Istuimme eilen Kastelholman linnan kupeessa auringossa kun puhelin soi. Kello oli vaille kuusi.
Jämijärvellä oli tippunut laskuvarjohyppääjien kone. Sydän hyppäsi lyönnin yli.
Puhelimessa oli läheiseni. Hän on ollut saman koneen kyydissä. Huoli, kauhea huoli. Ketä koneen kyydissä oli? Tiesimme – joukossa tulisi olemaan tuttuja.
Hiljaisuus. Suru. Sanattomuus.
Katsoin peltomaisemaa. Kahvi jäähtyi mukissa.
En menettänyt Jämijärven turmassa ketään omaa läheistäni, mutta onnettomuus koskettaa henkilökohtaisesti lähipiiriäni. Eikä sillä ole lopulta väliä. Menehtyneet ovat jonkun läheisiä, jonkun siskoja ja veljiä, jonkun puolisoita. Nuoria ihmisiä, siivillään.
Aamulla läheiseni soitti jälleen. Hän ei ollut nukkunut koko yönä. En osaa kuvitella miltä hänestä tuntuu. Silti minäkin olen pysähdyksissä.
Tällaiset ovat uutisia joita itse pelkään kaikkein eniten. Elämää ei pidä hukata huolehtimiseen mutta minä olen huolissani. Melkein aina.
Tämä on sanottu niin monta kertaa, mutta se ei kulu koskaan. Eläkää niin kuin jokainen päivä olisi elämä itse. Se ensimmäinen ja ehkä myös viimeinen päivä. Ei huolehtien niin kuin minä, vaan iloiten, arvostaen. Halatkaa ystäviänne aina kun tapaatte. Koskaan ei ole liikaa osoittaa läheiselleen, että hän on rakas.
Seisoin eilen kameroineni okran sävyisen maalaismaiseman keskellä. Oli niin kaunista. Samalla joku sai uutisen, jota ei koskaan haluaisi kuulla. Hetki. Tunne johon on vaikea tarttua.
Tänään paistaa aurinko, mutta päivä on harmaa.
Syvä osanottoni Jämijärven turmassa menehtyneiden omaisille ja läheisille.
Näin on sitten Karkkipäivän ensimmäinen lukijamiitti koettu :) Kyllä jännitti että tuleeko paikalle lopulta edes kukaan, mutta kaikki saapuivat ja meillä oli niin mukava parituntinen että en voi kuin olla superiloinen ideastani järkätä tapaaminen!
Meitä oli perjantaina koolla minä ja kuusi lukijaa Jyväskylän Ekolossa. Kukaan ei tuntenut toisiaan entuudestaan ja yhtä hyvin olisimme voineet istua siinä kahvikuppejamme hämmennellen ja "On ilmoja pidellyt" -fraaseja mumisten. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan kaikki alkoivat heti iloisesti juttelemaan keskenään eikä kertaakaan tullut sellainen "Öö, sanokaa nyt joku jotakin" -fiilis. :) Oli hurjan luonteva ja rento tunnelma.
Rupattelun ohessa saimme maistella Ekolon tarjoamia raakaruoka-snackkeja; pähkinöitä, Life Foodin näkkäriä ja keksejä ja Cocoan suklaakuorrutteisia manteleita.
Ekolon Kalle jutusteli meille superfoodeista ja erityisesti raakasuklaasta. (Mä en ole muuten vielä kertaakaan koettanut itse valmistaa sitä itse mikä on aika outoa kun niin tummaa suklaata rakastan..! Täytyy oikeasti tsempata ja saada aukko paikattua :))
Kysyin minkä "superin" Kalle valitsisi jos saisi valita vain yhden. Vastaus oli levät - chlorella ja spirulina.
Miittiläisten suosikkisnack (minä mukaanluettuna) oli Life Foodin porkkanakeksit. Nämähän ovat vähän kuin minun siemennäkkärini mutta kevyemmällä koostumuksella, näissä on vain auringonkukansiementä, pellavansiementä ja porkkanaa (eli oikein vhh ;)).
Oli tavallaan hassu tunne istua pöydän päässä ja miettiä, että nämä kivat tytöt tulivat tänne tapaamaan juuri minua, vaikka eivät tunne minua..! En tiedä tottuuko kukaan bloggaaja siihen, että joku saattaa haluta tavata heidät vain, koska tykkäävät sivusta jota he kirjoittavat netissä. :) Se on erikoinen mutta tietysti mukava tunne.
Myöskään siihen, että joku pitää minua meikki- tai kosmetiikka"guruna", en tule koskaan osaamaan suhtautua. Tästä juteltiinkin miitissä. Kun aloitin blogin pitämisen viisi vuotta sitten olin vain yksi kosmefriikki muiden joukossa, ihminen, joka intoilee voide- ja shampoopurkeista, tykkää syynätä incejä vähän tarkemmin ja rakastaa meikata - ja mielellään myös höpöttää siitä julkisella sivulla. Sitten opiskelin kosmetiikkamyyjäksi, menin töihin liikkeeseen ja yhtäkkiä olin joidenkin silmissä "guru". Hassua. Raja ammattilaisen ja harrastajan välillä on oikeasti lopulta henkäyksen pieni. Jos sitä edes pystyy määrittelemään. :)
.
Nyt kun olen saman kuun sisällä tavannut lukijoitani sekä meikkausten että Ekolo-miitin merkeissä ja tapaamiset ovat olleet hurjan kivoja, rohkenen ehkäpä tulevaisuudessakin järjestää vastaavia tilaisuuksia.
Kivaa että teette Karkkipäivästä Karkkipäivän yhdessä mun kanssa! :)
Juttelin tässä juuri Indiedaysin päätoimittajan kanssa. Keskustelun aikana esiin nousi fakta, joka sai minut todellakin hätkähtämään.
Tiedättekö mitä? Karkkipäivä on Indiedaysin kaupallisin blogi! Olin lentää perseelleni. Täh? Minäkö? Älkää viitsikö..!
Kirjoitan paljon tuotteista, totta kai, mutta termi ’kaupallinen’ ei kuulu määritteisiin jotka itse ensimmäisenä liittäisin blogiini. Jostain syystä ilmaisulla on mielessäni vähemmän myönteinen kaiku. Liitän sen kritiikittömyyteen ja itsetarkoitukselliseen ostotarpeiden luomiseen tai kuluttamisessa kannustamiseen.
