidenkin kirjoituksista lohtua. Muutama kyynelkin tuli, pakko myöntää.
Mutta jos nyt saisin mahdollisuuden, ottaisin leikkauksen heti. Ehkäpä vanhempana ajattelen toisin. En vain tiedä toivonko edes sitä.
Sini, älä *missään* nimessä hanki silikoneja! Ne eivät ole tissit vaan ihon sisään leikatut pussit. Älä tuhoa rintojasi, oikeesti. Se on aivan totaalisen sama millaiset tissit sulla on nyt, ne on aina paremmat kuin kuvottavat ihonalaiset implantit.
Sanon tämän elämässäni liiankin pitkäksi venyneen raikuliperiodin päätteeksi, pariinsataan ihanaan, erikokoiseen rintapariin intiimimmin tutustuneena ja vain yhtiin silikoneihin törmänneenä. Vain halvat huvit ja yhden yön tuttavuudet arvostavat silvottuja piirteitäsi. Ja vain sen yön. Itse nauttisin, jos olisin sinkku, yön kenen vain muun aikaisemman kanssa, mutten sen silaripimun.
Kyllä, joidenkin tissit kasvavat vielä lukiossa, ja monien sen jälkeenkin. Sekä minulle että monelle kaverille on käynyt niin, että 20-25-vuotiaana saa vielä muutaman kuppikoon lisää. Luulin A-kuppisena 19-vuotiaana, että tulen aina olemaan pienirintainen, leveälanteinen päärynävartalo – murrosikäni oli ollut aikaisin, rintani muodostuivat A-kuppiinsa yläasteen alussa ja pysyivät muuttumattomina pitkään. Mummuni joskus pohtikin: "Ne sun siskot on niin komeita naisia, ja sitten sää olet tuommoinen."
Yllättäen tissit lähtivät vielä kasvamaan melkein kuppikoon vuodessa, ja 25-vuotiaana olinkin jo D-kupissa. Muutenkin olen kyllä lihonut, mutta eniten ovat kasvaneet rinnat. Vieläkin joskus hämmentää nykytilanne, kun parikymppisenä kuvittelin olevani ns. aikuisissa mitoissani. Niin että toivoa on "rinnattomallakin".
Tämä teksti pitäisi todella monen miehenkin lukea. Kuinka naisilla voikin olla ongelmia olla sinut omien rintojensa kanssa. Itsekin kuulun tähän ryhmään jolla tämä ongelma on...
Vaikka olenkin vasta 19-vuotias ja rinnat tulevat varmasti muuttumaan vielä moneen suuntaan, on tämänhetkinen suhtautuminen rintoihini tosi vaikea. Seurustelin aiemmin kolme vuotta erään pojan kanssa, aloin siis seurustelemaan jo 15-vuotiaana.. Lähes koko sen ajan olin suhteellisen tyytyväinen itseeni, vartalooni ja rintoihini, jotka eivät isot silloin ollutkaan. A- JA B-kupin liivit riittivät vallan mainiosti.
Nyt olen uudessa parisuhteessa ollut viimeisen vuoden ajan ja lähes tämän koko ajan en ole ollut tyytyväinen itseeni, eli lähinnä rintoihini... Nyt on mennyt ehkä puolisen vuotta, kun en ole saanut yhtä ainuttakaan kehuvaa kommenttia ulkonäöstäni, vielä vähemmän rinnoistani. Olen hänelle sanonut, että kyllä mä tykkäisin ja olisin itsevarmempi jos joskus edes jotakin osaa minussa kehuttaisiin (ja kyllä, olen ulkonäkökeskeinen, kuten suurin osa naisista on, vaikka sitä ei usein uskalleta myöntää, tarkoitan ulkonäköäni, jotta tietäisin että olisin edes jonkin verran haluttava).
Mieheni exällä on ollut ISOT rinnat, joten tämäkään asia ei yhtään helpota ahdistustani pienistä rinnoistani. Seurustelumme alkuaikoina tuli jo ensimmäinen isku vasten kasvoja: oli jotain puhetta tisseistä, kun televisiosta näkyi isoja tissejä. Mainitsin vitsilläni, että pitäiskö mullakin laittaa silarit (itsehän en ikikunapäivänä ottaisi täytettä rintoihini). Niin siihenhän mieheni vastasi että JOO! Ei siis mitään ihania kommentteja että rintani ovat täydelliset, kauniit ja juuri sopivan kokoiset tällaisena kuin ne nyt ovat. Itse olisin suht tyytyväinen rintoihini, mutta tunne siitä ettei koskaan ole riittävä (riittävän rintava), että kelpaisin miehelleni, ahdistaa.
Jälleen yksi pidempi kommentti, mutta on helpottavaa saada kertoa asiasta edes jollekin, vaikkakin näin anonyyminä muillekin anonyymeille :)
Mua harmittaa näissä tissikeskusteluissa (ja en nyt siis viittaa sun kirjoitukseen tällä, se oli mahtava!) se, että isot rinnat jotenkin aina lytätään. "Pienet on paremmat" ja "isot tissit on vähän kamalan näkösiä" tai "isot tissit alkaa roikkumaan kakskymppisenä" kommentit pistää ottamaan pannuun, kun niitä kuulee aina, kun rinta-asiat tulevat puheeksi. Eikä isorintainen saisi olla tyytymätön omiin rintoihinsa, "sulla sentään on tissit!!!". Kummissakin, isoissa ja pienissä, on puolensa, joten ollaanhan kaikki tyytyväisiä niihin omiin rintoihin niin kuin ne ovat ja annetaan muiden omien olla.
terv. liki viisitoista vuotiaasta +D-kuppia käyttänyt, nykyään huidellaan jo E'n ja F'n välimaastossa
Facebook-markkinointi toimi, "tissit" ja oli pakko tulla katsomaan että mistä kyse. Näin miehenä tuntuu erikoiselta miten tissikeskeisesti ilmeisen monetkin naiset käsittelevät itseään ja ulkonäköään. Eikö kukaan ole kertonut teille sitä vanhaa tosiasiaa, että on tissimiehiä ja peppumiehiä? :) Itse lukeudun jälkimmäisiin, joskin ensin mainitut pitävät itsestään suurempaa meteliä.
Omasta mielestäni naisvartalossa oleellisinta on peppu, lantio (mielellään muodokas!) ja yleinen sopusuhtaisuus. Sopusuhtaisuus on tietysti subjektiivista ja minulla on siitä oma käsitykseni oman pääni sisällä. Tissit voivat olla isot tai pienet, sillä ei ole minusta suurtakaan merkitystä kunhan ne ovat omaan silmääni nätit. Jopa lähes täysin rinnaton vartalo voi olla kaunis, jos lantio on naisellinen. Yleisesti ottaen, kaikenlaisissa vartalotyypeissä on jotain kiehtovaa, jos ei ole äärimmäisen lihava tai äärimmäisen laiha. Tärkeätä on mielestäni se, miten kantaa itsensä.
