Meikattavana suloinen Tanja!

Tanja ennen ja jälkeen. Voi klikata isommaksi. (Ilokseni Indiedaysin it-wizard on tehnyt joitain muutoksia joiden seurauksena kuvien resoluutio thumbnail-kokoisina ei ole enää niin huono että ne tarvitsisi sen vuoksi suoraan pienentää.)

.

Inspiraationa Tanjan meikissä oli tämä hieman arabialaistyylinen smokey-meikki.

.

Meikkiin käytetyt tuotteet. Tyypillisesti, kuvasta jää aina uupumaan jokunen tuote. (Pöh.) Tässä tapauksessa unohtui näköjään montakin; MACin Carbon-luomiväri, Essencen geelilaineri, Estee Lauderin Double Wear Light -meikkivoide, Laveran irtopuuteri ja Cliniquen Lash Power -maskara. Ja eihän tuossa näy huulipunaakaan.... :P  ^_^

.

.

Kuvien räpsiminen panee hymyilyttämään. :)

Otin silmämeikin teosta muutaman vaihekuvan mutta en viitsinyt niitä enää tähän juttuun sisällyttää kun kuvia tuli niin paljon. Voisin tehdä erillisen tutorialpostauksen jos teillä on kiinnostusta...?

.

.

.

.

Kiitos Tanja! <3

Nyt jaan teille eniten käyttämäni ruokaohjeen - tästä superhelposta ja erittäin matalahiilihydraattisesta näkkileivästä tuli supersuosikkini kertalaakista!

Sain ohjeen anopiltani vuosi sitten kun olin juuri aloittanut VHH-ruokavalion. Tuunasin sitä sisällyttäen reseptiin hieman enemmän eri siemeniä, ja vuoden aikana olen valmistanut tästä suursuosikista jo monen monta eri versiota eri jauheilla ja siemenkokoonpanoilla.

Näkkäri on ikävä kyllä myös mieheni suurta herkkua, ja mun pitää välillä laittaa näkkärit piiloon ettei koko pellillinen katoa parissä päivässä! ^_^

Sekoita ainekset kulhossa pehmeäksi taikinaksi. Levitä pellille leivinpaperin päälle tasaiseksi ohueksi levyksi. Paista uunissa vajaa 200 asteessa 20-30 minuuttia riippuen siitä kuinka kovaa tai tummaa haluat näkkäristäsi. Leikkaa näkkäri viipaleiksi heti tuoreeltaan, ennenkuin se ehtii jäähtyä kovaksi.

Alkuperäisessä ohjeessa oli 10 rkl auringonkukansiemeniä eikä lainkaan kurpitsan- tai hampunsiemeniä, mutta eri siemenillä näkkäristä tulee maukkaampaa. Hampunsiement tuovat leipään erityisen rapean lisän.

Olen korvannut välillä osan vehnäleseistä ja mantelijauhosta myös sokerijuurikashiutaleilla ja hampunsiemenjauheella, ja hyvää tulee. Aikeissa on kokeilla myös kuivatulla nokkosella maustettua versiota.

Näkkäri on herkullista sellaisenaan terveellisenä snacksina tai vaikka aamupalana juuston ja muiden perinteisten leivänpäällysten kanssa. Ja paljon ruokaisampaa kuin perinteinen viljanäkkileipä.

.

Varoitus: siemennäkkäri voi aiheuttaa hallitsematonta himoa ja riippuvuutta. ;)

P.S. Uusi karva-aiheeseen liittyvä kysely sivupalkissa!

  Naisten ikuinen taistelu karvoja vastaan.

Siinäpä meillä asia, jonka ympärille on kehitetty oma teollisuutensa. Naiset haluavat ihonsa olevan niin karvavapaa ja sileä kuin mahdollista, ja vieläpä mielellään niin kivuttomasti, helposti ja pitkäkestoisin tuloksin kuin mahdollista, ja tämän ansiosta jotkut pyörittävät miljoonabisnestä.

Miettikää nyt miten hullua. Joku tienaa sillä, että me emme kestä katsella ihokarvojamme…! Sheiverit, epilaattorit, vahat, sokeroinnit ja hoitoloissa suoritetut karvanpoistot tuottavat vuosittain ihan mielettömiä summia.

Tämä on osa kauneusbisneksen mielenkiintoisia ulottuvuuksia.

