Totaalisesta ruokavaliomuutoksestani on nyt kaksi ja puoli vuotta. Se on varmaan suurin elämäntapamuutos mitä olen koskaan tehnyt ja olen hurjan iloinen että se todella jäi pysyväksi. Liikunnan ujuttaminen elämääni on toinen tärkeä asia, mutta se ei valitettavasti ole lainkaan yhtä nautinnollista kuin ruoka. :p
Minulle nykyinen ruokavalioni on jo niin luonnollinen osa arkea että sitä ei enää ajattele minään erityistä suunnittelua tai pähkäilyä vaativana asiana. Hämmästynkin aina kun joku kaveri kysyy, ”Mutta mihin ravintolaan sun kanssa voi edes mennä kun syöt niin oudosti..?” Kyllähän jokaisessa ravintolassa on kalaa ja kasviksia..! :D
Moni tuntuu tekevän vähähiilihydraattisesta ruokailusta monimutkaisemman kuin se onkaan, hyvänä esimerkkinä äitini joka ei edelleenkään ymmärrä lainkaan mihin ruokavalio perustuu. ”Etkö sinä siis syö edes jäätelöä?” hän kysyi viimeksi jouluna.
Toki ruokavalioon liittyvät rajoitukset saattavat ärsyttää tai ihmetyttää ihmisiä. ”Mitä väliä jos otat yhden pullan?” ”Kamoon, siinä on vain vähän couscousia..!” Etenkin joitain ihmisiä tuntuu vaivaavan, jos hoikka ihminen haluaa karsia herkut ruokavaliostaan. Vaikka enhän minä niitä ole karsinut – vain vaihtanut toisenlaisiin herkkuihin!
Arvelen, että valtaosa ihmisistä ainakin täällä Suomessa syö suhteellisen terveellisesti ja monipuolisesti. Perinteinen lautasmalli lienee juurtunut aika monen päähän kouluajoilta. Useimmat tuntemani ihmiset syövät monipuolisesti kalaa, lihaa, kasviksia, hedelmiä ja maitotuotteita. Monet ovat myös tottuneet säännöllisiin ruoka-aikoihin jo lapsesta saakka.
Minun kohdallani ei ollut näin.
Olen kasvanut eineksillä, muroilla ja voileivällä. Lapsena olin aina vähän haikeana kun kaverit lähtivät pihaleikeistä kotiin. ”Meillä on ruoka kuudelta”.
Meillä otettiin jääkaapista jotain kun tuli nälkä. Perunoiden, kastikkeen ja lihapullien sijaan meillä syötiin sellaisia ruokia kuin talkkunaa ja leipäpöppää. Tai hilloviiliä ja riisipiirakoita. (Ai mitä on leipäpöppä? Murretaan näkkileivästä paloja lautaselle, kaadetaan päälle kuumaa maitoa ja viimeistellään voinokareella. Voilá – lämmin ruoka.)
Opin ”laittamaan ruokaa” siinä vaiheessa kun opin keittämään riisiä ja makaronia. Yläasteella lämmin ruokani oli aina makaronia tai spagettia valmiskastikkeilla – ehdottomat lempparit olivat Blå Bandin metsäsienikastike ja Barillan oliivikastike. Riisiä söin vähän harvemmin, ja sitä aina pakastealtaan wok-vihannesten kanssa. Lukioaikoina mukaan tulivat myös nuudelit.
Olen ollut kala-kasvissyöjä 14-vuotiaasta saakka. Kalaa tai muutakaan proteiinia en kuitenkaan juuri kotioloissa syönyt, mitä nyt joskus kalapuikkoja tai muita pakastealtaan paneroituja seitivirityksiä.
En myöskään oikein syönyt kasviksia, mikä teki minusta vähän erikoisen kasvissyöjän. Söin kasviksia lähinnä paprikan ja tomaatin muodossa voileivän päällä tai sitten niitä riisin kylkeen paistettuja pakastevihanneksia. Salaattia en syönyt kotioloissa koskaan. Myös lisukkeina kasvikset jäivät usein lautaselle – jos esimerkiksi kalaa ei tarjoiltu ravintolassa perunan vaan parsan kanssa olin ihan että ”Miten tämän voi edes syödä..?”
* puistelee päätään *
Muistan kerran kysyneeni kotitalouden opettajalta miksi ihminen ei voi syödä pelkkää leipää. Olin vilpittömän ihmeissäni siitä, miksi ihmiset jaksavat valmistaa lämmintä ruokaa erilaisin lisukkein. Mielestäni voileivän päälle kasatut täytteet ajoivat saman asian. Opettaja meni muistaakseni aika hiljaiseksi.
Parikymppisenä kärsin niin hurjasta turvotuksesta ja muista vatsavaivoista että kävin ravitsemusterapeutilla. Minun todettiin syövän liian yksipuolisesti ja proteiiniköyhästi. (Aijaa? :D) Terapeutti käski lisätä kasvisten ja proteiininlähteiden määrää. En jaksanut. Lyhyellä aikavälillä tuollainen muutos ei vaikuttanut olooni mitenkään eikä motivoinut kokonaisvaltaiseen muutokseen. Palasin pussikeittojeni ja voileipieni pariin.
