Muistattehan, kuinka kesällä jätin vihdoin hyvästit pinkille 3510i:lleni. Yhdentoista vuoden jälkeen.
Sen korvasi lukijalta saamani beige-kuorinen 3510i. (Beiget olivat alkuperäiset, olin itse ostanut nuo pinkit kuoret erikseen - olisin tietysti halunnut violetit mutta kun sellaisia ei ollut niin pinkitkin kelpasi ;))
Lukijan puhelinta oli kuuleman mukaan käytetty aikoinaan ehkä vuoden-parin verran, minkä jälkeen se oli jäänyt makaamaan laatikkoon. Kunnes lukija vuosia myöhemmin bongasi juttuni vanhasta puhelin-rakkaastani, ja otti yhteyttä.
Elokuun alussa tänä vuonna Beige pääsi vihdoin käyttöön.
Kuukautta myöhemmin Kreikassa se hajosi.
Jep. Eräänä aamuna herätessäni Folegandroksella Beigen näyttö oli himmentynyt, eikä se reagoinut mihinkään. Irrotin akun ja laitoin takaisin, ja puhelin elpyi hetkellisesti. Näyttö kuitenkin jäi himmeäksi. Seuraavaksi luuri alkoi sammumaan aina kun joku lähetti minulle viestin tai yritti soittaa.
Kummallisesti, puhelin palautui normaaliksi heti kun lähdin Folegandrokselta. Koko loppumatkan Beige toimi ongelmitta, ja aloin jo miettiä oliko Folegandroksen magneettikentissä jotain joka vaikutti puhelimeen. Eihän sellainen tietenkään ole mahdollista, mutta tuntui niin "yliluonnolliselta" että puhelin sekosi vain tällä yhdellä saarella.
Paitsi että Suomeen saavuttua ongelmat palasivat. Viikon sisällä oli selvää, ettei Beigestä enää ollut mihinkään. Se sammui lopullisesti yhden puhelun aikana eikä enää herännyt henkiin.
Minun 11-vuotias Pinkkini oli siis todellinen superpuhelin. Se oli palvellut kaikki nämä vuodet ilman muita vikoja kuin viimeisen vuoden aikana ilmenneet tekstiviestien sekoittamiset - ja tietysti käyttömukavuutta verottivat jatkuvasti pienenevä muisti ja akun huono kesto.
No. Beige sai väistyä.
Puhelinmuseostani astui tilalle korvaaja - vuonna 2003 julkaistu, ja yksi kaikkien aikojen suosituimpia nokialaisia - 1100. Minulla oli yhteen aikaan kaksi liittymää ja hankin 1100:n kakkosliittymälle. Ostin 1100:n käytettynä, eikä sekään koskaan vikaillut millään lailla.
Viime vuodet se on lepäillyt käyttämättömänä.
1100 ei ole mallina minulle yhtä mieluinen kuin 3510, mutta onhan siinä taskulamppu! :D
Nnoh. Ei homma nyt ihan mene putkeen Sinisenkään kanssa. Vanhoissa puhelimissa muisti ilmeisesti jotenkin vaurioituu, tai en tiedä mitä sille tapahtuu, mutta puhelimeen ei käytännössä mahdu enää juuri mitään. Viestimuisti täyttyy suunnilleen 20 viestistä ja "...ei ole tilaa" -herja vilkuttaa näytöllä jatkuvasti. Kun puhelin oli uusi, sinne taatusti mahtui enemmän viestejä, varmaan sadoittain.
Vaikka yksinkertaisuus puhelimissa viehättää minua, niin tällaista en kuitenkaan jaksa. Sininen saa pian palata takaisin museoon.
Olen alkanut vakavissani harkitsemaan vihdoin oikeasti uutta puhelinta. Jopa... älypuhelinta.
Mutta! Mikäli en vielä kuitenkaan päädy puhelinostoksille, minulla on Sinisenkin jälkeen vanhan mallin varapuhelin.
Tällainen nokialainen! Mallia en tiedä, olen saanut puhelimen ystävältäni Tanjalta.
Uuu, sehän näyttää sulavalta ja modernilta 3510:iin ja 1100:n verrattuna! :) Liekö tämä jo lähempänä 2010-luvun mallistoja..? Tietääkö joku milloin tämä on ilmestynyt?
Puhelimet eivät lopu vielä tähänkään.
Onhan minulla itse asiassa yksi "älypuhelin"...! :D
Nokian E61. Miehen vanha työpuhelin vuodelta 2006.
Tämä hervoton halko oli käytössäni puolisen vuotta vuonna 2012, kokeilin sitä silkasta uteliaisuudesta. Nettiä minulla ei siinä luonnollisestikaan ollut. Minulla ei ole koskaan ollut nettiä puhelimessa.
Meistä ei tullut E61:n kanssa hyviä ystäviä. Puhelin oli niin painava että takin taskussa ollessaan se veti suunnilleen takin vinoon. Vaihdoin pian takaisin kevyeen ja käteenmenevään kaveriini Pinkkiin. Paras puhelin.