Oletteko koskaan miettineet, mistä inhotuksemme ihokarvoitusta kohtaan on edes lähtöisin? Mehän olemme syntyneet karvaisina aikojen alussa ja karvat ovat luonnollinen osa kroppaamme. Vuosien saatossa ne ovat vähentyneet tarpeettomina, ja voidaan ehkä evoluution perusteella olettaa, että joskus tuhansien vuosien kuluttua olemme täysin karvattomia. Tarvitaankohan enää edes hiuksia päätä lämmittämään…?

Vaikka tämänhetkinen jäljellä oleva karvoituksemme onkin lämpö- ja suoja-aspektin kannalta tarpeetonta, ei se silti mielestäni selitä vimmaista tarvettamme päästä siitä eroon. Miksi karvat koetaan vastenmielisenä? Miksi sileä, karvaton iho on (ainakin länsimaisessa kulttuurissa) kaunista?

Kuten kauneusihanteissa yleensäkin, taustalla on tietenkin kulttuurin luoma ”malli”, jota puolestaan välittää voimakkaimmin media. Ja mediaan taas vaikuttavat markkinavoimat. Olen miettinyt, onko koko sheivaustarve kehitetty pelkästään tuottamaan rahaa. Vai ovatko naiset ajelleet karvojaan jo antiikin aikoina, jolloin kauneus ei ollut samanlainen bisnes kuin tänä päivänä…?

Asia täytyi googlata. Kyllä, karvaton iho on koettu esteettisesti tai hygieniasyistä miellyttävänä jo faaraoiden Egyptissä. Myös antiikin Kreikassa ja Roomassa suosittiin ajeltua ihoa (vaikka tänä päivänä Välimeren naiset tunnetaan karvaisista kainaloistaan…). Eli ihan pelkästään Gillette ja kumppanit eivät ole vastuussa karvanpoistomaniastamme.

Mutta antiikin aikaan karvanpoisto ei epäilemättä ollut samanlainen bisnes kuin tänään. Milloin karvoista eroon pääsy alkoi kaupallistua…?

Aina niin palvelualtis Google tietää vastauksen tähänkin. Ihokarvojen ajelu oli välillä vuosisatoja ”poissa muodista”, tai vähintäänkin hyvin underground-toimenpide, mutta naisten pukumuodin alkaessa 1920-luvulla paljastaa sääriä ja kainaloita alkoi karvojen poistaminen olla taas ajankohtaista.

Ensimmäinen varsinainen ihokarvojen poistoon kannustava mainos nähtiin amerikkalaisessa Harper’s Bazaar –lehdessä vuonna 1915. Mainoksessa toisen olkapään paljastavaan toogaan pukeutunut nainen on taivuttanut kätensä pään yli kaarelle, paljastaen sileäksi ajellut kainalot. Kuvateksti kertoo ihokarvojen poiston olevan tarpeellista ”kesämuodin ja tanssin yhdistelmälle”.

Anti-kainalokarvamainontaa seurasi pian säärikarvakampanjoita, ja viimeistään Toisen maailmansodan aikaisen pin-up –tyttö Betty Grablen ikoninen kuva teki säärten paljastamisesta Amerikassa lähes isänmaallisen teon. Se yhdistettynä jälleen lyhenevään helmaan ja läpinäkyviin sukkahousuihin tekivät säärikarvoista ei-toivottuja.

Bikinimuodin astuessa kuvaan sai alapäänkin karvoitus lähteä…. Tämän alueen karvatrendi tuntuu vaihdelleen paljonkin vuosikymmenien aikana. Kaikki muistavat 70-luvun ”puskat”, kun taas 2000-luvulla ihanteena on täysin sileä ”brasilialainen”.

Ensimmäiset naisten depilaattorit ilmestyivät markkinoille 20-luvulla, ja loppu onkin historiaa. Joka vuosi höyläfirmat lanseeraavat uusia, toinen toistaan liukkaammin ja mukavammin hommansa hoitavia epilaattoreita, voiteita, vahoja, teriä ja sokereita. Etenkin tämän hetken ”kaikki pois” –ideaali pitää karvanpoistobisneksen kuumana.

Tunnustan itse olevani erittäin laiska sheivailija, etenkin mitä tulee ”down under” –alueeseen. Koko postausaihe tulikin mieleeni tänä aamuna kun kävin kuntosalilla. Huomasin pukuhuoneessa vilkuilevani ympärilleni saisiko epäsiisti biksurajani paheksuvia katseita osakseen. Ärryin omasta huolestani. Mitä sillä on väliä minkä verran jollain random puntilla kävijällä on karvaa tai missä päin vartaloa? Miksi välitän muiden mielipiteistä? Ilmeisesti juuri siksi, että kulttuuri on sitonut minuun niin voimakkaan kuvan siitä että karvoitus on ”väärin”.

