En voi sanoa, että niin paljon jäi sanomatta.
Sanat,
kylvin niitä kuin kasvimaata; yritin hoitaa, jalostaa, kastella. Vaihtaa multaa.
Viljelin kuin viiniä. Niistä tuli vuosikertaa. Sanat kypsyivät ja vanhenivat, sävy syveni. Ne saivat vivahteita, sakkaakin. Pullot jäivät korkkaamatta.
Sinulla ei ollut sanoja, minulla sitäkin enemmän.
Siihen me kaaduimme. Rakkauden ultramaratoonarit, pitkän matkan jälkeen.
Rakas, halusit minun olevan onnellinen. Sinä et ollut.
Et tiennyt mitä olit,
mitä me olimme.
Olimme tapa. Pulloon kypsynyt siideri, jota ei viitsi kaataa pois, vaikka se on väljähtänyt.
Kun sen on valmistanut omien omenoiden sadosta. Monen vuoden työllä.
.
Rakas, meillä oli kahdenlaista siideriä.
Kaksi lasia, puoliksi täynnä, puoliksi tyhjä. Lasien takana puolisot.
Lopulta oli vain nuo lasit. Kaadoimme niihin yhä vain uutta juomaa, ”Grand Cru Chablis, Nuits-Saint-Georges, Chianti”. Teimme merkintöjä. Tuoksuttelimme. Pyörittelimme juomaa ja tarkastelimme sen väriä.
”Tämä jättää pitkän jälkimaun”. ”Tämä on tamminen ripauksella voita”. ”Tässä on mineraalisuutta ja kuivaa hedelmää”. Tiesimme kaiken juomista, mutta emme itsestämme. / koska se oli helpompaa.
Juomat vaihtuivat ja paranivat, me emme.
.
”Tää hiljaisuus meidät tappaa”, lauloi Irina puolestasi, kun et itse pystynyt.
Irina ja sinä tiesitte, ja annoit meidän mennä. Hiljaa. Hiljaa.
Luovuit minusta hiljaa.
Rakas, matkamme oli pitkä.
Protected by Sanni, sanoi paita, jonka annoin sinulle ensimmäisenä joulunamme.
Suojelinkin.
Pitkien kultaisten hiusteni alle hukutin möröt ja demonit, ne katosivat ja vaikenivat. Mutta en voinut suojella sinua siltä, että halusit jotain muuta.
En voinut suojella siltä lopulta itseänikään.
.
Nousit kyytiin, johon minä en halunnut.
Jäin takapenkille katsomaan; hahmo pelkääjän paikalla. Halusin heittää sen ulos.
Lopulta ulos nousin minä.
Jäin pysäkille raakaan ilmaan. Annoit minulle makuupussin ja ajoit pois.
Rakas, toivon sinulle hyvää matkaa. Nyt saat olla sinä.
//
Lähdin pysäkiltä.
En tiedä kauanko siinä seisoin.
Kuljen omaan suuntaani, matkalaukussa meidän vuotemme.
Teltta, kuluneet buutsit, pullo hyvää bourgognelaista viiniä ja juustokehä. Ne ovat osa minua. Kuten muisto koirasta, joka katsoo poispäin kamerasta.
Olen iloinen, että kohtasimme.
En mieti sitä, mikä ei onnistunut, mietin sitä, mitä sain. Opin ja jalostuin. Jäin matkalle kera viinilasin ja ison ravintolalaskun.
Sekä kultaisten, kurittomien kutrieni, joista en koskaan luopunut.
En lupaa, että möröt eivät palaa, mutta teen parhaani, etteivät ne karkaa.
Rakas onnea matkaan.
Me ansaitsemme kultaa.
.
.
Jälkikirjoitus:
Entinen mieheni tietää, että halusin viimein kirjoittaa tästä. Se on hänellekin ok.
Hei kaikki,
En ole ehtinyt vastaamaan erikseen edellisen postaukseni kommentteihin. Olen seurannut keskustelua ja kuullut ja ottanut vastaan, mitä olette minulle (ja toisillennekin) sanoneet. Keskustelu käy kuumana, ja voin sen ymmärtää.
Valintani lähteä Prahaan vallitsevasta tilanteesta huolimatta ei "puhdistu" vetoomuksilla naiiviuteen ja 'kun matka oli jo varattu' -selityksiin. Tein virheen kun lähdin, ja toimin hyvin harkitsemattomasti ja itsekkäästi. Näin tapahtui, ja asia ei muuksi muutu vastaamalla erikseen kaikkiin yksittäisiin kyseenalaistuksiin ja "Miksi teit näin" -kysymyksiin. Asiasta ei tule sen hyväksyttävämpää, vaikka valitsisin hienoja sanoja ja runollisia perusteluja.
Moni muukin on tällä hetkellä epäviisaalla ulkomaan matkalla. Minä kerroin omastani julkisesti ja otan vastaan sen kritiikin mitä tällaisessa tilanteessa kuuluukin.
