Tänään vuorossa nopea, savustettu cat-eye kajalilla ja tummalla luomivärillä toteutettuna.

Kasvomeikkivideo löytyy täältä.

Aloita tekemällä pehmeällä kynällä reilu, pitkä rajaus yläluomelle.

Like this.

Valitse sitten joku "smudger"-väline jolla savustat rajauksen. Se voi olla jämäkkä sivellin tai vaahtomuovipäinen smudger.

Smoke-smoke-smoke.

Ota sitten tummaa luomiväriä, tässä tapauksessa tummanharmaata, ja ohut rajaussivellin.

Vedä luomiväriä savustetun rajauksen päälle.

Nyt näyttää tältä.

Lisää tummaa luomiväriä pehmeästi myös alaluomelle.

Voit vetää alaluomen sävyn aina kyynelkanavan ohi muodostaen vastaavanlaisen kärjen kuin ulkonurkassa. Tämä ei välttämättä sovi kaikkien silmän muodolle.

Lisää sitten halutessasi musta sisärajaus.

Ripsaroi ja valmista!

.

.

P.S. Pahoitteluni kun en eilen ehtinyt vastata kaikkiin Couchsurfing-postauksen kommenteissa esitettyihin kysymyksiin, nettiyhteyksien kanssa on taas ollut haasteensa. Edit. Noniin, nyt naputeltu vähän enemmän vastauksia. :)

Tällä nimenomaisella hetkellä, perjantaina klo 11.27 paikallista aikaa, istun Barcelona Nord -bussiasemalla ja yritän keksiä miten viettäisin päiväni ennenkuin tapaan barcelonalaisen houstini illalla seitsemältä... Kamatkin pitäisi saada tungettua jonnekin. Italia jäi siis aamulla taakse ja nyt kolutaan vähän aikaa Espanjan nurkkia. :)

Minulla oli jo meikkitutorial valmiina tälle päivälle, mutta olen nyt niin kuohuksissa, että täytyy päästä jakamaan tämä jonkun kanssa.

Eilisen postauksen kommenteissa osa kyselikin Couchsurfing-kokemuksiani. Täältä tulee nyt sellainen! (Huh, tärisen niin että en meinaa pystyä kirjoittamaan…) Kuvituksena Algheron vanhaa kaupunkia.

Couchsurfing.org on sivusto, jolla kuka tahansa voi tarjota kotiaan (=”sohvaansa”) majoituspaikaksi reissaajille. Sivulla on miljoonia jäseniä ja käytännössä voit siis löytää ilmaisen majapaikan mistä tahansa päin maailmaa. Sohvan tarjoajia ei kuitenkaan ole tarkoitus käyttää vain ilmaisena hotellina, vaan idea perustuu kulttuurinvaihtoon ja mahdollisuuteen tutustua paikallisiin.

Jottei juttu paisu liian pitkäksi, en lähde tässä kertomaan CS:n yksityiskohdista sen tarkemmin, mutta majapaikan tarjoajia eli ”hosteja” etsiessä kannattaa lukea edellisten surfaajien houstille jättämät referenssit, ja tehdä päätös majoittumisesta sen perusteella. Toki CS:n sivuilla voi olla sohvaansa tarjoamassa epärehellisiäkin ihmisiä.

Minulla on oman reissuni ajalta nyt kuusi Couchsurfing-kokemusta, joista neljä on ollut pelkästään positiivisia. Ensimmäinen houstini Santorinilla oli loppujen lopuksi vähän liian eksentrinen ja vapaamielinen minun arvomaailmaani, enkä tuntenut oloani kovin mukavaksi sen jälkeen kun hän alkoi muka vitsinä lähennellä minua. Ja jatkoi lähentelyjä seuraavina päivinä siitä huolimatta, että pyysin häntä tiukasti lopettamaan. Olin lopulta huojentunut, kun pääsin jatkamaan matkaa hänen kämpiltään.

Oman suhteellisen lyhyen CS-historiani aikana olen tehnyt sen havainnon, että ainakin niissä maissa, missä tällä matkalla olen reissannut, 90% sohvan tarjoajista on miespuolisia. En ole onnistunut löytämään yhtäkään naishoustia mistään vierailemastani kaupungista.

Olen henkilö, joka uskoo aina hyvää kaikista (mikä on välillä johtanut ikäviinkin seurauksiin elämässäni), ja siksi en haluaisi ajatella luvun johtuvan siitä, että miehet kokevat CS:n olevan kätevä deittipalvelu ja tie helppoihin one-night-standeihin. Mutta ikävä kyllä sellaisiakin totta kai mahtuu joukkoon.

Sardiniasta löysin kaksi mukavan oloista houstia, kummatkin miehiä. Toisella oli positiivisia palautteita muilta surfaajilta, toisella ei yhtäkään referenssiä. Maalaisjärjellä päädyin tietenkin valitsemaan hyvät palautteet saaneen henkilön.

Kutsutaan häntä vaikka Sergioksi, ja tätä toista sohvan tarjoajaa Luigiksi. Vaihdoimme Sergion kanssa viestejä Couchsurfingissa ja hän vaikutti kaiken kaikkiaan mahtavalta tyypiltä. Hän sanoi voivansa houstata minua kaikki kuusi päivää Sardiniassa ja tarjoutui hakemaan minut Algheron lentokentältäkin. Minusta hän tuntui heti kohdatessamme mukavalta ja luotettavalta kaverilta.

Seuraavana aamuna Sergio ilmoitti yhtäkkiä, että voisikin tarjota majoitusta vain yhdeksi yöksi. Syy oli se, että hänen vanhempansa olivat palaamassa ennakoitua aikaisemmin kotiin reissusta. (Italiassahan tunnetusti asutaan kotona vanhempien luona siihen saakka, kun mennään naimisiin.) Hän kertoi, että perheellä on myös kesäasunto läheisessä kylässä, mutta siellä oli liian kylmä majoittua tähän aikaan vuodesta. Emme siis voisi yöpyä sielläkään.

