Tää on ihan kamalaa. Mun kauheimpia puolia ja heikkouksia.
Olen ihan järkyttävän sotkuinen ihminen keittiössä. Niin sotkuinen, että se on välillä ihan absurdia.
Keittiön pinnat ovat ihan jatkuvasti likaisten astioiden ja muun roinan peitossa. Kun siivoan pinnat, siisteys pysyy yllä ehkä pari tuntia. No, seuraavaan ruoanlaittohetkeen saakka.
Olen yrittänyt analysoida ja miettiä, miten ihmeessä voin olla näin sotkuinen, mutta aina lopulta päädyn vain ihmettelemään, miten muut ihmiset osaavat olla keittiöissään niin siistejä. Miten muut jaksavat siivota jälkensä koko ajan? Käytän keittiötä paljon; teen joka päivä kolme valmistelua vaativaa ateriaa ja käytän paljon astioita ja aterimia. Pilkon kasviksia, käsittelen kalaa, paistan, höyrytän ja raastan. Kokkailuun ja sen jälkien siivoamiseen saa uppoamaan tunteja.
Aivan erityisesti mulla kuluu aterimia. Vaikka asun yksin, onnistun päivittäin käyttämään vähintään kymmentä aterinta. Teen kastikkeita, kaivan purkista pestoa, majoneesia tai maapähkinävoita ja kaikki purkit vaativat oman puhtaan lusikkansa. Annostelen koirien ruokia ja muusaan ne tahnoiksi jotta hampaattomat seniorisuut pystyvät syömään. Tähänkin menee 2-4 aterinta päivässä.
Sotkun ydinsyy sotkuisen emännän ohella on tietysti astianpesukoneen puute. En jaksa olla koko ajan tiskaamassa koska vihaan tiskaamista (aivan erityisesti aterinten tiskaamista 😬), joten lautaset, pannut, mukit ja haarukat jäävät koko päiväksi tiskipöydälle ja työtasolle seisomaan. Tiedän, se on todella ällöttävää. Mutta vihaan tiskaamista, en vain jaksa sitä tehdä. Se on mun heikkous ja nolous.
Silloin kun olen tiskikoneellisessa keittiössä, sotkuisuus rajoittuu vain, ehm, epämääräisiin paperitolloihin. 😕
Paperitollot ovat kummallinen ilmiö joka seuraa minua kaikkialle missä olenkin, enkä osaa täysin selittää mistä niitä ilmestyy. Paperinpalat liittyvät todennäköisesti eniten käsienpuhtausvimmaani ja siihen, että olen pesemässä ja pyyhkimässä käsiä koko ajan. Erityisesti keittiössä, jos käteni ovat koskeneet mihinkään tahmeaan. Luultavasti nappaan talouspaperinpaloja ihan huomaamattani ja pyyhin niihin sormiani, ja sitten ruttuinen paperiarkki jää niille sijoillensa.
Kaikki, jotka ovat vähänkään pidempään viettäneet aikaa seurassani, ovat epäilemättä saaneet tutustua paperitollo-ilmiöön.
Likaisia astioita, siemennäkkäriä, paprikan pala, paperitollo, yrttisuolaa, juustoraastin, viinilasi, vanha raejuustopurkki, koirien hammasharjoja (!), koirien hammastahna, koirien ruokakuppeja....
Välillä yritän tsempata ja tietoisesti lopettaa paperinpalojen rutistelun ja niiden pöydille - tai mihin tahansa pinnoille - jättämisen, mutta koska paperien käyttö on osin tiedostamatonta, en ole kovin menestyksekkäästi onnistunut vielä parantamaan tapaani tässä.
Tätä kirjoittaessani tietokoneen vasemmalla puolella kahvimukin vieressä on pieni rutistettu vessapaperinpala. Talouspaperi on lopussa ja sen virkaa toimittaa WC-paperi.
No. Voin kertoa, että odotan keittiöremonttia ja astianpesukonetta kuin kuuta nousevaa. Etenkin tiskikonetta. Vaikka sotkut ovat ihan oma syyni, eihän tämän keskellä ole kiva olla. Haluan pesukoneen jonka sisään syöttää astiat ja kihvelit saman tien kun ne on käytetty. Jos keittiöremontissa kestää, en tiedä pitäisikö minun harkita jonkin väliaikaisen käytetyn pöytä-mallisen tiskikoneen ostamista, ihan vain viihtyisyyden kannalta.
Näky keittiössä tänä aamuna.
*
Jos jotain mieltä keventävää ja mukavaakin tähän loppuun, niin olen jo aloittanut keittiön ideoinnin ja käynyt kahden keittiöntoimittajan tapaamisessa.
Keittiöliikkeissä vieraillessa olen huomannut, että yksi väri vetää minua selittämättömästi puoleensa: pistaasinvihreä eri syvyyksissään.
Minkään varsinaisen värin ottaminen keittiöön ei ollut käynyt mielessäkään, mutta nyt alan vakavissani harkita pistaasia. Olisihan siinä jotain persoonallista verrattuna klassisiin vaaleisiin tai puun sävyihin. (Modernit kromikeittiöt eivät ole mua varten.)
Pitkään mietin, miksi ihmeessä pistaasinvihreä tuntuu niin valtavan puoleensavetävältä ja tutultakin. En ensin yhdistänyt sävyä mihinkään minussa, en käytä mitään vihreänsävyisiä vaatteita tai asusteita eikä minulla ole vihreää sisustuksessakaan.
Sitten tajusin yhteyden!
Lempikynsilakkasävyni on Essen Bon Boy-age, ja sehän mätsää täydellisesti katselemiini keittiö-pistaaseihin..! 😍 Kuvassa käteni alla Puustellin Sage-sävy.
(Värilippusessa näkyvä Tikkurilan Serpentiini on myös ihana, vaaleampi pistaasi..!)
Tykkään muistakin murretuista sinivihreistä mintun, pistaasin ja jaden sävyisistä kynsilakoista, mutta Essen Bon boy-age on täydellinen, ja nyt olisi mahdollista saada Bon boy-agen värinen keittiö..! :D
Millaisia värejä teidän keittiöissä on? Oletteko rohkaistuneet ottamaan sinne voimakkaitakin efektisävyjä?
Oma the lempisävyni violetti ei ihan sovi mielikuvaani viihtyisästä keittiöstä, mutta tuollainen savuinen pistaasin/oliivin/veden vihreä.... Oi... uskaltaisinkohan..? Tällä hetkellä olen fiilistellyt pistaasi/tammi/luonnonvaalea-yhdistelmiä. Kokonaan vihreää keittiötä en sentään laittaisi!
Tänään esittelyssä mun kylppäri! :)
Ostamani asunnon kylpyhuone oli minusta sen verran ok-kunnossa, ettei sen perusteellinen remontointi ole lähiajan prioriteetteja. Ainoa todella tärkeä asia oli pesuallas joka täytyi ehdottomasti vaihtaa, sekä allaskaappi - jollainen täytyi ylipäänsä saada! Ja nämä on nyt hoidettu.