Kuten Praha-postauksen kommentteihin kirjoitin, otan vastuun virheestäni ja voin nyt vain pitää huolen siitä, että jään kotiin päästyäni karanteeniin ja altistan jo kuluvalla hetkellä niin vähän muita ihmisiä kuin mahdollista. Minulla ei ole oireita mutta se ei luonnollisestikaan vaikuta karanteenin tarpeellisuuteen.
Olen tällä hetkellä ystäväni perheen luona Ruotsin etelärannikolla. Saatuani korona-tilanteeseen liittyvän ohjeistuksen työnantajaltani, päätin toimia alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti ja palata Suomeen Ruotsin kautta laivalla. Ystäväni, jonka perheen luona olen, oli Prahassa työmatkalla ja olemme kummatkin karanteenissa.
Ystäväni perhe valitsi kutsua meidät luokseen altistuksen riskillä, ja siksi olemme täällä. Muiden ihmisten täysi välttäminen on joka tapauksessa mahdotonta. On käytävä ruokakaupassa ja apteekissa. Taloyhtiön pyykkituvassa. Emme voi kuvitella, että tässä nyt jotenkin voisi kääriytyä kokovartalokelmuun ja eristää itsensä totaalisesti muusta maailmasta ja vuorovaikutuksesta muihin ihmisiin.
Edit. 17.3. Korjaan kirjoittamaani karanteenitilasta. Ymmärrykseni asian suhteen oli vajaa, ja olen nyt päivittänyt tietoni. Perehtymiseni oli selvästikin jäänyt liian kevyeksi ja pyydän anteeksi, että kirjoitin karanteenin toteutuksesta sävyyn, joka vähätteli täyttä isolaatiota. Opin joka hetki lisää ja myönnän nöyrästi, kun asenteessani on korjattavaa ja tiedoissani täydennettävää.
Karanteenissa tulee välttää kaikkea yhteyttä muihin ihmisiin ja tiloihin ja pysytellä sisällä, ellei jokin ehdoton asia kuten terveydentila vaadi poistumista. Näin tulen myös tekemään. Tilaan ruokaa kotiinkuljetuksena ja pesen pyykit käsin.
Kirjoitan julkista sivua suurelle yleisölle, mikä langettaa viestilleni kenties erilaisen vastuun kuin jos naapurin rouva kommentoi samoja asioita serkulleen chatissa. Mutta minäkin olen vain ihminen. Jos jotain on hyväksyttävä niin se, että ihminen on vajavainen. Ne itsevarmalta kuulostavatkin.
Pyydän anteeksi ja vaalin jatkossa ehdottomasti parempaa perehtymistä ennen kuin avaan sanaisen arkkuni. Huono perehtyneisyyteni koronan kaltaisessa vakavassa tilanteessa oli noloa.
Ylipäänsä koko tämä matkustuskeissi on valitettavan tyypillisesti osoittanut luonteeni heikkoja puolia, joihin kuuluu tietty lapsenomainen naiivius ja innostukseen ja tunteisiin katoaminen niin, että realiteetit ja järjen ääni vaimenevat. Itsellenikin ehkä vähän uutena asiana tuli odottamaton itsekkyys tilanteessa, jossa asetin täydessä kokonaiskuvan usvassa (tai sen kiellossa) oman, suhteessa kevyen henkilökohtaisen hyötyni yhteiskunnan hyödyn edelle. Siitä voin olla vain äärimmäisen pahoillani ja antaa itselleni täydet moitteet.
Kuten perjantaina kirjoitin:
Kiitos myötäelämisestä ja keskustelusta. Kaikki valinnat elämässä eivät yksinkertaisesti vain ole oikeita, ja sekin pitää pystyä antamaan anteeksi. Matkaan lähteneen syyllistäminen ei tässä tilanteessa tee yhtään mitään.
Ja elämä kuitenkin jatkuu. Mitä voitamme sillä, että keskitymme hysterisoimaan ja maalaamaan pahimman mahdollisuuden kauhuskenaarioita? Nyt voi vain pitää järjen kädessä ja toimia niin, ettei toiminnallaan (enää) edesauta viruksen leviämistä. Mutta iloa ei pidä unohtaa.
Maailmassa on tragediaa joka päivä. Voi valita, liittyykö tragedian suremiseen vai muistaako hymyillä elämän kauneudelle, joka ei täältä mihinkään katoa epidemiankaan myötä.
Omasta työtilanteestani ja karanteenin vaikutuksesta siihen:
Työnantajani on ohjeistanut kaikkia työntekijöitään jäämään kotiin tekemään etätyötä, oli sitten ollut matkoilla tai ei. (Jos työn luonne etätyön mahdollistaa, totta kai.) Tilanne on voimassa toistaiseksi. Instagramissa kommentoitiin vuolaasti karanteenini vaikutusta työhön paluuseen. Tässä tilanteessa karanteenin pituus kohdallani ei ole merkittävää työn kannalta. Hoitaisin työtehtäväni nyt joka tapauksessa pelkästään etänä vaikka en olisi koskaan astunut Prahan koneeseen.
