Kulunut vuosi on ollut monella tapaa merkittävä elämässäni. Se on ollut raskaimpia vuosiani, sisältäen surua jota en pysty edes sanoittamaan, mutta samalla se on tuonut paljon hyvääkin. Ryhdyin viimein sanoista tekoihin monissa tärkeissä asioissa. Lepäsin ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Pysähdyin vihdoin oikeasti.
Mistä iloitsen kuluneessa vuodessa:
Luonnosta; sain toteuttaa haaveeni talvivaelluksesta Sveitsissä. Näin revontulet Lapin Lemmenjoella.
Työstä; minulla on mahdollisuus tehdä erilaisia töitä eri aloilla ja olen viimein ymmärtänyt, että en edes halua omistautua yhdelle alalle. Voin hyvin kun saan välillä tehdä jotain luovaa, välillä jotain mekaanista. Olen sekä yrittäjä että tavallinen työläinen. Osa kumpaakin tekee minut onnelliseksi.
Hidastamisesta; vaikka ulospäin ei ehkä vielä näy että vauhtini olisi hiipunut, tunnen hitauden sisälläni. Hitaus merkitsee luopumista liian korkeista standardeista, vääränlaisista menestyksen mittareista ja täydellisyyden tavoittelusta. Kyllä minä vieläkin haluan tehdä asiat tosi hyvin. Mutta haluan tehdä asioita laadukkaasti. Parhaita juttuja on ollut sisäistää, että teho ja volyymi ei aina ole laatua. Oma hyvinvointi on laatua.
Perheestä; perheeni on minulle raamit, kehys joka tukee, talon perustus joka on aina siellä. Nyt meitä on yksi enemmän ja saan lisätä alkavaan vuoteen uuden roolin pienokaisen tätinä. Minusta tulee osa hänen raamejaan.
Perhe <3
Haluan päättää vuoden tarinalla Leijasta. Tarinalla siitä, että ei pidä koskaan luovuttaa. Usko siihen mitä olet. Älä anna periksi huolelle, epävarmuudelle tai toisten mielipiteille. Usko siihen, että aina, aina voi yrittää uudestaan, vaikka tuntuisi kuinka tyhmältä.
"Jos yrittää juosta, eikä se auta, ja jos yrittää juosta ja heiluttaa, eikä se auta, ja jos yrittää juosta, heiluttaa ja hyppiä, eikä sekään auta, niin tiedä, että jos vielä juokset, heilutat, hypit ja huudat, se auttaa."
Lempeää uutta vuotta kaikille.
Tarina on Arnold Lobelin kirjasta Kurnu ja Loikka - Yksin ja kaksin. Kirja on rakkaimpiani ja olen saanut sen äidiltäni ollessani 4-vuotias.
Joulukalenterin viimeisessä luukussa julistetaan tämän vuoden kalenteriarvonnan voittaja.
Arvonnassa oli tänä vuonna mahdollisuus saada mukaan useampi "arpa", ja arvonta suoritettiin seuraavalla tavalla: kustakin luukusta (1-23) arvottiin ensin yksi henkilö = arpa, ja sitten näistä 23 arvasta arvottiin yksi voittaja. (Yhdellä henkilöllä todella kävi sellainen tuuri että hänellä oli loppuarvonnassa kaksi arpaa..!)
Onnettarena toimi sisareni, jolle annettiin ensin kunkin luukun kommenttien lukumäärä, joista hän valitsi sattumanvaraisesti numeron. Sitten hän valitsi voittajanumeron arpalipuista 1-23. Voitokas numero oli 18, ja sen numeron alla oli nimimerkki
Voittajaan on otettu yhteyttä :) Onnea Kristalli, toivottavasti saat voitosta paljon iloa :)
*
Olin miettinyt vielä yhden lahjamuiston jakamista aattopäivän luukussa. Se on kuvan suloinen poni <3
Minusta tuntuu, että jätän tämän luukun avaamisen ja lahjan tarinan kuitenkin odottamaan. Luukun tarina on sen verran henkilökohtainen. Sen aika tulee ehkä jonain päivänä. <3
Luukku 23 - space, the final frontier....
Tämä lahja...! <3 ^_^
Ainakin yksi lukijani - lahjan valmistanut ystäväni, todennäköisesti repeää tämän nostalgiatripin edessä...!
Tämän liikuttavan mahtavan askartelun on tehnyt samainen ihana ystäväni Mili jonka valmistamiin jouluherkkuihin tutustuimme luukussa 9. Starship Enterprise on niin vanha että en pysty muistamaan minä vuonna olen sen Mililtä saanut, mutta veikkaan varhaisteini-ikää.
