Seglinge.

Pikkuinen saari Kumlingen kunnassa, Ahvenanmaan itäisessä saaristossa.

Kuka aavistaisi mitä traumoja tämäkin paikka voi jollekulle aiheuttaa.

Asukasluku: 40. Tai melkein, seglingeläisten mukaan.

"Olisi helppoa esitellä jokainen seglingeläinen, meitä ympärivuotisia asukkaita on nimittäin vain vajaat 40. Pääset tutustumaan meihin vierailullasi saarellamme. Tapaat meidät kaupassa, venesatamassa, jalkapallokentällä ja uimarannalla sekä kyläteillä. Tule juttelemaan niin saat kuulla enemmän elämästämme Seglingessä. Neljä meistä on lapsia, yhdeksän työikäisiä ja puolet eläkeläisiä."

Näin kerrotaan Seglingen kotisivulla. Voiko taas muuta sanoa kuin sympaattista.

Ahvenanmaalaisista työkavereistani peräti kaksi on Seglingestä. Toisen heistä kynnenkasvatusprojektia ihasteltiin viime kesänä ;)

Onko Seglingessä jotain nähtävää? Kannattaako siellä käydä? kysyin työkavereiltani.

"Javisst, javisst!"

"Det finns ju en jätte fin naturstig där", sain kuulla. Siellä on hieno luontopolku. "Hela 7 km lång. Den måste ni gå! Du som tycker om att vandra".

Luontopolku esitettiin minulle niin upeana kohteena että sinnehän oli päästävä.

Viime lauantaina teimme retken Seglingeen.

Matka Maarianhaminasta kestää lyhimmillään 2,5 tuntia. Ensin tunnin ajomatka Hummelvikin satamaan Vårdöön ja sieltä 1,5 tunnin lauttamatka Kumlingeen. Saanen muuten suositella kaikille kotiseutumuseoiden ystäville jäämistä ensimmäisellä pysäkillä Enklingessä, josta löytyy mielestäni todellinen kätketty helmi - Hermasin museotila, laatuaan Suomen viimeinen täysin säilynyt, alkuperäisellä paikallaan sijaitseva  museotila. Kävin siellä ensimmäistä kertaa viime kesänä ja paikka on aivan äärettömän kiinnostava.

Seglinge sijaitsee todellakin "off the beaten track". Kumlingen pääsarelle saavuttuaan on vielä ajettava saaren halki (noin 15 minuutin matka) ja otettava lossi Seglingeen (ylitys noin 10 minuuttia).

Vihdoin perillä!

Pilvisenä alkanut päivä alkoi kirkastua ja pilvet väistyivät. Katoimme picnic-lounaan tienpientareelle mitä idyllisimmän maalaismaiseman keskelle, lähelle vaelluspolun starttia. Ah. Harmaan viikon jälkeen tuntui vihdoin kesäiseltä, vaikka ilmassa oli edelleen koleutta.

Ravittuina lähdimme taittamaan luontopolkua. Me = minä, äiti ja Mr. Karkkipäivä.

Reitti alkoi kallioisena aavoissa maisemissa. Tulee ihan mieleen Lappi, äiti totesi.

Noin kilometrin jälkeen polku sukelsi metsäisemmälle osuudelle. Polku kulki paikoin tiheässä, korkeassa kasvillisuudessa. Tässä vaiheessa katsoin tarpeelliseksi muistuttaa parempaa puoliskoani saarimaakunnan huomattavan suuresta punkkipopulaatiosta, minkä vuoksi punkkiystävällisessä maastossa liikkuessa pitkälahkeiset housut ovat shortseja parempi idea. Äiti ja minä olimme ennakoineet punkkimaaston mahdollisuuden ja lähteneet pitkälahkeisessa. Armas kultaseni ei.

"Nyt on kesä. Silloin pidetään shortseja".

Niin tietysti.

