Luukun 8 muisto tulee lapsuudesta.
Voi sitä ilon hetkeä kun sain ihkaensimmäisen oikean My Little Ponyni..!
Vuotta en muista mutta sen on täytynyt olla joulu 1986 tai 1987 jolloin olin ala-asteen ensimmäisellä tai toisella luokalla. Mielestäni My Little Pony -lelut saapuivat Suomeen vasta vuonna 1986. Meidän perheessä ei leikitty trendileluilla ja minun on vaikea ylipäänsä muistaa millä olin leikkinyt ennen poneja - Barbie-tyttö en ollut koskaan.
Kohtasin poneja ensimmäisen kerran koulussa lelupäivinä. Kerran viikossa oli päivä jolloin sai tuoda kouluun mukanaan lelun, ja niiden kanssa kokoonnuttiin liikuntasaliin leikkimään. Melkein kaikilla kavereillani oli poneja eikä mennyt kauaakaan kun minäkin ihastuin niihin. Ensimmäinen poni jonka muistan ja joka jäi mieleeni oli luokkakaverini kouluun tuoma Baby Firefly.
Oma ensimmäinen ponini oli Baby Blossom. Annoin sille sen pakkauksessa olleen suomenkielisen nimen - Nuppu. Siihen aikaan My Little Ponien pakkauksissa oli suomenkieliset tekstit ja ponien nimet oli suomennettu.
Huomatkaa Nupun moitteettomassa kunnosa olevat alkuperäiset, tehdasvalmisteiset kiharat..! Poni on 32 vuotta vanha ja sillä on leikitty hartaasti - ja silti se näyttää lähes uudelta! Pidin poneistani äärettömän hyvää huolta. En lapsena koskaan voinut ymmärtää niitä lapsia jotka leikkelivät saksilla nukkiensa ja poniensa hiuksia ja harjoja.
Nupun kanssa perheen muodostivat kaveriltani lahjaksi saama äiti-Hertta ja pikkusiskoni poni Kuutamoinen. Pitkään meillä oli vain nämä kolme ponia. Niillä oli koti olohuoneen ikkunalaudalla. Valmistin niille tuolit ja pöydän viilipurkeista; nojatuoli valmistui kätevästi leikkaamalla aukko viilipurkin kylkeen ja vuoraamalla purkki kankaalla - ponille sopiva "nojatuoli" ^_^
Hertta paljastui myöhemmin harvinaiseksi Kreikassa valmistetuksi versioksi Peachy-ponista ja on nukkavierusta ulkonäöstään huolimatta kokoelmani arvokkain ja harvinaisin poni <3
Voi, tämä oli ehkä oma suosikkiluukkuni, voisin jäädä fiilistelemään näitä pikkuisia vielä monen muiston verran. En tiedä mitään rakkaampaa materia-asiaa jonka omistaisin. Kun minulta kysytään, mitä tavaroita pelastaisin tulipalosta jos olisi aikaa pelastaa vain yksi asia, olisi todella vaikea päättää valokuva-albumien ja ponien välillä. Mutta todennäköisesti pelastaisin ponit.
Luukun 7 muisto liittyy musiikkiin.
Kesä 2008. Suuresti fanittamani Mike Patton saapui konsertoimaan Ilosaarirockiin Mondo Cane -projektinsa kanssa. Patton kuuluu Chris Cornellin ohella elämäni tärkeimpiin artisteihin, heppu on puhdasta kultaa.
Kuva: Luke Skyworcel / Wikimedia
Olen saanut nähdä Pattonin livenä vain Faith No Moren riveissä ja Mondo Canen keikka olisi houkuttanut enemmän kuin ihan vähän.
En kuitenkaan päässyt keikalle töiden takia, ja sain niellä harmini. (Tähän sopisi vähän voimakkaampi sana mutta jätetään se nyt joulukalenterin hengessä pois.) Olin töissä Ahvenanmaalla josta ei noin vain heilahdetakaan Joensuuhun yhdeksi illaksi tai päiväksi.