Lahja on inside-läppä, sillä meillä oli Milin kanssa yhteen aikaan pieni Star Trek -vaihe (ja ei, trekkeri-nörteiksi emme tunnustaudu ^_^).
Milillä on aina ollut taito vangita erilaisten elämänvaiheidemme ja kausiemme juttuja humoristisiin lahjoihin, itse askarreltuihin kortteihin ja tietysti eeppisiin kirjevihkoihimme.
Tiesin kalenteria suunnitellessani heti että tämä lahja tulee yhteen luukkuun, ja säästin sen näihin viimeisiin päiviin ennen aattoa kun tiesin jo olevani Kuopiossa joulun vietossa. Starship Enterprise majailee täällä lapsuudenkodissani, vanhassa lapsuuden ajan huoneessani. Sitä katsellessa ei voi kuin hymyillä. Aikoinaan se on roikkunut katosta.
Mili, this one's for you :) Starship is still going strong ^_^
.
(Jos sinulla on tänä sunnuntaiaamuna sietokykyä 1990-luvun alun über-kitcshille electronicalle, laitan vielä loppuun kitsch-eurodance-klassikon vuodelta 1992: Starship Edelweiss. Minulla oli tämä biisi c-kasetilla ruttuisena nauhoitteena ja sen tahtiin on jorattu :) Video ei ehkä sovi niille jotka kaipaavat aatonaaton aamuunsa seesteistä harmoniaa...)
P.S. Sain eilen Milin joululahjan enkä mitenkään malttanut odottaa jouluaattoon vaan leikkasin autuaana iltapalaksi aimo viipaleen tämän vuotista maustekakkua..... <3
Luukku 22 on ilahduttanut syksyn aikana.
Minulla oli peruskoulussa hyvä ystävä. Kutsutaan häntä Elinaksi. Elina oli jännä tyyppi, voimakasluonteinen, todella persoonallinen ja omansalainen. "Oman tiensä kulkija", näin kai hänen tyylisiään kutsutaan. Hän ei välttämättä ollut sovinnainen sillä tavalla että ystävystyisi kaikkien kanssa, piti olla yhtä vahva tyyppi kuin hän, ja ehkä vähän erikoinenkin, että saattoi olla hänen vertaisensa. "Pärjätä" hänelle.
Minä viihdyin Elinan kanssa. Meillä oli ihan erilaiset jutut kuin minulla ja muilla ystävilläni. Elina ei kuulunut siihen isompaan kaveriporukkaan jossa muuten vietin aikaa etenkin yläasteella. Mutta Elinalla ja minulla oli aina omat juttumme, oma maailmamme. Asuimme lähekkäin ja Elinan luokse oli helppo mennä. Siellä oli kodikasta ja välitöntä, ei tarvinnut koreilla. Joskus tuntui että Elinan koti oli melkein kuin toinen kotini.
Etäännyimme yläasteen jälkeen, kuten käy monille kun aloitetaan opiskelut peruskoulun jälkeen. Elina muutti toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Elämämme lähtivät eri suuntiin. Yhteytemme kuitenkin säilyi ja näimme silloin tällöin. Harvakseltaan, mutta joka vuosi.
Elina perusti perheen ja minä päädyin Ahvenanmaalle. Tapasimme viimeisen kerran kun olin juuri muuttamassa Ahvenanmaalle. Saarelle muutettuani kävin vanhassa kotikaupungissani enää todella harvoin. Vaihtelimme Elinan kanssa joulukortteja. Ehkä saatoin kirjoittaa satunnaisen kirjeenkin.
Eräänä jouluna Elinan joulukorttia ei enää tullut.
Kuva: Giulia Bertelli
Olin vähän haikea ja ihmeissäni. Ehkä posti oli kadottanut kortin? En enää muista miksi emme käyttäneet sähköpostia, ehkä Elina ei ollut sähköposti-ihmisiä. Hän ei ollut kovin suuri tietotekniikan ystävä, sellaisena kuin hänet nuoruusvuosiltamme muistan. En myöskään muista miksi emme soitelleet. Ehkä soitinkin? Enkä saanut vastausta? En enää muista. Muistan vain, että kirjoitin Elinalle tuon joulun jälkeen ja kysyin kuulumisia. Varmistaakseni että Elina yhä oli siellä. En saanut vastausta.
En kuullut Elinasta sen jälkeen neljääntoista vuoteen. Kukaan vanhoista koulukavereistakaan ei tiennyt hänestä mitään. Tulkitsin, että Elina oli syystä tai toisesta valinnut päättää yhteydenpidon.
