Joo, ei tästä nyt meinaa tulla mitään, blogin päivityksestä tällä matkalla matkakertomusten osalta. Totta kai, siihen voi suhtautua näin: "Olen lomalla perheeni kanssa, ei minun ole pakko blogata joka päivä". Kyllä, näinkin voi ajatella.
Mutta kun minä haluaisin blogata, minä haluaisin jakaa matkajuttuja teille ihan hirveästi. Se tuttu bloggaajan paradoksi. :) Samalla pitäisi osata antaa itselleen myös vapaapäiviä, mutta samalla ei halua, koska bloggaus on elämäntapa ja halu kirjoittaa valtava. Mun täytyy päästä jakamaan.
Koska tällä matkalla blogiaikaa ei kuitenkaan ole samalla lailla kuin omilla sooloreissuillani, joudun vain hyväksymään tilanteen ja te näette vähemmän blogisisältöä kuin tavallisesti reissatessani. Ei ehkä harmi niiden kannalta joita matkajutut eivät niin kiinnostakaan. ;) Mutta harmi vähintään omalta kannaltani.
Ensi viikolla tahdin pitäisi mahdollisesti vähän rauhoittua kun siirrymme matkan Utah-osuudelle sukulaisten luokse. Siellä emme vaihda ympäristöä parin päivän välein joten ehkä saan omistettua jonkun päivän rehellisesti bloggauksellekin :)
Tässä kuitenkin nopeat terveiset "hitaasta" eli SLO'sta, San Luis Obispon alueelta. Aivan ihastuttava kaupunki ja alue Central Coastin keskellä. Täällä voisin kuvitella vaikka asuvani, todella viehättävä paikka.
Pismo Beach
SLO Farmer's Market
*
Tänään matka jatkuu Santa Barbaraan.
.
Blogi muuttaa 1.12. osoitteeseen https://karkkipaivablogi.com/
Saa nähdä koska mä putoan kesken päivän katuun väsymyksen uuvuttamana.
Olen kolmena viime yönä nukkunut yhteensä alle 10 tuntia. Viime yönä sain nukuttua pisimmät unet kellon näyttäessä neljää kun heräsin. Jesss, ajattelin. Edellisenä yönä makasin silmät apposen auki jo kahdelta aamuyöllä, pään painuttua tyynyyn puoli kahdentoista maissa.
Hullua. Rytmi tuntui soljahtavan niin hyvin uomiinsa kun saapumisiltana väsytti sopivasti Kalifornian aikaa illalla ja menin nukkumaan ennen kymmentä. Kuten joka ilta on nukuttanut "oikeaan aikaan". Mutta kroppa herää aamuyöllä eikä pysty enää rauhoittumaan takaisin lepoon.
Olo on tänä aamuna kuin jossain unideprivaatiokokeessa. Käyn ihan puolikierroksilla ja silmissä tuntuu raskas paino. Silti en pystyisi nukahtamaan vaikka menisin nyt pitkäkseni.
Eilen jaksoin tanssia kolme tuntia putkeen OMCAlla, ei tietoakaan väsymyksestä.
Jään odottamaan koska aivot sammuu ja nukahdan jaloilleni.
Tällaisia kuulumisia.
Univaje poislukien täällä on ollut tosi kivaa. Kuvituksena pari kuvaa San Franciscosta torstailta.
Tänään on Oakland downtown -päivä. Katsotaan näkyykö mielenosoittajia.
Ehkä pitää käydä etsimässä jossain apteekissa melatoniinia...
Huomenet Oaklandista, Kaliforniasta :)
Olin tiistaina huolissani Suomen sääolosuhteista ja siitä kulkevatko junat ajallaan, mutta todellinen huoli odottikin vasta Ruotsin puolella, kun heräsimme keskiviikkona Tukholmassa lumikaaokseen.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Tukholmassa oli ollut kunnon lumimyräkkä johon kaupungin julkinen liikenne ei ollut varautunut (eikö Ruotsissa osata tulkita sääennusteita..?). Paikallisliikenne oli ihan kaaoksessa. Bussit eivät kulkeneet, rekkoja oli jumissa monessa risteyksessä tukkimassa muiden autojen kulkua ja oli vähällä ettemme missanneet lentoa. Jo siihen, että pääsimme pois satamasta, meni toista tuntia.
Kun Värtanin satamahenkilökunta ilmoitti puolen tunnin odottelun jälkeen että bussi saattaisi hyvällä tuurilla ehkä tulla 45 minuutin kuluttua, kiiruhdimme taksitolpalle jossa pirssiä sai vielä odottaa rapiat 30 minuuttia. Lopulta saavuimme Arlandaan kello 12 ja selvisimme portille 30 minuuttia ennen boardausta, huh..! Olimme ostaneet etukäteen liput Flygbusseniin, mutta sillä emme olisi lennolle ehtineet koska liikenne oli Tukholman keskustassa niin tukossa etteivät bussit päässeet ulos kaupungista.