Purin pettymystäni vuolaasti kaikille jotka jaksoivat kuunnella.
Kun mieheni tuli käymään luonani Ahvenanmaalla, hänellä oli yllätys.
Hän istutti minut sohvalle, kattoi eteen viiniä ja herkkuja ja laittoi levyn DVD-soittimeen. Pian edessäni alkoi Mondo Canen konsertti. Mieheni oli etsinyt jostain netin syövereistä tallenteen kiertueen konsertista ja polttanut sen levylle - ja toi konsertin nyt luokseni. Kyllä Ilosaarirock-harmitus suli siinä aika lailla. <3
Parhaita lahjoja koskaan.
Kuva: Wikimedia
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Kuudennen luukun muisto vie meidät Suomen itsenäisyyspäivään vuoden taakse, ja rakkaaseen henkilöön, Yhdysvalloissa asuneeseen tätiini Irmeliin.
Äidilläni oli kaksi vanhempaa sisarta jotka muuttivat Yhdysvaltoihin äitini ollessa vielä pikku tyttö. Hän ei koskaan tutustunut sisariinsa sillä läheisyydellä mitä yhdessä - tai edes samassa maassa - asuvat sisaret tavallisesti kokevat. Sisaret olivat äidille "kirjesisaria", he pitivät yhteyttä ennen kaikkea perinteisen etanapostin välityksellä.
Me äidin lapset tustuimme tietysti näihin kaukaisiin sukulaisiin vieläkin vähemmän. Lapsena näin Amerikan tädit vain kaksi kertaa. Vanhempi heistä siirtyi ajasta ikuisuuteen ennenkuin ehdin tavata häntä aikuisiällä.
Irmeli, nuorempi Amerikan tädeistä, vieraili Suomessa 2010-luvulla muutamia kertoja lastensa ja lastenlastensa kanssa kunnes hänen terveytensä ei enää sallinut pitkiä lentomatkoja.
Vasta näiden vierailujen aikana aloin tutustua häneen. Etäinen, vain joulupaketeistaan tuttu täti paljastui lempeäksi ja viisaaksi naiseksi jonka seurassa huomasin viihtyväni. Hän oli jotenkin valtavan lämmin ihminen joka selvästi välitti perheestään enemmän kuin mistään muusta maailmassa.
Ehdimme vierailla Yhdysvalloissa Irmelin luona vuosina 2016 ja 2017. Viime vuonna vietimme hänen luonaan itsenäisyyspäivää. Kuvassa Irmeli ja äitini Finlandia Foundationin järjestämässä Suomi 100 vuotta -juhlassa.
Vierailulta jäi paljon mukavia ja hassujakin muistoja. Perhekokoontuminen Indianolan ranchilla, Irmeli ihmettelemässä miten jaksan ravata kosmetiikkaosastoilla, Irmelin huolella kokatut aamiaiset joita hän jaksoi valmistaa joka aamu terveydentilastaan huolimatta, kun seurasimme Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa Irmelin keittiössä läppäriltä. Yhteys pätki koko ajan mutta emme luovuttaneet.
Matkan viimeisenä päivänä kävimme syömässä Irmelin ja hänen tyttärensä, serkkuni Carolynin lempikahvilassa, Kneadersissa. Irmeli ei välittänyt hienoista ravintoloista. Hänen lempipaikkojaan olivat Chuck-A-Rama buffet-perheravintola tai yksinkertaiset leipomo-kahvilat. Kneadersissa söimme päivän keitot ja salaattia.
