Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"tai: Miten paatuneesta koiraihmisestä tuli höpsö cat-mama
Olin lapsena totaalinen koiraihminen. Meillä ei ollut omaa koiraa, mutta lähellä asuvalla isoäidilläni oli useita. Hän oli labradorinnoutajien kasvattaja; muistan, kun eräänä keväänä syntyi kymmenen pentua - niiden kanssa touhutessa vietin lapsuuteni parhaan kesän!
En juurikaan piitannut kissoista. Asuimme maalla ja monella kaverillanin oli ns. navettakissoja, joiden kanssa ei voinut leikkiä eikä sylitellä.
Kun tapasin avopuolisoni, tutustuin myös hänen lapsuudenkodin kissaan. Balu oli jo eläkeiässä, melkein 20v. Ihastuin heti, hänellä oli nimittäin ihan koiramainen luonne- ja vanha herra selvästi otti asiakseen tehdä minusta kissaihmisen, tulemalla aina syliini leikitettäväksi ja paijattavaksi. (Balu-kissasta ei valitettavasti ole kuvaa.)
Kun muutimme yhteen, tuli oman kissan hankkiminen ajankohtaiseksi. Eräänä lauantai-iltana tuli kaverilta viesti - heidän naapurin emokissa oli jäänyt auton alle, ja kuuden viikon ikäiset pennut tarvitsivat kipeästi kotia. Lähdimme saman tien matkaan ja pian palasimme kahden rääpäleen kanssa kotiin; keittiövaa’alla punnittuna kumpikin painoi n. 400g. Kumppani jäi kotiin hoivaamaan pieniä raukkoja, minä juoksin pää kolmantena jalkana eläinkauppaan ostamaan ruokaa ja muita tarvikkeita.
Lara ja Frank
Noin pienten pentujen kanssa ensimmäiset viikot olivat hektisiä, vaikeitakin. Syötimme, leikitimme, opetimme vessan käyttöön. Ravasimme eläinlääkärissä, googlasimme hoitovinkkejä. Mutta ennen kaikkea rakastimme. Kännykkä ja Facebook täyttyivät suloisista pentukuvista. Pojasta tuli Frank, tytöstä Lara.
Vasta vuoden ikäisenä Lara valitettavasti sairastui, diagnoosina FIP (kissan tarttuva vatsakalvontulehdus). Tälle sairaudelle ei ole hoitoa, joten eläinlääkärin suositus oli antaa ystävän mennä ikuiseen lepoon. Päätös ei ollut sinänsä vaikea, koska diagnoosia odottaessa Laran kunto heikkeni ihan silmissä, tunti tunnilta. Kuitenkin sydämeni särkyi, etenkin kun Lara oli aina ollut enemmän “mun kissa” (Frank taas kiintyi enemmän kumppaniini).
Oscar
Puoli vuotta tein surutyötä, kunnes olin valmis ottamaan uuden pennun. Frank vaikutti myös kaipaavan lajitoveria - ennen niin kiltti ja tottelevainen kissa alkoi tehdä tuhojaan asunnossa, selvästi hänellä oli tylsää vaikka miten leikitimme.
Löysimme järjestön, joka steriloi puolivillejä maalaiskissoja ja ottaa pennut huostaan, kunnes niille löytyy koti. Tätä kautta meille tuli Frankille pikkuveli, suloinen Oscar!
Oscar-pentu ja Frank tutustuvat
Muutaman päivän ihmettelivät toisiaan, nyt vuosien jälkeen ovat kuin ketkä tahansa sisarukset (ensin leikitään, sitten hiukan tapellaan, ja lopuksi nukutaan toisen kainalossa).
Mikä parasta, Oscar on kiintynyt enemmän minuun, joten meillä on taas molemmilla ns. “oma kissa”. :) Vaikka molempia yhtäläisesti rakastamme! <3"
-A
P.S. Kyllä silti koiristakin vielä tykkään, ehkä tulevaisuudessa kun asumme omakotitalossa, tulee taas uusi karvatassu perheeseen ;)
Tajusin neljä vuotta sitten olevani erityisherkkä.
Siihen asti olin kuvitellut useimpien muidenkin ihmisten kokevan asioita samalla tavalla kuin minä. Välillä ihmettelin, jos joku ei ymmärtänyt, miksi tunsin tietyssä tilanteessa pakahduttavaa liikutusta tai ahdistuin tietyistä äänistä tai kiireestä. Välillä saatoin suorastaan tuomita toisia tunnekylmiksi tai epäempaattisiksi, jos he eivät jakaneet samaa ylitsevuotavaa hellyyttä tai herkistymistä kuin minä. Ärsyynnyin, kun joku kuvaili tunnereaktioitani tietyissä tilanteissa turhan korostuneiksi. Miten niin..? Tältähän kuuluu tuntua, kun jokin on kivaa/ikävää/erikoista/kaunista.
