Kesäni Ahvenanmaalla alkaa olla lähenemässä loppuaan. Viikonloppuna jätän saaren taas vähäksi aikaa taakseni ja palaan - tosin vain viikoksi, sittenhän tie viekin jo Välimerelle - mantereen arkeen.

Haluan vielä näinä viimeisinä kesäpäivinä jakaa kanssanne muutamia muistoja ja hetkiä saariston kesästä.

Tänä kesänä olen kokenut monia "ekoja". Vaikka historiani Ahvenanmaan kanssa alkaa jo 10 vuoden takaa ja olen kolunnut saarta kärjestä kärkeen, on jäljellä yllättävän monia must-paikkoja joissa jokaisen Ahvenanmaan ystävän tulisi vierailla. Tänä kesänä olen saanut ruksattua listaltani mm. Nauticalin, Pub Stallhagenin ja Viikinkimarkkinat.

Kesän kiinnostavin vierailukohde oli kuitenkin ehdottomasti Sälskärin majakka. Olen jo monen monena kesänä yrittänyt järjestää itseäni retkelle majakalle, mutta koska sinne pääsemiseen vaaditaan auto, on retken toteuttamisella ollut haasteensa. Joo - siis itse majakallehan ei tietenkään pääse autolla, mutta ensin täytyy hankkiutua Skarpnåtön laiturille Hammarlandiin josta venekuljetukset Sälskärille lähtevät. :)

Heinäkuun lopussa sain tilaisuuden päästä Sälskärin retkelle Ahvenanmaan matkailutoimisto Visit Ålandin järjestämänä. Minulle ja Mr Karkkipäivälle vuokrattiin auto RBS:n kautta (Ahvenanmaalla on vain yksi ainoa autovuokraamo, joten jos kaipaatte Ahvenanmaa-visiitillänne autoa niin sellaisen saa RBS:ltä), ja huristelimme eräänä kauniina keskiviikkoiltana Skarpnåtöön jonne on Maarianhaminasta puolen tunnin ajomatka.

Venematka Skarpnåtöstä Sälskäriin kestää noin puolitoista tuntia, ja se taittuu polkupyörälautta M/S Silvanalla.

Saariston nopeasti muuttuva sää näytti taas persoonallisuutensa - Hammarlandissa ihanasti lämmittänyt aurinko päätti jäädä selkämme taakse, ja majakalle saapuessa taivas oli harmaa ja pilvessä. Se oli vähän harmi, sillä retken ohjelmaan kuului iltapicnic kallioilla. Meidän kohdallamme picnic jäi väliin, sillä saimme seuraksemme Sälskärille myös sateen.

Retken oppaana toimii Bengt Häger, joka on kasvanut Sälskärillä ja kertoo eläytyen tarinoita elämästä majakkasaarella. Bengtin isä toimi Sälskärillä majakanvartijana 20-luvulta 40-luvulle.

Majakka rakennettiin vuonna 1868 ja oli toiminnassa vuoteen 1948. Tänä päivänä saari on tietysti asumaton, mutta ennen vuotta 48 majakassa oli miehitys ympäri vuoden.

Majakanvartijoiden aikoina saaressa oli elämää kuin pikkuisessa kylässä. Bengtin lapsuudessa siellä asui kaksi perhettä, eikä kuulostanut yhtään siltä että Bengtillä ja kavereillaan olisi ainakaan ollut tylsää Sälskärillä...! Oli hurjan kiehtovaa kuulla Bengtin tarinoita elämästä  majakanvartijan poikana. Katsoessa tämän päivän autiota Sälskäriä tuntui, kuin Bengtin kertomukset tulisivat toisesta maailmasta.... Ja niinhän ne tavallaan tulivatkin.

Majakka on 30 metriä korkea, ja ensin mietin että uskallanko edes kiivetä sinne. Onneksi portaat ovat "kiinteät" eli kiivetessä ei näe pudotusta alas. (Sellaiset raput on oikeasti pahat joiden läpi näkee alas syvyyteen.... ^_^)

Pääsin kuin pääsinkin ylös pienten lepotaukojen saattelemana (salilla käynti ei valitettavasti näy aerobisessa kunnossa, öhm), ja perillä odotti yllättävä näky. Voi miten pieni majakan lamppu onkaan....! Uskomatonta että näin pienestä lampusta lähtee niin voimakas valo..!

Voiko tätä maisemaa katsellessa kuvitella, että joskus saaren on täyttänyt elämä ja rantakallioilla ovat kaikuneet lasten äänet..?

Kaunista, ja vähän haikeaa.