Irmeli oli ollut huolissaan kun ei ollut mielestään ostanut minulle tarpeeksi joululahjoja. Kneadersissa hän oli huomannut kun katsoin lahjatavarahyllyssä hassua tonttuhattupäistä pöllöä. Rakastan pöllöjä. Syödessämme Irmeli ojensi minulle pussin jonka sisällä oli tuo pöllö. "Merry Christmas", hän sanoi. "Olen kovin harmissani kun en ole oikein keksinyt sinulle lahjoja mutta toivottavasti pidät tästä pöllöstä."
Se oli meidän viimeinen yhteinen hetkemme ennen kuin palasimme Suomeen.
Se oli myös viimeinen yhteinen hetkemme ylipäänsä.
Toukokuussa Irmeli nukkui pois.
Olen valtavan iloinen että minulla oli tilaisuus kaikkien etäisten vuosien jälkeen tulla läheisemmäksi tämän hienon naisen kanssa. Hän oli vaatimaton ja iloitsi yksinkertaisista asioista. Tärkeintä hänelle oli perhe ja läheisten hyvinvointi. Irmeli rakasti kirjoittamista eikä koskaan opetellut käyttämään Internetiä. Hän kirjoitti pitkiä kirjeitä viimeisiin päiviinsä asti. Vielä sairaalassa hän kirjoitti kiitoskortteja häntä tervehtimässä käyneille ystäville.
Toivottavasti saisin itsekin jättää samanlaisen jäljen itsestäni. Oli lahja saada tutustua häneen.
Viidennessä luukussa ollaan perinteisempien lahjojen linjalla. Tämä on yksi klassisimpia lahjoja etenkin jouluisin, luulen että jokainen on joskus saanut tällaiset. :)
Mutta nämä eivät olekaan mitkä tahansa villasukat. Ne ovat esimieheni kutomat villasukat. Kuinka moni voi sanoa lämmittävänsä jalkojaan esimiehen kutomissa sukissa? :) <3
Sain sukat lahjaksi täyttäessäni 26 vuotta. (Tuntuu hellyttävältä että olen ollut joskus 26..!) Kutsuin juhliin koko työkaveriporukkani, esimieheni mukaanlukien. En tiennyt että hän harrastaa neulomista, ja olin varsin otettu saadessani häneltä nämä sukat. Hyvin ovat palvelleet! :)
Kyseisiin juhliin liittyy muitakin ihania lahjoja ja muistoja joista yksi on niin omaa luokkaansa että myös sille on paikka tässä joulukalenterissa.
Keneltä te olette saaneet tärkeimmät, rakkaimmat tai muuten vain parhaat villasukkanne? :)
Luukun 4 muisto liittyy lahjaan jota minulla ei enää ole.
Eräänä jouluna kauan sitten, ollessani vielä opiskelija, sain perheeni jäseniltä erittäin mielenkiintoisen lahjan. Kukin heistä oli kirjoittanut minulle tarinan, pienen novellin, minusta. Tarinat olivat kaikki hyvin erilaisia ja niille oli yhteistä ainoastaan se että niissä olin päähenkilönä minä, Sanni.
Kuva: Non Vang / Unsplash
Muistan kuinka säästin tarinat joulun yli saadakseni lukea ne yksin rauhassa joululoman jälkeen. Luin ne opiskelija-asuntolani sohvalla. Muistan asuntolan seinät, sohvan allani, sen että olin yksin ja että tarinat vaikuttivat minuun syvästi.
Mutta tarinoiden tarkkaa sisältöä en muista, enkä voi palauttaa niitä mieleeni. Koska kadotin tarinat enkä ole lukenut niitä sen joulun jälkeen, 17 vuotta sitten. Tämä on kenties ainoa näin tärkeä ja muistorikas lahja jonka oikeasti olen onnistunut hävittämään. (Vähemmän tärkeiden lahjojen katoamista ei muista koska itse lahjat ja niiden vastaanottaminenkin ovat haihtuneet mielestä...)