Liekö osasyynä tähän monia koskettavaan ongelmaan se, että rintaliiveille on kehitetty tuollainen vertailua helpottava kokotaulukko? Mahtaako se herättää helposti ajatuksia että olen nyt kokoa x, mutta haluaisin mieluummin olla kokoa y? Vaikka todellisuudessa miehillä ei ole skanneria silmissä, joka kertoisi että minkä kokoiset liivit nyt kävelee vastaan. :)
Koskettava kirjoitus ja tiedä miltä tuntuu, koska olen kokenut itse saman.
Jostain syystä rintani jäivät pieneksi (A-kuppi) (äidilläni C-kuppi) ja mitään selitystä ei asialle ole. Jos painoa tulee lisää ei rintojen koko silloinkaan juuri kasva.
Aikani harmittelin ja löysin lopulta muutamia ilonaiheita, kuten:
-harrastan liikuntaa ja rintani eivät ainakaan olleet tiellä
-pieni yläosa hoikensi kokonaisvaikutelmaa (olen leveälanteinen ja vahvat lihaksikkaat jalat)
-saadessani lapsen pienet rinnat eivät olleet missään määrin este imettämiselle. Päin vastoin ne toimivat onneksi hyvin ja maitoa tuli enemmän kuin tarpeeseen.
Päätin hyväksyä itseni ja en antaa rintojen estää elämistä. Aasiassa matkustaessani nautin ostaessani topattuja rintaliivejä (siellä monessa maassa hyvät valikoimat niitä).
Jos mies ei hyväksy minua rintojeni takia on se mielestäni hyvin pinnallinen asenne ja se mies ei ole minua varten. Terveys, rakkaus jne. ovat paljon tärkeämpiä, kuin jotkut kehon ulokkeet.
Olen jo lähemmäs 40-vuotias. Se on tuonut elämänkokemusta ja suhteellisuuden tajua tähän asiaan. Nuorena teininä olin hetken katkera, mutta en enää.
Ja joka päivä joku jossakin monta kertaa päivässä menettää ihanat, kauniit, rumat tai roikkuvat rintansa syövän vuoksi, joka ei kysele olitko niihin tyytyväinen vai et?
Kuulostaa tutulta, itse sain varhaisteininä kuulla usein olevani lauta. Sittemmin tissit ovat kasvaneet ja kutistuneet e-pillereiden ja muiden elämäntapatekijöiden myötä. Jossain vaiheessa luovuin vartalokomplekseista, sillä tulos oli aina plusmiinusnolla: timmissä kunnossa olin poikamainen ja hoikka, pulleampana naisellisempi, joskin "löysä". Koskaan ei ollut hyvä.
Parikymppisenä aloin pitää rinnoistani, ne olivat lähes ainoa ruumiinosa, josta en keksinyt vikaa. Verrattain pienet, mutta kätevät, käytännölliset, pyöreät, nuorekkaat ja kiinteät. Minulla on aina riittänyt vientiä miesten keskuudessa, ja olen ollut iloinen siitä, etteivät he ainakaan ole vain isojen tissien perään.
Saatuani lapsen rinnat olivat alkuun aivan kuin silikonit, paremman näköiset kuin koskaan, mutta kosketusarat ja täynnä maitoa. Tiedän, että imetyksen jäljiltä ne ovat rumemmat kuin koskaan, roikkuvat, tyhjät, pienet ja arpiset, mutta antaa olla. Tällä hetkellä näen vartaloni ensisijaisesti jonain, joka on mahdollistanut elämäni parhaimman asian, oman lapseni olemassaolon.
Itse olen vielä nuori (16-vuotias) ja toisinaan olen tyytyväinen pieniin rintoihini ja toisinaan taas en. Minusta on aina yhtä kivaa lukea toisista, joilla myös pienet rinnat ja ovat vieläpä ylpeitä niistä! Tämmöiset tekstit antavat aina itsevarmuutta omaa kehoa kohtaan, kiitos siitä. :)
Itse olen sitä ehkä harvinaista kastia joka oppi rakastamaan pieniä rintojaan jo suhteellisen nuorena, eikä tätä nykyä kasvattaisi rintavarustuksensa kokoa mistään hinnasta.
En kylläkään ihmettele muiden pienirintaisten heimoon kuuluvien epävarmuutta omasta kehostaan, kun yleisin kommentti olemattomia kaksosiani koskien on: "Eks sua harmita kun sulla on noin pienet tissit?". -Ei harmita, mutta kiitos itsetuntoni rusentamisyrityksestä.
tosi hyvä aihe ja hyvä postaus. myös kommentteja on ollut mielenkiintoista lukea! aihe, josta tekisi mieli kommentoida pidemmältikin, mutta ajatus ei juokse enää tähän kellonaikaan... mutta aivan mahtavaa, että kommenttilaatikossa viriää keskustelua!
