Aamuiseen muistutuspostaukseen laittamani kuva oli näköjään sanelema koko loppupäivän tunnelmani.
Tänään oli sellainen kunnon liha tirisee hikikarpaloiden tihkuessa huokosista -päivä , varmastikin kesän viimeisiä, ja minä kiiruhdin parvekkeelle tervehtimään aurinkoa ja viettämään Kreikkaa.
Tein jopa frappéa, jota normaalisti juon vain Kreikassa. Eli kylmää pikakahvijuomaa. (Oikeaoppisesti sitä tietenkin juodaan lasista eikä Muumi-mukista :D). Ummistin silmäni... annoin auringon kareilla kasvoillani. Makustelin frappéani. Lähetin viestin Mariannalle Ateenaan. "Terveiset pikku-Kreikasta...! Otin jo varaslähdön..!"
Aloin suunnitella tulevaa saarireittiäni. Yliviivaustussi poimi ahkerasti jo käytyjä kohteita. Listamaanikko minussa heräsi pitkästä aikaa... Illalla tekisin Excel-taulukon kaikista Kreikan saarista joilla olen käynyt, saariryhmittäin.:) Teen sen kun tämä postaus on valmis. ^_^
Tällä reissulla suuntaan Sporadeille, se on ainoa kohde josta olen täysin varma. Se on nimittäin ainoa saariryhmä jolla en ole vielä Kreikassa käynyt. Skiathos, Skopelos, Alonnisos, Skyros... Menisinkö Evian kautta ensin Skyrokselle? Vai Voloksesta Skiathokselle..?
Rrrrakastan matkojen suunnittelua. Olisin voinut tehdä siitä urankin. Puolisen vuotta ehdin olla matkatoimistossa ennen kuin Ahvenanmaa puuttui peliin ja muutti elämän sen hetkisen suunnan. Olen alunperin ammatiltani matkailuvirkailija. :) En ole tainnut sitäkään täällä aiemmin kertoa. Samalla innolla kun neuvon asiakkaille luomiväri- ja meikkivoidesävyjä, voisin olla matkatoimistossa räätälöimässä unelmamatkaa Afrikkaan, Aasiaan tai Grönlantiin...
Mutta juuri nyt räätälöin omaa unelmamatkaani Kreikan saarille. Vol. 3. :)
Kävin läpi viime syksyn kuvia ja minut valtasi niin voimakas onnen tunne. Nuo värit... Ihanat, auringon lämmittämät värit. Minulle tuli yhtäkkiä ikävä niinkin random asiaa kuin joka-aamuista La Meloise -merkkistä pikakahviani, joka oli aluksi aivan hirveän makuista mutta pian aloin tykkäämään sen erikoisesta mausta yhdistettynä NouNou-kahvimaitoon.
Vietettyäni koko iltapäivän parvekkeella Kreikassa, ja luettuani läpi mm. koko Lonely Planetin "Kreikkalainen ruoka" -osion, olin oudon mieliteon vallassa. Gyros...! Eli kreikkalainen vastine kebabille, vartaassa paistettuja, pitaleivän ja jogurttikastikkeen kanssa tarjottavia lihasuikaleita.
Menin keittiöön ja päätin tehdä elämäni ensimmäisen gyrosin. Pitaleipää ja lihaa en tosin syö, mutta jonkinlaisen mielitekoa tyydyttävän lärpäkkeen tulisin valmistamaan. :)
Vehnäleseistä, Fibrex-hiutaleista, kookos- ja mantelijauhoista nopsaan paistettu "pita", valkosipulilla, mintulla ja basilikalla maustettua ranskankermakastiketta (ei ollut jogurttia), salaattia ja Quorn-purilaisesta viipaloituja "kebab"-suikaleita.
Gyroshan se siinä! :) Varaslähtöpäiväni Kreikassa oli täydellinen. ^_^
Kyllä Karkkipäivä on globaali blogi! :) Minne tahansa meneekin, siellä ilmoittautuu lukija ^_^
Niin myös Ranskassa. Yksi mukavimpia pysähdyspaikkoja matkalla on ollut Troyes, kaupunki Champagnessa josta en ollut koskaan kuullutkaan. Ennenkuin sain sähköpostia viime viikolla.
Troyesissa asuva lukijani Marianna oli huomannut, että sattumoisin teemme matkaa juuri hänen kotikaupunkinsa ohi ja tiedusteli, olisiko meillä aikaa pysähtyä lasilliselle ja tutustumaan kaupungin kauniiseen keskustaan. Olihan meillä, ja onneksi olikin sillä Troyes osoittautui yhdeksi matkan kiinnostavimmista paikoista. Itse asiassa ihan harmitti, ettei jääty yöksi.
Mariannalla oli mukanaan myös herttaiset lapsensa. :)
Oli hauska sattuma, että saavuimme Troyesiin juuri kun blogissa oli ollut keskustelua Suomen arkkitehtuurista ja vanhoista puutaloista, joita ei enää juuri ole. Troyes nimittäin tunnetaan kauniista, historiallisista puutaloistaan joista vanhimmat ovat 1400-luvulta.
Todella uniikki miljöö! Käsittääkseni Ranskassa ei juuri muualla tällaiseen puutalokeskustaan törmää. Todella kauniita rakennuksia. Osa on ihan vinossakin ja näyttävät kaatumaisillaan olevalta dominojonolta. Ne on kuitenkin korjattu sisältä niin, että sisätilat ovat suoria ja kaikki talot ovat asumiskäytössä.
Tämä oli neljäs kerta kun tapaan lukijan ulkomailla. :) Hauskaa! :)
Kiitos Marianna, tulen mielelläni uudestaankin! :)
*
Tänään on Ranskan lomamme viimeinen kokonainen päivä. Olemme Reimsissä, ja tänään sataa taas monen päivän helteen jälkeen.
