Viikonloppuna pakkasin kimpsuni ja kampsuni Maarianhaminan asunnolta ja tyhjensin kylpyhuoneen kaapit kosmetiikasta. Ja makuuhuoneen kaapin. Ja ruokapöydän. Ja keittiön ikkunalaudan. Ja.... no, meikkejä, siveltimiä ja puteleita tuntui löytyvän vähän kaikilta pinnoilta.

Kesäkosmetiikka täytti kokonaan pienen Samsoniten matkalaukun. Kosmetiikkakilot tuntuivat tuplaantuneen kahdeksan viikon aikana... Mitenkäs sitä nyt on näin lihottu..?

Syy: mies toi vierailuillaan lisää kotoa "tilaamaani" kosmetiikkaa (Tarviin vielä sen-ja-sen-ja-sen....) ja saapuihan minulle kesän aikana muutama uusi testituotepakettikin Ahvenanmaalle.

Vaikka kesän aikana tuli kokeiltua paljon uusia tuotteita, niin on kyllä todettava että nämä (kesäkuun Parasta Juuri Nyt -jutusta tutut) kaksi tuotetta olivat kesän ehdottomat suosikkini:

The Body Shopin Nutriganics Smoothing Serum ja Patykan Biokaliftin -silmänympärysvoide. Kummankin koostumukset ja kosteustehot ovat vain aivan täydelliset makuuni. Etenkin tuo TBS:n seerumi on todellista kesäparhautta, en ole varmaan minään aiempana kesänä kokenut löytäneeni yhtä sopivaa hoitotuotetta.

Tästä kesästä lähtien alkoi uusi aikakausi Sannin kesäihonhoidossa: ei enää voiteita! Seerumia, kiitos! <3

Jos vielä kolmannen suosikin valitsen, niin se on tämä putsari! :) Tästä miellyttävästä tuttavuudesta kerron lisää syyskuun aikana.

.  .  .  .  .

Nyt taas kotona manner-asunnon ahtaudessa. Ja tänään ohjelmassa kesän aikana saapuneiden tuotepakettien noutoa Postista ja Matkahuollosta... :) Kyllä tämä kosmetiikan testaaminen todella käy työstä, no doubt about that.

P.S. Mutta jos työtä minulle, niin kivaa teillekin.... Tällä viikolla nimittäin luvassa taas...... kosmetiikkahuutajaiset! :)

Olin viime keväänä tekemässä entisessä työpaikassani vuoroa, kun esimieheni veti minut sivuun ja näytti vakavalta. ”Kuule, pääsisitkö töihin toukokuussa? Minna on jäänyt sairaslomalle. Häneltä löydettiin rinnasta kasvain eikä vielä tiedetä onko se hyvän- vai pahanlaatuinen.”

Se oli aivan hirveä säikähdys. Tuttavapiirissäni ei ollut aiemmin ollut ketään jolla olisi ollut kasvain. Olin aivan neuvoton ja suruissani Minnan puolesta. Minnahan oli vielä niin hurjan nuorikin...!

Nyt Minna on käynyt läpi leikkauksen ja toipuu. Ajattelin Minnaa heti kun aloin miettiä kirjoitussarjaa erilaisten naisten suhteesta rintoihinsa. Vähän emmin ennen kuin rohkenin pyytää häntä mukaan, mutta Minna suhtautui juttuun myönteisesti ja kirjoitti kokemuksistaan todella avoimesti.

Tässä on siis Minnan tarina.

Kaikki alkoi siitä, kun Minnan mielialat alkoivat heilahdella rajusti. Tunteenpurkaukset olivat niin voimakkaita, että Minna luuli olevansa tulossa hulluksi. Hän sai selittämättömiä raivokohtauksia, hakkasi välillä nyrkillä sänkyään kun ei muutakaan voinut lyödä tai itki vuolaasti keittiön lattialla.

Elettiin syksyä 2012. Minna oli 21-vuotias.

Joulun jälkeen tilanne tuntui alkavan tasaantua. Mutta sitten alkoivat säryt.

”Olin huomannut jo edelliskesänä että vasemmassa rinnassani oli jokin pieni patti,” Minna kertoo. ”Se vihlaisi aina välillä mutta ajattelin, että se oli vain jokin normaali kysta.”

Minna kävi tuolloin lääkärissä, joka tunnusteli rinnan ja totesi, että kyseessä on varmasti kysta joita esiintyy usein nuorilla naisilla. Sille ei tarvitsisi tehdä mitään. Minnaa neuvottiin rauhoittumaan ja tarkkailemaan tilannetta.

Tämän vuoden alussa, tammi-helmikuun tienoilla Minna muistaa tuskailleensa, kuinka vasen rinta pulpahti aina ulos rintaliiveistä. Hän oli jo joulun jälkeen huomannut rinnan suurentuneen. ”Halusin ajatella vielä silloinkin, että tämä on normaalia ja rintani varmaankin kehittyvät vielä, täytyy vain lähteä rintsikkaostoksille”.

Lopulta Minnan avomieskin alkoi kiinnittää asiaan huomiota. Minnan rintaa särki jatkuvasti, se oli kivikova ja kosketusarka. ”En ollut halunnut kokeilla rintaani enää aikoihin koska jo tavallaan tiesin että jotain oli pahasti pielessä. Olin todella peloissani.”

Minna varasi ajan tutkimuksiin. Lääkäri oli jälleen varma, että kyseessä oli normaali kysta joka vain oli kasvanut suureksi. Patti oli tässä vaiheessa halkaisijaltaan n. 10 cm. Lääkäri sanoi, että se painaa tervettä rintakudosta ja rinta on siksi niin kipeä. Minnalle kerrottiin, että asia hoituisi punktoimalla, ja hänelle varattiin aika rintaklinikalle.

”Muistan kun tulin kotiin kädessäni lähete rintaklinikalle. Itkin ja olin aivan poissa tolaltani. Olin tavallaan helpottunut lääkärin sanoista, mutta samalla kauhuissani edessä olevasta operaatiosta. Jossain mieleni sopukoissa tiesin, että rinnasta saattaisi paljastua jotain paljon pahempaa.”

