Tänään haluan kirjoittaa kroatialaisesta ruoasta ja ravintolakulttuurista. Erityisesti kreikkalaiseen ruokaan tottuneen matkailijan perspektiivistä.
Katsaukseni on rajallinen siinä mielessä, että en ole syönyt kroatialaisessa perheessä paikallista arkiruokaa, vaan kokemukseni on ravintoloista turistin näkökulmasta. Mutta yhtä kaikki näkökulma se on tämäkin - ja relevantti juuri matkailijalle.
Vietettyäni Kroatiassa nyt 10 päivää minulle on muodostunut ravintolatarjonnasta seuraava kuva: ruokailumahdollisuudet jakautuvat karkeasti ottaen pikaruokaravintoloihin ja fine dining -ravintoloihin.
Näiden välissä on totta kai myös rentoja, bistro-tyyppisiä ruokaravintoloita (kroatialaisittain konoba), mutta nämä ovat selkeästi vähemmistössä verrattuna pizza/hampurilais/sandwich-paikkoihin. Kaikenlainen fast food -tyyppinen ruoka sekä pasta, gnocchit ja risotot dominoivat täällä. Italialaisen ruokakulttuurin läheisyys näyttää vaikuttaneen Kroatiaan lähinnä pikaruoan muodossa.
Menut ovat kautta linjan suppeampia kuin Kreikassa ja annokset kalliimpia - helposti tuplasti tai triplastikin kalliimpia.
Meze-tyyppisiä annoksia on hyvin vähän, ja jos niitä on, niiden korkea hinta rajaa tehokkaasti mahdollisuuksia ottaa useampia. Meze on alkupalan kokoinen suupala-annos (kuin "tapas"). Kroatialaiset starter-annokset maksavat tyypillisesti 13-20€, kun Kreikassa hinnat alkavat kolmesta eurosta.
Kaltaiselleni pesco-vegetaarille pääruokalistalla on tarjolla tonnikalapihviä, vaaleaa kalaa ja grillattua kalmaria. Kasvisruoat rajoittuvat risottoihin ja pastoihin, joten kasvisruoat jäävät osaltani väliin. Syönkin joka päivä kalaa tai mereneläviä.
Tuoretta kalaa on toki myös tarjolla, mutta erittäin kalliiseen hintaan. Ylipäänsäkin kaiken ruoan, niin ravintolassa kuin marketissa, hintataso on korkea, käytännössä Suomen tasolla. Ruokakaupoissa monet elintarvikkeet ovat kalliimpiakin kuin Suomessa; esimerkkinä 150 g pakkaus fetaa, joka maksa täällä yli 5 euroa..!! (😮) Olen tarkistanut hinnan useammassa kaupassa ja todennut, että jääköön hyllyyn.
Kreikkalaisen ruoan ystävän näkökulmasta Kroatian ruokatarjonta on siis ollut jonkinlainen pettymys. Ruoka on hyvää, paikoin erinomaista, mutta todella kallista ja vaihtoehdoiltaan Kreikkaa huomattavasti suppeampi ja mielikuvituksettomampi.
Toisaalta - tunnistan, että voi olla epäreilua verrata muiden maiden keittiöitä Kreikkaan. Kreikan ruokakulttuuri - yhdessä Turkin kanssa - on Euroopan tasolla aivan poikkeuksellisen rikas ja omaa luokkaansa.
Turkin vaikutus näkyy kreikkalaisessa ruoassa täysin olennaisella tavalla etenkin kasvisruokien ja -lisukkeiden ällistyttävässä kirjossa. Turkki puolestaan on omaksunut paljon Lähi-Idän ruokakulttuurista.
Kreikassa menut voivat olla niin pitkiä, että ne ovat joskus kuin kirjoja. 😅 Sivut vain jatkuvat ja jatkuvat. Yhden painajainen - toisen onni.
Mitä eniten kaipaa tällä matkalla ovat erilaiset lämpimät kasvisruoat ja salaatit - ja JUUSTO osana ruokia. Juustoa näkee lähinnä alkupalaruokien juustolautasilla, mutta ei muuten.
Mutta! Ei ole tarkoitus vain valittaa. Olen syönyt täällä parikin sellaista ravintola-annosta, että ne jäävät kaikkien reissujeni parhaiden ruokakokemusten historiaan. ✨ Kerron näistä sekä muista Kroatian ruokakokemuksista tässä postauksessa. :)
Tässä esimerkkinä yhden suositun ravintolan menu.
Ravintola sijaitsee Hvarin saarella Stari Gradin kylässä. Hinnat ovat vähän halvemmat kuin turistien suosimassa Hvar Townissa.
Mitä täällä on eniten tarjolla halvemmasta kalasta on tonnikalapihvi. Sitä on kuta kuinkin joka ravintolassa. Kuvan tonnikala on nautittu Korčula Townin Aterina-ravintolassa.
Hyvin poikkeuksellisesti bongasin Aterinan ruokalistalla munakoisorullat vuohenjuustolla, ja olin innolla tilaamassa 😍😋 - kunnes kuulin, että niitä ei ollut sinä päivänä saatavilla. Joten - back to tonnikala.
Puitteet ruokailuun ovat täällä kyllä enemmän kuin kohdillaan, sitä ei käy kiistäminen..! ☺️
Tonnikalapihvin ohella katkaravut, grillattu kalmari tai vaalea kalafile ovat olleet lautaselleni päätyneitä ruokia tällä matkalla.
Kuvassa on reissun toistaiseksi edullisin annos, joka nautittiin Mljetin saarella Pomenan kylässä Adriatic-ravintolassa. Grillattu kalmari ja grillatut kasvikset (vaihdoin perunan niihin ;) maksoi 25€. Ja oli kyllä hyvää! Samoin kuin viini.
Viinistä puheen ollen:
Kroatialaiset viinit ovat erittäin hyviä.
Ainakin tässä asiassa Krotian cuisine lyö Kreikan, sanoisin. 🍇 Te, jotka olette juoneet Kreikassa tavernoiden "talon viiniä", tiedätte, miten erikoinen makuelämys se saattaa olla. Kreikastakin saa hyviä viinejä, mutta ne ovat tyypillisesti ihan muuta kuin edullista talon viiniä. Kroatiassa taas en ole huonoa viiniä maistanutkaan, täällä myös se 4€ talon viini on oikein tyylikästä.
Dalmatian alueen yleisin valkoviiniä tuottava rypälelajike on Pošip. Maistoin sitä ensimmäisen kerran Suđurađin kylässä Šipanin saarella paikallisen valmistajan wine tasting -baarissa (kuvassa) - jonka kuvauksellinen sijainti Suđurađin satamassa ei olisi voinut olla mukavampi. ☺️
Suđurađissa on nautittu myös tämä annos. Olen ehtinyt unohtaa mitä kalaa lautasella tarkalleen ottaen on, mutta jotain hyvin miedon ja neutraalin makuista.
Suđurađissa tapahtui sellainen erikoisuus, että pikkuruisen kylän satamassa sijaitseva ainoa ravintola ei ottanut sinä päivänä vastaan muita kuin ennakkoon pöytävarauksen tehneitä. Ainoa paikka, josta kylässä sai ruokaa, oli hotellini ravintola, jossa tuon vaalean kala-annoksen nautin.
(Tästäkin annoksesta muuten pyysin vaihtamaan perunat kasviksiin. Peruna on toki yleinen lisuke ympäri maailmaa, mutta Kroatiassa se on pääruokien lisukkeena poikkeuksellisen usein. Ottaen huomioon, että annokset ovat kalliita, en oikein arvosta sitä, että lisukkeena käytetään halvinta mahdollista ainesta. Onneksi vaihdosta kasviksiin ei kuitenkaan ole veloitettu extraa. ☺️)
Mennään seuraavaksi matkan parhaaseen makuelämykseen. 🔥 Myönnettävästi en tehnyt tätä löytöä itse, vaan bongasin paikan Lonely Planetin suosituksista: Dubrovnikin Lucin Kantun.
Paikka oli muuttanut tyyliään sitten opaskirjan maininnan. Lonely Planetin mukaan Lucin Kantun on vuosikymmen sitten ollut "vaatimattoman näköinen paikka", ja todetaan, että ruoka kuitenkin ylittää ensivaikutelman. Vuonna 2025 Lucin Kantun on erittäin viehättävä ja fiksu bistro, jonka ruoka oli niin hyvää, että voisin matkustaa takaisin vain maistaakseni läpi menun muutkin annokset. 🤩
Tilasin juusto-pinaattirullat, rapsakoiksi fritatut sardiinit sekä savustettuja simpukoita. Kaksi annoksista ei sovi ruokavaliooni, en normaalisti syö vehnää, mutta tilasin ne silti - ne vain kuulostivat niin hyviltä. 😍 Maku oli todellakin hiilarifuskauksen arvoinen!
Ai niin joo - unohtui melkein mainita - tämä paikka ei edes ole hervottoman kallis! Kolme annostani maksoi yhteensä 32,20€ ja itse asiassa kaksi olisi riittänyt, olivat hyvin täyttäviä.
Sardiineista on todettava, että en tavallisesti yhtään pidä mistään leivitetystä ja friteeratusta, mutta nämä olivat taivaallisen herkulliset..! Liekö tuo leivitys panko-murua, mutta rapeus oli joka tapauksessa ennenkokematonta ja itse sardiinitkin erittäin maukkaita, ja annoksen kruunasi todella hyvän makuinen kermaviili-kurkku-retiisi-pistaasi-dippikastike. 👌
Aterian tähti oli kuitenkin simpukka-annos, joka oli todellinen gourmet-taidonnäyte kekseliäine maku- ja tekstuuriyhdistelmineen. Harmittaa, että en ottanut kuvaa menusta, sillä en enää muista, mitä kaikkea annoksessa tarkalleen ottaen oli. Pääraaka-aineina oli joka tapauksessa simpukkaa kermaisessa, kuohkeassa juustokastikkeessa. Punaiset raidat ovat punajuurigeeliä, ja pinnan alta paljastui hieman marjaisen ja kirpsakan makuista oranssia kastiketta, voisiko olla tyrnillä maustettua..?
Kokonaisuus tarjoili pehmeää, rasvaista ja neutraalia makua juustokastikkeesta, savun makua simpukoista, kevyesti makeaa makua punajuuresta ja kirpeää makua tyrni(?)kastikkeesta - todella mielenkiintoinen makuyhdistelmä.