Nyt en enää kuitenkaan aio yrittää elvyttää Pinkkiä. Siihen voisi vielä tilata uuden akun, mutta ei... Pinkki on hyvästelty ja se saa jatkaa ansaitsemiaan eläkepäiviä.
Nyt ollaan siis tilanteessa, että uusi puhelin on välttämättömyys.
Kokeilenko, miten minulla ja Tanjan nokialaisella sujuisi..?
Vai...
Onko vihdoin aika luovuttaa jääräpäisyyteni suhteen ja siirtyä 2010-luvulle?
Vastustukseni teknologian edistymistä kohtaan alkaa mahdollisesti näyttäytyä jo pateettisena. Mihin kuvitelmani siitä, että ahdistuisin modernin puhelimen kanssa, edes perustuvat? Minulla ei ole siitä mitään käytännön näyttöä.
Ehkä minusta ei tulisikaan Facebook/Instagram-päivityksiä joka kadun kulmassa tirrittävää, pää tiltissä kulkevaa robottia. Ei minun elämäni välttämättä sinne luuriin siirry. Ehkä pelkään turhaan.
Onko nyt se aika.
Älykkään puhelimen aika?
*
Päivitys: kevät 2015 - Tanjan 7230 päätyi käyttöön, meistä tuli oikein hyvät kaverit! ;)
Sannin keskiviikko, 5. marraskuuta 2014.
Onnistuin keksimään aika hyvin sijaistoimintoja imuroimiselle ja vaatteiden silitykselle...
Minun päiväni alkavat aina päivän "TO DO" -listan kirjoittamisella. Osan unohdan takuuvarmasti jos en kirjoita niitä paperille. Olen todellinen post it -lappuihminen. Joka puolella on "muista sitä ja tätä" -lappusia, ja kännykkä hälyttää vähän väliä muistutuksiaan.
Päivä alkoi oikein mallikkaasti. Kirjoitin Mádara Sun Flower -postauksen, tein ruokaa ja otin ruokakuvia. Kävin kirjastossa. (Pesusientä en kuitenkaan muistanut ostaa, d'oh!) Tavallista arkipuuhastelua.
Mutta entäs kun kello alkoi lähestyä neljää ja imuri odotti edelleen koskemattomana. Silloin sitä tietysti keksii asioita listan ulkopuolelta, jotta saisi vielä siirrettyä ikävän askareen aloittamista. Itse asiassa - en edes pidä imurointia niin vastenmielisenä. Mutta tokihan moni muu asia on paljon kivempaa - kuten vaikka tulevien blogipostausten suunnittelu! ^_^
Keksin sitten alkaa ottaa kuvia muuan postausidean pohjalta. "Kyllä mä nyt nämä saan vielä ottaa kun on vielä hetken verran valoisaa, imuroida voi pimeälläkin." Eikö ollut ihan hyvä perustelu? ;)
Olin viettänyt päivän meikittä. Siinä kuvia ottaessani tuli mieleen, että hei, tässähän voisi nopsaan demota miten tumma silmämeikki vaikuttaa ilmeeseen kauempaa katsottuna. (Mikähän idea se tällainen on... no varmaankin juuri sellainen jolla voi jälleen siirtää siivousta...)
(Oikeanpuoleisin kuva oli tulos.)
Haa - tilaisuus korkata Laveran Smoky Grey -paletti, tämä olikin odottamassa vuoroaan. Olen parhaillaan käymässä läpi Laveran uutuusmeikkilaatikkoa ja meikit pääsevät esittelyyn joskus marras-joulukuun aikana.
Mutta nyt oli kiire - ihan kohta alkaisi hämärtää enkä enää voisi ottaa kuvia luonnonvalossa. Hutaisin silmämeikin viidessä minuutissa ilman häivytyksiä ja ripsiväriä. :D
Näin. Joo, piti vielä ottaa kuvia toisellakin taustalla. :p Kello kului....
Kasvomeikkiä en tehnyt lainkaan. Ja sen huomaa. Kummasti sitä vain ohuella mineraalimeikilläkin on vaikutusta, poskipunasta ja kuultotuotteista puhumattakaan.
Tässä teille Laveran Smoky Grey -meikki viidessä minuutissa tehtynä. Testissä ensi kertaa myös Laveran uusi nestemäinen eyeliner - en tykkää. Huomatkaa rajausten mahtava tarkkuus...! ^_^ Kulmakarvatkin aika päheet.
No, olisiko nyt sitten ollut aika imurille ja silitysraudalle...
Ehei...
"Minäpäs kerään kaikki testausta odottavat BB-voiteet nyt tähän ja teen niille samanlaisen testiaikataulun kuin ripsareille."
Ja päätin aloittaa saman tien Lumenen Balancing BB'stä. Projekti tyssäsi alkuunsa. Sävy on liian vaalea tämän hetkiselle ihonsävylleni, niinkuin todennäköisesti muutkin testi-BB't.