Punktioaika olisi ollut kuukauden päästä, mutta Minnan äiti sai aikaistettua sitä. Ja onneksi sai, sillä kävi ilmi että ”rinta-asukki” kasvoi vauhdilla.

Minna kertoo saaneensa rintaklinikalla epäempaattista kohtelua. Minnaa pelotti niin, että hän olisi halunnut äitinsä mukaan tueksi operaatiohuoneeseen. Tätä ei kuitenkaan sallittu. Hoitohenkilökunta ei osoittanut Minnan kaipaamaa myötätuntoa. Minna makasi hoitopöydällä eikä pystynyt pidättelemään itkuaan. ”Siinä minä makasin yksin eriparirintojeni kanssa. Hoitaja ei sanonut mitään ja lääkäri jäi oviaukkoon rupattelemaan toisen hoitajan kanssa, ovelta oli suora näkymä käytävään”.

”Lääkäri pisti kylmää geeliä rinnoilleni ja alkoi ultraamaan. Hetken päästä hän totesi; ’Ei täällä mitään kystaa ole. Täällähän on valtava kasvain, verenkierrot ja kaikki.’”

Minna kertoo menneensä niin shokkiin että loput tutkimuksista menivät sumussa. Minnasta otettiin koepaloja ja hänelle tehtiin mammografia. ”Muistan hämärästi kun seisoin mammografialaitteen vieressä ja pyörrytti kamalasti, radiosta soi Pelle Miljoonan Tahdon rakastella sinua jota hoitaja lauleskeli. Hän käski minun seisoa suorassa ’ettei tarvitse montaa kertaa ottaa’…”

Tutkimusten lopuksi ilmeetön lääkäri toivotti Minnalle hyvää kevättä (!) ja kertoi oman lääkärin ottavan yhteyttä leikkaukseen liittyen. Minna käveli huoneesta ulos lähes lamaantuneessa tilassa. ”En tiedä olinko järkyttyneempi kasvaimesta vai saamastani tunteettomasta kohtelusta.”

(Minna ja hänen äitinsä antoivat klinikalle palautetta hoitohenkilökunnan käytöksestä. Minnaan otettiin myöhemmin yhteyttä ja hänen saamaansa kohtelua pahoiteltiin.)

Rintaklinikan ikävän kokemuksen jälkeen kaikki muuttui paremmaksi. Minna pääsi esitapaamiseen leikkaavan kirurgin kanssa ja hänelle selitettiin perin pohjin mitä leikkauksessa tulisi tapahtumaan. Minnan huojennukseksi lääkäri kertoi, että leikkauksen riskit olivat erittäin vähäiset. Koepaloista selvisi, että kasvain oli hyvänlaatuinen. Se oli valtavan kokoinen, mutta ei ollut levinnyt mihinkään.

Tässä vaiheessa Minna sai myös selityksen syksyisille raivokohtauksilleen. Kasvain oli laittanut hormonit sekaisin.

Minna kertoo, että ainoa leikkauksessa jännittänyt asia oli se, tulisiko rinta palautumaan normaaliksi kasvaimen poiston jälkeen. Minna näki pelkokuvia epämuodostuneesta möykkyrinnasta jossa nänni roikkuisi, ”vai olisikohan minulla nänniä enää ollenkaan”… Hän ei ollut myöskään aiemmin ollut leikkauksessa tai nukutuksessa, joten itse operaatiokin jännitti.

Minna naureskelee, että siinä tilassa hänen päässään ei tuntunut olevan montaakaan fiksua mietettä.  ”Olimme varanneet ystäväni kanssa jo talvella matkan Kyprokselle, ja lähtö oli heinäkuussa. Pelkäsin kuollakseni miltä rinnat tulisivat näyttämään bikineissä ja pääsisinkö edes uimaan lomallani. Kirurgini varmasti muistaa kuinka monesti kysyin että pääsenkö matkalleni…”

Leikkauspäivä koitti 15. toukokuuta. Minnan avomies saattoi Minnan sairaalaan. Avomiehen mukaan Minna oli niin sekaisin jo pelkästä esilääkkeestä, että jos hän olisi vielä saanut toisen ei nukutusta olisi tarvinnut ollenkaan. Minna itse muistaa olonsa olleen uninen ja sekainen mutta todella hyvä. Viimeinen muistikuva leikkauspöydällä oli hymyilevästä kirurgista.

Sitten Minna heräsi heräämössä hoitajan lausuessa hänen nimeään. Kipu rinnassa oli kova, mutta se vaimeni heti lääkkeillä.

Osastolla lääkäri ja hoitaja tulivat tapaamaan Minnaa. Leikkaus oli onnistunut täydellisesti. Minna sai kirurgilta kuvan kasvaimestaan – se oli painoltaan 318 grammaa ja halkaisijaltaan 14 cm. ”Voi helv****!, sanoin. Siinä oli semmoinen mötti ettei oltu ennen nähty!”

Ei ihme ettei Minnan vasen rinta ollut mahtunut 75C:n liiviin, tuollaisella ”salamatkustajalla”.

Seuraavana aamuna kirurgi tuli poistamaan suurimmat sidokset ja Minna pääsi näkemään rintansa. Huojennus oli mieletön. ”Siinä se oli, kaunis pyöreä pikku tissini hieman runnellun näköisenä mutta ennalleen palautuneena. Nyt sitä koristi vain pitkä haava vasemmassa reunassa. Sinä hetkenä olin niin onnellinen että vain itkin, kiitin kirurgia että hän oli  palauttanut takaisin rintani, minun kauniit pienet rintani.”

Minna on äärettömän kiitollinen perheeltään ja ystäviltään saamastaan tuesta, mutta haluaa nostaa esiin yhden asian.

”Tiedän, että ystäväni tarkoittivat vain hyvää, mutta pahinta mitä minulle sairauteni aikana sanottiin oli, ’Mutta onneksi se on vain rinta’, ’Eihän sitä kukaan näe, tissi sinne tänne’.  Haluan sanoa kaikille noin ajatteleville, että siltä se varmasti tuntuu jos olet terve ja haluat lohduttaa toista, mutta rinnat ovat suuri osa naisen minäkuvaa, ja on loukkaavaa vähätellä niiden tärkeyttä.”