Lopuksi lautasen pohjalta paljastui mustia, rouskuvan rapeita murusia jotka toivat kontrastin simpukoiden ja juustokastikkeen pehmeydelle. Ei aavistustakaan mitä muruset olivat, mutta tämä annos oli niin herkullinen ja niin taidetta! 💯 Jos käytte Dubrovnikissa, käykääpä maistamassa tämä!
Arkisempi simpukkaelämys koettiin Hvarin saaren Soley-ravintolassa.
Suositus muuten Soley'lle hintojen puolesta: tämäkään "tapas-baariksi" itseään nimittävä paikka ei ole kovin kallis Kroatian standardeissa, vaikka sijaitsee yhdessä Kroatian kalleimmista saarikohteista. (Hvar on kuin Kroatian Mykonos.)
Tämä kokemus puolestaan oli hämmentävä.
Menin Dubrovnikissa syömään suosittuun ja palkittuun kalaravintola Adio Mareen vanhankaupungin sydämessä. Adio Mare ei ole ihan fine dining -kategoriaa, mutta valkoisine pöytäliinoineen ja couvert-maksuineen kuitenkin perusbistroa fiinimpi paikka.
Hämmästykseni olikin suuri, kun tilasin katkarapusalaatin, ja eteeni tuotiin esitys, joka raaka-aineiltaan ja esillepanoltaan muistutti jotain, mitä saattaisit saada huoltamon lounaskahviossa. Lautasella oli isoiksi paloiksi revittyä, märkää jäävuorisalaattia, vähän kurkkua ja pari kirsikkatomaattia, ja niiden päälle heitetty kasa katkarapuja. Ympärilläni muissa pöydissä syötiin kauniisti aseteltuja annoksia. Mietin hetken, oliko tämä vitsi.
No, katkaravut sentään olivat hyviä, ja ne oli lämmitetty (!). Mutta märkä, mauton salaattipohja ja sen laatu ja esillepano oli todellinen tunnelman laskija ja jotain, mitä en kuunaan odottaisi muualla kuin just ABC:llä, - jos sielläkään.
Koska salaatilla ei lähtenyt nälkä, tilasin sitten vielä juustoja. Huomio: kroatialaiset juustotkin ovat todella hyviä. 👌
Elämäni parhaan tonnikalapihvin söin Lopud-saaren ravintola Dubrovnikissa.
Tämä komeus oli kypsennetty viimeisen päälle täydellisen roséeksi. Se oli niin hyvän makuinen ja rakenne niin täydellisyyttä hipova, että melkein liikutuin.
Myös viini, tällä kertaa paikallista Chardonnay'ta, vei sekin vei kielen mennessään. Itse asiassa tämän paikan viini oli koko matkan maukkain.
Tämä ihastuttava ravintola Šipanska Lukan kylässä Šipanilla ansaitsee erityismaininnan! Paikan nimi on Tauris, ja sen sijainti vanhan palatsin kupeessa ja vehreän puiston laidalla on kerrassaan hurmaava.
Šipanska Luka on Šipan-saaren kahdesta kylästä vähemmän turistillinen. Ei sillä, että toinenkaan kylä olisi mikään turistirysä, mutta Lukassa on joka tapauksessa uneliaampi tunnelma ja vähemmän ihmisiä. Kun saavuin kylään ottaakseni laivan seuraavalle saarelle, näytti ensimmäisen tunnin ajan siltä, että olin suunnilleen ainoa ihminen liikkeellä Lukan keskustassa. Rantakadun varrella oleva muutama ravintolan tapainen näytti suljetulta, ainakin ne olivat tyhjiä.
Olin aikonut syödä Lukassa lounasta, ja hetken jo huolestuin, saisinko mistään ruokaa. Ilo olikin suuri, kun yhtäkkiä kohtasin Tauris-ravintolan terassin vähän kauempana rantakadusta. Siellä istui vieläpä ruotsalaisseurue. Hyvä, en olisi ainoa ruokailija (tai turisti 😄).
Kun Tauriksen sympaattinen tarjoilija toi pöytään paikallista oliiviöljyä ja kehotti maistamaan sitä leivän kanssa, en tohtinut kieltäytyä. Oli kieltämättä oikein herkullista.
Šipan on muuten tunnettu hyvästä oliiviöljystään, kuten viinistäänkin, ja saarella voi tehdä viini- & oliiviöljy-maistelukierroksen.
Söin Tauriksessa alkupalaksi tarjoilijan suosittelemia sardelleja, ja pääruoaksi miekkakalaa. (Aina se halvin kala, totta kai....)
Lounashetki Tauriksen kaunilla terassilla jäi mieleen yhtenä mukavimmista koko matkalla. 🧡 Tunnelma oli niin viehättävä, ruoka ihanaa, viini maistuvaa ja aurinko lämmitti ihoa. Oli todellinen palkinto löytää tällainen helmi hipihiljaisesta kylästä..!
Mieleen jäi myös ultrasympaattinen ja hitaasti puhuva tarjoilija. Hän oli vanhempi mies ja kotoisin Montenegrosta. Mies kertoi, että oli vanhoilla päivillään aloittanut maalauksen. Hän kertoi saaneensa taiteilijaystävältään perintönä siveltimet ja maalausvälineitä, ja että ystävä oli aina kannustanut häntä maalaamaan.
Mies näytti minulle puhelimestaan impressionistisen, violetin sävyisen maalauksensa. Kerroin, että maalaus oli kaunis. "Pidän violetista, se on lempivärini", sanoin. "Näen sen, mies vastasi. "Sinulla on violettia silmänrajausta. Se ei ole niin tavallista, pidän siitä."
Kun hyvästelin ravintolan ja tarjoilijan, tuntui, kuin olisimme jo ystävystyneet. ☺️
Tähän päättyy kertomukseni Kroatian ruokakokemuksista.
Vielä on vajaa neljä päivää aikaa kerätä lisää paikallisia ruokanautintoja. ☺️
Mukavaa viikonloppua kaikille!
Nyt tuli tämäkin paikka viimein testattua: Tampereen maineikas piiloravintola Apaja.
Apaja sijaitsee keskustan laitamilla Tampereen Tuomiokirkon lähellä, kerrostalon sisäpihalla vanhassa 1800-luvulla rakennetussa matalassa sivurakennuksessa. Rakennus on toiminut muinoin ainakin taloyhtiön käymälänä, pyykkitupana ja tallina ja viimeisimpänä talonmiehen asuntona.
Keittiömestari Juuso Ahvenainen keksi perustaa pitkään tyhjillään seisoneeseen rakennukseen ravintolan, ja remontoi tilat itse. Apaja avautui kaksi vuotta sitten ja on sen jälkeen ehtinyt kerätä mainetta ja kiitosta niin ruokansa kuin persoonallisen miljöönsä ja epätavallisen sijaintinsa puolesta. Tänne ei tosiaankaan löydä vahingossa..!
Osoite on Huhtimäenkatu 3 C, ja parhaiten tänne löytääkin paikantamalla talonnurkalta osoitekyltin. Minkäänlaisia opastekylttejä ravintolaan ei ole, eikä ravintolan nimi lue missään, ei edes ravintolarakennuksessa.
Tästä siis vain sisään ja käännös oikealle sisäpihaan.
Arvaisitko, että tässä on ravintola? :)
Ikkunoista ei pilkota valoa ja talo näyttää aivan hylätyltä. Vielä ovea lähestyessämme olimme ystäväni kanssa epävarmoja, onko tämä varmasti oikea osoite, mutta rohkaistuimme, kun Talonmies-kyltin alla näkyi pieni Parhaat ravintolat 2023 -kyltti.
Ei muuta kuin sisään. :) Ovi avautuu ahtaaseen eteiseen, jossa raskaat punaplyysiset verhot peittävät kaksi oviaukkoa; toinen vie minikokoiseen keittiöön, toinen sisään pieneen käytävään, jossa on naulakot.
Käytävän päässä häämöttää kotoisa nojatuolinurkkaus; tässä on Apajan pikkuinen baari.
Meidät ohjataan baarin puolelle, toivotetaan tervetulleeksi ja kysytään, haluaisimmeko aloittaa shampanjalla. Ystäväni ei juo alkoholia, ja olin jo pöytävarauksen yhteydessä kaksi viikkoa aiemmin kysynyt mahdollisuutta alkoholittomaan juomapakettiin. Viesiin ei vastattu, mutta pidän itsestäänselvänä, että kaikissa fine dining -henkisissä ravintoloissa saa tätä nykyä menun yhteydessä myös holittoman juomakokonaisuuden.
Ystäväni kysyy, olisiko tarjolla jotain alkoholitonta kuplivaa ja kertoo, että olisi halukas nauttimaan ruoan kanssa alkoholittoman juomapaketin. Tarjoilijan ilme menee hieman nutturalle ja hän hiljenee hetkeksi, kuin olisi epävarautunut tällaiseen kysymykseen. Ei meillä mitään alkoholitonta juomapakettia ole, mutta kyllä me varmaan jotain keksitään, hän sanoo lopulta. Ilme on edelleen sen näköinen, että alkoholiton asiakas ei ollut mieluisa haaste. Tunnelma pienessä baarissa laskee välittömästi. Kiusaannun ystäväni puolesta ja kysyn, eikö viestini alkoholittomuudesta ollut saavuttanut ravintolaa, ja eikö varausten yhteydessä jätettyihin ruokavaliolisätietoihin reagoida. Tarjoilija vastaa, että kyllä viestit luetaan, mutta ei näytä haluavan perustella enempää, miksi ystäväni alkoholittomuuteen ei kuitenkaan oltu varauduttu.
Lopulta ystäväni saa alkoholittoman kuohuviinin ja siirrymme salin puolelle.
Olimme tehneet lounasvarauksen ja kello on 13.45. Sali on tässä vaiheessa vielä tyhjä. Ravintolaan kuuluu myös toinen, pienempi huone, jossa istuu muutama seurue. Tuntia myöhemmin isompikin sali on täynnä.
Istumme pöytäämme ja olo on vastaanottoepisodin jälkeen hieman vaivautunut. Keskustelemme siitä, ettei missään ravintolassa tänä päivänä odottaisi alkoholittomaan toiveeseen vastausta; "Kyllä me varmaan jotain keksitään". Ennen kaikkea meitä palvelleen henkilön kehonkieli kertoi enemmän kuin sanat. Ystäväni sai heti kättelyssä kokea edustavansa ns. vääränlaista asiakastyyppiä, jollaiseen ei olla varauduttu ja jolle keksitään jotain. Hän päätyi lopulta valitsemaan ruokajuomaksi tutun alkoholittoman olutmerkin.