Ennen - jälkeen
Iso pesuallas on kaltaiselleni läträilijälle aivan ehdoton juttu. En voi sietää pikkuisia altaita joita käyttäessä altaan ympäristö kastuu joka kerta - joku voisi joskus demonstroida minulle, miten pikkualtaassa pestään kasvot siten, ettei vettä räisky varpaille! Tai ehkä pikkualtaiden omistajat pesevät siinä vain käsiään ja puhdistavat nassun suihkussa - jos ollenkaan..? Juueih, ei mulle! Mä haluan kunnollisen allastilan jonka yllä saan rauhassa huuhtoa kasvoja ilman että koko lattia ympärillä lainehtii.
Edellisessä asunnossani oli paras allas/kaappiyhdistelmä jota olen koskaan käyttänyt, ja niinpä halusin samanlaisen myös uuteen kotiini. Kyseessä on Ikean Odensvik-allas 63 cm levyisenä sekä Godmorgon-allaskaappi. Minulle ihan täydellinen! Allas on iso ja sopivan syvä ja reunalla on hyvin tilaa laskea kosmetiikkapurkkeja hoitorutiinin aikana (ei toki säilytettäväksi).
Godmorgon-kaapin vetolaatikot ovat tilavat ja erittäin jämäkät ollakseen Ikeaa (kokemusta on myös Ikean "lutkura"-vetolaatikoista - nämä eivät ole sellaiset!). Niihin mahtuu paljon tavaraa (lue: kosmetiikkaa) ja kolmen ja puolen vuoden käyttökokemuksella laatikot kestävät loistavasti kovaa käyttöä. Toimivat ja hyvät säilytystilat kosmetiikalle ovat minulle kylppärissä hyvän pesualtaan ohella suurin prioriteetti, ja tällä erinomaisen hinta-laatu-suhteen allaskaapilla homma hoituu :) Godmorgon-kaapin materiaali on lastulevy ja massiivikoivu.
Jännä muuten miten boordit jakavat mielipiteitä. Vaikka itse en varmaankaan valitsisi kylppäriini boordia, ostamani asunnon kylppärissä oleva boordi ei millään lailla häiritse minua ja se on varsin neutraali - kun taas siskoni huudahti aivan järkyttyneenä tämän kuvan nähdessään: "Apua, kai hankkiudut heti eroon tuosta kaameasta boordista?!!" Asunnossa vieraillessaankin hän totesi että ei pystyisi katselemaan moista omassa kylppärissään. Minusta tämä on hyperneutraali - jopa ihan kiva verrattuna siihen, että kylppärin seinä olisi pelkkää harmahtavaa kaakelia.
Onko teillä kylppäreissänne boordia..?
Tältä kylppärini näyttää nyt. Vähän jännitin, olisiko 63 cm levyinen allas liian iso näin pieneen kylpyhuoneeseen, mutta onneksi se asettui tänne varsin mukavasti. Kapeampiakin Odensvik-altaita on tarjolla, mutta kun mä todella haluan mun läträysaltaan..! 🙏🏻
Hanaa en vaihtanut vaan hyödynsin kylppärin vanhan. En ole hana-hifistelijä ja tuo saa kelvata. Jos myöhemmin haluan erilaisen niin senhän voi aina hommata, mutta näin kättelyssä en jaksanut haaskata asialle edes ajatusta. Toimiva perushana.
Ainoa juttu mikä minua kylppärissä vielä vaivaa on suihkutila ja sen ovi. En tykkää yhtään suihkuverhoista ja olisin halunnut altaan ja suihkutilan väliin seinämän - ja poistaa nyt verhon takana olevan seinän. Sitä ei voi kuitenkaan poistaa, koska sen takana on sähköpistoke (ja pesukoneliitäntä). Sähköpistoke ei voi olla suihkutilassa vaan se täytyy erottaa seinämällä - tai riittävällä välimatkalla, jota minun kylppärissäni ei ole. Koska toivomani seinämäratkaisu ei ole toimiva, jouduin hankkimaan ainakin nyt väliaikaisesti suihkuverhon, etteivät kylppäri ja allaskaappi kastu joka suihkun yhteydessä.
Instagramissa sainkin jo paljon vinkkejä saranallisista tuplaovista, joilla voisin rajata suihkutilan - ja sisään taittuvina ne voisi taittaa suihkun jälkeen seinää vasten tilaa viemästä. Täytyy tarkastella tätä vaihtoehtoa, jos se toimisi tässä tilassa..! Haluan ehdottomasti välttää koppimaisuutta suihkussa, en halua suihkutella ahtaassa kopissa. Tulevan ratkaisun tulisi siis olla ei-koppimainen.
Mikä uudessa kylppärissäni on kiva uusi "feature" verrattuna aiempiin asuttamiini kylppäreihin on WC-pöntön yläpuolella oleva taso. WC:n vesisäiliö on muurattu piiloon ja muurauksen päälle jää laskutilaa - sopii erinomaisesti purkkimonsterille :D Tällä tasolla säilytän tiheimmässä käytössä olevia kosmetiikkatuotteita sekä kulloinkin testattavana olevaa työkosmetiikkaa.
Ensin pidin seinään muurattua vesisäiliötä outona juttuna, mutta nyt se on alkanut tuntua aika siistiltä ominaisuudelta. WC-pönttökin on irti lattiasta ja kiinnitetty seinään, joten sen puhtaana pitäminen käy helpommin kuin perinteisen lattiaan kiinnitetyn WC-pöntön.
Kurkataanpa sitten Godmorgon-kaapiston laatikoihin :) Nämä ovat todellakin ihanan tilavat..! Ja syvät - näihin mahtuu korkeitakin pulloja kuten hiuskiinne - jota tosin en enää käytä mutta näköjään säilytän yhä..! 😅
Alemmassa vetolaatikossa säilytän hiusten- ja vartalonhoitotuotteita sekä hygieniatuotteita. Muuton yhteydessä karsin täältä paljon pulloja ja nyt laatikossa on jopa hieman väljää..! (Sinne mahtuisi uusiakin tuotteita... 🙈🤔)
Kylppärissä asuvat ainoastaan ne kosmetiikkatuotteet, joita käytän suhteellisen usein, sanotaan ainakin kerran kuussa. Muuten valtaosa kosmetiikastani asuu työhuoneellani sekä kylpyhuoneen ulkopuolella olevassa kaapissa, jonka olen omistanut hajuvesille, vähemmällä käytöllä oleville meikeille sekä lähiajan testausta odottavalle työ/blogikosmetiikalle. Työhuoneeni on käytännössä ultimaattinen kosmetiikkavarastoni sekä -kirjastoni, jonne ammattiini liittyvät kosmetiikkatuotteet siirtyvät täytettyään primääritehtävänsä (eli ne on kuvattu ja testattu).