Palataan asiaan talvella.
Nytkö sitten siivouksen pariin...?
No ei kun Facebuukkiin tekemään päivitystä.
Eikä senkään jälkeen vielä imuria.
Vedetäänpäs vielä RIPSARI niin saadaan kuvat Lumenen Volume Serum Mascarastakin. :) (Onkohan tämä maskara enää edes myynnissä..?)
Ripsaroinnin jälkeen aloin vastaamaan blogikommentteihin ja kun lopulta havahduin siihen että se ripsariKUVAkin piti ottaa, oli luonnonvalo tätä luokkaa.
Ei muuta kuin parvelle "studioon".
Semmoiset räpsyt.
Kello oli kuusi kun VIHDOIN tartuin imuriin. Oli niin pimeää että tarvitsin otsalampun nähdäkseni sohvan ja sängyn alle.
Luuletteko, että Mr. Karkkipäivä on imuroinut kertaakaan mun ollessa Kreikassa...? ;)
Kello 20.00 asunto oli imuroitu ja vaatteet silitetty.
Mission complete. :)
Yksin matkustaminen. Toiset ihmettelevät, toiset ymmärtävät täysin.
Joku kokee, että siihen tarvitsee rohkeutta jota itsestä ei löydy. Toinen tylsistyisi ilman seuraa.
Minä rakastan yksin matkustamista.
Silloin kokee asiat kaikkein vahvimmin. Kukaan tai mikään muu ei jaa huomiotasi - voit keskittää kaikki aistisi ympäristöön. Kuulet, näet, haistat, tunnet eri tavalla kuin jos seurassasi olisi muita. Huomaat asioita, joita et huomaisi toisen seurassa. Jäät pohdiskelemaan näkemääsi, tunnustelemaan sen herättämiä ajatuksia. Miten hyvältä villi timjami tuoksuukaan tässä tien pientareella. Miten kiinnostavat kasvot tuolla vanhalla naisella on. Miten sininen meri on tänään... ja miten sen katseluun ei koskaan kyllästy.
Ilman seuralaista voit pysähtyä hetkeen koska vain. Aivan rauhassa. Kukaan ei odota, tylsisty, kyseenalaista. Olet vapaa vain olemaan ja jäämään. Tai menemään, kun siltä tuntuu.
Tietenkään tämä ei sovi kaikkien tyyliin eikä siihen, millaisia kokemuksia matkalta toivoo.
Minun luonteelleni se sopii mitä parhaiten.
Yksin matkustaessa pääsen tilaan, jossa olen kaikkein rennoimmillani, seesteisimmilläni. Irtaannun täysin arkielämän langoista.
Olen helposti stressiin ja huoleen taipuvainen ihminen, ja vasta yksin ollessa tunnen, että vapaudun näistä tunteista kokonaan.
Arjessa minua stressaavat odotukset. Olen vihdoin onnistunut tiivistämään stressin lähteen tähän sanaan; odotukset.
Kun minulta odotetaan jotain... se muodostaa jännitteen, joka kietoo minut selittämättömän peruslevottomuuden verkkoon. Oli se sitten oma odotukseni kuntosalille menosta tai miehen odotus siitä, että laitan koneen kiinni ja tulen nukkumaan. Ystävän odotus että soitan ja sovin tapaamisen. Vastausta odottavat sähköpostit. Palauttamista odottavat kirjaston kirjat.
En oleta että kukaan ymmärtää tätä.
Matkalla kukaan ei odota minulta mitään. Ei ole mitään valmiin kaavan mukaan kudottua verkkoa, jossa suoriutua ja suorittaa. Herään vain joka aamu ja päivä on ikuinen.
.
Mitä rohkeuteen tulee - kuten hiljattain kirjoitin eräälle lukijalleni, maailma on lopulta hurjan lämmin ja ystävällinen paikka. Uutisissa kerrotaan vain onnettomuuksista ja psykopaateista. Oikeassa elämässä on paljon enemmän hyvyyttä kuin pahuutta. Älä pelkää eksymistä, - vaan toivo sitä. :) Kohtaat ihmisiä ja tilanteita, jotka kertovat, että lopulta et koskaan ole yksin. Vilpittömiä sydämiä on kaikkialla.
Ja se matkalaukku voidaan varastaa koti-Suomessakin, matkalla Turusta Toijalaan. ;) Nimimerkillä "kokemusta on".
Onko yksin matkustamisessa mitään ikävää?
Tietysti.
Laivalla, bussiasemilla tai lentokentillä kukaan ei katso tavaroitasi tai varaa sinulle paikkaa. Joudut raahaamaan kaiken kaman mukanasi kahvilan tiskille, vessaan, - laivan ulkokannelle kun haluat katsoa maisemia.
Yksin syöminen ravintolassa on joskus vähän kurjaa.
Ja välillä on hetkiä, jolloin meinaa pakahtua siihen, että haluaa jakaa tunteen rakkaansa kanssa.
.