Mutta ’blogin kaupallisuus’ tilastollisena faktana on yksinkertaisesti sitä, että blogissa on esillä bloggaajalle PR-tarkoituksessa lähetettyä materiaalia tai hänelle samaisessa tarkoituksessa tarjottuja palveluita. Materiaalin tarjoajan motiivina on luonnollisestikin saada tuotteelle näkyvyyttä = mainostaa. On toissijainen seikka, minkä tyylistä tai henkistä tuotteen esilläolo on. Näkyvyys on aina mainosta. Huonokin näkyvyys on mainosta.
Olen suhteellisen vähän mukana missään Indiedaysin yhteistyökampanjoissa enkä käytännössä koskaan käy bloggaajille järjestetyissä PR-tilaisuuksissa. Mutta vastaanotan runsaasti tuotteita ja kirjoitan niistä. Tottahan on, että blogini normaaliarjessa on harvoin viikkoa, jolloin en esittelisi jotain minulle PR-mielessä lähetettyä kosmetiikkatuotetta. Juuri tämä tekee blogistani tilastollisesti kaupallisen.
Auts. Kuulostaa jotenkin pahalta.
Muut Indiedays-bloggaajat vastaanottavat epäilemättä vähintään yhtä paljon PR-materiaalia kuin minä ja osa juhlii sponssatuisssa pippaloissa harva se kuukausi. - Miksi siis Karkkipäivä olisi kaupallisin?
Koska kirjoitan kosmetiikkablogia. Rönsyilyistään huolimatta Karkkipäivä on kuitenkin sydämeltään kosmetiikkablogi, ja oman elämäni sijaan esittelen pääsääntöisesti putelien elämää.
Seuraavan voitte joko kumota tai vahvistaa:
Kauneusblogien lukijat odottavat saavansa lukea tuotearvosteluja. Ja mielellään mahdollisimman tiheästi, ei kerran neljässä kuukaudessa kun bloggaajan putsari on loppunut ja hän ostaa uuden. Mitä useammin ja monipuolisemmin tuotearvosteluja = sitä parempi.
Vai onko? Kuulisin mielelläni kannanoton. :)
Haluaisinko itse vaihtaa ihonhoitotuotteitani joka toinen viikko? Itse asiassa en. Kokeilla jotain uutuutta parin kuukauden välein? Joo, kuulostaa paremmalta.
Tietyllä tapaa kaupallisuuteni johtuukin siis… siitä mitä arvelen teidän lukijoiden odottavan ja toivovan. - ”Hei Sanni, haluaisitko kokeilla Mádaran uutta päivävoidetta?” – Hmmm, no kaapissahan on kolme lempparivoidettani vielä kesken… Mutta joku lukijani on ehkä kiinnostunut kuulemaan mitä tykkään Mádaran koostumuksesta. ”Okei, laita tulemaan!”
Eikö ole muuten kiinnostavaa, että JOS esittelemäni tuote/palvelu/asia on itse kustantamani, sitä ei lasketa sanan varsinaisessa merkityksessä mainostamiseksi? Vaikka totta kai se käytännössä on sitä, ihan yhtä lailla. Kuten yllä tuli todettua, kaikki näkyvyys on omalla tavallaan mainosta. Jos jokainen esittelemäni tuote olisi itse hankkimani, loisin potentiaalista ostohalua ihan samalla lailla kuin jos tuote ei olisi itse ostamani. Mutta tällöin Karkkipäivä ei olisi ”Indiedaysin kaupallisin blogi.” Hassua.
Eihän bloggaaja itse asiassa voi kirjoittaa mistään materialistisesta asiasta tai konkreettisesta kohteesta tai palvelusta ilman, että hän samalla tuo asialle näkyvyyttä. ”Kävin eilen Hesessä, olipa hyvä hamppari” = bling! Mainos Heselle. ”Oi kun tekisi mieli lähteä kesällä Kyprokselle.” = ding! Mainos Kyprokselle.
Pysyäkseen ei-kaupallisena bloggaaja voisi loppupeleissä kirjoittaa vain abstrakteista asioista, ei-nimetyistä kohteista tai tuotteista yleisellä, ei-merkkispesifioidulla tasolla. Blogeissa jaettaisiin ajatuksia kirjoittajan lempiväreistä, pohdintoja lomailusta ”jossain trooppisilla seuduilla”, harmittelua siitä kun ”kaikki ripsarit” leviävät ja fiilistelyä vauvan ensiaskelista. Mukavia asioita nuokin, joista on kiinnostavaa lukea. Mutta blogien viehätys piilee myös - ja ehkäpä ennen kaikkea - vertaisarvioissa ja -kokemuksissa. Lukija haluaa tietää, mitkä ripsarit bloggaajalla leviävät ja mitkä eivät. Vauvablogin lukija haluaa kuulla, minkä merkkiset vaunut ovat bloggaajasta parhaat. Reissublogin lukija kuulee mielellään, mitä ravintolaa bloggaaja Pariisissa suosittelee.
Juuri näistä syistä blogeista on tullut niin suunnattoman suosittuja. Kiinnostava, viihdyttävä teksti = hyvä juttu. Mukana konkreettisia vinkkejä = vielä parempi. Näistä aineksista on blogit tehty.
Haluankin nyt kysyä teiltä, miten kaupallisena te olette Karkkipäivän kokeneet? Onko kaupallisuus blogeissa pahasta? Olisivatko tuote-esittelyni mieluisampia, jos olisin itse ostanut kaikki tuotteet?
Mielipidettänihän ei kukaan kuitenkaan voi ostaa.
Taas yksi näitä asioita, missä olen jonkin sortin vastarannan kiiski tai en vain osaa mukautua nykyaikaan. Jälkimmäinen on mieheni mielipide.
Sosiaalinen media. Kaikissa sen eri muodoissaan.
Kuva täältä.
Bloggaajana edustan myös tuota mediaa, ja siksi saattaakin kuulostaa oudolta ja ristiriitaiselta että minulla on ”someen” tietyssä ulottuvuudessa kaikkea muuta kuin positiivinen näkemys.
Blogia perustaessani minulle riitti vallan mainiosti se, että blogini näkyy ja ”elää” juuri tällä alustalla millä se on, alussa Bloggerissa ja myöhemmin täällä Indiedaysissa. Ja näinhän oli muidenkin blogien kohdalla – missäpä ne nyt muualla rönsyilisivät kuin omalla sivullaan?
Sitten blogeille alettiin luoda omia Facebook-sivuja. En ymmärtänyt ollenkaan mitä ideaa siinä oli. Tuohon aikaan Facebookiin blogisivut olivat ns. ”fanisivuja”, eli tykätäkseen blogista täytyi klikata ”Become A Fan”. Häh, ei mun blogi ole mikään ”julkkis”, ei tätä tarvitse fanittaa, ajattelin.
Kuva täältä.