Ylemmässä vetolaatikossa asuu meikkejä. Näistäkin itse asiassa vain pieni osa on tiheässä käytössä - tuon yhden meikkipussin sisältö on se jota käytän lähes päivittäin, mutta silti haluan pitää näitä lähelläni. Ehkä jo pelkästään vanhojen aikojen kunniaksi ja muistolle... ❤️
Meikkivoiteista tulee usein kyselyjä ja olen halunnut pitää muutamat normikosmetiikan suosikkimeikkivoiteeni tässä laatikossa nopeaa referenssiä varten, vaikka käytänkin niitä enää aniharvoin. Nyt kun mietin, niin miksihän mun luonnonkosmetiikan meikkivoiteet eivät asu täällä... Hmmm. Epäloogista, sillä niitä käytän säännöllisesti. Tällä hetkellä ne asuvat kylppärin ulkopuolella olevassa kosmetiikkakaapissa. Täytyykin järjestää niille siirto pikimiten..! :D
(Mun asunnossa on sellainen erikoisuus kuin kylppäriin johtava "minikäytävä", ja tämän käytävän reunassa on kaapit jotka on nyt vihitty kosmetiikalle. Eteisen käytävästä menee minikäytävä kylppäriin. Todella kummallinen arkkitehtoninen ratkaisu, kun tuo minikäytäväkin olisi toki voinut olla osa kylpyhuonetta. Nyt se on käytännössä hukkaneliöitä. Ilmeisesti tämä on 60-luvulla tuntunut hyvältä idealta.)
Mitä pyykkikoneeseen tulee, se on vielä kysymysmerkki. Olen pyykkitupaihmisiä, ja käyttänyt suuren osan elämästäni tyytyväisenä taloyhtiöiden pyykkitupia. Nykyisessä taloyhtiössäni ei sellaista ole, ja olen pakotettu hankkimaan oman pesukoneen. (Toistaiseksi pesen pyykkiä sisareni luona..! :D)
En rehellisesti pidä ajatuksesta, että jo valmiiksi pienikokoiseen kylppäriin ahdetaan vielä pesukone. Siksi olenkin miettinyt pesukoneen laittamista keittiön puolelle keittiöremontin yhteydessä. Mietiskelen tätä vaihtoehtoa edelleen.
Vaikka pesukoneelle tarkoitettua nurkkaa kylppärissä tuskin tulee käytettyä mihinkään, tyhjänä se luo kuitenkin tilan tunnetta joka pienessä huoneessa on tärkeää. Jos/kun sen täyttää koneella, huoneeseen tulee täyteen ahdettu tunnelma. En pidä koppimaisista paikoista. Tyhjälläkin tilalla on tarkoituksensa - kaikkea ei tarvitse täyttää.
Hei - tämä oli kiva ja oleellinen hankinta kaikessa yksinkertaisuudessaan: pieni kylppärin jakkara! Silkkaa laiskuuttani tämä oli jäänyt hankkimatta edelliseen asuntoon.
Miksi se on niin hyvä juttu? No - sen päällä voi istua kun levittää vartalovoiteita...! :D (Tai vaikka ajaessaan säärikarvoja.) Ihan totta, edellisessä kämpässäni aina harmittelin, kun minulla ei ollut kylppärijakkaraa ja jouduin istumaan lattialla vartalonrasvaus-sessioiden aikana. Vartalon voitelu on pientä ihon hemmottelua ja jos vain on aikaa, en tykkää tehdä sitä kiireessä seisten. Pieni jakkara tekee voitelusta paljon mukavampaa..! Uskokaa pois..! :D
Lopuksi, erikoisuus. (Josta en tiennyt, että se on erikoisuus ennenkuin alan ihminen kertoi minulle siitä.)
Kylpyhuoneeni ovi avautuu sisäänpäin. Nykyään se ei enää ole rakennusteknisesti sallittua - kylppärin oven tulee turvallisuussyistä avautua ulospäin. Jos joku kaatuu ja loukkaa itsensä kylppärissä, ja huone sattuu olemaan pieni ja ahdas, kaatunut ihminen ei välttämättä saa ovea auki kun makaa lattialla. Siksi oven täytyy avautua ulos päin.
Minun asuntoni on vuodelta 1963 jolloin tällaisia säännöksiä ei vielä ole ollut. Silti - vanhoissakin taloissa sisäänpäin avautuviin kylppärin oviin törmää kyllä harvoin. Ainakin mun kokemuksella.
*
Tällainen on mun "uusi", arkinen kylppäri! :) Ei hienoa sistustus-blingiä mutta mulle toimiva ja todella tykkään siitä..!
Mikä teille on tärkeää kylppärissä?
Remontointi ja ainakin maalaus on hyvää siedätyshoitoa perfektionistille (ja kontrollifriikille).
Ei ole mitenkään mahdollista tehdä täydellistä jälkeä kun maalaa ekaa kertaa, ja se on vain pakko hyväksyä..! 😅🙏🏻 Nyt kun olen toipunut maalin vaatimista sukkauhreista minua vaivaa enää "vain" tahriintuneet listat, ja ehkä pääsen niistäkin yli rapsuteltuani meditatiivisesti maaliroiskeet irti...
(Oikeasti olen kyllä sotkuista ja tahroista huolimatta tosi iloinen "uusista" seinistäni..!)
Ystäväni Kuopiosta saapui auttamaan minua remontin alkuun saattamisessa viikonloppuna, ja se myös saneli maalivalintani. Aikaa ei jäänyt pidempään maaleihin perehtymiseen, ja ahdistuneena kaikista lukemattomista maalivaihtoehdoista (sekä myös remonttialan opettajana toimivan ystäväni suosituksesta) päädyin lopulta helppoon ja mun kaltaiselle taviksellekin tuttuun Tikkurilaan.
Hain K-Raudasta testisävyliuskoja, mutta kun en osannut oikein valita niistäkään, soitin lopulta Tikkurilan maalilinjalle ja kysyin apua värisuunnittelijalta. Suunnittelija antoi minulle muutaman lisäsuosituksen, joiden joukossa olivat Kalkki ja Damasti.
Päädyin lopulta Damastiin. Se on kevyesti lämmin, pehmeä vaniljaisen vaalea. Halo oli hyvänä kakkosena. Se olisi ollut hieman persikkaisempi.
Lopulta uskon, että minkä tahansa näistä yllä olevista tai hakemieni testiliuskojen vaaleista olisinkaan valinnut, kaikki olisivat varmasti olleet silmissäni hyviä. En ole mikään sisustushifistelijä enkä supertarkka sävynyanssien kanssa. Kunhan ei ole kylmä vaalea tai liian valkoinen. (Mun ongelma on siis vain se, että en osaa valita ja valinnat ahdistavat. Helpottaa, kun joku antaa vaihtoehtoja. ❤️)
Ahh, tässä karmea kangastapetti lähtee peittymään..! 🙏🏻
Ennen - jälkeen.
(Olohuoneen puoli odottaa vielä maalausta, ja saatanpa itse asiassa valita sinne vähän tummemman vaalean.)
Ai että miten tyydyttävää oli nähdä seinien muuttuvan..!
Maalaaminen oli todella kivaa hommaa, vaikka oma sotkuisuuteni vähän vetikin hermoja kireälle viikonlopun päätteeksi. Ammattilaisystäväni jäljiltä lattiassa oli hädin tuskin muutama pisara, mun kulku- ja maalausreitillä maalia oli pieninä lammikoina. Välillä sitä roiskui telasta mun naamaankin, kun en osannut kunnolla "niistää" isoa telaa ennen seinälle viemistä.
Kangastapetin maalaaminen on ekalla kerroksella enemmänkin maalin "hieromista" seinään kuin maalaamista, ystäväni sanoin. Tapetti imee maalia niin paljon että sitä todella saa hinkata tapetin pintaan.
Toinen kerros on jo sitten helpompi, tosin yhä hitaampaa kuin sileän seinän maalaaminen.