Pahoitteluni muuten siitä, että en ole millään ennättänyt vastailla ja kommentoida kommentteihin niin paljon kuin haluaisin. Keskustelu on ollut tosi mielenkiintoista ja olen käyttänyt useamman tunnin pelkästään vain monien kommenttiketjujen lukemiseen (lentomatkustuksen välttely, Suomen arkkitehtuuri, viimeisimmät lomatyyli/kenen pitäisi maksaa -keskustelut...). Kiitos teille runsaasta osanotosta keskusteluun, olen tosi iloinen kun minulla on näin aktiivisia lukijoita ja mieluusti kommentoisin kommentteihin takaisin vielä enemmän. Reissuaikataulu ei vain ole antanut siihen tarpeeksi mahdollisuuksia. (Ja tässäkin hotellissa muuten tökkii nettiyhteys niin pahasti että yritettyäni eilen illalla kaksi tuntia vastata kommentteihin sillä tuloksella, että jouduin odottamaan jopa 20 minuuttia yhden kirjoittamani vastauksen julkaistumista, väsyin ja suljin koneen).
Nyt lähden sateiseen Reimsiin. Sää antaa hyvän syyn jumittua vaikkapa Sephoraan. ^_^
Vielä olisi edessä yksi shampanjatalokierroskin ja tasting.
Kiitos kun olette taas seuranneet minua reissussa! :)
Mies kävi tänään suorittamassa Shampanja-avenuen Appron. :)
Épernay on Champagnen alueen "shampanjapääkaupunki", ja kuuluisin katu täällä on tietenkin Avenue de Champagne jonka varrella sijaitsevat lähes kaikkien tunnetuimpien shampanjan valmistajien maistatustalot.
Ei kun matkaan!
Miehen tavoitteena oli selvitä kahdeksasta pisteestä. :)
Itse en ole mikään shampanjan suurin ystävä, ja minulle riitti jo kaksi lounaalla nautittua lasillista ja ensimmäisen pisteen pari maistiaista.
Jo appron alkuvaiheessa mun juoma olikin vaihtunut tähän...
Ei edes yritystä...! :D
Mies jäi selvittämään reittiään ja minä suunnistin Castellanen shampanjatalolle vierailukierrokselle. Rakennuksen komea torni on yksi kaupungin maamerkkejä.
...ja päättyihän sekin kierros sitten vielä "degustationiin". Shampanja-alueella "maistiainen" on ihan eri kaliiberia kuin viinitaloilla, täytyy sanoa että en käsitä kuka näitä jaksaa vetää monta tastingia putkeen kun yksi tasting koostuu tavallisesti kolmesta lasillisesta...! :P
Miehen appron tulos? Hän ei selvittänyt kaikkia pisteitä - mikä saattoi olla hyväkin lasillisten määrä huomioiden... :D Kuudelta tuli viestiä että "Olit oikeassa, joudun luovuttamaan...."
”Mä en vois kyllä koskaan matkustaa sun tyylillä!” mies totesi eilen kesken illallisen.
Olimme saapuneet Épernay’hin Champagneen tuntia aiemmin ja lähteneet nälkäisinä etsimään ravintolaa. Minun valintani perusteella istuimme tavallisessa, edullisessa all-round pizza/pasta/salaatti/grilliruoka –paikassa, jolle mies heti nyrpisteli nenäänsä kun ”tää on ihan selvästi sellainen valmisruokapaikka”.
(Kuva ei ole eiliseltä.)
Arvostan hyvää ruokaa, ja näin itsekin ettei illallispaikkamme ollut sellainen, jossa suoranaisesti nauttisi suuria kulinaristisia elämyksiä. Mutta nälkä lähtee sielläkin. Vatsa täyttyy yhtä lailla halvalla ja mauttomalla kuin kauniisti kootulla, laadukkaammalla annoksella, vaikka kokemus on tietenkin aivan eri.
Mies murisi, koska hänen maailmassaan kaikki ruokailut saisivat olla näitä laadukkaita kokemuksia. Jonkinasteisia murahduksia on kuulunut myös tiettyjen hotellivalintojen kohdalla.
Itse taas olen tottunut omilla reissuillani täyttämään masun purkkitonnikalalla ja kaupan vihannestiskien tarjonnalla. Asun paikoissa, joissa on keittomahdollisuus ja valmistan itse suurimman osan matkan aikana syömistäni pöperöistä. Ja pöperö on nimenomaan hyvä sana kuvaamaan niitä ruokia. ;)
Hyvä ravintola muodostaa minulle yhtä lailla nautinnollisen elämyksen kuin miehellekin, mutta meidän erona on se, että minä olen tyytyväinen myös säilyketonnikalavaihtoehtoon.
Olen tyytyväinen hyvin pienestä. Matkani onnistuminen ei liity tekijöihin kuten jokapäiväinen gourmet-ruokailu tai vähintään neljän tähden hotelli kaikilla mukavuuksilla.
Majoituksen suhteen minulle riittää, kun paikka on puhdas, siellä tulee lämmintä vettä eikä lattioilla ihan hurjasti vilistele torakoita tai muita ötököitä (tiedän, että on maailmankolkkia joissa ötököitä juoksee viiden tähden hotelleissakin, mutta niissä kolkissa en vielä ole käynyt).
Majapaikka saa myös mieluusti sijaita keskustassa, pidän siitä kun voi suoraan astua keskelle tapahtumien sydäntä. Palveluilla ei ole niin väliä. En hermostu jos hotellilla ei ole tarjota minun ruokavaliooni sopivaa aamiaista tai huoneessa ei ole minibaaria. En kaipaa edes respaa.
Olemme reissailleet miehen kanssa suhteellisen paljon 10 vuoden aikana, ja erilaisuudestamme huolimatta matkat sujuvat hyvin. Välillä kuitenkin tulee ristiriitatilanteita. Eilen taas mietin, miten mies viitsii minun kanssani ylipäänsä reissuun lähteä, kun hänellä on niin perin toisenlainen laatunäkökulma. Ja erilaiset taloudelliset mahdollisuudet ylläpitää tätä laatua.
Mies möksähti eilen kun lähdin aamulla supermarkettiin hakemaan aamupalaa. Edellisaamuinen aamiaiskahvilakaan ei kelvannut. Vaikka mistään riitatilanteista ei sentään ole kyse, niin kyllä välillä tekee mieli sanoa että mene hyvä ihminen itseksesi niihin paikkoihin jotka kelpaavat sinulle, en minä pane pahakseni. Ja on tullut sanottuakin.