Minna käy säännöllisesti kontrollitarkastuksissa jotta kasvaimen mahdollinen uusiutuminen huomataan ajoissa. Hän sanoo ettei aio elää pelossa, vaikka jättiläiskasvain luonnollisestikin jättää loppuelämäksi erilaisen huolen tunteen terveydestä. ”Minulla oli onnea että kasvain oli hyvälaatuinen. Mutta aivan yhtä hyvin tilanne olisi voinut olla toinen. Arpi muistuttaa minua joka päivä elämän tärkeydestä.”

Minna esiintyy jutussa nimimerkillä.

*  *  *  *  *  *  *  *  *  *

Sanni:

Minun täytyy tunnustaa, että en ole vuosikausiin tunnustellut rintojani kovinkaan säännöllisesti, vaikka jokaisen naisen pitäisi. Rinnan koskettelu on aina ollut minulle vastenmielistä. Rintani ovat - en sitten tiedä johtuuko siitä, että rasvakudosta on niin vähän -, inhottavan "muhkuraisen" tuntuiset ja kun niitä painelee, niin tuntee kaiken maailman muljahtavia juttuja... Joskus alle 2-kymppisenä luulin löytäneeni kyhmyn ja varasin huolesta suunniltani ajan lääkäriin, mutta patti olikin sitten vain luonnollinen osa rintakudosta.

Tämän jälkeen lakkasin pikkuhiljaa tunnustelemasta rintojani. Se vain jotenkin... jäi. Koin sen niin inhottavaksi puuhaksi ja rinnan luontainen muhkuraisuus aiheutti "vääriä hälytyksiä". Vasta tänä vuonna olen taas alkanut muistaa suorittaa tutkinnan, teen sen ehkä kerran kuussa. Se pitäisi varmasti tehdä vieläkin useammin. Minnan kaltaisia tarinoita lukiessa ymmärtää, että rintojen tunnustelun pitäisi kuulua jokaisen naisen itsestäänselvään arkirutiiniin.

Kuinka moni teistä tunnustelee rintansa säännöllisesti?

Tiedättekö. Joskus tapaa niin inspiroivia ihmisiä, että sitä ihan alkaa itsekin hehkua näiden henkilöiden seurassa. Ryhti kohenee, suupielet kohoavat korviin ja tulee vain sellainen läpikotaisen lämmin ja innostunut olo.

Tapasin eilen tällaisen ihmisen. Olen tavannut hänet kerran aiemminkin, 6-7 vuotta sitten. Jo silloin hänen läsnäolonsa teki lähtemättömän vaikutuksen.

Ella.

Ella on yrittäjä, majatalon emäntä, sommelier, opettaja, kolumnisti, laulaja, säveltäjä, kokki, perheenäiti. Ja kaikkea tätä ilman stressin häivää. Sanat kuten "väsymys", "ei jaksa" ja "kiirettä" eivät tunnu kuuluvan hänen sanavarastoonsa.

Kerron teille Ellasta enemmän syksyn aikana. En vain malttanut olla jakamatta näitä kuvia eiliseltä jo nyt. Hyrisen vieläkin Ellasta tarttunutta iloa. Miten jollain voikin olla noin positiivinen aura?

Kuvista voittekin jo ehkä hieman päätellä missä merkeissä Ellaa tapasin.

.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille! :)

"Äkkiä ajatellen tuntuu, että olen aina ollut aika sinut rintojeni kanssa... Vaikka eihän se ihan niin ole, teinivuosina kuuluin itsekkin ennemminkin pieni- kuin isotissisten klaaniin.”

Näin aloittaa haastattelun ystäväni, kahden lapsen äiti ”Reetta”. (Myöskään Reetta ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään.) Olemme Reetan kanssa saman ikäisiä ja tunteneet ala-asteen ensimmäisestä luokasta, eli yhteistä historiaa riittää. Minun muistoissani Reetta on aina ollut se Miss Itsevarmuus, lapsesta saakka. Ja suosittu. Reetalla oli meidän kaveriporukassa ensimmäisenä poikaystävä. Muistan, että olin siitä vähän kateellinen.

”Silloin toivoin, että ne olis ollu isommat ja paremmat ja ainakin jotenkin erilaiset…” Reetta jatkaa.

Niin. Onkohan kellään ollut teininä muunlaisia ajatuksia rinnoistaan? Isotissiset ovat toivoneet pienempiä, pienirintaiset isoja, eriparirintaiset samankokoisia, ketunnenäiset pyöreämpiä… - Onko lukijoiden joukossa joku joka voi sanoa aina olleensa tyytyväinen rintoihinsa?

En ole koskaan aiemmin Reetalle oikein kertonutkaan, millaista kateutta hänen itsevarmuutensa aiheutti minussa nuorempana.

Vaikka Reettakin toivoi, että rinnat olisivat olleet erilaiset, hänen suhtautumisensa itseensä ja kehonkuvansa olivat paljon terveemmällä tolalla kuin omani.

”Luulen, etten koskaan potenut mitään todellista rintakriisiä,” Reetta kirjoittaa. ”Ongelma oli samaa luokkaa kuin vaikka se, kun toivoo hiusten olevan tummemmat tai vaaleammat, nenän pienempi tai suorempi tai jotain vastaavaa.”

”Ainoa hetki, jolloin olin hieman murheellinen tissieni suhteen, oli ensimmäisen lapseni ollessa 4-5 vuotias. Laihduin silloin reilut 10 kiloa ja sen kyllä huomasi myös tisseissä, oltiin kai lähellä sitä kuuluisaa ajokoirankorvaa :D”.

Reetta kertoo, että raskaudet ja imetys ovat luonnollisestikin jättäneet pysyvät jäljet rintoihin. Raskausarpia tuli ensimmäisessä raskaudessa jonkun verran, mutta ne ovat kuulemma haalenneet lähes huomaamattomiksi. Muutoksen ollessa tuore asia tietenkin mietitytti, mutta nyt vuosien jälkeen Reetta ei enää osaa palata samoihin fiiliksiin. Hän on sinut rintojensa kanssa.

Toinen raskaus ja imetys eivät niinkään enää saaneet dramaattisia muutoksia aikaan, vaikka Reetta imetti nuorempaa lastaan yli vuoden.