Mun inhokkihommaa muuten on rajaaminen, ihan vain siksi että se vie/vei niin kauan..! 😁 Olin niin kärsimätön saamaan maalia isoille pinnoille, ja rajaaminen oli hidasta piperrystä, ainakin minun kaltaiselleni aloittelijalle. Eteisen pisimmän seinäosuuden rajaaminen vei minulta yli tunnin...
Sanni was here...
Mutta - nyt se on tehty.
Tänään olen vielä irrotellut listojen suojateippejä. Sekin homma ahdisti niin (koska arvasin että reunat jäävät epäsiisteiksi), että sysäsin hommaa pari päivää. Tiedän, että suojateipit kuuluisi irroittaa kun maali on vielä märkää jolloin välttää maalin kalvoontumisen tuomat epäsiisteydet, mutta koska nämä seinät maalattiin kahteen kertaan enkä olisi jaksanut poistaa teippejä ja suojamuoveja kerrosten välissä, kalvoontumista ei voinut välttää.
Tällaista jälkeä mulla on nyt siistittävänä. Ammattilainen varmasti irvistää...
Listat olisi myös voinut poistaa, mutta päätimme olla poistamatta niitä sillä sekin on niin aikaavievä homma, puhumattakaan niiden takaisinlaitosta. Voin myöhemmin laittaa tähän uudet listat jos siltä tuntuu.
Haitariovellekin sanottiin hyvästit, ja miten ihanan paljon valoisammaksi eteisen ja olohuoneen L-taite nyt muuttui..!
Ai niin - olohuoneen seinässä kangastapetti käyttäytyi eri tavalla kuin eteisen - se lähti saumakohdasta vetämällä irtoamaan yllättävän hyvin..! Ystäväni sanoi, että sen liimaus aikoinaan vaikuttaa jotenkin epäonnistuneen ja siksi se irtoaa niin hyvin. Joten aionkin nyt sitten repiä kankaan irti ainakin tästä yhdestä seinästä. Siihen tulee jokin kiva tapetti. :)
Nyt pidän kyllä hetken taukoa maalaamisesta. Täytyy myöntää, että tällainen kolmen päivän annos maalikaaosta oli riittävä vähäksi aikaa (tai kaaos alkoi heti ystäväni lähdettyä..), mutta ehkä ensi kerralla on jo sujuvampaa...! Tunnen, että tekee myös oikeasti hyvää altistaa itseään puuhalle, jossa tietää, että ei todellakaan (vielä) osaa. Samalla ärsyttää mutta on tosi hyvä mieli...! 🥰
.
P.S. Kävi ilmi, että maalipensseleillä ja meikkisiveltimillä on optimaalisen käytön suhteen paljon yhteistä..! 😊 Kuten se, että pensselit ja telat toimivat parhaiten, kun ne eivät ole puhtaita vaan olleet jo jonkin aikaa käytössä. Jälki on tällöin parempaa ja tela/pensseli annostelee maalia tasaisemmin - ihan samahan pätee mm. mineraalikabukiin. Monia muitakin yhtäläisyyksiä meikin ja maalin välillä löytyi maalauskoulutuksen aikana. Maali kuin "maali"..! :D
Muutto sujui yllättävän nopeasti, ja viikossa olin saanut kannettua kaikki tavarani uuteen kotiin! ☺️
Operaatiota helpotti se, että muuttomatka oli vain kadun yli viereiseen taloon, eikä pienessä yksiössä tietysti lopulta ole niin valtavasti pakattavaa. Vaikka neliöiden vähäinen määrä olikin saanut olon tuntumaan siltä, että asun tavaravarastossa ja suunnilleen kompastelen tavaraan kaikkialla....
Naapureilla on varmasti ollut viihteellistä seurata ikkunoista, kun siniset Ikea-kassit ovat tasaisena nauhana ylittäneet katua, ja välillä on mennyt patjaa ja kahvakuulaa ja vaaterekkiä :)
Muuttolaatikoiden sijaan ostin kuusi Ikea-kassia, jotka toimivat tällaisessa jalkaisin-muutossa paljon näppärämmin kuin laatikot. Kerralla saa kuljetettua kaksi kassia, niihin mahtuu todella paljon tavaraa ja kassit on toki paljon helpompi kantaa kuin laatikko. Halvemmaksikin nämä tulevat kuin muuttolaatikot! ☺️
Nyt vanha asunto on tyhjä ja olen asettunut kodiksi uuteen kotiin, nimenkin sain oveen eilen :)
Viimeinen yö vanhassa kodissa...
Ensimmäinen yö uudessa kodissa.
Ostamani asunto on remonttikuntoinen (makuuhuonetta lukuunottamatta, mulle kelpaa nuo tapetitkin :)), ja kuten kerroin aiemmin, en tule pitämään mitään valtavaa kiirettä remontin kanssa. Ei ole varaakaan toteuttaa kaikkea nopeasti. Aloitan seinistä, jotka vaativat viihtyvyyden kannalta nopeinta toimintaa..! :D
Vai mitä sanotte:
En ole eläissänyt nähnyt näin hirveää tapettia - kuin koko asunto olisi vuorattu massiivisella muistitaululla..!
Konsultoin remonttialalla vaikuttavaa ystävääni ja sain kuulla, että tällainen tapetti voi tuurilla lähteä hyvinkin helposti tai sitten sitä saa jyrsiä irti suunnilleen lanka kerrallaan. Otettuani asian puheeksi asunnon myyjän ja kiinteistönvälittäjän kanssa, kummatkin totesivat että älä hullu lähde irrottelemaan tätä, saat varata siihen puoli elämää. Tapetti on liisteröity suoraan kiviseinään ja sitä ei voi liuottaa millään, vain raastaa irti voimalla. Kun "muistitaulu" kattaa yli puolet asunnon 75,5 neliöstä en ehkä ole valmis tähän taistoon...
Remonttitaitoinen ystäväpariskuntani on tulossa viikon kuluttua pitämään minulle pintaremontoinnin pikakurssin ja auttamaan minut alkuun seinien kanssa..! 🙏🏻😍 Aion maalata ainakin eteisen seinät ja todennäköisesti puolet olohuoneesta, toisella olohuoneen seinällä näkisin mielelläni jonkin ihanan tapetin..!
(Haaste: kun minulle jo sellaiset arkipäivän valinnat kuin "mitä luomiväriä laittaisin" tai "vastaanko ensin meiliin vai laitanko parsakaalin kiehumaan" saattavat pysäyttää pitkäksikin aikaa, olen jo nyt vähän hyydyksissä siitä, millainen stressi minulle todennäköisesti syntyy maalin ja tapetin valinnasta.... 😬 Vaikka odotan remonttia aivan innoissani, tiedän, että materiaali- ja sävyvalinnat tulevat olemaan minulle jopa kevyen ahdistuksen aihe. NIIN paljon vaihtoehtoja....)
Ajatuksia ja tunnelmia uudesta asunnosta:
• Viihdyn! Tämä tuntuu heti kodilta! ❤️
• Tykkään maisemista kumpaankin suuntaan (asunto on läpi talon -asunto), niissä on jotain rauhoittavaa.
• Jännä miten pari kynttilää ja juustolautanen saa karmean retrokeittiön näyttämään heti jopa kodikkaan sympaattiselta!