Emme ehtineet patikoida metsäosuuden jälkeen montaakaan minuuttia, kun misterin koivesta löytyi punkkivälitarkastuksen yhteydessä ensimmäinen punkki. Se ei ollut vielä kiinnittynyt, punkit vaeltavat iholla usein hyvänkin tovin ennen pureutumista.

Seurasi miehen pään sisäinen lyhyt neuvottelu. Punkit eivät kuulu asioihin, joita tämä muuten Kylmäpäinen Mies hyväksyisi. Tai kestäisi. Lappi-kokemus viime kesältä viimeistään osoitti, missä tämän karpaasin raja kulkee. Hyönteiset. Niillä lähtee miehen järki.

Uhattuaan jo kääntyä takaisin, mies vaihtoi kuitenkin lopulta shortsit pitkälahkeisiin. Jotka hän sentään oli jollain viisaudella pakannut mukaansa.

Reitti jatkui kohti Seglingen tunnettuja hiidenkirnuja, ja pian olimme saavuttaneet rannan. Ihailimme hetken kimaltavaa merta aurinkoisilla kallioilla.

Se oli patikan viimeinen rauhallisessa tunnelmassa vietetty hetki.

Matka jatkui rantaviivaa seuraillen. Polku katosi tässä vaiheessa kokonaan, ja reitti kulki muutaman kymmenen metriä todella tiheässä rantakasvillisuudessa. Pusikossa, totuudenmukaisesti ilmaistuna. Heinikkoa oli melkein vyötäröön saakka ja matalien puiden oksat viistivät hiuksia ja kasvoja.

Päästyämme pusikko-osuuden toiselle puolelle, oli punkkitarkastuksen tulos odotettavissa.

Tässä vaiheessa voin kertoa, ettei minulla kaikkina Ahvenanmaan vuosinani ole kertaakaan ollut punkkia. Toisillakin olen nähnyt niitä vain muutaman kerran. Olen kai ollut harvinaisen onnekas.

Nyt niitä oli kengissä ja housunlahkeissa kauttaaltaan.

Vaikka ällötti ja inhotti ihan hirveästi, istuin rauhallisesti kallion reunalle nyppimään ja ravistelemaan pikkupetoja irti. Oikeasti pelkään punkkeja jopa aika hysteerisestikin, mutta jotenkin onnistuin pitämään hermot kasassa ja pään viileänä.

Takanani oli meneillään vähemmän rauhallinen näytös. Mies kiroili ja repi housuja jalastaan raportoiden, että "Näitä on mun lahkeissa ainakin joku kaksikymmentä".

Äiti puolestaan istui tyynenä kauempana, ilmeisen epäuskoisena punkkien laumahyökkäyksestä. Ei näyttänyt olevan kiirettää suorittaa tarkistustoimenpiteitä. "Joojoo..!!" sieltä kuului kun komensin rouvaa kiltisti vetämään sääret paljaiksi.

Vaikka hysteria on tarpeetonta, on punkkeihin painava syy suhtautua vakavasti. Borrelioosi ja Kumlingen tauti eivät ole leikin asioita.

Mies oli Kevon hyttysinvaasion tavoin lähes hajoamispisteessä.

"%¤#&@ mä en ala jonkun luontopolun takia ottamaan borrelioosiriskiä ¤@£$&# jos tällaisesta seuraisi joku sairaus niin en antaisi ikinä itselleni anteeksi #@!&#¤"

Ymmärsin häntä.

Punkkien valtaamat housut lensivät kallioon ja hetken vaikutti siltä että siihen ne myös jäisivät. Sammareiden saumoissa mahdollisesti vielä lymyilevät ryömijät etoivat miestä niin, että hän mietti olisiko parempi kävellä loppumatka kalsareissa ja nyppiä punkkiliftarit suoraan iholta.

Lopulta tilanne rauhoittui.

