Sain äsken viestin ystävältäni. Reaktio tuli Instagramissa julkaisemaani kuvaan, jossa on Kreikka-Sanni.
"Uskomatonta mikä ero." Näytät niin seesteiseltä ja rentoutuneelta, vaikka teet siellä töitäkin, ystäväni kirjoitti.
Vastasin hänelle, että täällä todella olen eri Sanni.
Sitä kirjoittaessani ajatukseni jatkoivat eteenpäin, ja yhtäkkiä olin kirjoittanut auki täsmällisesti sen, miksi Kreikka tekee minulle niin hyvää. Miksi tunnen täällä oloni aina niin kevyeksi ja rauhalliseksi, vaikka matkustaisin maassa keskellä syvintä suruaikaa. (Kyllä, olen ollut Kreikassa myös aivan rikkonaisessa tilassa.)
Olen hapuillut näiden sanojen suuntaan joskus aiemminkin, ja pohdiskellut syitä Kreikka-mielentilaan, mutta nyt yhtäkkiä ne olivat kirkkaina ja terävöityneinä edessäni.
Vaatija-Sanni jää kotiin. Se ei mahdu matkatavaroihin.
Olen pitkään kokenut kärsiväni kroonisesta huijarisyndroomasta. Ajattelen, että muut näkevät minut tehokkaana asiantuntijana, mutta sisälläni on aivan eri tunne. Se tunne ja sisäinen ääni sanoo, että olet hidas ja hajamielinen ja tietäisivätpä muut, miten epätehokas todella oletkaan.
Nämä tunteet ahdistavat minua, ja olen yrittänyt vaimentaa niiden vaikutusta puhumalla avoimesti uupumuksestani ja sen jälkeen jättämistä oireista. Yritän vähentää huijariuden tunnetta mm. kertomalla että hei, tämän takia olen niin hidas. Älkää odottako multa veitsenterävää ajattelua ja multi-taskingia.
Viime vuosina olen oivaltanut jotain. Vaatija olen minä itse. Olen kuvitellut, että muut eivät pidä minua riittävänä, mutta se olenkin minä, joka vaadin itseltäni. Se olen ihan minä itse, joka sanon, että Sanni sinä et ole tarpeeksi.
Tragedia? Tämän oivallettuanikaan en ole saanut ääntä vaimenemaan. Se vaatii yhä vain enemmän ja on ihan armoton. Perfektionismi on viiltävää. En anna itselleni mitään siimaa, kaiken on oltava täydellisesti hallussa ja toisten ihmisten odotusten on koko ajan ylityttävä.
Tällä armottomuudellani uuvutan itseni totaalisesti.
Mutta sitten on paikka, jossa tällä Sannilla ei ole tilaa.
En tiedä miksi, mutta armoton ja vaativa Sanni ei koskaan tule mukaan Kreikkaan. Se jää kotiin. Se ei edes kysy, pääsisikö se mukaan.
Pelkästään käsimatkatavarani ei ole kevyt kantaa, vaan myös minua on kevyempi kantaa.
.
Kreikka on kuin turvakoti, jonne voin tulla pakoon vaatija-minääni. On ihanaa, että tämä mahdollisuus on olemassa.
Mutta nyt kun todella käsitän, mistä on kysymys, jää jäljelle tärkeä asia. Aionko antaa vaatijan kiusata itseäni koko loppu elämän? Millä mä saan hänet lopettamaan? Miten voisin tulla yhdeksi vaatija-Sannin kanssa ja saada hänet tykkäämään minusta? Että voisin tuntea olevani hyväksytty ja turvassa ihan itseni kanssa.
💜
16 comments on “Vaatija jäi kotiin”
Osui ja upposi! Samaistuin täysin! Sinä puhut vaatijasta, minä olen nimittänyt sitä aina Suomi-pipoksi, mutta puhumme samasta asiasta: sisäisestä, itse rakennetusta pakosta tehdä enemmän, täydellisemmin ja aina vaan paremmin. Ja kuten sanoit, vaatimukset ovat armottomat eikä mikään riitä.
Mutta minullakin se vaatija, Suomi-pipo, jää kotiin, kun (jos) pääsen Kreikkaan! Se ei kiristäkään päätä ja voin vaan olla. On tilaa ja vapautta. Sen oikein tuntee, miten syke hidastuu ja rauha valuu ruumiiseen ja varsinkin sieluun...
Vielä kun oppisi, miten siitä piposta pääsisi kokonaan eroon. Se odottaa kotona, joskus jo lentoasemalla ja kohta taas kiristää päätä.
Näytät tosiaan aivan ihanalta noissa kuvissa! Kauniilta ja seesteiseltä! Nauti elämästä ilman vaatijaa! <3
Suomi-pipo..! 👏 Siinäpä hyvä nimitys...!
Mulla "pipo" voi kyllä aika ajoin kiristää muissa kohteissa (vaikka ei niin pahasti kuin Suomessa), mutta Kreikkaan tämä pipo ei seuraa. 🙏🏻
Kiitos NK ❤️😘
Todella hyvä kirjoitus, kiitos! Mä niin samastun, mutta sillä erolla, ettei mulla ole Kreikkaa tai mitään muutakaan, millä voisin joskus paeta tuota ahdistavaa fiilistä.