Möksähtelyt menevät kuitenkin puolin ja toisin nopeasti ohi. :) Minun vastahakoisuuteni maksaa hotellin croissant-aamiaisista on epäilemättä aivan yhtä epäjoustavaa asennetta kuin miehen haluttomuus syödä aamupalaksi kaupan salaattia. ;) Mies joutuu myös kärsimään minun suunnattomasta hitaudestani, valmiuteni vaikka tsekkautua ulos hotellista on säätämisessään ja kestossaan ihan omaa luokkaansa... ^_^
Vaikka intressimme ovat pitkälle yhteiset, on meillä matkaillessa eri näkemys myös siitä, miten parhaiten tutustua kohteeseen. Miehelle riittää kaupunkikohteessa yksi tärkeimmät nähtävyydet kattava kävely, sen jälkeen laatuaikaa on vetäytyä mukaviin ravintoloihin ja viinibaareihin tai rentoutua hotellin allasosastolla (millaista tosin harvoin minun varaamastani majapaikasta löytyy ;)).
Minulle laatua on kokea kaupunki kaikilla aisteilla, erityisesti jaloin ja silmin. Minä kävelen. Kävelen ja kävelen. Haluan kääntyä aina vain uudesta kadunkulmasta ja odotan ahnaasti mitä jokaisen kulman takaa löytyy.
Pienessä Beaunessa kävelin samat kadut moneen kertaan. En saanut tarpeekseni paikan kauneudesta. Paras tunne on se, kun alat ystävystyä kaupungin kanssa. Käännyt katedraalilta ja tiedät, että tämä katu kaartuu pian aukiolle, ja sieltä lähtee se pieni kahden talon väliin puristunut kuja jolta pääset kivaan viinibaariin.
En tietenkään sano että minun tyylini matkustaa on kenenkään toisen tyyliä parempi. En pidä mieheni mieltymyksiä sen huonompina. Ne ovat hänen tyyliään ja minulla on omani.
Ja jokainen päivä tuo myös ne hienot hetket, jotka silottavat kitkat.
Löydän itseni usein hymyilemässä lempimuistoilleni reissuiltamme.
Kun kävelimme hämärässä Atlantinmeren aaltoihin ensimmäisen yhteisen matkamme ensimmäisenä iltana. Kun katselimme auringonlaskua viiniviljelmien keskellä Etelä-Afrikassa, kylmät valkoviinilasit käsissä helmeillen. Kun mies ojensi minulle Venetsiassa tuliaisruisleivän. Kun astuimme yhdessä ulos lumikimalteisten huippujen keskellä Aiguille du Midillä. Ne hetket tekevät matkan.
Miten teillä sujuu matkustus kumppaninne kanssa? Asettavatko erilaiset mieltymykset tai taloudelliset epäsuhdanteet haasteita?
Enää ei näy huippuja horisontissa.
Jätimme eilen alppikylätunnelmat taaksemme ja suhahdimme aivan toisenlaisiin maisemiin.
Nyt ollaan Burgundissa. Viinialueella.
Viime viikon teemana oli vaeltelu vuorilla, tällä viikolla tutustutaan viini- ja shampanjatiloihin. Burgundista matka jatkuu viikon lopulla kohti Reimsiä, joka on shampanja-alueen suuria keskuksia.
Puligny-Montrachetin valkoviinit kuuluvat lemppareihini. Odotan innolla vierailua tiloilla! :)
Myönnän, että ennen kuin mieheni tutustutti minut todella hyviin valkoviineihin, ei valkkari oikein uponnut. Olin aina enemmän punkku-tyyppiä. Huono valkoviini vain maistuu.... no, ehkä jokainen tuntee vertauksen "kissanpissalta". :P ^_^
Viime yön majapaikkamme Château de Bellecroix. Linnoissa voi yöpyä edullisestikin! :)
Otimme halvimman huoneen joka Bellecroixissa maksaa 98 euroa. Ei paha hinta näistä tunnelmista... Ihana paikka.
Kuvat ovat aamukävelyltäni linnan puutarhassa. Tänään paistaa taas aurinko neljän päivän sateen jälkeen! :)
Ja kun nyt viinialueella ollaan, niin pakko heittää päivän kysymyksenä; punkku vai valkkari? Vai kenties rosee? Vai ei viiniä ollenkaan, kiitos? :)
Chamonixissa sataa tänään.
Vuorten rinteitä, joilla viime päivät olemme samoilleet, ei edes näy.
Olen viettänyt aamupäivää blogin parissa. Nopeaksi tarkoitettu seurantapäivitys Kiehl'sin pigmenttiläiskäseerumista venyi venymistään, kunnes huomasin tekstin rönsyilevän C-vitamiinin vaikutuksista kosmetiikassa ihan muihin ajatuksiin. Ajatuksiin omasta naamasta.
Pohjalla vaikutti tämä kuva. Otin sen aamulla pigmenttiläiskien vertailukuvitusta varten.
Pysähdyin katsomaan kasvojani kameran ruudulla. No mutta.... näytänpäs minä tosiaankin... kulahtaneelta. Tuoltako minä näytän..? Juonteet silmien ympärillä piirtyivät tavallista syvempinä, silmänaluset pussittivat, läiskät naamalla erottuivat pikselin tarkkuudella. (En suosittele omien kasvokuvien zoomaamista.)
Ei siitä mihinkään pääse, neiti "Peter Pan". Ikääntyminen alkaa näkyä. Oikeasti. Et sinä karkuun pääse.
Henkinen kokemukseni tietynlaisesta anti-aikuisuudesta ja kommentit kuten "No ethän sinä vielä 3-kymppinen voi olla, voisit olla 25..!" pitävät yllä illuusiotani siitä, että olen ikuinen babyface ja pystyn jotenkin huijaamaan ajan viisareita.
Illuusio alkaa vuosi vuodelta karista. Ei tässä ole kuin viisi vuotta siihen kun täytät 40, missie. Sinä olet kohta keski-ikäinen. Älä luulekaan, että joku vielä viiden vuoden kuluttua luulee sinua 2-kymppiseksi. Tahti kiristyy koko ajan. Jos ikääntymisen merkit ennen ilmestyivät hitaammin, nyt niitä tulee tuplasti joka vuosi. Biologiaa ei voi huijata. Sori vaan, "Forever Young."