Reetta kirjoittaa painovoiman todennäköisesti näyttäneen suuremman mahdin kuin raskaudet konsanaan. ”Kuuluisassa kynätestissä kyniä mahtuisi – ja pysyisi – tissien alla varmaan useampikin. :)”

Reetan kuppikoko on tällä hetkellä B, ja hän on tyytyväinen ”luomuihinsa”. Leikkauksista Reettaa toteaa, ettei usko operaation olevan riskien arvoinen. Eikä hän tällä hetkellä tunne mitään tarvettakaan rintojen paranteluun.

Däämn, nainenhan on todellakin edelleen terveen itsekuvan perikuva..! Ihanaa, Reetta!

”En osaa sanoa tarkkaa aikaa milloin tein sinunkaupat rintojeni kanssa, luulen että se oli samoja aikoja kun suhde koko vartaloon muuttui jotenkin lempeämmäksi. Elettiin kuitenkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeisiä aikoja.”

”Ehkä sekin vaikutti asiaan, että ajatukset lakkasivat pyörimästä oman navan ympärillä ja oli oikeasti paljon vähemmän aikaa ajatella, että ’mites ne tissit’. :D”

Kysyn, vaikuttivatko raskauden jälkeiset vartalonmuutokset jotenkin Reetan kokemukseen itsestään naisena. Kokiko hän itsensä vähemmän viehättävänä ja "kulahtaneena" vai päinvastoin jopa naisellisempana, kun rinnat olivat täyttäneet luonnollisen tehtävänsä?

”Ehkä tosiaan viehättävämpänä”, Reetta vastaa – ilokseni. ”Itsevarmuus ja itsensä arvostaminen ovat kai jotenkin sidonnaisia myös ikään ja kokemuksiin.”

Haastattelun lopuksi kysyn, onko Reetta koskaan saanut suoranaisia kommentteja miehiltä rinnoistaan. Reetta nauraa. (*Haha* - lukee sähköpostissa. ;))

”Muistan yhden kommentin samoilta ajoilta kuin tuo sinunkin ei-niin-mukava, ja se meni jotenkin näin: ”Kouran kokonen on sopivan kokonen!”

Ihan positiivissävytteistä palautetta on tullut muuten, Reetta kirjoittaa. ”Miehet ei oo ihan niin nuukia noiden tissien kanssa kuin naiset luulee..! ;)"

Tähän lauseeseen on hyvä päättää tämä haastattelu. Kiitokset Reetalle, kunpa useampi nainen olisi noin hyvää pataa itsensä kanssa.

Rintasarjan neljännessä ja viimeisessä osassa tapaamme ystäväni, jonka elämä sai viime syksynä odottamattoman käänteen kun hänen rinnastaan löydettiin suuri kasvain.

Kesäni Ahvenanmaalla alkaa olla lähenemässä loppuaan. Viikonloppuna jätän saaren taas vähäksi aikaa taakseni ja palaan - tosin vain viikoksi, sittenhän tie viekin jo Välimerelle - mantereen arkeen.

Haluan vielä näinä viimeisinä kesäpäivinä jakaa kanssanne muutamia muistoja ja hetkiä saariston kesästä.

Tänä kesänä olen kokenut monia "ekoja". Vaikka historiani Ahvenanmaan kanssa alkaa jo 10 vuoden takaa ja olen kolunnut saarta kärjestä kärkeen, on jäljellä yllättävän monia must-paikkoja joissa jokaisen Ahvenanmaan ystävän tulisi vierailla. Tänä kesänä olen saanut ruksattua listaltani mm. Nauticalin, Pub Stallhagenin ja Viikinkimarkkinat.

Kesän kiinnostavin vierailukohde oli kuitenkin ehdottomasti Sälskärin majakka. Olen jo monen monena kesänä yrittänyt järjestää itseäni retkelle majakalle, mutta koska sinne pääsemiseen vaaditaan auto, on retken toteuttamisella ollut haasteensa. Joo - siis itse majakallehan ei tietenkään pääse autolla, mutta ensin täytyy hankkiutua Skarpnåtön laiturille Hammarlandiin josta venekuljetukset Sälskärille lähtevät. :)

Heinäkuun lopussa sain tilaisuuden päästä Sälskärin retkelle Ahvenanmaan matkailutoimisto Visit Ålandin järjestämänä. Minulle ja Mr Karkkipäivälle vuokrattiin auto RBS:n kautta (Ahvenanmaalla on vain yksi ainoa autovuokraamo, joten jos kaipaatte Ahvenanmaa-visiitillänne autoa niin sellaisen saa RBS:ltä), ja huristelimme eräänä kauniina keskiviikkoiltana Skarpnåtöön jonne on Maarianhaminasta puolen tunnin ajomatka.

Venematka Skarpnåtöstä Sälskäriin kestää noin puolitoista tuntia, ja se taittuu polkupyörälautta M/S Silvanalla.

Saariston nopeasti muuttuva sää näytti taas persoonallisuutensa - Hammarlandissa ihanasti lämmittänyt aurinko päätti jäädä selkämme taakse, ja majakalle saapuessa taivas oli harmaa ja pilvessä. Se oli vähän harmi, sillä retken ohjelmaan kuului iltapicnic kallioilla. Meidän kohdallamme picnic jäi väliin, sillä saimme seuraksemme Sälskärille myös sateen.

Retken oppaana toimii Bengt Häger, joka on kasvanut Sälskärillä ja kertoo eläytyen tarinoita elämästä majakkasaarella. Bengtin isä toimi Sälskärillä majakanvartijana 20-luvulta 40-luvulle.

Majakka rakennettiin vuonna 1868 ja oli toiminnassa vuoteen 1948. Tänä päivänä saari on tietysti asumaton, mutta ennen vuotta 48 majakassa oli miehitys ympäri vuoden.

Majakanvartijoiden aikoina saaressa oli elämää kuin pikkuisessa kylässä. Bengtin lapsuudessa siellä asui kaksi perhettä, eikä kuulostanut yhtään siltä että Bengtillä ja kavereillaan olisi ainakaan ollut tylsää Sälskärillä...! Oli hurjan kiehtovaa kuulla Bengtin tarinoita elämästä  majakanvartijan poikana. Katsoessa tämän päivän autiota Sälskäriä tuntui, kuin Bengtin kertomukset tulisivat toisesta maailmasta.... Ja niinhän ne tavallaan tulivatkin.