en ole tullutkaan ajatelleeksi, miten iso asia rinnat ovat monille. itse olen joskus tuntenut jonkinlaista surua siitä, kun tajusin, ettei minulla koskaan tule olemaan "unelmieni" tissit, täydellisen muotoiset, painovoimaa uhmaavat venuksen rinnat (hmm... mulle hellenistinen patsas edustaa tavoiteltavampaa kauneutta kuin jokapuolelta naamalle pomppivat photosopatut mallirinnat... tunnen jotain outoa tyytyväisyyttä). olen ilmeisesti isorintainen, kun liivikokoni on 75E (vaikka en itse peiliin katsoessani todellakaan ymmärrä, että rintani olisivat muka jollain mittarilla isot, itselleni ne ovat... normaalit :D). jostain syystä olen aina toivonut, että minulla olisi poikamainen, uhreilullinen vartalo ja mahdollisimman pienet rinnat. eräs kaverini omaa kyseisen kombon (ja sikspäkki on timmi ilman salitreeniä tai mitään jumppia!) ja aiemmin olin aina kuolemaisillani kateutueen hänen pienistä, mutta täydellisistä rinnoistaan (olenko outo, kun kiinnitin niihin huomiota? :D). usein hänellä ei ollut edes rintaliivejä vaan pelkkä tiukka toppi, ja voi luoja miten kateellinen olin aiemmin! sittemmin olen rintavarustukseni hyväksynyt, kun tajusin, että näillä mennään ja ainoa mitä voin muuttaa on oma suhtautumiseni. olen kärsinyt lapsesta saakka huonosta itsetunnosta joka on kulminoitunut kroppa-asioiden kohdalla. tiesin jo lapsena olevani "läski". kumma kyllä, teininä kun aloin käydä baareissa, heikkoa itsetuntoani jopa hieman kohotti miesten rinnoilleni suomat katseet. nykyään moiset tuijottelut ärsyttävät ja tuntuvat täysin sopimattomilta - tai ennemmin paljastavat sen, mikä tuijottelija on miehiään, mutta silloin se auttoi minua hyväksymään edes yhden kohdan kropassani. nyttemmin olen jonkinasteisessa sovussa ei-kiinteiden ja painovoimaa tottelevien rintojeni kanssa. eniten risoo rintsikkaostoksilla, sillä useimpien kauppojen sisäänostajat eivät ilmeisesti pidä rinnanympärys-kuppikoko-yhdistelmäni omaavia naisia olemassaolevana ryhmänä. varsinkin teini-ikäisenä rintaliivien ostaminen oli tuskaa, nyttemmin valikoimat ovat vähän parantuneet. silti ostan muut kuin urheiluliivini _aina_ erikoisliikkeestä ja hintaa yhdelle parille voi tulla jopa 120e... manailen kuin pahin merimies mielessäni matkalla kassalle ja jupisen, että opintotuen pitäisi olla naisille suurempi rintaliivien ja kuukautissuojien kalleuden takia! eli pienirintaiset, jos ette muuta hyvää keksi rinnoistanne niin ainakin se, että ne ovat selvää säästöä!!! ;) olen lukemattomia kertoja miettinyt, miksi joku _normaali_ ihminen haaveilee isommista rinnoista. kaikenmaailman säälittävät tissimissit jotka kompensoivat älynlahjojen ajattelukyvyn puutetta tälläytymisellään ja kertoilevat avoimesti leikkauksistaan ja hankkivat julkisuutta tissejään jonkun roskalehden sivuilla esittelemällä ovat asia erikseen (nimiä mainitsematta, mutta kyllähän näitä kansankynttilöitä on suomenkin wannabe-julkkisskene täynnä), mutta täysillä käyvät, fiksut nuoret naiset ovat olleet minulle mysteeri haaveillessaan ismmista rinnoista. pienet olisi vaan niin paljon kätevämmät (ja mielestäni myös kauniimmat)!
kasey edwardsin netissä liikkunutta kirjoitusta lainatakseni: "Every moment we spend worrying about our physical ‘‘flaws’’ is a moment wasted, a precious slice of life that we will never get back." joudun useinkin muistuttamaan itseäni, että ulkokuori on aivan toissijaista. se on mitä se on, ja viisautta on rakastaa sitä sellaisenaan. on ollut surullistakin lukea näitä kommentteja - nuoret naiset loputtoman tyytymättömiä aina johonkin. olemme varmasti ulkonäkökeskeisempi yhteiskunta kuin mikään aiempi, mutta pitäisi ryhtyä vastavallankumoukseen ja jättää murehtiminen, ilkeät kommentit ja kaikki muukin turha täysin omaan arvoonsa :)
Kiitos hyvästä tekstistä!:)
Minulla päinvastainen ongelma - nuorella 65-70C/D, tosi-isot minun silmille. Ja vielä pahempi koko 70G/H lasten jälkeen. 3 kk sitten kävin niska-selkä-hartia-vaivojen takia pienennysleikkauksen läpi eli nykyään 70C/D ja olen niiiin tyytyväinen! Näkemys muuttuu iän myötä!
Tere.
Keski-ikäiseltä mieheltä semmoinen kommentti, että vaikka julkisuus sanoisi tai tuntuisi sanovan rintojen koosta mitä, ei sitä kannata kuunnella. Oleellista on olla sinut itsensä kanssa. Niin rouvakin oli ja nyt ollaan oltu yhdessä 25 vuotta (kuppikoko 70A).
Tissit kiinnostavat tietysti miehiäkin.
Tässä on sitten keski-ikäisen äijän aatoksia aiheesta.
Naisten tissit, koko ja muoto ovat melkoista geeniarpomista. Joillekin kasvavat isot, joillekin pienet, joillekin veltot, joillekin napakat. Ei edes vartalon muu koko tai muoto kovasti korreloi tissien koon ja ryhdikkyyden kanssa. Joillakin hyvinkin hoikilla naisilla on suuret tissit ja päinvastoin, tuhdeilla tytöillä pienet.
Oppikoulun alaluokilla joillakin tytöillä alkoi jo olla näyttävät rintavarustukset, ja ne saivat osakseen meidän jakamattoman kiinnostuksen ja ihailun. Silloin oli ajatus sellainen, että mitä isommat, sen parempi. Muistan hyvin kun eräälle Kaisulle, joka oli hyvin hoikka ja kaunis tyttö, kasvoi jo nuorella iällä kookkaat törröttimet. Me luokkakaverit olimme aika lääpällämme, mutta meidän suureksi raivon aiheeksi tuli se, että meitä pari vuotta vanhemmat pojat alkoivat talutella meidän Kaisua, ja me jäimme lehdellä soittelemaan.
Sitten kokemukseni karttuessa ja nähtyäni luonnossa monenlaisia tisuja, esteettinen makuni kehittyi siihen suuntaan, että koko ei ollut niinkään tärkeä, vaan muoto. Ryhdikkäät b- ja c- kuppilaiset ovat ihanan näköiset. Isommat yleensä roikkuvat liikaa ja a kuppi on yleensä liian pieni. Johtuneeko jostakin sidekudoksen tai ihon jäykkyydestä, mutta tissien ryhdikkyydessäkin on suuria eroja. Jotkut pikkutissitkin roikkuvat jo nuorilla likoilla, kun taas jotkut C- tai peräti D- kuppiset taistelevat menestyksellä painovoimaa vastaan. Eikä ikäkään kerro paljoa, olen nähnyt 60-kymppisiä ryhdikkäitä tissejä. Ei ihme, että tällaisen moninaisuuden kanssa saattaa tulla komplekseja.
Eräs liivikauppias kertoi minulle, että hänen kahdenkymmenen vuoden kauppiasuran aikana tissien keskikoko on selvästi kasvanut samoin kuin tyttöjen pituuskin. Ei kuulemma ole kauhean harvinaista, että nuori ja hoikka tyttö tarvitsee F- luokan liivit. Minä itse tiedän yhden syyllisen tähän kasvuun ja se on e-pilleri. Muutaman kerran on tyttöystäväni aloittanut niiden syömisen kesken seurustelun, ja aina on ollut edessä suurempien liivien osto.