Olen tarkkaillut paljon äitiäni. Meillä on saman tyyppiset kasvot ja luusto. Äidilläni on aina ollut selvät silmäpussit, jo nuoruudessa, mutta minulla ei. Minulla taas on pigmenttiläiskiä jo nyt 3-kymppisenä, äidillä ei 6-kymppisenäkään. Kaikki ei siis ole tietenkään perinnöllistä.
Mutta viime aikoina olen pannut merkille, että kyllä vain kummasti on alkanut silmien alla erottua pussia yhä vain säännöllisemmin. Eikä pelkästään enää aamuisin, jolloin naama on yleensä muutenkin turvonnut. Alanko kuitenkin ikääntyä samaa polkua kuin äitini..? Ehkä minullakin on silmien alla pysyvät rinkulat 30 vuoden päästä..?
Kaksi vuotta sitten pohdiskelin samoja asioita Face-Off -kirjoituksessani.
"Näytän väsyneeltä. Todella, todella väsyneeltä. Ja korvissani kaikuvat Biothermin mainoksen sanat, 'Häivytä väsymyksen merkit – ennenkuin ne muuttuvat ikääntymisen merkeiksi.' Onko tämä nyt sitten vihdoin sellaista väsymystä, joka ei haihdukaan enää nukkumalla kunnon yöunet? Onko tämä sitä väsymystä, joka kertoo että ihoni ja kasvoni ovat tosiaankin eläneet jo kolmekymmentäkolme vuotta?"
Niinpä. Sitä väsymystä se taitaa olla.
No, kauhaistaan mukaan vähän huumoria ettei mene liian vakavaksi. :) Asiat voisivat kai olla paljon huonomminkin.... :D
Klikkasin aamunaamakuvani päälle HDR-filtterin. Booom. Oli kuin aikakone olisi vanhentanut kasvoni 10-20:lla vuodella.
...tai ehkäpä näyttäisin tältä juuri nyt jos olisin jäänyt tupakoitsijaksi...? Ken tietää... Mutta pelottavalta tuo kuva näyttää.
Eikä alkuperäinen kuva enää tunnu niin hirveän pahalta. ^_^
Lisää luettavaa ikääntymiseen liittyvistä ajatuksista:
.
Loppukevennys.
Sillä, mistä kulmasta ja missä valaistuksessa kuvia ottaa, voi vaikuttaa tulokseen paljon... ;) Ja tuohan meikkikin tietysti oman, heh, etunsa. ^_^
Pigmenttiläiskä-seerumi jää omaksi jutukseen, jonka julkaisen myöhemmin illalla. Taidan nyt suunnata hotellin respaan kysymään olisiko heillä lainata sateenvarjoa... :)
*
P.S. Olin jo lähdössä ulos jutun julkaistuani kun yhtäkkiä säikähdin ja palasin tekemään tämän pee-ässän. Muistin, kuinka esimerkiksi tämän, lapsuuskuviani esitelleen postauksen kommenteissa joku kirjoitti, että on kamalaa kun tunnun kirjoittavan ulkonäkööni liittyvistä asioista sillä sävyllä, että lukijoiden pitäisi sitten olla kumoamassa väitteitäni joillain "No-et-sä-nyt-näytä-pahalta" -lohdutteluilla. Se kommentti tuntui todella ikävältä, enkä ollut sitä ennen tullut lainkaan ajatelleeksi, että joku saattaisi tulkita ulkonäköpohdintani tällä vivahteella.
Tajusin juuri äsken, että joku tuon lukijan kaltainen tyyppi varmaan näkee tämänkin postauksen sellaisena, ja säikähdin. Ulkonäköasiat ovat täysin subjektiivisia kokemuksia, ja minusta on mielenkiintoista pohtia omaa suhdettani ikääntyvään itseeni. Minun kokemukseni kulahtaneesta naamasta on varmasti jollekulle toiselle eri kokemus. :) Saanhan kirjoittaa omista kokemuksistani vilpittömästi, ilman että se tulkitaan huonona itsetuntona tai lohdutuksen tavoitteluna.
Tällä "Peter Panilla" on oikein hyvä itsetunto, läiskineen päivineen! :)
Kuvakertomus torstailta 17.7. Chamonix, Brévent-Flégère, Ranska.
Nousimme köysiratahissillä 2525 metrin korkeuteen Bréventille, josta patikoimme 4,5 tunnin matkan L'Indexille (2396 m) osin rinnettä traversaten, osin ylhäällä harjanteella kulkien, pysähtyen Lac Cornu-järvellä.
Maisemia isolla M:llä.
Välillä reitti oli pelkkää kiveä. Kyllä täällä on nilkat kovilla ja hyvät buutsit ehdoton varuste.
Tässä kohtaa jännitti eikä niin vähäsen. Tämä tässä on polku. Niin, ilman polkua. Pelkät kaiteet kalliossa ja alla monen sadan metrin pudotus. Siitä vain saapasta kallion koloihin sovittelemaan.
L'Indexin tuolihissillä mies ja minä erkanimme eri suuntiin. Minulla olisi kyllä voimat vielä mainiosti riittäneet (eikä se nivunenkaan särkenyt kuin ihan pientä säteilyä), mutta tässä vaiheessa päivää oli enää 1,5 tuntia alueen viimeisen hissin lähtöön alas. Mies halusi jatkaa matkaa Lac Blancille, mutta sieltä ei ole hissiyhteyksiä, ja on patikoitava koko matka alas laaksoon. Minun tahdillani tähän olisi mennyt sellaiset 5 tuntia vähintään, veikkaan.
Niinpä minä lähdin tuolihissillä alas ja mies jatkoi Blanc-järvelle.
Käpöstelin Chamonixin keskustan L'Atelier Caféhen suorittamaan yksinäistä après-walk'ia. Ostin vähän postikortteja seuraksi ja istuin paahtavassa auringossa joka sulatti jääpalat drinkistä ennenkuin ehdin edes tarttua lasiin. :) Hullua että jossain Ranskan Alpeilla voi olla näin kuuma vielä kuudelta illalla.