Fast-forward vuoteen 2014. Lautaseni täyttyvät kasviksista, kalasta, juustosta ja kananmunasta. Täytetyn patongin tilalla on lämminsavulohta ja höyrytettyä parsakaalia. Syön tofua kermaisessa kookoskastikkeessa. Odotan vesi kielellä aamuista munakastani vihreällä salaattipedillä. Blå Bandit ovat jääneet kaupan hyllyyn ja valmistan sienikastikkeen itse.
Miksi juuri vähähiilihydraattinen ruokavalio lopulta käänsi kelkan? En todellakaan väitä, että kaiken leivän, riisin ja pastan poisjättäminen on ehdoton edellytys nykyiselle hyvinvoinnilleni. En kuvittele hetkeäkään ettenkö voisi aivan hyvin nauttia niitä edelleen kohtuullisissa määrin. Ruokaremontissanihan on pohjimmiltaan kysymys syömäni ravinnon monipuolistamisesta ja ilon löytämisestä ruoan laitossa.
Niin. ”Mitä väliä siis jos otat yhden pullan?” On sillä väliä. En halua ottaa pullaa tai syödä viljapastaa edes kerran kuussa. Enkä taipua ”Tässä kakussa on vain ihan pikkuisen sokeria” –kompromisseihin.
Luonteeni on hyvin joko-tai-painotteinen, ja minulle sopivat selkeät rajoitukset. Viihdyn ääripäissä. Keskivaiheille jääminen ei vain ole… minua. Toinen vahva piirre on addiktoituminen. Koukutun helposti eri asioihin jolloin niiden ”kulutusta” on vaikea kontrolloida.
Vhh-ruoka johti pysyvään elämäntapamuutokseen koska sillä oli nopea, selvästi havaittava ja kokonaisvaltainen vaikutus - toisin kuin ”Alat vain syödä enemmän proteiinia” –neuvoilla. Se motivoi. Vhh toi myös mukanaan luovuuden elementin ruoanlaittoon, mikä oli kohdallani varsin ratkaisevaa. Yhtäkkiä ruoanlaitosta tuli hurjan mielenkiintoista. Alun haasteista selviäminen ja uuden makumaailman löytäminen oli palkitsevaa ja ruoan merkitys vaihtui "välttämättömästä pahasta" inspiroivaksi harrastukseksi.
Ei leivän ja makaronin yhdistäminen nykyiseen ruokavaliooni järkevinä määrinä varmasti vaikuttaisi terveyteeni mitenkään, mutta en vain halua niitä enää takaisin. En tarvitse niitä enkä näe mitä etua vanhojen riippuvuuksien mukana roikottaminen toisi.
Sitä paitsi parsakaalista on tullut minulle uusi "pasta". ;) Söisin sitä vaikka joka päivä. :)
Toisessa ääripäässä minulla on hyvä olla, ja sehän on tärkeintä.
.
Millaisia elämäntapamuutoksia teidän elämäänne mahtuu?
Esimerkkiruokaviikko ennen ja nyt.
Illan The Soap And The Beautiful -jaksossa Ma Provence vastaa edellisessä postauksessa esittämääni vihjaukseen siitä, ettei hän pelaa saippuakilvassa ihan puhtailla jauhoilla käyttäessään aseenaan sulfaatteja.
"En ole väittänytkään olevani aitoa saippuaa!" Ma Provence julistaa. "Olen palashampoo! Ja vastaan vieläpä noin kahta pulloa tavallista shampoota."
Okei, selvähän se. :)
Ma Provence -"saippuan" määritelmää kommentoi minulle sähköpostitse Ma Provencen maahantuoja. Makes sense, kiinteä shampoo = palashampoo. Kuitenkin kaikki kiinteät hiustenpesusaippuat kutsuvat itseään palashampooksi. Loogisempaa olisikin, että hiustenpesuun tarkoitetut aidot saippuat vaihtaisivat nimensä vaikka hiussaippuoiksi. ;P Eipähän tulisi sitten sekaannuksia. :)
PALASHAMPOOPÄIVÄKIRJA 10.1.2014
Hiukset tuntuivat likaantuvan edellisen Ma Provence -pesun jälkeen nopeammin kuin tavallisesti, tai sitten pesu ei vain poistanut kaikkea likaa. Minulla olikin viimeksi hiuspohjassa kolmen päivän rasvakertymät ja lisäksi reippaasti kuivashampoota ja hiuskiinnettä. Ehkä se oli Ma Provencelle vähän liikaa..?
Tiedä häntä, mutta tänään MP vaahdottui hiuksissa paljon nopeammin kuin viimeksi. Saatoin jälleen fiilistellä ihaillen vaahdon erittäin kermaista ja liukasta koostumusta. Todella hyvän tuntuinen. Tuntuu myös hämmästyttävältä, miten sama tuote voi tehdä tyvestä niin meganarskuvan samalla kun pituudet jäävät sileiksi ja selviksi. Hiukset ovat kuivuttuaan samanlaiset kuin viimeksi - sileät mutta mielettömän sähköiset.