Kun olen keskustellut aiheesta erään järkevän maalaispojan kanssa, on hän sanonut, että pienet tissit tytöllä ei ole mikään pysyvä ongelma, vaan kun ne laittaa porsimaan (hänen ilmauksensa), niin kyllä ne siitä kasvat. Oma näköhavaintoni asiasta on sellainen, että raskauden ja imetyksen aikana saattaa tulla kokoa reilustikin, mutta joskus imetyksen loputtua tapahtuu usein kutistuminen jopa entistä pienempiin mittoihin ainakin väliaikaisesti, ennen kuin imetyksen aikana kadonneet rasvakerrostumat palaavat tisseihin takaisin.
Televisiossa oli mielenkiintoinen ohjelma isotissisistä nuorista englantilaisnaisista. Teemana oli aika keskeisesti mennäkö pienennysleikkaukseen, vaiko kantaa leilejään kärsivällisesti kaikista vaivoista huolimatta. Leikkaus ei ole naiselle mikään helppo. Rintakudoksessa on paljon hermoja ja verisuonia. Leikatut rinnat ovat kovin kipeät ja toipuminen vie kuukausikaupalla. Lisäksi leikkauksesta jää melkoiset tyypilliset arvet. Osa näistä naisista meni leikkaukseen osa ei. Yksi nainen sai lohtua avautuneesta valokuvamallin urasta.
Niin tisseistä on siis paljon iloa ja myöskin paljon ongelmia. Nämäkin asiat riippuvat paljon niiden kantajan suhtautumisesta. Mielelläni kauniita tissejä katselen, mutta oikeastaan ne on luotu vauvojen syöttämiseen.
Onnea ja menestystä vaan kaikille tissitytöille koosta ja muodosta riippumatta.
Seppo
Vaikka olenkin mies tai ainakin niin luulen, ymmärän kaiken mitä olet käynyt läpi. JOstain syystä, luoja yksin tietää, minulle kasvoi rinnat kun olin 20-21 v. Nyt olen 38 ja koko on 85C. Onneksi lin jo tuolloin käynyt kouluni eikä tarvinnut ajatella toisten kommentteja. Itse olen vaimoni myötä hyväksynyt asian että minulla on rinnat ja olen oppinut elämään niiden kanssa.
minulla siis päinvastainen kokemus, , mutta kuitenkin..
Ole ylpeä itsestäsi, olivatpa sitten rintasi mitä kokoa tahansa, ne ovat osa persoonallisuuttasi ja kaunistavat sinua
Satojen tutkittujen tissiparien kokemuksella:
Pienet rinnat ovat sijoitus tulevaisuuteen, pysyvät kiinteinä ja kauniina kun isommat alkavat roikkua.
Miehen näkökulmasta ei ole väliä minkälaiset rinnat naisella on vaan miten niitä "kantaa". Mikäli hyväksyy itsensä sellaisenaan, myös miehen on paljon helpompi pitää naisesta sellaisenaan kuin epävarmasta naisesta joka miettii turhia asioita.
Mikäli jokin mies jostain syystä laittaa naisen eriarvoiseen asemaan rintojen koon tai jonkun puutteelisuuden tähden, hän on henkisesti kehittymätön.
Nainen on kokonaisuus. Ole ylpeä kehonosistasi sellaisenaan kuin sinulle ne on luotu. Miehet pitävät naisista kokonaisuutena eivätkä mene esim rintojen kanssa naimisiin :)
Tämän keskusteluketjun luettuani on hieman surullinen olo, vaikka paljon valoisaakin siinä on. Mutta silti. Niin paljon epävarmuutta, itsesyytöksiä ja häpeää asiasta, jonka pitäisi tuottaa iloa, ylpeyttä ja nautintoa. Muutaman asian nostan esiin.
Ensinnäkin, tytöt ja naiset eivät ole ainoita, jotka kokevat ulkonäköpaineita, kelvottomuuden tunteita ja häpeää. Ihminen on hauras olento, ja yksikin pureva kommentti, joka kohdistuu omaan olemukseen tai seksuaalisuuten, tuli se sitten mieheltä naiselle tai naiselta miehelle, voi jättää elinikäiset jäljet, kuten tämäkin viestiketju osoittaa. Yrittäkää naiset olla armollisia miehille, sillä teillä on valta ja voima satuttaa. Samalla tavalla toivon todella, että me miehet osaisimme olla sitä samaa teille naisille.
Toiseksi, rinnat ovat kauniita. Me (heteroseksuaaliset) miehet katsomme rintoja, koska me katsomme naisia. En minä sitä pystyisi lopettamaan, vaikka yrittäisin. Sinä hetkenä, kun nainen lakkaa herättämässä minussa ihastusta ja ihmetystä, sinä hetkenä lakkaan olemasta se mies, joka olen. Mutta ei kyse ole pelkästään rinnoista. Katson minä myös keinuvaa lantiota, siroa kaulaa, pieniä käsiä ja jalkoja, kauniita silmiä, hiuksia ja kaikkea muutakin. Sieluunkin katson, silloin kun joku nainen antaa siihen mahdollisuuden.
Kolmanneksi, naisen ei tarvitse näyttää tietynlaiselta ollakseen kaunis miehen silmissä. Itselläni alkaa 40-vuoden rajapyykki hiljalleen lähestyä, ja tähän ikään mennessä olen oppinut sen, minkä näköinen nainen herättää huomioni. Samaan aikaan olen kuitenkin oppinutt, että sillä on lopulta aika vähän merkitystä, miltä nainen näyttää. Ensivaikutelman ja kiinnostuksen heräämisen kannalta kyllä, mutta ei enää sen jälkeen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ihastun tai rakastun naiseen, hän alkaa näyttää lumoavalta. Rintojen koolla ei ole ylipäätäänkään minulle juuri merkitystä, ja rakkaan naisen kohdalla vieläkin vähemmän. Ne ovat osa sitä, mitä naiseni on, ja jos minä rakastan häntä, rakastan myös hänen rintojaan - enkä koskaan väsy katselemaan tai koskettamaan niitä. Toivoisin voivani herättää naisessa jotain vastaavaa (sellaisena kuin olen), kuin mitä nainen herättää minussa (sellaisena kuin hän on).
Viimeiseksi muistutan vielä siitä, että silloinkin kun puhutaan ihan pelkästään ulkonäöstä ilman rakkautta tai parisuhdetta, makuja on niin paljon kuin on katsojiakin. Ihan riippumatta siitä, ovatko rintasi pienet vai isot, roikkuvat vai kiinteät, vaiko aivan "tavalliset" ja keskikokoiset, on paljon miehiä, jotka pitävät juuri sellaisia rintoja kauniina. Ja on myös paljon miehiä, jotka pitävät toisenlaisista rinnoista. Oleellista ei ole se, onko olemassa joku mies, joka ei pidä sinusta. Oleellista on se, että on olemassa mies ja miehiä, joiden silmissä olet kaunis. Eikö se voisi riitää? Rakastakaa naiset itseänne ja olkaa ylpeitä itsestänne. Osoittakaa myös miehille, ja erityisesti sille omalle miehelle, että hän on upea ja sinulle sopiva sellaisena kuin on.