Olin vähän hämmentynyt tilanteen äkillisestä käänteestä, mutta sanoin vain että OK, totta kai ymmärrän.

Mietin pitkään kehtaisinko laittaa näin lyhyellä varoitusajalla viestiä toiselle houstilleni Luigille, jonka kutsun olin siis jo aiemmin hylännyt. Päädyin sitten ottamaan häneen yhteyttä, ja ilokseni hän pystyi ottamaan minut vastaan samana iltana töidensä jälkeen.

Sergio oli kovin pahoillaan, ettei voinutkaan isännöidä minua alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, ja ehdotti, että tekisimme kuitenkin yhdessä päiväretken Kylään (jossa perheen kesäasunto sijaitsee) joko tiistaina tai keskiviikkona. Sanoin, että mikäpäs siinä.

Tapasin Luigin illalla Algherossa, ja hän osoittautui todella sympaattiseksi ja mielenkiintoiseksi henkilöksi. Luigi on ammatiltaan arkkitehti, ja tietää kaiken Algheron vanhan kaupungin historiallisten rakennusten arkkitehtuurista. Tein hänen kanssaan yhden matkani kiinnostavimmista iltakävelyistä, voi kun aina voisi saada Luigin kaltaisen oppaan mukaansa..!

. .

Eilen aamulla laitoin Sergiolle viestiä, että voisimme vaikka tänään lähteä Kylään, jos tämä sopisi hänen aikatauluunsa. Luigi oli töissä koko päivän. Sergio vastasi iloisesti, että tavataan puolentoista tunnin kuluttua.

Kun kohtasimme, hän ihmetteli, missä tavarani olivat. ”Mitkä tavarat?” Nyt Sergio olikin yhtäkkiä yöpymässä kanssani kesäasunnolla. Kun sanoin, että olin jo tehnyt illaksi suunnitelmia Luigin kanssa, ja että puhehan oli vain päiväretkestä, Sergio alkoi selvästi osoittaa hermostumisen merkkejä. Aiemmin hän oli kertonut Kylän olevan ihan lähellä Algheroa, nyt hän sanoikin, ettei sinne ole mitään järkeä ajaa vain päiväksi. Minulle alkoi tulla vähän outo fiilis.

Tajusin kiusaantuneena, että mitä tahansa nyt tekisin, loukkaan jompaakumpaa houstiani. Päädyin sitten hakemaan pienemmän reppuni Luigin luota ja laittamaan hänelle viestiä, että olisinkin nyt yötä Kylässä. Se oli minusta äärimmäisen noloa, toinen kun oli juuri lyhyellä varoajalla tarjonnut minulle majapaikan ja odotti, että viettäisin nyt aikaa hänen kanssaan.

Jotta en vielä entuudestaan paisuttaisi kertomusta, kirjoitan vain, että erinäisten jo farssin muotoja saavien sattumusten seurauksena pääsimme lopulta Sergion kanssa lähtemään Kylään niin myöhään, että olimme perillä vasta illan hämärtyessä. Sergion paljon mainostama Kylän upea auringonlaskukin jäi kokematta, aurinko kun laski ajomatkan aikana.

Päivä päättyi niin absurdiin ja lopulta pelottavaankin tilanteeseen, että en voi vieläkään ajatella sitä tärisemättä.

Olin ilmoittanut Sergiolle, että en budjettini takia mielelläni laita illalliseen enempää kuin 20 euroa, ja Sergio sanoi, ettei hänkään missään kalliissa paikoissa tykkää syödä. Hän vei minut yhteen Kylän suosituimmista ravintoloista.

Valkkasimme menusta pääruoaksi kalaa, joka oli hinnoiteltu kilohinnan, ei annoksen mukaan. Ilmoitin Sergiolle, minkä verran kalaa itse halusin (n. 12 eurolla). Sergio hoiti tilauksen italiaksi, ja ihmettelin kyllä, miksi he keskustelivat tarjoilijan kanssa niin pitkään, mutta en tietenkään ymmärtänyt mistä on kysymys.

Ruoat tulivat ja söimme. Kalatarjotin näytti ruhtinaalliselta, ja aloin miettiä, ettei tämä kyllä ollut se määrä mitä itse tilasin. Sergio tilasi itselleen vielä lisää viiniä, kahvia ja jälkiruokaakin. Itse söin vain alkuruoan, pääruoan ja lasillisen viiniä.

Kun tuli maksun aika, lasku olikin sitten jotain ihan muuta kaliiperia mistä olimme puhuneet… Illallinen kustansi yhteensä 95 euroa. Kalan osuus siitä oli 60 euroa. Olin lievästi ilmaistuna järkyttynyt. Kysyin Sergiolta, mitä ihmettä hän oli mennyt tilaamaan, ja hän oli yhtä järkyttynyt ja alkoi huutamaan ja mesoamaan ravintolan henkilökunnalle.

Huutoa kesti jonkin aikaa, ja meitä palvellut tarjoilija selitti minulle myötätuntoisena englanniksi, että hän oli koettanut selittää Sergiolle miten kala hinnoitellaan, ja kysynyt, haluammeko 500g per henkilö. Sergio oli kuulemma tilannut sen (oikeasti ymmärtämättä lainkaan mitä tilasi).

Ravintola ei suostunut antamaan alennusta, koska virhe ei luonnollisestikaan ollut heidän. Kaiken kukkuraksi Sergio kaivoi taskustaan vain kaksikymppisen – hänellä ei kuulemma ollut enempää rahaa (!!). Minä jouduin maksamaan illallisesta 75 euroa. Ruoasta, jonka tilauksessa toinen oli mokannut. (Itse asiassa Sergion 20€ ei olisi riittänyt edes hänen nauttimaansa alkupalaan, viiniin, jälkkäriin ja kahviin, eli mies oli ilmeisesti olettanut syövänsä minun piikkiini.)