Toivon, että joskus löydät "Kreikkasi"..! ❤️
Aika mielenkiintoinen tämä huijarisyndrooma.
Mun mielestä kirjoittamisessa on tärkeää vain lopputulos, koska se on ainoa osa kirjoitusprosessia, jonka lukija näkee. Vaikka kirjoittaja toheltaisi kuinka kirjoittaessaan, eihän se lukijalle välity.
Tykkään lukea sun blogia, koska kieli on sujuvaa ja virheetöntä, tekstistä huokuu vahva asiantuntemus ja postauksia tulee mukavaan tahtiin. Vaikea keksiä missä olisi parantamisen varaa.
Itse asiassa huijarisyndrooma tuntuu pahiten mun toisessa työssä, ei blogissa. Yhteen aikaan koin, että lukijoillakin oli valtavia odotuksia mun suhteen, mutta nyt se puoli on rentoutunut. Sen jälkeen, kun uuvuttuani jo kerran hyvästelin blogin ja luulin lopettavani sen kirjoituksen, jokin vieteri blogin suhteen löystyi pysyvästi. Sen jälkeen on tuntunut, että blogin olemassaolo yhä loppuunpalamisenkin jälkeen on lahja ja ilo, josta olen kiitollinen. (Vaikka toki yhä saatan "suorittaa" etenkin kosmetiikkatekstejä hullun perfektionistisesti, koska niihin liittyy se asiantuntija"hattu"..) Toisessa työssä ja ehkä myös ihmissuhteissa vaativuuden ja riittämättömyyden tunne taas jatkuu tasaisen ankarana.... 😔
Ihana postaus <3.
Samaistun tuohon Vaatijaan. Aivan kaikissa asioissa pitää olla niin täydellinen ja oppia uudet asiat eikä virheisiin ole varaa. Itse osaan onneksi jo vähän soimata Vaatijaa ja koittaa olla armollinen itselleen.
On kyllä niiiiiiiiiiin ihanaa päästä taas seuraamaan Keeikan seikkailujasi ^_^
Minunkin suhde mun Vaatijaan on välillä huomattavasti helpompi, ja olen selvästi tullut vähän lempeämmäksi itseäni kohtaan uupumuksen tuomien oppien kautta. Mutta jos/kun elämässä on muuta kuormitusta, Vaatija pääsee taas niskan päälle koska se on vahva silloin kun minä olen heikko. :/ Koronakriisi on ollut sille loistava maaperä päästä taas hallitsemaan minua, kun mun mieli on hapertunut ja väsynyt pandemian keskellä.
Itsekin viihdyn hyvin muualla ja olen asunut Suomen ulkopuolella, joten osaan samaistua tähän ... mutta:ehkä kyse on lomatunnelmasta (poissa arjesta), jolloin on helpompaa rentoutua.
Jos asuisit Kreikassa pysyvämmin, sen yhteiskunnan ärsyttävät ja rassaavat yksityiskohdat tulisivat ennemmin tai myöhemmin esille. Arkipäivän haasteet nostaisivat todennäköisesti myös vaativan puolesi esille...?
En sano tätä pilataksesi lomaasi, mutta vain muistutuksena, että stressi ja omat päänsisäiset vaatimukset kulkevat jatkuvasti mukanamme, ja niiden työstäminen on todellisuutta missä maanosassa sitten asummekin..
Saan kiinni näkemyksestäsi, ja on ihan totta, että jos jäisin Kreikkaan asumaan pysyvästi, kyllä täältäkin alkaisi epäilemättä löytyä stressaavia asioita liittyen tavalliseen arkeen. Mutta vaikka en näillä reissuillani asukkaan arkea vietäkään, Kreikka ei siinä mielessä edusta minulle "lomatunnelmaa", että olen viimeiset 9 vuotta täällä reissatessani ollut myös töissä. En siis ole vapaa samalla lailla kuin loman viettäjä, vaan teen täällä samat asiat ansaitakseni elantoni joita teen kotonakin. (Blogihan oli mun ainoa työ monta vuotta, ja nyt sen rinnalla on myös kolmatta vuotta toinen työ.) Työn velvollisuudet tulee hoitaa täälläkin, mutta täällä työ tulee hoidettua huomattavan vähemmällä stressillä kuin kotona.
Kreikan uutisetkin ovat usein niin stressaavia (maanjäristykset, tulipalot, tulvat, lakot, mielenosoitukset ja lukuisat vallankumoukset...), että jo ajatus siinä maassa asumisesta nostaisi minulla stressilukemia.. :D :D
Kaikilla on oma suhteensa eri paikkoihin :)
Kiitos ihana-Sanni,
Aivan loistavasti avattu. Voisin samaistua ihan kaikkeen.
Ihanaa että saat olla siellä ja nauttia ❤️
❤️
Oletko lukenut Maria Nordinin Eroon oireista-kirjan? Vaikka ei noudattaisi hänen metodiaan, niin kirja on ihan mielenkiintoinen. Siitä voi saada vinkkejä suhtautumisessa itseensä ja muihin.
En ole lukenut (en yhäkään pysty lukemaan mitään kirjoja uupumuksen jäljiltä 😔). Täytyy tsekata, löytyykö se äänikirjana. Kiitos vinkistä! :)