Palasimme veneelle ja osa retken osanottajista taisteli urheasti vilua vastaan ja istui kallioille picnic-koreineen. Me misterin kanssa pujahdimme veneeseen suojaan sateelta heti kun lankku laskettiin. :)

Paluumatka kului laivan "sisäkajuutassa". Löysimme huopia joihin kääriydyimme ja huvitimme itseämme ottamalla irvikuvia kameralla. Söimme eväitämme, nauroimme ja juttelimme ja oli jotenkin ihanan tunnelmallista. Paluumatkalla pysähdyimme vielä Getankin laiturilla, ja koska veneessä tuli vietettyä yhteensä melkein neljä tuntia, tuntui kuin olisi käynyt jossain kaukanakin.... Ja niinhän me kävimmekin, 40-luvun muistoissa...! ^_^

Ihana retki jota voin lämpimästi suositella. Bengtin henkilökohtaiset tarinat tekevät vierailusta jotenkin erityisen koskettavan.

Toivottavasti ensi kerralla saisi nauttia eväskorinkin auringon lämmittämillä kallioilla...!

- Sulla on isot tissit. Saako niitä puristaa?

- Purista ja kuole.

- Oikeesti?

- No ihan #%@$ oikeesti!

”Leilan” (ystäväni ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään) rinnat alkoivat kasvaa 10-vuotiaana. Noihin aikoihin ei liity mukavia muistoja. Sukujuhlissa sedät ja tädit saattoivat ihan pokkana kommentoida kaikkien kuullen että ”Katsos, onpas Leilan rinnat kasvaneet!” ”Leila, sinullahan alkaa jo olla rinnat”. Miltä tuntuu 10-12-vuotiaasta kuulla tällaista? Leila kertoo noiden nöyryyttävien tilanteiden kummittelevan vielä tänäkin päivänä mielessään. Miten aikuiset kehtaavat nolata lasta tuolla tavalla?

Yläasteaikoina Leila ei todellakaan kokenut olevansa se minun näkökulmani lucky bastard, vaan ”ällöttävä läski”. ”Vain läskeillä on tissit”, hän kertoo ajatelleensa silloin. No, läskiksi ei Leilaa minun muistojeni mukaan kutsuttu, mutta huomiota hänen rintavarustuksensa kyllä sai. Pojat kokivat oikeudekseen huomautella ”isoista tisseistä” ja puristella niitä suunnilleen ohi kulkiessaan.

Hämmentävää kyllä, tämä käytös ei tunnu rajoittuvan murrosikäisiin poikiin, vaan Leila on saanut aikuisiälläkin tottua baareissa käsiksi käyviin miehiin. Heidän järjenjuoksunsa tuntuu kulkevan rataa; ”Tuossa on nainen jolla on isot rinnat, koska rinnat ovat esillä niin niihin saa varmasti myös koskea”. Leila ei mitenkään pukeutumisellaan halua korostaa rintojaan, eikä mene baareihin syväänuurretuissa, rintavakoa tarjoavissa ”tissipaidoissa”. Suuret rinnat ovat kuitenkin käpälöijien mielestä tarpeeksi tyrkyllä ihan tavallisissa topeissakin, ja kun rintoja ei oikein voi kätkeäkään, niiden vetämän huomion – ja röyhkeiden fyysisten kajoamisten – kanssa on vain elettävä.

Leila kertoo, että jopa tuttavapiiristä löytyy ihmisiä, jotka saattavat muka huumorilla kommentoida hänen rintojaan, tai koskea niihin.

Voin itse vain kuvitella miten kiusalliselta ja inhottavalta tuollainen tuntuu. Pienirintaisuutta ei sentään kukaan aikuisiällä ole enää kommentoinut – saati sitten että joku (no, miestäni lukuunottamatta, heh) yrittäisi koskea rintoihini…!

Leilan rinnat ovat tätä nykyä kokoa 75F, eikä rintojen koko tee vaatehankintoja helpoksi. ”Olisko kerrankin nautinto ostaa edulliset, sopivat liivit vaikka tuosta viereisestä tavaratalosta, juu ei…” Mukavat, sopivat rintaliivit isorintaiselle saa Leilan mukaan alkaen sadalla eurolla, ja valikoima perusliikkeissä on onneton. Mikä olisi Leilan ihannekoko, jos hän saisi päättää? "75D tähän kroppaan. 60B utopiakroppaan....."

Leila tykkäisi käyttää paitapuseroita, mutta on mahdotonta löytää kokoa joka menisi rintojen kohdalta kiinni ja olisi samalla muualtakin istuva. ”Tavan normivaatteet ei vain toimi ison rintavarustuksen kanssa ja harva vaate näyttää kivalle. Tai ehkä vois näyttää, mutta kun en muutenkaan ole mikään 40-kiloinen.”