Majakka on 30 metriä korkea, ja ensin mietin että uskallanko edes kiivetä sinne. Onneksi portaat ovat "kiinteät" eli kiivetessä ei näe pudotusta alas. (Sellaiset raput on oikeasti pahat joiden läpi näkee alas syvyyteen.... ^_^)

Pääsin kuin pääsinkin ylös pienten lepotaukojen saattelemana (salilla käynti ei valitettavasti näy aerobisessa kunnossa, öhm), ja perillä odotti yllättävä näky. Voi miten pieni majakan lamppu onkaan....! Uskomatonta että näin pienestä lampusta lähtee niin voimakas valo..!

Voiko tätä maisemaa katsellessa kuvitella, että joskus saaren on täyttänyt elämä ja rantakallioilla ovat kaikuneet lasten äänet..?

Kaunista, ja vähän haikeaa.

Palasimme veneelle ja osa retken osanottajista taisteli urheasti vilua vastaan ja istui kallioille picnic-koreineen. Me misterin kanssa pujahdimme veneeseen suojaan sateelta heti kun lankku laskettiin. :)

Paluumatka kului laivan "sisäkajuutassa". Löysimme huopia joihin kääriydyimme ja huvitimme itseämme ottamalla irvikuvia kameralla. Söimme eväitämme, nauroimme ja juttelimme ja oli jotenkin ihanan tunnelmallista. Paluumatkalla pysähdyimme vielä Getankin laiturilla, ja koska veneessä tuli vietettyä yhteensä melkein neljä tuntia, tuntui kuin olisi käynyt jossain kaukanakin.... Ja niinhän me kävimmekin, 40-luvun muistoissa...! ^_^

Ihana retki jota voin lämpimästi suositella. Bengtin henkilökohtaiset tarinat tekevät vierailusta jotenkin erityisen koskettavan.

Toivottavasti ensi kerralla saisi nauttia eväskorinkin auringon lämmittämillä kallioilla...!

- Sulla on isot tissit. Saako niitä puristaa?

- Purista ja kuole.

- Oikeesti?

- No ihan #%@$ oikeesti!

”Leilan” (ystäväni ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään) rinnat alkoivat kasvaa 10-vuotiaana. Noihin aikoihin ei liity mukavia muistoja. Sukujuhlissa sedät ja tädit saattoivat ihan pokkana kommentoida kaikkien kuullen että ”Katsos, onpas Leilan rinnat kasvaneet!” ”Leila, sinullahan alkaa jo olla rinnat”. Miltä tuntuu 10-12-vuotiaasta kuulla tällaista? Leila kertoo noiden nöyryyttävien tilanteiden kummittelevan vielä tänäkin päivänä mielessään. Miten aikuiset kehtaavat nolata lasta tuolla tavalla?

Yläasteaikoina Leila ei todellakaan kokenut olevansa se minun näkökulmani lucky bastard, vaan ”ällöttävä läski”. ”Vain läskeillä on tissit”, hän kertoo ajatelleensa silloin. No, läskiksi ei Leilaa minun muistojeni mukaan kutsuttu, mutta huomiota hänen rintavarustuksensa kyllä sai. Pojat kokivat oikeudekseen huomautella ”isoista tisseistä” ja puristella niitä suunnilleen ohi kulkiessaan.

Hämmentävää kyllä, tämä käytös ei tunnu rajoittuvan murrosikäisiin poikiin, vaan Leila on saanut aikuisiälläkin tottua baareissa käsiksi käyviin miehiin. Heidän järjenjuoksunsa tuntuu kulkevan rataa; ”Tuossa on nainen jolla on isot rinnat, koska rinnat ovat esillä niin niihin saa varmasti myös koskea”. Leila ei mitenkään pukeutumisellaan halua korostaa rintojaan, eikä mene baareihin syväänuurretuissa, rintavakoa tarjoavissa ”tissipaidoissa”. Suuret rinnat ovat kuitenkin käpälöijien mielestä tarpeeksi tyrkyllä ihan tavallisissa topeissakin, ja kun rintoja ei oikein voi kätkeäkään, niiden vetämän huomion – ja röyhkeiden fyysisten kajoamisten – kanssa on vain elettävä.

Leila kertoo, että jopa tuttavapiiristä löytyy ihmisiä, jotka saattavat muka huumorilla kommentoida hänen rintojaan, tai koskea niihin.

Voin itse vain kuvitella miten kiusalliselta ja inhottavalta tuollainen tuntuu. Pienirintaisuutta ei sentään kukaan aikuisiällä ole enää kommentoinut – saati sitten että joku (no, miestäni lukuunottamatta, heh) yrittäisi koskea rintoihini…!

Leilan rinnat ovat tätä nykyä kokoa 75F, eikä rintojen koko tee vaatehankintoja helpoksi. ”Olisko kerrankin nautinto ostaa edulliset, sopivat liivit vaikka tuosta viereisestä tavaratalosta, juu ei…” Mukavat, sopivat rintaliivit isorintaiselle saa Leilan mukaan alkaen sadalla eurolla, ja valikoima perusliikkeissä on onneton. Mikä olisi Leilan ihannekoko, jos hän saisi päättää? "75D tähän kroppaan. 60B utopiakroppaan....."

Leila tykkäisi käyttää paitapuseroita, mutta on mahdotonta löytää kokoa joka menisi rintojen kohdalta kiinni ja olisi samalla muualtakin istuva. ”Tavan normivaatteet ei vain toimi ison rintavarustuksen kanssa ja harva vaate näyttää kivalle. Tai ehkä vois näyttää, mutta kun en muutenkaan ole mikään 40-kiloinen.”

Kysyn, onko Leila koskaan harkinnut rintaleikkausta. Vastaus on tiukka ei, sillä ajatus ’veitsen alle joutumisesta’ on Leilalle vastenmielinen. ”Tiellähän nämä periaatteessa aina on, mutta ei selkävaivoiksi asti.”