Sergio ei pahoitellut minulle millään lailla sitä, että maksoi megalaskusta itse vain kaksi kymppiä. Hän vain sätti ravintolan tarjoilijaa koko matkan takaisin asunnolle. Minä kävelin vaitonaisena vieressä ja kiehuin sisäisesti järkytyksestä.

Loppuilta – tai yö – ei sujunut sen mukavammissa merkeissä. Yritän tiivistää. Sergio jatkoi asunnolla viinin juomista, alkoi lähennellä, eikä suostunut lähtemään sohvalta, missä minun oli tarkoitus nukkua. Hän oli selvästi päihdyksissä ja alkoi jankata, enkö muka tuntenut vetoa häntä kohtaan ja miksi sitten muka olin ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, ja että hän on niin ihastunut minuun ja haluaa vain viettää kaiken mahdollisen ajan kanssani.

Lopulta suutuin ja sanoin, että nyt saa riittää ja että hän on humalassa ja tämä on täysin epäsopivaa Couchsurfing-isännän käytöstä. Sergio poistui huoneesta vihaisena. En saanut peittoa, en tyynyä, enkä lakanaa. Vietin yön sohvalla viluisena enkä todellakaan nukkunut silmäystäkään. Jokainen pieni rasahdus talossa sai minut säpsähtämään, ja pelkäsin koko ajan Sergion palaavan ja tekevän jotain ikävää humalaisen pettymyksensä kuohuttamana. Siinä vaiheessa mietin, että viini tuskin oli ainoa syy miehen todella oudolle käytökselle. Sergio ei vaikuttanut tasapainoiselta.

Se oli pelottavin yö, jonka olen koskaan viettänyt. Harkitsin monta kertaa lähteväni ulos talosta, mutta minne menisin aamuyön tunteina vieraassa kylässä?

Aamulla mies oli vaitonainen. En sanonut yöllisestä mitään, koska halusin vain päästä pois ilman lisää välikohtauksia. Ajoimme hiljaisuuden vallitessa takaisin Algheroon, ja tilanteen absurdiuden kruunasi hetki, kun olin nousemassa ulos autosta.

”Niin, sun osuus näistä bensoista on 20€”, sanoi Sergio. ”Anteeksi kuinka?” ”Niin, minähän hain sinut lentokentältä, siihen meni bensaa, ja sitten ajoin eilen Algheroon ja vielä Kylään, siihen meni paljon bensaa.”

Meinasin oikeasti tukehtua. Jo on ihmisellä pokkaa…!! Sanoin ääni kiukusta täristen, että maksettuani melkein kahden päiväbudjettini verran eilisestä illallisestamme en todellakaan aio antaa hänelle senttiäkään bensarahaa, ja nousin autosta kamoineni. Ovi paukahti takanani kiinni ja Sergio ajoi pois.

Päästyäni takaisin Luigin asunnolle (hän oli ystävällisesti antanut minulle avaimen) minun piti istua pitkä tovi sohvalla ennen kuin rauhoituin. Miten hirveä kokemus…! Tunnen vieläkin heikotusta.

Couchsurfing on aivan mahtava idea ja se antaa niin paljon lisäarvoa matkustelulle, kun pääsee tutustumaan paikkoihin ns. pintaa syvemmältä paikallisten kanssa. Mutta mikäli haluaa sohvasurffailua harrastaa, pitää varautua tällaistenkin ikävien tilanteiden mahdollisuuteen. Surullista, että Sergion kaltaiset ihmiset pilaavat CS-yhteisön tunnelmaa. :(

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että on todella vaikea luottaa enää kehenkään, olivat he sitten saaneet Couchsurfingissa miten positiiviset palautteet tahansa. Housti on voinut olla täysin asiallinen muiden aiempien vieraidensa kanssa, mutta jossain vaiheessa voi sitten napsahtaa…. Sergiolla napsahti nyt sitten mun kohdalla.

* * * Jos lukijoiden joukossa on muita CS:läisiä, niin olisi kiva kuulla teidän kokemuksia..? * * *

On vähän biitsitunnelmat muuttuneet sitten Patmoksen - uskomatonta että olin siellä vielä runsas 3 viikkoa sitten uimassa ja ottamassa aurinkoa....

Platamonan ranta Sassarissa, Sardiniassa.

.

.

...ja niin sitten koitti se aika, että söin ensimmäisen pasta-ateriani puoleentoista vuoteen. Olin päättänyt sallia itselleni yhden pastaillallisen Italiassa, ja se illallinen tapahtui eilen Couchsurfing-houstini kanssa Algherossa.

Tilasin mustaa tagliolinia simpukoilla ja tuoreilla tomaateilla, ja ei herranjestas miten hyvää se oli. (Mr. Karkkipäivä nauraisi kun kuulisi minun sanovan "Uskomattoman herkullista" - hänen mielestään kukaan normaali ihminen ei käytä sanaa 'herkullinen' :D.)

Sanonpahan vain, että kyllä kannatti odottaa tätä annosta 18 kuukautta. Se oli myös ilokseni aika pieni, koska tilasin sen primi piatti -listalta. Pastaa ei siis ollut mitään järjetöntä kulhollista eikä masukaan näin ollen protestoinut.

.

Kysymys: tekisinkö seuraavaksi meikkipostauksia vai jatkanko matkakuvauslinjalla..? Mulla on koneella ihan kivasti meikkipostausmatskuakin ja täällä Sardiniassa mulla on aikaa bloggailla paremmin kuin Venetsiassa. Kuuntelen mielelläni toiveitanne. Huomaan, että mun alkaa itsekin mieli tehdä taas jotain kauneusaiheisia juttuja.... ^_^

Voi liioittelematta sanoa, että Venetsian matkamme ajoitus oli täydellinen. Osuimme juuri kuuden päivän aurinkoiseen sääikkunaan, ja kun eilen lähdin, oli sää jälleen harmaan sateinen ja vesi noussut puolitoista metriä (!).