Sellaista elämä tietysti on. Ihmisiä tulee ja menee, kaikkia ei ole tarkoitus pitää. Ystävyydet voivat olla pidempiä ja lyhempiä pysäkkejä.
Ajattelin Elinaa usein. Mitä hänelle kuului, millaista elämää hän eli. Toivoin, että ehkä jonain päivänä vielä kohtaisimmekin.
Se päivä tapahtui tänä syksynä.
Eräänä päivänä näin blogini kommenttilaatikossa tutun nimen sähköpostiosoite-kentässä. Kommenttiinsa saa halutessaan jättää sähköpostiosoitteen, sen näen vain minä. Sydämessä ailahti. Elinan sukunimi ei ole ihan yleinen, ja kommentin sisällöstä saattoi päätellä, että sen jättäjä tunsi minut vuosien takaa. Siinä ei suoraan lukenut että sen kirjoittaja tervehtii minua ja sanoo, "Hei, tässä olen taas!", mutta sen saattoi nähdä rivien välistä. Kommentti oli juuri sellainen kuin Elinakin. Vähän salamyhkäinen.
Kuva: Dario Valenzuela
Mietin pari päivää, rohkenisinko laittaa viestiä sähköpostiosoitteeseen. Entä jos se olikin joku toinen Elina..?
Lopulta rohkaistuin. Ei se toinen varmasti loukkaantuisi jos olisikin väärä tyyppi.
Mutta se ei ollut väärä tyyppi. Se oli minun Elinani.
Nyt on puolentoista vuosikymmenen kuulumiset päivitetty. Olen niin iloinen.
Miksi Elina katosi 14 vuotta sitten? Mitä tapahtui?
Asiaan ei liittynyt mitään draamaa. Vain hukattu osoite ja uuni. Elinalla oli tuli leivinuunissa ja työntäessään sinne paperiroskia, kuten maalla usein tehdään, hän oli tullut tuikanneeksi joulukorttini kirjekuoren tuleen roskien mukana. Kuoressa oli osoitteeni. Elina oli yrittänyt soittaa minulle mutta numeroni oli eräästä vähemmän mukavasta syystä salainen monta vuotta. Elina ei tavoittanut minua.
Ja koska emme muutenkaan enää olleet läheisiä, yritykset löytää minut vain jäivät.
(Entä Facebook? En tiedä. Kaikki eivät käytä sitä.)
Sellaista elämä on.
Eräänä päivänä Elina oli päätynyt etsimään minua netistä. Ja löytänyt blogini.
Nyt tapaamme kotikaupungissani jouluna. :)
Aika mukava lahja. <3
Luukku 21 saa vieläkin sanattomaksi.
Perheessäni harrastetaan tanssia ja kaikki (minua lukuunottamatta) ovat lahjakkaita ja luovia tanssijoita. Kummatkin nuoremmat sisareni ovat harrastaneet tanssia koko ikänsä, samoin äitini.
Tämä taustaksi sille mistä nyt kerron. Asiaan liittyy myös yhtye nimeltä Mr. Bungle, jonka Mike Pattonin ystävät ainakin tuntevat. Mr. Bunglen toisella pitkäsoitolla Disco Volantella on instrumentaalinen yli 10 minuuttia kestävä biisi The Bends, josta olin aina ajatellut, että se on kuin luotu johonkin nykytanssiesitykseen.
Eräänä vuonna keksin pyytää erikoista ja persoonallista joululahjaa; esitin toiselle sisarelleni toiveen, että hän ja silloinen miesystävänsä (niinikään lahjakas tanssija) tekisivät koreografian Mr. Bunglen The Bendsiin ja tanssisivat sen minulle. Jep, aika vaatimattomia toiveita minulla...
Aikaa kului ja sisareni pahoitteli ettei hän ehtinyt paneutua toiveeseeni. Hän ja tanssija-mies ehtivät erotakin. Unohdin toiveeni.
Kesä 2013. Sisareni soittaa minulle ja kysyy, oliko minulla mitään sovittua sille illalle. Ei ollut. "Hyvä. Tavataan Hatanpään Arboretumissa".
Saavuin Arboretumiin ja parkkipaikalla näin sisareni ja hänen entisen poikaystävänsä. "Meillä on sinulle jotain", sisareni sanoi. Sillä hetkellä taisin jo aavistaa. Sydämeni tuntui pysähtyvän hetkeksi ja pala nousi kurkkuun.
Sisareni ja hänen exänsä johdattivat minut keskelle Arboretumin ruusutarhaa. Ruohikolle asetettiin pieni kovaääninen.