Sittemmin fanitus vaihdettiin viisaasti Facebookin taholta neutraalimpaan ja yleispätevämpään ilmaisuun ”Tykkää”, ja ennen pitkää ihan joka ikisellä firmalla ja asialla aikakauslehdistä leivänpaahdinten valmistajaan oli oma FB-sivu. Itse vierastin edelleen todella pitkään Facebook-sivun luomista Karkkipäivälle, koska en käsittänyt miksi blogin tulisi näkyä muissakin medioissa.
Lopulta tajusin FB-sivun idean ja annoin vähän periksi ”ajan hengelle”; monet ihmiset seuraavat blogeja nykyään lähes pelkästään Facebookin kautta. FB on heille "lukutyökalu", sama asia kuin jollekin toiselle Bloglovin’ tai muu blogien seurantaa helpottava lista.
Viime aikoina silmiini on tarttunut blogeissa uusi kasvava buumi – Instagram. Kyllä, Instagram on ollut olemassa jo vuosia ja useilla blogeillakin on ollut Insta-tilit pitkään, mutta vasta nyt tuntuu että ilmiö on todella räjähtämässä. Vastaavalla tavalla kuin FB-sivut aikoinaan, nyt kaikilla ikään kuin ”kuuluu” olla Instagram-tili.
Taas on Sanni-dinosaurus ihan ihmeissään ja kurtistelee kulmiaan. Monet blogipostaukset tuntuvat nykyään alkavan lauseilla ”Hei näittehän jo Instassa kun viikonloppuna tein sitä-ja-tätä” ja ”Insta-seuraajani tietävätkin jo mitä söin lounaaksi sunnuntaina, ommnomm!”
Siis mitä ihmettä? Bloggaajalla on jo blogi johon hän päivittelee kuulumisiaan tai aiheesta riippuen muita juttuja. Miksi lukijoiden täytyisi kiinnostua seuraamaan vielä bloggaajan kuvavirtaakin…? Onko bloggaajan elämä niin älyttömän mielenkiintoista, että lukijan voidaan olettaa olevan utelias näkemään mitä kaikkea bloggaaja söi, joi, osti, missä hän bailasi, otti aurinkoa, nosti punttia jne blogipostausten ulkopuolellakin?
Kuva täältä.
Minulle tulee jotenkin kiusaantunut olo kun luen tuollaisia. Ymmärrän, että jonkun suuren julkkiksen kuvavirralle löytyy seuraajia, mutta miksi bloggaajan…? Herranen aika, kuinka kiinnostavina ihmiset nykyään oikeasti pitävät kaikkia tekemisiään…?
Some – itsensä tärkeäksi tekemisen ihmemaa. Alun perin ideana oli kai helpottaa yhteyden pitoa ystävien ja tuttujen kanssa, nyt somessa tuntuu olevan pääpointtina tehdä itsestään mahdollisimman kiinnostava. Facebook, Twitter, Instagram, YouTube, Vimeo – seuratkaa minua, minun kuviani, minun ajatuksiani, minun oivaltavia kommenttejani päivän polttavista aiheista… Minä-minä-minä. Kommentoikaa, tykätkää, minä käyn aina 15 minuutin välein älypuhelimellani tarkistamassa kuinka paljon olette minusta tykänneet. Enkö olekin fiksu ja kiinnostava! Viikonloppuisin teen blogiini yhteenvedon tykätyimmistä kuvistani.
Tämä oli kirjoitettu kärjistäen, mutta ymmärsitte ehkä mitä halusin sanoa. Minä saatan olla ihan pölyinen muumio joka ei tajua nykypäivää ja on jäänyt jonnekin ikuiselle 90-luvulle jossa sosiaalinen kanssakäynti ei ollut loputonta virtuaaliavaruudessa tapahtuvaa tykkäilyä, kommentointia ja vastatykkäilyä. Mutta näin minä ajattelen, ja ehkä meitä on muitakin..?
Kuva täältä.
Kysyin mieheltäni yksi aamu, miksi sisustusbloggaaja kokee tärkeäksi päivittää aamupuurojaan Instagramiin. Miehellä, joka seuraa aikaansa, oli odotetusti järkevä vastaus.
”Bloggaajien Instagram-tilithän ovat mitä nerokkainta markkinointia, ihmisiä nyt vain kiinnostaa kenen tahansa arki, ihan taviksenkin. Ihmiset ovat tirkistelynhaluisia.”
Okei. Hyväksyn asian. Olen tässä asiassa muumio.
.
Oma bloggaamisenikin herättää välillä ristiriitaisia tunteita samoista syistä. Vaikka tämäkin postaus. Onko tämä mielipiteeni nyt niin hiton tärkeä että koen tarpeelliseksi nostaa sen esiin? Hmmmhhh....
Tästä aiheesta saisin jo aikaan ihan oman postauksen…
Talvi on monelle tuote- ja meikkikuvia räpsivälle bloggaajalle tuffia aikaa. Luonnonvalo ei vain riitä, tai on usein ihan sinistä. (En tiedä onko muotibloggaajilla sama ongelma asukuviensa kanssa...?)
Tänä talvena hermot menivät lopulta niin pahasti, että päätin vihdoin hankkia kunnon studiosalamasetin ratkaisemaan joka vuonna toistuvan ongelman. Ajankohtaista oli myös uuden kameran hankinta, vanha Canon 50D:ni kun meni lokakuussa rikki.
Rajala Pro Shopin kautta sain yhteistyöhinnalla Elinchrom D-Lite RX One Softbox -setin, Lastoliten valoboksin sekä uuden tuotekuvausobjektiivin, Canonin EF 85mm/1.8:n. Kameraksi valikoitui Canon 6D josta oli sopivasti tarjouskampanja (kamerasta en siis saanut enää ylimääräistä alennusta). Yhteistyöhinnallakin tämä setti oli kyllä kalleinta mitä olen koskaan ostanut... Huijjui.
Nyt meidän parvella on sitten pikkuinen kuvausstudio! :)
Mies-ressun musacorner tässä hieman kärsii, mutta taskukokoisessa asunnossamme tämä oli ainoa mahdollisuus. (*miettii kateellisena esimerkiksi Charming Nailsin kätevää studionurkkaa...*) No, parvi on jo valmiiksi omistettu harrastuksille - on viinihyllyä, tietokonenurkkausta ja meikkipöytää, niin kyllä tänne yhden kosmebloggaajan kuvaushässäkätkin sopii joukon jatkoksi. :)
Salamalaitteet ja valoboksin saa kyllä kokoon hyvin pieneen tilaan, mutta koska kuvaan lähes päivittäin, en jaksa olla noita avaamassa ja pakkaamassa joka aamu.
