Lily Lolon ihastuttava poskipunavalikoima täydentyi viime keväänä kahdella uudella sävyllä. Sain ne kokeiltavaksi Biodelly.com-nettikaupasta.
Beach Babe on himmeästi hohtava, erittäin hillitty persikka ja Surfer Girl täysin matta, voimakaspigmenttinen roosapinkki.
Suosikkini näistä on Beach Babe. Surfer Girlissä on jopa hieman liikaa pigmenttiä omaan makuuni (tai omaan sävytykseeni, ehkäpä olen liian vaalea tälle sävylle) ja minun oli vaikea saada sitä annosteltua tarpeeksi vähän.
Beach Babe on hillityin poskipunasävy jota olen kokeillut. Sopii erittäin luonnollista "barely there" -lookkia hakeville. Beach Babe on nähtävissä myös Suville tekemässäni meikissä.
Surfer Girl vaati aikamoista häivyttelyä ennenkuin sain tuloksesta mieleiseni. Luonnossa sävy oli vielä reilusti tummempi, kuva on ehkä hieman ylivalottunut.
.
Tässä vielä vertailukuvat aiemmin esittelemistäni Lily Lolon poskipunista.
Eilen illalla yökerhon tanssilattialla taas havahduin siihen. Voimakkaaseen ”Peter Pan” –kokemukseen. Tuntemus oli niin voimallinen, että melkein pysähdyin kesken liikkeen ja juhlivat ihmiset ympärilläni alkoivat näyttäytyä kuin hidastettuina.
Mitä minä 33-vuotias nainen teen täällä 18-20-vuotiaiden persikkaposkien joukossa keikuttamassa lanteitani, käsi drinkkilasia puristaen, pukeutuneena samaan toppiin kuin 10 vuotta sitten? Yrittäen olla kuin yksi heistä.
Skannaan yökerhoa katseellani. Ani harvat kasvot ovat tutut. Ikätoverini ovat kotona hoitamassa lapsia.
Minä en ole kotona hoitamassa lapsia. Minä olen lapsi. Jollain tasolla.
Fiilikset yökerhossa eivät olleet mitään ensi kerran havahtumista, vaan osa tuntemusten sarjaa, joka on kulkenut mukana elämässäni siitä saakka, kun täytin 20. Vuosi vuodelta tuntemukset ovat muuttuneet voimakkaammiksi ja huolestuttavammiksi.
En ilmeisestikään halua kasvaa täysin aikuiseksi. Näytän ikäistäni nuoremmalta, ja ehkäpä senkin takia on ollut helppo elää 2-kymppisen loputonta ”roolia”. En sano, että aikuisuudessa ja vanhenemisen mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa olisi mitään ikävää tai pelottavaa. Jostain syystä näytän kuitenkin ihannoivan nuoruutta, yrittäen hullun lailla takertua koko ajan etääntyvään nuoreen minuun.
Huomaan glorifioivani menneitä vuosia ja vaivun jatkuvasti opiskeluaikaiseen nostalgiaan. Selailen vanhoja valokuva-albumeja ja hymyilen kuville 16-vuotiaasta Sannista ja ystävistä Kööpenhaminassa, abi-Sannista koulun kulttuurimatkalla Roomassa ja 21-vuotiaasta Sannista au pairina Kreikassa.
Katson tarkkaan kasvojani, ilmeitäni, vaatteitani. Näytänkö vielä samalta? Menisinkö vielä tuosta au pair –kesän tytöstä?
Kuvien ajoista on jo yli vuosikymmen, ja silti muistelen niitä kuin viime viikon tapahtumia. Muistot ovat mielessäni niin elävinä, että tuskin tajuan aikojen olevan jo niin kaukana takana….
Sitten säpsähdän, ja tunnen taas kylmän möykyn vatsassani. Olen todellakin yli 30-vuotias, eikä minun kuulu elää enää samoja aikoja ja tuntea samoja tuntemuksia kuin 15- tai 25-vuotiaana. Eikä näyttää samalta. Silti koen selittämätöntä haikeutta loittonevasta nuoruudestani. Olen varmaankin aika säälittävä.
Kun minulta kysytään, miksi teillä ei ole lapsia, vastaan, ”Koen olevani vielä liian nuori saamaan lapsia”. Se on totta. Ajatus siitä, että olisin äiti, on jotenkin ihan hullu. Minullako omia lapsia? Kun olen itsekin vielä ihan penska.
Kai ihmisessä täytyy olla jotain vikaa, jos ei vielä 33-vuotiaana koe olevansa tarpeeksi kypsä perustamaan perhettä. Vai onko…? Muuttuisiko kaikki, jos tulisin äidiksi? Osaisinko mahdollisesti vasta sitten irtautua ikuisesti 21-vuotiaasta itsestäni..?
Palaamme vielä yökerhoon.
Iloisen päihtynyt ruotsalaisnuorukainen puskee itseään minua vasten ja yrittää työntää kieltään korvaani. Koen inhotusta juopuneesta huomiosta, mutta osa minusta on imarreltu. Mies on komea - ja nuori. Hän tarttuu minua kädestä ja sanoo, ”Gumman, minulla on sinulle paljon opetettavaa, olen jo 29-vuotias ja kokenut mies.”
Nostan kulmiani. Vastaan hänelle, etten ole itsekään ihan eilen syntynyt. ”Nooh, et voi olla kuin 22, korkeintaan 25”, nuorukainen sanoo. Peter Pan minussa tuntee riemua.
Tanssin miehen kanssa vielä hetken, jotta saan olla taas 22.
Nyt se on kokeiltu - maissijauhoa tukkaan. Kuivashampoo loppui eilen kriittisessä vaiheessa bileiltaan valmistautuessa, kun muistin äkkiä sen edullisimman ja yksinkertaisimman kuivashampootyypin - sen joka löytyy keittiön kaapista. Maissi- tai perunajauho.
En ole aiemmin jotenkin "uskaltanut" kokeilla suoraan jauhoa tukkaan kun olen epäillyt sen jäävän näkyviin. Ei jäänyt. Hieroin kämmenien välissä pari hyppysellistä maizenaa, hieroin jauheen hiuspohjaan ja voilá - tukan pikakohotus.
Pitää joskus kokeilla perunajauhollakin, jos sillä saisi samalla lailla rakennettakin kuin perunatärkkelyspohjaisilla kuivashampoilla. (Aiemminhan kertoilin teille kuivashampooteoriastani, jonka mukaan maissi- ja riisitärkkelyspitoiset tuotteet lähinnä imevät hiuksista öljyn kun taas perunatärkkelyspohjaiset tuovat myös tekstuuria ja karheutta.) Maizena siirtyy nyt joka tapauksessa keittiöstä kylpyhuoneeseen, minne se sopiikin paremmin kun en muutenkaan enää käytä maissijauhoa ruoanlaitossa. ^_^
Tällainen mikrobloggaus tällä kertaa. Aikeissa olisi kirjoittaa yksi juttu vielä iltapäivällä laivassa, katsotaan saanko sen eetteriin päivän loppuun mennessä. :) Se olisi nyt sitten loman loppu ja huomenna paluu purkkien maailmaan työpaikalle.