Tässä on päivän reitti, miehen jatkoreitti pisteviivalla.
Arvatkaas, kävi muuten niin että alas laaksoon päästyään miehelle selvisi, että viimeinen bussi reitin päätepisteestä takaisin 'Nixiin oli jo mennyt, ja hän löysi itsensä yksinään suljetun baarin ja jonkun luontokeskuksen kupeesta ei-niin-lähellä mitään asutusta. Paikalla ei ollut ketään. Oli varmaan äijällä vähän hölmistynyt olo (ja mä ajattelin että onneksi en lähtenyt mukaan...) Siitä olisi ollut vielä aika lailla patikoitavaa lähimpään kylään nappaamaan taksi.
Istuessani après-walkilla tuli mieheltä kello 18:n jälkeen viesti, että voisinkohan mennä hotellille ja pyytää heitä tilaamaan taksin sinne huitsin nevadaan. Ja niin sitten tehtiin. Mies kotiutui Lac Blanc -retkeltään vihdoin joskus puoli kahdeksan maissa, pitkän taksimatkan köyhdyttämänä. Eikä järvi kuulema edes ollut kovin kummoinen...! ^_^ "No, ainakin sain liikuntaa", mies totesi.
Päivä päättyi juustofondue-illalliseen jolta ei puuttunut viihdettä minun tilatessani muka-kekseliäästi kasvisruoka-annoksen Assorted Season's Vegetables saadakseni jotain sopivaa dipattavaa juustoon. (Perinteisestihän fondueen kastetaan valkoista leipää, perunaa ja lihaa.) Assorted Season's Vegetables osoittautuikin kaikkea muuta kuin sopivaksi fondue-lisukkeeksi (yritäpä dipata esimerkiksi hernettä tai 3 millin kuutioksi leikattua kesäkurpitsaa fonduepadassa), joten päädyin kaapimaan juustokastiketta lautaselle.
Saattoi siinä yksi sun toinen naapuripöydän seurue kohotella kulmiaan naiselle, joka ei heidän silmissään ilmiselvästikään tiennyt mitään fonduen syömisestä! ^_^ Pokka meinasi itselläkin pettää juustorihmojen kanssa taistellessa. No, hyvää oli vaikkakin varmasti kaukana autenttisesta fondue-elämyksestä :D
Chamonix, miehen suussa tuttavallisemmin 'Nix. Tuttu laskettelijoille ja vuorikiipeilijöille. Jos ei laske tai kiipeä vuorta niin tuntee todennäköisesti ainakin Euroopan korkeimman vuoren, Mt. Blancin, jonka juurella Chamonix lepää.
Minä olen kaukana alpinistista.
Mutta nyt olen täällä! :)
Olen matkustellut Euroopassa aika paljon, ja useimmat paikat, uudetkin, tuntuvat aina jollain tapaa tutuilta. Eurooppalaisilta. Vanhoissa kaupungeissa on se tietty mukulakivinen ja keskiaikaisten rakennusten luoma tunnelma. Välimeren aurinkokohteissa turkoosi meri ja valkoiseksi kalkitut talot tuntuvat aina yhtä rakkailta - ja aina yhtä tutuilta. On reissussa mutta tavallaan "kotona" siinä ympäristössä.
Vuorien keskellä on toisin.
Olen Alppi-seudulla vasta kolmatta kertaa elämässäni. Tämä paikka tuntuu tuoreelta. Erilaiselta. En ole tottunut vuoriin, ja ne yllättävät joka kerta. Suomessa ei näe mitään tällaista, tunturit ovat kesyjä mäkiä jotka laiskasti polveilevat hädin tuskin havaittavia huippuja muodostaen.
Sveitsissä ja Ranskassa vuoret kohoavat silmissäni taivaan kanteen saakka. Jaksan hämmästellä niitä niska kenossa kuin pieni lapsi. Huudahtelen miehelleni kuin innostunut tenava iskälleen, "Katso, katso! Miten korkeita...!" Kuvat eivät kerro mitään. Jos olet nähnyt vain tunturit, oikea vuori salpaa henkesi.
Bussimatka Genevestä Chamonixiin kestää vain runsaan tunnin.
Siellä se alkaa häämöttää; Mt. Blancin massiivi.
Chamonixin kylä on kuin täydellinen postikortti-idylli. Astuessani bussista olin sokerihuurrettu ihastuksesta.
Etenin ehkä kymmenen askelta kerrallaan ja pysähdyin ottamaan kuvaa. Mies meni kaukana edellä. Hänelle 'Nix on jo tuttu.
"Hei, minähän olen ulkomailla!" :)
Genevekin tuntui vain yhden aiemman vierailun perusteella tutulta, mutta Chamonix.... Uusi maailma!
Kylän keskellä patsaaksi ikuistetut muinaiset alpinistit katsovat kohti Blancin huippua.
'Nix by night.
Aiguille du Midi, 3842 metrin korkeudessa. Sinne suuntaamme lauantaina.
Mutta tänään kohteena on Le Brévent, 2525 m, josta patikoimme Lac Noirsin ja Lac Cornun järville ja allekirjoittaneen voimien puitteissa aina La Blancin jäätikköjärvelle. Nivuseni ei valitettavasti vaikutakaan täysin toipuneelta Kevon jäljiltä ja alkoi eilen jälleen osoittaa rasittumisen merkkejä. (Kiitos muuten eräälle lukijalle joka otit minuun yhteyttä tuon nivus-jutun tiimoilta, luin viestisi mutta en ole ehtinyt vielä vastaamaan. On minulla sympaattisia lukijoita kun huolehtivat terveydestäni..! <3)
'Nix kuittaa tältä aamulta. Nyt eväät kasaan ja kohti vuorta! :) Täällä ei ole ainakaan hyttysiä! ^_^
En muuten tiedä jännittääkö minua enemmän nivuseni kesto vai nuo köysiradat kopperoineen.... Toiset nauttivat köysiratakyydeistä, minut ne liimaavat ahdistuneena kopin seinään ja jokainen nytkäys lennättää pulssin kattoon...
Eli erään vaellusretken tarina heinäkuisessa Lapissa.