Kiitos tästä kauniisti kirjoitetusta kommentista. Hienoa, että saadaan keskusteluun myös miesnäkökulma mukaan.
Minun oma ongelmani ei ole niinkään ollut tissit, vaikka ne turhan isoilta usein näyttävätkin (lähinnä sovituskopissa kun muuten 36-38-kokoinen joutuu hakemaan 42:n paidan yhden ruumiinkohdan vuoksi). Vaan elämäni ylivoimaisesti suurin trauma ja kipupiste liittyy tuohon viimeiseen Mies-77:n kirjoittamaan kappaleeseen:
"Oleellista ei ole se, onko olemassa joku mies, joka ei pidä sinusta. Oleellista on se, että on olemassa mies ja miehiä, joiden silmissä olet kaunis. Eikö se voisi riitää?"
Se todellakin riittäisi, jos olisi joskus ollut yksikin mies, joka olisi minua kauniina pitänyt, minuun rakastunut, minua halunnut. Olen 31-vuotias, hoikka (ja tosiaan suht. isorintainen) blondi, akateemisesti koulutettu, optimisti, mitäs näitä positiivisia puolia minussa onkaan. Eikä minulla ole koskaan ollut poikaystävää. Jokainen mies, josta olen pitänyt, on seurustelukysymyksen esiintullessa torjunut minut (kyllä, olen itse tehnyt aloitteita, paljon).
Ei ole montaakaan päivää siitä, kun viimeksi kuulin lauseen "Nainen tekee valinnan" tai "Nainen saa koska tahansa miehen". Niin, koska meillä on tissit ja perse ja koska misten suonissa virtaa hurja testosteroni, me voimme koska tahansa (kai sitten niitä rintoja vilauttamalla?) saada vipinää puntteihin? Ja minä istun siinä lounaspöydässä tisseineni ja mietin, miten helkutan kauhea minun täytyy olla, kun miehet eivät halua edes tissejäni, koko paketista puhumattakaan.
En tiedä, mikä tämän kommentin idea oli, muuta kuin ehkä muistuttaa, että kertokaa niille naisillenne, kuinka upeita he ja heidän tissinsä ovat. Älkää arvostelko, älkää vitsailko. Ja jos näette jonkun mielestänne ihanan naisen, lähestykää häntä. Hän saattaa olla yksinäisin ihminen maan päällä...
Minua haukuttiin laudaksi 5-7 luokalle asti. Minua ei haitannut, lähinnä nauratti nuo huutelut. Sitten 7. luokalla rinnat kasvoivat b-kuppiin ja se oli kriisi minulle, häpesin niitä, 18v ne kasvoivat c-kuppiin. 20-vuotiaana ne olivat jo d-kuppia. En ymmärrä miten ne vielä tuolloin kasvoivat, en koskaan silloin lihonut(painoindeksi 18), en käyttänyt hormonaalista ehkäisyä tai muuttanut elämäntapoja merkittävästi. 32-vuotiaana imetyksen jälkeen ne ovat nyt 70e. Tähän ne jämähtivät, eivätkä vielä ainakaan roiku. Tulevaisuudessa varmaan roikkuvatkin. Olen edelleen sirokokoinen, paitsi nyt olen nipin napin normaalipainoinen, ihanaa! Niin ja raskausaikana painoa tuli, mutta hävisi pian pois imetyksen myötä. Lautahuuteluiden jälkeen nuoruudessa alkoi silikonihuutelut ja nyt aikuisena naisena kukaan ulkopuolinen ei kommentoi mitenkään. Huomaan tosin välillä, että yritän kätkeä rintojani, ehkä koska en halua saada huomiota niillä, vaan olla oma itseni, persoona, en kävelevät tissit. Minulla on ihana rakastava mies, jolle kelpaisin tissittömänäkin, siitä olen varma. Pidän myös itsestäni, olen onnellinen. Se riittää minulle. Tosin ottaisin pienemmät, kevyemmät rinnat iloiten vastaan anytime...
Ja te pienirintaiset esim. alle 25v, älkää kevyin perustein ottako silikooneja tai varsinkaan kenenkään vaikka poikaystävänne mieliksi. Mies, joka huomauttelee rinnoista ikävään/pilkalliseen sävyyn on idiootti ja joutaa vaihtoon. Imetys voi olla mahdotonta niillä, niissä on paljon komplikaatioriskejä ja osalta vievät tunnon kokonaan. Rinnat muuttavat muutenkin kokoa eri elämänvaiheissa ja jos eivät muuta, niin ainahan valloittava hymy voittaa yhden tissiparin 100-0.
Terkuin, edelleen haaveilen pienemmistä, kevyistä rinnoista.
Koko yläasteen ajan sain kuulla pojilta lauta-nimityksiä. Niitä huudeltiin käytävällä ja jopa luokkaan oven takaa. Olin tosi laiha ja ujo. Aloin olemaan paljon poissa koulusta ja minulle tuli kiusaamisen johdosta sosiaalisten tilanteiden pelko. Opiskeluni kärsi todella paljon jännittämisestä.
Nykyisin olen syrjääntynyt, 30-vuotias ja syön psyykelääkkeitä. Psyykelääkkeiden vuoksi rintani ovat kasvaneet ja minun ei tarvitse pitää enää push up-liivejä. Painoakin on tullut reilusti.
Olen nyt tyytyväinen rintoihini, mutta luottamus miehiin on mennyt. Nuorempana häpesin aina vartaloani miesten seurassa ja uskoin huonon kohtelun johtuvan aina pienistä rinnoistani.
Nykyisin olen tajunnut, että on jopa näyttelijöitä, jotka ovat pieni rintaisia, kuten esim. Cameron Diaz, Kate Hudson, Kim Cattrall, Irina Björklund ja Tiina Lymi. Ja ovat jopa suosittuja.
Nuorena sitä luulee olevansa ainoa ongelmasta kärsivä ja jää vaille vertaistukea.
Harmittaa myös, etten kertonut kiusaamisestani koulussa rehtorille tai opettajalle. Tuntui, että rinnoista haukkuminen oli arka aihe ja hävettävä. Vaikka noiden poikien olisi pitänyt hävetä lapsellista käytöstään.
Kiva henkilökohtainen postaus!