• Miten paljon pähkinöitä ihmisellä voi olla kaapeissaan..? 😂
• Kaipaan isoa pesuallasta kylppäriin, en malta odottaa isompaa pesuallasta!
• Asunnon edellinen omistaja ei ilmeisesti juuri kokkaillut: 30 vuotta vanhan näköinen hella on tahrattoman puhdas ja uuni kuin käyttämätön
• Ihanaa kun on tilaa..!
Ensimmäinen illallinen omassa keittiössä.
Ja hei... Tämä tekee minut niin iloiseksi:
Minulla on taas meikkipöytä..! 😍 Ja vielä ikkunan äärellä..! Luonnonvalossa..!
Jouduin luopumaan meikkipöydästä muuttaessani yksiöön 3,5 vuotta sitten, ja se oli kova paikka. Totuin tietysti lopulta meikkaamaan kylppärissä tai ruokapöydän äärellä, mutta kyllä mä koko ajan kaipasin meikkipöytää. Vaikka meikkaan enää hillitysti verrattuna hurjimpiin meikkifriikin vuosiini, meikkipöytä on minulle yhä tärkeä asia: oma tila, joka on omistettu kauneushömpälle. Meikkaus on parhaimmillaan ihanan rentouttavaa ja jopa meditatiivista, ja kaikkein mukavinta sitä on tehdä ison valoa tulvivan ikkunan äärellä.
Nyt siihen on jälleen mahdollisuus..!
Kun julkaisin kuvan meikkipöydästäni Instagramissa, sain kommentin Ikean "retropeilistäni". Hahah, en edes tajunnut että tämä on nykyään retro..! :D
Olen ostanut omani vuonna 2009 ja se sai paikan ensimmäisen Tampereen kotini meikkipöydältä. :) Kyseinen liikuttava pöytä esittäytyy mm. tässä postauksessa 12 vuoden takaa. Myös se meikkipöytä sijaitsi ikkunan äärellä ja valo oli fantastinen..!
Odotan antaumuksella meikkihetkiä uuden ikkunani äärellä. ❤️
Tästä se alkaa. Minun kotini.
Raportoin seuraavaksi pintaremonttikurssin jälkeen. :)
Tiedättekö, mikä tässä on?
Se on avain mun ensimmäiseen omaan kotiin. ❤️
Sain avaimet tänään.
Haaveeni omasta kodista vuonna 2022 ei antanut kauaa odottaa itseään. Tiesin viime vuoden aikana, että olen tähän nyt valmis ja nyt on viimein mun oman kodin aika. Olin silmäillyt tätä asuntoa monta viikkoa jo viime vuoden puolella, mutta koska se on remonttikuntoinen, en tohtinut ensin edes ajatella, että juuri se voisi olla minun kotini. Enhän ole koskaan edes maalannut.
Sitten päätin kuitenkin käydä katsomassa asuntoa. Ja... mulle tuli hyvä fiilis. Asunnossa on erikoinen pohjaratkaisu, se on tilava mutta siellä on myös hukkaneliöitä, siellä on ihan karmeat kangastapetit ja 90-lukuinen keittiö. Silti... mulle tuli hyvä fiilis.
Se fiilis johti lopulta tähän päivään, kun minulla on ensimmäisen oman kotini avaimet kädessä. ☺️ Kuten totesin joulukalenterissani: jos jää odottamaan sitä täydellistä, ei ehkä saa mitään.
Nyt pääsen myös opettelemaan remppataitoja, joka ei ollut käynyt mielessäkään ikinä - mutta nyt olen aika innoissani..! Opin jotain uutta! :) Tämähän on aika jännää..!
Remontti ja asunnon lopullinen muotoutuminen mun kodiksi tulee varmaankin kestämään pitkään, mutta mihinkäs minulla on kiire. Mulla on vain aikaa. :) Lisäksi asunnon makuuhuone on jo remontoitu, ja se on ihan ok kunnossa. Asun siellä sen aikaa kunnes olohuoneen seinäprojekti on saatu hoidettua - se on ihan ensimmäinen asia, jonka haluan saada tehdyksi. Ja kylppäriin on saatava kunnon allas ja kaappi, tällainen läträilijä tarvitsee ison altaan..! :D
Pääsette varmasti blogissa seuraamaan kotini muotoutumista. Voin kertoa, että minulla ei vielä ole hirveästi mitään ideoita, en esimerkiksi yhtään tiedä, millaisen keittiön haluan. Ideat alkavat varmasti heräämään sitten, kun asunnossa on viettänyt vähän aikaa. En ole sisustushirmu eikä minulla ole oikeastaan mitään visioita mistään. Tiedän vain, että haluan sen ison ruokapöydän josta olen niin pitkään haaveillut, pöydän, jonka ympärille mahtuu kokoontumaan paljon ystäviä ja rakkaita! Sitä tulee olemaan suuri ilo kattaa. ❤️
Ruokatila tulee eteisen ja olohuoneen yhtymäkohtaan, se on ainoa asia, mitä tiedän tulevan kotini sisustuksesta. :)
Tervetuloa, vuosi 2022!
Nyt mulla on oma ikkuna, jonka läpi ulos päin tulee ensi jouluna varmasti näkymään iso, kaunis joulukuusi...!
Haitariovi lähtee, that's for sure..!
P.S. Tää asunto sijaitsee... mun nykyisen kodin viereisessä talossa..! ☺️ Sekin oli minulle positiivisesti vaikuttava tekijä. Olen asunut tällä alueella Tampereella yli 10 vuotta ja kaupunginosasta on tullut minulle hyvin rakas. Tuttuus rauhoittaa, viehättää ja maadoittaa minua. Tuttuus lisää turvallisuuden tunnetta. Nyt saan jäädä paikkaan, jossa jo viihdyn. Ja voin muuttaa kassi kerrallaan kadun yli..!
Kärsin itseaiheutetusta keskittymishäiriöstä eli ADT:sta.
Millaista on elää, kun mieli ei pysy paikoillaan?
Miltä tuntuu kroonistunut tarkkaavaisuushäiriö?
Se on tällaista.
Lähimuistini on huono. Kirjoitan kaikki ajankohtaiset asiat ylös saman tien joko muistivihkoon, puhelimeen tai tietokoneen työmemoon, muuten todennäköisesti unohdan ne muutaman päivän sisällä.
Jos juttelen ystävän kanssa ja hän kertoo esimerkiksi uudesta työpaikastaan, ihmissuhteestaan tai tulevasta matkastaan, kirjoitan uutiseen liittyvät avainsanat heti puhelimeeni. Olen oppinut tekemään näin välttääkseni sen, että en seuraavalla kerralla muistakaan ystäväni työpaikkaa tai kumppanin nimeä. Kerron nykyään avoimesti muistiongelmistani, jotta kukaan ei ihmettele, miksi alan tehdä muistiinpanoja kesken tapaamisen.
On myös hyvin tavallista, että unohdan kesken tekemisen, mitä olin tekemässä. Mitä tavaraa lähdin hakemaan, mihin olinkaan menossa, kun äsken nousin tuolilta. Seison eteisessä ja saatan hetkellisesti unohtaa, että olin matkalla pyykkitupaan tai viemään roskia.