Muistan tarinoista ainoastaan sen, että yhdessä oli Stephen-King'mäinen kauhuteema ja yhdessä jokin filosofisempi kertomus, "kasvutarina". Jokaisessa kuului sen kirjoittaneen perheen jäsenen ääni. Niistä saattoi myös nähdä ja päätellä jotain heidän suhteestaan minuun.
Aina välillä mietin näitä kertomuksia ja toivoisin, että saisin lukea ne uudestaan.
Moniin hienoihin asioihin ja tilanteisiin pätee se, ettei niitä tarvitse tai voikaan konkreettisesti omistaa, riittää että ne ovat muistoissa. Tämän lahjan kohdalla on toisin, olisi niin kiva löytää nämä tarinat vielä joskus.
Luukun 3 muisto tulee Barcelonasta.
Olen reissannut jonkin verran Couchsurfing-periaatteella. Syksyn 2012 matkalla Couchsurfing-isäntänäni toimi Barcelonassa it-alan oravanpyörästä vapaan taiteilijan elämään heittäytynyt mies, Luis.
Luis asuu kattohuoneistossa kissansa kanssa ja maalaa. Ennen kaikkea itselleen ja silloin kun siltä tuntuu. Välillä hän ei maalaa pitkiin aikoihin. Luis on oman tiensä kulkija ja valikoidusti erakko, Couchsurfing on hänen tapansa harrastaa sosiaalisuutta. Luisin valinta jättää entisen it-elämänsä hamsterinpyörä ja toteuttaa sisäistä taidemaalariaan herätti minussa arvostusta, ja hänen persoonansa uteliaisuutta.
Kun tulin Luisin vieraaksi, hän sanoi melkein heti että haluaisi maalata minut. Olin otettu. Kukaan ei ole koskaan tehnyt muotokuvaani.
Kuusi vuotta myöhemmin muotokuva on asuntoni seinällä keraamisen hevosen vieressä. Vakava ja mietteliäs Sanni. Kuva saa minutkin mietteliääksi. Kuvittelen olevani useimmiten ulospäin hymyilevä ja iloinen, mutta Luis on nähnyt vakavan ja surullisenkin puoleni. "Kuvissani on aina melankoliaa", hän sanoi. "Melankolia on kiinnostavampaa kuin hymyilevät kasvot."
Tapasin Luisin jälleen vuotta myöhemmin, ja hän halusi maalata minut uudestaan.
Olin yhä vakava.
Tämän päivän luukku tuntuu ehkä vähemmän iloiselta koska muotokuvani ovat niin vakavia. Mutta ilon vastakohtana on aina toinen puoli. Tämäkin nainen on minä.
Lahja kosketti minua syvästi.
Kiitos Luis.
Joulukalenteriluukun 2 muisto liittyy perheenjäseneeni.
Itsenäisyyspäivänä kahdeksan vuotta sitten kirjoitin blogiin tekstin sisarestani. Edessä oli tuolloin ensimmäinen joulu jolloin hän ei tullut kotiin. Sisareni lähti maailmalle heti lukion jälkeen ja matkusteli yli 10 vuotta ennenkuin palasi pysyvästi takaisin Suomeen.
Vuonna 2010 hän oli lähtenyt aivan erityislaatuiselle seikkailulle Etelä-Amerikkaan, kohteena syrjäiset seudut ja viidakkokylät joista osaan oli saatettu vetää sähköt vasta pari vuotta aikaisemmin. Puhelinta sisarellani ei ollut mukana eikä hän soitellut matkalta. Sähköpostia saatoimme saada kuukauden tai parin välein hänen käydessään jossain isossa kaupungissa jossa oli nettikahvila. Minulla oli ihan kamala ikävä häntä ja välillä huolikin, kun kuulimme hänestä niin harvoin.