Hyvää viikkoa kaikille, kaikesta huolimatta. Nyt menemme jokainen vain päivä kerrallaan. Meistä ihan jokainen.
Eilen oli varmasti parhaimpia päiviä mun elämässä pitkään aikaan. Koko viikonloppu on ollut maaginen.
Olin niin rento ja vapautunut. Nautin hangen kimalluksesta ja raikkaasta tunturi-ilmasta. Meitä oli reissussa myös sisareni ja hänen puolisonsa, mutta he menivät omia latujaan, minä halusin olla yksin.
Oli ihanan rentouttavaa vain saada keskittyä luontoon ja sen sinfoniaan... musiikkiin, joka muodostuu lumesta joka narskuu kenkien alla. Tuulesta joka humisee puissa. Lintujen äänistä. Kaukaisen rekka-auton jylinästä maantiellä.
Eilen hiihdin ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Lainasin lomakylästä sukset ja monot ja asetuin haparoiden ladun reunaan. Olin kaatua jo ennenkuin sain sukset ladun uriin. Kuin bambi jäällä.
Sivakoin Kielajoen jäällä ja pysähdyin välillä vetämään keuhkoihin ilmaa ja sieluun ympäröivää kauneutta. Tyynten tunturien pehmeät ääriviivat reunustivat horisonttia. Tässä mä olin. Kokonaisena ja menossa eteenpäin. Enkä mä enää kaatunut.
Viimeisten vuosien murheet tuntuivat nousevan kauas pois, olo oli kevyt ja onnellinen.
Lapin taika, sitäkö se on? Sitäkin. Ja ajan taikaa. Olen aina sanonut, että jos johonkin voi luottaa, se on aikaan. Siihen kannattaa laskea luottamus, silloinkin kun tuntuu mahdottomalta.
Aika on parantanut aiemminkin. Siksi olen uskaltanut odottaa ajan kuluvan nytkin. Jaksanut kestää tunteita kuukauden, kaksi, kaksikymmentä.
Tänä viikonloppuna kellon hiljainen tikitys viimein hiipui, katosi tunturien hiljaisuuteen ja auringon säteiden vastustamattomaan elämänkutsuun, kun ne leikkivät mäntyjen rungoilla.
Paras, upein, kaunein viikonloppu. Palaan etelään uutena, tai ehkä pikemminkin nimenomaan vanhana. Vanhana tuttuna, omana Sannina.
Tervetuloa, uusi, vanha elämänvaihe. <3
Ja ehkä hankin nyt käytetyt sukset..?
Tykkään ihan hirveästi korkeista paikoista joista näkee kauas.
Istun yhdessä sellaisessa nyt. Tulin tänne aikeena kirjoittaa Kemistä, mutta olin taas niin fiiliksissä lempipaikastani, että päätinkin kirjoittaa torneista.
Tällainen kirjoittaja mä olen, ainakin välillä :) Saatan vaihtaa aihetta täysin spontaanisti ja julkaista juuri sitä mitä sillä hetkellä tekee mieli.
Minä siis rakastan korkeita paikkoja. En mitä tahansa paikkaa, jossa ollaan korkealla, vaan maisemapaikkoja. Korkealta pitää näkyä kauas, mielellään puiden ja talojen kattojen yli.
Tällaisissa paikoissa on minulle jotain ihmeen taianomaista, niiden viehätys ulottuu syvemmälle kuin vain kauniisiin valokuvamahdollisuuksiin.
Maiseman tarkastelu ylhäältä käsin on kiehtovaa ja kiinnostavaa, ja jollain tapaa erittäin rauhoittavaa. Meditatiivista.
Ylhäältä paikat ja alueet hahmottaa eri tavalla kuin katutasosta. Ylhäältä tarkastellessa voi oppia uutta hyvinkin tutuista kulmakunnista. Kaupunginosien mittasuhteet ja etäisyydet toisiinsa hahmottuvat uudestaan. Keskeiset kadut ja aukiot näyttäytyvät kuin uusina.
Pieniä autoja, junia ja muurahaisihmisiä katsellessa mielen tempo hidastuu. Minkä värinen on järven selkä tänään? Onko se tummansininen? Harmaansininen? Kirkkaansininen? Yhtyykö sen väri taivaan sävyyn? Tänään se melkein yhtyi. Veden pinta oli liikkeessä tuulesta, se oli syvä harmaansininen. Tyynenä se näyttää eri väriseltä.
Näitä miettiessä kehoni ja mieleni rauhoittuu. Maisema-mindfulnessia.