Työskentelyasento ei ole ihan ergonomisin mahdollinen, kun joudun kuvaamaan maassa polvillani... Katsotaan jos jossain vaiheessa saisi hankittua korkeamman alustan boksille.
Olen aikaisemmin ottanut valtaosan tuotekuvista makuuhuoneen ikkunan ääressä lipaston päällä. Kirkkaassa luonnonvalossa etenkin kesäaikaan se on oikein toimiva paikka, mutta talvella auttamattoman hämärä - ja kirkkainakin päivinä kuviin tulee sininen kajo. Esimerkkikuvaparissa Favoran kasvosuihke kuvattuna ikkunan ääressä ja valoboksissa.
Valoboksissa kuvaaminen ei kuitenkaan sekään ole ihan mutkatonta, etenkin todella vaaleita kohteita kuvatessa. Tuo Favorakin melkein katoaa taustaansa, ja parempi varmasti olisi vaihtaa tausta toisen väriseksi. Puhumattakaan salaman tehon säätämisestä ja valojen optimaalisesta kohdentamisesta... Minulla on paljon oppimista..! :)
Valoboksi helpottaa kuvaamista kuitenkin mielettömästi, kun enää ei tarvitse miettiä riittääkö päivänvalo kuvaamiseen. Nyt minulla on joka päivä samat valaistusolosuhteet! :)
Tuotekuviin olisi todennäköisesti riittänyt ihan pelkät kirkasvalolamput, mutta meikkikuvissa salaman tehon säätäminen on todella olennaista ja softbox tekee valosta kauniin pehmeää. Normaalisti salama ja keinovalot ovat minulle meikkikuvavihollisia, mutta tällä setillä olen saanut kuvia joissa värit toistuvat tosi luonnollisesti.
Eipä olen enää syitä olla ottamatta meikkikuvia talvella! ^_^
Esimerkkikuvassa Laveran koulutukseen ottamaani kuvamateriaalia (vertaus paljas iho - valmis meikkipohja).
Boksi sopii kokonsa puolesta myös enemmän tilaa vieviin ruokakuviin. Ruoka-aineiden raijaaminen kapeita kierreportaita parvelle on kyllä taitolaji... :P Odotan vähemmän haltioissani milloin kompastun matkalla jonkun lautasen kanssa....
Sitten muutama sana kamerasta. 6D:n muodossa siirryin nyt sitten kroppikennoista täyskennoisten kameroiden maailmaan.
Olen todella huono missään teknisissä nippelitiedoissa, joten uskon viisaampia. :) Varmasti olisin vielä iloisesti kuvaillut 50D:lläkin ilman sen suurempia kaipuita ammattimaisempaan kameraan, mutta nyt kun se kuitenkin hajosi, niin siirtyminen kymppisarjasta eteenpäin tuntui jotenkin luonnolliselta seuraavalta askeleelta (aloitinhan muinoin 100-sarjalaisella). Kävin juttelemassa Rajalassa ja toiveideni ja tarpeideni pohjalta minulle suositeltiin 6D:tä - johon miehenikin oli päätynyt.
Ja kyllähän eron huomaa. Kuvat ovat kauttaaltaan terävämpiä ja dynamiikka selvästi parempi kuin vanhassa kamerassani. Lisäksi 6D:llä saa kohinattomia kuvia todella hämärissäkin olosuhteissa - kohina on siedettävää jopa ISO 25 600 -herkkyydellä...! Delanneen 50D:ni ISO 1600 toi jo todella puuroisia kuvia.
Minulla ei ole tietotaitoa alkaa vertaamaan jotain tarkennusjärjestelmiä tai valonmittaustekniikkaa, mutta omat silmät kertovat olennaisimman! :)
Kuvan laatu säilyy voimakkassa kroppauksessakin.
Tämä kuva:
...on kropattu tästä kuvasta:
Edellisellä kamerallani yksityiskohdat vastaavassa kroppauksessa olisivat olleet huomattavasti muussimpaa, tuskin lainkaan tarkkoja.
.
Vähän talvisia räpsyjä.
Nämä kuvat on otettu kittiin sisältyneellä 24-105mm/4.0 -objektiivilla.
Tuotekuvaukseen ostin EF 85mm/1.8 -linssin. Tämä vastaa täyskennoisessa kamerassa aiemmin tuotekuvissa paljon käyttämääni EF 50mm/1.8:aa.
Miinuksena tässä on 85 cm tarkennusetäisyys.... Täytyy siis peruuttaa melkein metri että saa kuvan pöydällä olevasta tuotteesta. Tämä on haasteellista etenkin tuolla parven "studiossa" kuvatessa... 50-millisessä tarkennusetäisyys on 45 cm.
EF 85 mm/1.8. 1/30 s, f/1.8, ISO 640. Kuvattu iltapäivällä puoli viiden maissa kun oli jo hämärää.
85mm/1.8 on kuitenkin loistava myös muotokuvaukseen, mä vain niin tykkään tuosta bokehista jonka sillä saa..! :)
EF 50 mm/1.8. 1/3200s, f/4, ISO 100.
50-millinen sopii täyskennoisessa kamerassa yleiskuvaukseen.
Tekisi mieli kyllä ilmoittautua jollekin kamera (JA studiovalo :D) kurssille että saisi kamerastaan kaiken irti.
.
Olen tyytyväinen hankintoihini, mutta nämä ostokset tyhjensivät tilin niin totaalisesti että tässä mennään taas hyvä tovi purkkitonnikalalinjalla..! :)
Mietinkin viimeksi säilyke/pakastevarastoa täydentäessä, että pitäisiköhän tehdä taas pieni budjettiruokateemajuttu blogiin... :P
Minulla on tänään synttärit (jee - vielä tunnin ^_^). Sain tilaisuuden juhlia niitä viikonloppuna aivan mielettömässä paikassa - keskellä Ahvenanmaan karuinta luontoa, ja silti ylellisesti hemmoteltuna. Hotelli HavsVidden. Olen kertonut teille paikasta aiemmin, jutussa Lomakohteena Ahvenanmaa.
Pääsimme Mr. Karkkipäivän kanssa yöpymään ja nauttimaan kulinaristisesta viikonlopusta HavsViddenissä hotellin kutsumana. Olen käynyt paikassa useasti Ahvenanmaan vuosinani, mutta aiemmin en ole yöpynyt. Tänä viikonloppuna hotellissa oli sopivasti vieläpä Gourmet-teemaviikonloppu. "Kyllä, kiitos! :)"
HavsViddenissä on jotain maagista... Paikka sijaitsee kirjaimellisesti "korvessa", 45 minuutin ajomatkan päässä Maarianhaminasta (ja uskokaa pois, se on Ahvenanmaalla pitkä matka ;)). Paikalliset tulevat tänne päiväretkille ihailemaan alueen kauneutta, nauttimaan kesällä illallista hotellin ravintolassa tai patikoimaan kallioilla. Paikka on myös suosittu valokuvaajien keskuudessa etenkin myrskyn aikaan.. Minäkin olen ollut täällä kameroineni ikuistamassa kallioille lyöviä vaahtopäitä...