Lahja sisareltani tämäkin
Joulukuussa kahdeksan vuotta sitten kirjoitin:
"Tiedän, että O on onnellisimmillaan maailmalla, mutta itsekkäästi silti kaipaan häntä tänne ja olen surullinen, etten näe häntä tänä jouluna. Joulu on aina merkinnyt minulle aikaa perheen kanssa. Jouluisin me kaikki olemme kokontuneet ja kertoilleet miten itse kunkin vuosi on mennyt. O:n kertomukset ovat aina olleet aivan erityisen mielenkiintoisia, jänniä ja erikoisia. Näemme O:ta niin harvoin, että tuntuu kuin hänen äänensäkin olisi joka kerta muuttunut erilaiseksi ja kokemusten karhentamaksi. Hän on kuin tuulen tuivertama aavikkopensas joka pyörii sisälle taloon tomuisena ja matkan rispaannuttamana, viipyy hetken ja lähtee taas seuraavan tuulen mukana.
Toivon, ettei minun tarvitse odottaa ensi jouluun ennenkuin kuin kuulen hänen käheän naurunsa taas."
Eikä minun tarvinnutkaan, vaikka jälleennäkemistä piti odottaa vielä kokonaiset kaksi vuotta. Tammikuussa 2011, syntymäpäivänäni, sain sisareltani puhelun. En ollut kuullut hänen ääntään vuoteen.
Olin töissä ja puhelin sattui soimaan juuri tauollani, se oli mieletön ajoitus.
Puhelin soi ja ruudulla luki "Tuntematon numero", niinkuin ei-älypuhelimissa usein tapasi lukea kun joku soitti ulkomaisesta numerosta. En meinannut uskoa todeksi kun linjan toisesta päästä kuului sisareni ääni: "Hyvää syntymäpäivää, Sanni!" Taisin pyllähtää taukohuoneen lattialle, olin niin hämmästynyt ja iloinen ja positiivisella tavalla järkyttynyt täysin odottamattomasta puhelusta. Sisareni soitti puhelinkopista ja hänellä oli varaa muutaman minuutin puheluun. Ne olivat ihan mahtavat minuutit.
Se oli parhaita syntymäpäivälahjoja koskaan.
Sanni ja sisaret
*
Karkkipäivän joulukalenterissa arvotaan jouluaattona paketti kosmetiikkaa. Paketin arvontaan saa osallistua joulukalenterin jokaisena päivänä. Osallistut jättämällä kommentin tähän postaukseen. Arvonnan säännöt ja kosmetiikkapaketin sisällön löydät täältä. Muistathan jättää GDPR:n mukaisen suostumuksen yhteystietojesi käyttöön.
Surullista. Teknologia harppoo eteenpäin ja elämästämme tulee sen ansiosta yhä helpompaa, mukavampaa ja yksinäisempää. Laitteet ja palvelut kehittyvät mahdollistaen kaiken haluamamme parilla näppäimen painalluksella samalla kun me ihmiset kehitymme poispäin toisistamme ja kohti yhä vain syvenevää suhdetta älyvimpaintemme kanssa sohvallamme.
Tulevaisuudessa yliarvostettua?
Elämme aikaa, jossa tapahtuu kaikkea hienoa ja edistyksellistä ja samalla täällä tapahtuu jotain joka vie meitä pois siitä mikä tekee meistä ihmisiä; sosiaalisuus, kohtaaminen, yhdessä olo.
Tuntuu että melkein kaikki tuotteet, palvelut, niiden "parannukset" ja laitteiden toiminnot rohkaisevat meitä suuntaan, jossa meidän tarvitsee kohdata mahdollisimman vähän muita ihmisiä ja nähdä mahdollisimman vähän vaivaa. Luottaa mahdollisimman paljon koneisiin ja teknologiaan.
Katsoin Diiliä. Minulle mainostetaan uutta älykodinkonetta, teknologia keittää minulle kahvit, kas näin, ohjelmoin kätevästi kahvinkeittimen keittämään kupin kuumaa ihan vain sohvaltani nostamatta persettäni, kyllä on mukavaa ja helppoa. Kun joku, tai jokin, vielä jaksaisi tuoda sen valmiin kupin keittiöstä olohuoneeseen.