Tämä on rinnakkaisilmiö kartta-mindfulnessille, jota harjoitan aika ajoin kotona. Voin uppoutua karttakirjoihin tunneiksi. Katson valtioiden ääriviivoja, pääkaupunkeja, jokia ja valtateitä, ja niiden tutkinta ja etäisyyksien mietiskely rentouttaa minua. Olen tehnyt näin varhaisteini-ikäisestä saakka. Maailman Atlas lapsuudenkodissani oli kulutettu reunoistaan pehmeäksi.
Voin käydä samalla maisemapaikalla uudestaan ja uudestaan, enkä koskaan kyllästy. Katselen samoja kortteleita, kattoja ja kirkontorneja ja ne ovat aina yhtä kiinnostavia. Ne ovat joka kerta erilaisia, koska mikään päivä ei ole samanlainen. Joskus on pilvistä, joskus sateista, välillä katson maisemaa aamun valossa, välillä illalla auringonlaskun lämmössä. Talvella maisema on erilainen kuin kesällä.
Pilvet vaikuttavat paljon; ne ovat ihan omaa taidettaan. Pilvet tai niiden poissaolo voivat tehdä koko maiseman. Ertyisen kauniit tai persoonalliset pilvenmuodot ovat palkitsevia.
(Ei ihme että valokuvaajat saattavat lisätä kuviin jälkeenpäin pilviä ;) Niillä on mieletön vaikutus.)
Korkeita lempimaisemapaikkojani ovat Tampereella Näsinneula sekä Torni-hotellin Sky-baari ja synnyinkaupungissani Kuopiossa legendaarinen Puijontorni.
Ahvenanmaalla, jota voi kutsua kolmanneksi kotiseudukseni, ei kovin korkeita paikkoja ole, mutta Maarianhaminassa Badhusberget-kukkula länsipuolella on paikka jonne menen usein kirjan ja termarin kanssa istumaan. Sieltä voi katsella kun risteilyalukset tulevat ja menevät.
Ateenan - joka ehkä alkaa jo olla neljäs kotikaupunkini, paras maisemapaikka on ilman kilpailua Lykavittos-kukkula. <3
Luulen, että koko syvä suhteeni avariin kaupunkimaisemiin on saanut alkunsa juuri sieltä. En koskaan unohda miten vaikuttunut olin, kun ensimmäistä kertaa näin Lykavittokselta avautuvan, kirjaimellisesti silmänkantamattomiin jatkuvan talomeren. Se oli vuosi 1997. Ateenan talomerelle on Karkkipäivässä omistettu oma postauskin.
Talot jatkuvat katkeamattomana massana kymmeniä kilometreja, kauas ympäröivien vuorten rinteille ja etelässä Egeanmeren rantaan. Kokemus oli jotain todella ainutlaatuista. Edes New Yorkissa ei näe vastaavaa näkyä. Sielläkin on huikea talo-scape, mutta tyystin erilainen, ja korkeat pilvenpiirtäjät katkaisevat näkymän tehden vakutelmasta toisenlaisen kuin meren.
Korkeita lempipaikkoja maailmalla; Lykavittos Kreikassa, Gornergrat Alpeilla Sveitsissä
Onko kotikaupungissanne upeita kukkuloita, torneja tai muita korkeita näköalapaikkoja?
Minua saa houkutella käymään, ja luomaan uusia muistoja ☺️
P.S. Niin - se paikka, jossa kirjoitin tämän jutun: se on Tampereen Torni-hotellin kattobaari. :) Hämärä on laskeutunut tätä kirjoittaessani ja nyt näkymä on taas ihan erilainen valoineen. Upea paikka katsella Tamperetta.
Fiinimpään Tampere-maisemointiin suosittelen Näsinneulaa ja sen ravintolaa, jossa istun yllä olevassa kuvassa.
Tämä kuva Skyrokselta on yksi lempikuviani minusta. Itselaukaisimella otettu kuva ei ole hienosti sommiteltu, mutta pidän valtavasti siitä tunnelmasta mitä kuva välittää. Näytän onnelliselta ja seesteiseltä. Minulla on selvästi rauhallinen olo.
Kuva on otettu syksyllä 2014. Olen tuolloin jo ollut matkalla uupumukseen ja raja työn ja vapaa-ajan välillä oli vakavasti katoamassa kotioloissa. Matkoilla pystyin kuitenkin vielä rentoutumaan ja irrottautumaan niistä sisäisistä vaatimusten äänistä, jotka kotona pitivät minulle kuria.
Kuva tekee minut iloiseksi, mutta se tekee minut myös hieman haikeaksi.
Tunnen naisen kuvassa, ja kaipaan häntä. Tämä on ristiriitaista. En ole varma, mitä hänessä kaipaan. Moni asia oli tuolloin toisin, ja moni asia on nyt paremmin.
Sisäisesti olen nyt eri paikassa. Kuri on vaimentunut ja olen pehmentynyt. Olen sulanut ja antanut myöten. Silti tuo seesteinen, onnea ja rauhaa henkivä Skyroksen Sanni ei ole palannut.