Minun oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus myös treffata Virve City-terminaalissa, mutta Virve-ressu ei monen muun tukholmalaisen tavoin päässyt keskiviikkoaamuna kotoaan mihinkään, ei töihin saati meitä tapaamaan.
No, nyt lumimyräkkä on muisto vain ja olen herännyt tällaisiin maisemiin Oaklandin Rockridge Hillsillä:
Heräsin paikallista aikaa 04.21 ja tunnin pyörittyäni tassuttelin keittiöön aamukahville. Olen käsitellyt kuvia tulevaan Lavera Q10 -postaukseen ja juonut neljä kuppia kahvia, joiden valmistus mörisevällä Nespresso-keittimellä vähän arastutti aamuyön hiljaisuudessa. Talo on onneksi niin suuri ettei kahvimökäni ilmeisesti kuitenkaan herättänyt talon isäntää ja emäntää...
Kello on nyt 7.20 ja sisareni on myös herännyt. Tänään ohjelmassa San Francisco -turisteilua. :)
Saavuimme ystäväni Sheilan luokse eilen pimeydessä ja nyt aamulla on ollut ihana katsella millainen maisema ympärillä avautuu. Itse talokin on aiheuttanut aikamoista ihastelua; Sheila ja hänen miehensä asuvat aidossa, alkuperäisessä 60-luvun pool party -talossa. Sheila kertoi että talo on ihan oikeasti rakennettu alkujaan bilekäyttöön, ja alakerrassa on asiaan kuuluva, ihan "pikkuinen" uima-allas... ^_^
Talolta avautuvat näkymät lahden yli Golden Gate ja Bay Bridge -silloille eivät myöskään mitenkään verota kämpän charmia. Voi olla, että talosta on tehtävä ihan oma postauksensa ^_^ Kiehtovaa, miten erilaisia koteja ihmisillä onkin :)
Kiertue on ohi ja olen monta kasvoa ja kokemusta rikkaampi :)
Kiitos kaikille meet & greeteissä käyneille, oli tosi kivaa tavata teitä :) <3
Havainto joka on pakko jakaa:
Tapahtumissa kävi kaikkein eniten vihreäsilmäisiä ihmisiä! Aika mielenkiintoinen ja erikoinen sattuma ^_^ Joka kaupungissa meikattavien tai muuten vain tervehtimässä käyneiden joukossa oli eniten vihreäsilmäisiä. Ottaen huomioon että vihreä on silmienväreistä harvinaisin, sattuma on aika jännittävä :)
Muuta random-hauskaa:
Joensuussa sain eräältä lukijalta terveisinä minigrip-pussillisen korealaisia kosmetiikkanäytteitä ^_^ <3
I Åbo fick jag även öva lite svenska med en läsare! :) Det får bli öl nästa gång..! ^_^
Jyväskylässä olisin voinut järjestää erillisen Kreikka-aiheisen meet & greetin :)
Kuopiossa yksi lukija ilahdutti minua omatekoisella violettisävyisellä käsityölahjalla <3
Tampereella kohtasin lukijan, jonka kanssa olisimme voineet söpöstellä kääpiöhamstereita vaikka koko illan :)
Helsingissä sain tehdä eniten violetteja meikkejä ^_^
Oulussa minut yllätti sukulaiseni jota en ole tavannut varmaan 20 vuoteen, ja joka ilmoittautui blogini lukijaksi....!
*
Lopuksi haluan vielä nostaa turneelta muita tunnelmia ja tärppejä, jos ei muun niin kotimaan matkailun merkeissä :)
TURKU
Turussa olen vieraillut useasti aikaisemminkin mutta tämänkertaisen visiitin jälkeen tekee mieli jakaa nämä highlightit:
Kauppahalli, jossa kävin nyt ensimmäistä kertaa. Rakastan vanhoja kauppahalleja ja niiden tunnelmaa. Turun kauppahallista löytyi myös todella paljon kivoja ruokapaikkoja, niiden joukossa lukijan vinkkaama vegeravintola Roots Kitchen.
Hotelli Centron aamiaisbuffet. Siis aivan mielettömän hyvä, hakkaa monen ketjuhotellin tylsät kaavoihinsa kangistuneet perussetit 6-0. Plussaa erittäin hyvästä tummapaahtoisesta kahvista. Muutenkin oli hauska yllätys kun hotellin vaatimaton julkisivu paljasti todella kotoisan, viihtyisän ja tyyylikkään aulan ravintoloineen.