Matka Rovaniemeltä Karigasniemelle vei laskettua kauemmin, kun naiselle eivät kelvanneet matkan lounaspaikkojen tarjonnat (lihaa, lihaa ja lihaa, ja Ivalon hotellissa viimein kalakeittoa – eli yhtä kuin perunaa ja seassa muutama orpo lohisattuma).
Neljäs pysähdyspaikka Inarin Kultahovissa toi toivotun tuloksen, ja kauniisti tarjoiltu siika alkuruoaksi nautitun kermaisen savulohisalaatin kera voitti matkalla kohdattujen lounasbuffetien väsyneet laaritarjokkaat 6-0. Kultahovin lounaasta sai vielä pulittaa vaivaiset 2 euroa enemmän kuin huoltamoiden buffasta. Tällaiset pienet asiat tuovat niitä kultareunuksia arkeen. :)
MAANANTAI:
Sulaoja – Ruktajärvi – Geavvogeasláttu.
Vaellusmatka 15 km.
Saavuimme Sulaojan parkkipaikalle vihdoin viiden jälkeen, ja saimme heti ensimakua ”räkästä” avatessamme auton ovet. Pikainen vaatteidenvaihto ahnaasti inisevän ötökkäparven keskellä, Offit ja Autanit hipiään ja kohti Ruktajärveä.
Joskus sateestakin voi olla kiitollinen, ja sitä me olimme kun pisarat alkoivat ropista Luomusjärvien välistä harjua kulkiessamme. Sade piti ötökät loitolla ja toi kaivatun raikastuksen helteen hiostamaan olotilaan. En vaivautunut edes vetämään kuoritakkia päälle.
Saavuimme päivän kohteeseen Geavvogeasláttu'lle yhdeksän maissa. Teltta pystyyn ja iltaruoka tulelle. Yritin urheasti istua nuotiolla toisen Geavvolla yöpyvän porukan seurassa, mutta hyttyset eivät antaneet armoa. Mies ei vaikuttanut sen halukkaammalta antautua ötököiden iltapalaksi. Saatuamme murkinat masuun vetäydyimme telttaan, jonka onnistuimme pitämään täysin hyttysvapaana. Asetuin makuulle ja kuuntelin teltan kattoon lyövää tasaista ropinaa. ”Alkoi ilmeisesti taas sataa,” sanoin vielä ulkopuolella olevalle miehelle. ”Ei alkanut”, kuului ulkoa. ”Ropina kuuluu ötököistä.”
Hyttyssade. Miten absurdia.
Nukahdin tähän ajatukseen.
TIISTAI:
Geavvogeasláttu – Suohpásája – Fiellogahjohka.
Vaellusmatka 15 km.
Mies oli aamulla pahalla tuulella. ”Lähdetäänkö saman tien takaisin?” hän kysyi herättyään kuumuuden hiostamassa teltassa hikikarpaloiden pisaroidessa otsalla, itsepintaisen ininän odottaessa ulkopuolella.
En välittänyt miehen murinasta sillä tiesin että se menee pian ohi. Söimme aamiaisen teltassa ja suoritin hyttysmyrkky- & aurinkosuojavoitelut hiestä kiiltävälle iholle. Lähdimme matkaan auringon paahteessa. Toinen porukka tiesi kertoa, että Kevolla oli edellisenä päivänä mitattu Suomen lämpöennätys. Täällä sitä ollaan, Suomen pohjoisimmassa kolkassa, joka juuri tällä viikolla sattuu olemaan myös se maan kuumin kolkka.
Ylemmäs puuttomammille seuduille päästyä eivät öttiäiset enää niin kiusanneet, ja vaellus Suohpásájan taukopaikalle sujui miellyttävissä tunnelmissa. Miehenkin mieliala odotetusti koheni. Suohpásájalla tankattiin energiavarastot ja matka jatkui kohti reitin kohokohtia; Kevon kanjonin päästä avautuvaa näkymää ja Fiellun putousta, joka olisi sen yön leiripaikkamme.
Lähestyessämme Fiellua alkoivat allekirjoittaneen voimat siltä päivältä hiipua, ja viimeinen kilometri jyrkkää laskeutumista mäkäräparven sumentaessa näköä tuntui loputtomalta. Väsyneet nilkat nuljuivat ja askel painoi. Keskityin ajatukseen kohta edessäni höyryävästä kaakaomukillisesta.
Mies oli kulkenut päivän shortseissa - idea, jonka hän myönsi erittäin huonoksi ennakoinniksi, ja sääret olivat Fiellulle päästyä sen näköiset. Puremien keskellä erottui sentään vielä joitain alueita tervettä ihoa.
Fiellun turvetuvan viileydessä joimme kaakaota ja annoimme pulssin tasaantua. Tai minä annoin, miehelle 15 kilsan päivätahti olisi ilman hyönteisten tuomaa lisähaastetta kevyttä reippailua. En antanut tämän masentaa, en ollut tullut tunturiin todistaakseni kunnostani jotain mikä ei ole realistista.
Nilkkojen pakotuksen vähän hellitettyä ja saatuamme kroppamme ravittua uskaltauduimme ötökkäpilvien läpi pulahtamaan putoukseen. Hien ja hyönteiskarkotteiden liuetessa vilpoisaan veteen ei pari lisäpaukamaa enää tuntunut missään. Onnen tunne oli valtava kun vedin teltan vetoketjun kiinni ja vajosin retkipatjalleni. Aurinko oli jäänyt kalliorinteen taakse ja teltta viileni nopeasti. Luin muutaman sivun kirjaa kunnes silmäluomeni muuttuivat raskaiksi. Tunsin särkevien lihasteni antavan periksi, rentoutuvan. Kaikki mitä rakastin jäi rinnalleni kun nukahdin.
KESKIVIIKKO:
Fiellogahjohka – Kuivi.
Vaellusmatka: 13 km.
Päivä alkoi hengästyttävällä nousulla ylös Fiellogahjohka-joelta. Bodosroadjá-tunturin kohdalla käännyimme pois Kevon kanjonia seuraavalta reitiltä Kuiville päin. Kevon klassinen reitti kulkee Kevojokea seuraten Kenesjärvelle, mutta me tekisimme Kuivin kautta rengaslenkin joka toisi meidät takaisin autolle. Pituutta tälle reitille kertyy 78,5 km.
