En tiedä miten oudolta tämä otsikko kuulostaa, mutta minun tekee mieli kirjoittaa aiheesta.
Tämän kirjoituksen vaihtoehtoinen otsikko voisi myös olla:
Välillä tuntuu, kuin olisin 46-vuotias vauva.
Olen 46 vuotta ja 7 kuukautta vanha. Paria päivää vaille. Olen siis keski-ikäinen.
Tekoälyn määritelmä keski-iästä
Nuorempana mietin usein, miltä tuntuu ”olla vanha”. Teininä mietin, miten aikuiselta tuntuu olla täysi-ikäinen, ja parikymppisenä mietin, miten vakaalta ja asettuneelta varmaan tulee tuntumaan, kun olen 3-kymppinen.
Kolmikymppisenä, no: oikeastaan lakkasin miettimästä ikää. 30 täytettyäni minusta itse asiassa tuntui, kuin ikäni olisi pysähtynyt tai kadonnut. Tunsin itseni samaan aikaan nuoreksi ja ei-minkään-ikäiseksi.
Tunsin itseni 30+-vuotiaana kypsäksi ja samalla epäkypsäksi. Kyllä minulla oli ihan aikuinen olo vastuun, itsenäisyyden ja omatoimisuuden suhteen, mutta vahva tunne epäkypsyydestä esimerkiksi äitiyden saralla.
En ole koskaan suunnitellut hankkivani lapsia, enkä rehellisesti ole lapsia myöskään halunnut, mutta – en myöskään ole missään vaiheessa kokenut olevani kypsä synnyttämään ja olemaan jonkun äiti. Tunne on se, kuin en vain olisi koskaan saavuttanut kehityskaaressa tätä kohtaa. Tarve äitiydestä on kuitenkin jotain, joka kuuluu vahvasti naisen biologiaan, ihan jo siksi, että lisääntyisimme.
Joiltain ihmisiltä tuo tarve tietysti puuttuu, mikä on aivan OK ja kuuluu sekin luonnon tasapainoon, mutta minulta puuttuu myös fyysinen sekä psyykkinen kokemus siitä, että voisin ylipäänsä olla äiti. Mun keho ei tunnu sellaiselta, että se voisi kantaa lasta ja synnyttää.
Komikymppisenä mietiskelin tätä asiaa paljon, en vähiten siksi, että kerran luulin olevani raskaana. En ollut. Silloin sentään ehdin kokea sen, että en kuitenkaan hajonnut mahdollisesta tulevasta äitiydestä. Se tuntui pelottavalta, mutta ei kehitys- tai identiteettikriisiltä.
Nelikymppisenä tunnen edelleen samaa epä-äitiyden tunnetta. Välillä löydän itseni katsomassa ystävieni 2-kymppisiä lapsia ja tajuan, että minullakin voisi olla aikuinen lapsi. Voisin olla isoäitikin. Se tuntuu oudolta. Se saa minut miettimään, miten erilainen nyt ehkä olisin, jos olisin tullut äidiksi.
Numeraalinen ikäni, 46, ei tunnu minusta minulta. On ollut kiinnostavaa havaita, että numeraalinen ikä oli jotain, joka kuului identiteettiini 30+-vuotiaaksi saakka, mutta ei enää 4-kymppisenä. Mitä lähemmäksi tulin 40. ikävuotta, sitä epäluonnollisemmalta oma ikä tuntui - numeroina.
Ehkä kokemus liittyy elämän pituuteen ja sen vääjäämättömään kulkuun. Nelikymppisyys merkitsee monille elämän keskiaikaa. Se on vuosikymmen, jonka jälkeen elämää on todennäköisesti enemmän takana kuin edessä.
Tilastokeskuksen mukaan naisten elinjanaodote Suomessa on 84,5 vuotta. Ehkä tietoisuus tästä saa 4:lla alkavan iän tuntumaan minusta jotenkin… ikävältä. Ehkä pelottavalta. Elämä on kuitenkin aika ihanaa. Tieto mukavan asian vähenemisestä vaikuttaa vääjäämättä aiheuttavan minussa haikeutta ja jonkinlaista… vastustusta.