Alueen rakennukset on haluttu pitää niin maastoon sulautuvina kuin mahdollista. Punaisten kallioiden takana häämöttää hotellin päärakennus.
Vaikka kyseessä on moderni hotellikompleksi palveluineen, paikkaan ei haluta perinteisen lomakeskuksen tunnelmaa vaan säilyttää karun luonnon oma henki. Maastoon ja alueen alkuperäiseen luontoon on haluttu vaikuttaa niin vähän kuin mahdollista, periaatteella "jos hotelli ja kaikki sen rakennukset täältä joskus katoaisivat, näyttäisi siltä kuin ne eivät koskaan olisi täällä olleetkaan."
Viimeisen vierailuni jälkeen konsepti on laajentunut ja HavsViddenillä on tätä nykyä tarjota hotellimajoituksen lisäksi todella upeita kalliohuviloita. Myös niiden rakennuksessa ympäröivä luonto on huomioitu, ja paikoin saattaa nähdä jopa puun kasvavan terassin läpi koska sitä ei ole haluttu kaataa.
En ole aiemmin törmännyt HavsViddenin kaltaiseen huvilakonseptiin, vaikka varmasti tällaista harjoitetaan muuallakin. Huvilat ovat yksityisessä omistuksessa, ja omistajat ovat valtuuttaneet HavsViddenin vuokraamaan niitä hotellivieraille kun eivät itse ole paikalla.
Tämä kaksikerroksinen talo kolmella makuuhuoneella on yksi suurimmista huviloista. Huviloita on neljää eri tyyppiä ja kaikissa on keittiö ja suuret oleskeluterassit merinäköalalla. Huvilanomistajat päättävät itse sisustuksesta joten jokainen talo on yksilöllinen. Osassa on myös sauna ja poreallas.
Hotelli siivoaa ja valmistelee huvilan ennen omistajan saapumista. Ylellisyyttä kerrakseen... Ei ehkä ihan jokaiselle perus-pentille..? :)
Me, joilla tällaiseen "mökkiin" ei ole varaa, voimme kokea paikan tunnelmaa hotellivieraan ominaisuudessa.
Minulle ja misterille oli varattu romanttinen sviittihuvila. Sviittihuvilat ovat pienempiä kuin kalliohuvilat ja tarkoitettu vain kahdelle hengelle (kalliohuviloihin mahtuu 1-6 henkeä).
Terassilla oli oma poreallas... Ei herran jestas mitä ylellisyyttä..! Katsottiin vaan miehen kanssa toisiimme että ei hyvänen aika, mihin me ollaan päästy..? Illalla olisi takuuvarmasti luvassa kylpy tähtien alla..!
Ei voi valittaa... On huonompiakin tapoja viettää viikonloppua..!
Asettauduttuamme ihanaan huvilaamme jatkui Gourmet-viikonlopun ohjelma viininmaistajaisilla.
Kokoonnuimme kello 16 päärakennuksen Storm-kokoustilaan jossa odotti makunystyröitä kutitteleva kattaus....
Katsoin noita kaatoja vähän että "Ohoh..." "Hyvä että jätettiin auto huvilalle", sanoi äijä. :)
Maistajaisten teemana oli "Miten yhdistää punaviini ja ruoka".
Sommelier-Simon kävi ensin läpi perusasioita viineistä ja mauista, ja sitten käytiin itse asiaan. Maistelimme pinot noiria Uudesta-Seelannista ja Itävallasta, cabernet sauvignonia Chilestä ja yhtä italialaista viiniä jonka rypäleen olen jo ehtinyt unohtaa. Mutta juuri se oli suosikkini. ;)
Rakastan viiniä mutta olen vasta alkutaipaleella viinien tuntemuksessa (pari kirjaakin on kyllä jo aiheesta luettuna :)). Maistelu on äärimmäisen kiinnostavaa, etenkin tuoksu vs. maku -elämyksen kontrastisuus on välillä tosi jännittävää. Nuuhkaisee lasia ja nenään tulvahtaa esimerkiksi vaniljaisen mausteista, pehmeää ja kutsuvaa, mutta kieli maistaakin jotain joka saa naaman ruttuun. :D Tai sitten voi olla juuri päin vastoin.
Maistajaisissa ei todellakaan kaadoissa kursailtu ja tilaisuus muuttui illan tummetessa yhä vain äänekkäämmäksi... ^_^ Me pysyttiin äijän kanssa ruodussa sillä edessä olisi kohta illallinen täyden viinipaketin kera...
Meidän lähtiessä osa asiakkaista jäi iloisena "maistamaan" avatut pullot loppuun. :D Siis ihan luvan kanssa. Talk about value for money..!
Kävimme maistajaisten jälkeen tutustumassa hotellinjohtaja Katarina Stylanderin kanssa hotellirakennuksen huoneisiin ja rentouduimme sitten päärakennuksen tunnelmallisessa aulassa.
Kello 19 saapui nopeasti, ja minulla oli maha vielä aikamoisen täynnä wine tastingin jäljiltä. "Voi miksi menin syömään niitä juustoja ja katkarapuja..."
Gourmet-viikonloppupakettiin kuului viiden ruokalajin illallinen. Ruoka oli todella hyvää ja monen teistä iloksi voin kertoa, että söin myös rehellistä, valkoista HIILARIA! :D Liekö viininmaistajaiset löystäneet pipoa vähän liikaakin... ^_^ Mutta varmasti oli sen arvoista.
Kerron illallisesta erikseen omassa osassaan, sillä haluan ottaa tällaisista ruokajutuista kaiken irti ja illalliserittely tekisi tästä postauksesta liian pitkän. Voitte sillä välin arvuutella mitä kaikkia pahoja hiilihydraatteja söin..! :D (<-- huumoria, joo, ketä kiinnostaa! ;))
Lähdimme hotellin ravintolasta masut pulleina, kello oli ehtinyt jo kipaista kymmeneen.
Huvilalle päästyä laitoimme porealtaan päälle ja äijä korkkasi minulle synttärishampanjan - jota en sitten jaksanut juoda koska ilta oli jo ollut pitkä ja takana monta lasia. No, otin mä yhden hörpyn. Hyvää syntymäpäivää minä!