Aurinko porotti jälleen kuumasti mutta pieni tuulenvire helpotti oloa ja piti pahimmat ötökkähyökkäykset siedettävällä tasolla. Fiellun ja Kuivin välillä ei ole varsinaisia taukopaikkoja ja lounas valmistui varpujen keskellä. Söimme melkein joka päivä lämpimän, keitetyn ruoan sekä päivällä että illalla, ei mitään myslipatukkalounaita näille eräilijöille.
Vaikka päivän reitti kulki pääosin tasaisessa maastossa, olivat jalkani vielä tiistain jäljiltä niin puhki että 13 kilometriä oli mitä sopivin etäisyys taitettavaksi niillä voimilla. Mies olisi kovasti ollut lähdössä vielä huiputtamaan Guivin tunturin (8 km edestakaisin) mutta minulle loppupäivän ohjelmaksi sopi mainiosti chillaaminen Kuivin autiotuvalla. Emme nähneet Bodosroadjálta kääntymisen jälkeen muita ihmisiä ja saimme autiotuvan ihan itsellemme.
Minua ympäröi kaunis maisema ja voimakas hyvän olon tunne. Juuri näiden tunteiden vuoksi ihmiset kai tulevat tunturiin, Lappiin, tai luontoon ylipäänsä. Kokemus siitä, että on yksin tällaisen kauneuden keskellä, kaukana sivilisaation kohinasta. Minä pidän siitä.
Reitistä riippuen matkalla törmää tasaisin väliajoin muihin vaeltajiin, ja on mielenkiintoista tarkkailla mitä tuntemuksia tämä itsessä herättää. Muiden kohtaaminen palauttaa mielen "normielämään" turvallisine rakenteineen. Kun olet yksin jylhän luonnon keskellä, jotenkin irtaannut ja etäännyt kaikesta. Se klassinen itsensä pieneksi kokemisen tunne. Vaikka se on vain hetkellistä, se on hyvä ja erilainen tunne.
Sinä iltana nukahdin jo ennen kymmentä.
[vimeo 100647403 w=650 h=366]
TORSTAI:
Kuivi – Akukammi – Njavgoaivi.
Vaellusmatka 17,5 km.
Heräsin perusteellisen levänneenä ja uutta voimaa täynnä. Päivästä tulisi viikon helteisin, mutta kaikeksi onneksi myös tuulisin. Lähdimme painamaan tuulta vasten kohti Akukammia, ja olo oli mielettömän hyvä. Tuuli oli voimakas mutta lämmin, ja piti hien ja ötökät loitolla. Loistavaa. Tunsin hymyn kareilevan huulillani kulkiessani.
Tauko Akukammillakin oli täydellinen. Nautimme lounasta turvemajan autuaassa viileydessä ja latasimme akkuja runsaan tunnin, majan vieraskirjaa lukien.
Kuivilta lähdettyä oikeassa nivusessani oli alkanut tuntua pientä rasitusta. Matkan jatkuessa Akukammilta tunne muuttui pikkuhiljaa säryksi. Njavgoaivia lähestyessä särky oli kasvanut kivuksi ja otin kiitollisena vastaan näyn puiden välistä pilkahtavasta autiotuvasta.
Njavgoaivin leiripaikka on todellinen idylli. Varvikosta nousevat vaivaiskoivut ovat kuin omenapuita ja niiden läpi siivilöityvä valo luo paikkaan aivan erityisen tunnelman. Mies oli samaa mieltä. Olimme kuin erämaan keskelle kasvaneessa satumaisessa omenapuutarhassa.
Tuuli oli laantunut mutta jaksoi vielä puhallella innokkaimmat ötökät pois peseytyessäni läheisessä lähteessä. Kylvyn raikastamana palasin valmistamaan illallista tupaan, jonka saimme jälleen kokonaan itsellemme. Emme nähneet koko päivänä yhtäkään ihmistä.
Minulla oli hyvä olo, mutta mies vaikutti rauhattomalta. Tuvassa oli kuulemma liian kuuma ja mies olisi halunnut jatkaa patikkaa eteenpäin ja yöpyä tunturissa. Minun nivuseni kuitenkin oli toista mieltä, ja mukavuudenhaluinen osa minussa oli varsin mielellään jäämässä yöksi tupaan. Jäämistä puolsi vielä retkikeittimessä ilmennyt vajaatoiminta – tuvassa voisimme valmistaa ruokaa ja keittää vettä kaasuliedellä.
Jäimme siis Njavgoaiville.
Aamuyöllä heräsin kuumuuden sekoittaman miehen kiukkuun. Kello oli 3 ja mies oli saanut tarpeekseen. Minulle esitettiin puoliksi ehdotus, puoliksi vaatimus lähteä jatkamaan matkaa nyt heti. Kipu nivusessani oli sitä luokkaa että pystyin hädin tuskin nostamaan jalkaani. Ei, en ollut lähdössä yöhön.
Mies riuhtaisi teltan mukaansa ja lähti ovet paukkuen pihalle. Kuulin vaimeaa kiroilua ja sitten ei-niin-vaimeaa karjuntaa. Olin vajoamassa takaisin uneen kun ovet paukkuivat jälleen. Miestä oli purtu teltan pystytyksessä niin, että hän oli aika lailla sekoamassa. Yön hetket tuntuvat kuumeiselta unelta. Selvästikään kuumuuden ja hyönteisten kiusaaman miehen aggressiota ei ainakaan vähentänyt se, että toinen oli vain jatkamassa laverilla uniaan samalla kun hän itse oli hajoamassa. Lopulta mies kanavoi raivonsa tuvan vieraskirjaan, pyysi anteeksi ja poistui telttaan.
Oven avausten yhteydessä tupaan pöllähtäneen tuoreen hyttysvahvistuksen ininä piti minut valveilla aamuun saakka.
PERJANTAI:
Njavgoaivi – Ruktajärvi – Sulaoja.
Vaellusmatka 18 km.