Ludun maistelumenu, etenkin kasvisruoat. Viiden ruokalajin maistelumenu oli yksi vuoden parhaita ruokaelämyksiä. Ykköshittinä mieleen jäi kasvispääruoka (kuvassa) jossa oli artisokkapaistosta, rapeaksi paahdettuja kikherneitä, hummusta ja paprikavinegretteä. Taas sai vain ihmetellä kokkien taitoa kun he loihtivat ällistyttävän intensiivisiä makuja näin arkisista raaka-aineista. Se erottaa hyvät ravintolat "tavis"ravintoloista :)
JOENSUU
Joensuusta on nostettava esiin jälleen lukijan vinkki: vegaaninen kahvila ja lounasravintola Hyve & Pahe. Alakerran suklaakahvila kulkee nimellä Pahe, yläkerran ravintolan puoli taas on Hyve :)
Kävin hakemassa Hyveen vegaanisesta salaatti- & juustopöydästä junaeväät. Noutopöydän anti oli niin mahtava että mopo lähti totaalisesti käsistä ja lähdin bussia kohden mukanani kolme rasiallista take away -murkinaa ^_^ Ai että kun tällainen paikka olisi Tampereellakin. (Jos on ja multa on jäänyt huomaamatta niin pliis vinkatkaa!)
Salaattipöydässä oli jos jonkinlaista ihanaa, raikasta kasvissekoitusta marinoiduista kaalisalaateista paahdettuihin sieniin ja grillattuihin Välimeren vihanneksiin. Bataattia, aurinkokuivattua tomaattia, oliiveja, marinoiutua punasipulia, yrteillä maustettua kukkakaalia, inkiväärillä maustettua parsakaalia... Proteiinia oli tarjolla kahden eri makuisen tofun ja tempehin muodossa. Erilaisia tahnoja ja kastikkeita seisoi rivissä varmaan kuusi tai seitsemän erilaista. Ai herran jestas, siis niin hyvä setti että olisin voinut ottaa kaikkea...!
Ja sitten oli vielä vegaaninen juustopöytä. En ole koskaan aiemmin nähnyt sellaista, vaikka vegaanisia juustoja toki kaupoista löytyy. Harva ravintola näihin vain satsaa. Tarjolla oli yhteensä neljää eri makua: cheddar-tyyppistä, feta-tyyppistä, savujuusto-tyyppistä ja parmesan-tyyppistä. Sinihomejuuston makuinen oli loppunut. Otin mukaan kaikkia neljää makua joista savujuusto oli mielestäni paras, se oli kaikkein eniten oikean juuston makuinen. Cheddar ja parmesaanikin olivat hyviä, mutta "feta" vähemmän onnistunut, se oli aika oudon ja eniten keinotekoisen makuinen. Itse kotona valmistamani, mantelijauhoon pohjautuva vegaaninen "feta" on paljon parempaa :)
Mutta ihan huikea salaattipöytä, suuri peukalo Joensuun Hyveelle & Paheelle!! Kyllä maistui :)
OULU
Olin Oulussa ensimmäistä kertaa, ja täytyy sanoa, että kyllä näissä pohjoisen kaupungeissa on joku aivan erityinen tenho <3 Tunsin sen heti kun astuin junasta. Täällä on on ihan omansalainen energia joka viehättää minua. Kilpisjärvellä ja Rovaniemellä koin samaa. Ehkä tunnetta saattaa selittää sekin että juureni ovat isän puolelta pohjoisessa :)
Oulusta minulle ei jäänyt käteen mitään erityistä täsmävinkkiä, mutta tekee mieli jakaa positiivinen fiilis. :) Viehättävä, kävely-ystävällinen keskusta, paljon kivoja kauppoja (täällähän on Ruohonjuurikin, en muistanutkaan :)) ja mukavan näköisiä kahviloita ja ravintoloita, veden läheisyys, kaunis, satavuotinen Kauppahalli ja iso tori. (Savolaiselle torit ovat tärkeitä ;))
...ja onhan kaupungissa myös nimikkokauppani ;) ^_^
Niin Joensuun kuin Oulun vierailut eivät varmasti jääneet viimeisiksi :)
.
Vielä kerran kiitos kaikille jotka kävivät tapahtumissa, ja kiitokset Lumenelle näin mahtavan tilaisuuden järjestämisestä :)
Palataan vielä hetkeksi Suomen syksyn koleudesta lämpimämpiin maisemiin. Tämän paikan jos minkä halusin aivan ehdottomasti jakaa kanssanne, aivan mieletön!