Tätä lukiessanne matkani yksin on juuri päättymässä.
Lähden kohta taas uuteen laivaan.
Se vie minut Naxokselle, jossa minua odottaa Mr. Karkkipäivä. <3
.
Viimeisen reissuviikon kuulumiset tulevat monikossa. :)
Mä sain eilen nostettua rahaa. - Mutta vasta kolmannelta automaatilta. Kyllä siinä alkoi jo kylmä hiki nousta.
En kertakaikkiaan tajua mitä Kreikan pankeille ja automaateille on tapahtunut viime vuoden jälkeen - mitä on muuttunut? Ikinä ei ole ollut pienimmänkään kyläpahasen automaatilla mitään ongelmaa suorittaa Debit-nostoa, ja nyt sitten suurimmankaan kaupungin automaatit eivät siihen suostu. Olen saanut kuulla automaattien kaikki mahdolliset herjat. "You have exceeded your daily limit" (no en - juurihan olin nostoa vasta yrittämässä ja summa kaukana daily limitistä). "Card not accepted." Ja tämä on ihan paras; "Temporarily out of service". Yhdessä pankissa henkilökuntakin tuli ulos automaatille katsomaan kun ei meinannut uskoa että koje saattoi sanoa näin - se ei nimittäin suinkaan ollut "out of service" muille asiakkaille. Ei minun edessäni oleville eikä minun jälkeeni tuleville. Vain minun korttini kohdalla se sanoutui irti palveluksesta.
Kreikkalaiset pankit eivät keksi asialle mitään selitystä, ei myöskään oma pankkini. Sieltä vain todetaan, että "Ongelma on yleinen ulkomailla yhdistelmäkorttia käyttäessä." Aijaa? No mikä järki koko kansainvälisessä Debit-ominaisuudessa sitten lopulta on, jos "ongelmat ovat yleisiä" vielä usean vuodenkin jälkeen korttien lanseerauksesta? Olisiko kannattanut lanseerata kortit vasta kun teknologiakin on ehtinyt mukaan?
Myöhään keskiviikkoiltana, luettuani kommenttejanne koskien luottolimitin vapautusta, päätin kuitenkin kokeilla lyhentää luottokorttilaskuani. Vaikka se ei nettipankin laskutustiedoissa näykään ennen eräpäivää. Olin niin väsynyt ja huolissani, että ajattelin etten menetä mitään jos kokeilen. Ehkäpä luottoa kuitenkin palautuisi, vaikkei maksu näy laskutiedoissa?
...ja juuri näinhän se oli! Aamulla luottoa oli palautunut maksamani summan verran. Ålandsbankenin nettipankki siis vain toimii niin epäloogisesti, että luottokorttilaskun lyhennys ei näy laskutiedoissa ennen eräpäivää. Suoritus kuitenkin palauttaa limittiä.
Jess!
Viimeisimmässä luottokorttilaskussani silmään pisti summa, jollaista en ole tottunut näkemään. Luottokorko. Täh? Korkoahan menee vasta jos ei maksa koko laskua kerralla, lyhennyksen ja kokonaissaatavan erotuksesta.
Pankin kanssa jutellessa sitten selvisi, että luottopuolelta tehdyt käteisnostot kerryttävät aina luottokorkoa. WTF? Sekin vielä? Debit-puolen nostoista ei korkoa mene.
Ei siis jumalation oikeasti. Maksan 1,50€ kiinteää nostopalkkiota per nosto + 2% nostosummasta, ja näiden lisäksi summista vielä veloitetaan korko, joka lasketaan nostopäivästä seuraavan laskun eräpäivään...! Että ihan kolme eri kulua..! Kyllä tulee kalliiksi päästä käsiksi omaan rahaan..!
Eli kun teen käteisnoston luotolta vaikkapa kuun 7. päivä, kun edellinen laskutuskausi on juuri päättynyt, kilahtaa kyseiselle summalle heti 55 päivän korko. En vain pysty ymmärtämään. (Jos lukijoiden joukossa on pankki-ihmisiä niin saatte vapaasti nauraa mulle...) Kotiin päästyä menen samantien pankkiin pitämään juttutuokion jossa nämä asiat saa vääntää mulle rautalangasta.
Meneekö teillä muilla korkoa luottopuolen nostoista..?
Mä en tiedä mitä ihmettä oikein teen seuraavilla Kreikan matkoilla. Ei helevetti mitkä ongelmat. (Eikö kiroilu savoksi kuulosta vähän lempeämmältä...) Eikä ihme ettei pankkia juuri kiinnosta - pankkihan on vain tyytyväinen jos Debit-nostot eivät onnistu, koska se tällöin pääsee perimään korkoa Credit-nostoista.
Vaihtoehdoiksi tulevaisuudessa jää siis nostaa luottolimittiä (--> korkeampi vuosimaksu) ja maksaa kiltisti korot Kreikan nostoista, tai ottaa riski ja kantaa koko matkabudjetti käteisenä mukana Suomesta --> ei mitään kuluja.