Minä sen sijaan halusin testata Apajan viinipaketin. Apajassa ei tilata yksittäisiä annoksia vaan tarjolla on yksi sesongin mukaan vaihtuva viiden ruokalajin maistelumenu, jonka kylkeen voi halutessaan yhdistää viinipaketin. Alkoholitonta ruoalle suunniteltua juomapakettia ei ole tarjolla, tämä siis selvisi, mutta listalla on yksittäisiä alkoholittomia viinejä ja oluita. Menu on mahdollista saada vegaanisena, gluteenittomana sekä pesco-vege- ja ovo-lakto- ruokavalioiden mukaisena, kun ruokavaliosta ilmoittaa ennakkoon.
Helmikuussa 2024 Apajan maistelumenu näyttää tältä. Menun hinta on 72€, viinipaketti maksaa 52€.
Yhteensä meille tarjoiltiin kahdeksan annosta; menun lisäksi kolme keittiön tervehdystä. Kutsukaa minua moukaksi, mutta pidän keittiön tervehdyksiä ja menun ulkopuolisia yllätysannoksia niin tärkeänä osana fine dining -kokemusta, että niiden uupuminen on oikeasti kummallista ja verottaa kokonaiselämystä, kuten kävi ravintola Olossa Helsingissä viime kesänä. Tällä saralla Apaja siis kunnostautui kiitettävästi. 👌
Annos 1: bataattirulla ja persiljakreemiä.
Maistelulounaamme alkoi keittiön tervehdyksellä. Ohueen bataattirullaan kiedottu persiljakreemi oli erinomaisen maukas suupala ja aloitti ruokailukokemuksen erittäin positiivisella sävyllä. Toinen tarjoilijoistamme oli hymyileväinen ja iloisempi kuin meidät vastaanottanut henkilökunnan jäsen, ja aloimme jo unohtaa tylyhkön startin.
Annos 2: savustettua palsternakkaa ja perunakroketti.
Tämä annos esiteltiin Apajan versiona "nakeista ja muusista". Vegaaninen nakit ja muusi yllätti: annos toden totta muistuttaa niin tuoksultaan kuin maultaan nakkeja ja muusia! Mantelista ja sipulista valmistettu kreemikastike toimi ruskean kastikkeen sijaisena ja perunakroketin päälle aseteltu punainen juttu (jonka raaka-ainetta en enää muista..!) edusti ketsuppia. Se todella toi suuhun ketsuppimaisen makuailahduksen - hienostuneella tavalla.
Kekseliäs, hauska ja maukas annos olematta liikaa hifistelyä.
Annos 3: made-kalapuikko, lanttua ja fenkolia.
Tämä oli suosikkiannokseni! Pyhäjärven mateesta valmistettu minikalapuikko oli kerrassaan herkullinen ja sitä kompanneet paahdetut lanttukuutiot ja juuressipsit sopivat seuraksi täydellisesti. Fenkolin makua en muista.
Annos 4: taatelilla ja mantelilla täytettyä punajuuriraviolia, paahdettuja kikherneitä ja saksanpähkinää.
Tämä oli menun ainoa liha-annos, ja alkuperäisessä versiossa punajuuriraviolin täytteenä oli peuraa.
Taateli- ja mantelitahnatäyte oli mielenkiintoinen ja ravioli kokonaisuutena hyvän makuinen, tosin ehkä hitusen liian makea minun makuuni. Myös ruskeassa sipulikastikkeessa oli jotain makeahkoa. Rapsakoiksi paahdetut kikherneet toivat mukavan rakenteellisen twistin muuten niin pehmeään annokseen.
Annos 5: semifreddoa, yuzu-hedelmää ja popcornia.
Tähän väliin saimme keittiön tervehdyksenä suuta raikastavan väliannoksen. Viileä ja kevyesti makea suupala oli raikas ja miellyttävä, mutta minusta kun on kyse, en niin piittaisi näistä makeista vivahteista ruoissani. Makuhermoni viehättyvät esimerkiksi juuresten sisältämästä luontaisesta makeudesta, mutta heti kun johonkin lisätään sokeria, pienikin määrä on makuaistilleni riitasointu makujen sinfoniassa.
Tässä vaiheessa ravintola oli täyttynyt. Saimme kuulla tarjoilijaltamme, että lauantait ovat Apajan vilkkain päivä ja ravintola käytännössä aina täyteen varattu lounaasta sulkemiseen asti.
Suomalaisten illalliskäyttäytyminen on kuulema muuttumassa eurooppalaisempaan tyyliin, ja asiakkaat syövät yhä myöhempään, tarjoilija kertoo.
Annos 6: savustettua kuhaa, porkkanapyrettä, maa-artisokkaa ja misoa.
Tässä on menun pääruoka. Pyhäjärven kuha oli oikein hyvää ja harmonisessa kokonaisuudessa oli kaikki kohdillaan, tosin ehkäpä annokseen olisi voitu tuoda jotain yllättävää joko rakenteellisin tai maullisin keinoin. Kuha-annos oli maistelumenun miedoin ja voisiko sanoa niin ulkonäöltään kuin makumaailmaltaan klassisin annos.
Annos 7: vadelmaa ja marja-aroniaa.
Tähän väliin saimme jälleen makupalettia puhdistavan ja raikastavan väliannoksen. Jäisestä marjahileestä koostuva annos oli ikävä kyllä todella makea jopa kaikkiruokaisen ystäväni mielestä. Minulta annos jäi yhteen lusikalliseen.
Ehkäpä marjojen oli myös tarkoitus johdattaa makuaisteja jälkiruoan maailmaan. Seuraavana oli menun päättävän jälkiruoan vuoro.
Kerron tähän väliin menun viinipaketista. Siitä on todettava, että se ei toiminut. Viiden kaadon viinipaketillisesta yksi lasi oli valkoviiniä, kolme punaviiniä ja viimeisenä lasiin kaadettiin makeaa kreetalaista jälkiruokaviiniä (kuvassa).
Koin, että ainoastaan nakit ja muusi -annoksen kaveriksi kaadettu valkoviini toimi hyvin yhteen ruoan kanssa. Kalapuikon seuraan paritettu kevyt pinot noir -tyyppinen punaviini riiteli kalan kanssa ärhäkästi, samoin punajuuriraviolin kanssa kaadettu vähän hilloisempi ja muhevampi punaviini.
Valkoviiniä ei nykyään enää pidetä kalaruokien itsestäänselvänä kumppanina, mutta silti vähän kummastelin punaisia valintoja kalapainotteisessa menussa. Pääruoan kanssa tarjottu, jogurttimaisia sävyjä saava ranskalainen Gamay-rypäleen punkku sentään oli itsessään jännittävä kokemus, mutta en kokenut sen millään tavoin ylentävän kuha-annosta.
Jälkiruokaviini oli siinä mielessä positiivinen yllätys, että se ei ollut kovin makea ja join lasin tyytyväisenä kokonaan. Maussa oli kuivattua hedelmää ja hunajaisuutta, mutta ei sokerista imelyyttä.
Verrattuna esimerkiksi ravintola Olon viinipakettiin ja sen täydellisyyttä hipovaan sinfoniaan ruoan kanssa, Apajan juomapaketista ei voi puhua samassa lauseessakaan. En ole viiniasiantuntija eikä makuaistinikaan varmasti kovin kultivoitunut todellisten viinikulinaristien rinnalla, mutta lukuisia ikimuistoisia viini- & ruokayhdistelmiä kokeneena ja makunautinnon uuden ulottuvuuden niiden kautta löytäneenä uskallan sanoa, että tällä kertaa juoman ja ruoan yhteinen makumatka jäi kohdallani toteutumatta.
Annos 8: vadelmainen leivos kera keltajuuren, tyrnin ja passionhedelmän.
Jälkiruoka on saanut inspiraationsa australialaisesta Lamington-leivoksesta. En tunne kyseistä leivosta, mutta Apajan versio on oikein miellyttävä tapaus. Kokonaisuus ei ole liian makea, ja raikas vadelmainen kuorrutus sekä säpäkkä tyrni tasapainottavat mukavasti leivoksen sisuksen lempeää pehmeyttä. Olimme ystäväni kanssa kummatkin sitä mieltä, että jälkiruoka oli onnistunut päätös aterialle.
Kokonaisuutena Apaja-vierailu oli oikein positiivinen: ruoka oli todella hyvää ja miljöö kerrassaan ihastuttava. Olen sen tyyppinen ravintola-asiakas, joka laittaa paljon painoa miljöön viihtyisyydelle sekä tietysti ruoalle, ja vaikka juomienkin toivoisi toki olevan kultaa, kaksi ensinmainittua määrittävät kokemuksen yhdessä palvelun kanssa. Seuraavalla kerralla otan ehkä yhden lasin shampanjaa, joka saa kantaa koko aterian läpi. :) Tai kaksi..!
Apaja on erilainen ravintola, ja minua ilahduttavat erilaiset, tavallisesta standardista poikkeavat kokemukset. Ruoan puolesta Apaja on yksi parhaita kokemuksiani Tampereella. Menussa on myös erinomainen hinta-laatu-suhde: 72 eurolla saa kahdeksan annosta, ja vaikka annokset näyttävät pieniltä, vatsa on todellakin täynnä niiden jälkeen. En pystynyt syömään enää mitään loppupäivänä. Jos mietin, että Olon 10 annoksen menu maksoi huimat 189€ ja tulin vain nippa nappa kylläiseksi, vaaka kallistuu Apajan eduksi (vaikka Olo briljeeraa juomillaan).
Aion tulla Apajaan uudestaankin. :) Toivottavasti he tulevaisuudessa petraavat myös alkoholittomiin juomakokonaisuuksiin ja alkoholittomien asiakkaiden arvostavaan kohtaamiseen.
Pääsin toissa lauantaina nauttimaan todella pitkästä aikaa pitkän kaavan fine dining -maistelumenun. Tätä oli odotettu, ja ilta oli kuin pieni loma itsessään. Niin kokemuksen kuin hintansa puolesta.