Näytän ihan erilaiselle. Enkä pelkästään siksi, että olen 6 vuotta vanhempi.
Kasvoni ovat kuin jonkun toisen. Ne ovat minun, mutta jotain puuttuu. Kasvoillani on selittämätön kireys ja kuivuus, joilla ei ole tekemistä ihosolujen kosteusvarastojen kanssa.
Niistä kuvastuu väsymys, jota en ole vielä nukkunut pois. Viime vuosien kumuloitunut matka.
Siksi Skyroksen Sanni nostaa haikeuden pintaan. Kaipaan häntä. Pehmeää katsetta ja olemusta, jossa on rauhaa ja luottamusta.
Jonain päivänä haluaisin vielä nähdä tällaisen kuvan itsestäni. Kun olen 48. Tai 54.
Otan sen tavoitteeksi. ❤️
Ajattelin kertoa, että olen huomenna Helsingin Stockmannilla meidän brändien Luonnonkosmetiikkatapahtumassa, mutta kerronkin ensin mikä teki minut tänään iloiseksi. Minulle tuli siitä niin hyvä mieli, että ajattelin laittaa hyvän kiertämään.
Kuvatessani työhuoneella jälleen uutta settiä purkkeja, oveen koputettiin ja sisään kurkisti toimistoni pomo. (Ei työnantajani, vaan toimistoni josta vuokraan työhuonetta.)
"Hei Sanni, onko sinulla hetki aikaa?" hän kysyi.
Olihan minulla. Melkein jo kutsuin naisen ihailemaan kuvaamani avonaisen purkin kermaisena aaltoilevaa, herkullisen keltaista voidepintaa, mutta toimiston johtaja, noin 5-kymppinen nainen, siirtyi asiaansa.
"Minulla on yksi ystävä jota tapasin tässä hiljattain, ja nyt minulla on sinulle terveisiä häneltä."
Jäin kuuntelemaan.
Toimiston johtaja kertoi, että hänen ystävänsä matkustelee usein Kreikassa. Kun he olivat tavanneet edellisen kerran, juttu oli jälleen päätynyt Kreikka-aiheisiin. Ystävä oli alkanut kertomaan, kuinka "netissä on yksi blogi joka on ihan paras paikka Kreikka-vinkeille, sieltä saa ihan parhaat vinkit!" Ystävä oli kertonut, kuinka hän suosittelee tätä blogia kaikille, ettei ole parempaa paikkaa josta lukea Kreikasta.
"Sen blogin nimi on Karkkipäivä", oli ystävä sanonut.
Toimistoni pomo oli ystävän yllätykseksi vastannut, että kyllä hän tietää kyseisen blogin, ja tuntee vielä bloggaajankin.
"Ai? Mistä sinä hänet tunnet?" ystävä kysyi.
Pomoni oli vastannut, että kyseinen bloggaaja vuokraa heiltä työhuonetta, ja ystävä oli kuulema puhjennut melkein huutamaan että ei voi olla totta - siis ilmeisen positiivisesti ^_^
Sitten hän oli lähettänyt minulle valtavasti terveisiä. Ja halunnut kertoa, kuinka paljon hän tykkää Kreikka-postauksistani.
Minulle tuli tästä niin hyvä mieli. Ihan älyttömän hyvä mieli.
Minusta on niin kiva kirjoittaa Kreikasta, maa on minulle rakas ja loputtoman inspiraation lähde. Mieletöntä, että yhden syksyn reppureissusta lähtenyt Kreikka-juttujen sarja on onnistunut tuomaan jotain siitä rakkaudesta myös muille ihmisille, koskettamaan ihmisiä niin että jotkut reissaavat Kreikkaan minun tarinoideni perässä. En tiedä voiko kirjoittaja parempaa palautetta saada. ❤️
Tänä aamuna itkin tosi paljon. Olen päivän aikana juonut viisi kupillista kahvia, kävellyt tunnin juoksumatolla ja vienyt koirat ulos räntään uusissa vilkkuvissa heijastimissaan jotka ostin heille toissa päivänä. Olen tehnyt töitä ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen mennyt päivän läpi.
Vasta odottamattomat terveiset tuntemattomalta ihmiseltä saivat minut pysähtymään hymyyn. Tuntematon ihminen jossain oli halunnut kertoa toiselle ihmiselle, että hän saa iloa siitä mitä kirjoitan. Että olen antanut hänelle jotain merkityksellistä.
Aika hyvä juttu tässä päivässä ❤️
...ei pöydällä sentään pelkkää kosmetiikkaa ole... ;)
Niin, se mistä minun piti kertoa...! ^_^
Helsingin Stockmannilla on Luonnonkosmetiikkatapahtuma koko viikon, ja minäkin olen siellä huomenna perjantaina sekä lauantaina. Mukana ovat meidän brändit Lavera, Cattier Paris ja GRN, ja meikäläinen on paikan päällä avaamassa sanaista arkkuani näiden ihanien sarjojen tiimoilta kaikkien kanssa, jotka kaipailevat tuotesuosituksia tai muuten vain tietoa meidän sarjoista ja luonnonkosmetiikasta. Laveran meikit ovat tarjouksessa -20%.