Tai matkustaa muualle kuin Kreikkaan jossa Debit kenties toimii?
huokaus.
Kuvituksena tuulinen auringonnousu Androksella.
- Vaikka nämä rahajutut ei kyllä hymyilytä niinkuin kuvissa.
P.S. Hei - hyvää keskustelua ja hyviä vinkkejä kommenteissa! Lisää vain, kiitos! :) Nyt selvitetään parhaiten ulkomailla toimivat kortit ja pankit!
Erityisen kiinnostunut olen kuulemaan, jos joku on reissannut nimenomaan Kreikassa tämän vuoden puolella ja onnistunut tekemään Debit-nostoja. Ainakin yksi esimerkki ongelmattomasta Debit-nostosta Skopeloksella on jo raportoitu - konkreettinen todiste siitä, että vian täytyy olla mun kortissa eikä automaatissa. (Skopeloksella kun ei ole kuin kaksi pankkia ja automaattia mistä nostaa rahaa, ja mulla ei onnistunut kummassakaan). Voin sitten esittää nämä esimerkit pankkipalaverissa, jos yrittävät väittää että ongelmat ovat Kreikan päässä.
Olin katsomassa auringonlasku-spektaakkelia. Se on täällä Mykonoksella yhtä suuri numero kuin Santorinilla.
Tarkkailen usein ihmisiä. No, aina. Heistä lähtevää energiaa, tunnetta, auraa. Ihmiset ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Luis ymmärtää mistä puhun. Hän tarkkailee myös ihmisiä. Minuakin. :)
Istun kadun reunalla. Jalat pikkukivisessä hiekassa. Keltainen kiekko valuu hitaasti kohti horisonttia. Ihmiset edessäni poseeraavat, nauravat, osoittelevat taivaanrantaa, kohottavat laseja. Tai vain katsovat hiljaa.
Pariskuntia.
Vedenrajassa pyylevä mies, kireässä t-paidassa, punavalkoraidallinen reppu selässä. Kuin Marianne-karkkipaperi. Hän kuvaa. Tyytymättömän näköinen nainen. Sininen mekko nilkkoihin saakka, pinkki huivi, punaiset matalapohjaiset kengät. Hän vaihtaa asentoa. Kävelee rannalla. Katsoo auringonlaskuun. Kyykistyy, kääntää päätään. Nikon räpsähtelee. Nainen nousee taas, lähestyy miestä. Ei hymyile. Mies ojentaa kätensä, silittää naisen poskea. Nainen kääntää päänsä. He puhuvat. Koreaa? Nainen kävelee pois päin.
Katson muualle.
Vieressäni istuu laiha pariskunta. Hentoinen mies, kuin David Hyde Pierce. Hänellä on paksulasiset silmälasit. Niin myös naisella. He ovat painautuneet toisiaan vasten. Mies suukottaa naisen otsaa. Ovatpa he pieniä, linnunluisia...! Maassa on reppu, ehkä miehen. Siinä on Emirates-lentoyhtiön osoitetägi. Pariskunta puhuu englantia. Briteistä, ehkä Uudesta-Seelannista..? En ole varma tunnistanko uusiseelantilaista aksenttia. Mutta amerikkaa he eivät puhu. Eivätkä australiaa.
Purjeveneessä hurrataan. Aurinko lähestyy taivaan ja meren liitoskohtaa. Lasit nousevat. Miehet ja naiset painautuvat lähemmäs toisiaan. Kädet liittyvät yhteen.
"I want to be on that boat", David Hyde Piercen tyttö sanoo. David nyökkää. Hän näyttää iloiselta. Seesteiseltä. He kummatkin näyttävät. Aurinko heijastuu heidän paksuista silmälaseistaan. Silmät näyttävät niiden läpi pieniltä.
Vasemmalla puolella katseeni tarttuu tyttöön. Hän on kaunis. Yoko Ono nuorena. Hän on hersyvä, pulppuava. Hänen silmänsä menevät viirulle kun hän puhuu ja nauraa. Hänellä on lämmin, puolikuun muotoinen hymy. Mustat, paksut hiukset. Näyttävät vähän karheilta. En voi ottaa katsettani hänestä. Mies, hoikka, rento, khakin sävyisissä shortseissa ja t-paidassa. Hänellä on pitkä kaula ja ystävällisen näköiset kasvot. Yoko Ono nauraa hänelle, kiusoittelee. He halaavat. Pelleilevät. Pöydällä on kaksi tyhjää lasia.
Heillä on samanlaiset Havaianas-sandaalit. Miehellä kokoa liian pienet. Hänen varpaansa tulevat reunan yli.
Rannalla sinimekkoinen nainen seisoo selkä mieheen päin. Nikon roikkuu miehen lanteella.
Kohta aurinko uppoaa horisonttiin. Se laskee pienen saaren taakse. Saarella on kirkko. Sen tumma siluetti piirtyy oranssia vasten.