Housut oli ravisteltu, sukat käännelty ylösalaisin, kengännauhat irroteltu. (Minulla oli kengännauhoissa ainakin viisi punkkia.)

Mies puki housut takaisin jalkaan.

Jatkoimme polkua hiljaisina ja erilaisen tunnelman vallassa. Punkkivälikohtaus sai minut mietteliääksi.

Ympärillä levittäytyi edelleen mitä kaunein luonto; auringossa kylpeviä kallioita, kallioista metsää, kimaltava aava ja sininen taivas. Reitti kulki kiistatta upeissa maisemissa, työkaverini oli aivan oikeassa. Silti niinkin vähäpätöisen tuntuisella asialla kuin hyönteisellä oli valta varjostaa elämys. En voi väittää, että olisimme enää pystyneet kulkemaan levollisina. Jokainen pysähtyi hinkkaamaan sääriään jokaisen puskaosuuden jälkeen. Silmin havaittuja punkkeja riitti vielä loppureitilläkin. Toisissa olosuhteissa Seglingen luontopolku olisi ollut parhaita luontoelämyksiä mitä olen kokenut.

Oliko reaktiomme ylimitoitettu? En tiedä. Ehkä olisi riittänyt, että olisimme tehneet huolellisen tarkastuksen vasta reitin lopussa. Arpapeliähän se on. Vaelluspolun kävelyyn meni noin kolme tuntia. Siinä ajassa punkit joko ehtivät pureutua ihoon tai eivät. Riippuu varmaan ihan punkin fiiliksistä. Haukkaanko nyt vai ryöminkö vielä mehevämpään kohtaan? Itseäni ei kiinnostanut osallistua tällaisiin arpajaisiin.

*

Kuudelta olimme takaisin Kumlingen satamassa. Taksivene haki meidät Bärön pikku-saarella sijaitsevaan Glada Laxen- ravintolaan, jonne pääsee vain omalla veneellä tai tilaamalla ennakkoon kuljetuksen pöytävarauksen yhteydessä.

Illallisen saapuessa pöytään alkoivat "punkkipolun" kauhut laimentua. Olihan tämä nyt kuitenkin ollut tosi kiva päivä. Ehkä koko punkkikohtaukselle voisi myöhemmin vain nauraa.

Mieskin oli säyseänä. Toivon aina että Mr. Karkkipäivä, joka ei suinkaan ole ollut mikään suuri Ahvenanmaa-fani, saisi täällä käydessään positiivisia kokemuksia ja hänestä olisi kiva tulla uudestaan. Nyt olin tietämättäni vienyt hänet pahimpaan hyönteispainajaiseen.

"Noo, se oli tilanteen mukainen spontaani reaktio", mies sanoi. Sävystä päättelin, että mies alkoi jo toipua.

Päivän viimeinen lautta Kumlingesta toi meidät Vårdöön kymmeneltä. Pitkä päivä.

Kotona Maarianhaminassa teimme vielä perusteellisen punkki-ratsauksen, ja kuka olikaan onnistunut voittamaan punkkilotossa  ellei "Ei-ne-minuun-tartu" äiti.

Päivä päättyi minun taistellessa yökötystä irti poltetun nuppineulan pään ja hiuspinnin avulla. Hemmetin huono hetki unohtaa pinsetit toiseen kotiin. En tiedä onko monellekaan teistä punkin poisto tuttua hommaa, mutta se ei todellakaan ole helppoa ilman asianmukaisia välineitä.

Misterinkin nivusista löytyi vielä yksi, mutta kuollut ja ei-porautunut.

Voin vain jäädä arvailemaan mitkä traumat tästä äijälle jää.

(Itse säästyin kiinnittyneiltä peijakkailta.)

Huohhh.

The Seglinge Experience.

Hitsiläinen, minulla on niin paljon näitä kesäarvontojakin että täytyy laittaa hihat heilumaan että saan nämä ulos kesän aikana :)

Tänään kohteena ihana tuoksu; Italian auringon alla kypsynyttä mehevää viikunaa.