Termi ’keski-ikäinen’ itsessään ei kuitenkaan aikaansaa negatiivisia tuntemuksia. Päinvastoin. Siinä missä numeraalinen ikä tuntuu ”pelottavalta”, koska se niin terävästi piirtää esiin kulkemani janan, keski-ikä kokemuksena puolestaan on lämmin ja miellyttävä. Se on suorastaan – helpottava.
Koska: viimeistään tässä iässä minulle on varmistunut se, mitä 79-vuotias äitini on kuvaillut jo pitkään: kokemus itsestä ei muutu, vaikka vuosia tulee.
Äitini kokee olevansa yhtä nuori, tai iätön, kuin koko aikuisuutensa. Hän on hassu, tunteiden ohjaama, spontaani ja lapsenmielinen, ihan niin kuin minäkin. Vähän höpsö, positiivisella tavalla. Niin kuin minäkin. Vaikka höpsöyden positiivisuus jää toki muiden tulkittavaksi. Joka tapauksessa, näen nyt, että se mitä olen pitänyt lapsellisina piirteinäni, ovat yhä minua - ja se on mukavaa.
En lopulta tiedä, miksi sitä sitten edes luulee tai odottaa, että oma sisin jotenkin muuttuu iän myötä. Miksi iloisuus muuttuisi vakavuudeksi tai innostuneisuus flegmaattisuudeksi. En tiedä, mutta ainakin odotin, että vanhempana tuntuu vain, vanhemmalta. Että on sisäisesti ratkaisevasti erilainen tunne kuin nuorempana.
Jos oikein yritän pukea asian sanoiksi niin odotin, että vähintään luonteeni lapsenmielisyys katoaa. Ei voi muka tuntea itseään lapselliseksi 40- tai 50-vuotiaana. Puhumattakaan 80-vuotiaana. Mutta: helpotus on ollut tajuta, että VOI. Todellakin voi. Ei oikeastaan yhtään mikään mun kokemuksessa itsestäni tuntevana ja kokevana olentona ole muuttunut saavuttaessani keski-iän.
Nyt tiedän, mistä äitini on puhunut ja helpottuneena lepään siinä tietoisuudessa, että olen aivan sama Sanni ihan missä iässä tahansa.
Mun oivallus on, että emme me vanhene persoonina. (Moni viisaampi on varmasti tiennyt tämän aina.) Olen syvällisesti ymmärtänyt, että ikä ei muuta sitä, mikä tekee minusta juuri minut. Ei minuus edes voi ”vanhentua”. Ei sillä ole ikää, toisin kuin ruumiillisella osalla meitä.
Ilman muuta voimme kasvaa ja jalostua elämänkokemusten myötä; kulmat voivat hioutua ja nitisevät saranat öljyyntyä notkeiksi. Tai, jos huono tuuri käy, olosuhteet voivat rikkoa meitä. Kukaan ei valitse syntyä sotaan, väkivaltaiseen perheeseen tai diktatuuriin, mutta joillekin käy niin.
Lähtökohtaisesti meillä on kuitenkin mahdollisuus säilyä itsenämme kaikkine ominaisuuksinemme läpi elämän.
Kulkuneuvossa näkyvät vuosikerrat, mutta konepellin alla voi olla sama sydän, sama moottoria voiteleva öljy, sama tutusti koliseva vaihdelaatikko.
Olen siis sama Sanni kuin aina. Jotain on kuitenkin myös muuttunut. Tai: tullut esiin.
Kuluneet vuodet ovat tuoneet mukanaan uutta tietoa minusta itsestäni. Opin itsestäni asioita, jotka ovat erilaisten elämänvaiheiden tulosta. Erilaiset tilanteet tuovat ulos piirteitämme, jotka ovat aiemmin kenties olleet piilossa, koska olosuhteet eivät ole pakottaneet niitä ulos.
Olin aina kuvitellut olevani kaikkea muuta kuin läheisriippuvainen. Olin myös aina nähnyt itseni vahvana ja pärjäävänä. Minullahan on asiat hallussa, olen pitänyt itsestäni huolen jo lapsesta saakka ja pitänyt siinä sivussa huolta äidistä ja sisaristanikin isäni menehdyttyä. Koin itsenäisyyttä varhain ja minulla oli haavoistani huolimatta äärimmäisen vahva olo. Mä pärjään aina, enkä ole muista riippuvainen.