Fine dining, ja nimenomaan pitkien maistelumenujen muodossa on jotain, mitä harrastaisin mielelläni kerran tai pari vuodessa. Harrastus vaatii kuitenkin samanhenkistä seuraa, eikä minulla oikein tätä nykyä ole sellaista seuraa ympärilläni. Siksi harrastus on harmillisesti päässyt hiipumaan.
Yhtä tärkeää kuin elämyksellinen ruoka on myös hetkeen liittyvä sosiaalinen ulottuvuus ja ruoasta sekä juomasta keskustelu, eikä tämä harrastus oikein toimi yksin harrastettuna. Ainakaan minulle.
Ilokseni sain viime viikonloppuna seuraa turkulaisesta ystävästäni Katasta, kun varovasti rohkenin ehdottaa, josko tyttöjen viikonloppuna illastaisimme yhden Michelin-tähden ravintola Olossa Helsingissä.
Meillä on aiemminkin ollut Katan kanssa puhetta ”dinner-date”-perinteestä, jossa vuorokuukausin vierailisimme toistemme kotikaupungeissa ja kävisimme jossain hyvässä ravintolassa. Michelin-tähden maistelumenut ovat kuitenkin omaa tasoaan, johon ei ihan harva se kuukausi pysty sijoittamaan.
Olon 10 ruokalajin menu taitaa olla kallein koskaan syömäni ateria. Haluaisin sanoa, että se oli myös sen arvoinen, ja kyllä se melkein oli, mutta jälkiruoat toivat lievän mahalaskun muuten niin fantastiseen makusinfoniaan. On odotettavaakin, etteivät makeat ruoat ole minun ykkösjuttuni, mutta myös Kata jakoi mielipiteeni jälkkäreistä. Niistä lisää tuonnempana.
Kun saavuimme Oloon, pöydässä odotti kohoamassa oleva hapanjuurileipätaikina. Tässä menussa leipää ei tarjoilla ruokailun aluksi tai sen aikana, vaan leipä on yksi ruokalajeista.
Tässä menu kokonaisuudessaan. Tämä on täysi menu, ja sen lisäksi on lyhyempi kesämenu.
Täyden menun hinta on 189€, ja halutessaan siihen voi lisätä kaviaaria hintaan 30€ ja hummeria hintaan 44€. Ruokavaliot ja allergiat huomioidaan.
Minä en maistelumenujen yhteydessä yleensä ilmoita sokerittomuudestani, sillä minusta on kiinnostavaa maistaa fine dining -jälkiruokia, jotka tyypillisesti ovat hyvin pieniä ja makumaailmaltaan jotain ihan muuta kuin perusjälkkärit. Ajattelen myös, että jälkkärit ovat osa keittiömestarin tarkoin luomaa makumatkaa, ja halutessani harrastaa fine diningia hyväksyn, että jälkiruoat ovat osa ruokataiteilijan luomusta. Siispä maistan niitä.
Lihaa en kuitenkaan syö missään tapauksessa. Lopetin lihan syömisen 14-vuotiaana.
Ensimmäinen ruokalaji koostui kolmesta pienestä sormiruoka-annoksesta:
Parmesaanijuustoa, sipulia ja seljanmarjaa
Kuningasrapua ja nieriänmätiä
Kotimaista hanhenmaksaa, raparperia ja timurpippuria
(Joudun tunnustamaan, että en tehnyt muistiinpanoa siitä mitä mun annoksessa oli hanhenmaksan tilalla, mutta hyvää se oli…)
Kaikki kolme suupalaa veivät kielen mennessään, mutta kuningasrapuannos oli paras. Kata vaikutti pitävän eniten hanhenmaksasta.
Korkean tason fine diningissa parasta on yllätyksellisyys; koskaan ei tiedä, miltä annos suussa maistuu ja mitkä elementit sieltä nousevat päällimmäisinä kutkuttelemaan makunystyröitä. Printatusta menusta näkee annosten pääraaka-aineet, mutta kokoonopano ja maku ovat aina yllätys. Juuri se yhdistettynä tavallisen hyvän ruoan ylittäviin makuharmonioihin on fine diningin the juttu minulle.
Kun menet ”tavalliseen” ravintolaan, vaikka laadukkaaseenkin, tiedät aina suunnilleen, miltä tilaamasi lohi, pasta tai pihvi tulee maistumaan. Raaka-aineiden laatu sekä annoksen esteettisyys toki vaihtelee, mutta ani harvoin tavallisen ravintolan makumaailma yllättää. Ruoka voi olla taivaallista, mutta ei sisällä ilahduttavia ja mielikuvitusta kutkuttelevia yllätyksiä.
Esimerkiksi sipuli & seljanmarja -annoksen kohdalla en olisi pystynyt sokkotestissä kertomaan, mitä annoksessa tarkalleen ottaen oli. Maut on rakennettu niin hienovaraisesti, ja joskus pääraaka-aineesta maistuu annoksessa vain vihjaus.
Seuraava ruokalaji oli raakaa Islannin katkarapua, karviaista ja mantelia. Tämä annos jäi kuvaamatta, sillä se ei näyttänyt juuri miltään katkarapujen ollessa syvässä kupissa vaalean kastikkeen peitossa. Annos oli ihan törkeän hyvänmakuinen. Katkaravut suorastaan sulivat suuhun pehmeydessään, ja vaikka katkarapu on miedon makuinen raaka-aine, siihen oli saatu paljon makua. Menussa luki karviainen, mutta minun ja Katan mielestä annoksessa oli katajanmarjoja..? Olivat mitä olivat, ne toivat lempeään katkaraputeemaan ihanan toimivan twistin.
Seuraavaksi tarjoiltiin kampasimpukkaa, auringonkukansiementä ja ruskistettua voita. Tämä saattoi olla allekirjoittaneen lempiannos! Ai että miten intensiivinen maku voikastikkeessa oli…. Se komppasi täydellisesti kampasimpukan hienovaraista aromia. Yksinkertainen annos, joka kuitenkin tulvi nyansseja.
Rakastan kampasimpukkaa, ja parhaimmillaan se on nimenomaan fine dining -paikoissa. En koskaan valmista simpukoita itse kotona, vaan ne ovat jotain, mitä nautin vain ravintoloissa. Syön omassa arjessa takuuvarmoja arkipöperöitä ja säästän hienostuneemmat raaka-aineet makutaiteilijoille, joille ne ovat muusa.
Hummeriannosta tarjoillaan
Tässä vaiheessa oli mahdollisuus extra-hummeriannokseen, jonka Kata tilasi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kata ylipäätään maistoi hummeria, koska on aina kokenut lievää epämukavuutta tätä raaka-ainetta kohtaan. Nilviäiset päidensä ja raajojensa irroitustöineen eivät muutenkaan ole Katalle se kaikkein ruokahalua herättelevin juttu, mutta fine dining -ravintoloissa raajojen nyppimiset voi unohtaa; täällä merenelävät tarjoillaan aina valmiiksi prepattuina.
Makunystyrät palkittiin, ja Olon hummeri oli kuulemma ”tajuttoman hyvää”.
Virallisen menun annos numero neljä oli kuhaa, merirapumoussellinea ja hernettä.
Annos jatkoi katkarapujen ja kampasimpukan viitoittamalla lempeän hienostuneella tiellä, ja erityisesti merirapu värähteli autuaasti allekirjoittaneen makutaajuudella.
Seuraavaksi vuorossa oli illan aloittanut ja tässä välissä aikaa uunissa viettänyt hapanjuurileipä.
Se kannettiin pöytään uunituoreena kera talon voin, muikunmädin ja valkoisen parsan. Myönnettävästi itselläni oli tässä vaiheessa vielä aika tuntuva nälkä, ja nälkäinen vatsani otti auliisti vastaan oman puolikkaani leivästä.
Olon leipä ei itse asiassa ollut mitenkään erityisen makuista, sekin on myönnettävä. Jälkiruokien ohella tämä hetki menussa jäi siis maultaan vajaaksi, vaikka idea tervetulleeksi toivottavasta ja sitten uuniin siirtyvästä leipätaikinasta olikin ihan söpö. Entisenä leipäaddiktina ja sittemmin leivästä luopuneena mutta ravintoloissa sitä välillä maistelevana voin todeta, että olen maistanut paljon parempaa hapanjuurileipää monessa muussa paikassa.
Tähän väliin sopii myös kertoa, mikä Olon illassa oli poikkeuksellista. Ainakin minun kokemuksellani. Olen elämäni aikana syönyt ehkä parisen kymmentä fine dining -maistelumenua, ja aina, ihan aina niihin on kuulunut ns. keittiön tervehdyksiä eli menun ulkopuolisia pieniä yllätysannoksia. Tähän menuun niitä ei kuulunut lainkaan. En tiedä onko tämä Olon vakiintunut tapa, saattaa olla niin. Se kuitenkin tuntui erikoiselta, kun on tottunut odottamaan näitä spontaaneja extra-ylläreitä.
Varmaankin juuri kiitos keittiön tervehdysten puuttumisen, minulla oli ensimmäistä kertaa koskaan fine dining -maistelumenun keskellä ihan rehellinen nälkä saavuttaessamme 10 ruokalajin puolivälin. Vaikka fine dining -annokset ovat pieniä, olen aina tullut niistä kylläiseksi, kun niitä syö riittävän monta. Koskaan ei ole tarvinnut lähteä nälkäisenä kotiin. Olossa mietin, että nytköhän tulee eka kerta.
Ruokalaji numero kuusi oli vasikan kateenkorvaa, raparperia ja sipulia. Minulle tarjoiltiin aasialaistyylinen dumpling, jonka tarkasta sisällöstä en taaskaan tajunnut tehdä muistiinpanoa, mutta se sisälsi ainakin maa-artisokkaa.
Dumpling-annos oli menussa täysin poikkeuksellinen voimakkaamman ja mausteisen makumaailmansa puolesta. Dumpling-täytteessä oli aistittavissa hapanimelää makua, mutta fine dining -tyylisesti hienostuneella twistillä toteutettuna. Annos oli kiinnostava ja rikkoi virkistävällä tavalla muuten niin lempeän kokonaisuuden.
Viimeinen suolainen annos oli raakakypsytettyä kotimaista karitsaa, suolattua bergamottia ja fenkolia. Minulle puolestaan tarjoiltiin sama sama annos turskalla. Tämäkin oikein tyylikäs ja maukuaisteja silittelevä annos. Bergamotin ja fenkolin yhdistelmä toimi valkoisen kalan kaverina siinä missä (Katan mukaan) karitsan.