Luetun tekstin sisäistäminen on minulle yksi vaikeimpia asioita. Lukemiseen keskittyminen vaatii ympäristöltä täydellisen rauhan ja hiljaisuuden vailla mitään ärsykkeitä. Jos läsnä on pienikin häiriötekijä, olkoon vaikka radio tai viereisestä huoneesta kantautuva vaimea puheensorina, minun on äärimmäisen vaikea omaksua lukemaani tekstiä, puhumattakaan, että kykenisin vastaamaan tai ottamaan kantaa tekstissä esitettyihin asioihin.
Tämä haaste tuntuu minusta konkreettisesti kuin päävammalta, ja sitä on hyvin vaikea selittää muille. Miksi en vaikka vastaa sähköpostiin kahteen päivään? Koska ei ole löytynyt riittävän häiriötöntä hetkeä käsitellä viestin sisältämää informaatiota. Tämän vuoksi en myöskään usein pysty vastaamaan blogini kommentteihin saman päivän aikana.
Arkeni on sitä, että taistelen jatkuvasti erilaisten ärsykkeiden huomionkaappausyrityksiä vastaan ja siedän huolen ja levottomuuden tunteita.
Minulla on hyvin harvoin rauhallinen olo. Lepattava ja ”en ole tehnyt tarpeeksi” -tunne on kuin perusasetus, josta pääsen eroon vain, kun vien itseni arjen ulkopuolelle. Kuten Kreikkaan tai mökille, jonnekin luonnon lähelle. Kun olen kotona tai muussa perusarjen suoritusympäristössä, mieli ikään kuin telakoituu levottomuuden ja tietynlaisen sumuisuuden asemalle.
Istun pöydän ääressä ja kirjoitan, kuten vaikka nyt. Ihan koko ajan mieleen putkahtaa muita asioita, ja mieleni karkaa miettimään niitä. Ensi viikon tuotekuvaus, mitä rekvisiittaa pitää hankkia. Jogurtti, hmm, tekee mieli jogurttia, pitäisikö syödä jogurttia. Lamppu, olisi kiva ostaa uusi, milloinkahan ehtisin Ikeaan katsomaan lamppuja.
Hyvin tyypillistä on myös se, ettei mieleni osaa järjestää päivän tehtäviä järjestykseen, vaan on yhtä tehtävää suorittaessa jo huolissaan siitä, että tuleehan seuraavakin varmasti tehtyä - vaikka tehtäville olisi runsaasti aikaa vailla pienintäkään todellista uhkaa sille, ettei aika riitä.
Tämä huoli saa minut yrittämään tehdä monta asiaa samanaikaisesti, että varmasti ehdin tehdä kaiken. Tosiasiassa tällainen menettely vain hidastaa tekemistä entisestään ja laskee tehoa.
Kirjoitin keskittymisvaikeuksista blogiini ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten.
Kirjoitin:
”Viime vuosina olen huomannut itsessäni varsin epämieluisia asioita. En pysty enää lukemaan kunnolla, en jaksa kirjoittaa kirjeystävilleni, en pysty keskittymään mieheni kertomaan juttuun päivän kuulumisista. Muistini on huonontunut hälyttävästi. Joudun kirjoittamaan ylös käytännössä kaikki asiat, jotka haluan saada hoidetuksi. Minun on vaikea priorisoida asioita. Päässäni laukkaa rataa 359 eri asiaa, jotka kaikki tuntuvat vaativan huomiota välittömästi, ja koska fokuksen jakaminen niin moneen kohteeseen on mahdotonta, saatan unohtaa ne kaikki ja tajuta päivän päätteeksi että en ole saanut mitään aikaiseksi. Tämän tajuaminen saa minut ahdistumaan entisestään.”
Kuvaus on kuin suoraan nykyhetkestä, mutta sillä positiivisella erolla, että nyt en enää ole yhtä ahdistunut asiasta. Kymmenessä vuodessa on ollut aikaa oppia kunnolla ymmärtämään, mistä aivosumussa on kysymys. Kuten myös oivaltaa se, ettei tilasta enää ole paluuta täysin entisenlaiseen kognitiiviseen tasoon.
Miksi ei?
Se johtuu erityisesti siitä, että maailma on nyt erilainen kuin silloin kuin synnyin. Ne tekijät, jotka monilta osin ovat johtaneet krooniseen aivosumuun ja mielen poukkoiluun, määrittävät nykyaikaa. Ne ovat nykyaika.
ADT eli attention deficit trait on itseaiheutettu tarkkaavaisuushäiriö. Se voi ulospäin näyttäytyä jokseenkin saman tyyppisenä kuin ADHD, mutta ero on se, että ADHD on synnynnäinen neurologinen häiriö, kun taas ADT on aiheutettu itse omalla toiminnalla ja arjen valinnoilla.
Kirjoittaessani blogiin keskittymis- ja muistihäiriöistäni saan usein ehdotuksia siitä, että minulla olisi ADHD. Kohdallani ADT on kuitenkin todennäköinen. ADHD todetaan yleensä jo lapsuusiässä ja minulla oireilu on alkanut kolmikymppisenä. Vaikka vilkas lapsi olinkin, keskittymisvaikeuksia minulla ei ollut vaan ehkä jopa päinvastoin. Uppouduin vaivatta pitkäjänteisyyttä vaativiin asioihin ja oppiminen sekä asioiden mieleen painaminen oli minulle helppoa. Toki ADHD voidaan myös diagnosoida aikuisiässä, mutta ADHD:n merkit ovat yleensä olleet silloinkin näkyvissä jo lapsena.
Olen käynyt neurologisissa tutkimuksissa eikä näissäkään ole ilmennyt viitteitä ADHD:sta.
Elämäntapavalintojani katsellessa minulle on aivan selvää, mistä oireet johtuvat. ADT:lle altistavia tekijöitä ovat liika tekeminen sekä arki, jossa on jatkuvasti keskeytyksiä, liikaa hälinää ja multi-taskingia. Minun elämäni muuttui tällaiseksi sen myötä, kun internet astui elämääni ja viimeistään silloin, kun aloin tehdä töitä kotona.
Internet on muuttanut kaiken elämässäni, niin hyvässä kuin pahassa. Olen omistanut aiheelle moninaisia blogipostauksia, joten en lähde tässä jutussa erittelemään minun ja internetin historiaa (siitä voi haluessaan lukea vaikka täältä), mutta ydinvaikutuksen voi tiivistää tähän: internet on multitekemisen ylin mahdollistaja.
Kaltaiselleni informaatio- ja sosiaalisen kanssakäynnin ”junkielle” internet mahdollistaa loputtoman huvipuiston jossa temmeltää ja tulla palkituksi.
Oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen aarteet ovat aina olleet minulle tärkeä ja motivoiva sisältö elämässä. Erona aikaisempaan internet vain teki mahdolliseksi sen, että kaikki nämä palkitsevat asiat, joita ennen olin tehnyt yksi kerrallaan, ilmestyivät eteen 24/7 "auki" olevalla tarjottimella. Yhdellä välilehdellä kaverit, toisella lempibändin uutiset, kolmannella halvimmat lentohinnat, neljännellä antiikin Kiinan mysteerit, viidennellä hiustenhoitoaineen incianalyysi… jne jne.