Pankkipalvelut ovat jo aikaa sitten muuttaneet nettiin, ja moni muu perinteinen palvelu on pikkuhiljaa seuraamassa perässä. Ruokakassitkin tilataan netistä kotiovelle, miten olemmekaan täällä Suomessa vielä niin jäljessä tässä kehityksessä. Täällä vielä käydään ostamassa leipä ja maito oikeasta kaupasta.
Ostaessani eilen junalippua sain kuulla, että pian tämäkin inhimillisen kohtaamisen ja palveluhetken mahdollisuus kutistuu Tampereen rautatieasemalla olemattomiin. Tampereen, Suomen toiseksi suurimman kaupungin ja suuren junaliikenteen solmukohdan lipunmyynnistä vähenee henkilökunta vuodenvaihteessa kahteen ihmiseen. Kahteen.
"Kannattaa vain suosiolla alkaa tilaamaan lippunsa VR:n mobiilista", totesi myyjä väsyneesti. "Sieltä asiakkaiden halutaan ne ostavan."
Entä ne joilla ei ole älylaitetta? Suomessa elää edelleen tuhansia ihmisiä joilla ei ole eivätkä he halua käyttää älypuhelimia tai muita älylaitteita. Heidät marssitetaan automaateille. Tulen vihaiseksi! Voisivatko päättäjät edes odottaa että ennen mobiilinatiivi-sukupolvea syntynyt osa väestöä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen ennenkuin alkavat poistaa ihmisten mahdollisuuksia hoitaa asiansa myös ilman näitä laitteita?
Ja ennen kaikkea - onko tällainen kehitys oikeasti hyvästä? Mennä pois päin toisista ihmisistä?
Kone antaa nopeaa palvelua kellon ympäri ja hei mahtavaa, et ole riippuvainen minkään toimiston aukioloajoista etkä alttiina virkailijan huonolle päivälle.
Et ole myöskään alttiina kohtaamiselle, yhteydelle, toisen ihmisen hymylle, äänelle, tervehdykselle, lämmölle.
Palveluammatit näivettyvät pikkuhiljaa pois, tulevaisuus on it-nerojen, teknologiayritysten ja sovellusten kehittäjien jotka työskentelevät pyyteettömästi tehdäkseen elämästämme entistä vaivattomampaa, näppärämpää, nopeampaa ja yksinäisempää.
Kone auttaa sinua. Mutta vastaako se jos sanot, "Hei, hieno lumisade tänä aamuna." Kysyisikö se sinulta voiko se silittää koiraasi?" "Mikä sen nimi on? Meillä on shetlannin lammaskoira."
Kuvat: Sanni ja Unsplash
Tiedättehän viime vuosien trendi-ilmaisuihin kuuluvan "erityisherkän"?
Erityisherkkyydestä on puhuttu ja kirjoitettu paljon viime vuosina, ja yksi sun toinenkin on julistautunut erityisherkäksi. Sen trendikkyys on tuntunut olevan samaa luokkaa monen -ton-ilmiön kuten gluteenittomuuden ja maidon välttelyn kanssa, omia oireitaan kuten myös persoonallisuuden piirteitään halutaan selittää jollain. Niille halutaan antaa nimi.
Minua lehtijutut ja ulostulot erityisherkkyydestä eivät juuri kiinnostaneet, ilmiö tuntui kaukaiselta omassa elämässä kun en ole koskaan mieltänyt itse olevani 'herkkä' luonne. Olin ylimalkaisesti niputtanut herkkyyden mielessäni ominaisuudeksi, joka kuvastaa herkästi loukkaantuvia ja reagoivia ihmisiä, niitä jotka lapsena itkivät paljon ja olivat hiljaisia ja jopa vähän vetäytyviä. En siis ehkä oikein ollut edes tajunnut, mistä herkkyydessä on kysymys.