Lidon vesibussiaseman edustalla minua odotti tällainen näky. Myös koko aseman odotussali oli veden vallassa. Ei mitään toivoa päästä vaporettoon kuivin jaloin.

.

Grand Canalia reunustavat jalkakäytävät olivat kadonneet....

Samainen alue viikko sitten maanantaina, kun vesi oli edellisen tulvan jälkeen laskenut. Nyt turisteilla ei ole Rialtolle mitään asiaa.

San Marcon aukio oli muuttunut järveksi. Vesibussi ei voinut edes pysähtyä siellä, koska ei ollut mitään mihin asiakkaat olisivat voineet nousta bussista.

.

. . .

Sardiniassa sää on pilvinen, mutta täällä sentään voi kävellä kuivin jaloin. :)

.

 .

Tein Venetsiassa kaksi kosmetiikkaostosta.

(Yay, kylläpä nainen nyt repäisi...! Ihan kaksi.)

Ostokseni ovat Kiehl'sin Vanilla & Cedarwood -tuoksu ja Lushin Morbidissima-voide. Kiehl'siltä sain kaupan päälle saman tuoksusarjan pienen suihkugeelin.

Nniiin.... montakos tuoksua neidillä olikaan kotona...? Olikos vielä niin, että olin juuri ennen matkaan lähtöäkin ostanut en vähempää kuin neljä uutta hajuvettä...? Mutta minkäs teet kun olen hulluna tuoksuihin. :/

Kävi niin, että kun olimme eräänä iltana kävelemässä Venetsian illassa kohti päivällisravintolaamme, poikkesin hetken mielijohteesta kosmetiikkanäyteikkunan houkuttamana Coin-tavaratalon kemppariosastolle. Ajattelin suihkauttaa jotain kivaa tuoksua tuomaan tunnelmaa illalliselle. Satuin Kiehl'sin pisteelle, käteni osui Vanilja & Seetri -tuoksuun ja suihkautin sitä.

Jatkoimme matkaa ravintolaan, ja Vanilja & Seetri ympäröi minua pehmeänä huntuna koko illan. Ennenkuin lautaseni oli tyhjä, oli selvää että olin rakastunut - en niinkään illan lohiannokseen - , vaan Kiehl'sin tuoksuun.

Kävelimme seuraavana päivänä jälleen Coinin ohi ja minä vedin Mr. Karkkipäivän Kiehl'sin tiskille, osoitin pulloa kuin pikkutyttö tikkaria karkkikaupassa ja sanoin, "Kulta, tahdon tuon..!" (En mitenkään voinut perustella itselleni matkabudjetin tuhlaamista näin epätarpeelliseen tuotteeseen, joten heittäydyin prinsessaksi ja vaadin miestä suorittamaan turhan hankinnan puolestani. Lupaan että tämä on normaalioloissa minulle erittäin epätyypillistä käytöstä.) Onneksi 30 ml:n pullolla oli hintaa vain 29 euroa joten herrakaan ei sitten jaksanut alkaa puhumaan minua ympäri vaan kaivoi huokaisten massin esiin.

Ja siis tuo tuoksu on aivan ihana. Aivan ihana. Olen käyttänyt sitä joka päivä Venetsiassa. Siitä tuli virallinen Venetsia-tuoksuni.

Tuoksukuvaus kuuluu näin: "Seductive fusion of Ugandan Vanilla and Cedarwood, heightened with a hint of iris, which gives way to rich amber."

Lushin Morbidissiman hankin todella tarpeeseen, jalkavoiteeksi.

Kun sovimme Mr. Karkkipäivän kanssa tapaavamme kesken matkaani, pyysin häntä tuomaan kotoa täydennyksiä matkalla loppuneisiin tai kokonaan unohtuneisiin tuotteisiin. Jalkavoide oli listalla ykkösenä. (Todellakin huomaa miten tärkeää ihonhoito on kun ei rasvaa kuivia kantapäitään seitsemään viikkoon...) Mutta Mr. Karkkipäivä ei löytänyt Karbamidijalkavoidettani. :( Olen ilmeisesti kätkenyt sen jonnekin hyvään piiloon. Olin hyvin harmissani.

Eipä sitten muuta kuin uuden jalkavoiteen hankintaan. Valintani osui Morbidissimaan. Tämä on ensimmäinen omistamani Lushin tuote! (Onkohan tällä muuten joku muu nimi muissa maissa..?) Tykkään tuosta tekstistä Il Superburro... ^_^

Myyjä kertoi Morbidissiman olevan Lushin rasvaisin voide, eli superburro tosiaankin. :) Voide koostuu karitevoista, mehiläisvahasta, lanoliinista, soijaöljystä, avokadoöljystä ja joukosta muita öljyjä. Vettä burrossa ei ole lainkaan, eli kyseessä on siis salva. Käyttökokemus on ollut varsin positiivinen, hoitaa kyllä hommansa ja sarvikuononnahka päkiöissä ja kantapäissä on kyllä lähtenyt pehmentymään. Mutta sitruunaisesta hajusta en tykkää yhtään.... Kuin joku sairaala kohtaa halvan, ummehtuneen tiskiaineen.

Tässä sitten niitä kotoa tuotuja täydennysjoukkoja. Kasvoputsarini Laveran Neutral-vaahto loppui sopivasti juuri eilen. Muistelin, että minulla on kotona vain emulsiomaisia putsareita (niitä blogin kautta saatuja, itse en emulsiota hankkisi) joten pyysin misteriä ostamaan vanhaa luottotuotettani Sebamediä. Oikeasti olen kyllä siirtynyt täysin käyttämään luonnonkosmetiikkaa, mutta koska Sebamed on tosi riittoisaa ja sopii kropallekin niin päädyin sitten laiskuuttani siihen.