(Kilistän kuvassa itseni kanssa kun piti sensuroida Mr. Karkkipäivä pois :) Hahhah, nuo mustat sukat olisin kyllä voinut heittää pois kuvan ajaksi, vähän karun näköiset... mutta pakkanen ja ulkoterassi, you know....)
Mies laittoi vielä Sigur Rósia soimaan ja sitten höpöteltiin yön pimeydessä altaan poristessa, hiljaiset puut ja meri ympärillä. Ei tule heti mieleen tunnelmallisempaa hetkeä. Jossain vaiheessa muistettiin että onhan meillä saunakin päällä ja käytiin heittämässä löylyt. Sitten tuli Nukkumatti - ja nopsaan.
Aamulla heräsimme yllättävän pirteinä, pakkasimme tavaramme ja suuntasimme aamiaiselle. Mies mussutti onnellisena ahvenanmaan pannukakkua, minä tyydyin perussettiini kananmuniin, salaattiin ja juustoon.
Toive HavsViddenille: saisiko kahvin kanssa myös kermaa...?
Aamiaisen jälkeen kävimme vielä kävelyllä päärakennusta ympäröivillä kallioilla. Alueella kulkee myös merkattuja luontopolkuja.
HavsViddenissä on myös ehta savusauna. Se sijaitsee uima-allasrakennuksen takana.
HavsViddenissä voi kylpeä joko merialtaassa, allasosaston perinteisessä uima-altaassa tai porealtaassa tai savusaunan yhteydessä olevassa kylpytynnyrissä. Jos siis tekee mieli pulahtamaan..! :) Meriallas on käytössä vain kesäisin.
Mr. katsoo merta... Voi, miten rakastan tätä peri-Ahvenanmaalaista maisemaa - punaisten kallioiden, vihreiden havupuiden ja sinisen meren ja taivaan kontrastia.
Suuri kiitos HavsViddenille että sain tulla tutustumaan tähän minulle niin tuttuun paikkaan aivan uudella tavalla.
Kesä on luonnollisestikin HavsViddenin vilkkain sesonki, mutta hiljainen talvi tarjoaa oivat puitteet kokea paikka aivan eri tavalla. Hotelli on auki vuoden ympäri.
Hintaesimerkkejä: sviittihuvila kahdelle hengelle 360€/yö, kalliohuvila neljälle hengelle alkaen 432€/yö, hotellihuone kahdelle hengelle 160€/yö.
Gourmet-viikonlopun kaltaisia paketteja on tarjolla eri muodossa vuoden ympäri, viime viikonlopun paketti kustansi 294€ per henkilö. Ei mitään halpaa hupia tokikaan, mutta sisällön huomioon ottaen ei todellakaan törkykalliskaan. Veikkaan että Helsingissä ei saisi vastaavaa sviittimajoitusta, wine tastingiä ja viiden ruokalajin illallista ihan tuohon hintaan..! ;)
. . .
Minusta on tosi kivaa kun Ahvenanmaalla on niin erilaisia matkailukonsepteja "karppi"campingista" kaupunkihotelleihin ja eräjormailusta ylelliseen luontofiilistelyyn. :) Moni mieltää Ahvenanmaan vain luokkaretkikohteena tai pyöräilymestana, mutta monikohan tietää että saari tarjoaa myös HavsViddenin kaltaisia elämyspaikkoja..? Niille, jotka haluavat nauttia luonnosta - mutta luksuksella ;)
Ymppään tänään samaan postaukseen kolme toisiinsa liittymätöntä asiaa. Mutta haetanneeko tuo mittään, niinkuin savolainen sanoisi. Saippuapäivitykset tuskin joka kerta kaipaavat omaa varsinaista postaustaan.
Olen miettinyt eiliseen postaukseen jättämiänne kommentteja ja tilannettani koko päivän.
Tätä hymyä odotellessa...
Kyllä vain siitä on apua kun tarpeeksi moni ihminen sanoo jotain. En esimerkiksi itse, niin hullulta kuin se kuulostaakin, ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi että tauon pitäminen voisi auttaa ja on todennäköisesti se ainoa ja oikea ratkaisu tässä tilanteessa. Olen vain odottanut ja toivonut että *itutus menisi ohi ja entinen neutraali, "olis-sitä-parempaakin-tekemistä-mutta-sitten-on-ihan-jees-kun-pääsen-salille" -fiilis treeniä kohtaan palaisi.
Koska niin moni kirjoitti samankaltaisia asioita/ehdotuksia/kysymyksiä kommenteissaan, päätin vastata niihin tässä postauksessa koska henkilökohtainen vastaaminen kommenttiboksissa olisi mennyt toistoksi.
* Sali on tylsää ja aivotonta treeniä, miksi et vaihda johonkin muuhun lajiin?
- Minun "liikuntaprofiiliini" sopii aivoton ja rutiininomaiseen toistoon perustuva treeni johon ei liity kiinteitä aikatauluja. Niin kamalalta kuin se kuulostaa, liikunta on minulle suoritus, ei asia jota lähdetään harrastamaan koska se tuo iloa. Tietysti olisi aivan mahtavaa jos jostain löytyisi laji joka toisi myös iloa ja sitä kautta aivan erilaista motivaatiota, mutta toistaiseksi kaikkiin lajeihin on liittynyt jotain ahdistavaa tai muuta mikä on estänyt sen jäämisen osaksi elämääni.
Minulle sopivassa liikunnassa tulisi yhdistyä seuraavat asiat:
1. Liikunnan "luokse" on päästävä nopeasti ja helposti, harrastuspaikan on sijaittava kävelyetäisyydellä --> bussi- tai automatka saa käynnit vääjäämättä hiipumaan. Tämä karsii hyvin suuren osan paikkakuntani liikuntamahdollisuuksista.
2. Sitä on voitava harrastaa omalla aikataululla.
3. Siinä ei saa olla paljon koreografiaa tai koordinaatiota vaativaa sisältöä.
4. Siihen ei saa sisältyä alkulämmittelyä enempää juoksua.
5. Sen on oltava rakenteeltaan helppoa ja nopeasti omaksuttavaa mutta samalla tehokasta niin että kropassa tuntuu.
Salitreeni sopii kaikkiin näihin kohtiin, siksi siitä on muodostunut minulle ihanteellinen liikuntamuoto.
Parhaimmillaan salitreeni ei tunnu lainkaan ikävältä. En suinkaan ole käynyt kaikkia näitä yhdeksää vuotta salilla kiroillen joka kerta kun pukuhuoneen ovi kolahtaa. Silloin kun sujuu hyvin, treeni tuntuu neutraalilta ja "harmittomalta". Toki aina lähtiessä on olo, että mieluummin jäisi kotiin enkä todellakaan voi väittää että oikein odottaisin salille pääsyä. Mutta treenin sujuessa jälkeenpäin on hyvä ja tyytyväinen olo.