GRN on ihan uusi lanseeraus Stockalla ja sarja on varmasti vieras vielä monellekin - ei sen jälkeen jos käännytte mun puoleen :)
Olen paikalla perjantaina kello 12-18 ja lauantaina kello 10-16.
Räätälöin sinulle vaikka ihonhoito-ohjelman odottaessasi :) ....ja räätälöidään samalla seuraava loma Kreikkaankin..! (vitsivitsi)
Hyvää yötä.
Sen pituinen se. ❤️
Tammikuussa 2012 luulin olevani raskaana. Runsaan viikon, raskaustestin ja ”minusta tulee äiti..!” -kokemuksen jälkeen selvisi, että en ollutkaan. Kuukautiseni vain olivat jääneet pois.
Se oli ensimmäinen fyysinen merkki tilasta, johon olin itseni saattanut.
Tämän jälkeen on tapahtunut samalla paljon ja samalla kuitenkin vähän.
Kahdeksassa vuodessa joku toinen valmistuu ammattiin, löytää puolison, menee naimisiin, perustaa perheen, eroaa, perustaa uuden perheen, muuttaa toiseen maahan... Minä olen näiden vuosien aikana tehnyt samaa työtä, ollut samassa parisuhteessa ja asunut samoissa paikoissa. Sekä sairastunut ja alkanut toipua.
Olen tänä vuonna täyttänyt 40 ja käynyt läpi elämäni suurimman kriisin.
Tähän vuoteen kulminoitui se matka Sannina, jota olen kulkenut viimeisen vuosikymmenen. Tänä vuonna olen ollut yksinäisempi ja enemmän peloissani kuin koskaan ennen.
Nyt vuoden saapuessa loppuunsa, suurimmat pelot kohdattuani, olen viimein kevyempi.
Tajusin kunnolla vuonna 2016, että olen lopen uupunut ja vaadin itseltäni liikaa. Monet asiat elämässä tapahtuvat niin hienovaraisesti ja asteittain, että niitä on vaikea huomata. Se mikä on nyrjähtänyttä, muuttuu normaaliksi.
Ajoittainen väsymys ja kiireen tunne muuttuvat kroonisiksi, tehokkuuden tavoittelu kääntyy piinaavaksi alisuoriutumisen tunteeksi, vaativuus kasvaa kehoa kuristavaksi korsetiksi. Velvollisuuden ja syyllisyyden tunteet ottavat ohjat ja siirtyvät kuskin paikalle.
Tee paremmin, tee nopeammin, tee nyt niin huomenna ei tarvitse – mutta huomenna teet kuitenkin, kuvitellen nyt pelastavasi ylihuomisen, ensi keskiviikon, vappuaaton…
Siinä vaiheessa kun pitäisi ymmärtää sairastuneensa, luulee vain olevansa muita hitaampi ja huonompi.
Tunnen näin, koska en tee tarpeeksi.
Sanotaan, että monissa tilanteissa vasta kriisi ajaa ihmisen muutokseen. Pitää hajota, että voi alkaa rakentaa uudestaan.
Tänä vuonna olen lopulta hajonnut kokonaan ja luopunut yhdestä elämänvaiheesta. Olen hyvästellyt vaativuuttani ja armottomuuttani. Olen jättänyt kipeitä hyvästejä asioille, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi mutta myös surulliseksi ja voimattomaksi.
Olen joutunut luopumaan parhaasta ystävästäni ja rakkaimmasta ihmisestä. Olen luopunut monista toiveista ja odotuksista.
Eräänä keväänä kirjoitin, että olen niin onnellinen, että pelkään menettäväni kaiken. Pelkäsin juuri tätä vuotta.
Tämän puun juurella oli pienen Sannin maja. Täällä olen kokenut olevani turvassa.
Kaiken keskellä olen saattanut todeta, että kun viimein luopuu, voi myös saada. Ja yksi tuska voi johtaa toisen hellittämiseen.
Olen saanut tänä vuonna uuden ihanan työn, joka on voimaannuttanut minua valtavasti. Olen luonut itselleni uudenlaisen arjen, jossa kotini jatkuu ulos toreille ja puistoihin. Uudessa arjessani nautitaan aamukahvia termospullosta R-junassa, fillaroidaan Tammelasta Turtolaan, syödään eväitä Armonkalliolla ja pedataan Ikean patja lattialla. Olen tullut lempeäksi itseäni kohtaan. Olin niin väsynyt, että vaatimusten sijaan jäljelle jäi vain myötätunto.
Kehoni alkaa viimein palautua lähes vuosikymmenen sitä kurittaneesta stressistä.