Ja – fanfaarit tähän – tässä vaiheessa todellakin olin kylläinen. 🙏🏻 Lopulta se voi olla pienestä kiinni. :)
Sitten päästään jälkiruokiin. Totean vielä kerran, että olen luonnollisestikin huono henkilö arvioimaan makeiden ruokien onnistuneisuutta, kun en lähtökohtaisesti pidä omenaa makeammista asioista, mutta tällä kertaa myös jälkiruoista normaalisti nauttiva seuralainen jakoi kokemukseni aivan liiallisesta imelyydestä.
Minusta kummallisinta oli se, ettei Olon jälkiruoka-annosten makeustasossa ollut juurikaan eroa ja ne olivat niin tasapäisen makeita. Siinä missä suolaisten pääruokien maut olivat vivahteikkaita, hienovaraisia ja kiinnostavia, jälkiruokien maut oli suorastaan hukutettu sokeriin. Imelä on sopivin sana kuvaamaan Olon jälkiruokien makuprofiilia. Yllätyksellisyys jäi täysin uupumaan.
Aiemmin kokemissani maistelumenujen jälkiruoissa on ollut enemmän variaatiota.
Jälkiruoka numero yksi oli Tyrniä ja porkkanaa, eli tyrnillä maustettua jäätelöä kera niin jäätävän imelän porkkanahillokesydämen, että hampaat melkein tippuivat suusta porkkanan saavuttaessa kieleni.
Tämä ei nyt kuulosta elegantilta arviolta mutta pakko se on sanoa: minusta tämä annos oli suorastaan kaamea. ’Hienostunut’ oli kaukana niistä adjektiiveista, jotka tulivat mieleen. Kata oli samoilla linjoilla.
Jälkiruoka numero kaksi yllätti koollaan: ollakseen fine dining -annos, vihreää mansikkaa, praliinia ja sitruunaverbenaa sisältävä leivos oli valtava. Koko ei tule esiin kuvassa, mutta leivos oli isompi kuin yksikään pääruoka-annos.
Tässä annoksessa oli minusta hyviä makuja kuten suklaista mokkaa, mutta posketon sokerisuus jyräsi alleen lempeiden pääraaka-aineiden kuten mansikan ja verbenan yritykset tuoda esiin hienovaraisia vivahteitaan. Pari lusikan kärjellistä riitti ja silmät melkein vuosivat sokeriövereistä. Vähemmällä sokerilla olisin aidosti tykännyt tästä leivoksesta.
Kolme- ja puolituntisen ravintolailtamme päätti pienten suupalajälkkäreiden trio: Raparperimarenki-piirakaa, Macadamiapähkinää ja vadelmaa ja Mansikkaa ja kermaa. (Kaikki kolme näkyvät ensimmäisessä jälkiruokakuvassa.)
Macadamiapähkinä-suupalat olivat ihan OK, ja näissä sokeria oli kenties ripaus vähemmän kuin muissa menun jälkiruoissa. Raparperimarenkipiirakka jatkoi kuitenkin taas överimakeaa linjaa, ja tässä vaiheessa sekä minun että Katan sokerilimitti tuli täyteen. Kumpikaan meistä ei enää pystynyt edes maistamaan pientä punaista palluraa, joka olisi ollut ”Mansikkaa ja kermaa”.
Huh sentään mikä sokeri-ilotulitus. Turboimelä jälkkärikimara oli kieltämättä vähän odottamaton päätös muuten niin makuaisteja hellivälle tyylikkälle illalle.
🍷 Lopuksi sananen viineistä: on onni, että jotkin ravintolat tarjoavat menulle suunnitellun viinipaketin myös puolikkaana. Olo on tällainen ravintola. Petit Olo eli puolikas edullisemmasta viinipaketista maksoi 94€, täysi paketti kustantaa 157€. Arvokkaampi Viinikellarin aarteet -paketti keventää lompakkoa 253 eurolla.
Minulle maistuu hyvä viini ruoan kanssa, mutta en ikimaailmassa jaksaisi juoda täyttä viinipakettia 10 ruokalajin maistelumenun kanssa (joka annokselle on oma viini), ja ihmettelen ravintoloita, jotka eivät anna asiakkaan halutessaan ottaa pakettia puolikkaana. Näitä paikkoja on paljon.
Viiniä täydessä paketissa tulee noin puolitoista pulloa per henkilö, mikä minusta on tosi paljon esimerkiksi pienikokoiselle naishenkilölle. Ihmisiä ja alkoholitoleransseja on tietysti monenlaisia, mutta itse en jaksaisi juoda noin paljon, ja humalatilakin alkaisi jo häiritä ruoasta nauttimista – eihän ruokaelämyksen äärellä ole tarkoitus olla kännissä.
Juomamenu on kuitenkin erittäin tärkeä osa fine dining -kokemusta ja todellakin kohottaa makuelämyksen omalle tasolleen. Siksi on sääli, jos juomapaketti on jätettävä ottamatta. (Eli niissä paikoissa, joissa kaatojen puolituksesta kieltäydytään. En ala maksaa juomasta, jota en jaksa juoda.)
Kerta toisensa jälkeen vaikutun siitä taitavuudesta, jolla juoma ja ruoka hyvissä paikoissa yhdistetään. Näissä hetkissä viini maistuu joltain ihan muulta kuin kotona, täydellisesti paritettuna ruoan kanssa viinielämys laajenee suuremmaksi kuin viini koskaan voisi yksin olla. Ei sitä pysty edes kuvailemaan ja se on jotain, mitä nimenomaan menen fine dining -ravintolaan kokemaan. 🙏🏻
Toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene taas viisi vuotta. ❤️
Jotain erikoista on tapahtunut kreikkalaisten ravintoloiden maailmassa.
Mitä äärimmäisen tavanomaista näet tässä kuvassa, mitä alemmasta kuvasta puuttuu?
Namnamm... - mutta jotain uupuu.
Se jokin on:
Et enää näe kreikkalaisten ruokapaikkojen pöydissä oliiviöljy- ja etikkapulloja, eikä niitä tuoda sinulle automaattisesti.
Kreikassa astui 1. tammikuuta 2018 voimaan laki, jonka mukaan ravintolat eivät enää saa tarjota asiakkailleen oliiviöljyä uudelleentäytettävissä öljypulloissa. Eli niissä, joita ennen seisoi pöydissä valmiina. Nyt öljy on tarjottava avaamattomassa, kertakäyttöisessä pakkauksessa.
Elinkeinoministeriö perusteli lakisäädöstä sillä, että muutoksella asiakkaille taataan oliiviöljyn laatu eivätkä erinäiset tavernaisännät enää pääse laimentelemaan oliiviöljyä halvemmilla öljyillä - niinkuin joissain kuppiloissa epäilemättä tapahtui.
Todellinen syy muutoksen takana on kuitenkin - totta kai - raha; lisää euroja hallituksen kukkaroon. Nyt ravintolat veloittavat oliiviöljystä. Kustakin pullosta menee osuus ja ALV valtion kassaan.
(Kriisin myötä Kreikan hallitus on keksinyt joka vuosi mitä kekseliäimpiä - ja joidenkin näkökulmasta viheliäisimpiä - uusia veroja ja muita lisämaksuja.)
Lakia rikkovaa ravintolaa sakotetaan 500 euron maksulla.
En ollut ennen tätä reissua huomannut muutosta käytännössä. En muista minkään ruokapaikan kyselleen minulta haluanko ostaa lisäoliiviöljyä, enkä kyllä toisaalta muista että olisin lisäöljyä kaivannutkaan.
Nyt olen kaivannut. Muutos on ollut selvä.
Kreikkalaiset käyttävät ruoassa runsaasti oliiviöljyä. Kun sanon runsaasti, tarkoitan todella PALJON.
Ruoat kirjaimellisesti uivat öljyssä.
Useinkaan extraöljylle ei ole tarvetta, koska - no, annoksissa valmiina oleva öljy riittäisi voitelemaan isommankin porukan saranat.
Oletan, että tämän vuoksi en itsekään ole tammikuun 2018 jälkeen huomannut lakimuutosta käytännössä.
Ajan kuluessa jollain ravintoloitsijalla on välähtänyt. "Mitäpäs jos vähennetään ruoista öljyä, niin että asiakkaan on vähän niinkuin pakko ostaa lisäöljy..? Saadaan lisää tuloja?"
Ja ollaan päästy tähän tilanteeseen:
Horta ennen.
Horta nyt.
"Tarjoilija, ruokani kaipaisi vähän lisää oliiviöljyä."
"Totta kai, madam. Pieni vai isompi pullo?"
Jep.
Älkää siis ihmetelkö, jos jotkin ruoat Kreikassa saattavat nykyään maistua kuivemmilta kuin aiemmin.
En sano että vähennetyn öljyn käytäntö keittiön puolella on levinnyt tavaksi ihan jokaiseen ravintolaan, sitä se ei varmasti ole, ja ravintola saa itse päättää veloittaako asiakkaita ylipäänsä öljystä. Mutta ainakin kaikki ravintolat, joissa itse olen tällä matkalla käynyt niin Ateenassa kuin Poroksella, ovat ottaneet oliiviöljystä maksun. Ja ruoat on tarjoiltu ilmiselvästi vähemmällä öljyllä - tai täysin öljyttä.
Mitä sanotte esimerkiksi tästä varsin kuivakasta annoksesta grillattua mustekalaa?
Ei puhettakaan että nämä palat natustelisi suuhunsa kuiviltaan, mustekalan kuuluu valua oliiviöljyä.
Myös salaatit on tarjoiltu huomattavan vähäöljyisinä. Lautasen pohjalle jäävä vihreä lätäkkö on muisto vain.
Netistä kaivamani uutisen mukaan oliiviöljystä piti arvioiden mukaan alkaa veloittaa 1€ per 100 ml, kun laki astui voimaan. Käytännössä hinta voi kuitenkin olla mitä vain, olen nähnyt menuissa hintoja välillä 1,50€ - 3€.
Lisäkustannus jää lopulta kokonaiskuvassa kuitenkin pieneksi harmiksi tähän verrattuna:
oliiviöljylain seurauksena ravintoloiden jätemäärä moninkertaistuu. Kuvitelkaa miten paljon vajaakäytettyjä oliiviöljypulloja menee roskikseen yhden päivän aikana?