Minulle tissit olivat nuoruudessa myös melkosen harmin aihe, ja niitä yritinkin jos millaisilla rintsikoilla parannella. Parikymppiseksi asti ne olivat aika olemattomat, ja 180-senttisessä varressa näyttivät vieläkin pienemmiltä. Jälkeenpäin tosin huomaan, että niistä tuli ongelma vain itselleni; ei minua ikinä haukuttu eikä pienirintaisuus haitannut miesjutuissa tms. :D
Nyt olen 24, tissit kasvaneet b-kuppiin e-pillereiden myötä enkä voisi olla tyytyväisempi. Edelleen ne ovat melko pienet, mutta häpeilemättä käytän myös bombshell-rintsikoista ja nautin siitä, että on jotakin mitä push-upata. :)
Mietin ensin että 'huh, onneksi minun tissejä ei kukaan poika kommentoinut kasvuiässä', kunnes yhtäkkiä välähti mieleen eräs "ootko nää silikonia laittanut?!" eräältä lestadiolaisperheen huumoriveikolta kun ikää meillä taisi olla 12-13 vuotta. Muista kyllä että ne rinnat oli JÄRKYTYS kun ne alkoivat kasvaa, itse olisin mieluusti ollut "lapsi" vielä vähän pidempään, mutta jo 4. tai 5. luokalla aloin kulkea kirjat tai kansio sylissä koulussa, ettei tarvisi omia rintoja mainostaa, ja se ala-asteen nöyryyttävä terveydentarkastus oli HIRVEÄ jossa piti vielä niinkin vanhana riisua pikkuhoususilleen. Taisinpa kotona itkeä että en mene sinne, mutta onneksi äiti tajusi ostaa sloggitopin joka muistaakseni sai olla päällä.
Tykkään kyllä rinnoistani (80C/D) varsinkin nykyään, mutta mieluusti ottaisin vähän pienemmät. Koskaan ei tiedä että kiinnostaako jollakin miehellä vain rinnat vaiko ihminen johon ne on yhdistetty. Aika helposti tosin saa kaikki idiootit karsittua pois kun ensimmäisenä kommentoivat rintoja, tai eivät osaa silmäkontaktia ottaa keskustellessa. Urheillessakin pienet rinnat olisivat mukavammat. Vaatteita ostaessakin toivoisi joskus että ne olisivat pienemmät, ihan vaan siksi että kehtaisi joskus olla ilman rintsikoita. Nappilistallisista paidoista tykkäisin, mutta niitä harvemmin tehdään ilman rumia rypytyksiä meikäläisen malliselle.
Ja niistä hyvistä puolista... Eipä ole kukaan tullut koskaan valittamaan että olisi jollain tavalla "vääränlaiset" rinnat, mutta koska itse en niinkään arvosta pinnallisia ulkonäköön keskittyviä kohteliaisuuksia, niin painoarvoa muiden kommenteilla ei juurikaan ole.
Tykkään miltä rintani näyttävät ja tuntuvat. Eivät ne nuo "tytöt" onneksi roiku _vielä_ (rintalihakset on hyvä juttu!), mutta kauhuissani odotan sitä että seitsemänkymppisenä saan vyötäröltä nostella niitä ylemmäs... :D
En ymmärrä miksi kukaan haluaa suurentaa rintojaan, leikkauksilla tai edes niillä rintaliivien kamalilla toppauksilla. Eivät tajua leikkauksiin menevät sitä minkälaiset hartiakivut hankkivat turhaan. Ja rinnatkin ovat kuitenkin lähinnä rasvakudosta, on se kummallista että yhteen ruumiinosaan sitä rasvaa sitten halutaan vaikka missään muussa osassa kroppaa sitä ei sitten saisi olla...
Summa summarum: kaikenkokoisissa rinnoissa on hyvät ja huonot puolensa, pitää vaan muistaa että ottaa niistä hyvistä ominaisuuksista kaiken irti! :)
Moi. Mulla on vähän erilainen vastaus, kuin muilla. Olen 47 vuotias,kolmen lapsen äiti.Lapseni ovat jo aikuisia. Minua ei isosti kiusattu rinnattomuudesta nuorena, mutta muutamia huomautuksia toki sain. En tiedä mistä se tuli, mutta myöhemmällä iällä asia rupesi vaivaamaan tosi paljon. Olin päälle kolmenkymmenen, kun asia rassasi tosissaan ja puhuin siitä silloiselle miehellenikin.Hän olisi myös halunnut isorintaisen vaimon ja sen kyllä huomasi.Hän ei koskaan- siis ei koskaan kosketellut eikä hyväillyt rintojani. Jos minulla oli paita ja rintsikat päällä niin hän ei koskaan pyytänyt ottaa niitä pois. Eipä silti, ei häntä mun etupuoli kiinnostanut muutenkaan eikä mun nautinnosta rakastellessa. Liittomme loppuvaiheessa hän sai suurehkon perinnön, hän itse ehdotti että käyttäisimme sen tissien tekoon. Itse pidin sitä loukkauksena,vaikkakin olin puhunutkin siitä että olis mukavaa saada isommat rinnat.Mutta kun toinen sitä ehdotti ja tiesin hänen mielipiteensä mun olemattomista rinnoista niin jotenkin se vaan tuntui loukkaukselta.
No eron tohinassa rakastuin nykyiseen mieheeni joka tykkäsi rinnoistani. Hän hoiti niitä ja hyväili. Vuosien saatossa mnulle kuitenkin iski vartalokriisi(varmaan joku keski-ikäistymiseen liittyvä)ja aloin laihduttaa ja kävin juoksemassa ja punttisalilla. Jos mulla ennen oli nippanappa a-kupin rinnat (-A80) niin laihduttamisen jälkeen oli -AA75-70. Eli mun rintojen sisältä hävisi kaikki mahdollinen mitä siellä oli ja ne surkastuivat(siitä sain diagnoosinkin:rintakudoksen surkastuminen) kunnolla-nännit kääntyivät sisäänpäin ja niistä hävisi tunto. Olin kupiton yli nelikymppinen, jolla roikkuvat nahkarepaleet rinnuksissa. Se oli hirveää katsoa itseä peilistä.
No kävi sitten niin että sain yllävän rahavoiton, n7000€. Päätin laittaa rintamuksen kuntoon ja kävin kuin kävinkin rintojen suurennus/kohotusleikkauksessa(leikkaus maksoi n6000 kaikkinen kuluineen suomessa). Mieheni oli ensin sitä vastaan mutta myöntyi sitten. Rakastin uutta rintavarustustani ensin, mutta sitten iski taas uusi kompleksi: minulla on silikonit, olenko tyhjäpää idiootti yms yms. Olisiko parempi ollut ilman näitä ja kärsiä,vetää marttyyrin roolia ja haukkua kaikki silikonit ottaneet?