Vasta kun mediassa alettiin enemmän puhua erityisherkkyydestä - jonka olin pitkään niputtanut ei-niin-vakavasti-otettaviin trendi-ilmaisuihin - ja tulin lukeneeksi muutaman syvällisemmän artikkelin aiheesta, oivalsin, että olen itse erityisherkkä.
Erityisherkkyydessä ei ole kyse taipumuksesta loukkaantua tai ottaa herkästi itseensä, kuten olin ajatellut. Erityisherkkyys on synnynnäinen ja pysyvä hermostollinen ominaisuus, johon liittyy hermoston (yli)virittyneisyys ja aistien välittämän tiedon tavanomaista laajempi ja syvempi käsittely.
Erityisherkän hermojärjestelmä reagoi ympäröiviin ärsykkeisiin tavanomaista herkemmin, jolloin näennäisesti pienet asiat ja hienovaraisin muutos ilmapiirissä voivat laukaista voimakkaan tunnereaktion. Tämä tekee erityisherkästä myös herkemmin kuormittuvan ja alttiimman stressille.
En ollut koskaan pitänyt itseäni herkkänä, ennen kuin perehdyin erityisherkkyyteen. Mielestäni olin hyvinkin taffi tyyppi, koska olin puhelias, ulospäinsuuntautuva ja heittäytyvä, ehkä jossain määrin jopa rohkea. Eihän tällaiset seikkailevat papupadat ole herkkiä..?
Mutta kyllä mä olin aina ollut - ominaisuus vain sai nimen vasta myöhemmin.
Millaista on olla erityisherkkä?
Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että tunnen jatkuvasti voimakkaasti. Harva asia on minulle sellainen, johon voin suhtautua välinpitämättömyydellä tai laimeasti. Oli kyse sitten iloa tuottavista tai surullisista asioista, joudun hyvin helposti suurten tunteiden valtaan. Olen myös erittäin virittynyt ympäristön sekä lähellä olevien ihmisten tilalle ja tunteille.
Arkiset asiat saavat minut herkästi kyyneliin ja on tavallista, että kadulla vastaan tuleva koira tai ruskan värit läheisessä puistossa saavat silmäni kostumaan. Taide, luonto, kauneuden kokemukset sekä ihmisten ystävällisyys itkettävät minua. Olin toissa päivänä joulukonsertissa jossa itkin puoli tuntia pystymättä lopettamaan, koska jouduin niin syvän liikutuksen valtaan.
Ympäristö vaikuttaa minuun kuin lääkkeen kemikaalit. Esteettiset tekijät kuten valo, arkkitehtuuri, kukkaistutukset ja värit saavat minut parhaimmillaan euforian valtaan. Valolla on aivan erityinen merkitys, ja tietyn lämpöasteen auringonvalo yhdistettynä sopivaan maisemaan on kuin endorfiinipiikki. Vastaavasti harmaus ja monokromaattisuus saavat minut alakuloiseksi. Viime viikkoina olen tuntenut itseni tyhjäksi energiasta, koska sää on ollut niin harmaa. Kun perjantaina ja maanantaina näin vilahduksen auringosta, tulin niin onnelliseksi, että olisin heti halunnut ikuistaa hetken moneen kuvaan ja jakaa onnen tunteen muillekin.
Voimakkaasti tunteminen on tietysti monella tapaa hyvä asia. On ihanaa tuntea rintaa puristavaa iloa pienistä arkisista ilmiöistä ja nähdä kauneutta lähes kaikkialla.
Kuitenkin, erityisherkkyydellä on myös ikävä puolensa. Koska minun tuntuu olevan mahdotonta suodattaa, mitä ärsykkeitä otan vastaan, ja suuri osa ärsykkeistä aiheuttaa voimakkaita tuntemuksia ja ajatusketjuja, kuormitun todella helposti. Tavalliset asiat kuten ostoskeskuksessa kävely tai kavereiden illanistujaiset saattavat uuvuttaa minut nopeasti, kun täytyn aistien imuroimasta informaatiosta. Tunneilmapiiri vaikuttaa minuun äärimmäisen voimakkaasti, ja ahdistun, jos lähelläni joku voi huonosti tai on surullinen, äkäinen tai muuten vain negatiivisesti latautunut. Lyhyetkin altistumiset negatiiviselle tai surulliselle ilmapiirille - vaikkei se edes liittyisi minuun - voivat jättää minut pitkäksi aikaa apaattiseksi ja alavireiseksi.