Montako asiakasseuruetta yhdessä suositussa ravintolassa saattaa käydä vaikka kuumimman kesäsesongin aikaan - puhutaan sadoista. Ja lähes jokainen seurue todennäköisesti ostaa pikkupullon oliiviöljyä, joka päätyy ruokailuhetken jälkeen jätteeseen.
Näen punaista. 😠😡
Kunnon "laihialaisina" olemme äidin kanssa ottaneet vajaat oliiviöljypullot mukaan ravintoloista. Eri juttu, miten tahdikasta on kaivaa tavernassa oma pullo esiin.
Ehkä kuitenkin ajattelen enemmän jätevuorta.
Aargh.
P.S. Olemme Poroksella. Ja tänään on "vähän" satanut.
Kaksi alkoholiin liittyvää asiaa on ilahduttanut minua viime aikoina, toinen jo vähän pidempään.
Yksi on aito siideri ja toinen on uusi keksintö, joka toivon mukaan mahdollistaa meikäläisellekin ravintoloiden pitkistä viinipaketeista nauttimisen! 🍷
Fakta: minä pidän viinistä. Pidän siitä erittäin paljon.
Fakta 2: en pidä päihtymyksestä. Ja humallun valitettavan nopeasti.
Siideri, kesäinen seuralainen
En väitä etteikö sellainen kevyt, rentouttava ja "sosiaalisesti vapauttava" (niinkuin minä toisaalta sellaista tarvitsisin...) alkoholin vaikutus olisi mukavakin tila, ja joissain tilanteissa se on jopa äärimmäisen tervetullut (--> turbulenssi lennolla).
En siis ole alkoholin keskushermostoon vaikuttavaa ominaisuutta vastaan, en vain halua olla kännissä.
Viinissä on sen verran alkoholia, että jo 2-3 lasillista voi johtaa minut humalaan. Erityisesti tyhjään vatsaan juotuna.
Tällä on sellaisia varsin triviaaleja mutta yhtä kaikki minulle tylsiä seurauksia, kuten viinin maistelun rajoittaminen (yritä siinä sitten siemailla jotain 1,5 desin älyttömän hyvää vuosikertajuomaa suuuu-u-u-p-e-r-hitaasti että se veee-e-e-n-y-i-s-i jopa tunniksi tai kahdeksi), kykenemättömyys nauttia maistelumenujen viinipaketeista tai mukavan illan pilaantuminen, kun en viinin noustessa päähän pysty enää kunnolla seurustelemaan.
Postauksessani Humaltumisesta kirjoitin, että toivoisin viinissä olevan alkoholia puolet vähemmän. Alkoholiton viini ei ole vaihtoehto, sillä alkoholi kuitenkin on täysin olennainen komponentti viinin maussa. Alkoholiton viini voi kenties olla hyvää sekin, mutta se ei ole sama asia. Se ei ole sama juoma.
Kuva: Winemill
Nyt kaltaisteni helposti päihtyvien ja sitä inhoavien viinin ystävien "hätä" on kuultu, sillä on keksitty maailman ensimmäinen alkoholin määrää pienentävä laite - täällä Suomessa! Ja laite ei kuulema vaikuta viinin makuun!
Espresso-keittimen kokoinen Winemill-vekotin poistaa alipaineella noin kolmanneksen alkoholista ja samalla vielä dekantoi juoman ja jäähdyttää sen oikeaan tarjoilulämpötilaan.
Aamulehti
"Winemill-laitteen avulla viinien alkoholipitoisuus on mahdollista alentaa 6–11 prosenttiin, minkä seurauksena esimerkiksi ravintolan ruokalistaan suunnitellun viinipaketin alkoholimäärä alenee huomattavasti. Liikaa päihtymistä ei siis tarvitse pelätä." kertoo laitteen kehittänyt Sami Gauffin.
Jeiii! Uutinen ei kenties huumaa jokaista viinisieppoa, mutta minä olen innoissani..!
Kuva: Winemill
Ensimmäinen ravintola jossa Winemill on käytössä on helsinkiläinen Nude, ja melkein tekisi mieli matkata sinne ihan vain testaamaan winemillattua viiniä! Jos tulos todella on niin hyvä kuin valmistaja lupaa, eikä alkoholin madaltaminen vaikuta viinin hienoihin makunyansseihin, toivon että laite menestyy ja vaihtoehto alkaisi olla tarjolla yleisesti.
Sitten se toinen ilahduttava juttu, josta olen nauttinut jo pidempään:
Se on aitojen ranskalaisten, englantilaisten ja espanjalaisten siidereiden trendaaminen myös Suomessa. Nämä kultaiset juomat ovat jotain ihan muuta kuin meidän kotoisat bulkkisidukkamme, ja parhaimmillaan oikein kuiva, laadukas ranskalainen siideri muistuttaa maultaan valko- tai kuohuviiniä.
Ja siinä on alle puolet viinin alkoholimäärästä! ❤️
Aito siideri valmistetaan käymisteitse 100% omenista (tai päärynöistä). Hedelmistä tuorepuristettu mehu käytetään joko hiivalla tai ilman, ja siinäpä oli ne raaka-aineet. Aitoon siideriin ei lisätä sokeria vaan juoman makeus tulee hedelmän omasta sokerista.
Ihan mahtavaa kun aitoja siidereitä saa nykyään jopa lähikaupoista. Esimerkiksi Pirkka Parhaat -sarjassa on kaksi ranskalaista kuivaa siideriä, toinen perinteinen omena, toinen rosé. Sokeria (omenan omaa) on 2,6 g / 100 ml.
Pirkan Val de Rance -siiderit ovat tosi hyviä, aidon omenan raikasta makua ei voi edes verrata suomalaisiin siidereihin, joista valtaosa ei teknisesti edes ole siideriä vaan omenaviinipohjaisia limujuomia kaiken maailman lisäaineilla.
Alkon valikoimasta suosikejani ovat ranskalaisen Écussonin Cuvée Spéciale (5%) ja englantilaisen Henry Westonsin Vintage Perry (7,4%). Kumpikin näistä on kuivia (2,5 g sokeria / 100 ml) sopii juustolautasen seuraksi, Écusson myös vahvempien juustojen. 0,75 l kokoinen pullo maksaa 5,70€!
Tyylikäs, edullinen -- ja miellyttävän matala-alkoholinen vaihtoehto valkkarille!
Kippis! ☺️
Lue myös:
Persoonallisista viinisuosituksista villiruokafestivaaliin.
Kuopion ravintola-scene on ilokseni saanut viimeisen vuoden tai parin aikana paljon uutta väriä ja valikoimaa. Vanhana kuopiolaisena ja nykyisenä foodiena (heh :D) tsekkaan kaupungissa käydessäni aina uudet ruokapaikat, ja nyt niitä on ilmestynyt niin paljon, että tämän vuoden joka visiitillä olen ehtinyt käydä uudessa ravintolassa.
Tänään spotlightissa välimerellisiä makuja tarjoava Kuzina.
Viime viikonloppuna Kuopiossa sattui olemaan meneillään myös Satoa-ruokafestivaali, joka osoittautui mitä mukavimmaksi tavaksi viettää kesäpäivää Kuopion keskustassa. Festivaalin kautta tuli jopa käytyä kuopiolaiseksi ruokainstituutioksi osoittautuneessa klassikkopubissa, jonka maineesta foodie-kohteena en ollut koskaan kuullutkaan. Kaikkea voi oppia kotikaupungistaan vielä vuosienkin jälkeen.
Kuzina sijaitsee legendaarisen muikkuravintola-Sampon naapurissa Kauppakadulla.
(Sampo on myös kohde jota voin suositella varauksetta - maineikkaat muikut valmistetaan salaisella reseptillä ja ovat niin hienovaraisesti jauhotettuja että sopivat meikäläisenkin ruokavalioon. Sampossa ruokailet Kaurismäki-tyylisessä askeettisemmassa kortteliravintolahengessä, naapuri-Kuzinan tunnelma taas vie eurooppalaiseen viinibaariin.)
Kuzinan menu tarjoilee makuja eri puolilta Välimerta. Viinit ovat Kuzinassa vähintään yhtä suuressa roolissa.
Kirjoitettua viinilistaa ravintolassa ei ole, vaan kokki ja palkittu sommelier Tiberius Stere, joka myös on yksi paikan omistajista, suosittelee ruokiin sopivat viinit. Viinit ovat olleet miehen intohimo jo lähes 20 vuotta, eikä intohimoinen suhde tähän jaloon juomaan jäänyt seurueellemme illan aikana epäselväksi :)
Ystäväni Mili ei pidä viinistä eikä koskaan juo sitä. Tämän kuullessaan Stere otti henkilökohtaiseksi missiokseen löytää viini joka maistuisi Milille. Vähän hämmästyimme, kun mies ei luovuttanut, vaan toi pöytään eri viinejä vannoen, että niistä lopulta löytyisi juoma jota Mili voisi nauttia ruoan kanssa.
Itse rakastan viiniä ja saatan ymmärtää intohimoisen sommelierin turhautumisen tällaisessa tilanteessa, mutta samalla on selvää, että kaikki asiakkaat eivät juo viiniä ja heidän valintaansa tulisi kunnioittaa. Stere kuitenkin onnistui missiossaan, ja lopulta miehen viinihyllyistä löytyikin makeahko valkkari jonka makuun Mili tykästyi. Siinä välissä ehdimme kuitenkin jo huolestua, saadaanko Milille mitään juotavaa lasiin ravintolanomistajan tuskaillessa dramaattisesti, ettei hän tiedä mitä voisi tarjota asiakkaalle jolle viini ei kelpaa.
Kuzinan ruokalistalta löytyi useampikin kalaruoka joka houkutti. Valitsin pääruoaksi lopulta meriahventa ja tiikerikatkarapuja babyporkkana-moussen ja sahramivaahdon kera.
Annos oli maultaan tyylikkään hienovarainen. Jäin kaipaamaan makupaletille vähän yllätyksellisyyttä ja jotain zänggg-meininkiä, mutta toisaalta Kuzinan tyyli vaikuttaa ylipäänsä enemmän klassisen linjan kulinarismilta kuin kokeilevalta keittiöltä.
Milin lautasella oli 48 tuntia kypsytettyä naudanposkea lisukkeenaan karamellisoitua bataattipyreetä. Maussa kaikki kohdallaan ja liha oli kuulema erittäin hyvää.