Ilta-auringon valaisemassa ruusutarhassa alkoi soida Mr. Bunglen tummasävyinen Violenza Domestica. Kontrasti sai ihon kananlihalle. Ymmärsin heti biisivalinnan The Bendsin sijaan - Violenza Domestica on tango, ja lajilla oli erityinen merkitys sisarelleni ja hänen tanssikumppanilleen.
Esityksen latausta ei voi sanoin kuvailla. Se oli upea mutta raastava. Se, että he olivat yhdessä vielä toteuttaneet tämän toiveeni, ei varmasti ollut helpoin asia. Silti he olivat sen tehneet. Minulle.
Kävelimme esityksen jälkeen Ruusutarhan läpi Pyhäjärven rantaan. Emme sanoneet paljonkaan. Olin valtavassa tunnekuohussa enkä tainnut olla seurueen ainoa. Se oli erikoinen hetki ja tunne. Siinä oli samalla kiitollisuutta, iloa ja haikeutta.
Muisto illasta itkettää vieläkin.
Kuvat ovat tuolta illalta.
Luukku 20 liittyy lempiruokaani: juustoon.
Tai juustokehä, kuten lahjan antaja sanoisi.
Olen saanut kehän lahjaksi mieheni äidiltä, jonka erikoisuuksiin kotona valmistettu hämäläinen munajuusto kuuluu. Olen maistanut kyseistä juustoa ensimmäistä kertaa juuri hänen valmistamanaan, ja kyllä hänen kotijuustonsa edelleen on parasta.
Olen saanut miehen ädiltä hänen reseptinsäkin, jota en nyt tässä jaa jos sen niksit ovat vaikka sukusalaisuus, mutta yksi munajuuston resepti löytyy esimerkiksi täältä. Juustoon tulee vain maitoa, piimää, kananmunaa ja suolaa.
Miehen perheessä juustoa syödään välillä myös "raakana" eli paistamattomana, mutta parasta se on paistettuna ja juuri uunista tulleena. Kuvan munajuustot ovat Heikkilän Juustolasta.
Vähän harmissani joudun myöntämään, että kovin monta kertaa en ole lahjakehälläni valmistanut juustoa. Juuston valmistus on helppoa mutta kuitenkin aikaavievää - eikä kotijuusto itse asiassa tule ainakaan halvaksi. Yhteen pienehköön juustopalaan menee useampi litra maitoa.
Olen valmistanut juustoa lähinnä jouluisin - enkä hennoisi jakaa muille omasta pienen kehäni tuottamasta juustokimpaleesta ^_^
Nam!
Kuinka moni tykkää kotijuustosta? Tai kuinka moni on valmistanut sitä?
Luukun 19 muisto lämmittää kahden vuoden takaa.
Nämä eivät olekaan mitkä tahansa lapaset: ne ovat lahja blogin lukijalta.
Lapaset sisältänyt paketti oli lähetetty Kauneus & Terveys -lehden toimitukseen josta se päätyi minulle päivää ennen kuin lähdin lapsuudenkotiini joulunviettoon. Aika hyvä ajoitus!
Lukija oli neulonut lapaset itse ja käyttänyt mallina joulun alla blogissa ihailemani Bath & Body Works -kynttilän kuvaa...! Ihan mieletön lahja!
Lapasten mukana tuli vielä kaunis, käsinkirjoitettu saatekirje. Kyllähän siinä tuli vähän tippa linssiin. Lapasten lahjoittaja kertoi olevansa Karkkipäivän monivuotinen lukija ja että hänen aamupalarutiiniinsa kuuluu lukea viimeisimmät Karkkipäivän päivitykset. Hän halusi pysyä nimettömänä jotta en kokisi tunnetta laittaa hänelle jotain vastalahjaa. Blogini on kuulema hänelle jo lahja.
<3
En oikein vieläkään tiedä mitä sanoa.
Maailmassa on kyllä ihania ihmisiä jotka tällä tavoin haluavat toista ilahduttaa.
Lapaset ovat lämmittäneet muutenkin kuin vain käsiä. <3
Luukun 18 muisto on ehkä kaikkein erikoisin.
Posti julkaisi vuonna 1988 postimerkin juhlistamaan Matti Nykäsen kolmea olympiakultaa Calgaryn olympialaisissa.
Olin Matin triplakultavuotena 9-vuotias ja seurasin Nykäsen kisoja siinä missä muutkin suomalaiset, se "kuului asiaan". :) Mikään Nykäs-fani en sentään ollut mutta kyllä kisoja oli aina tosi jännä katsoa. Ja puhuivathan niistä kaikki. Katsoimme mäkihyppyä aina yhdessä äidin kanssa. Siskoni olivat liian nuoria ymmärtääkseen urheilusta mitään.