Kysyn, onko Leila koskaan harkinnut rintaleikkausta. Vastaus on tiukka ei, sillä ajatus ’veitsen alle joutumisesta’ on Leilalle vastenmielinen. ”Tiellähän nämä periaatteessa aina on, mutta ei selkävaivoiksi asti.”

Leila myöntää, että toisten naisten (kuten julkkisten) ”nättejä rintoja on ihan kiva kattella”. ”Useimmat näyttää niin sopusointuisilta… no jee, photoshop varmaan…! Mutta kyllä mä myönnän kateellisena katsovani jonkun pientissisen alusvaatehankintoja. Voi kun minäkin voisin sellaiset mitättömät pitsihärpäkkeet laittaa..”

Niin ne voi ajatukset olla toisella aivan päinvastaiset..! Omassa mielessäni ne naiselliset ”pitsihärpäkkeet” ovat aina olleet juuri isompirintaisten ihanuuksia. Ylipäänsä, kun itse omistaa rinnat jotka eivät käytännössä edes mitään tukea tarvitsisi, rintsikat ovat aina tuntuneet ”normi- ja isorintaisten”, ehm, ”etuoikeudelta”.

Annan Leilan lukea oman tissitarinani. Ystäväni kommentti saa minut vähän haikeaksi hänen puolestaan. ”Sää nyt sentään tykkäät ittestäs tässä iässä, mää vielä oottelen sen tapahtuvan”, hän sanoo.

Haluaisin sanoa ystävälleni jotain, mutta en tiedä mitä. Haluan uskoa, että kyllä se vielä tapahtuu, kyllä hänkin joskus vielä tykkää kropastaan. Jonain päivänä joku vaatesuunnittelijanerokin keksii vihdoin kauniisti istuvia vaatteita rehevämuotoisille. Mutta kuulostaako tämä liian "marcobjurströmiltä"...? Jotkut ihmiset varmasti elävät koko elämänsä vain puolityytyväisinä tai -tyytymättöminä vartaloonsa. Saattaa olla hemmetin ärsyttävääkin jos joku tulee siihen lepertelemään että "Kyllä sä vielä joku päivä"... En halua holhota.

No, Leila on kuitenkin aivan upea minun ja monen muunkin silmissä. Me emme tietenkään voi kokea suurten rintojen ikäviä puolia konkreettisesti, mutta näemme jotain muuta mitä Leila ei ehkä itse näe.

Kiitokset Leilalle että tulit mukaan jakamaan tarinasi.

Seuraavassa osassa kuulemme ajatuksia toiselta hyvältä ystävältäni, jonka rinnat ovat imettäneet kaksi lasta.

Esittelyssä kesäkuussa kauppoihin ilmestynyt, rasvoittuvalle ja epäpuhtaalle iholle tarkoitettu Maybellinen Dream Pure BB Cream. Sain voiteen testiin kahdessa sävyssä L'orealilta.

(Heheh, kaikki varmaan odottaa vain sitä "Neiti 75F" -postausta ja huokaa syvään kun tuleekin kosmetiikkaa... :D Noo, ehkä laitan "tissiystävän" eetteriin sitten illalla! ;))

Dream Pure BB-voide sisältää peräti 2% salisyylihappoa, mikä on sallittu maksimipitoisuus BHA:ta iholle jätettävissä kosmetiikkatuotteissa. Salisyylihappo vaikuttaa alkaen 0,5% pitoisuudella, joten Dream Puren aktiiviainemäärä kuulostaa lupaavalta! Jotenkin aika yllättävääkin, että halpaan markettituotteeseen todella laitetaan oikeasti vaikuttava määrä mainostettua aktiiviainetta.

Kertauksena salisyylihaposta (eli BHA:sta eli beetahydroksihaposta): se on tehokas keratolyytti eli kuorii ihoa kemiallisesti, pääsee myös ihohuokosten sisään toisin kuin AHA-happo, vähentää tulehdusta ja toimii anti-mikrobisesti. Kaiken kaikkiaan siis erinomainen raaka-aine rasvoittuvalle ja epäpuhtauksiin taipuvaiselle iholle - mutta myös kaikille ihotyypeille.

Dream Pure BB:tä on saatavilla kahta sävyä: hieman pinkkiin taittava Light ja harmaan-beige Medium.

Minun ruskettuneelle iholleni Medium'kin on hitusen liian vaalea, mutta kyllä se sinne uppoaa eikä näytä toivottoman epäluonnolliselta. :)

Dream Puren kokoonpanosta löytyy rasvoittuvan ihon tyypillisenä ainesosana myös kaoliinia eli savea, joka imee iholta ylimääräistä kiiltoa. Muuten Dream Puren inci näyttääkin hyvin tyypilliseltä meikkipohjan ainesosacocktaililta; silikoneja ja mineraaliöljyä tuomassa liukuvuutta ja hyvää levittyvyyttä, glyserolia tuomassa kosteutta ja peruspaksuntajia tuomassa voiteeseen sopivaa koostumusta. Ja tietysti väripigmenttejä.