Hiustenhoitoaine loppui jo Ateenassa, ja otin täydennystä ystävieni Miltonin ja Saivan jemmoista. Heiltä löytyi vain Lidlin Volume-hoitista, ja nyt on todettava että se oli ihan hirveää. Olen viime aikoina testaillut joukoittain niin hyviä hoitiksia, että olin jo alkanut pohtia ovatko kaikki hoitoaineet itse asiassa aina olleet näin hyviä ja minä vain ennen jotenkin erityisen kranttu. No, tuo Lidlin tökötti osoitti todeksi sen, että kaikki hoitikset eivät ole hyviä. Hoitotehot eivät riittäneet ainakaan minun kuivalle tukalleni.

Pyysin miestä tuomaan Cutrinin Greenin, josta olen blogissakin kirjoittanut arvion. Ja oijoi miltä balsamilta se tuntui kahden viikon Liidleilyn jälkeen... Hiukset ovat taas sileät ja pehmeät...!

Matkakasvovoiteeni Madaran Deep Moisture Fluid on viittä vaille lopussa, ja lähetin jämät herran mukana kotiin ja otin Laveran Basis Sensitiv Carrot Creamin tilalle. Ohut, kelpo peruskosteusvoide. Ei muuta todettavaa. :)

Tällaisia taas kosmetiikan saralla. Kuluneen viikon olen meikkaillutkin taas ahkerasti, ehkäpä ihan vain kaunistautuakseni miestä varten. ^_^ Nyt kun äijä palasi Suomeen niin ehkä minäkin taas laiskistun....

Katsellaan inspiroiko seuraava kohteeni Sardinia laittamaan naamaa pidemmän vai lyhyemmän kaavan mukaan. :)

Vuokrasimme torstaina auton ja suuntasimme Maranellon kautta Bolognaan.

Tämä ei ollut vuokrakärrymme...

Maranello. Pakollinen retkikohde kaikille, jotka matkustavat Pohjois-Italiassa miesseurassa. Ferrari-museo oli täynnä miehiä, jotka tuijottelivat autoja samanlaisella kuumeisella hellyydellä kuin eräät kosmetiikkaan friikahtaneet naiset puteleita kemppariosastoilla…. (Enkä halua edes ajatella millaisen summan Mr. Karkkipäivä pulitti 20 minuutin testiajosta kuvan kärryllä... Mutta hän oli onnellinen. Hyvin onnellinen.)

Toisten sylinterit on toisten pullomeri... ^_^

Bologna on Italian ruokakulttuurin sydänmaata ja kutsutaanpa sitä Italian ruokapääkaupungiksikin.  Kaupunki on tarjonnut maailmalle mm. klassisen bolognese-kastikkeen ja lähitienoo pursuaa tunnettuja ruokapaikkakuntia; on Parmaa kinkkuineen, Modenaa balsamicoineen ja Reggiota parmesaaneineen. Odotukset olivat siis korkealla. Mangia, mangia…!

Löydettyämme aikaavievän kiertelyn jälkeen vihdoin parkkipaikan lähdimme vatsat kurnien ja silmät herkkukauppojen ikkunoita ahmien kohti Bolognan vanhaa kaupunkia. Minkä ihanan, tunnelmallisen lounasravintolan valitsisimmekaan…. Valinnanvaraa varmasti riittäisi.

Mutta. Voi. Voi. Miten olin unohtanut…?

Bolognassa on omat keskiaikaiset pilvenpiirtäjänsä. Cool!

Palataan ihan hetkeksi ajassa taaksepäin vuoteen 1998 jolloin vierailin Italiassa ihka ensimmäistä kertaa. Tähän vierailuun liittyi olennaisesti hermojen totaalinen menetys ruoan suhteen. Matkustimme siskoni kanssa Milanoon, ja meille selvisi, että Italiassa ravintolat eivät suinkaan ole auki aamusta iltaan. Tai edes meille suomalaisille totuttuun päivällisaikaan. Kun minun vatsani kaipaisi illallista siinä viiden-seitsemän paikkeilla, ei se Italiassa onnistukaan. (Paitsi joissain poikkeuksellisissa paikoissa kuten Venetsiassa, joka ei ruoan ja kielitaidon suhteen tunnu kuuluvan Italiaan lainkaan..)

Ei. Täällä ravintolat ovat auki lounasaikaan, menevät kiinni kahdelta tai viimeistän kolmelta, ja avautuvat uudestaan kahdeksalta. Jos satut olemaan nälkäinen siinä välissä, tough luck - sinua palvelevat McDonaldsin ja pizza slice –baarien  kaltaiset ruokakulttuurin kehdot.

Olimme saapuneet Italian ruokapääkaupunkiin kolmelta. Ja kaikki trattoriat, osteriat ja ristorantet olivat juuri sulkeutuneet, avautuakseen uudelleen vasta viiden tunnin kuluttua. Kävelimme ympäriinsä kunnes alkoi hämärtää, missä vaiheessa Mr. Karkkipäivä uhkasi jo mennä Mäkkäriin.

Määrätietoisen protestoinnin jälkeen sain misterin pään lopulta käännettyä. Kävelimme vaitonaisina supermarkettiin, ostimme salaattiainekset, palasimme autoon ja söimme Bolognan lounaamme parkkihallissa vuokra-Fiatin etupenkillä.

Kävelymme aikana meille oli myös selvinnyt paikallisesta turisti-infosta, että Bolognan ja lähikaupunkien hotellit ovat aivan täynnä jonkun suurkonferenssin takia. Emme olleet varanneet huonetta etukäteen. Saimme siis myöskin unohtaa illallisen Bolognassa. Sen sijaan loppuilta kului lähitienoon kyliä ympäri ajellessa majapaikkaa etsien. Se löytyi lopulta kaukana mistään viehättävästä asutusalueesta, moottoritien varresta. Hyväksyimme kohtalomme vaikka minun teki mieli purskahtaa itkuun kolkon hotellimme huoneessa. Viimeinen madollisuutemme syödä illallista yhdessä ennen misterin paluuta Suomeen.