Hidas ja loogisesti tehtävä kerrallaan etenevä tekeminen korvautui ruudulla, jossa kaikkea voi tehdä, tai ainakin yrittää tehdä, päällekkäin. Ja mielellään nopeasti, koska siihen oli nyt mahdollisuus. Niin myös tein. Tämä oli minun sairastumiseni resepti.
ADT:n oireita voi hoitaa ja poukkoileva mieli on mahdollista rauhoittaa elämäntapamuutoksilla.
Minun kohdallani realiteetti on kuitenkin se, että en tule olennaisesti muuttamaan elämääni. Tämä voi kuulostaa erikoiselta sitä vasten, mitä juuri olen kertonut arjestani. Oireideni suurin taustatekijä on kuitenkin samalla myös elämäni parhaimpia asioita. Kolikolla on aina kaksi puolta, ja tämän kolikon toisen puolen ollessa tummentunut, toinen on mitä kiiltävin.
Paradoksaalisesti, minut tietyllä tapaa rampauttanut ympäristö on samalla ympäristö, joka mahdollistaa itseni toteuttamisen ja saa vahvuuteni kukoistamaan.
Olen matkani varrella punninnut moninaisia kertoja, mistä olisin valmis luopumaan saadakseni keskittymiskykyni takaisin. Tiedän, että totaalinen rauhoittuminen ja entiseen fokukseen palaaminen vaatisi internetin päivittäisestä käytöstä luopumista. Sekä hakeutumista aivan toisen alan töihin ja harrastuksiin; metsänhoitajaksi, postimerkkeilijäksi, tehtaan pakkauslinjalle tai neulojaksi.
(Tai ehkä aikakoneen 90-luvulle ja sen kieltämisen, että internet koskaan tapahtui.)
En kuitenkaan ole valmis tekemään niin.
Minussa hehkuvat yhä vahvoina rakkaus ja jano tietoon sekä viehätys ja tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen ja vuorovaikutukseen. Nimenomaan ammatillisesti. Kun saan tehdä tietotyötä ja kohdata muita ihmisiä, olen onnellinen. Huomaan, että pidän myös vaikuttamisesta. Ja nyt en todellakaan tarkoita kaupallista vaikuttamista, joka on tullut omassa ammatissani ns. kylkiäisenä (ja toki ihan positiivisenakin sellaisena). Tarkoitan vaikutusta tunnetasolla.
On huikeaa, että voin tekemiselläni herättää tunteita ja ajatuksia toisissa ihmisissä. Oivalluksia. Iloa, viihdettä, lämpöä. Jopa toimintaa. Kimmokkeen toteuttaa vaikka pitkäaikainen haave matkustaa yksin Kreikan saarille. Sitä en välttämättä saisi aikaan metsänhoitajana tai Yves Rocherin tilausten pakkaajana (niin kivaa kuin sekin olisi..!)
Se onni kompensoi hetkiä, kun päässä lyö tyhjää ja mieli on jälleen eksynyt päivän mökkipolulta huomisen maantielle ja seison keittiössä, enkä muista pitikö nyt syödä jogurttia, viedä koirat ulos vai kirjoittaa mainosteksti loppuun.
Avain on tilanteen hyväksyminen ja se, että arvostaa itseään myös muuttuneena ja luopuu sen surkuttelusta, miksi kävi näin.
Osaan yhä kaikkea sitä mitä ennenkin ja olen hyvä monessa asiassa – se vain vie nyt enemmän aikaa kuin ennen kuin maailma muuttui.
P.S. Suosittelen kaikille työn tai elämäntapavalintojensa seurauksena stressaantuneille ja aivojensa tilasta huolestuneille aivotutkija Minna Huotilaisen kirjaa Tunne Aivosi. ❤️ Se antaa paljon ymmärrystä kuten myös huojennusta tiedon ja työkalujen muodossa.
Joulukalenteri, luukku 24.
Nalle löytää joulun.
Perheeni joulu on täynnä vahvoja perinteitä, ja yksi niistä kankainen joulukalenteri, jossa pieni pehmonalle kulkee nalletalossa joulua etsien. Kalenteri on lahja nyt jo edesmenneiltä Amerikan tädeiltäni. Kukaan ei muista tarkkaa vuotta milloin kalenteri on meille saapunut, mutta joskus 80-luvulla.
Kalenterin alareunassa on 24 tekstilaatikkoa, ja kussakin kerrotaan, mistä Nalle minäkin päivänä etsii joulua. Tarralla varustettu Nalle kulkee joulukuun aikana läpi talon ja käypä se etsimässä joulua pihaltakin. :) Aattona se viimein löytää joulun olohuoneesta, johon nalleperhe on kokoontunut kuusen ympärille.
Lapsena oli huikean jännää etsiä joka aamu se huone, johon Nalle sinä päivänä menisi. Yksi lapsuuden iloja on se, että kaikki on aina uutta, ja vuosi sitten koettu joulukalenteri on seuraavana vuonna jälleen yhtä jännittävä..! Kyllähän me näimme, missä huoneessa joulu lopulta odotti, mutta emme muistaneet, missä järjestyksessä Nalle kulki huoneiden läpi. Reitti oli aina "uusi", ja oli niin hauskaa siirtää Nallea matkallaan ja etsiä kalenterin pehmeästä pinnasta tarra, johon Nalle kiinnittyi. ❤️
Tänään Nalle on juuri päättänyt tämän vuotisen matkansa ja liittynyt perheensä seuraan kuusen luokse.
Niin teen minäkin, ja meillä aloitetaan kohta kuusen koristelu, Joulupukin kuuman linjan pitäessä seuraa taustalla ☺️
Joulukalenteri, luukku 23.
Olen joulukuusi"tyranni".
Eilen seistiin jälleen tutussa tilanteessa Kuopion torilla. Kuusenmyyjä, Sanni, äiti ja pari kuusiehdokasta. "En halua näin isoa puuta, tämä on liian iso, otetaan tuo sirompi", sanoo äiti. "Kuusen pitää olla iso ja rehevä, kuusi on joulutunnelman sydän!", sanoo Sanni.
Välissä myyjä vaihtaa painoa jalalta toiselle ja seuraa sananvaihtoa kuin tennisottelua. Argumentit lentelevät, viuh, viuh. Onko nuorempi nainen nyt voitolla? Saanko kaupaksi isomman ja kalliimman kuusen? Vai saako rouva tahtonsa läpi? Lähteekö mukaan pienempi puu? - - Ja: Joudunko odottamaan asiakkaiden päätöstä vielä pitkään..?
Meikäläinen voitti jälleen ja isompi kuusi kannettiin torilta. Äiti osoitti kevyesti mieltään loppupäivän mutta leppyi illaksi.
Sama juttu melkein joka vuosi.
Mä olen kuusityranni ja minun on saatava tahtoni läpi, kun se juuri minun kriteereideni mukainen joulupuu osuu kohdalle. En välttämättä ole kovin ylpeä tästä ominaisuudestani - tai oikustani, paremminkin, mutta kun tilanne on päällä, en voi perääntyä. Minussa herää kuin jokin animaalinen puolustusreaktio; "Mä valitsin tän kuusen, mun on saatava tämä kuusi!"