Yoko Ono on siirtynyt kauemmas. Hän viittilöi khaki-miehelle sormellaan. Tule tänne, mies, hänen huulensa muodostavat. Hän nauraa taas. Mies näyttää vastarakastuneelta. Ihana nainen. Kynähameessaan ja legginseissään. Hän on hoikka mutta ei laiha. Peppu jota voi läimäyttää. Silmät ovat viirulla, hän sanoo jotain miehelle amerikan englannilla. Mies jättää pöydän ja rannan, he lähtevät pois.
Naisen katse kohtaa omani. Tajusiko hän että tuijotin. He katoavat ihmisjoukkoon.
Minun tekisi mieli juosta heidän peräänsä.
"You are so pretty", haluan sanoa.
"I'm straight, but you are so pretty".
Aurinko on laskenut.
Satunnaisesti etenevässä Maarianhamina-sarjassa esittelen kiinnostavia tai muuten vain minulle tärkeitä paikkoja kakkos-kotikaupungistani. Pitäisi varmaan laittaa "koti" suuriin lainausmerkkeihin, sillä enhän ole täällä syntynyt, mutta kyllä Maarianhamina minulle enemmän kodilta tuntuu kuin vaikkapa Tampere.
Lempiravintolani Maarianhaminassa on Indigo Restaurang & Bar Nygatanilla. Minulla ja ravintolalla on melkein yhtä pitkä Maarianhamina-historia, sillä Indigo avasi ovensa keväällä 2004, seuraavana keväänä Ahvenanmaalle muuttoni jälkeen. Tänä vuonna Indigo täyttää siis 10 vuotta.
Indigo on siitä poikkeuksellinen paikka Maarianhaminassa, että siitä tuli kertaheitolla paikallisten itsestäänselvä suosikki. Miksi tämä olisi poikkeuksellista..? Maarianhamina on kaupunki, jonka asukkaat ovat hyvin perinnerakkaita. Ja rutinoituneita. Täällä käydään vuodesta toiseen samoissa vanhoissa, jo vuosikymmenet sitten etablisoituneissa paikoissa ja uusi otetaan hyvin varovasti vastaan. Kaikkien saarella viettämieni vuosien aikana olen nähnyt lukuisten uusien kahviloiden, baarien, ravintoloiden ja kauppojen avaavan ja sulkevan vain vuotta tai paria myöhemmin. Olivat ne kuinka kivoja, erilaisia ja ihania tahansa, alkuhuuman jälkeen maarianhaminalaiset palaavat vanhoihin "kaninkoloihinsa" joissa he viihtyvät ja tuntevat olonsa tutuksi ja turvalliseksi.
Indigo löi itsensä läpi tällaisena kaninkolona saman tien. :)
Alakerrassa on ravintola, yläkerrassa baari ja bistro. Ja pihalla tietysti yksi saaren suosituimpia terasseja.
(Entä ruoka? Joo, hyvää on. Mutta ei parasta. Paras safka löytyy minun mielestäni Nauticalista.)
Mutta tsekatkaas tämä... :D Voisin väittää, että tällaista voi nähdä vain Ruotsissa tai Ahvenanmaalla, jossa vhh-ruokavalio on iso juttu. "Päivän kotiruoka - voit saada annoksen myös kasvis- tai vhh-versiona". ^_^ Kuva on Bistro-menusta.
Eilen vietin taas aivan huisin hauskan illan Indigossa.
Äitini on vierailulla Maarianhaminassa ja sattumoisin hänen kovasti diggailemansa Doina Klezmer heitti eilen keikan Indigon baarissa. Minulle Doina Klezmer on käytännössä tuntematon, vaikka klezmer-musiikista jotain tiedänkin. Ei minua kuitenkaan kauaa tarvitse keikoille houkutella, harvoin sitä lopulta kuulee jotain todella huonoa musiikkia. Ellei joudu Cheekin yleisöksi. (Anteeksi.)
Naurettiin äidin kanssa tälle kuvalle... siis katsokaa mitkä kaksoset. ^_^
Tuo setä tuolla takana viimeistelee potretin. :) Ja mulla rillitkin vinossa. <3
Keikan aikana näin yhtäkkiä basson ihan uudessa valossa. Siis nimenomaan tuollaisen "läskibasson". Miten mahtava soitin... Jotenkin... seksikäs...! Hot damn....!
Klezmer on juutalaisten kansanmusiikkia. Se on iloista ja samalla surumielistä, svengaavaa, jatsahtavaa.... Klarinetti, viulu ja haitari itkevät ja nauravat. Rytmi vaihtuu hetkessä iloisesta haikeaan. Musiikkia, jota kunneellessa alkaa väkisin hytkyä ja taputtaa mukana.
Nnnohh. Tässä tuli sitten illan pieni floppi, kun yhtäkkiä huomasin hakevani viinilasillista. Heipat sitten induktiolle pariksi päiväksi, alkoholi ei kuulu induktioon.
Mutta ei saa antaa myssyn kiristää liikaa. :) Ensi viikolla taas takaisin rattaille!