Lähdin kotiin ja laitoin paikat siistiksi. Ja kirjoitin tämän jutun.

Mikä on teidän suhteenne sheivaukseen? Mitä teidän karvoillenne kuuluu? Saavatko ne elää ja rehottaa rauhassa vai kitkettekö ne pois kun puolikin milliä pilkottaa? Onko karvojen ajelussa oikeasti mitään järkeä...?

Ja hei - ajellaanko me niitä brasseja muka itsemme vai pelkästään miesten takia.....?

Maitoparta, vai pitäisikö sanoa -viiksi, tervehtii teitä! :)

(Pahoittelen muuten kuvien huonoa laatua, reissussa mukana vain läppäri ja kännykamera.)

Mä olen viime kesästä saakka näyttänyt auringonottopuuhissa tältä, jotta minimoisin "pigmenttiviiksi"efektin. Ylähuuleni iho kärsii joka vuosi pahenevasta hyperpigmentaatiosta, ja jo lyhyt altistus UV-säteilylle saa "viiksialueen" tummenemaan ruman likaisen näköiseksi. Viime kesänä aloin toden teolla taistella ilmiötä vastaan, ja levitän siis ylähuulen päälle liioitellun reilun kerroksen korkeasuojakertoimellista aurinkovoidetta. Jo pelkästään 10 minuutin työmatkaa varten käsittelen ylähuulen suojakertoimella (tällöin tosin näkymättömästi).

Ja kyllä tämä auttaa. Jonkun verran ainakin.

*

Sitten mä halusin kertoa teille eilisestä DIY-aurinkovoiteestani. :) Olin mielestäni niin kekseliäs, muahhahhaa... Olin jälleen viettämässä viikonloppua saaristossa, mutta aurinkorasvat jäivät kotiin. Sää oli mitä auringonpalvottavin, ja olin ihan että damn...! Mitäs mä nyt teen? En jaksanut lähteä kauppaan ostamaan uutta yhtä päivää varten.

Maarianhaminan kämpän kylppäristä löytyi kaksi vuotta vanha Santen aurinkovoide, joka oli kuivahtanut niin ettei pumppumekanismi enää toiminut. (Mineraalipohjainen aurinkovoide siis näköjään todella kuivuu....)

Revin sitten pumppupään irti ja kaivoin voidetta purkista cocktail-tikulla. Todettuani voiteen liian jähmeäksi levittymään iholle kunnolla, keksin sekoittaa sitä toiseen kaapista löytyneeseen tuotteeseen - Olivin käsivoiteeseen. Ja johan notkistui! ^_^ Samalla sain myös kätevästi lantrattua itselleni turhan korkean suojakertoimen matalammaksi. :P Paitsi huulen kohdalle!

Maitoparta ja koirulit aurinkokylvyissä. Hyvin toimi miksattu aurinkovoide! :) Mineraaliaurinkosuojan teho ei myöskään heikkene samalla lailla kuin kemiallisen, eli kaksi vuotta vanhan mineraalisuojan voi olettaa olevan aivan yhtä tehokas kuin uutena. Kemiallinen aurinkosuojahan taas laimenee jonkun verran ajan kanssa ja valon & lämpötilan vaihteluiden seurauksena.

Vielä tällainen Viivi-kuva kun koiria ei ole aikoihin näkynyt blogissa!

Pitää vilpittömänä aurinkotyttönä taas todeta, että aijaijai kun teki hyvää saada annos auringon valoa & lämpöä. Sitä ei ole kyllä tänä kesänä koettu liiaksi asti...!

Ensimmäisenä kotimaisen Flow Kosmetiikan tuotteista pääsee esittelyyn mineraalimeikkipohja.

Olen käyttänyt pohjaa sävyssä Peach koko kesän (no, heinäkuun alussa oli parin viikon kausi jolloin en meikannut ollenkaan…), ja se sopii loistavasti tämän aurinkopitoisuudeltaan vaisun kesän sävyksi. En nimittäin ole poikkeuksellisesti ruskettunut juuri lainkaan tänä kesänä, voidaan puhua vain kevyestä päivetyksestä. Flow’n Peach on hieman normaalia kesäsävyäni, Lily Lolon In The Buffia, vaaleampi, mutta kuitenkin tummempi kuin talvisävyni Lolo Blondie.