Saari on yksi tämän vuoden Kreikan reissuni ehdottomia kohokohtia ja helmipaikkoja. Paikka, joka tunnetaan ällistyttävän kauniista rannoistaan ja niin turkoosinsinisistä vesistään että silmiin sattuu. Täällä asuu alle 400 ihmistä. Saari on niin pieni että sen kävelee ympäri iltapäivän aikana.
Saari on:
Koufonissi kuuluu saariryhmään nimeltä Pikku-Kykladit. Muut ryhmän saaret ovat Donoussa, Iraklia ja Schinoussa, vierailin näistä myös ihastuttavalla Donoussalla josta haluan vielä tehdä oman erillisen postauksen. Ehkä julkaisen sen kylmimmän talven keskellä muistona kesän lämmöstä. :)
Tämä kourallinen miniatyyrisaaria sijaitsee Naxoksen ja Amorgoksen välissä, ja kaikki ovat kuuluja Kreikan upeimpiin kuuluvista rannoista ja häkellyttävän kirkkaista vesistään joiden uskomattoman saturoitunut väri shiftaa kaikissa mahdollisissa vihreän ja sinisen nyansseissa vaalean turkoosista indigonsiniseen. Koufonissi on saarista väkirikkain ja turistillisesti kehittynein, muilla Pikku-Kykladien saarilla asuu kullakin alle 200 ihmistä.
Luulen että näin Koufonissilla sinisen sävyjä joita en tiennyt edes olevan olevassa. Tuntui kuin olisin katsellut ympäristöä vahvojen filtterilasien läpi. Koufonissi sai minut toteamaan vilpittömästi: tänne minäkin haluan tulla pelkästään olemaan rannalla.
Koko saaren tunnelma sen sai aikaan. Kertakaikkiaan hurmaava paikka.
Koufonissi eli Koufonisia (monikko) koostuu itse asiassa kahdesta saaresta, joista alempi, Kato Koufonissi, on asumaton. Puhuttaessa Koufonissista viitataan asuttuun, pohjoisempaan (Ano) Koufonissiin.
Saarella on vain yksi kylä, Chora. Sieltä kävelee saaren toiseen päähän ja yhdelle sen tunnetuimmista rannoista, Poriin, alle tunnissa. Tosin kiusaus jäädä ihailemaan rantoja jo matkan varrelle on niin suuri että et varmastikaan halua kävellä matkaa niin nopeasti... ^_^ Kannattaa muutenkin ehdottomasti kävellä rantaa myöten eikä päätietä. Reitti Chorasta Poriin on varmastikin kaunein rantapätkä jonka olen missään koskaan kohdannut.
Tänään minulla on vähän sanoja ja paljon kuvia.
Koufonissi, olkaa hyvä.
Koufonissille pääsee joko isolla Blue Star Ferries -yhtiön laivalla Pireuksesta (eli Ateenan satamasta) noin kolmesti viikossa tai pienellä Express Skopelitis -laivalla Naxokselta tai Amorgokselta. Skopelitis on Pikku-Kykladien oma "paikallisbussi" joka liikennöi Naxoksen ja Amorgoksen väliä kuutena päivänä viikossa, pysähtyen kaikilla Pikku-Kykladeilla (kauimpana sijaitsevalla Donoussalla vain kolmesti viikossa).
Skopelitis muuten tunnetaan siitä, että se kulkee säässä kuin säässä... Sen kippari on kuulema huimapää joka lähtee merelle silloinkin kun Beaufortin asteikko (joka mittaa tuulta) jättää isot Blue Staritkin satamaan. Tämän kertoi minulle useampikin pikkukykladilainen.
Enpähän pysty kuvittelemaan kuka hullu menee Skopelitiksen kyytiin myrskysäällä... Itse nimittäin seilasin sillä Amorgokselta suhteellisen tuulisena päivänä, mutta voimakkuus oli vielä kaukana vaarallisesta. Blue Starin kyydissä tuskin olisi edes tuntenut aaltoja, mutta pikkuinen, kevytrakenteinen Skopelitis heilui aalloilla kuin kaarnalaiva ja kokemus oli vähintään rinnastettavissa huvipuiston laitteeseen. Mietin vähän aikaa jaanko näin ällöttävän tarinan Koufonissi-postauksessa, jonka halusin olevan vain kauniiden fiilisten täyttämä, mutta ehkä kuitenkin kerron tämän koska kokemus oli niin, noh, sanalla sanoen ainutlaatuinen.