* Mikä niissä ryhmäliikuntatunneissa sitten mättää?
- Pelkään kaikkia koreografiajuttuja ja itseni nolaamista. Minun on hirveän vaikea seurata ohjaajan liikkeitä ja "tehdä perässä", tuntuu kiusalliselta seistä ihmisten keskellä ja huitoa käsillä ja jaloilla vain sinne päin. Ryhmäliikuntatunneissa on monia jotka sisältönsä puolesta kiinnostaisivat, kuten tanssilliset jutut, mutta olen niin pelkojeni vanki että en uskalla osallistua. Muutama kokemus totaalisesta "mää en tajua yhtään miten tässä pitäis tehdä" -noloushetkestä on pitänyt huolen, että kynnys mennä tunneille on kasvanut entisestään. Kun joku sali lanseeraa pienryhmät tukiopetuksella minun kaltaisilleni pelkureille ilmoittaudun ensimmäisenä.
* Entäs uinti?
- En osaa uida. :( Muuten laji sopisi minulle aivan älyttömän hyvin. Olen NIIN kateellinen ihmisille jotka osaavat uida.
* Tai lenkkeily? Lähde ulos ihminen!
- Valitettavasti en tiedä mitään niin ikävää liikuntaa kuin lenkkeily. Mieluummin menisin vaikka sinne step-tunnille nolaamaan itseni kuin yrittäisin lenkkeillä.
* Ala syödä enemmän hiilareita niin jaksat taas nostaa punttia.
- Kuulostaisi muuten järkevältä, mutta olen ruokavaliollani treenannut kaksi vuotta ilman ongelmia. Itse asiassa syön tällä hetkellä paljon hiilihydraattipitoisempaa ruokaa kuin ensimmäisen vhh-vuoteni aikana. Tällä pohjalla minun on vaikea nähdä, miten hiilihydraattien lisääminen auttaisi salijumiin.
* Onko järkevää tehdä jotain, jota inhoaa?
- 'Inhoaa' on ehkä kohdallani liian voimakas sana, mutta kyllä, liikunnan kohdalla ON järkevää vaikka pakottaa itsensä treenaamaan jos vaihtoehtona on se, että istuu perseellään eikä koskaan harrasta liikuntaa. Olen kanssanne (tämänpäiväisten pohdiskelujen tuloksena) samaa mieltä siinä, että juuri salitreeniä ei varmastikaan ole tällä hetkellä järkevää yrittää vetää kun se ei vain suju. Se on siis vaihdettava johonkin muuhun, vaikka se "joku muu" vaatii lähtökohtaisesti myös itsensä pakottamista.
.
Päätin nyt pitää ainakin viikon taukoa liikunnasta kokonaan, ja lähteä sitten hitaasti syöttämään erilaisia liikunnallisia virikkeitä. Lenkille minua ei saa, se nyt vain on fakta, joten jäljelle jäävät käytännössä ne pelottavat ryhmäliikuntatunnit. Poimin salini jumppavalikoimasta alhaisimman kynnyksen tunnit joista minulla on aiempaa, ihan positiivistakin kokemusta (bodypump, bodyvive) ja ajattelin uskaltautua myös kahvakuulatunnille. Kahvakuulatreeniin ei kai voi sisältyä mitään kovin monimutkaisia koreografioita... eihän...?
Salitreeniin palaan vasta kun ajatus nilkkaremmistä tai bulgarialaisesta askelkyykystä ei enää saa nyrkkiä puristumaan.
Mutta siis - suuret kiitokset teille pääkoppani tuuletuksesta! Näköjään tarvitaan ulkopuolisen tuki siihen, että pystyn antamaan itselleni "luvan" ottaa lomaa liikunnasta.
Aiheesta toiseen.... PALASHAMPOOPÄIVÄKIRJA.
Todettuani Ma Provencen toimivan kuten tavallinen shampoo (ja HYVÄ sellainen, palaan vielä MP:hen myöhemmin), siirryin tällä viikolla vanhan ystäväni, Flow Kosmetiikan Blondin pariin. Odotin jännittyneenä uudelleenkohtaamistamme. Olen pessyt Blondilla hiukseni nyt kahdesti.
Haluaisitteko kuulla, että fiilis hiuksissa on erilainen kuin Kreikassa..?
Minä olisin.
Vaan ei. Hiukset ovat huuhdellessa ehkäpä jopa Kreikkaa nahkeammat. Niin kauan menee hyvin kun vain vaahdottaa, mutta heti kun lähtee huuhtomaan, hiukset vetävät ihan "huovaksi". Kuvitelkaa miltä kimppu märkää huopalankaa tuntuu. Siltä minun hiukseni tuntuvat. Ei voisi kerta kaikkiaan kuvitellakaan olevansa ilman hoitoainetta.
Laitan pesun jälkeen Flow Kosmetiikan Kehäkukka-hoitoainetta. Se tuoksuu voimakkaasti alkoholilta - ja alkoholia siinä onkin, sekä omenaviinietikkaa sekoitettuna muuten tavalliseen luonnonkosmetiikan hiustenhoitoainepohjaan. Hoitoaine tuntuu tosi hyvältä ja hiusten huopaisuus helpottuu heti. Saippuaisuus kuitenkaan ei. Huuhdellessa tyveen jää tuttu tahmeus. Kuivuttuaan hiukset ihan tuoksuvat saippualta.
Ja vielä aiheeseen numero 3.
Kuva täältä.
Olen vihdoin käynyt mittauttamassa kolesteroliarvoni!
Tätä on moni minulta kysellyt ruokavaliooni liittyen. Ja voin iloisena kertoa, että tällä kermaa ja kananmunaa vetävällä tytsyllä on lääkärin mukaan erinomaiset kolesteroliarvot. Hyvä kolesterolini eli HDL on 3.54 johon lääkäri totesi että hän aniharvoin törmää näin hyvään HDL-arvoon. Huono kolesteroli eli LDL on 2.0, mikä sekin on oikein hyvä arvo.
En ole koskaan aiemmin mitannut kolesteroliani eli en tokikaan tiedä onko vhh-ruokavalio vaikuttanut siihen mitenkään. Voihan olla, että arvoni ovat aina olleet hyvät. Mutta pääasia on se, että runsaasti kovia rasvoja sisältävä ruokavalio ei ole ainakaan muuttanut arvoja huonoiksi.