Tämä illuusio murtui keski-iässä. Se murtui opetellessani olemaan ensimmäistä kertaa todellakin ihan yksin. On ollut jonkinasteinen kriisi tajuta, että en olekaan vahva yksin.
Minulle tapahtui monta merkittävää menetystä täytettyäni 40.
Erosin pitkästä parisuhteesta ja avoliitosta.
Luovuin pitkäaikaisesta kakkosasunnostani ja samalla päättyi toista vuosikymmentä kestänyt työsuhde. Hyvästelin tärkeimmän työyhteisöni.
Ainoat ”lapseni”, chihuahuat Totti ja Viivi, kuolivat.
Kaikki tämä tapahtui muutaman vuoden sisällä. On mennyt muutama vuosi lisää ymmärtää, että osa minusta romahti menetysten myötä. Tai: se mikä katosi, olikin ehkä aina ollut kuvitelmaa. Minussa hajosi kokemus vahvuudestani ja turvasta. Ensin toivoin, että kokemus olisi ohimenevä, mutta ei se toistaiseksi ole ollut.
Kipeä asia, jonka olen saanut oppia, tai joka on nyt menetysten myötä tuotu silmieni eteen on tämä:
olin aina ollut toisten kannattelema. Se mitä luulin omaksi voimakseni, olikin suurelta osin muiden tuomaa turvallisuuden tunnetta. Toisten luoma turvaverkko antoi minulle mahdollisuuden tuntea vahvuutta, jonka virheellisesti nimitin omaksi ominaisuudekseni.
Kävelin nuoralla ylpeästi tuntien säkenöivää itsevarmuutta, joka olikin ympäröivän verkon aikaansaannosta. Kun verkko katosi, menetin tasapainoni ja putosin.
Tämä on ollut keski-ikäisen minäni suurin oppi.
Tämä oivallus on asettanut minut monella tapaa uuteen valoon itseni edessä. On ollut vaikea hyväksyä, että onnen ja tasapainoni tunne on ollut hyvin riippuvainen muista. Samalla tiedän, että yhteisöön kuulumisen tunne on osa ihmisyyttä ja luo perustavanlaatuista turvaa ja luottamusta meistä suurelle osalle, ei se ole mikään poikkeustila. Kuitenkin – kun on tuntenut 40 vuotta vankkumatonta mä pärjään -tunnetta, on omansalainen elämänkriisi tajuta, että oho, edes oma koti ja itse rakennettu yritys ja toimeentulo eivät tuo vahvuuden ja turvan tunnetta.
Raai’immillaan saatan istua kauniissa, puusepän rakentamassa keittiössäni ja kokea valtavaa ahdistusta siitä, että ehkä tuhoan tai likaan jotain tässä hienossa tilassa joka on ensimmäinen iso asia jonka olen suunnitellut, päättänyt ja maksanut itse koko elämässäni. Niin kauan kuin olin jonkun toisen suunnittelemassa ja päättämässä kodissa tai keittiössä, olin turvassa ja rauhassa.
Tämän kokemuksen myötä jossain määrin olen eri Sanni kuin aikaisemmin. Tai: opettelen hyväksymään, että olen kaiken aikaa ollut tämä Sanni, mutta muiden ansiosta tämä osa minua on pysynyt piilotettuna.
Mitä 16-vuotias Sanni ei olisi ikinä osannut kuvitella 46-vuotiaasta Sannista:
että tässä iässä sydämeni rytmi yhä kiihtyy kuullessani Pet Shop Boys’in Heart-biisin, tai käteni tavoittelevat kameraa – tätä nykyä kännykkää – aina kun näen kauniin rakennuksen, värikkään kukkaistutuksen tai horisonttiin runollisesti kurkottavan tien.
että minulla on tässä iässä ollut yli vuosikymmenen ajan oma yritys ja elätän itseni kirjoittamalla kosmetiikasta.
että tässäkin iässä herkistyn My Little Poneista.