Ja se oli nyt sitten tässä. Motellin ravintolassa, keskellä pimeää teollisuusaluetta. (Ei kuvan paikassa..! ;))

*

Kerrottakoon, että perjantaina olimme Bolognassa sitten hyvissä ajoin, ja menimme suosittuun, etenkin opiskelijoiden suosimaan edulliseen Osteria dell'Orsoon syömään. Söin kunnon "student-mätön"; ruhtinaallisen  salaatin ja uunikasviksia savujuustokuorrutteella hintaan 15 euroa, tähän kuului viinikin.

Fine dining -elämykset Bolognassa jäivät siis seuraavaan kertaan. Mutta olin tyytyväinen.

.

Edit. Illalla klo 20.34. Mr. Karkkipäivä on nyt saatettu lentokentälle ja tapaamme jälleen jouluna. Olipa kyllä mukava viettää viikko yhdessä! Mutta mukavaa on jatkaa matkaakin. Ja se jatkuu huomenna Sardiniaan. :)

Vihdoin terveisiä Venetsiasta..!

Onhan se nyt hassua kun jossain Albaniassa on ilmaiset, nopeat wifi-verkot kaikkialla, mutta täällä Italiassa (no, ainakin Venetsiassa) ovat nettikahvilat kiven alla ja hotellin wi-fi maksaa maltaita. Meidän lähikahvilassa Lidossa on ilmainen wi-fi, mutta blogini sivuja se ei jaksa oikein pyörittää.... Nyt olen ihan innoissani kun löydettiin ristorante jonka verkko näyttäisi sallivan mun tehdä blogipostauksen..! ^_^

Canal Grande Rialton sillalta.

Tuntuu jotenkin typerältä hehkuttaa matkakohteitaan loputtomasti ylisanoin, mutta pakko tämäkin on vain sanoa; Venetsia on ihan ällistyttävän kaunis paikka. En  osannut odottaa, että täällä on oikeasti näin viehättävää. Kaupunki on kuin Praha potenssiin 10.

Ja meillä kävi aivan satumainen tuuri. Pohjois-Italiassahan oli satanut viimeiset pari viikkoa kuin saavista ja Venetsia tulvi vielä viime viikolla niin että keskustassa oli mahdoton liikkua ilman polven-yli-kumisaappaita. Sunnuntaina oli edelleen sateista ja jäimme sateenvarjoinemme kiltisti Lidon saarelle, jossa meillä on hotelli. Siellä sentään ei tulvinut.

Maanantaina aamu valkeni iloksemme aurinkoisena. Jännittyneenä nousimme vaporettoon eli vesibussiin joka lähti viemään meitä Venetsiaan. Lidosta on matkaa Venetsiaan 15 minuuttia.

Siellä se häämöttää... Pyhän Markuksen aukio eli Piazza San Marco.

Räpsin kuvia kuin kilahtanut turisti kun näin ensimmäiset gondolit. Apua, mä olen oikeasti Venetsiassa...!

Pyhän Markuksen aukion gondoliasema ja Giudeccan saari taustalla.

Maanantaiaamuna tulvavesiä oli vielä jonkun verran jäljellä ja ihmiset ylittivät San Marcoa tällaisilla rakennetuilla "silloilla". Vieressä seisoi poliiseja huutamassa "Keep walking, keep walking, don't stop to take pictures!" Vaikka tottakai kaikki pysähtyivät räpsimään otoksia vedessä kahlaavista turisteista. ^_^

Iloinen turisti ei piittaa siitä vaikka tossut vähän kastuvatkin. :)

.

.

Canal Grande.

Rialton silta.

.

.

Seuraavana päivänä vesi oli laskenut ainakin puoli metriä ja tässäkin kohtaa näkyi missä aukio loppuu ja kanaali alkaa.

Kadunnimet on kirjoitettu tosi kauniisti.

.

Toisissa kaupungeissa on metrokartat, Venetsiassa vesibussikartta... :)

Pyhän Markuksen aukio tiistaiaamuna. Huomattavasti kuivempi.

.

.

.

.

Joko Italia on muuttunut, tai sitten Venetsiassa on vain asiat toisin. Olen ollut aiemmin Milanossa ja Roomassa, mutta edellisestä Italian vierailusta on vierähtänyt 14 vuotta. Sen muistan, että italialaiset puhuvat englantia erittäin heikosti. Eivät enää. Tai eivät ainakaan Venetsiassa. Täällä kaikki puhuvat moitteetonta englantia.

Ja hinnatkin yllättivät. Odotin, että Venetsiassa olisi kallista, etenkin kun saavun Albanian kaltaisesta naurettavan edullisesta maasta. Täällä kuitenkin saa ihan hyvän lounassalaatin 8 eurolla. Ja kahvin 2-3 eurolla. Ja se kahvi.... Se on niiiiiin hyvää. Niin hyvää. :)

Huomenna vuokraamme auton ja suuntaamme Bolognaan ja Veronaan. Ja Maranelloon Ferrari-tehtaille. Arvatkaa kenen toiveesta...? ;) Mr. Karkkipäivä muuten oli aluksi vähän harmissaan siitä että emme tavanneet jossain päin Balkania. Hän oli nimittäin vähän kateellinen mun Albanian reissusta... :P Mutta tänne Venetsiaan saavuttuamme luulen hänen varmaan muuttaneen mieltään.... Tämä on kaiken maineensa arvoinen paikka.

Upea.