Kuvan kuusi ei liity tarinaan
Voin kertoa traumaattisesta joulusta, jolloin kuusen osto jäi täysin äidin vastuulle. Kukaan meistä sisarista ei päässyt paikalle Kuopioon ajoissa, ja äiti lähti kuusiostoksille yksin. Sinä vuonna kuusikauppa oli poikkeuksellisesti siirretty pois torilta, eikä torilla ollut ainuttakaan kuusenmyyjää. Äitini ei tätä tiennyt. Hän saapui aaton aattona tuttuun tapaan torille, vain kohdatakseen kuusettoman näyn.
Autottomana ihmisenä äiti ei voinut lähteä kuusiapajille kauemmas keskustasta. Neuvottomana hän jäi torille miettimään, miten ratkaisisi tilanteen. Lopulta äiti oli bongannut jonkun torimyyjän kojun edessä jo parhaat päivänsä nähneen, pikkuisen ja hyvin varisseen kuusen, joka oli ollut myyjällä tunnelmaa luomassa ja koristeena. Hädissään äiti keksi hieroa kauppaa tästä kuusipahasesta.
Kun saavuimme sisarteni kanssa aattona joulunviettoon, olohuoneessa odotti näky, jota en unohda ikinä. "Joulupuu" olisi ollut rohkean optimistinen ilmaisu sille väsyneelle, harvaoksaiselle ja lähes neulattomalle kuusenraiskalle, joka nökötti huoneen nurkassa. Olin aidosti järkyttynyt ja todella pahoillani. Niin paljon kunnon joulukuusi minulle merkitsee ja niin paljon se vaikuttaa tunnelmaan.
Mutta sillä oli mentävä. Vaikka joulu on minulle ennen kaikkea yhdessäolon juhla, sinä vuonna kävi selväksi, miten paljon tietyillä perinteillä on merkitystä. Ilman kunnon joulukuusta joulusta todella tuntui puuttuvan jotain olennaista.
Ehkä kiintymykseni kookkaisiin joulukuusiin liittyy myös rakkauteeni metsää kohtaan. Jouluksi sisään kannettu puu on jonkinlainen metsän ja luonnon symboli, ja tuo mukanaan sitä rauhoittavaa ja lääkitsevää voimaa, jota metsä ja luonto kantavat. Puulla on konkreettisesti tyynnyttävä ja ilon tunteita tuova vaikutus minuun.
Tänä vuonna "sisäänväittelemäni" kuusi muuten koki pakkasshokin, ja on tänä aamuna eri värinen kuin eilen sekä pudottanut jo paljon neulasiaan. Joskus käy näin, kun vie puun kovasta pakkasesta suoraan sisälle huoneenlämpöön. Kieltämättä olen tässä jo ehtinyt miettiä, olisiko äidin valinta sittenkin ollut parempi ja neulasiltaan sitkeämpi.... 😄🌲
Elämä on. :)
Joulukalenteri, luukku 22.
Lämpöterapiaa Kreikassa.
Tänään muistelen syksyn ja ehkä koko vuoden kuuminta päivää, ja palaan tuntemattomalle paratiisirannalle Manin niemimaalla Kreikan Peloponnesoksella.
Syyskuun 19. päivä, ja asteet hipoivat 35:ä jo aamuvarhaisella. Minä ja ystäväni Marianna ja Vasilis olimme viikonloppureissulla Manin alueella Peloponnesoksen niemimaan eteläosassa. Olin itse suunnitellut jääväni Areopolin kylään vuoristoon, kun Marianna ja Vasilis palaisivat Ateenaan. Tukahduttava kuumuus ja aivot kiehumaan laittava porotus kuitenkin muuttivat suunnitelmani jo aamun aikana - päivä vuoristokylän kujilla vaellellen siinä porotuksessa oli kuin vapaaehtoinen kutsu auringonpistokselle ja itsensä näännyttämiselle.
Päätimme hakeutua jollekin lähialueen rannalle. Vilvoittava vesi oli järkevin paikka viettää tällaista päivää.
Lähdimme ajamaan alas niemimaata ja ohitimme useita alueen tunnetuimmista rannoista. Mariannalla oli idea löytää rauhallisempi ja tuntemattomampi ranta, ja uimarantafanina hän myös haluaa tutustua reissuilla uusiin rantoihin. Itse olen täysi vastakohta, ja uimarannat ovat viimeisenä to see / do -listoillani..! :D
Lopulta päädyimme ajelemaan "piiloranta-helmen" toiveissa vähän liiankin pitkään, ja ohitettuamme Kotronasin kylän kuumuus oli kohonnut niin tukalaksi, että Marianna alkoi voida pahoin. Mikään ilmastointi ei enää auttanut asiaa, ja auton ikkunan avaaminen tuntui samalta, kuin joku olisi puhaltanut sisään jättimäisellä föönillä.
Ohitimme kyltin "Halikia Vata Beach", ja tässä vaiheessa Mariannan oli päästävä ulos autosta. "Oli ranta millainen hyvänsä, tähän pysähdytään", Marianna sanoi, sillä hän tunsi pian pyörtyvänsä. Auton mittari taisi näyttää 39 astetta. Omakin olo oli lähellä sietokyvyn rajaa, vaatteet olivat hiestä märät ja viimeinen tunti oli tuntunut siltä, kuin ajelisin neljällä pyörällä varustetussa saunassa.
Parkkeerasimme ja Marianna melkein kieri ulos autosta. Hänen koottua itseään maassa hetken, kävelimme pienen tien päähän rannalle.
Ja millainen idylli sieltä paljastui...!
Uskomattoman kirkasta vettä reunusti silmiä häikäisevän valkoinen, täydellisen sirpin muotoinen pikkukiviranta. Rannalla oli kaksi pientä ravintolaa ja kourallinen ihmisiä.
Syöksyimme varjoa antavien puiden alle ja levitimme rantapyyhkeemme. Marianna oli vedessä ennen kuin olin itse saanut edes paitaa päältä..! :D
Pian olin itsekin turkoosin veden syleilyssä, ja se hetki, kun helteestä sekainen pää ja hiestä tahmea kroppa upposivat mereen, oli sanoinkuvaamattoman ihana.... Niitä hyvin harvinaislaatuisia hetkiä, kun minun ja uimarannan välinen kemia toimii! 😍
Veden värit... Jotain, mistä en saa tarpeekseni. Niin Suomessa kuin Kreikassakaan. Tai Sveitsissä. (Alppijärvet..! 😍) Missä tahansa.
Jäimme Halikia Vatan rannalle koko loppupäiväksi. Marianna ei meinannut päästä yli siitä, miten upea ranta oli, ja kiitteli onneamme siitä, että hän oli alkanut voida niin huonosti juuri tämän paikan kohdalla. :) 😅
Marianna on todellinen ranta-aficionado. Hän tuntee uimarantoja kohtaan samaa, kuin minä luontopolkuja tai idyllisten kylien kujia. Marianna voisi matkustaa pelkästään täydellisten rantojen perässä, ja saa suurta nautintoa löytäessään tuntemattomia helmiä. Kreikan Mani on hänelle tuttu ja rakas kohde. Mutta juuri tällä rannalla hän oli ensimmäistä kertaa minun kanssani, sinä uskomattoman kuumana päivänä 19. syyskuuta.
⛱☀️