Kyselin monesti mieheltäni että tykkääkö hän niistä ja että vaivaako häntä se että eivät ole aidot, ja hän kyllä tykkää niistä ja ei vaivaa, joten ajan kanssa olen oppinut elämään näiden silareiden kanssa.ne ovat olleet nyt minulla 4 vuotta ilman ongelmia, mutta silti sanon, että rintaleikkaus ei välttämättä ole ratkaisu ongelmiisi! Kannattaa pitää ne omat ja aidot, ne on AINA paremmat kuin implantit, (ainakin jos ovat normaalit). Joka tapauksessa olen tyytyväinen nyt ratkaisuuni, enää ei hävetä riisuuntua ja on mukava antaa miehenkin hypistellä niitä ja katsella.Ennen olin aina vaivaantunut,siis silloin kun mulla oli ne ruppanat,vaikka mies ei pahaa sanonut. On kuitenkin loppujen lopuksi myöntänyt että nämä on paremmat kuin entiset.
Tsemppiä naiset, tämä oli minun ratkaisuni, toivottavasti maailman mielipide kääntyy siihen, että muiden ei tarvitse tätä ratkaisua tehdä, että AINA arvostetaan luonnollisuutta enemmän kuin feikkiä ja että vaikka olis kuinka pienet niin ne on hyvät.
Mielenkiintoinen aihe ja mukava lukea muiden ajatuksia aiheesta! Itselläni rinnat kasvoivat silloin kuin muillakin eikä niitä sen enempää ajatellut. Rinnat olivatkin sitten ainoa asia itsessäni joihin olin nuorena tyytyväinen.
Nyt treenamisen myötäkään ne eivät ole pienentyneet, eivätkä ole muttuneet vaikka paino vaihtelisi.
Voin kerrankin sanoa olevani tyytyväinen!
täällä samaten yksi kohtalotoveri !
silloin murrosiässä kun rinnat alkoivat kehittymään olemattomista, odotin jotenkin innolla että ne kasvaisivat.. mutta sitten siinä ajan kuluessa huomasin että muiden rinnat olivat paljon kehittyneemmät kuin itselläni ja ahistuin asiasta todella paljon, koska ajattelin olevani outo. nyt 18-vuotiaana edelleen pienet tissit, eivät nämä ole tässä moneen vuoteen miksikään muuttuneet. olen kuitenkin siinä mielessä onnekas, että kukaan ei ole koulussa oikeastaan haukkunut tissejäni ikinä (okei, lukiossa isotissinen tyttö ivaillen vitsillä heitti minulle ja toisella pienempirintaiselle jotain turhaa tisseihi liittyen, johon sitten vastasin, että no ainakin itselläni on tavaraa mennyt enemmän aivoihin kuin tisseihin :D)
no mutta niin, edelleen rintani ahdistavat, vaikka esim poikaystäväni mukamas pitää niistä, mutta en jotenkin vain pysty sisäistämään sitä, että pienet olisivat muka kivat (huom en siis haluaisi mitään megatissejä, vaan sellaiset vähän isommat, joku B koko).
no mutta tähänkin asiaan vaikuttaa luultavasti se, että itsetuntoni on nykyään aivan nollassa ja kärsin luultavasti jonkinasteisesta syömishäiriöstä..
mutta tälläinen sekava anonyymiavautuminen tälläkertaa :D mukava lukea muidenkin kokemuksia ja sanni kiitos tästä kirjoituksestasi!
Mahtavaa Sanni!!! Olet taas rohjennut kirjoittaa asiasta, josta yleensä vaietaan. Kuulun itse isorintaisiin ja varhain kehittyneisiin. Nuorempana en pitänyt rinnoistani, koska koin olevani erilainen kuin muut (ja siitä myös huomauteltiin). Nykyäänkin (+30v.) suhtaautuminen omiin rintoihin on hieman ristiriitainen ja "vaihtaisin" rintani mielelläni pienempiin useistakin syistä, kuten: hartiakivut, kalliit rintaliivit ja tissit ovat "tiellä" urheillessa. Toisaalta voin olla iloinen, että minulla on rinnat, sillä olen seurannut läheltä kahden naisen kamppailua rintasyövän kanssa. En halua viestilläni vähätellä kenenkään ongelmia mutta toivon, että jokainen voisi joskus hyväksyä itsensä ja toiset sellaisena kuin olemme <3.
Näitä kommentteja lukiessa on ajatukset harhailleet menneisiin ja muistojen syövereistä palautuu moniakin tissitarinoita omasta elämästä. Muistin äkkiä, että aikoinaan lopetin e-pillereiden syömisen ja n. puoli vuotta sen jälkeen tajusin, että tissit on kasvaneet. Painoa minulle ei muuten tullut lisää. Olin jonkin aikaa tuskaillut kipeiden rintojen kanssa, kun tajusin, että nehän tursuaa ulos b-kupin liiveistä. Piti vaihtaa isompaan kuppikokoon ja kivut oli vain kasvukipuja. Olin tuolloin noin 26-vuotias.
Jotkut tuolla kirjoittelikin miesten monipuolisesta tissimausta. Luulenpa, että harva mies sanoisi mistään tisseistä, että yök. Vaikka joku tykkää isoista tisseistä, voi hän silti olla ihan yhtä innoissaan pinistä. Yksi miespuolinen kaveri totesi, että "tissit ku tissit, pääasia, että ne on" . Eli siis kaikki kelpaa kyllä.
Kiitos tästä postauksesta, joka sai samantien minut itsevarmemmaksi ja oloni normaaliksi - joku muukin on joutunut / joutuu kokemaan saman ! Olen 16 vuotias ja kehitykseni on jokseenkin myöhässä tai ainakin rinnoista sen huomaa. Välillä ahdistaa, kun vaatteet eivät tahdo istua päälle ja tuntuu poikien huomaavan vain tissittömyyden. Kerran seistiin kaverini kanssa ruokalan edessä, kun eräs poika tuli kolmentoimaan että "laudoista rakennetaan taloja". Silloin en kommentista pahemmin välittänyt, mutta myöhemmin olen sitä miettinyt. Ihastuin samaiseen poikaan vuotta myöhemmin ja nykyään keskustelen hänen kanssaa tisseistä aika useastikin ja hän on saanut minut tajuamaan, että nainen on parhaimmillaan tämän ollessa itsevarma. Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksymään rintojeni koon ja ihme kyllä, tuntuu kuin ne kasvaisivat ! Varmasti kasvavatkin, mutta asenteella on kyllä suuri merkitys. Bikinien käyttö tuottaa ongelmia edelleen, ahdistaa lähteä rannalle rinnakkaiden kavereiden kanssa täysin tissittömänä. Tämä postaus kumminkin paransi itsetuntoani ja uskon, ettö hyväksyn itseni taas entistä paremmin ! <3
Voihan tissit!