Helin Chicken Provence -annoksessa oli kuningasrapumoussella täytettyä kananrintaa pekoniin käärittynä sekä kasvisratatouillea timjamikastikkeella.
Annos maistui tilaajalleen, ja viinisuosituskin oli nappiin.
Jälkiruoaksi seurueemme nautiskeli suklaakakkua, sorbettia ja juustoja, joista jälkimmäisin annos onnistui vaikkei sitä ole listalla.
Arvio: Kuzina on (ainakin tämän välimerellisen ja viinejä arvostavan henkilön perspektiivistä ^_^) todella odotettu lisä Kuopion ravintola-sceneen. Raaka-aineet ovat laadukkaita ja ravintolan interiööri oikein viihtyisä, samalla rento mutta sopivasti vähän hienostunut. Herkullisia kala-, äyriäis-, kasvis- ja liha-annoksia pursuava ruokalista on todella houkuttava ja koko konsepti erottaa Kuzinan tyylikkäästi kilpailijoistaan.
Kuitenkin, juuri meidän iltanamme palvelu ei ollut onnistuneinta, ja moni asia jäi ihmetyttämään. Odotimme puolityhjässä ravintolassa ruokaamme yli tunnin, alkuruokatilaustamme ei viety lainkaan eteenpäin ja sommelier-omistaja vaihtoi minun ja kanaa tilanneen ystäväni viinit kesken kaiken mitään kysymättä toisiin viineihin ilmoittaen, että tarjoilija oli suositellut meille väärät viinit.
Kuzinassa voi todellakin odottaa saavansa loistavat ja täydellisesti ruokaan sopivat juomat, mutta niiden varsin persoonallinen suosittelutapa ei välttämättä mene yksiin kaikkien asiakkaiden huumorin ja tottumuksen kanssa, eikä ollut seurueemme mielestä omiaan luomaan tervetullutta tunnelmaa. Ei aroille asiakkaille.
Kuzina: Kauppakatu 13, Kuopio.
RAVINTOLA SKILLA on Puijontornin palkittua à la carte -ravintolaa aikaisemmin pyörittäneen tiimin uusi ruoka- ja seurusteluravintola Kuopion ydinkeskustassa. Skillan sijainti Sokoksen takana entisen Kotipizzan ja lastenvaunuliikkeen vanhoissa tiloissa ei kenties ole se glamourein, mutta paikan ambitio on korkeatasoisessa fine dining -tyyppisessä ruoassa joka ravintolan sanoin "tyydyttää vaativimmankin kulinaristin toiveet ja odotukset".
Kävin testaamassa Skillan kesäkuun alussa. Lähtemättömän muiston jätti uskomattoman herkullinen, paahdetulla punasipulilla, vuohenjuustolla ja oreganolla ryyditetty täyteläisen makea, syvän aromaattinen tomaattikeitto. Ehkä paras tomaattikeitto koskaan. Ahvenballatine-annoksen mauttomat tillikrutongit olivat turha lisä muuten tyylikkäässä kokonaisuudessa ja pääruoaksi nautittu järvikuha oli pehmeän maukas ja ruokaisa pläjäys klassisilla mauilla. Ei ehkä ihan fine dining -osastoa mutta hyvän perusstandardin yläpuolella; kaunista, laadukasta ja vatsantäyttävää :) Viinisuositukset olivat onnistuneita.
Vähän miinusta paikan salimaisesta miljööstä; iso ruokailutila ei ole kovin tunnelmallinen ja intiimi.
Ravintola Skilla: Savonkatu 24, Kuopio.
GUSTO RUNIN on Kuopion satamassa Raninin myllyjen punatiilisiin tehdasrakennuksiin pari vuotta sitten avautunut tunnelmallinen seurusteluravintola. Viini- ja tapas-painotteisella listalla aloittanut ravintola on tänä kesänä (2019) laajentunut à la carte -ravintolaksi.
Ravintolassa on viikonloppuisin usein elävää musiikkia ja cabaret-ohjelmaa.
À la carte -puoleen en ole vielä päässyt tutustumaan, mutta kävimme äitini kanssa talvella nauttimassa Runinissa noutopöydän ystävänpäivä-menun. Tapaksista koostunut noutopöytä oli simppeli mutta hintaansa nähden jopa erittäin laadukas, ja juuston ystävä kiitti erityisesti laadukkaista kypsytetyistä juustoista. Paikan valtiksi lasken erityisesti tunnelmalliset tilat holvikaarisessa kellarissa.
Gusto Runin: Satamakatu 13, Kuopio.
En malta olla vyöryttämättä ruudulle vielä kuvasatoa (heh) viime viikonlopun Satoa-ruokafestivaalin annista. Kaksipäiväinen ruokajuhla muuttaa Kuopion keskustan makujen maailmaksi kun 10 eri ravintolaa hemmottelevat kävijöitä kulinaristisilla luomuksillaan. Festivaali järjestettiin tänä vuonna seitsemännen kerran. Itse osuin festarille vasta ensimmäistä kertaa, mutta kokemus oli niin mukava että mieluusti yritän tähdätä Kuopioon uudemmankin kerran juuri Satoa-festarin aikaan :)
Syksyllä festivaalista järjestetään yhden kadun varrelle keskittyvä versio, josta voi lukea lisää täältä.
46 € maksavalla passilla sai lunastaa 10 ruoka-annosta ravintoloista ympäri Kuopion keskustaa. Festivaalin teema on villiruoka, ja jokaisessa annoksessa on mukana jokin villinä kasvava komponentti kalasta lihaan ja yrtteihin.
Rastien välillä eteneminen tarjosi erittäin kivan tavan viettää päivää Kuopiossa. Samalla tuli käytyä myös kahdessa ihan uudessa ravintolassa sekä kulttimaineen pubiravintola Bierstubessa, joka ilmeisesti kuuluisi kuopiolaisena todellakin tuntea. Nyt on tämäkin korjattu.
Satoa Food Festival kriittinen maistelupartio
Liharuoat sai halutessaan vaihtaa kasvisannoksiin, mutta Satoa-partiomme työnjako jakaantui luonnollisesti Milin hoitaessa liha- ja jälkkäripuolen ja minun maistellessa kala- ja kasvisannokset.
Paras jälkkäri oli Kahvila Kanelin mokkasuklaakakku marjoilla ja villiyrteillä.
Kalaruoista parhaiten maistuivat erittäin tyylikäs VS Ravintoloiden -säyne-brandade sekä Gastrobar B/P:n mutkattoman maukas hauki. Liharuokien kunkku oli Milin mukaan Ravintola Hygge Bro'n forest-pincho.
Heikoin esitys oli Isä Camillon nokkospannukakku - kikhernejauhosta, vedestä ja nokkosesta taiteiltu pannari oli niin kuiva ja mauton että se melkein karahti tämän maistajan kurkkuun. Harmi, Camillo on muuten aika takuuvarma hyvän ruoan paikka Kuopiossa.
Taskukokoisen Gastrobar B/P:n haukiannos oli mielestäni festarin paras, ja tämä uusi persoonallinen ruokapaikka Puijonkadulla on ehdottomasti seuraavan Kuopion vierailuni ruokakohde :)
Kun vielä 10 vuotta sitten Kuopion dining scene koostui lähinnä pelkistä ketjupaikoista kera yksinään gastronomian lippua liehuttavan klassisen Mustan Lampaan, on Kuopion tämän hetken ravintolatilanne mitä ilahduttavin. Hyvä Kuopio, hyvältä maistuu! :)
Rakastan a) veden läheisyyttä b) ruokaa c) saunaa ja d) Tampereen Laukontoria, millä pohjalla viime kesänä avautuneen Saunaravintola Kuuman saattoi odottaa herättävän välittömän kiinnostukseni.
Kuuma on vähän niinkuin Tampereen vastine Helsingin Löylylle, pienempänä ja tamperelaisittain casuaalimpana versiona. Paikka tarjoilee yhden Tampereen aurinkoisimmista terasseista, eleganttia ruokaa ja juomaa ja kaksi tyylikästä saunaa. Menusta vastaavat Eero Mäkelä ja Sara La Fountain.
Vahvuutena on sijainti Laukontorilla ihan kaupungin sydämessä. Saunan jälkeen pääsee pulahtamaan Ratinan suvantoon. Tänne voi tulla myös vain köllöttelemään aurinkotuoleihin. Altaan (tai käytännössä uimalaiturin) käyttö on terassin asiakkaille ilmaista.
Sauna on meikäläisellä vielä testaamatta, mutta aurinkoinen terassi houkuttaa tähän vuodenaikaan vieläkin enemmän. Kävin testaamassa Kuuman ravintolan jo viime heinäkuussa kun paikka oli juuri auennut, mutta silloin kokemus jäi ruoan osalta vajaaksi - listalla ei ollut isompia annoksia lainkaan ja jaettavaksi tarkoitetut (kalliit!) annokset olivat liian pieniä jaettavaksi. Menua kritisoivat muutkin tahot, ja Kuumassa vastattiin palautteeseen muokkaamalla ruokalistaa. Tällä hetkellä listalla on myös pääruoka-annoksia.
Viime kertaisella vierailulla päädyin pääruoan (päivän kala) sijaan ottamaan kuitenkin kolme "tapas"-annosta alkuruoka / Tasty Bites -listalta. Enemmän annoksia, enemmän maisteltavaa ^_^
Tilasin "Kaalin", "Punajuuren" ja "Muikun", ja sain eteeni ilahduttavan värikkään kattauksen.
Ilahduttavia olivat mautkin, ja tällä kertaa ei tarvinnut mököttää huonon hinta-laatu-nälkä-suhteen vuoksi.
PUNAJUURI-annoksessa oli paahdettua punajuurta, kombua ja juustoa. 'Kombu' piti googlata, ja se osoittautui aasialaiseksi merilevälajiksi.
Toimiko? Lautasen maut olivat hyviä, mutta punajuuri oli tällä kertaa viihtynyt pannussa vähän laiskanlaisesti eikä ollut juurikaan paahtunut. Levän umamimaisuus ja puffatun kvinoan poksahtelevuus toivat kivaa vaihtelua punajuuren ja creme fraiche -nökäreiden lempeälle makeudelle ja pehmeälle rakenteelle. Punajuuren al dente -koostumus verotti vähän elämystä, paahtuneempi versio olisi maistunut meikäläiselle.