En tiedä onko kukaan koskaan halunnut jakaa sosiaalisessa mediassa sitä lahjaa, jonka sain tänä jouluaattona, kun kuukautiseni alkoivat kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Minä halusin. Niin iloinen olin.
(Mutta punasävyinen Instagram-päivitys jäi lopulta tekemättä.)
Viime joulun aikaan katsoin itseäni peilistä ja näytin ihan paskalta. ”Olet vanhentunut 10 vuotta”, sanoin peilikuvalleni.
Tällä viikolla katsoin peilikuvaani ja huomasin pitäväni siitä jälleen.
”Sinä näytät ihan hyvältä,” sanoin.
Hyvää uutta vuotta kaikille. Matka jatkuu.
Otin tänä aamuna kylpyhuoneessa kuvia hiuksistani. Tein niille kansion, Aamu 23.11. Samalla löysin tietokoneelta kaksi muuta kuvakansiota nimellä 23.11., vuosilta 2016 ja 2017.
Sain spontaanin ajatuksen jakaa kuvia tältä aamulta eri vuosilta.
Selasin kaikki kuva-albumini vuoteen 2013 saakka - se on tämän koneen ensimmäinen kokonainen vuosi. (Edellinen kone kuvineen katosi varkaan mukaan Lissabonissa marraskuussa 2012.)
*
*
Santa Parkissa joulutunnelmissa.
Muistan mitä toivoin Pukilta. :)
(Se ei toteutunut.)
*
Kirjoittamassa joulukortteja Joulupukin Postikonttorissa.
Meidän oli tarkoitus tehdä Rovaniemen vierailusta jokavuotinen pikkujouluperinne. Sekään ei toteutunut. Ainakaan toistaiseksi.
*
Tätini Irmelin etupihalla. Olemme juuri saapuneet. (Sisareni ei halua näkyä blogissa.)
Tämä oli upea hetki. Olin edellisen - ja ainoan - kerran vieraillut tätini luona Yhdysvalloissa 12-vuotiaana, vuonna 1991. Keittiöön astuessani muistot palautuivat heti. "Tässä luin Bryan-serkulle englanninkielistä kirjaa jossa oli lampaita."
Ainoa minusta otettu kuva 23.11.2017. Ruokaostoksilla Oremissa.
*
High Rollerissa sisareni kanssa.
Olimme lähdössä seuraavana päivänä jälleen Utahiin tätini ja serkkujemme luokse. Tapasimme Irmeli-tädin viimeisen kerran. Hän kuoli seuraavana keväänä.
Ostin 23.11.2017 trikooasun Vegasin GAPista. (Joku toinen shoppailisi Vegasissa ehkä muuta...) Nuo leggarit ovat olleet päälläni siitä lähtien joka viikko. Vieläkin hyvässä kunnossa.
*
Viime vuodelta ei ole kuvaa 23.11., lähin on otettu 25. päivä.
Kuvaan tiivistyy hyvin sen aikainen tunnelma. Kasvokuvia ei minusta juuri tuolta ajalta ole.
*
Aamuhetki.
Irmeli-tädiltä saamani viimeinen joululahja, Joulupöllö, katsoo minua kynttilän takaa. Pidän sitä esillä vuoden ympäri, jotta se muistuttaisi minua Irmelin viisaudesta ja lämmöstä. Niin se tekeekin. ❤️
Hammastahnasta ja käsisaippuasta läikikäs peili ja Sannin vastaheränneet hiukset. Kuva, jolla halusin vain kertoa, että kiharat pysyvät jälleen yönkin yli.
Tänä marraskuisena aamuna 2019.
Kuvasta tulikin nostalgiamatka, eikä vailla haikeuttakaan.
Mukavaa viikonloppua kaikille <3
Rakastan kaikenlaisten tilastojen laatimista. Erästä rahankäyttöä ja kulutusta koskevaa podcast-jaksoa kuunnellessani sain idean laskea itsekin miten käytän rahaa.
Excel-hirmuna olen taulukoinut kaikki menoni viimeiset 10 vuotta. Otin tarkastelun kohteeksi viimeisen kokonaisen kalenterivuoden eli vuoden 2018.
Tietysti minulla on jo aika selkeä käsitys siitä miten käytän rahaa rahaa ja mihin sitä kuluu ilmiselvästi eniten, mutta numeronissenä minusta oli kiva saada luvut konkreettisina eteeni. Ja ainahan nuo kaaviot ovat kivoja <3
Otin laskentaan mukaan kaikki ns. vapaa-ajan kulut sekä ruoan, eli kaiken muun paitsi asumiskulut, pankkimaksut ja sen sellaiset.