1. Alkuperäinen tunnelma, maa jollaisia ei ehkä pian enää ole Euroopassa. Ei Mäkkäreitä, Henkkamaukkoja, Starbuckseja…

2. Upeita UNESCOn maailmanperintölistalla olevia museokaupunkeja

3. Valloittavat ihmiset

Ansin kanssa ravintola Erassa Tiranassa - pöydän antimet maksoivat 7 euroa.

4. Hyvä ruoka

5. Todella halvat hinnat

6. Kiinnostavia nähtävyyksiä laidasta laitaan.

7. Kaupunkeja kaupunkilomista pitäville

8. Hiekkarantoja rantalomista pitäville

9. Kansallispuistoja luontoelämyksistä pitäville

10. Erilainen kokemus

* * * * * *

Sunnuntaiaamu Venetsiassa valkeni sumuisena ja sateisena, mutta Sannin aamiaispöydässä ratkesi valoisa autuus kun Mr. Karkkipäivä paljasti laukuistaan yllätystuliaisen - ruisleipää...!!!

Mies oli huomaavaisesti jopa tuonut kaksi vaihtoehtoa - perinteisen ruiskiekon ja vähähiilihydraattisen version. Voin kertoa että sallin itselleni sen perinteisen vaihtoehdon! ^_^

En voi edes kuvailla miten hyvältä leipä maistui, aidolla voilla voideltuna. Elämän pieniä nautintoja.

Vietin eilen ehkäpä yhden mukavimmista päivistä koko matkani aikana. Yhden päivän aikana Tiranassa sain neljä uutta ystävää.

Tiedän, on kulunut reissuklishee hokea että "paikalliset ovat niin ystävällisiä ja ihania", mutta täällä Albaniassa olen oikeasti tavannut aivan eri tavalla sympaattisia, aitoja ja avoimia ihmisiä. Täällä ei kukaan kiinnitä sinuun ulkomaalaisena/turistina mitään erityishuomiota, esimerkiksi jonkun maalaiskylän asukkaat eivät todellakaan tuijota sinua vaikka on selvää että olet "toisesta maailmasta". Mutta ottaessasi kontaktin albanialaisiin saat kaiken huomion ja osaksesi pyyteetöntä ystävyyttä ja avuliaisuutta.

Saavuin Tiranaan ilman karttaa ja olin samantien eksyksissä lähtiessäni hotelliltani etsimään kaupungin pääaukiota, Skanderbergin aukiota.

Pysäytin kadulla nuoren naisen ja kysyin apua. Nainen oli matkalla töihin mutta lähti samantien näyttämään minulle tietä ja sanoi ettei haittaa ollenkaan vaikka hän myöhästyy vähän...

Gertaksi esittäytynyt nainen kertoi olevansa töissä yhdessä Albanian suurimmista sanomalehdistä. Juttelimme Hillary Clintonin torstaisesta vierailusta Tiranaan, mediasta ja kaupungin nykypäivästä. Gerta taisi lopulta myöhästyä töistä enemmänkin kuin vain vähän, sillä hän halusi käydä ostamassa minulle kartan ja viedä minut kaupungin parhaalle näköalapaikalle Sky Toweriin.

Vaihdoimme yhteystietoja ja tapaamme varmasti seuraavan kerran kun tulen Albaniaan! Sillä seuraava kerta on varmaa. :)

Tässä vaiheessa minulla oli hirveä nälkä. Menin erään kadunmiehen suosituksesta italialaistyyliseen paikkaan jonka menussa oli myös kalaa ja seafoodia. Tilasin kalamaria kasviksilla. Tässä paikassa koin sitten reissun ensimmäisen ikävän ruokavälikohtauksen. Ympärilläni pöydät täyttyivät ja kaikki muut saivat ruokansa - paitsi minä. 45 minuutin kuluttua eteeni tuotiin haalea kasvislautanen joka koostui nahistuneista porkkanaviipaleista ja muutamasta orvosta kukkakaalipalasta. Kun aikaa oli kulunut tunti eikä pääruokaa edelleenkään kuulunut eikä ohi juoksenteleva tarjoilija kiinnittänyt minuun mitään huomiota tai pahoitellut ruoan viivästymistä, minulla keitti yli. Tein jotain mitäen ole eläissäni tehnyt - haukuin ravintolan täyteen ääneen ja kävelin ulos maksamatta.

Olin syönyt aamiaisen Beratissa 06.30 ja kello oli nyt 14.00 - verensokerit olivat niin alhaalla että minulla oli fyysisesti paha olo. Sanoin tarjoilijalle että ravintolan palvelu oli kertakaikkiaan "unacceptable" ja että minä lähden nyt, heippa. Viereisestä pöydästä eräs nainen sanoi englanniksi että hän on samaa mieltä ja pahoitteli asiaa ravintolan puolesta. Tarjoilijan alkaessa sopertaa minulle pelästyneenä anteeksipyyntöjä mä aloin huutaa, olin niin sekaisin nälästä ja kiukusta. (Kamalaa..!! En siis oikeasti koskaan, koskaan ole tehnyt näin...!) Huusin että olen todella, todella vihainen ja lähdin.

Päässäni takoi vain että pakko saada ruokaa, ruokaa, RUOKAA! Käännyin jostain kadunkulmasta umpimähkään ja yhtäkkiä edessäni häämötti rakennus jonka seinässä oli kalan kuva. Paikan nimi oli Delicatezza di Mare. Kalaa...! Sisään...!

Voisin kirjoittaa seuraavastakin episodista pienen novellin, mutta blogiformaatin rajoittamana yritän tiivistää sanottavani. Oli kuin olisin astunut taivaaseen jossa enkelikasvoinen mieshenkilö istutti minut pöytään ja sanoi rauhoittavalla äänellä että "ei hätää, tuon sinulle heti pienen alkupalan." Hän siis ihan oikeasti aloitti keskustelun sanomalla "Don't worry". Ilmeisesti minusta aika hyvin näkyi ulospäin että ihan kuohuin.