Jees, hyvällä mielellä vaan kreikkalaista jogurttia naamaan jatkossakin! :)
Haluan jakaa tämän ISOLLA koska ei samperi helpota!! Kun joku *ituttaa eikä meinaa tulla mitään niin siitä on pakko lopulta päästä huutamaan niin että naapurikunnissa soi! Se tunnetusti aina auttaa. Edes vähän.
Olen harrastanut salitreeniä yhdeksän vuotta. En pidä liikunnasta, kuten olen täällä aiemmin kertonut. Käyn salilla, koska se on minulle hyväksi. Elämässä on asioita joita on vain tehtävä, miellyttivät ne tai eivät.
Kroppa ja mieli kiittävät vanhuksena.
Koko yhdeksän vuoden aikana liikuntaharrastus ei ole tuntunut niin vaikealta kuin viimeiset kaksi kuukautta. Joka viikko vain pahenee. En tajua mikä minua oikein vaivaa! Salille meno on niin vastenmielistä että saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan treenikassin kouraan ja vaatteet niskaan. Ja kun salille saakka pääsee, ei treenistä meinaa tulla yhtään mitään. Painot ovat tippuneet joissain liikkeissä jopa puoleen ja sarjat jaksan hädin tuskin läpi.
Sain marraskuun alussa uuden ohjelman. Sekin *ituttaa. Siinä on liikkeitä joista en pidä. Olo on kuin 4-vuotiaalla tarhalapsella. Tekisi mieli heittäytyä lattialle, takoa nyrkillä jumppamattoa ja huutaa "enhaluaenhaluaenhalua...!"
Yritän löytää uuden vuoden lupaustensa salille saattelemien kinkunsulattelijoiden joukosta yhtä kärsiviä olemuksia, toverisieluja. Katson vetoavasti pallon päällä vatsarutistusten kanssa ähisevää tätiä. Ei, en saa takaisin "tiedän-miltä-susta-tuntuu" -katsetta. En keneltäkään. Eikö kellään täällä kulje reeni niin päin peetä kuin mulla...? Haloo, kai jotain muutakin teistä *ituttaa..??
Yksi liikkeistä mistä en pidä on lonkan ojennus taljassa. Blondiaivot: "Ei saamari että väsyttää vaihtaa tätä *elkkarin nilkkaremmiä jalasta toiseen, tämmöseenkin menee ihan turhaa aikaa..."
Vasta kuukauden kuluttua välähti. Kuules blondi, niitä nilkkaremmejä on salilla useampikin. Laita hyvä ihminen remmi kumpaankin nilkkaan niin ei tarvitse mutristella joka sarjan välillä ja vetää teatraalisia remminvaihtohuokauksia.
Aivot vissiin pikkuisen seis.
Menee vähän nopeammin lonkan ojennukset nyt siis.
Mutta silti tekee mieli pahoinpidellä laitetta joka kerta kun kohdataan.
En tiedä mitä tällä postauksella halusin sanoa. Tai tiedänpäs. Haluan kuulla että teitä on muitakin. Jotka revitte itsenne liikuntaharrastukseen päivästä ja viikosta toiseen vaikka välillä tekee niin vaikeaa ettei tosikaan. Koska vielä tyhmempää on luovuttaa. Liikunta on yksinkertaisesti jotain joka vain kannattaa.
Nyt tekisi hyvää kuulla että joku muukin on päässyt tällaisen mielettömän jumin läpi. Ymmärrän parin viikon väsymykset mutta mun tilanne on jatkunut jo syksystä saakka. :(
Liikunnan ei tarvitse olla hauskaa, mutta ei sen nyt sentään tarvitsisi *ituttaa.
. . .
Edit. Huomaan kommentteja lukiessani, että olisi ollut hyvä tarkentaa tässä jutussa että kuntosalitreeni on kaikista kokeilemistani liikuntalajeista minulle se mieluisin. Lajin vaihtaminen ei siis taida tässä ongelmassa auttaa... :/ Ryhmäliikunnasta en ole onnistunut innostumaan pysyvästi, tunteihin liittyvät kellonajat ja ryhmän aiheuttama "paine" saavat käynnit lopulta aina hiipumaan. Toiset ihmiset vain kokevat ryhmäliikunnan pelottavana, minä kuulun harmillisesti heihin. :/ Hathajoogassa käyn kerran viikossa, mutta sen lasken enemmänkin rentoutumiseksi ja kehonhuolloksi kuin varsinaiseksi kuntoliikunnaksi.
P.S. Vastailen kommentteihin huomenna, kiitos tosi paljon kaikille jotka ovat halunneet sanoa jotain..! Mutta yhteisesti voin nyt kaikki illan aikana tulleet kommentit läpilukeneena sanoa, että niin itsestäänselvältä kuin lajin vaihto tässä tilanteessa tuntuisi, se on minun liikuntahistoriallani sangen epätodennäköinen pelastus. Sali kun on aina ollut se ainoa joka on jaksanut kiinnostaa ja motivoida edes sen tarvittavan määrän. Se on tuntunut siltä "minun lajilta", se sopii minun luonteelleni ja on pysynyt mukana vuodesta toiseen. Kaikki muu liikunta on aina jäänyt.
Ilmeisesti tauko olisi nyt sitten se vastaus.
Nopea lomaltapaluumoikka!
Halusin vain käydä sanomassa, että olen tänään vastannut lomaviikon aikaisiin postauksiin tulleisiin kysymyksiin. Jos siis joku on ihmetellyt miksi en ole vastannut.
Nettiloma tuntui todellakin tulevan tarpeeseen - "panta" pään ympärillä alkoi hellittää vasta perjantaina...!
Voisinpa kertoa, että tein viikon aikana jotain suurta itsetutkiskelua ja saavutin hienoja oivalluksia, mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Sen kuin lepäsin, nukuin pitkään, luin kirjoja ja tein pakkaskävelyitä. Olin vain. Huomasin, että jopa "tee joka päivä joku uusi asia" -lupauksenikin alkoi stressaamaan. Annoin itselleni vain luvan olla.
Mahtui viikkoon sentään jotain uutta - löysin miehen levyhyllystä uuden tuttavuuden Ane Brunin (äijällä on niin suuri levykokoelma että voisin halutessani viettää koko loppuvuoden löytäen joka päivä artisteja joista en ole koskaan kuullutkaan), tutustuin kävelyilläni uusiin osiin kotikaupungissani, valmistin ensimmäistä kertaa elämässäni konjac-glukomannan -nuudeleita ja pidin elämäni ensimmäisen tuotekoulutuksen.
Mitäs teidän viikkoon on kuulunut? :)
Tänä iltana meillä on siskoilta ja ohjelmassa vihdoin viimein avantokauden avaus - aika hyvä päätös lomaviikolle! :)