Kenelle maistuu? :)

Sain arvottavaksi The Body Shopin uuden Voyage-tuoksukokoelman Italian Summer Fig -tuoksun.

"Latvatuoksun viileä raikkaus syntyy tuoreista vihreistä sävyistä kuten rypäleenlehdet ja krookus, jotka vangitsevat merivedellä pirskoteltujen viikunapuiden raikkaan tunteen.

Sydäntuoksussa on herkkä kukkaiselementti, jossa Toscanan ruusu lisää ripauksen naisellisuutta.

Pohjatuoksuna ovat lämpimät ja koukuttavan aistilliset ambra ja tammi".

On se kyllä varmaan hauska työ sanailla noita kosmetiikan tuotteiden kuvauksia...! ^_^

Voyage-valikoiman tuoksuissa käytetään luonnon aitoja, käsin poimittuja raaka-aineita. Italian Summer Fig -tuoksun viikunat on poimittu käsin keskikesällä, jolloin pehmeä hedelmäliha on mehevimmillään ja aromi täyteläisin, tuottaen erittäin hienostuneen viikunan aromin.

Voyage-sarjan tuoksut sisältävät myös luomutuotettua reilun kaupan alkoholia Ecuadorista. Tuoksut ovat 100% vegaanisia. Edit. Sarjan tuotteet tulevat myyntiin 13. heinäkuuta.

Italian Summer Fig -valikoimaan kuuluu myös kevyempi Fragrance Mist, suihkugeeli, vartaloemulsio sekä täyteläisempi vartalovoide.

Haluaisitko omaksesi tämän tyylikkään tuoksun?

Osallistut arvontaan jättämällä kommenttilaatikkoon kesäiset terveiset kenelle tahansa :)

Osallistumisaikaa on lauantaihin 4.7. kello 24.00 saakka.

Jätäthän kommenttiisi myös sähköpostiosoitteesi sille tarkoitetulle riville.

Torkuin parvekkeella ilta-auringossa. "Menen ihan kohta sisään ja teen sen blogijutun", ajattelin. Niinä hetkinä kun horros tilapäisesti hälveni vaihtaessani asentoa aurinkotuolissani.

Kello 18.30 aurinko alkaa kadota parvekkeeltani. Varjon viileys herätti minut. "Menen ihan kohta sisään..." ajattelin taas. Tartuin maahan pudonneeseen Allt Om Mat -lehteen ja aloin lukea lehden fetajuustotestiä. Feta... Mmmm.... Testijutussa oli kuva paahdetuista kasviksista kera murustetun fetan.

Mmmm.

Tässähän alkaa olla nälkä. Ja kello näyttää tosiaan illallista.

Katsoin taivaalle. Aurinko oli kadonnut talon katon taakse.

Mutta pihalle se vielä paistoi. Koko loppuillan.

.

Tuntia myöhemmin olin kattanut kerrostaloasuntoni pihalle yhden hengen "Välimeren illallisen".

Ihan pihalla.

Eikä mitään blogijuttua. *

Parvekkeen pikkukalusteet heilahtivat hetkessä pihalle.

Uunipaahdettua munakoisoa, porkkanaa, punasipulia, kirsikkatomaattia, paprikaa, salottisipulia, valkosipulia, minttua, timjamia.

Fetaa, pistaasipähkinöitä, hyvää oliiviöljyä. Suolaa ja pippuria.

Lasissa Sannin spesiaali; omena light -siideriä, vissyä ja limeä. Tätä kuuluu juoda auringossa. Tai saunan jälkeen.

Kerrostalon pihakin voi olla ihan kiva paikka :)

.

*) Paitsi tämä. ;)

Huomenna Seglinge-stoori ja Mr. Karkkipäivän housut. Jos en nukahda taas parvekkeelle.