En tiedä miten oudolta tämä otsikko kuulostaa, mutta minun tekee mieli kirjoittaa aiheesta.
Tämän kirjoituksen vaihtoehtoinen otsikko voisi myös olla:
Välillä tuntuu, kuin olisin 46-vuotias vauva.
Olen 46 vuotta ja 7 kuukautta vanha. Paria päivää vaille. Olen siis keski-ikäinen.
Tekoälyn määritelmä keski-iästä
Nuorempana mietin usein, miltä tuntuu ”olla vanha”. Teininä mietin, miten aikuiselta tuntuu olla täysi-ikäinen, ja parikymppisenä mietin, miten vakaalta ja asettuneelta varmaan tulee tuntumaan, kun olen 3-kymppinen.
Kolmikymppisenä, no: oikeastaan lakkasin miettimästä ikää. 30 täytettyäni minusta itse asiassa tuntui, kuin ikäni olisi pysähtynyt tai kadonnut. Tunsin itseni samaan aikaan nuoreksi ja ei-minkään-ikäiseksi.
Tunsin itseni 30+-vuotiaana kypsäksi ja samalla epäkypsäksi. Kyllä minulla oli ihan aikuinen olo vastuun, itsenäisyyden ja omatoimisuuden suhteen, mutta vahva tunne epäkypsyydestä esimerkiksi äitiyden saralla.
En ole koskaan suunnitellut hankkivani lapsia, enkä rehellisesti ole lapsia myöskään halunnut, mutta – en myöskään ole missään vaiheessa kokenut olevani kypsä synnyttämään ja olemaan jonkun äiti. Tunne on se, kuin en vain olisi koskaan saavuttanut kehityskaaressa tätä kohtaa. Tarve äitiydestä on kuitenkin jotain, joka kuuluu vahvasti naisen biologiaan, ihan jo siksi, että lisääntyisimme.
Joiltain ihmisiltä tuo tarve tietysti puuttuu, mikä on aivan OK ja kuuluu sekin luonnon tasapainoon, mutta minulta puuttuu myös fyysinen sekä psyykkinen kokemus siitä, että voisin ylipäänsä olla äiti. Mun keho ei tunnu sellaiselta, että se voisi kantaa lasta ja synnyttää.
Kolmikymppisenä mietiskelin asiaa paljon, en vähiten siksi, että luulin kerran olevani raskaana. En ollut. Silloin sentään ehdin kokea, että en kuitenkaan hajonnut mahdollisesta tulevasta äitiydestä. Se tuntui pelottavalta, mutta ei kehitys- tai identiteettikriisiltä.
Nelikymppisenä tunnen edelleen samaa epä-äitiyden tunnetta. Välillä löydän itseni katsomassa ystävieni 2-kymppisiä lapsia ja tajuan, että minullakin voisi olla aikuinen lapsi. Voisin olla isoäitikin. Se tuntuu oudolta. Se saa minut miettimään, miten erilainen nyt ehkä olisin, jos olisin tullut äidiksi.
Numeraalinen ikäni, 46, ei tunnu minusta minulta. On ollut kiinnostavaa havaita, että numeraalinen ikä oli jotain, joka kuului identiteettiini 30+-vuotiaaksi saakka, mutta ei enää 4-kymppisenä. Mitä lähemmäksi tulin 40. ikävuotta, sitä epäluonnollisemmalta oma ikä tuntui - numeroina.
Ehkä kokemus liittyy elämän pituuteen ja sen vääjäämättömään kulkuun. Nelikymppisyys merkitsee monille elämän keskiaikaa. Se on vuosikymmen, jonka jälkeen elämää on todennäköisesti enemmän takana kuin edessä.
Tilastokeskuksen mukaan naisten elinajanodote Suomessa on 84,5 vuotta. Ehkä tietoisuus tästä saa 4:lla alkavan iän tuntumaan minusta jotenkin… ikävältä. Ehkä pelottavalta. Elämä on kuitenkin aika ihanaa. Tieto mukavan asian vähenemisestä vaikuttaa vääjäämättä aiheuttavan minussa haikeutta ja jonkinlaista vastustusta.
Termi ’keski-ikäinen’ itsessään ei kuitenkaan aikaansaa negatiivisia tuntemuksia. Päinvastoin. Siinä missä numeraalinen ikä tuntuu ”pelottavalta”, koska se niin terävästi piirtää esiin kulkemani janan, keski-ikä kokemuksena puolestaan on lämmin ja miellyttävä. Se on suorastaan – helpottava.