Flow’n mineraalipohjissa on sama yksinkertainen ainesosaluettelo kuin Lily Lolonkin, eli aineosat on pidetty minimissä. Aineiden mittasuhteet toki vaihtelevat valmistajittain, ja kuvittelisinkin käyttökokemuksen perusteella että Flow’n pohja on hitusen kevyemmin peittävä kuin Lolo. Minulle se kuitenkin on aivan riittävä.

Ennen ja jälkeen: Flow'n Peach

Opin muuten Flow’n tehtaalla vieraillessani, että mineraaliainesosien laatu ja koostumus vaihtelee hurjasti saman inci-nimen sisällä. Esimerkiksi kosmetiikassa niin perinteinen raaka-aine mica eli kiille voi olla lähes mattaista tai sitten hyvinkin hohtavaa. Nyt ymmärrän miksi aiemmin testaamani Barefaced Beautyn pohja oli niin paljon valoaheijastavampaa kuin Lolo, vaikka inci on täsmälleen sama. Flow ja Lolo taas ovat hohtavuudeltaan samaa luokkaa, eli himmeän kuulaan, semi-matan pinnan jättäviä.

Jos vertaa Flow’ta ja Bare Minerals Originalia, on BM ”voidemaisempaa”, peittävämpää ja luonnollisestikin reilusti hohtavampaa sisältämänsä vismuttioksikloridin ansiosta.

Flow’n mineraalipohjissa on hyvä sävyvalikoima, yhteensä 8 sävyä. Purkki maksaa 18,90€ /8 g. Grammahinnaksi tulee 2,36 €, mikä on enemmän kuin Lily Lolo ja BarefacedBeauty, mutta reilusti edullisempi kuin Bare Minerals ja muut Suomen markkinoiden selektiiviset mineraalipohjat.

Tässä yhteenveto Suomessa myytävistä tuntemistani mineraalimeikkipohjista (saa täydentää jos tiedätte muita merkkejä!):

Bare Minerals (Kicks, Sokos)

Jane Iredale (kosmetologit, hoitolat)

Youngblood (kosmetologit, hoitolat, apteekit)

Barefaced Beauty (GreenLips Turku ja GreenLips-verkkokauppa)

Lily Lolo (Biodelly-verkkokauppa)

Flow (Flow Kosmetiikan myymälä Hyvinkää ja verkkokauppa, jälleenmyyjät)

Sheer Cover (TV-Shop)

Mineralissima (Pieni Tuoksukauppa)

Emani (SL Beauty)

Bella Pierre, Gaya (ostoskeskukset)

Couleur Caramel, Terre D'Oc (Jolie-verkkokauppa. Huom. CC ja Terre D'Oc eivät ole 100-prosenttisia mineraaleja, sisältävät luonnonmukaisia apuaineita)

En laske mukaan L’orealin synteettis-sekoitemineraalipohjaa tai muita vastaavia.

- - -

Mikä on teidän suosikkimineraalimerkkinne? Onko lukijoiden joukossa enemmän Suomessa myytävien brändien vai ulkomaisten nettimineraalimerkkien käyttäjiä?

Moni lukija on pyytänyt postausta meikkisivellinten huollosta, ja nyt sitten sain sellaisen aikaiseksi. :)

Sivellinten huolto ja pesuhan on tosi yksinkertaista, kun muistaa yhden perussäännön (joka ei toisaalta sekään ole kiveen kirjoitettu): aitokarvaisille siveltimille hellävarainen, mieluusti marseille-saippualla toteutettu pesu ja synteettisille taas sopii jämäkämpi, voimakkaampia peseviä aineita sisältävä tuote, kuten syväpuhdistava shampoo tai vaikka tiskiaine.

(Itse en lähtisi aitokarvaisia siveltimiäni Fairylla pesemään, mutta toisen koulukunnankin ihmisiä löytyy, esimerkiksi erään kosmetiikkafirman kouluttaja vannoi tiskiaineen nimeen ainoana sivellintenpesuaineenaan.)

Siveltimiä ei myöskään kannata pestä liian kuumalla vedellä ettei liimaus lähde irtoamaan.

Oma perussettini on tässä. Yleisesti käytän vain syväpuhdistavaa shampoota ja marseille-saippuaa, mutta jos vaikka joku kestomeikkivoide on oikein jymähtänyt siveltimeen, niin otan astianpesuaineen avuksi. Tai jopa irrottelen jämähtänyttä meikkiä ensin öljyllä, ja sitten viimeistelen tiskiaineella. Esimerkiksi Inglotin geelieyelinerit vaativat usein tällaisen käsittelyn irrotakseen siveltimestä.