Hinta: 9 €.
KAALI-annoksessa oli grillattua kaalia, sitruunalla maustettua moussea ja siian mätiä.
Toimiko? Joo, tämä oli oikein hyvä setti. Kokonaisuus oli pehmeän makuinen, mutta ei lainkaan nössö. Kaaliin oli onnistuttu saamaan hienosti aromikkuutta ja mäti-sitruunamousse-kyytipojalla suuhun haarukoitui oikein mukava makuelämys. Söisin toistekin.
Hinta: 8 €.
MUIKKU-annos oli paras. Tämä oli tosi maukas, muikkujen rapsakkuus oli just eikä melkein!
Toimiko? Ehdottomasti.
Lautasella oli listan mukaan grillatun muikun ohella karviaista ja ruskistettua voita. Karviaista en voi väittää kovin selvästi maistaneeni, mutta lautaselle sirotellut kirpsakat makujauheet maistuivat sitäkin enemmän. Ne toivat kivaa lisäpotkua ja tekivät tutusta muikusta vähän sähäkämmän version. Voikastike oli myös oikein maukas.
Tämän söisin totisesti toistekin.
Hinta: 10 €.
Kun "päivän kala" olisi maksanut 29 euroa, ja tämä setti oli 27€, pidin valintaani hinta-ruokaisuus-parametreillä oikein onnistuneena :)
Yhdelle ihan nälkäisellekin hengelle erittäin riittävä setti! :)
Saunaravintola Kuuman löytää Tampereen Laukontorilta. Saunomaan pääsee alkaen 10 eurolla.
Laukontorilta löytyy muitakin kivoja ruokapaikkoja, joista olen aiemmin esitellyt kivan Mama Bear -puurobistron. Uusi fine dining -nurkka LiV on vielä kokeilematta.
Kuumaa useammin minut löytää kuitenkin vanhasta kunnon laivaravintola Suvista, jonka terassilta on yhtä kivat Ratinan suvanto -maisemat, ja halvemmat hinnat kuin uutuuttaan kiiltävässä naapurissaan :)
Laukontori on minun Tampereen olohuoneeni.
Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota siihen, että Kreikassa on paikallisissa ravintoloissa vain miestarjoilijoita, ja ylipäänsä miesvaltainen henkilökunta?
Naisia näkee tarjoilijoina ja tiskin takana kahviloissa ja baareissa, mutta ei juuri koskaan ruokaravintoloissa. Monissa muissa maissa asia on juuri päinvastoin.
Olen ihmetellyt ilmiötä pitkään, mutta vasta tällä reissulla tulin selvittäneeksi mistä tapa johtuu. Haastattelin kreikkalaisia ystäviäni ja ravintoloiden henkilökuntaa.
Paroslaisen taverna Apostoliksen tarjoilijalta Dimitriltä saan kuulla, että tarjoilijan ammattia pidetään Kreikassa raskaana työnä, joka ei sovellu naisille.
"Raskaana?"
"Kyllä, tarjoilija joutuu kantamaan päivät pitkät painavia tarjottimia täynnä astioita ja työskentelemään keittiön kuumuudessa, Dimitris kertoo."
Kahvilassa työ on kevyempää joten se soveltuu paremmin naisille. Hmmm... :)
Illallisella uuden taiwanilaisen ystävän kanssa Parikian illassa
Kuitenkin, naisia näkee nimenomaan keittiön puolella.
Ateenalaisen ystäväni Mariannan mukaan "Et koskaan näe mieskokkia kreikkalaisessa tavernassa." Kokkaus on naisen tonttia.
"You go to a Greek taverna to eat “mama’s food”, Marianna kertoo. Ja tämän vaikutelman olen itsekin saanut.
Mieskokkeihin olen törmännyt Kreikassa lähinnä fine dining -paikoissa kuten Ateenan Funky Gourmet -ravintolassa joissa ruokaan suhtaudutaan ihan eri asenteella kuin perinteisissä ravintoloissa.
Taverna Adoron tarjoilijoita naurattaa
Mariannan mukaan ainoastaan hienostokahvilat käyttävät (kauniita) naistarjoilijoita houkutellakseen sisään tietyntyyppistä asiakaskuntaa, mutta perinteisessä tavernassa näkee naisen tarjoilemassa vain jos hän omistaa tavernan itse.
Mielenkiintoista.
Mitäs tuumaatte, te jotka olette Suomessa töissä ravintola-alalla? Onko tarjoilijan työ fyysisesti sellaista että sen voisi perustella sopivan paremmin miehille?
P.S. Off topic - hei, Kreikan aurinko on taas tehnyt mun hiuksiin aika kivan liukuvärjäyksen ^_^ :)
Muita kreikkalaisia ilmiöitä:
Lempiravintolani Kuopiossa on muuttunut yhä vain paremmaksi. :)
Suosikkiruokapaikkani titteliä pitänyt, kauppahallin kivijalkaan pesänsä tehnyt tunnelmallinen Rustik muutti varoittamatta konseptinsa täysin, ja tyrmistyin, kun toissa syksynä törmäsin tutun ravintolan ovella pihvintäyteiseen menuun. Lihaa, kalaa ja kasvisruokia savolaissävyillä tarjoillut ihana Rustik oli kääntänyt takkinsa ja muuttunut pihvipaikaksi, kala-kasvissyöjä sai kääntyä ovelta. Erikoinen suunnanmuutos kasvisruokatrendin vallitessa. Lihakonsepti ei ilmeisesti kelvannut kuopiolaisillekaan, sillä viime keväänä paikka laitettiin uuteen uskoon ja avautui toukokuussa uudella nimellä Hurma. Nyt menu pursuaa kasvispainotteista ruokaa ja Savon sijaan makumaailmaa on haettu niin Aasiasta, Välimereltä kuin Pohjois-Afrikasta.
Minä rakastan hyvää kasvisruokaa ja esittelen mielelläni kasvisruokaan panostavia paikkoja, nyt valokeilan ansaitsee Hurma.
Vaikka ruoka on hyvää, parasta Hurmassa on miljöö. Tämän tunnelmallisempaa ravintolaa ei Kuopiosta löydy ja Kauppahallin "kellarin" uudistettu look vihreine plyysisohvineen, intiimeine nurkkauksineen ja ihastuttavine kattovalaisimineen uppoaa meikäläiseen vielä Rustikiakin paremmin.
Toinen kuopiolainen holvikaaristaan tunnettu ravintola Musta Lammas tulee lähelle hämyisen romanttisessa tunnelmassaan, mutta arkisempi Hurma voittaa ilman muuta hinnoillaan, keskeisellä sijainnillaan ja "drop-in"-ystävällisyydellään. Viikonloppuisin tiilimuurattujen holvikaarien alla pyörittää DJ levyjään.
Kokoonnuimme eilen Hurmassa kouluaikojeni tyttökaveriporukalla. Milin lautasella dukkahilla maustettua porkkanaa, marinoitua lehtikaalia, tofua ja passionjogurttia, ja lankulla kanaa korealaisittain kimchillä, yuzu-kastikkeella ja Som Tam -salaatilla ryyditettynä.
Hurman ruokalistalla ei ole erikseen alku- ja pääruokia vaan koon voi päätellä hinnasta; alle kympin annokset ovat pienempiä, yli kympin suurempia. Annokset on suunniteltu jaettaviksi. Isompi nälkä ei lähde yli kympin annoksella yksinään, vaan suositus on tilata esimerkiksi kolme pienempää annosta per naama tai yksi isompi ja yksi pienempi, jos meinaa nälän sammuttaa.
Tykkään kovasti konseptista jossa annokset on ideoitu jaettaviksi, mutta jos jotain noottia täytyy muuten niin ihanalle Hurmalle antaa, niin osa annoksista saisi olla selvästi reilumman kokoisia jos ne todella haluaa jakaa. Olen käynyt Hurmassa kolmesti eri seuruekokoonpanoilla ja melkein koko menu on tullut tutuksi. Esimerkiksi paahdettu lohi & avokado -lautasesta ei riitä maistettavaa kuin kahdelle, ja pikkuisesta kampasimpukka-annoksesta ei mielellään jaa kenellekään :D Myös kuha-annos todettiin pienen puoleiseksi, vaikka se hintansa puolesta on menun arvokkaimpia.
Helsingissä Tomi Björckin samalla konseptilla toimivissa ravintoloissa syöneenä osaan sanoa, että niiden lautasissa ainakin riittää mukavasti jaettavaa.
Marokko Madness on lempiannokseni Hurman listalla. Annos yhdistää suosikkikasviksiani munakoisoa ja kukkakaalia asiallisella tofu-proteiiniosuudella, eli tässä annoksessa on kunnolliseksi kasvispääruoaksi hyväksymäni kokoonpano ^_^ Vain riisin jätän pois tältä lautaselta.
Annoksen virallinen kuvaus: "grillattua harissalla maustettua munakoisoa, Hurman paahdettua kukkakaalia, marinoitua tofua, hummusta, sahramiriisiä ja yrttijogurttia". Namm! Annoksen saa myös vegaanisena, kuten kaikki Hurman kasvisruoat.
Dukkahilla maustettu porkkana-lehtikaaliannos on kookkaimpia alle kympin annoksista, ja tästä riittää jaettavaksikin. Älyttömän herkullinen ja kekseliäs passionhedelmä-jogurttikastike tosin saattaa aiheuttaa halun kaapia kaikki itselleen - raikkaassa kastikkeessa ihastuttavat passionhedelmän kirpeys ja suussa poksuvat siemenet. Lautaselta löytyy myös kiitettävän kokoisia tofukuutioita.
Muita menun helmiä ovat Eggplant, Tomato & Quinoa (paahdettua munakoisoa ja kirsikkatomaatteja, romesco-pyrettä ja yrttikvinoaa) sekä lihansyöjien kovasti kehuma Hurma's Chicken Fest (rapeaksi paistettua tonkatsu-kanaa, yuzu-kastiketta, Hurman kimchiä, Som Tam -salaattia ja Korean bbq-kastiketta).
Ja kyllä - täällä osataan valmistaa suussa sulavaa munakoisoa! Siitä erityismaininta <3 :)
Hurman menu vaihtuu tammi-helmikuun taitteessa, ja uusi lista on kuulema jopa nykyistä kasvistentäyteisempi. ? Täytyy tulla pian taas syömään :)