Koska: viimeistään tässä iässä minulle on varmistunut se, mitä 79-vuotias äitini on kuvaillut jo pitkään: kokemus itsestä ei muutu, vaikka vuosia tulee.
Äitini kokee olevansa yhtä nuori, tai iätön, kuin koko aikuisuutensa. Hän on hassu, tunteiden ohjaama, spontaani ja lapsenmielinen, ihan niin kuin minäkin. Vähän höpsö, positiivisella tavalla. Niin kuin minäkin. Vaikka höpsöyden positiivisuus jää toki muiden arvioitavaksi. Joka tapauksessa, näen nyt, että se mitä olen pitänyt lapsellisina piirteinäni, ovat yhä minua - ja se on mukavaa.
En lopulta tiedä, miksi sitä sitten edes luulee tai odottaa, että oma sisin jotenkin muuttuu iän myötä. Miksi iloisuus muuttuisi vakavuudeksi tai innostuneisuus flegmaattisuudeksi. En tiedä, mutta ainakin odotin, että vanhempana tuntuu vain, vanhemmalta. Että on sisäisesti ratkaisevasti erilainen tunne kuin nuorempana.
Jos oikein yritän pukea asian sanoiksi niin odotin, että vähintään luonteeni lapsenmielisyys katoaa. Ei voi muka tuntea itseään lapselliseksi 40- tai 50-vuotiaana. Puhumattakaan 80-vuotiaana. Mutta: helpotus on ollut tajuta, että VOI. Todellakin voi. Ei oikeastaan yhtään mikään mun kokemuksessa itsestäni tuntevana ja kokevana olentona ole muuttunut saavuttaessani keski-iän.
Nyt tiedän, mistä äitini on puhunut ja helpottuneena lepään siinä tietoisuudessa, että olen aivan sama Sanni ihan missä iässä tahansa.
Mun oivallus on, että emme me vanhene persoonina. (Moni viisaampi on varmasti tiennyt tämän aina.) Olen syvällisesti ymmärtänyt, että ikä ei muuta sitä, mikä tekee minusta juuri minut. Ei minuus edes voi ”vanhentua”. Ei sillä ole ikää, toisin kuin ruumiillisella osalla meitä.
Ilman muuta voimme kasvaa ja jalostua elämänkokemusten myötä; kulmat voivat hioutua ja nitisevät saranat öljyyntyä notkeiksi. Tai, jos huono tuuri käy, olosuhteet voivat rikkoa meitä. Kukaan ei valitse syntyä sotaan, väkivaltaiseen perheeseen tai diktatuuriin, mutta joillekin käy niin.
Lähtökohtaisesti meillä on kuitenkin mahdollisuus säilyä itsenämme kaikkine ominaisuuksinemme läpi elämän.
Kulkuneuvossa näkyvät vuosikerrat, mutta konepellin alla voi olla sama sydän, sama moottoria voiteleva öljy, sama tutusti koliseva vaihdelaatikko.
Olen siis sama Sanni kuin aina. Jotain on kuitenkin myös muuttunut. Tai tullut esiin.
Kuluneet vuodet ovat tuoneet mukanaan uutta tietoa minusta itsestäni. Opin itsestäni asioita, jotka ovat erilaisten elämänvaiheiden tulosta. Erilaiset tilanteet tuovat ulos piirteitämme, jotka ovat aiemmin kenties olleet piilossa, koska olosuhteet eivät ole pakottaneet niitä ulos.
Olin aina kuvitellut olevani kaikkea muuta kuin läheisriippuvainen. Olin myös aina nähnyt itseni vahvana ja pärjäävänä. Minullahan on asiat hallussa, olen pitänyt itsestäni huolen jo lapsesta saakka ja pitänyt siinä sivussa huolta äidistä ja sisaristanikin isäni menehdyttyä. Koin itsenäisyyttä varhain ja minulla oli haavoistani huolimatta äärimmäisen vahva olo. Mä pärjään aina, enkä ole muista riippuvainen.
Tämä illuusio särkyi keski-iässä. Se murtui opetellessani olemaan ensimmäistä kertaa todellakin ihan yksin. On ollut jonkinasteinen kriisi tajuta, että en olekaan vahva yksin.
Minulle tapahtui monta merkittävää menetystä täytettyäni 40.