Aistiärsykkeiden aikaansaama kuormitus korostuu, jos olen valmiiksi stressaantunut muista asioista. Tällöin jopa positiiviset ärsykkeet voivat olla liikaa hermostolleni, ja minun tekee mieli sulkeutua neljän seinän sisään ja välttää mukaviakin kontakteja tai tapahtumia, jotta rauhoitun.
Erikoisia kokemuksia ovat myös myönteisten asioiden överit. Näitä sattuu erityisesti ulkomailla. Joskus koen niin paljon erityisiä ja kauniita asioita, että se laittaa "koneeni tilttiin", ja saatan hetkellisesti mennä lähes toimintakyvyttömäksi. Näin tapahtui esimerkiksi Alaskassa neljä vuotta sitten. Eräänä aamuna en meinannut päästä ulos hotellista, kun mieleni käsitteli kaikkia upeita asioita joita olin Alaskassa nähnyt ja kokenut. Olotilaa saattoi verrata lähes paniikkikohtaukseen; sydän hakkasi, kädet hikosivat ja kehoon melkein koski. Tunsin, että en voi mennä ulos, koska en pystynyt päättämään, minkä hienon asian tänään kokisin. Samalla pelkäsin valintani kautta menettäväni jotain vieläkin hienompaa.
Viime syksynä koin hieman vastaavaa Kreikan Kastellorizossa. Kun liian monta poikkeuksellisen voimakasta myönteistä aistiärsykettä menee "lävitseni" lyhyen ajan sisällä, menen tilttiin. Ehkä Firenzessä taideshokkiin menevien ihmisten kohdalla on kyse samasta ilmiöstä...
Välillä minusta tuntuu, että tarvitsisin kerran vuodessa kunnon aisti-detox-loman. Sulkeutuisin erämaamökkiin resetoitumaan, kauas ärsyketulvasta, muista ihmisistä ja teknologiasta. Puhdistaisin mielen kovalevyn kaikesta ylimääräisestä.
Haluan tuntea vahvasti ja haluan olla juuri tällainen, mutta en haluaisi jatkuvasti uupua kaikesta ympäröivästä. Miten voisi suodattaa juuri sopivasti sykähdyttäviä asioita, ilman että joutuu virran vietäväksi ja aallot lyövät yli. Miten voisi tuntea kohtuudella, ja suojata itseään liialta vastaanottamiselta - samalla säilyttäen herkkyyden aistia ne pienet, häivähdyksenomaiset heijastukset jotka tekevät tuikitavallisesta arjesta niin rikasta ja kaunista.
Tätä miettii moni kaltaiseni, iloiten ja uupuen ominaisuudestaan.
Kuka teistä tunnistaa itsessään erityisherkkyyttä?
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
SULO"1,5-vuotias Cavalier Kings Charlesin spanieli Sulo on kotoisin Seinäjoelta, Giggling-kennelistä.
Sulo tuli perheeseemme toisen cavalier-herra Onnin-pikkuveljeksi. Heti kotiin tultua Sulo otti kuitenkin isoveljen paikan ja päättää tänä päivänäkin kuinka ja kenen tassujen mukaan tanssitaan. Sulo syö ensin, omii kaikki lelut ja herkut, sekä komentaa kuuluvasti jos ei heti uskota. Onni-koira on täysin tassun alla, mutta nauttii rauhastaan ja katselee toisen touhuja vähän tuhahdellen.
Sulon lempipuuhaa on pallon noutaminen, vapaana juokseminen ja pikkuhousujen varastaminen, sekä toki myös naapurin cavalier-kaveri Fillen kanssa leikkiminen.
Jos Sulo olisi ihminen, se rakastaisi omaa perhettään yli kaiken. Jos joku olisi liian kauan poissa, niin saisi kyllä kuulla palautteen heti kuinka ollaankaan ikävöity ja luultu melkein että hylätyksi tässä tultiin.
Sulo ei arvosta koirien omia petejä, hän nimittäin nukkuu puoliksi pää minun tyynyllä kuorsaten tyytyväisenä.
Sulo käy mukanani töissä aina toisinaan nukkumassa nojatuolissa ja on elementissään asiakkaiden ihailtavana. Sen pieni cavalierin sydän sykkii innosta aina kun joku uusi koira tai ihminen tulee vastaan ja haluaa tervehtiä. Silloin ollaan täysin valmiina tekemään tuttavuutta kaikkien häntä pienempien ja vähän isompienkin kanssa.
Sulo on siellä missä tuoksuu hyvä ruoka ja on huomiota tarjolla. Ei haittaa jos on myös syli johon voi nukahtaa. Rennosti nimittäin harva osaa paremmin ottaa kuin pieni Sulo ♥️"
- Heidi