Olin nimittäin yksi ehkä kolmesta ainoasta matkustajasta, joka ei oksentanut matkan aikana. En ole ikinä, ikinä ollut paikassa jossa on yhtä paljon ja niin voimakkaasti pahoinvoivia ihmisiä. Joka puolelta kuuluva kakominen oli niin äänekästä että peitin välillä korvani ja hyräilin jotta saisin peitettyä äänet ja itse vältettyä pahoinvoinnin. Keskityin vain tuijottamaan yhtä pistettä vastapäisessä seinässä ja hengittelin syvään juoden välillä pitkiä kulauksia vettä. Laiva heilui niin ettei välillä meinannut pysyä tuolilla. Tilanne ääniefekteineen ja ympäri salonkia oksennuspussien kanssa juoksevine henkilökunnan jäsenineen oli aivan kamala mutta samalla myös niin hullun koominen, koska todellakin melkein kaikki oksensivat, että näky olisi voinut olla kuin jostain Monty Python -pätkästä....
Näissä tunnelmissa saavuin satumaisen kauniille Koufonissille. Olen itsekin aika herkkä voimaan pahoin enkä suoraan sanottuna käsitä, miten selvisin tuon 85 minuutin matkan "kuivana"....
Mutta teitä on varoitettu. Jos olette Pikku-Kykladeilla ja jos on tuulista - neuvon harkitsemaan haluatteko nousta Express Skopelitiksen kyytiin ;)
I will be back.
Nopeat terkut lentokentältä.
Olen lähdössä, mutta tunnen jo olevani tervetullut takaisin. Tavallaan olen täällä kai aina. Koska sydämeni on täällä. <3
Sydämeni on myös kotona, ja niin haikealta kuin aina tuntuukin lähteä Kreikasta, on aina yhtä ihanaa palata kotiin rakkaaseen Suomeen ja rakkaan puolisoni luokse. Hymy kareilee huulillani kun ajattelen, että illalla istun mökkisaunassa ja grillissä tirisee kenties lohi tai joku muu kalaherkku ja saan painaa nenän kiinni miehen nenään.
Ja niin vain kävi että tulin violettina, lähden violettina.
^_^
Olen palannut Ateenaan.
Fiilis laivan lipuessa irti Santorinin satamasta oli erittäin nyyh... (ja voi sitä tunneryöppyä kun paatti pysähtyi matkan varrella Paroksella), mutta kun Blue Star Delos kahdeksaa tuntia myöhemmin kolahti kiinni Pireuksessa, olo oli jo vaihtunut jälleennäkemisen riemuun Ateenan kanssa.
Illalla tapaan taas rakkaan ystäväni Mariannan jonka moni teistä jo melkein "tunteekin" blogin kautta :)
Minulla ei ole tänään aikaa kunnon blogipostaukselle joten laitan tällaisen nopean huvituksen: rumin kuvan minusta ja Mariannasta koskaan? :D (Ei tuo ylempi vaan alempi ^_^)
Monet kuvat on meistä vuosien varrella otettu, mutta tämä vei voiton ^_^
Mariannan mies kuvasi meidät viime kuussa Msqrd-sovelluksella, joka vaihtaa kuvattavien kasvot.
On se hullua että omissa naamoissamme näytämme kummatkin ihan suhteellisen normaalin näköisiltä naisilta (ja Mariannahan on Kreikan oma "Julia Roberts" ^_^), mutta sitten kun meidän naamat, tai tarkemmin sanottuna silmät-nenä-suu -alueen vaihtaa keskenään.... tuloksena on kaksi peikkotyttöä! :D Tää kuva on melkein pelottava ^_^
En käsitä miten esim. Mariannan nenä, joka ei luonnossa näytä yhtään suurelta, näyttää mun naamaan vaihdettuna ihan jättimäiseltä :D Hauskasti myös meidän kasvojen muodot tulee ihan eri lailla esiin kun keskustat on vaihdettu. Mites muuten olisi ruskea tukka mulla..? No ainakin tuo Mariannan paksu ja kiiltävä hiuslaatu kelpaisi..! :)
Tässä istumme vähän vähemmän trollimaisina New Hotelin kattobaarissa viime syksynä.
Täytyy tehdä oikeutta Mariannan todelliselle kauneudelle laittamalla loppuun linkki hänen viime vuonna tekemäänsä eeppiseen Urban Decay Naked Smoky-esittelyyn :D Niin saatte (ainakin uudemmat lukijat) jotain muutakin Karkkipäivä-luettavaa tälle päivälle :) Tuo Naked Smoky -esittely on kyllä aika hauska ^_^
Laskeutuessani portaita alas kohti Ammoudin kalastajasatamaa, siellä ne olivat.
Aasit.
Askeleeni hidastuivat. Pysähdyin.
.
Pelkään mennä lähelle isoja hevoseläimiä. Aasit, hevoset. Varmaan seepratkin jos niitä olisi kadulla. Kaikkein eniten pelottaa kulkea näiden eläinten takaa. Minut valtaa melkein pakokauhu, joskus en meinaa pystyä liikkumaan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan jalkani liikkeelle ja pääsen etenemään eläinten ohi.