Erosin pitkästä parisuhteesta ja avoliitosta.
Luovuin pitkäaikaisesta kakkosasunnostani ja samalla päättyi toista vuosikymmentä kestänyt työsuhde. Hyvästelin tärkeimmän työyhteisöni.
Ainoat ”lapseni”, chihuahuat Totti ja Viivi, kuolivat.
Kaikki tämä tapahtui muutaman vuoden sisällä. On mennyt muutama vuosi lisää ymmärtää, että osa minusta romahti menetysten myötä. Tai se mikä katosi, olikin ehkä aina ollut kuvitelmaa. Minussa hajosi kokemus vahvuudestani ja turvasta. Ensin toivoin, että kokemus olisi ohimenevä, mutta ei se toistaiseksi ole ollut.
Kipeä asia, joka on nyt menetysten myötä tuotu silmieni eteen on tämä:
olin aina ollut toisten kannattelema. Se mitä luulin omaksi voimakseni, olikin suurelta osin muiden tuomaa turvallisuuden tunnetta. Toisten luoma turvaverkko antoi minulle mahdollisuuden tuntea vahvuutta, jonka virheellisesti nimitin omaksi ominaisuudekseni.
Kävelin nuoralla ylpeästi tuntien säkenöivää itsevarmuutta, joka olikin ympäröivän verkon aikaansaannosta. Kun verkko katosi, menetin tasapainoni ja putosin.
Tämä on ollut keski-ikäisen minäni suurin oppi.
Tämä oivallus on asettanut minut monella tapaa uuteen valoon itseni edessä. On ollut vaikea hyväksyä, että onnen ja tasapainoni tunne on ollut hyvin riippuvainen muista. Samalla tiedän, että yhteisöön kuulumisen tunne on osa ihmisyyttä ja luo perustavanlaatuista turvaa ja luottamusta meistä suurelle osalle, ei se ole mikään poikkeustila. Kuitenkin – kun on tuntenut 40 vuotta vankkumatonta mä pärjään -tunnetta, on omansalainen elämänkriisi tajuta, että oho, edes oma koti ja itse rakennettu yritys ja toimeentulo eivät tuo vahvuuden ja turvan tunnetta.
Raai’immillaan saatan istua kauniissa, puusepän rakentamassa keittiössäni ja kokea valtavaa ahdistusta siitä, että ehkä tuhoan tai likaan jotain tässä hienossa tilassa joka on ensimmäinen iso asia jonka olen suunnitellut, päättänyt ja maksanut itse koko elämässäni. Niin kauan kuin olin jonkun toisen suunnittelemassa ja päättämässä kodissa tai keittiössä, olin turvassa ja rauhassa.
Tämän kokemuksen myötä jossain määrin olen eri Sanni kuin aikaisemmin. Tai: opettelen hyväksymään, että olen kaiken aikaa ollut tämä Sanni, mutta muiden ansiosta tämä puoli minusta on pysynyt pinnan alla.
Mitä 16-vuotias Sanni ei olisi ikinä osannut kuvitella 46-vuotiaasta Sannista:
että tässä iässä sydämeni rytmi yhä kiihtyy kuullessani Pet Shop Boys’in Heart-biisin, tai käteni tavoittelevat kameraa – tätä nykyä kännykkää – aina kun näen kauniin rakennuksen, värikkään kukkaistutuksen tai horisonttiin runollisesti kurkottavan tien.
että minulla on tässä iässä ollut yli vuosikymmenen ajan oma yritys ja elätän itseni kirjoittamalla kosmetiikasta.
että tässäkin iässä herkistyn My Little Poneista.
51 comments on “Miltä tuntuu olla keski-ikäinen?”
Hyvää pohdintaa ja oivalluksia, kiitos! Kirjoitus resonoi, kun itselläkin pian alkaa ikä nelosella ja olen mietiskellyt miksi numero ei vastaa sisäistä tunnetta lainkaan :)
❤️
Ihana kirjoitus, josta voi paljon löytää samaistumispintaa kun 44 vuotta alkaa kolkutella. Etenkin huomio siitä mikä kaikki kannattalee elämässä puhutteli. On ollut tavallaan helpompaa heimoaikoina kun on kuulunut tiettyyn porukkaan. On siitä omat ongelmansakin varmasti seurannut, mutta polku yhteisölliseen vanhuuteen on ollut selkeämpi.