Marseille-saippuaa saa mistä tahansa hyvin varustetuista päivittäistavarakaupoista, niin palana kuin nestemäisenä. Omani on värjääntynyt käytössä.

Pesen siveltimet niin, että ensin kostutan ne, pyöräytän sitten marseille-palassa (tai shampoossa) ja pyörittelen sitten kämmenen muodostamassa kupissa jotta meikki irtoaa. Tämä on mielestäni hellävaraisempaa kuin hieroa harjaksia erilleen sormilla. Sitten huuhtelen siveltimen, ja toistan saippuapyörittelyn niin monesti että huuhteluvesi on kirkasta.

Lopuksi huuhtelen saippuan kevyesti vedellä, painelen pinnan kuivaksi talouspaperilla ja jätän palan kuivumaan ennenkuin käärin sen takaisin muovikelmuun jossa sitä säilytän.

Siveltimet laitan kuivumaan pyyhkeen päälle lappeelleen.

Sivellinten puhdistukseen on olemassa myös alkoholipitoinen spray, joka sopii meikkitaiteilijoiden työskentelyyn kun siveltimet täytyy nopeasti saada puhdistettua asiakkaiden tai värisävyjen välillä. Spraylla puhdistaessa sivellin kuivuu nopeasti, mutta puhdistus on paljon pinnallisempi kuin saippualla. En siis suosittele spray-puhdistusta ainoaksi puhdistustavaksi. Sprayn sisältämä alkoholi myös kuivattaa sivellinten harjaksia ja kuluttaa sivellintä saippuapesua enemmän pitkässä juoksussa.

Vielä sellaisen vinkin voisin antaa, että jos suosikkisiveltimesi on liian voimakkaiden pesujen seurauksena karhentunut ja tuntuu nyt ikävältä ihoa vasten, voi siveltimen hoitaa ja pehmentää samalla aineella millä hiuksetkin - eli hiustenhoitoaineella. Kannattaa kuitenkin suosia mietoja, silikonittomia hoitoaineita ettei sivellin jää liian liukkaaksi - tällöin se ei nappaa enää tuotetta itseensä yhtä tehokkaasti.

Lukijani Mirri pyysi minua kesäkuisen vartalovoidepostaukseni kommenteissa ilmoittamaan, kun seuraavan kerran bongaan Estelle & Thildin tuotteet tarjouksesta. (Itse siis aina ostan niitä säästöluonteelleni ominaisesti alennuksista ;)).

Ja nyt Estelle & Thildin vartalotuotteet ovat jälleen -20% Kickseissä. Eli ei muuta kuin Mirri ja muut kipin kapin hankkimaan maailman paras vartalovoide kokeiluun! ^_^ Hintahan on edelleen selvästi tyyriimpi kuin perus-Dovet sun muut, 200 ml jotain 15 euroa ja risat, mutta on se neljäkin euroa ihan kiva säästää kun siihen tulee tilaisuus. ^_^

Mun suosikit on siis Neroli Bergamot ja Baby & Child (hajustamaton) Body Lotion. Paksumpaa Baby & Child Body Creamia en ole kokeillut, se varmaan sopii paremmin syväkuivalle iholle.

Lily Lolon ihastuttava poskipunavalikoima täydentyi viime keväänä kahdella uudella sävyllä. Sain ne kokeiltavaksi Biodelly.com-nettikaupasta.

Beach Babe on himmeästi hohtava, erittäin hillitty persikka ja Surfer Girl täysin matta, voimakaspigmenttinen roosapinkki.

Suosikkini näistä on Beach Babe. Surfer Girlissä on jopa hieman liikaa pigmenttiä omaan makuuni (tai omaan sävytykseeni, ehkäpä olen liian vaalea tälle sävylle) ja minun oli vaikea saada sitä annosteltua tarpeeksi vähän.

Beach Babe on hillityin poskipunasävy jota olen kokeillut. Sopii erittäin luonnollista "barely there" -lookkia hakeville. Beach Babe on nähtävissä myös Suville tekemässäni meikissä.

Surfer Girl vaati aikamoista häivyttelyä ennenkuin sain tuloksesta mieleiseni. Luonnossa sävy oli vielä reilusti tummempi, kuva on ehkä hieman ylivalottunut.

.