Tälle pelolle ei ole mitään tiedostavassa tajunnassani olevaa syytä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ikävää hevosten kanssa; en ole pudonnut selästä, hevonen ei ole purrut tai potkaissut minua. Pelolle ei ole mitään järjellä selitettävää syytä. Silti se on niin voimakas että fyysiset oireet tulevat päälle kuin rautanyrkki. Pulssi kiihtyy, lihakset jännittyvät, vartalon liikkeet hidastuvat ja iholle nousee kylmä hiki.
Aasit ja minä kohtasimme Ammoudin rappusilla keskellä aurinkoista päivää. Siinä ne seisoivat ihan leppoisan näköisinä. Niiden työtä on kuljettaa turisteja ylös ja alas Oian ja sataman välin 214 rappusta. Ne ovat varmasti mitä ystävällisimpiä eläimiä, tottuneet jatkuvaan ihmisvirtaan. Tämä tieto ei auta minua.
Miksi teidän pitää olla siinä, ajattelin. Poikittain niin että alempana aasit blokkasivat rappuset melkein koko leveydeltään. Niiden takaa piti hivuttautua niin, että käytännössä kosketti niiden päätä tai takamusta.
Pelotti niin samperisti että mietin onko minun palattava takaisin ylös. Odotin hetken aikaa josko aasien ohjaaja tulisi paikalle ja siirtäisi aaseja. Ketään ei kuulunut. Olin jo melkein perillä Ammoudissa, enää joku parikymmentä rappusta, kyllä tästä nyt on mentävä.
Aina en ole kyennyt siihen. Albanian Gjirokastrassa törmäsin kapealla, tyhjällä kujalla hevoseen joka seisoi poikittain niin, ettei sen ohi pystynyt menemään ellei olisi työntänyt sitä ja vaatinut siirtymään. Ketään ihmistä ei näkynyt missään. Hevonen oli kiinnitetty hihnalla rakennuksen seinään. Alanko minä koskemaan vieraaseen hevoseen ja työntämään sen takamusta tieltäni? Ihan varmasti en. Tilanne päättyi siihen että kiersin pitkän lenkin toista katua että pääsin eteenpäin.
Minusta on aina mielenkiintoista tarkastella omia tunteitaan. Osalle tietää syyt, osalle ei. Olen kertonut täällä aiemmin voimakkaasta lentopelostani, ja vaikka sekin on pelkona irrationaalinen, pystyn tunnistamaan syitä sille. Hevospelolle en. Se on täysin käsittämätön.
Oireet ovat hyvin samankaltaiset kuin lentokoneessa turbulenssin tullessa. Pelon tunnetta ei voi hallita, se ottaa vallan vaikka järki puhuttelisi sitä kuinka lempeästi. Sydän hakkaa ja pahimmillaan tulee hengenahdistusta. Koko vartalo hikoaa. Sitä vain tuntee että nyt tapahtuu jotain pahaa, enkä voi sille mitään.
Se on hullua.
Niin aasitkin olisivat minulle sanoneet, jos osaisivat puhua.
Ihan varmasti ne aistivat ohitseen hivuttautuvan hikimärän naisen pelon ja ahdistuksen. "No mene nyt siitä vain, ei me sulle mitään tehdä".
Mutta minä saatoin vain ajatella, "Ihan kohta ne potkaisevat minua, ihan kohta tulee kaviosta ja kuolen päävammaan tai verenhukkaan".
20 sekuntia ja olin ohittanut aasit.
Kädet tärisivät.
Otin eläinten tyynen ilmeettomistä naamoista kuvan. Ne näyttivät edelleen pelottavilta.
Miksi? Mistä tällaiset selittämättömät pelot tulevat?
.
Onko teillä pelkoja joille ei löydy mitään näennäistä syytä?
Miten tulette toimeen näiden pelkojen kanssa?
.
Minä lääkitsen lentopelkoani viinillä. Mutta millä helpottaisin hevosten ja aasien ohittamista...?
P.S. Minua pelottavat ulkomailla myös haukkuvat vahtikoirat, vaikka muuten rakastan koiria yli kaiken. Aitaa vasten hyppäävä, aggressiivisesti haukkuva koira jonkun kreikkalaisen kylän reunamilla voi syöstä minut sellaiseen paniikkiin että lähden juoksemaan. Koiran ohi en pysty menemään vaikka olisi aita välissä :(
Tämänsyksyiselle saarihyppelylleni mahtui vielä toinen ”periferiasaari”: pikkuinen Anafi.
Jos Astypaleaa pidetään syrjäisenä, on Anafi käytännössä Kreikan vastine Timbuktulle.