Samaten mietin menetyksiä joita väistämättä iän myötä tulee. Huoli omista vanhemmista ja läheisistä. Omasta terveydestä. Tilanteet voivat muuttua hetkessä päälaelleen vakavien sairastumisten myötä.
Tällä hetkellä onneksi isoin ikääntymiskriisini koskettaa Whamisan BB voiteen loppumista. Onkohan sinulla tietoa, saadaanko tätä keski-ikäisen ihon ihmeheleyttäjää vielä joskus :D
Kyllä. ❤️ Porukassa sitä vain on vahvempi.
Samoja ajatuksia myös täällä.
Vaikuttaa epätodennäköiseltä, valitettavasti. 😔
Olen 40v ja ai että tämä on ihanaa! Eniten nelosella alkava ikä on vaikuttanut työminäni itsevarmuuteen (nainen "miehisellä" alalla); olen nyt työurani huipulla mitä itsevarmuuteen tulee ja monien epävarmempien vuosien jälkeen osaan todella arvostaa tätä. Ja huomaan itsessäni myös saman mistä kirjoitat; vanhenen numeroina, mutta en ole kadottanut huonoja vitsejä tai muuttunut kovin vakavaksi noin muutenkaan. Ja miksi olisinkaan, elämä on aika kivaa!
Eläköön keski-ikä! 😂
❤️
Kuulostaa upealta! 💪
Upea kirjoitus♥️
❤️
Ihana ja aito teksti ❤️
❤️
En tiedä miten eksyin tähän tekstiisi, ja olen siis ekaa kertaa blogissasi, mutta olipa kerrassaan ihanaa ja avartavaa luettavaa! Hienoja pohdintoja teet keski-ikäisyydestä. Täällä tulee ihan näillä näppäimillä 43 täyteen, ja keski-ikäisyyttä olen minäkin kovasti viime aikoina pohtinut.
Kiitos Elenna, ja onpa mukava kuulla, että löysit blogiini ☺️❤️
Ihana kirjoitus Sanni🫶Hyviä oivalluksia mm yhteisön antamasta tuesta ja turvasta.
❤️
Yhteisö best. 💗
Keski-iässä sitä miettii, että olisipa ollut edes osa tästä järjestä käytettävissä 20-, 30- tai edes 40-vuotiaana.
💜💜💜
❤️
Ai että mä sitten tykkään erityisesti lukea näitä pohdiskelevia blogipostauksia :) Tosi hyvä kirjoitus ja antaa itsellekin ajattelemisen aihetta....
❤️
Hienoa luettavaa. Ja kuinka voin samaistua moneen asiaan. Itse täytin 51 v. ja pohdin myös usein tuota tunnetta, miten muutun vanhetessa. Mutta sama "minä" siellä sisällä on... kun muistaa omat vanhemmat tämän ikäisinä; teininä ajatteli että ovat jo vanhuuden ja kuoleman ovella. Itse tuntee vielä olevansa utelias, etsivä ja ei todellakaan valmis ihmisenä vaikka elämä on jo yli puolenvälin. Pelottava, mutta lohduttava ajatus. Muistan 15 vuotiaana kirjoittaneeni ystäväkirjaan, että vanhana haluan olla tyytyväinen siihen elämään mitä olen elänyt. muistutan itseäni siitä tasaisin väliajoin...
Jep, se on kyllä ihan hullua..! 😀 Jopa näin äitini muka "vanhana", kun hän oli 5-kymppinen, ja nyt kun itse olen kohta 50, en todellakaan koe itseäni sellaisena, millaisena äitini tässä iässä näin. Tosin, tapa katsoa asioita muuttuu kun kypsyy. 15-vuotiaan perspektiivistä asoita tarkastelee eri tavoin, kuin aikuisena. Kun aikuistuin, oikeastaan kaikilta ihmisiltä tavallaan katosivat iät. En enää ajatellut ihmisiä "nuorina" tai "vanhoina", vain ihmisinä.
Täältä päättymättömän lapsiarjen keskeltä terveisiä - ihan yhtä lailla sitä miettii millaista elämä olisi ollut ilman lapsia tai juuri näitä lapsia.
47 tulee täyteen ja "mutu"-ikä on 35. Joskus nuorempana se oli pitkään 20+, joten piirun verran aivot ovat uskoneet vuosilukujen vaihtumista. Omaa ikää ei juurikaan mieti ja jos ei kysyttäessä keskity, olen 35. 😃 Mutulla mennään, onko tuolla niin väliä.