Tässä vielä vertailukuvat aiemmin esittelemistäni Lily Lolon poskipunista.

Eilen illalla yökerhon tanssilattialla taas havahduin siihen. Voimakkaaseen ”Peter Pan” –kokemukseen. Tuntemus oli niin voimallinen, että melkein pysähdyin kesken liikkeen ja juhlivat ihmiset ympärilläni alkoivat näyttäytyä kuin hidastettuina.

Mitä minä 33-vuotias nainen teen täällä 18-20-vuotiaiden persikkaposkien joukossa keikuttamassa lanteitani, käsi drinkkilasia puristaen,  pukeutuneena samaan toppiin kuin 10 vuotta sitten? Yrittäen olla kuin yksi heistä.

Skannaan yökerhoa katseellani. Ani harvat kasvot ovat tutut. Ikätoverini ovat kotona hoitamassa lapsia.

Minä en ole kotona hoitamassa lapsia. Minä olen lapsi. Jollain tasolla.

Fiilikset yökerhossa eivät olleet mitään ensi kerran havahtumista, vaan osa tuntemusten sarjaa, joka on kulkenut mukana elämässäni siitä saakka, kun täytin 20. Vuosi vuodelta tuntemukset ovat muuttuneet voimakkaammiksi ja huolestuttavammiksi.

En ilmeisestikään halua kasvaa täysin aikuiseksi. Näytän ikäistäni  nuoremmalta, ja ehkäpä senkin takia on ollut helppo elää 2-kymppisen loputonta ”roolia”. En sano, että aikuisuudessa ja vanhenemisen mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa olisi mitään ikävää tai pelottavaa. Jostain syystä näytän kuitenkin ihannoivan nuoruutta, yrittäen hullun lailla takertua koko ajan etääntyvään nuoreen minuun.

Huomaan glorifioivani menneitä vuosia ja vaivun jatkuvasti opiskeluaikaiseen nostalgiaan. Selailen vanhoja valokuva-albumeja ja hymyilen kuville 16-vuotiaasta Sannista ja ystävistä Kööpenhaminassa, abi-Sannista koulun kulttuurimatkalla Roomassa ja 21-vuotiaasta Sannista au pairina Kreikassa.

Katson tarkkaan kasvojani, ilmeitäni, vaatteitani. Näytänkö vielä samalta? Menisinkö vielä tuosta au pair –kesän tytöstä?

Kuvien ajoista on jo yli vuosikymmen, ja silti muistelen niitä kuin viime viikon tapahtumia. Muistot ovat mielessäni niin elävinä, että tuskin tajuan aikojen olevan jo niin kaukana takana….

Sitten säpsähdän, ja tunnen taas kylmän möykyn vatsassani. Olen todellakin yli 30-vuotias, eikä minun kuulu elää enää samoja aikoja ja tuntea samoja tuntemuksia kuin 15- tai 25-vuotiaana. Eikä näyttää samalta. Silti koen selittämätöntä haikeutta loittonevasta nuoruudestani. Olen varmaankin aika säälittävä.

Kun minulta kysytään, miksi teillä ei ole lapsia, vastaan, ”Koen olevani vielä liian nuori saamaan lapsia”. Se on totta. Ajatus siitä, että olisin äiti, on jotenkin ihan hullu. Minullako omia lapsia? Kun olen itsekin vielä ihan penska.

Kai ihmisessä täytyy olla jotain vikaa, jos ei vielä 33-vuotiaana koe olevansa tarpeeksi kypsä perustamaan perhettä. Vai onko…? Muuttuisiko kaikki, jos tulisin äidiksi? Osaisinko mahdollisesti vasta sitten irtautua ikuisesti 21-vuotiaasta itsestäni..?

Palaamme vielä yökerhoon.

Iloisen päihtynyt ruotsalaisnuorukainen puskee itseään minua vasten ja yrittää työntää kieltään korvaani. Koen inhotusta juopuneesta huomiosta, mutta osa minusta on imarreltu. Mies on komea - ja nuori. Hän tarttuu minua kädestä ja sanoo, ”Gumman, minulla on sinulle paljon opetettavaa, olen jo 29-vuotias ja kokenut mies.”

Nostan kulmiani. Vastaan hänelle, etten ole itsekään ihan eilen syntynyt. ”Nooh, et voi olla kuin 22, korkeintaan 25”, nuorukainen sanoo. Peter Pan minussa tuntee riemua.

Tanssin miehen kanssa vielä hetken, jotta saan olla taas 22.