Leila myöntää, että toisten naisten (kuten julkkisten) ”nättejä rintoja on ihan kiva kattella”. ”Useimmat näyttää niin sopusointuisilta… no jee, photoshop varmaan…! Mutta kyllä mä myönnän kateellisena katsovani jonkun pientissisen alusvaatehankintoja. Voi kun minäkin voisin sellaiset mitättömät pitsihärpäkkeet laittaa..”

Niin ne voi ajatukset olla toisella aivan päinvastaiset..! Omassa mielessäni ne naiselliset ”pitsihärpäkkeet” ovat aina olleet juuri isompirintaisten ihanuuksia. Ylipäänsä, kun itse omistaa rinnat jotka eivät käytännössä edes mitään tukea tarvitsisi, rintsikat ovat aina tuntuneet ”normi- ja isorintaisten”, ehm, ”etuoikeudelta”.

Annan Leilan lukea oman tissitarinani. Ystäväni kommentti saa minut vähän haikeaksi hänen puolestaan. ”Sää nyt sentään tykkäät ittestäs tässä iässä, mää vielä oottelen sen tapahtuvan”, hän sanoo.

Haluaisin sanoa ystävälleni jotain, mutta en tiedä mitä. Haluan uskoa, että kyllä se vielä tapahtuu, kyllä hänkin joskus vielä tykkää kropastaan. Jonain päivänä joku vaatesuunnittelijanerokin keksii vihdoin kauniisti istuvia vaatteita rehevämuotoisille. Mutta kuulostaako tämä liian "marcobjurströmiltä"...? Jotkut ihmiset varmasti elävät koko elämänsä vain puolityytyväisinä tai -tyytymättöminä vartaloonsa. Saattaa olla hemmetin ärsyttävääkin jos joku tulee siihen lepertelemään että "Kyllä sä vielä joku päivä"... En halua holhota.

No, Leila on kuitenkin aivan upea minun ja monen muunkin silmissä. Me emme tietenkään voi kokea suurten rintojen ikäviä puolia konkreettisesti, mutta näemme jotain muuta mitä Leila ei ehkä itse näe.

Kiitokset Leilalle että tulit mukaan jakamaan tarinasi.

Seuraavassa osassa kuulemme ajatuksia toiselta hyvältä ystävältäni, jonka rinnat ovat imettäneet kaksi lasta.

Esittelyssä kesäkuussa kauppoihin ilmestynyt, rasvoittuvalle ja epäpuhtaalle iholle tarkoitettu Maybellinen Dream Pure BB Cream. Sain voiteen testiin kahdessa sävyssä L'orealilta.

(Heheh, kaikki varmaan odottaa vain sitä "Neiti 75F" -postausta ja huokaa syvään kun tuleekin kosmetiikkaa... :D Noo, ehkä laitan "tissiystävän" eetteriin sitten illalla! ;))

Dream Pure BB-voide sisältää peräti 2% salisyylihappoa, mikä on sallittu maksimipitoisuus BHA:ta iholle jätettävissä kosmetiikkatuotteissa. Salisyylihappo vaikuttaa alkaen 0,5% pitoisuudella, joten Dream Puren aktiiviainemäärä kuulostaa lupaavalta! Jotenkin aika yllättävääkin, että halpaan markettituotteeseen todella laitetaan oikeasti vaikuttava määrä mainostettua aktiiviainetta.

Kertauksena salisyylihaposta (eli BHA:sta eli beetahydroksihaposta): se on tehokas keratolyytti eli kuorii ihoa kemiallisesti, pääsee myös ihohuokosten sisään toisin kuin AHA-happo, vähentää tulehdusta ja toimii anti-mikrobisesti. Kaiken kaikkiaan siis erinomainen raaka-aine rasvoittuvalle ja epäpuhtauksiin taipuvaiselle iholle - mutta myös kaikille ihotyypeille.

Dream Pure BB:tä on saatavilla kahta sävyä: hieman pinkkiin taittava Light ja harmaan-beige Medium.

Minun ruskettuneelle iholleni Medium'kin on hitusen liian vaalea, mutta kyllä se sinne uppoaa eikä näytä toivottoman epäluonnolliselta. :)

Dream Puren kokoonpanosta löytyy rasvoittuvan ihon tyypillisenä ainesosana myös kaoliinia eli savea, joka imee iholta ylimääräistä kiiltoa. Muuten Dream Puren inci näyttääkin hyvin tyypilliseltä meikkipohjan ainesosacocktaililta; silikoneja ja mineraaliöljyä tuomassa liukuvuutta ja hyvää levittyvyyttä, glyserolia tuomassa kosteutta ja peruspaksuntajia tuomassa voiteeseen sopivaa koostumusta. Ja tietysti väripigmenttejä.

Ehkäpä hieman yllätyin siitä, että epäpuhtaalle iholle tarkoitettuun tuotteeseen laitetaan yhdeksi voidepohjan pääraaka-aineiksi mineraaliöljyä (isododecane), joka kuitenkin tunnetaan (siis ihan tutkitustikin) potentiaalisena ihon tukkijana. Sarahin makeover -postauksen kommenteissa muutama teistä jo kertoikin ihon menneen Dream Pure BB:stä näpyille. Hyvää palautetta Maybellinelle, kun kyseessä on kuitenkin tuote jonka pitäisi päinvastoin puhdistaa ihoa...! Ja salisyylihapon pitoisuudenkin pitäisi tukea sitä.

Dream Pure BB on koostumukseltaan ohutta ja peittävyydeltään aika läpikuultavaa. Maybellinen "normi"-BB:tä en ole kokeillut, joten siihen en osaa Pure-versiota verrata.

Odotin pinnan jäävän mattaisemmaksi, kun kyseessä on rasvoittuvan ihon tuote, mutta kyllä tämä jää sen verran kostean näköiseksi että koen tarvitsevani puuterin päälle. Myös sormilla koskettaessa pinta on kostean tuntuinen minuuttienkin kuluttua levityksestä. Kokeilin yksi päivä testinomaisesti olla ilman puuteria, ja iltapäivän kuntosalisessioon mennessä koko meikkipohja tuntui haihtuneen. Puuteria tarvitaan siis myös kiinnittämään Dream Pure.