Ehkäpä hieman yllätyin siitä, että epäpuhtaalle iholle tarkoitettuun tuotteeseen laitetaan yhdeksi voidepohjan pääraaka-aineiksi mineraaliöljyä (isododecane), joka kuitenkin tunnetaan (siis ihan tutkitustikin) potentiaalisena ihon tukkijana. Sarahin makeover -postauksen kommenteissa muutama teistä jo kertoikin ihon menneen Dream Pure BB:stä näpyille. Hyvää palautetta Maybellinelle, kun kyseessä on kuitenkin tuote jonka pitäisi päinvastoin puhdistaa ihoa...! Ja salisyylihapon pitoisuudenkin pitäisi tukea sitä.

Dream Pure BB on koostumukseltaan ohutta ja peittävyydeltään aika läpikuultavaa. Maybellinen "normi"-BB:tä en ole kokeillut, joten siihen en osaa Pure-versiota verrata.

Odotin pinnan jäävän mattaisemmaksi, kun kyseessä on rasvoittuvan ihon tuote, mutta kyllä tämä jää sen verran kostean näköiseksi että koen tarvitsevani puuterin päälle. Myös sormilla koskettaessa pinta on kostean tuntuinen minuuttienkin kuluttua levityksestä. Kokeilin yksi päivä testinomaisesti olla ilman puuteria, ja iltapäivän kuntosalisessioon mennessä koko meikkipohja tuntui haihtuneen. Puuteria tarvitaan siis myös kiinnittämään Dream Pure.

Sellaisen huomion tein, että Dream Pure kannattaa ehdottomasti levittää sormilla siveltimen sijaan: käytin Sarahin meikkauksessa sivellintä (laitoin hänelle Dream Pure Lightin pohjaksi), ja voide vain pyöri ja pyöri enkä meinannut millään saada siveltimen jälkiä häivytetyksi. Ihon pinta jäi myös aivan erityisen kosteaksi, kun osa voiteesta ei päässyt imeytymään sormiin.

Sormilla levittäessä jälki on kuitenkin kaunista ja ihon pinta jää luonnollisen, ei-meikatun näköiseksi. Kun pinnan puuteroi, pohja kestää nättinä ja siistinä koko päivän. Minun ihoni ei myöskään ole reagoinut tukkeutumilla tai muutenkaan.

Tässä vielä kuvia eilispäivän meikistä jossa pohjana Dream Pure BB Medium.

(Grrr - hymyile, tyttö, hymyile kuvissa...! :))

Kokeilin silmiin Yves Rocherin kesämeikkilookin värejä.

Tein meikin Sleek Original -paletin sävyillä, paitsi sisänurkkaan käytin Yves Rocherin omenanvihreää kynää.

Kuvavertailua: Canon.....

...ja aina punertavampi Olympus. :)

. . .

Summa summarum:

Maybellinen Dream Pure BB Cream on kevyt, läpikuultava ja miellyttävän - mutta samalla myös hyvin tavallisen ja ei-erityisiä-tunteita-herättävän - tuntuinen meikkivoide. En sano "sävytetty kosteusvoide", mihin kategoriaan BB-voiteet kuuluvat, sillä minusta tässä voiteessa ei ole tarpeeksi kosteustehoja että se riittäisi kosteusvoiteen asemasta muille kuin rasvoittuvalle ihotyypille. (Tai kesällä menee kyllä minunkin normaalilla ihollani, mutta talvella alle olisi varmasti pakko laittaa kosteusvoide).

Salisyylihappopitoisuuden kannalta Dream Purella on oikeasti potentiaalia hoitaa ihon epäpuhtauksia ja tehdä ihosta säännöllisesti käytettynä kirkkaampi ja puhtaampi. Yksilölliseksi muuttujaksi jää sitten se, kenen iho reagoi negatiivisesti mineraaliöljyyn tai mahdollisesti silikoniin, jolloin salisyylihapon hyvät vaikutukset saattavat kumoutua.

Vielä kertauksena sekin, että silikoninhan pitäisi olla täysin ihoneutraali ainesosa, kun taas mineraaliöljyn on tutkitustikin havaittu aiheuttavan huokosten tukkeutumista yli 5% pitoisuuksilla. Siis niillä, joiden iho on herkästi tukkeutumaan taipuvainen. Mitään ei kannata koskaan yleistää - toisten iho voi hyvin vaikka sille levittäisi joka ilta lusikallisen voita! ;)