Itse en ole koskaan kriiseillyt rintojenki koosta, vaan suurin ongelma on aina ollut muoto.
En oikeastaan tarkalleen edes muista koska tissit ilmestyivät elämääni, mutta muistan jossain 16-vuotiaana tajuneeni, että ne eivät ole muuttuneet enää vähään aikaan. Nyt edelleen, 22 vuotiaana minulla on kummalliset teinitissit, joissa nännit ilmestyvät esiin vain kylmässä tai jos niitä asiakseen hiplaa. Olisin oikein mielelläni vaikka täysin litteärintainen, jos nännit vain eivät näyttäisi keskenkasvuisilta :/
Olen kuitenkin ihan periaatteesta päättänyt, ettei plastiikkakirurgia ole mikään vaihtoehto. En tahdo olla mukana tässä nykymaailman ilmiössä, jossa kaikesta ennen niin normaalista tehdäänkin yllättäen epäpuodostunutta ja väärää, ja kaikki pitää "korjata" näyttämään samalta. Kyllä minun pitää piru vie kelvata maailmalle tällaisena!
Joo sanoisin vaan sellaista asiaa että minua vähän ihmetytää tämä kauneuskirurgian ja silikonien hirveä lyttäys. Mun mielestä jos aikuinen nainen haluaa itseään varten rinnat ottaa eikä yritä niillä korjata jotain syvempiä itsetunto ongelmia niin siitä vaan. Jokaisen oma vartalo sen on ja siis oma valinta. Ihmetyttää, kun ensin sanotaan että kaikki pitäisi hyväksyä mutta heti jos joku ottaa/on ottamassa rinnan suurennuksen niin koko ihminen haukutaan maan rakoon ja hänen persoonallisuudestaan tehdään ihme johtopäätöksiä tämän asian perusteella. Mun mielestä muilla ei ole oikeutta mollata, tuomita ja yrittää puuttua valintoihin joita nainen tekee omaan vartaloonsa liittyen. Eivätkä kaikki rintojen suurennokset ole sellaisia pornotähti palloja. Kyllä niistä voi saada luonnolisenkin näköiset. Ei tarvitsisi olla niin hirveän enakkoluuloinen ja kärkäs tuomitsemaan. Mitenköhän nämä silikonirintoijen ulkonäköä haukkuvat suhtautuvat siihen, kun jotkut naiset joutuvat poistattamaan rintansa rintasyövän tai sen riskin takia? Pitäisikö heidän elää täysin ilman rintoja vai hankkia ne hirveän rumat silkkarit? Kaikki ei ole niin mustavalkoista ja on hyvä katsoa asioita monesta perspektiivistä.
Mutta se siitä, itse kirjoitus oli jees, hyvää työtä Sanni :)
Kirjoituksessasi oli kyllä paljon pointtia. Mulle tulee pään sisään ristiriitainen olo, kun samalla olen silikoneja vastaan (ainakin siis siinä 20-desin-pornotissit-mielessä, syöpäleikkauksessa rintansa menettäneen korjausleikkaus eri asia), mutta samalla olen kuitenkin kanssasi samaa mieltä siitä että jokainen päättäkööt vartalostaan eikä muilla ole näitä valintoja oikeutta tuomita tai mollata. Eli nämä rintansa "kaunistuttaneetkin" pitää hyväksyä. Ja hyväksynkin, mutta samalla siinä on se ikävä "sivukaiku", että hyväksymällä viestitän myös pitäväni ok:na ympäristömme asettamia ulkonäkö"raameja". Saikohan tästä selityksestä mitään selvää....
Mutta siis kirjoitit asiaa, ink. Asioilla on puolensa.
Niin no ainakin itselleni on ihan ok että joku ottaa silikonit, jos se tuntuu pitkän harkinnankin jälkeen hyvältä ratkaisulta ja tapahtuu ehdottomasti omasta halusta eikä vain jostain "näin muut hyväksyy mut paremmin" -tuntemuksista :)
Väitän silti, että aina ensisijainen ratkaisu tulisi olla itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, sillä silikonileikkausen jälkeen ei niitä omia tissejä enää saa samanlaisina takaisin. Ja onhan kyseessä kuitenkin leikkaus, jossa on omat riskinsä.
Itse olen lähinnä ajatellut, että jos yhtään pystyn itseni kanssa elämään tällaisena, en halua lähteä mihinkää leikkauksiin. Ei mahtaisi mennä kauaa, kun murehtisin jo seuraavasta "rumasta" kohdasta vartalossani, ja kierre olisi valmis :D
Sain esikoiseni huhtikuussa, joten olen imettänyt lähes viisi kuukautta. Täytyy se vain todeta, tissit ovat pilalla. Toki ne ovat kasvaneet pari kuppikokoa suuremmaksi, mutta nyt ne roikkuvat ja nännipihat ovat isot. Aivan järkyttävät. Kirsikkana kakun päällä on raskausarvet.
Olen lukenut blogiasi pitkään, ja tämä on ensimmäinen kerta kun kommentoin. Kiitos hienosta tekstistä ja siitä, että uskalsit tarttua näin herkkään aiheeseen. Kirjoitin jo aiemmin pitkän kommentin ja deletoin sen, mutta luettuani nimimerkki inkin kommentin oli pakko tulla naputtelemaan pääkohdat uudestaan. Minulla ei ole ikinä ollut suurempia ongelmia rintojeni suhteen (ne ovat kokoa 75a mutta kuitenkin sievät). Sen sijaan minulla on yksi perinnöllinen "vaiva", jonka vuoksi olen kärsinyt suunnattomista itsetunto-ongelmista ala-asteiästä lähtien. Nyt nuorena aikuisena olen päättänyt, että surkuttelu (jota olen omien ajatusteni lisäksi saanut osakseni jopa sisaruksiltani) saa jäädä, ja olen menossa plastiikkakirurgille korjaamaan "ongelman". Olisi tosiaan mielenkiintoista kuulla, miksi silikonirinnat (ja siis ylipäänsä kauneusleikkaukset) tuntuvat olevan monen mielestä niin ällöttäviä ja/tai halveksuttavia? Miksi on hyväksyttävää mennä kauneusleikkaukseen onnettomuuden tai sairauden jälkeen, mutta geeniperimään sattunut "vahinko" täytyy vain kestää ja kärsiä? Eikö fraasi "jokainen on hyvä sellaisena kuin on" koskekaan kaikkia, myös ulkonäköään muutelleita?