En ole julkaissut kirjaa, en ole työurani huipulla (ne lapset), enkä koe muutenkaan mitään valtavaa seesteisyyttä. Keskeneräisyyttä kyllä piisaa.
Puusepän rakentama keittiö on just mahtava siksi että se on OMA ja jos haluaa hakata hedelmäkärpäsiä liiskaksi oviin, niin sillain voi tehdä! Ai mikä vapaus, jonka mahtavuudesta kilpailee OMA mustikkametsä ja laiturinpätkä. Ja jos kaikki menisikin päin hamsteria, niin uudet omat paikat löytyvät kyllä. Sen olen oppinut.
Hurraa meille!
Tiedätkö, mulla sama..! 3:lla alkava ikä kuulostaa minulta, ja kun olin 3-kymppinen, silloin parikymppisyys tuntui minulta. Mistähän se johtuu, että assosioimme tiettyjä henkiseen ikään liittyviä tuntemuksia numeroon..!
Ollessani kolmikymppinen tuntuivat jopa ajanjaksot kuten lukio (!) olevan vielä aika lähellä, ja hyvin vahvasti tunsin olevani "epäaikuinen". Opiskelijuuden ja parikymppisyyden tunnetilat olivat lähellä ja samaistuttavia. Vasta pari vuotta sitten, ollessani 44, minusta alkoi vihdoin tuntua siltä, että nuoruuden vuodet ovat etääntyneet ja olen elänyt jo aika, eh, pitkään. Tietyssä mielessä minusta alkoi tuntua "vanhalta", koska tuntui eläneeltä.
Mutta joo, numerona 35 tuntuu mun iältä.
Ja sitähän se saa ollakin. 😅
Mä luulin näin. Että oman kodin ja just sen oman keittiön omistaminen tuntuisi hyvältä ja just vapauttavalta. Että saa olla vapaasti vailla huolta siitä, että pitäisi lähteä eron tai vuokraisännän uusien suunnitelmien takia. Odotin, että omassa kodissa voin olla kaikkein rennoimmillani.
Hämmennyksekseni en olekaan päässyt tähän tunteeseen. Mutta, se olisi jo eri postauksen aihe. Ehkä kirjoitan siitä 10 vuoden kuluttua, jos olen myynyt asuntoni ja päätynyt takaisin vuokralle. 🤔 Liiskaamaan banaanikärpäsiä toisen omistamiin oviin.
Loistava kirjoitus! On niin totta, ettei se "oma itse" siellä sisällä muutu mihinkään vaikka ikää tulee.
Kokemukseni lapsiasiasta on melkein yksi yhteen sama kuin Sinulla! Katson ihmeissäni muiden lapsia ja ajattelen, että voisin olla mummo. Se on aika pelottava ajatus. Minusta ei olisi ollut kasvattamaan ketään aikuiseksi.
Isä oli kuollessaan 56v ja minä olen nyt 54v. Se ahdistaa ja joskus mietin, menenkö itsekin niin nuorena. En osaa edes kuvitella, että mulla olisi enää pari vuotta aikaa. Joskus keski-ikä tuntuu kuin olisi flipperipallo ja saisi osumaa joka suunnasta pystymättä suojaamaan itseään. Kuolemat lähellä tuntuvat painona elämässä. Äitini on elossa, mutta pelkään, ettei hän enää kauaa voi asua omillaan. Sekin ahdistaa ja hirvittää. Jo nyt joudun tahtomattani ottamaan paljon vastuuta hänen elämästään. Vähän kadehdin reippaiden kahdeksankymppisten lapsia.
Jos keski-ikää saisi elää "vapaana ja huolettomana" olisi ihan sama olla viisikymppinen kuin oli olla kolmekymppinen. Fyysisesti koen olevani ihan fine ja jos ei peilejä- ja kanssaihmisten reaktioita- olisi, eläisin nuoruutta yhä edelleen! :)
Mä mietin usein, että synnyttäneet ihmiset ja äidit ja isät ovat ihan supersankareita. Se, että luo toisen olennon, kantaa sitä sisällään monta kuukautta, synnyttää ja kasvattaa usein parikymmentäkin vuotta, tuntuu todellakin supersankaruudelta ja mun kokemuspohjalta yliluonnolliselta vahvuudelta. Voin kuvitella, että vanhemmuus on aivan huikeaa - vaikka en sitä itselleni halunnutkaan - eikä ehkä mikään muu kasvata meitä samalla tavalla kuin vanhemmuus. Instagramissa joku kommentoi miettivänsä, onko hän jäänyt tuntemaan "ikuista nuoruutta" siksikin, että ei tullut äidiksi. Että johtuuko ikäisekseen nuori tunne siitä, että ei käynyt läpi vanhemmuuden kehitystehtävää. Tämä pohdinta resonoi minussa, olen joskus miettinyt samaa. Tuntisinko itseni kypsemmäksi ja vahvemmaksi, jos minulla olisi lapsia.