Sellaisen huomion tein, että Dream Pure kannattaa ehdottomasti levittää sormilla siveltimen sijaan: käytin Sarahin meikkauksessa sivellintä (laitoin hänelle Dream Pure Lightin pohjaksi), ja voide vain pyöri ja pyöri enkä meinannut millään saada siveltimen jälkiä häivytetyksi. Ihon pinta jäi myös aivan erityisen kosteaksi, kun osa voiteesta ei päässyt imeytymään sormiin.

Sormilla levittäessä jälki on kuitenkin kaunista ja ihon pinta jää luonnollisen, ei-meikatun näköiseksi. Kun pinnan puuteroi, pohja kestää nättinä ja siistinä koko päivän. Minun ihoni ei myöskään ole reagoinut tukkeutumilla tai muutenkaan.

Tässä vielä kuvia eilispäivän meikistä jossa pohjana Dream Pure BB Medium.

(Grrr - hymyile, tyttö, hymyile kuvissa...! :))

Kokeilin silmiin Yves Rocherin kesämeikkilookin värejä.

Tein meikin Sleek Original -paletin sävyillä, paitsi sisänurkkaan käytin Yves Rocherin omenanvihreää kynää.

Kuvavertailua: Canon.....

...ja aina punertavampi Olympus. :)

. . .

Summa summarum:

Maybellinen Dream Pure BB Cream on kevyt, läpikuultava ja miellyttävän - mutta samalla myös hyvin tavallisen ja ei-erityisiä-tunteita-herättävän - tuntuinen meikkivoide. En sano "sävytetty kosteusvoide", mihin kategoriaan BB-voiteet kuuluvat, sillä minusta tässä voiteessa ei ole tarpeeksi kosteustehoja että se riittäisi kosteusvoiteen asemasta muille kuin rasvoittuvalle ihotyypille. (Tai kesällä menee kyllä minunkin normaalilla ihollani, mutta talvella alle olisi varmasti pakko laittaa kosteusvoide).

Salisyylihappopitoisuuden kannalta Dream Purella on oikeasti potentiaalia hoitaa ihon epäpuhtauksia ja tehdä ihosta säännöllisesti käytettynä kirkkaampi ja puhtaampi. Yksilölliseksi muuttujaksi jää sitten se, kenen iho reagoi negatiivisesti mineraaliöljyyn tai mahdollisesti silikoniin, jolloin salisyylihapon hyvät vaikutukset saattavat kumoutua.

Vielä kertauksena sekin, että silikoninhan pitäisi olla täysin ihoneutraali ainesosa, kun taas mineraaliöljyn on tutkitustikin havaittu aiheuttavan huokosten tukkeutumista yli 5% pitoisuuksilla. Siis niillä, joiden iho on herkästi tukkeutumaan taipuvainen. Mitään ei kannata koskaan yleistää - toisten iho voi hyvin vaikka sille levittäisi joka ilta lusikallisen voita! ;)

 Ajattelin kirjoittaa rinnoista.

Joihinkin juttuihin sitä kypsyy vasta aikuisena. Tai täytettyyään 26. Tai 30. Tai en minä oikeastaan enää muista milloin oikein tulin sujuiksi rintojeni kanssa. Vanhana kuitenkin.

Naisten suhdetta rintoihinsa on puitu maailman sivu eri artikkeleissa, tutkimuksissa ja tv-ohjelmissa. En kuvittele, että minulla on keskusteluun mitään uutta annettavaa tai tuoretta näkökantaa. Kunpahan puran ajatuksiani aiheesta osana blogin ajoittaisia itsetunto- ja minäkuva-kirjoituksia.

Ja liittyvähän rinnat olennaisesti kauneuteen.

Onkohan montaakaan nuorta tyttöä tai naista, joka ei jossain vaiheessa kokisi jonkinlaista huolta, epävarmuutta tai jopa häpeää ja ahdistusta rinnoistaan? Rinnat ovat yksi keskeisimpiä ulkonäkö”puntareita” nuoren naisen elämässä. Ainakin minun nuoressa elämässäni niin oli.

Rinnat astuivat elämääni neljännellä luokalla. No, eivät henkilökohtaisesti, sillä itse en vielä tullut näkemään omaa rinnanmuodostusta pariin vuoteen, mutta eräänä päivänä yhdellä parhaista ystävistäni oli Ne. Muistan aina sen hetken, kun tajusin, että herranjestas mehän leikitään vielä poneilla ja Tuolla on jo Tissit.

Havainto ei aiheuttanut kateutta tai toivetta että minäkin. Se vain oli outoa. Ja ehkä vähän kiusallista. Taisin jopa ajatella, että eikö ystävääni nolota kun hänellä on rinnat 10-vuotiaana.

Meni pari vuotta ja tunnelmat olivat ihan toiset. Yläasteelle mennessä olimme jo kauan sitten jättäneet leikki-iän taaksemme ja olimme nuoria naisia.  Ponicollegepaidat ja hiusdonitsit olivat vaihtuneet tietoiseen ulkonäköön. Piti näyttää hyvältä, joukkoon kuuluvalta. Puoleensavetävältä.

Ja jos olit syntynyt tytöksi, sinulla kuului tietysti olla Rinnat. Viimeistään 7-luokalla ne olivat yhtäkkiä Olemassa suurella o:lla. Jos sinulla ei juuri sellaisia ollut, ikävä juttu. Sinun ei todellakaan annettu unohtaa sitä. Varhain kehittynyt ystäväni oli yhtäkkiä ”lucky bastard”, ja minun silmissäni suojassa kaikelta pinnalliselta ikävältä.

”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”

Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen. Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.

Teini-ikää tutuimmillaan varmasti monelle muullekin.

Olin osa suosittua kaveriporukkaa eikä epävarmuuteni juurikaan näkynyt ulkoisesti. Sosiaalisten, vilkkaiden ja äänekkäiden ihmisten on helppo kätkeä epävarmuutensa persoonallisuudellaan. Niin tein minäkin.

Pahin muisto yläasteelta on se, kun suuri ihastukseni torjui minut 14-vuotiaan kypsällä argumentilla (kaverin kautta välitettynä, tietenkin); ”No olisin mä ehkä muuten kiinnostunut mutta kun ei sillä Sannilla oo rintoja…” Olin ihastunut häneen vielä senkin jälkeen. Kaksi vuotta tuli pala kurkkuun aina kun hän käveli vastaan.