Kunnes oivalsin, että taidan olla itse sellainen - erityisherkkä.
Oivallus on tullut suosikkiblogeihini kuuluvan, Stressitohtori Sanna Leinon erityisherkkyyttä käsittelevien kirjoitusten kautta. Joo, se klassinen kokemus: "Hei, tässähän kuvaillaan minua...!"
"Tykkäät pohdiskella asioita ja syvennyt mielellään kiinnostuksen kohteisiisi. Olet aina ollut hyvä asettumaan toisten saappaisiin ja ymmärtämään muiden tunnetiloja. Pystyt usein intuitiivisesti tuntemaan, mitä missäkin tilanteessa kannattaisi tehdä. Kuormitut helposti, jos ympärilläsi on paljon ärsykkeitä tai olet huolestunut jostain. Tarvitset aikaa ja tilaa palautua sosiaalisista kanssakäymisistä."
Sitaatti on Leinon kirjoituksesta Erityisherkkyys - ja mitä tekemistä sillä on stressin kanssa? joka toi itselleni ratkaisevan oivalluksen herkkyydestä, oman kuormitukseni syistä ja miten persoonallisuuteni liittyy siihen.
"Erityisherkkyys ei ole jotain, jota voi mieltä jumppaamalla vähentää tai jonka olemassaolosta voisi itse päättää. Erityisherkkyyteen liittyy hermoston virittyneisyys ja sitä kautta myös herkkyys stressille. Erityisherkän hermosto virittyy helpommin erilaisista tekijöistä ja herkän mieli ja keho kuormittuvat helpommin kuin ei-herkän.
Kuormittumista aiheuttavat ärsykkeet voivat olla sisäisiä tai ulkoisia. Sisäisiä ärsykkeitä ovat esimerkiksi huolet ja suorituspaineet, kipu, nälkä tai vaikka voimakkaasti koetut tunteet. Ulkoisia ärsykkeitä taas voivat olla äänet, ihmiset ja tunnelmat, työtehtävät, kofeiini tai vaikka tavarapaljous." - Sanna Leino.
Tämä muodikkuudessaan jo lähes inflaation kokenut sana on muuan lääkärituttavani mielestä "ihan tarpeeton" ja hänen mielestään voisi mieluummin vain puhua yleisesti herkistä. "Toiset ovat herkkiä, en ymmärrä miksi herkkyyden sisälläkin pitää vielä lähteä erittelemään herkkyyden tasoja ja liittämään osan kohdalle ERITYIS-liitteitä."
Totta, minullekin on ihan sama millä nimellä ominaisuutta haluaa kutsua eikä minun tarvitse olla juuri ERITYISherkkä. Tärkeintä on, että olen tunnistanut jotain olennaista persoonallisuudestani. Se lisää itsetuntemusta ja auttaa itsensä ymmärtämisessä.
Amerikkalaisen psykologi ja psykoterapeutti Elaine Aronin mukaan 'erityisherkkyys' on jotain minkä voi erotella yleisestä herkkyydestä. Se on synnynnäinen hermostollinen ominaisuus, johon liittyy erityisen herkästi reagoiva hermojärjestelmä. Wikipedian määritelmän mukaan "erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin." Elaine Aron on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta alkaen ja hänen mukaansa noin joka viides on erityisherkkä. Juuri hän on luonut käsitteen 'erityisherkkä' (Highly sensitive person).
Oli nimitys mikä tahansa, tietty virittyneisyys erottaa minut ja tällä lailla herkät ihmiset ei-herkistä ihmisistä. Virittynyt. Se on hyvin kuvaava sana.
Ennen kuin ymmärsin olevani herkkä, ajattelin vain että olen tunteellinen ja voimakkaasti tunteva.