Kun juhlamerkki ilmestyi, äitini osti sen minulle lahjaksi. Muistan, että jo silloin pidin sitä erikoisena lahjana. Enhän harrastanut postimerkkeilyäkään.
Äiti kuitenkin ajatteli, että Nykäs-postimerkki juhlisti tärkeää virstanpylvästä suomalaisen urheilun historiassa ja sillä saattaisi olla tulevaisuudessa arvoa. Ensipäiväkuoren mukana tuli kirje, jossa äiti kirjoitti että minun kannattaa laittaa kuori hyvään talteen koska se saattaisi myöhemmin olla arvokas keräilykohde. Kirjeessä luki myös jotain Matti Nykäsestä poikkeuksellisen lahjakkaana urheilijana ja ilmiönä.
Kirje on kadonnut, mutta muistan hyvin nuo sanat kuoren tärkeydestä ja sen tallettamisesta.
Nyt 30 vuotta myöhemmin Matti Nykäsen olympiakulta-postimerkki ei ole arvokas, sitä myydään 50 sentillä. Ensipäiväkuoren arvosta en tiedä, en löydä siihen mitään referenssiä netistä.
Mutta kuori on tallella ja erikoisuudestaan huolimatta se on yksi mieleenpainuneimpia lahjoja joita olen saanut elämässäni. On siinä jotain sympaattistakin. Siihen on taltioitunut jotain olennaista 80-luvun suomalaisista ilmiöistä ja puheenaiheista.
Ja 30 vuotta myöhemmin suomalaiset seuraavat edelleen Matin edesottamuksia. :)
Luukku 17 vie Ateenaan.
Tämä on yksi parhaita konsertteja joissa olen koskaan ollut.
Kun syksyllä 2012 matkustin Kreikkaan, sain kuulla ystävältäni Eryniltä että edelliskuussa uuden pitkäsoittonsa (16 vuoden tauon jälkeen) julkaissut Dead Can Dance oli saapumassa konsertoimaan Ateenan Lykavittos-teatteriin matkani aikana.
Tykkään Dead Can Dancesta mutta en nyt voi sanoa olevani mikään kaikki levyt omistava fani. Sen verran kuitenkin olen yhtyeen musiikkia kuunnellut että kiinnostuin konsertista, ja olin jo ehtinyt vähän kuunnella uutta Anastasis-levyäkin. No, Ateenan konsertti oli tietysti loppuun myyty.
Eryn sai kuitenkin konserttipäivän aamuna hommattua minulle lipun jonkun kaverinsa kautta, ja niin pääsin keikalle.
Erynin kanssa Lykavittoksella
Ja - mikä keikka se olikaan. Iho oli melkein kananlihalla koko kaksituntisen ajan. Jos joku teistä tuntee Anastasis-levyn ja kiertueelta julkaistun livelevyn, tiedätte mistä puhun. Ja jos kukaan on sattunut olemaan Ateenan Lykavittos-ulkoilmateatterissa, niin tietää, mikä mieletön akustiikka siellä on. Kuin tehty tällaisille esityksille, äänille kuten Lisa Gerrardin ja Brendan Perryn.
Olen kokenut monet elämäni parhaat musiikilliset elämykset sellaisten artistien keikoilla, joihin minulla ei ole ylitsepursuavan intohimoista suhdetta. Kun jotain tahoa oikein fanittaa, se vaikuttaa vahvasti siihen miten live-esiintymisen kokee, miten sitä tarkkailee. Musiikkiin suhtautuu eri lailla, kuin tietynlaisen filtterin läpi, ja huomio kiinnittyy myös muihin juttuihin. Kun fanitus on riisuttu, jäljelle jää vain musiikki.
Ja mitä musiikkia Dead Can Dancen Anastasis-konsertti tarjosi..! Suosittelen In Concert -levyä jos DCD yhtään kolahtaa - tosin jos se kolahtaa, olet varmaan jo kuunnellut levyn. Ei herranjestas, edelleen tulee kylmät väreet kun kuulee levyn aloittavan Children Of The Sunin majesteetillisen melodian ja Perryn kumean, dramaattisen äänen. Kuvitelkaapa kuulevanne tuo Ateenan yön pimeydessä kaupungin parhaimman akustiikan ympäröimänä...
[vimeo 50041843 w=640 h=360]
Tämä video kyseiseltä keikalta ei sinällään ole mikään erityinen highlight mutta se on ainoa pätkä jonka kuvasin keikalla ja muisto illasta.