Tunnustelin aamulla oikeaa jalkaani. Pelkän laverilta nousun osoittauduttua huomattavan kivuliaaksi totesin, ettei polulle olisi mitään asiaa ilman särkylääkelatausta. Otin Buranan ja odotin kahdeksaan, jolloin meidän oli määrä herätä. Kävin kurkkaamassa pihalle. Teltasta ei kuulunut mitään. Annetaan miesraukan nukkua, ajattelin.
Mies kuitenkin heräsi pian kahdeksan jälkeen ja ilmestyi tupaan aamuyötä lauhkeampana otuksena. Olimme kummatkin yhtä mieltä siitä, että emme enää jäisi maastoon seuraavaksi yöksi, mikäli jalkani vain sallisi etenemisen Sulaojalle ja autolle saakka. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme yöpyneet Luopmosjohkalla 2 kilometrin päässä Sulaojalta ja ajelleet Rovaniemelle lauantaina.
Buranan voimin lähdin hitaasti mutta tarmokkaasti reitille. Taival alkoi ukkosen ja miedon sadekuuron saattelemana. Tänään ei ollut tuulesta tietoakaan ja seisova ilma painoi ympärillä kuin kostea vaippa. Ötököiden määrän voitte päätellä.
Särkylääke vaimensi nivusen kivun ja reitin alkupuoli taittui olosuhteet huomioon ottaen yllättävän mukavasti ja ripeästi. Saavuimme Ruktajärvelle jo puolilta päivin. Minulla ei ollut vielä nälkä, ja päätin syödä lounas-Minihiilarini vasta reitin harju-osuudella. Tein sen virheen, että en valmistellut leipää Ruktajärven tuvassa. Kyllä kadutti tuntia myöhemmin.
Luomusjärvien kohdalla särkylääkkeen tehot olivat jääneet toiseksi nivusessa kasvavalle kivulle, ja räkkä oli saavuttanut täydet mittasuhteensa. Minun oli saatava ruokaa. Ei auttanut muu kuin pysähtyä syömään ja syötäväksi.
Mies huitoi ympärilläni kartalla minun levitellessä maahan leipiä, juustoa ja tonnikalaa. Kämmenselät verenimijöitä täynnä pilkoin retkiveitselläni Koskenlaskijaa, yrittäen jokaisella hengenvedolla olla vetämättä siipiveikkoa keuhkoihin. En tiedä voiko tunturiin osua absurdimpaa näkyä kuin minkä meidän asetelmamme tarjosi tuona perjantai-iltapäivänä. Onnettoman näköinen mies viuhtoo kartalla maassa istuvaa sadattelevaa naista joka kokoaa polulta suuhunsa tonnikalaleivän paloja naama lisääntyvillä paukamilla, yrittäen niellä enemmän evästä kuin hyttystä.
Sillä hetkellä päässäni oli tämä ajatus; jos kumppanisi rakastaa ja auttaa sinua tällaisella hetkellä, kun istut avuttomana maassa kasvot hien, kiukun ja puremien rumentamina, taistellessasi itsepäisesti typerän kerrosvoileipäidean kanssa (”mikset vain vedä sitä leipää naamaan sellaisenaan ja juustoa ja tonnikalaa pakkauksistaan??”), niin silloin sinulla on elämänkumppani joka todennäköisesti oikeasti kestää rinnallasi.
Jos olisin ollut 5 enkä 35, olisin varmasti alkanut itkeä. Silloin koin samantapaisen hulluuden napsahduksen kuin mies edellisenä yönä, ja lähdin leivästä selvittyäni eteenpäin kuntoni huomioon ottaen yli-inhimillisellä vauhdilla, jota mies jälkeenpäin kuvaili ”laukkaamiseksi”. Käsivarteni, kämmeneni, otsani, korvani, reiteni…. Täynnä hyönteistä. Hellittämätön ininä korvissa. Uskokaa pois; vaikka liioittelun tehokeinoon välillä sorrunkin, tällä kertaa kuvaus on vailla lisämausteita. Adrenaliini vaimensi jalkani kivun. Halusin vain pois siitä hetkestä.
”Laukattuani” tunnin voimani ehtyivät. Mies siirtyi edelleni. Etenimme vaitonaisina.
Pahin räkkäalue jäi taakse ja aloimme olla voiton puolella. Sitten kipu jalassa otti vallan. Olimme enää kahden kilometrin päässä Sulaojalta kun nivunen ilmoitti, ettei se aikonut enää sietää tällaista peliä. Sille ei kuitenkaan jätetty vaihtoehtoa. Otin jälleen särkylääkkeen ja toivoin, etteivät pakkotoimenpiteet johtaisi nivusen suuremman luokan tulehdukseen. Sain käyttää kävelysauvaa ja kaikkia voimiani selvitäkseni ylämäistä. Viimeiseen kahteen kilometriin meni melkein tunti.
Kello 16 saavutimme vihdoin Sulaojan parkkipaikan tummien sadepilvien kasaantuessa taivaalla ja jyrähdysten kaikuessa jossain kauempana. Kohta tulisi vettä ja kunnolla.
Pian olimme autossa ja matkalla kohti Rovaniemeä. Inarin kohdalla ukkoskuuro saavutti meidät. Katsoimme tuulilasin läpi taivasta lävistäviä salamia ja totesimme, että ajoitus Kevolta poistumiseen oli sangen hyvä.
Rovaniemelle saapui illalla hyväntuulinen pariskunta. Päivän kivut ja taistot olivat ajomatkalla sulaneet pienemmäksi harmiksi. Tokihan jo reissuun lähtiessä oli tiedossa, että edessä olisi ötökkää jos toista, ja rasitusvammatkin kuuluvat asiaan. Kilpisjärvellä se oli polvi, täällä nivunen.
Suihku, shampoo ja hyvä ruoka päättivät vaellusviikon raukean tyytyväiseen tunnelmaan. Vielä keskiyöllä herkuttelimme sisareni valmistamalla uunituoreella mustikkakukolla ja kookosjäätelöllä, vähähiilihdraattisilla tietenkin, eikä haitannut yhtään vaikka masuja pingotti ylensyönti päiden painuessa aamuyöstä tyynyyn. Se ähky oli hyvin ansaittu!
Kiitos Lappi. Me näemme varmasti jälleen.
.
P.S. Nivuseni on toipunut. ;)