Suurin osa eli puolet vapaa-aikaan kuluttamastani rahasta menee matkustukseen, se ei tullut yllätyksenä. Toiseksi suurin osuus menee elintarvikkeisiin ja kolmanneksi eniten käytän rahaa ulkona syömiseen eli ravintoloihin ja kahviloihin. Tähän summaan kuuluvat kaikki ulkona syömiset, niin tarkoitukselliset kuin olosuhteiden sanelematkin (työmatkojen ja laivamatkojen ruokailut).
Kaikki laskemani vapaa-ajan kulutus vuodelta 2018:
1 MATKAT 8254,29 euroa (kaikki matkat niin kotimaassa kuin ulkomailla majoituksineen ja kulkuvälineineen)
2 RUOKAKAUPPA 2697 euroa
3 RAVINTOLAT, KAHVILAT JA MUU ULKONA SYÖMINEN 2111,43 euroa
4 RANDOM-HANKINNAT 1946,76 euroa (tämän alla on sekalaisia menoja kuten pääsylippuja tapahtumiin, kurssimaksuja, lahjahankintoja läheisille sekä kaikki muut ostokset kuin kosmetiikka ja vaatteet)
5 KOSMETIIKKA 734,07 euroa - ei tämän enempää..!
6 LIIKUNTA JA TERVEYS 596,88 euroa
7 PUHELIN 424,41 euroa (tässä mukana myös paljon HSL:n matkalippuja Helsingissä, ostan liput aina puhelimella)
8 VAATTEET 417,77 euroa
9 ALKO (!!) 175,71 euroa (toim. huom: kulutin kyllä Alkossa vuoden aikana vähän enemmän mutta olin saanut edellisenä jouluna lahjaksi Alkon lahjakortin ;))
10 APTEEKKI 41,28 euroa (en tiedä miksi tulin eritelleeksi tämänkin :))
Lisäksi olin käyttänyt 637 euroa joululahjoihin, mikä oli muuten aika vähän verrattuna yleiseen lahjabudjettiini. Johtui varmaan siitä että en viime vuonna saanut veronpalautusta... :P
MATKUSTUS on jotain, johon olen halunnut säästää ja investoida jo teini-ikäisestä lähtien. Se on aina ollut vapaa-ajan kulutuksen prioriteettini numero 1. Ja on sitä edelleen. En keksi mitään materiaa, joka voisi lyödä laudalta matkailun tuoman rikkauden.
Nyt tietysti matkailuun liittyy myös paljon negatiivistakin ilmastonäkökulman kautta, ja se saa minussa aikaan ristiriitaisia tunteita. Mieluiten matkustaisin kaikkialle junalla.
RUOKAKAUPPA nielee kuukausittain keskimäärin 200 euroa.
Arvelen, että yksittäisistä elintarvikeryhmistä minulla kuluu eniten rahaa soijamaitoon, juustoon ja kalatuotteisiin. Ne ovat kalliita ja käytän niitä paljon. Aamukahvini on täydellinen soijamaidolla ja joka aamu menee ainakin 3 dl kahvimaitoa.
Edit. No ei, kyllä mulla menee ruokakaupassa kaikkein eniten rahaa kasviksiin, olinhan tästä jo tehnyt viime vuonna oman postauksen :)
RAVINTOLAT ovat kuin omansalaista matkailua.
Tykkään valtavasti syödä ulkona ja näen ravintola- ja kahvilavierailun kokonaisuutena johon kuuluu ruoan lisäksi miljöö, sisustus, palvelu, paikan yleinen tunnelma - jopa kävelymatka ravintolakohteeseen.
Ravintolaillallinen tai viinilasi kivassa viinibaarissa voi todellakin olla kuin miniloma ja mitä parhainta lähiseutumatkailua <3
RANDOM-hankintojen alle kuuluvat myös My Little Ponyt ^_^
KOSMETIIKKAA ostan suhteellisen vähän. Syy on varmasti selvä: saan blogin kautta enemmän kosmetiikkaa kuin ikinä ehtisin käyttää.
Viime vuoden kosmetiikkashoppailuni koostuivat mm. USAn Sephora-hankinnoista, Yves Rocher -tilauksista, hiusväreistä, lempituotteideni täydennyksestä (kuten silmänrajaus- ja kulmakyniä) sekä sokkotestituotteista.
LIIKUNTAHARRASTUKSEEN kuluva vuosittainen könttäsumma on suhteellisen vaatimaton. Käyn kahdella salilla, joista toisessa minulla on edullinen päiväjäsenyys ja toinen on kunnallinen (Maarianhaminassa), mikä tekee siitä vielä edullisemman.
VAATTEITA ostan todella harvoin. Tämä kuva on vuodelta 2015 jolloin poikkeuksellisesti tein jopa blogiin jutun vaateshoppailustani.
Viime vuonna ostin muutaman paidan Alaskasta, pari hametta kirpparilta Tampereelta, yhden kevyttoppatakin Henkkamaukalta ja kolme trikoomekkoa - nämä kotimaisia. Pyrin ostamaan kotimaista silloin kun ostan jotain arvokkaampaa.