Runsaan tuhannen asukkaan Astypaleaan verrattuna Anafi on täyttä maaseutua: saarella asuu vakituisesti vain 300 ihmistä.
Kuten Astypalea, myös Anafi on yhden Kykladien päälaivalinjojen päätepysäkki. Anafille pääsee Santorinille menevällä linjalla, ja saari on viimeinen pysäkki Santorinin jälkeen.
Anafille on Pireuksesta vieläkin pidempi matka kuin Astypalealle (12 tuntia), mutta Anafin etu on laivojen saapuminen inhimillisempiin kellonaikoihin. Santorinilta on tänne matkaa noin puolitoista tuntia ja saarelle onkin helpointa tulla käymään nimenomaan Santorinilta. Itään päin Anafi linkittyy F/B Prevelis –lautan kautta Dodekanesiaan, tosin tämä yhteys kulkee vain kahdesti viikossa. Yhteensä Anafille tai sieltä pois kulkee vuoden ympäri neljä laivayhteyttä viikossa.
Opaskirjani kuvailevat Anafia mielenkiintoisin ilmaisuin. Öluffa Kykladerna –kirja kertoo, että lauttojen miehistö ”sysää matkustajat äkkiä laiturille ja kääntää nokkansa takaisin kohti asuttuja seutuja suunnilleen ennen kuin kokka on ehtinyt hipaista Anafin satamaa”. Hehheh.
Paikoin tarpeettoman voimakkaasta ilmaisustaan tuttu Greek Island Hopping taas muistuttaa saarihyppelijää, että ”täältä et sitten pääse nopeasti mihinkään sairaalaan jos sattuu vakava onnettomuus", ja täydentää pointtiaan vielä kertomalla kaameasta tapauksesta kun loukkaantunutta turistia hakemaan tullut helikopteri törmäsi yöllä saaren vuoriin. Tällaiset jutut voisi kyllä mielestäni jättää matkaoppaiden ulkopuolelle.
Kuvailulle on perusteensa, sillä Anafi on yksi Kreikan pienimpiä ja rauhallisimpia ja saaria ja sijaintinsa puolesta todellakin periferiaa, mutta ei se ihan niin sivistyksen tuolla puolen ole kuin kirjat antavat ymmärtää. Santorinille on matkaa lopulta vain 30 km ja saaren ainoa asutuskeskus, Chora, tarjoaa kaikki turistin kaipaamat palvelut.
Vaikka sitä sairaalaa täällä ei tietenkään ole, ja saaren kaksi pientä minimarkettia ovat auki vain rajoitetun ajan päivästä. JA – täällä on vielä käytössä toimivia puhelinkioskejakin ^_^
Saarella on myös kirkkaista vesistään tunnettuja hienoja, pitkiä hiekkarantoja. Ateenalaisen ystäväni Mariannan miehen lempirantoihin kuuluva Roukounas on juuri täällä. "Sun täytyy sitten käydä siellä...!" kuului rantahirmujen neuvo. Mutta todennäköisesti Roukounas jää näkemättä. Sinne on vähän turhan pitkä kävelymatka ja tämä matkailija keskittyy aina mieluummin kyliin. :)
Kuten kaikilla Kreikan pienemmillä ja vähemmän tunnetuilla saarilla, myös Anafilla on omat diehard-faninsa. Saarella voisi jopa sanoa olevan jonkinlainen kulttistatus. Se on ehdottomasti enemmän alternative kuin Astypalea, trendikkäistä pikku-Kykladeista puhumattakaan, vaikka kaikki näistä paikoista ovat mainstream-turismin ulkopuolella.
Anafin löytäneet eivät missään tapauksessa halua, että tänne alkaisi virrata enemmän kävijöitä ja saaren omaleimainen tunnelma muuttuisi. En usko että siitä on pelkoa. 300 ihmisen saarella ei olisi koskaan ylipäänsä resursseja kehittyä suureksi turistikohteeksi, ja sijainti Kreikan tunnetuimman saaren ”takavesillä” ei ole omiaan nostamaan paikkaa massojen tietoisuuteen. Kun vieressä on upea maailmanluokan maisemien Santorini, miksi tulla Anafille.
Tänne tulevatkin ne, jotka etsivät nimenomaan leppoisan uneliasta tunnelmaa ja ihastuvat pienten saarten sympaattiseen yhteisöllisyyteen. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan. Uudetkin naamat otetaan heti lämpimästi osaksi joukkoa, joka mummo tervehtii myös liilahiuksista turistia. :)
Minulla ja Anafilla synkkasi välittömästi.
Kun saavuin vuokrahuoneeseeni, saatoin vain huokaista ihastuksesta katsoessani parvekkeelta levittyvää maisemaa.