Pian eteeni alkoi ilmestyä gourmet-tyylisiä alkupaloja. Mustekalaa, simpukkaa, kalaa.... Herranen aika. Mihin ruokataivaaseen oikein olin tullutkaan..? Mies ei kysynyt minulta muuta kuin mitä kalaa haluaisin ja miten toivoisin sen valmistettavan.

Tunnin kuluttua olin syönyt seitsemän ruokalajin fine dining -lounaan hyvällä viinillä ja nautin uskomattoman hyvää cappuccinoa. Kaikki tuotiin pöytääni sen kummempia kyselemättä.

Aloin jutella minua palvelleelle miehelle. Hän oli Aldo. Kävi ilmi että tämä oli hänen ravintolansa, Tiranan viimeisin kalaravintola joka oli avautunut vasta 10 päivää sitten. Aldo valmistaa itse kaikki annokset. Mietin, että Aldo tarjoaa samalla tietämättään myös jonkinlaista sielunhoitoa, niin rauhoittava oli hänen olemuksensa. Tässä vaiheessa tajusin kysyä, mitä ruoka edes oli tullut maksamaan. Tämä oli selvästi hienompi ravintola, ja tajusin että minulla oli lompakossa enää 2000 lekeä (= n. 14 euroa) ja luottokortti hotellilla. Kerroin sen Aldolle, ja hän sanoi jälleen tyynesti hymyillen, "Don't worry".

Laskun loppusumma oli 1800 lekeä - olin saanut 500 lekeä alennusta. Olin niin liikuttunut etten tiennyt mitä sanoa. (Liikuttuminen tuntuu olevan minulle yleinen tunnetila täällä Albaniassa.) Olin nauttinut aterian jota Suomessa ei voisi uneksiakaan syövänsä alle parilla sadalla eurolla, ja täällä minulta veloitettiin 12,90€.

Kiittelin Aldoa ja kerroin kirjoittavani elämyksestä blogiini. Aldo hymyili tyyntä hymyään ja sanoi "Thank you kindly". Olin vain ihan että "No no, thank you."

Kolmas uusi ystäväni on Ansi, 22 vuotta.

Ansi ja pikkuveli

Tutustuin Ansiin istuessani illalla nettikahvilassa. Yhtäkkiä kuulin vierestäni ruotsia albanialaisella korostuksella. Katsoin uteliaana puhujaan, joka oli nuori, intensiivisen katseen omaava mies. Hän jutteli skypessä ruotsalaiselle ystävälleen.

En voinut olla kysymättä nuorukaiselta, miten hän osaa ruotsia. Hän ilahtui suuresti kuullessaan minunkin puhuvan ruotsia. Pian olin kuullut koko hänen elämäntarinansa - Ansi oli perheineen asunut Ruotsissa 6 vuotta kunnes heidät oli täysin ilman selitystä tai perusteltua syytä karkotettu kolme kuukautta sitten. Ansi puhuu täysin sujuvaa ruotsia ja kertoi haikeana, että hänen koko elämänsä on Ruotsissa. Hän oli opiskelemassa poliisiksi ja harrasti nyrkkeilyä mestaruustasolla. Sitten hänet vain eräänä päivänä kutsuttiin poliisilaitokselle ja kuljetettiin samantien Albaniaan. Koulu jäi kesken ja kaikki tavarat jäivät Ruotsiin.

Kävelin Ansin kanssa Skanderbergin aukiolle. Minun kävi poikaa niin sääliksi. Tiedän, tiedän. Tämän on albanialaisten arkea. Sadat ovat kokeneet aivan saman kuin Ansi. Tällaista elämä vain on. Mutta toivon, että Ansi pääsisi joskus takaisin Ruotsiin. Tavallaan hän on jo ruotsalainen. Sovimme pitävämme yhteyttä Facebookin kautta. Haluan tietää jos Ansi jonain päivänä pääsee takaisin ja valmistuu toiveammattiinsa poliisiksi.

Arbri (oikealla) ja veljensä

Neljäs uusi ystäväni on Arbri, maailmankansalainen. Arbri ei ole millään lailla tyypillinen albanialainen. Hän on asunut suurimman osan elämästään Albanian ulkopuolella, mm. 12 vuotta Lontoossa minkä kyllä kuulee Arbrin moitteettomasta englannin kielestä. Onpa Arbri asunut kaksi vuotta Suomessakin. "Minulla on eri mentaliteetti kuin perusalbanialaisella", Arbri sanoi mietteliäästi.

Tutustuin Arbriin Couchsurfing.orgissa. Sovimme tapaavamme Tiranassa kahvin merkeissä, ja meillä synkkasi välittömästi. Arbri puhuu vuolaasti ja on verbaalisesti aivan eri tasolla kuin muut matkan aikana kohtaamani albanialaiset. Hän on myös selvästi erittäin älykäs ja toimelias. Myönnän, että ihan ihan ymmärrä miksi Arbrin kaltaiset albaanit saavat ongelmitta asua muissa maissa kun taas sitten joku Ansin kaltainen itseään kouluttava nuori potkaistaan takaisin Albaniaan. Minun pitäisi varmasti olla paremmin perehtynyt maahanmuuttopolitiikkaan....

Pian minut oli kutsuttu Arbrin lapsuudenkotiin Pohjois-Albaniaan ja Arbri itse kutsuttu meille Suomeen. :) Tänään tapaamme jälleen kävelyretken merkeissä.

* * *

Enemmän kuin mieluusti jäisin Albaniaan vielä pidemmäksi aikaa, mutta "olosuhteiden pakosta" tämä osuus reissustani jää vain kuuteen päivään. Sillä tänä iltana matka jatkuu jälleen..... Minulla on treffit Mr. Karkkipäivän kanssa..... Venetsiassa! ^_^

Seuraava raportti siis tulvien keskeltä...?