Liikutun herkästi ja aistin asioita vahvasti. Eläydyn helposti toisten ihmisten tunteisiin ja vaistoan eri tilanteiden pieniä nyansseja, tunnelmia ja ilmapiirejä. Saatan joutua valtavan tunneaallon valtaan vain katsoessani puistossa istuvaa pariskuntaa tai kadulla kävelevää koiraa. Toisista ihmisistä, ympäristöistä ja tilanteista säteilevä "energia" tuntuu minussa usein fyysisenä kokemuksena, esimerkiksi kaunis rakennus tai onnellinen ihminen saattaa tuntua kehossani lämpönä, kihelmöintinä tai puristavana tunteena.
Toisten ilot ja surut vaikuttavat minuun voimakkaasti. Jos joku kertoo minulle ikävän kuulumisen, saatan miettiä sitä vielä illallakin vaikka ihminen ei olisi minulle läheinen. Empatiakykyni on sellainen että en voi laittaa sitä pois päältä; en voi olla tuntematta toisen iloa tai murhetta. Se vaikuttaa minuun ja tunnetilaani, halusin tai en.
Tämä kaikki on tietysti myös kuormittavaa. Sitä käsittelee myös ylempänä mainitsemani Leinon kirjoitus.
Värit, valot, tuoksut ja äänet vaikuttavat minussa syvällä. Aistin tuoksuja väreinä ja näen erilaisia muotoja kuten taloja, peltoja, aitoja ja pensaita graafisina, visuaalisina kokonaisuuksina. Katson maisemaa tavalla, joka jäsentää sitä minulle koko ajan symmetrian ja harmonian ehdoilla. Nähdessäni erityisen harmonisen näkymän, koen voimakkaan kauneuden elämyksen ja tästä kumpuaa myös haluni jatkuvasti valokuvata ja ikuistaa näkemääni. Haluan tallettaa kauneutta.
Ja minä ajattelen paljon. Koko ajan. Asiat pitää käydä läpi tarkkaan ja syvällisesti. Pohdin lukemaani, näkemääni, omia ajatuksiani ja tunteitani. Toisten tunteita. Miksi he tekevät näin? Miksi itse reagoin siihen näin? Miksi muinaisessa Babyloniassa tehtiin näin...?
Kun ymmärtää, mistä omat voimakkaat tuntemukset johtuvat, on myös helpompi suhtautua siihen, miksi joku toinen ei tunne samoin. Miksi se toinen ei voi ymmärtää minua ja samaistua tuntemaani.
Joskus olen saattanut kokea turhautumisen, epäymmärryksen ja jopa suuttumuksen tunteita kun joku läheinen ei vain ymmärrä miksi teen tai toimin kuten toimin. Voimakas empatiani ja auttamisen tarpeeni voi näyttäytyä lässynä heikkoutena ja alttiuteni pysähtyä fiilistelemään erilaisia ärsykkeitä kuten valoa, värejä, ääniä ja tuoksuja voi olla toiselle superrasittavaa hidastelua. Puhumattakaan multitasking-tilanteiden aikaansaamasta stressistä ja tarpeestani pohtia "puhki" toiselle näennäisesti helppoa ja päivänselvää asiaa.
Ymmärtämällä toisen herkkyyttä synnynnäisenä piirteenä ja hermojärjestelmään liittyvänä ominaisuutena, voi puolin ja toisin ymmärtää toisen ihmisen toimintaa ja reaktioita paremmin ja suhtautua siihen rennommin ja lempeämmin.
Tunnistamalla oman herkkyytensä, voi siihen liittyviä ominaisuuksia valjastaa myös vahvuuksiksi.
Hyvä kirjoitus aiheesta on esimerkiksi tämä Sanna Leinon kirjoitus:
Erityisherkän neljä piirrettä ja vahvuutta
P.S. Yle Areenassa näytetään huomisesta alkaen uusintana viime keväänä tullut tiededokumentti Erityisherkät.
Kuvat: Sanni ja Unsplash