En käyttänyt hoitoainetta, enkä aio käyttää koko Ma Provence -testijakson aikana. Tämäkin on muuten todella poikkeuksellista - en kykene muistamaan kuin pari-kolme kertaa viimeisen 20 vuoden ajalta jolloin olisin pessyt hiukset ilman hoitoainetta (syksyn oopperan etikkahuuhtelu lasketaan hoitoaineeksi ;)). Kokeilu se on tämäkin... Hoitoaineettomuus on tälle naiselle yhtä eksoottista kuin hiustenpesu palalla! :)
P.S. Lukijoissa on näemmä niitäkin jotka eivät voi sietää näitä palashampoopäivityksiä kun aivan välittömästi sekä tämän että edellisen päivityksen jälkeen katosi yksi Karkkipäivän Facebook-seuraaja..! :D Ehkä tää mun Boldis-huumori on vähän huonoa ^_^
Ostin marraskuussa kaksi uutta ruskeaa nestemäistä eyelineria. Tässä vähän tarinaa niistä. :)
Sokoksen We Care Icon -merkki on pysynyt minulle ilmestymisestään saakka etäisenä, ja tämä eyeliner on ensimmäinen tuote jota olen merkiltä kokeillut. (Off topic mutta tuo nimi 'We Care Icon' on minun mielestäni hyvin omituinen... "Me välitämme ikoni"...?)
Maybellinelta taas olen käyttänyt meikkejä vaikka kuinka. Tykkäsin kovasti vanhasta Line Definer -tussista, joka sitten harmillisesti vaihdettiin tähän "lötkötussi"-versioon. Tai harmillisesti ainakin minun näkökulmastani, pidän jämäköistä tusseista enemmän kuin joustavista lötköistä.
We Care Iconin eyelinerissa on ohut sivellinpää, ja tuote on sellaista kevyen "emulsiomaista", vaikea kuvailla mutta ei vesimäisen nestemäistä vaan vähän paksumpaa. Sitä on mielestäni helppo hallita ja rajaus levittyy siististi karkaamatta luomen epätasaisuuksiin niinkuin hyvin nestemäisillä tuotteilla on vaarana.
Jälki on erittäin tummaa niinkuin kuvasta näkyy, kuivuttuaan lähes mustanruskeaa. Kuivuu täysin mataksi.
Maybellinen ruskean linerin sävy on vähän vaaleampi, selkeämmin ruskea. Jälki on hieman kiiltävää.
Lötkötussilla rajatessa piirtoa ei ole ihan niin helppo hallita kuin ohuella siveltimellä tai jämäkällä tussilla, ja rajauksesta tulee käytännössä aina vähän paksumpi ja ei-niin-tarkkarajainen. Etenkin siiven loppuosasta on vaikea saada terävää tämäntyyppisellä eyeliner-kärjellä. Maybellinen Liner Expressin massa on aika vetistä, mikä myös vaikuttaa jäljen hienoiseen epätarkkuuteen.
Nyt parin kuukauden käytön jälkeen Liner Express on jo alkanut kuivahtaa ja massa hieman kökkööntyä. We Care Iconissa ei mitään muutoksia.
Kerroin aiemmin, että Laveran nestemäisessä eyelinerissa on kaikkein ohuin sivellinkärki minkä tiedän. Ja on edelleen. We Care Iconin sivellin on myös todella ohut ja erittäin hyvä, mutta ihan yhtä ohuenohutta jälkeä kuin Laveralla en saa sillä tehtyä. Mikä ei tietenkään tarkoita että toinen olisi sillä perusteella toista parempi :) Ihan vain vinkkinä sitä Mahdollisimman Ohutta eyeliner-sivellintä etsivälle.
Maybelline-rajauksen päälle muuten tarttuu luomiväri erittäin hyvin sen kevyesti "tahmeaksi" jäävän pinnan ansiosta. Luomivärillä voi kivasti tuunata rajausta, levittämällä päälle esimerkiksi metallisen ruskeaa puuterimaista luomiväriä saa tosi kivasti välkehtivän tuloksen, samalla kun rajaus silti pysyy tummempana ja selkeämpänä kuin pelkällä luomivärillä tehtynä. Täysin mattaisiksi kuivuvien eyelinerien päälle luomiväri ei tartu yhtä hyvin.
Kuriositeetti: aloin käyttää mustaa rajausta vasta vuonna 2006..! Siihen saakka käytin vain ja ainoastaan ruskeaa, jopa maskarassa. (Ja kaukaisessa menneisyydessä myös sitä kuuluisaa sähkönsinistä... :D) Musta on kova väri ja sopii vaalealla henkilöllä parhaiten värikkäiden meikkien raamittajaksi. En voinut kuvitellakaan käyttäväni mustaa ennen kuin löysin meikkiini värit.