Tästä saa maksaa ruhtinaalliset 20 euroa. Asun pienen kylän sydämessä vain muutaman porrasaskelman verran pääkadulta.
Lähdin etsimään ruokakauppaa ostaakseni aamiaistarvikkeita, ja saavuin Choran toiselle minimarketille juuri sopivasti sen aukeamisaikaan 9.30. Tällä marketilla on ilmoitetut aukioloajat, toinen on auki milloin sattuu. Mutta kumpikaan ei ole auki kuin joitain tunteja päivässä.
(Tämä on edistyksellistä veraattuna Donoussaan, jonka ainoa ruokakauppa oli kokonaan kiinni vierailuni aikaan, koska sen omistaja sattui olemaan sinä päivänä Naxoksella. Onneksi mulla oli eväitä jäljellä Astypalealta! ^_^)
Anafin Chora on hyvin tyypillinen, perinteinen valkoinen Kykladinen kylä ja rakennettu jyrkästi rinteeseen. Sen läpi kulkee kylän yläosassa yksi yhtenäinen pääkatu. Tai ennemminkin se on kuja, paikoin vain runsaan metrin levyinen. Pääkadun varrella on saaren kaksi minimarketia, koulu, matkatoimisto, kahviloita ja tavernoja.
Hotelleja saarella ei ole vaan ainoa majoitusmuoto on domatia eli yksinkertaiset vuokrahuoneet vailla luksuksia. Tästäkin voi päätellä minkä tyyppisiä matkailijoita Anafi vetää puoleensa. Jacuzzi-tyypit jäävät Santorinille. (Ei sen puoleen ettenkö voisi lottovoiton saatuani buukkautua itsekin Santorinin luksushuoneistoihin omalla näköalaporealtaalla… ^_^)
Anafin keskustan läpi kävelee kuudessa minuutissa. Täällä on hyvin, hyvin hiljaista.
Kuulemma hiljaisuus säilyy elokuun huippusesonkinakin jolloin saaren kaikki vuokrahuoneet ovat täynnä. Tänne ei tulla juhlimaan vaan rauhoittumaan ja nauttimaa verkkaisesta tunnelmasta jota kukaan ei halua särkeä.
Suuremman minimarketin edusta penkkeineen on yksi kylän kohtauspaikkoja iltaisin.
”Unelias tunnelma” voi olla paikasta ja saaren ja vierailijan välisistä kemioista riippuen tylsää, tai se voi olla äärettömän viehättävää. Astypalealla totesin, että hiljaisuus alkoi lopulta ahdistaa, se oli enemmänkin aavemaista kuin miellyttävää.
Anafilla hiljaisuus on ihanaa. Eikä täällä ole rauhallisuudesta huolimatta tyhjää ja elotonta. Pienellä pääkadulla kohtaa ihmisiä, ja he katsovat sinua silmiin ja sanovat, ”Ya sas”, ja hymyn lämpö ulottuu syvälle rintaan.
Eilisilta oli ehkä koko matkan ihanin. Tällaisia iltoja sitä mietiskelee kotonaan talvisin, kun mieli vaeltelee lämpimiin muistoihin elämän varrelta.
Kiipesin ylös kylän korkeimmalle kohdalle eli Kastrolle ja istuin kalliolle. Jalkojen alla levittäytyivät Choran katot, ympärillä meri ja vuoret. Oikealla puolella horisontissa siinsi Santorinin utuinen siluetti, vasemmalla puolella horisontin rikkoi Anafin itäisimmässä kärjessä kohoava vaikuttava Kalamos-kukkula.
Istuin siinä toista tuntia ja vain kuuntelin ja katselin. Laitoin välillä silmät kiinni ja oli niin valtavan hyvä olla. Ympärillä kuului vain hyönteisten surinaa ja kanojen kotkotusta ja aika ajoin koiran haukuntaa. Välillä lehmän- tai vuohenkellojen kilinää jostain etäisyydestä.
Pimeyden laskeutuessa Santorini syttyi valoineen hohtamaan ulapan keskelle kuin jalokivi. Näky oli maaginen.
Yhtäkkiä Santorini näytti olevan niin lähellä. Erotin lentokentän ja Kamarin kylän valoistaan. Taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi langetti tyynen meren tummaan pintaan maidonvaalean tien. Kuun valaisema vesi oli kuin samettia. Meren hämäryydessä erottui muutamia hitaasti eteneviä pieniä valopisteitä, kalastajien veneitä.
Hetki oli pakahduttavan kaunis. Istuin vain siinä ja tunsin niin voimakkaasti olevani. Ilta oli lämmin ja sisälläni oli meren tyyneys. Tunsin syvää rakkautta ja kiitollisuutta että sain olla juuri siinä.
