Luukussa 15 ruokaillaan jälleen yläilmoissa upeiden maisemien äärellä, tällä kertaa Espoon Keilaniemessä. Ravintolasta avautuvat henkeäsalpaavat 360 asteen maisemat Helsinkiin, Suomenlahdelle ja Espooseen.
Rakastan tällaisia paikkoja, ja voisin omistautua vierailemaan kaikissa Suomen korkeissa näköalaravintoloissa - ihan oikeasti..! Vinkkejä saa siis ehdottomasti laittaa ensi vuotta ajatellen :)
Keilaniemessä Accountor Towerin huipulla sijaitseva Lucy In The Sky -ravintola on sekin tämän vuoden löytöjäni.
Löysin paikasta maininnan jossain Espoon matkailuesitteessä, ja kohdatessani sanat näköala ja korkea olen kutakuinkin välittömästi matkalla kohteeseen 😄
Kiitos Lauttasaarta lähellä olevan sijaintinsa, Lucysta muodostuikin minulle kesän the ravintola, jossa taisin lopulta vierailla ainakin neljä kertaa. Kävin siellä niin syömässä kuin drinkeilläkin, ja istuskelin joinain iltoina ravintolan terassilla ihan itsekseni vain katselemassa maisemaa, mietiskelemässä ja lukemassa kirjaa.
Maisemista ei tosiaan voi valittaa.
Lucyn terassit avautuvat kahteen suuntaan; voit valita Helsinki- tai Espoo-maiseman makusi mukaan :) Kummaltakin puolelta avautuu myös näköala merelle ja saaristoon.
Ensimmäisellä vierailulla testasimme miehen kanssa Lucyn menukokonaisuudet. Lucyn ruoka on modernia bistroruokaa aasialaisella twistillä.
Alkupaloina nautimme mozzarellalla täytetyn arancinin (riisipallero) wakame-pedillä sekä maukkaan majoneesikastikkeen kera tarjoiltuja pimientos-paprikoja, kummatkin todella hyviä.
Lucyn klassikkoannos on aina menulta löytyvä suosittu Lohi Tataki, joka tosin kuvassa näyttää annoksista vaatimattomimmalta (tumma kulho jossa on rucolan lehtiä ja valkoista murua). Mutta ei se ulkonäkö, vaan maku..!
Muistiinpanoihini olen kirjoittanut tatakista: "suussa sulava lohi, täydellinen kypsyys, kuivattua munanvalkuaista, tryffelimajoneesia ja rucolaa. Tätä voisin mielelläni syödä ison annoksen pääruokana!" Se jäikin mieleeni illan parhaana annoksena.
Mies ei ollut ihan tyytyväinen lihapääruokansa kypsyyteen ja makuun, mutta itse tykkäsin kovasti valkoisesta kalastani (mitä kalaa, ei enää pysty muistamaan...), joka kokonsa ja esillepanonsa puolesta tosin täytti enemmän Instagramin feediä kuin vatsaa ;)
Kokonaisuutena menu oli oikein hyvä. Viiden ruokalajin maistelumenu maksoi heinäkuussa 58€, tämän hetkisellä listalla 59€. Vaikka pitkänkään menun ruoka ei välttämättä auta hankkiutumaan eroon isosta nälästä, en pidä hintaa yhtään pahana näissä puitteissa.
Kuten Puijon tornissa (vielä tänään voit muuten osallistua illallislahjakortin arvontan...!), Lucyssakin paras aika vierailla on ehdottomasti illalla auringonlaskun aikaan.
Muutaman tunnin aikana monen värin kautta muuttuva kaunis valo tarjoaa oman luonnon taidenäyttelynsä illallisen oheisohjelmaksi.
Voih, nämä tunnelmat... Talvi on ihanaa aikaa, mutta kun katsoo näitä kuvia, niin kaipaan kyllä auringon lämpöä ja sävyä ihollani... ❤️
Ensi kesänä istun epäilemättä näissä maisemissa jälleen :)
Nyt tulee turhakepostaus, jolla ei ole muuta pointtia kuin ihmetellä laitetta, jonka ensimmäinen ja ainoa latauskerta on kestänyt jo neljä vuotta.
Mutta tää on niin hullua, että pitää saada jakaa :D
Foreo Luna, muutaman vuoden takainen hittituote, on elektroninen kasvoharja. Ehkä monelle teistäkin tuttu.
Minäkin sain sellaisen testiin neljä vuotta sitten Eleven-verkkokaupalta.
Harjan pienet silikoninystyset värähtelevät jopa 8000 kertaa minuutissa ja syväpuhdistavat ihon ja huokoset. Vekottimen käytön jälkeen iho tuntuu supersileältä, kuin se olisi juuri kuorittu. Foreo Luna on kuitenkin (näin sanotaan) niin hellävarainen, että sitä voi käyttää päivittäin. Päivittäiseen puhdistukseen se on luotukin.
Tämän tyyppisistä puhdistuslaitteista hyötyy etenkin epäpuhdas iho. Normaalilla, ongelmattomalla iholla käytön mielekkyys jäänee (mun mielestä) lähinnä sensoriseksi elämykseksi.