Tämä ahdistaa myös minua. Ihan valtavasti. Kun jo tähän mennessä koetut menetykset ovat raastaneet vuosikausia ja muokanneet minusta sen kestoahdistuneen aikuisen, joka minusta on tullut (viittaan erityisesti isäni menetykseen), miten selviän tasapainossa, kun niitä tulee lisää? Ja niitähän tulee vääjäämättä.
Tämä on ainoa todella ikävä ja pelottava asia ikääntymisessä. Ei oma vanheneminen, eikä oman kuoleman lähestyminen, vaan muiden poismeno. Se pelottaa niin paljon, että olen mieluusti ajattelematta sitä ollenkaan. Välttelen sitä, ja sitten jonain päivinä se pitää vain kohdata.
Menipä tämä nyt synkäksi. 🥺 Mutta tämäkin kuuluu vanhenemiseen.
Se on JUST näin! Ei niinkään oma vanheneminen vaan muiden ikääntyminen ja kuolema! Ne pelottavat oikeasti!
P.S. Sinun pitäisi kirjoittaa kirja. Elämästä, naiseudesta, Kreikasta ja kosmetiikastakin. Ostaisin!!
Kiitos..! 😭
Itse olen kuusikymppinen ja seuraan ensi kuussa 89 v. täyttävän anopin elämää. Hän käy kerran viikossa keittämässä kahvia seurakunnan kahvilassa, kerran viikossa raamattupiirissä, kerran viikossa seurakunnan lauluryhmän kanssa laulamassa vanhuksille - itse hän ei siis ole vanhus 😅 - hoitokodeissa ja kerran viikossa kuntosalilla. Kuntosalilla on ensin puolen tunnin lämmittelyjumppa ja sitten jokainen käy itse läpi kuntosalilaitteet. Kuntosaliharjoittelun hän aloitti joskus 85 v:nä, oli muuten jumpannut koko ikänsä. Joten kun on utelias elämälle ja hyvässä kunnossa, voi vielä yhdeksänkymppisenäkin elää täyttä elämää. Ja olla yhtä skarppi kuin nuorempana. ❤️
Miten inspiroiva tarina ja ihminen! Wow! ❤️
Toivoisin todellakin olevani anoppisi iässä yhtä hyvässä kunnossa ja samoissa voimissa..! Juuri tällaisen senioriajan toivoisin itsellenikin..! ❤️
Itse olen 34-vuotias, enkä todellakaan tunne itseäni "täysikasvuiseksi aikuiseksi". Ihan naurattaa kun joku kysyy vaikka onko minulla lapsia, koska tuntuu ihan absurdilta että osaisin pitää lapsista huolta. Vaikka ikäni puolesta voisin hyvin olla jo teini-ikäisen äiti!
Koin samassa iässä täsmälleen samoin.
Ihana Sanni 🥰 Kiitos näistä sun syvällisistä kirjoituksista, ihanaa näin pintaliitoilun aikakautena että täältä löytyy myös sinunlaisiasi 😊 nim.merk.mitenniinolenkohtajo50tervikuinenkolmikymppinen 😅
❤️
Ihana kirjoitus. Tämä sai kyllä ajattelemaan omaa ahdistustani ja turvattomuuden tunnettani. Olen samanikäinen, ja vietin ikävuodet 30-45 toisten kanssa asuen ja sinä aikana koin olevani turvassa näiden ihmisten kanssa. Kun erosin avopuolisoni kanssa, tajusin, ettei turva voinut olla toisessa ihmisessä, vaan se pitäisi olla sisälläni, koska turva on muutenkin niin mahdoton käsite. Turvassahan ei ole tavallaan koskaan, vaan mitä vain voi sattua, vaikka olisi äidin käsivarsilla tai rakastetun kainalossa. Tavallaan hyvin samanlaisia ajatuksia kuin sinulla pärjäämisestä. Itsestään sitä pitäisi löytää myös muut asiat, tarkoitus ja intohimo, eikä elämäänsä kannattaisi asettaa työn, puolison tai lasten varaan, koska mitä sitten, jos niitä ei enää olekaan, silloin viimeistään sitä on löydettävä halu ja tarkoitus elää omasta itsestään, sisältään, ei itsen ulkopuolelta. Tunnen käsitelleeni asiaa näiden parin vuoden aikana ja joskus tunnen edenneeni asioissa, toisinaan taas haluaisin kaivautua peiton alle, kun en tiedä edes mitä haluan tai kaipaan elämääni. Suurinta apua minulle on tuonut itseni hyväksyminen, että olen herkkä ja ahdistumiseen taipuvainen, että olen käyttänyt itseni lohduttamiseen keinoja, jotka eivät enää toimi, mutta jotka silloin toimivat ja se on ihan ok.