[vimeo 102467954 w=550 h=368]
.
Nyt se on käsillä.
Rakas puhelimeni ei jaksa enää.
Yksitoista vuotta kuljit rinnallani. Yksitoista vuotta herätit minut, muistutit minua palautettavista kirjoista, piippasit kun kahvi oli valmista. Näppäimiisi on paineltu tuhansia kuumeisia viestejä, täynnä rakkautta, iloa, surua ja epätoivoa.
Vanhentuessasi muistisi heikkeni, et enää jaksanut tallentaa asioita niin kuin nuoremmilla päivilläsi. Kadotit monia säästämiäni viestejä, sekoitit osan niistä toisiinsa. Muutamia jaksoit kuitenkin säilyttää. Uumenistasi löytyy historiaa. Viesteissä on läsnä ihmisiä, joita ei enää ole. Tunnetiloja joita olen varjellut. Olen pitänyt kiinni noista viesteistä. Ehkä niistäkin on nyt aika luopua.
Sinut korvaa nyt uusi Kolmeviiskymppi. "Uusi".
Sain sen lukijaltani kun kirjoitin sinusta viime vuonna.
Mietin, että vaihtaisin siihen sinun pinkit, kuluneet kuoresi. Mutta en minä tee niin. Sinä saat mennä lepoon kokonaisena, vuosien naarmut mukanasi.
Kiitos vuosista, nimetön puhelimeni.
Tuohon toissapäivän hotellikosmetiikkajuttuun liittyen....
Viimeisimmässä hotellissamme ainakin on osattu valita suihkutuotteet oikealla asenteella :D
Ei mitään saman kaman pullotuksia eri teksteillä vaan reilusti tuubi jossa lukee "Kasvoille - vartalolle -hiuksille".
Jes!
*taputtaa*
Pakkaus-designin huumorikin vetoaa minuun. Tämän kosmetiikan valmistaja haluaa kertoa, että kyllä sama vaahto pesee niin naisen naaman kuin miehen tukan :) Ei tarvetta eri puteleille. Tässä hotellissa nainen "joutuu" peseytymään suihkugeelillä ^_^
*
Eilisen postauksen kommentteihin liittyen..... Kävimme niistä keskustelua illallisella. Jonka söimme snobisti Épernayn Michelin-tähden ravintolassa. ;) Miehen tarjoamana ;)
Mies totesi, että "onpa kiva kun kirjoitit tuollaisen jutun joka antaa minusta ihan mulkvistin kuvan, saatoin arvata että siihen tulee tuollaisia kommentteja."
Minä en ymmärtänyt. Miten niin mulkvistin? Siksikö, että annoin ymmärtää, ettei mies tarjoa minulle joka ikistä asiaa joista itse en mielelläni maksa? Mitä ihmettä? Pitäisikö hänen maksaa? En halua syödä croissantteja ja kinkkua aamiaiseksi, miksi haluaisin minulle tarjottavan sellaisen aamiaisen?
"Niin, tuo sun juttu antoi sellaisen kuvan että sä asut jossain teltassa ja minä linnassa enkä vaivaudu tarjoamaan sulle mitään".
"Enhän minä niin kirjoittanut..! Kerroin vain että meillä on eri mieltymykset..!"
Mies oli silti pahoillaan. "Sun olisi pitänyt tehdä selväksi että sä et halua että sulle maksetaan".
Hohhoijaa. En halua, niin, enkä koe että miehenkään pitäisi haluta. Jos ihmisillä on eri mieltymykset ja erilaiset taloudelliset valmiudet sijoittaa mieltymyksiinsä, niin miksi ihmeessä paremmat taloudelliset edellytykset omaavalla pitäisi olla velvollisuus kustantaa toiselle samat edut joihin itsellä on varaa - vaikka toiselle näillä eduilla ei edes olisi suurempaa arvoa tai merkitystä..? En ymmärrä tätä ajatusmaailmaa. Se olkoon normi toisille, itselleni se on epäluonnollista.
Miehen mielestä jutun vastakkainasettelu kuitenkin antoi huonon kuvan.
Käänsin asian toiselle kantille. "Okei, no mitäs luulet ihmisten kommentoineen jos olisinkin kirjoittanut, että 'On kyllä mahtavaa hengata täällä Alpeilla ja Champagnessa luksushotelleissa kun mies maksaa! On se kiva kun ei tarvitse surffailla toisten sohvilla eikä syödä joka päivä tonnikalaa :D'"
Miltäs tuollainen olisi kuulostanut? Kukas nyt kuulostaa mulkvistilta? Minä. Kommenttien perusteella minun pitäisi käyttäytyä juuri näin ja odottaa, että mies maksaa kalliimmat majoitukset ja valkopöytäliinaillalliset mikäli hän sellaisia itse lomaltaan toivoo.
Minulle tuo asetelma herättää yhtä kielteisiä viboja kuin toisille se, että en ota vastaan tarjoiluja.