(Olen muuten nykyään samaisen pojan Facebook-kaveri –emme tosin ole nähneet yläasteen jälkeen- ja minun oli pakko pari vuotta sitten kysyä muistiko hän vielä tätä kommenttiaan. Tyyppi meinasi suunnilleen hajota häpäriin, hän ei meinannut uskoa todeksi että oli joskus sanonut noin…! Murrosikäisen viisautta…..)

Käytin pitkään säkkimäisiä puseroita ja neuleita. 9-luokalla ostin muistaakseni ensimmäiset topatut rintaliivit. Ne auttoivat ehkä vähän. Mutta vaikutelma oli tietysti huijausta, eikä parantanut itsetuntoani. Ihonmyötäistä paitaa käytin ensimmäisen kerran vasta lähemmäs 2-kymppisenä…! Toisaalta muotikin oli 90-luvulla erilaista ja vaatteet kautta linjan löysempiä kuin nykyään.

Kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta muistan aina sen hetken, kun menin ensimmäistä kertaa ulos vartalonmyötäisessä t-paidassa. Kävelin lyhyen matkan puiston läpi postiin. Vilkuilin ympärilleni ja mietin, tuijottavatko ihmiset minua. Tunsin paidan kuosin ihoani vasten. Se piirsi minut esiin ja koin olevani ”paljas”, suojaton. Muisto on tämänhetkiselle itselleni aivan absurdi. Niin vaikea minun oli kuitenkin tuolloin hyväksyä vartaloani.

Muutos lähti siitä, kun rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa. Tarvittiin siis täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että tämä toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan. Toki ikä ja sen mukanaan tuoma kypsyminenkin varmasti pikku hiljaa vaikuttivat asiaan. Toivoin edelleen että rintani olisivat edes ”normikokoiset” (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, itse haaveilin B-kupista), mutta en enää hävennyt niitä tai kokenut tarvetta peitellä vartaloani.

23-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa bikinit. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus esiintyä sellaisissa julkisesti. Se oli oikeasti terapeuttista. Kävelin rannalla jossain Välimerellä ja annoin auringon lämmittää napaani. (Jee – keskivartalokin ruskettuu…!) Olo oli niin hyvä ja luonteva. Bikinien myötä varmasti viimeistään olin päässyt eroon kompleksistani. Tissit kuin tissit. Eivät ne minua määrittele.

Nyt 3-kymppisenä olen oikeastaan aika tyytyväinen rintoihini. Ovathan ne edelleen pikkuiset teekupit, ja jos joku aamu heräisin vähän täyteläisemmällä varustuksella niin tuskin olisin pahoillanikaan. Mutta miksi surra puutteita kun voi huomioida hyviä puolia? Rintani ovat kuitenkin kiinteät ja, öhm, nuorekkaat. Voisivat ne väsyneemmiltäkin näyttää tässä iässä.

Ja tiedättekö mikä on ollut hauskin havainto? Sitä mukaa kun aloin hyväksyä rintani, niin ne tuntuivat ikään kuin kasvavan…! Eivät tietenkään konkreettisesti, jos nyt ihan mittanauhalla mitattaisiin, mutta minun silmissäni kyllä. Sen täytyy olla psykologinen vaikutus.

Jos joku postausta lukeva nuori tunnistaa itsensä tämän tekstin alkutilanteesta, niin sanon teille tämän: persoonallisuutesi tekee tissisi. ;) En kylläkään tiedä, onko meno yläkouluiässä enää yhtä tissikeskeistä kuin omina aikoinani, mutta iästä riippumatta se kulunut klishee persoonallisuudesta pitää aina paikkansa. Iloisella, ystävällisellä ja sydämellisellä naisella saa olla vaikka kuopat rintojen kohdalla – hän on silti ihana. Kuppikoko tulee kiinnostavuusasteikolla jossain siellä kengännumeron ja kolesteroliarvon välissä.

Entä se varhain kehittynyt "tissiystäväni"? Mitä ajatuksia hänellä on elämästä suurten rintojen kanssa? Siitä saatte lukea seuraavassa osassa, kun Neiti 75F kertoo oman tarinansa.

*

Millainen suhde teillä on rintoihinne?

* * P.S. Kommentteja on tullut niin paljon että en ikäväkseni ehdi mitenkään vastaamaan/kommentoimaan kaikkiin joihin haluaisin, kovasti pahoitteluja siitä. Joka ikisen olen lukenut ja osa toi kyyneleetkin silmiin. Kiitos kaikille tarinoidensa jakamisesta tai osallistumisesta muuten vain keskusteluun, annatte myös toisillenne arvokasta vertaistukea! * *

~  Upeaa että muutama mieskin on tullut keskusteluun mukaan! ~

Kaikilla bloggaajilla ei ole kotonaan mitään studiota tai tarkoituksenmukaisilla valoilla varustettua, neutraalitaustaista kuvausnurkkausta jossa ottaa asu/tuote/tilpehööri jne -kuviaan. Niinkuin ei minullakaan.

Manner-kämpillä saan kuitenkin otettua ihan ok-kuvia sillä ikkunat ovat suuret eli luonnonvaloa riittää, kotona on tarpeeksi vaaleita pintoja ja neutraaleja taustoja ja parvekkeella on iltapäivästä varjoisaa (suorassa auringonpaisteessa kuvaaminen on nou-nou). Täällä Maarianhaminan asunnolla tilanne on ihan eri.

Joudun siis olemaan valokuvauksen kanssa hyvinkin luova. ^_^ Tässä kuvia tämän aamun "studiostani" - parvekkeelta.

Neutraalin taustan virkaa toimittaa kumollaan olevan tuolin päälle viritetty matto ja kuvaaja itse on rähmällään lattialla. Minua alkoi jotenkin tämä näky niin huvittaa että halusin ikuistaa sen blogiin. Tällaisista tuokioista ovat peräisin teidän tuotearvosteluissa katselemanne kuvat...! ^_^

"Ei siis millään meinaa samperin teksti tarkentua..... Otetaas vielä 47. kuva...."

Terkut teille lukijoille! On tämä aika hupaisaa hommaa välillä tämä bloggaus! :)