Kirsi ❤️
Asia on juuri niin, että turvan pitäisi ihanteellisesti löytyä itsestä. Itsekin olen tätä todella paljon miettinyt ja tullut siihen lopputulemaan, olkoon kuinka kliseinen hyvänsä, että yhdessä toisten kanssa ihminen kuitenkin on aina vahvempi. Vaikka toisen ihmisen syleilyssä tai työporukan terassi-iltamissa ei ole konkreettisesti sen turvammassa kuin yksinään kotisohvallaan, psyykkisesti tunne on toinen. Saamme voimaa ja energiaa toisista ihmisistä, ja tämä on sosiaalipsykologisesti todettu asia. Olen sitä mieltä, että ihminen saa tarvita muita omaan turvan tunteeseensa. En halua ajatella, että ihminen on heikko ja jotenkin "vajavainen", jos kaipaa yhteisön tukea voidakseen olla vahva. Jotkut voivat tuntea turvaa ja onnea aivan yksinäänkin, mutta kaikki eivät, ja se on minusta ihan OK ja sen voi hyväksyä.
Onhan sitäkin tutkittu, että läheiset ystävyyssuhteet ja hyvä kumppanuus pidentävät ikää ja vähentävät sairauksia. Ihminen ihan konkreettisesti voi paremmin, kun saa olla yhteydessä muihin - ja osa muita. ❤️
Kiitos tästä vastauksesta <3 Tämä saa minut kyyneliin, sillä juuri näitä sanoja tarvitsin. Saan olla myös tällainen, joka ei kaikesta selviäkään yksin. Vaikka olenkin introvertti ja käyttäydyn sosiaalisesti kömpelösti, kaipaan yhteisöä ja läheisiä. Kiitos.
❤️❤️
Clint Eastwoodilta kysyttiin nuorekkuutensa salaisuutta ja vastaus oli "I don't let the old man in". Itse uskon tähän vakaasti ja siksi olen lakannut hokemasta itselleni (ja muille), että kauhea, kun olen jo vanha/ryppyinen ymv. Asenteella on väliä.
Toinen "idolini" on Aira Samulin. Hänelle huomauteltiin 50-luvulta lähtien, että hänen ei pitäisi enää käyttää minihameita, mutta Airapa ei kuunnellut, ja hyvä niin. Olen luvannyt itselleni, että en anna ikäni sanella mitä voin tehdä ja mitä en, ja jos se ei kanssaihmisiä miellytä, niin tough noogies.
💪💪 Just näin! 👏
Kovasti kolahteli sekä iän, että turvallisuudentunteen osalta. Täytän ensi kuussa 40 ja odotan, että se seesteinen aikuisuus ja varmuus joskus osuisi kohdalle. En tiedä olisiko se löytynyt jos mulla olisi lapsia tai vaikuttaisiko lasten kasvaminen siihen, että hahmottaa ajan kulumisen. Paha sanoa.
Mutta sen olen tässä viimeisen parin kuukauden aikana oppinut, että mä olen rakentanut ison osan tunnekäsittelystä kissojen varaan. Se turva mitä olen lemmikeistä saanut on ollut paljon suurempi kuin tajusinkaan ja ajoittain olen ollut nyt aivan hukassa, kun ei olekaan ketään syliin otettavaksi...
Ymmärrän täydellisesti, mitä tarkoitat. Koin aivan samaa, kun Totti ja Viivi poistuivat elämästäni. Se oli todellakin suurempi menetys mitä olisin aiemmin osannut ajatellakaan. Kipuilen yhä välillä muistellessani näitä pikkuisia ja tuntiessani niiden jättämän aukon, joka ei ole täyttynyt.