Aihe ja sen herättämät mielikuvat ovat todella kiinnostavia ja käytimmekin niistä keskusteluun hyvän tovin eilen illalla. Mikä on "oikein"? Ei sellaista olekaan. :) Jokainen pariskunta jakaa raha-asiansa niinkuin parhaaksi katsoo. Jonkun mielestä on väärin, ettei varakkaampi osapuoli suunnilleen väkisin tarjoa toiselle niitä asioita, joihin itse haluaa sijoittaa. Minun mielestäni taas on väärin, että vähemmän varakas osapuoli odottaa, että toinen automaattisesti kustantaa hänelle ne asiat joista itsellä ei ole halua tai kykyä maksaa. Jos minulle esimerkiksi oikeasti on mielekkäämpää mennä markettiin ostamaan rahkaa ja marjoja kuin tuijottaa hotellin aamiaistarjoilun croissanteja ja kinkkua joita en syö, niin miksi jonkun pitäisi tästä "luksuksesta" minulle maksaa? Eihän siinä olisi mitään järkeä. :)
Entäs lounaat ja illalliset? Jos minä pidän halvemmista ja mies kalliimmista ravintoloista, pitäisikö sitten mennä sen kalliimman tason mukaan ja antaa toisen maksaa kalliimman paikan erotus? Jonkun mielestä kyllä. Jos se toimii heillä ja vapauttaa näin ruokailutilanteisiin mahdollisesti liittyvistä kitkoista, niin hyvä juttu. :) Mutta älkää tarjotko tätä näkemystä "oikeana tapana toimia". Oikeita tapoja on yhtä monta kuin tilanteita ja pariskuntia.
Mulkvisteja ollaan miehen kanssa vissiin molemmat teimme sitten miten hyvänsä :D Minä omasta mielestäni, jos otan vastaan kaikki tarjoilut ja mies, jos ei tarjoa.
Ahh. <3
....eilen muuten söin jälkiruoaksi varmaan 100 g hiilaria. ;) Sokeria loppuvuoden tarpeisiin...! ^_^
Olen tunnetusti ehkä surkeimpia vaateshoppailijoita lähipiirissäni. Tai no, millä tahansa mittapuulla.
Kulutusseuranta-taulukkoni tietää kertoa, että esimerkiksi tänä vuonna olen ostanut näinkin paljon vaatteita: kahdet treenipöksyt, yhden treenitopin, kaksi vaelluspaitaa, yhden kaulahuivin, yhden trikoopaidan ja kolmet kengät. Nuo kengät on kyllä aikamoinen saavutus, wow, siis kolmet..!!
Mitä noihin trikoopaitoihin tulee... Niitähän minulla ei tietysti olekaan kuin "muutama". :p Pakko muuten jakaa tämä ostoskokemus Tukholmasta. Päätin ihan asiakseni mennä Åhlensin alennusmyynteihin ja varasin runsaasti aikaa osastoilla kiertelyyn. Pysähdyin naistenvaatekerroksessa joka ikisen merkin osastolle. Siis ihan oikeasti joka ikisen.
Noin kolmen tunnin kuluttua tuloksena oli yksi hankinta; perus-trikoopaita Part Two'lta - joka ei edes ollut alennuksessa. Siis Sanni....!
Åhlensilta takaisin Chamonixiin. Heitän tähän pienen fiilispostauksen eiliseltä. Myös tänään on satanut koko päivän ja sumupilvet on roikkuneet melkein kaduilla saakka.
Olin juuri istunut eilen L'Atelier Cafén terassille (sateensuojaan) kun pieni tihku yltyi myrskypuuskaksi. En ole ikinä nähnyt sään muuttuvan noin voimallisesti kirjaimellisesti minuutin sisällä. Baarin henkilökunta komensi terassilla istujat sisään ja kohta lentelivätkin tuolit ja pöydille jääneet lasit.
Sillä kertaa vietimmekin sitten après-shoppingia eikä après-walkia.
Sateen takia omistimme eilisen kokonaan kaupoissa kiertelylle. Noo, vaatimattomiksihan minun shoppailuni eilenkin jäivät, mutta esitellään ne nyt kuitenkin niinkuin bloggaajat välillä tapaavat tehdä. :D
Åhlensin alennuksissa ei tärpännyt, mutta Nixistä löysin North Facen hupparin ja Arc'teryxin kevyttoppiksen, kummatkin reilulla alennuksella. Ja niille tuli saman tien käyttöä, sillä eilen ja tänään on ollut kylmä.
Myös Mr. Karkkipäivä osti hupparin.
Tänään harhauduin muuten jälleen takaisin North Facelle ja ostin vielä repunkin... Ohhoh, shoppailijaa. Minulle tämä on todella epätavallista. :) Loppureissun ajan onkin pidettävä kukkaron nyörit tiukalla.
Huomenna muuten jätämme Nixin taaksemme ja lähdemme kohti uusia maisemia....
"Päivän asu"... No ei. :D Pitäiskö munkin hankkia tällainen...? :P