Itselläni ainakin oli Foreon kanssa juuri näin. En millään lailla koukuttunut sen käyttöön tai kokenut, että saisin sen säännöllisestä käytöstä (päivittäisestä puhumattakaan) mitään iholla näkyvää tai tuntuvaa hyötyä. Siis mitään sellaista, mitä kuorintatuote ei jo tuo.
Foreo Luna surisee kivasti iholla ja jättää sen sileäksi. That's it.
Käytin tuotetta aluksi pari kertaa viikossa, sitten kerran viikossa, sitten pari kertaa kuussa ja nykyään muistan sen ehkä kerran kuussa tai kahdessa.
Joka kerta kun otan vekottimen esiin, odotan, että NYT se varmaan viimeistään on lakannut toimimasta ja täytyy ladata. Mutta ei. Foreo Luna herää aina vain henkiin ja tervehtii tutulla surinalla. Aina yhtä pirtsakkana ja elinvoimaisena.
Ensimmäisestä ja ainoasta latauksesta on nyt runsaat neljä vuotta.
Uskomatonta.
Laitteen akun kyllä kerrotaan kestävän todella pitkään; jopa 5 kuukautta aamuin illoin käytettynä.
Minä en varmaankaan ole käyttänyt laitetta neljän vuoden aikana 300 kertaa, mutta en siltikään odottaisi, että minkään sähkölaitteen akku kestää purkautumatta näin pitkään.
Joku sähkötekniikkaan perehtynyt tyyppi kenties naurahtaa nyt. Minulle tämä on ollut aika ihmeellistä. 😁
By the way, onko joku teistä jäänyt Foreon vakkarikäyttäjäksi? Oletteko saaneet Foreosta tai muista elektronisista kasvoharjoista selvää hyötyä ihollenne?
Foreo Luna tanssii 😊
Luukun 14 matkamuisto vie Tammisaareen.
Teimme yhden kesän viimeisistä purjehduksista Tammisaaresta käsin. Elettiin elokuun lopun kauneimpia ja lämpimimpiä päiviä ja saavuin kaupunkiin myöhään illalla. Kalastaja oli minua vastassa junalla ja kävelimme hämärän ja lähes trooppisen lämpimän kaupungin läpi hiljaisia katuja vierassatamaan.
Valo ja tunnelma oli maagisen kaunis. Oli rauhallista ja meri oli peilityyni. Ilmassa oli sellaista lämpöä ja pehmeää utua, jota harvoin kohtaa Suomen leveysasteilla.
Kävellessämme satamaa kohti ja sydämeni pamppaillessa ympäröivälle kauneudelle, päätin kerrankin vastustaa haluani ikuistaa kokemukseni kameraan tai kännykkään. "Nyt nautin tästä hetkestä vain silmilläni ja muilla aisteillani", päätin.
Ken tuntee minut, tietää, että kauniin näkymän kuvaamatta jättäminen on minulle lähes tuskallista.
Onnistuin kuitenkin, ja katson tälläkin hetkellä mieleni valokennolla kuvaa sinivioletin ja vaaleanpunaisen sävyillä värjäytyneestä taivaasta, jota vasten Tammisaaren sataman rakennusten, veneiden ja mastojen siluetit piirtyvät, samalla kun ne kuvastuvat veden peilityyneen pintaan.
Oli pakahduttavan kaunista. Lämmin ja kostea hämärä sai tuntumaan, kuin olisin eteläisen Suomen sijaan Välimeren yössä. Vain sirkkojen siritys puuttui.
Seuraavana aamuna heräsin pehmeän usvan laveeraamaan maisemaan.
Herään aina tosi aikaisin, ja sinäkin aamuna kaikki ympäröivissä veneissä vielä nukkuivat. Myös meidän kajuutassa.
Istuin pitkään kannella ja katselin, kuinka usva pikkuhiljaa suli pois, vapauttaen vaipastaan ympäröivän maiseman terävämmät ääriviivat ja kirkkaammat värit. Oli yhä valtavan lämmin.
(Tällä kertaa annoin itselleni luvan ottaa myös muutaman kuvan. ❤️)
Se ilta ja aamu Tammisaaressa olivat kesän kauneimpia.
Yritän nyt kerrankin pitää joulukalenteriluukun hieman kevyempänä, kun kaikkiin tuntuu tulevan lopulta enemmän tekstiä kuin kaavailen...
Muistot vievät niin mukanaan, että sanat vain pulppuavat..!
Tammisaaren päivissä oli lämpöä monella tasolla, ja vaalin niitä mielessäni. Minulla oli työviikko vielä kesken, joten vietimme muutaman päivän satamassa ennen merelle lähtöä.
Kävimme aamu-uinnilla sataman uimalaiturilla. Pelasimme petankkia rantapuiston nurmella. Paistoimme kalastajan onkimia ahvenia ja mutristelimme niiden mutaiselle maulle, ihan rantavedestä kun ne ongittiin. Söimme silti, olihan ne itse ongittu.
Kävelimme vanhan kaupungin postikorttimaisilla kujilla.
Olen käynyt Tammisaaressa vain kerran aiemmin elämässäni. Jo silloin tuli tunne, että täällä voisi vaikka asua.
Se tunne ei nyt ainakaan hälventynyt.
Harmi, kun on vain yksi elämä.
Kaikkialla ei voi asua, mutta onneksi monissa paikoissa voi vierailla, ja palata aina uudestaan.