Halaus, Kuorotipu..! ❤️
Hauska kun täällä moni lapseton kommentoi että mahtaako juuri se lapsettomuus olla yksi osasyy siihen että ei tunne olevansa aikuistunut. No, juuri tänään aamulla kun ajoin töihin (vimppa työpäivä ennen raskausvapaata!) niin pohdin että olen 36v, naimissa oleva ja omistus-rivitalossa asuva nainen jolla on yksi juuri päiväkodin aloittanut taapero ja vatsassa kasvaa pikkusisarus. Ja silti sitä tuntee itsensä niin "epäaikuiseksi" :D Pohdin juuri sitä että tuskinpa tää mun tunne miksikään muuttuu, mä tunnen olevani "nuori" ja parasta lapsessa on se että jotenkin lapsen kanssa oleminen ns. antaa luvan olla aika höpsö. Se on vaan usein ihmisten mielestä söpöä ku höpsöttelee lapsen kanssa. Ja siis kun sellainen mä oikeastikin olen! Tähän asti ne höpsöttelyt ja hassuttelut on vaan hoidettu lähinnä oman aviomiehen katseen alla kotona, nyt saa olla ihan julkisestikin höpsö kun siinä on se taapero mukana heh :D Eli uskoisin että lapset päinvastoin pitää mut jatkossakin nuorena <3 Ehkä vähän just sellainen että ei se oma minuus ja persoona mihinkään katoa, vaikka päiviin tulee lapsen myötä ihan erilaiset velvollisuudet ja huolet ja stressit kuin ennen.
Mutta ihana teksti siis kaikkiaan Sanni ja kävipä tosiaan hauskasti että tänään aamulla pohdiskelin samoja juttuja! :D
Kiitos tästä, ihana kuulla, että meitä aikuisia höpsöjä - ja "epäaikuisia" - on olemassa, ja ilmeisesti meitä on paljonkin..! ☺️
❤️🥰
Ihanaa raskausvapaata..! ☺️
Rakastan tätä blogia.
Kiitos Lukija ☺️❤️
Kaunis kirjoitus ja osin hyvinkin samaistuttava🫶❤️
❤️
Koskettava ja pysäyttävä teksti, vaikuttavan rehellisiä ja samaistuttavia havaintoja. Ihminen on laumaeläin. Kaikki me olemme olemassa siksi, että joku on ensin pitänyt meistä huolta. Kaikki tarvitsemme toisiamme, sen havaitseminen ei tee kenestäkään heikkoa. Päinvastoin.
Kiitos ajatuksiesi jakamisesta ja tästä valtavan hyödyllisestä blogista. Olen oppinut täältä kaiken, mitä tiedän ihonhoidosta.
Vaikutat mukavalta ihmiseltä ja toivon sinulle kaikkea hyvää <3
Kiitos Elina! ❤️🤗 Sama takaisin sinulle: kaikkea hyvää. ☺️💗
Ihana kirjoitus. Mä olen 28-vuotias neljän lapsen äiti ja olen aina kokenut siinä mielessä olevani "vanha" ikäisiini verrattuna, että olen yhteiskunnan silmissä tehnyt asiat etuajassa. Menin 19-vuotiaana naimisiin ja sellainen "villi vapaa nuoruus" ei koskaan ole houkutellut, tykkään tasaisesta ja turvallisesta elämästä :D Muutenkin huomaan, että aikuistumisen jälkeen ikä on alkanut menettää merkitystään. Samaistun nykyään vahvasti neli-viisikymppisiinkin, siinä missä joskus 15-vuotiaana pidin heitä tosi etäisinä ikäloppuina. Jotenkin sen on tajunnut, ettei ikä lopulta vaikuta niin paljon. Elämäntilanteet ja arvomaailmat enemmänkin.
Kiitos kun jaoit oman tarinasi, kuulostaa hienolta tieltä. ❤️ Ja sinullahan on sitten neli-viisikymppisenä vapaampi "reissuelämä" edessä, jos sellainen sattuisi siinä vaiheessa kiinnostamaan ☺️
Nää määritelmät ovat mielenkiintoisia. Itse en näe, että 60-vuotias olis keski-ikäinen eikä 35- vuotias. Muistan, kun täytin 30, se ahdisti minua todella paljon. 🤭