Jännä ilmiö.
Kehopositiivisuutta ja vahvuutta olla oma itsensä promotoidaan kaikkialla ja Insta-perfect-maailman keskellä luonnollisuuden arvot kroolaavat voimalla vastaan. Ole lempeä ja myötätuntoinen itseäsi kohtaan, seuraa arvojasi, tee sitä mikä tuntuu hyvältä juuri sinulle, ole sellainen kuin juuri sinä olet. Jes.
Vaikka suomalaiset nuoret ovat 2010-luvulla masentuneempia ja ahdistuneempia kuin koskaan, myös itsensä arvostamisesta sekä kehon ja mielen hyvinvoinnista puhutaan enemmän kuin koskaan. Se on hienoa.
Useimmat meistä allekirjoittavat ehdottomasti ääneen kannatuksensa sellaiselle sosiaaliselle ilmastolle, jossa omien valintojen seuraaminen on entistä helpompaa ja hyväksytympää. Että me kaikki voisimme luottaa siihen, että saamme olla JUST sellaisia kuin haluamme, että ei tarvitsisi pelätä, että valintojamme, elämäntyyliämme ja tapojamme koko ajan arvostellaan. Pitäisi tuntua turvalliselta olla sellainen kuin haluaa ja elää siten kuin haluaa.
Pinnalla on näin. Kaikki ovat tästä yhtä mieltä.
Pinnan alla?
Siellä jyllää edelleen itsetuntomme pahin vihollinen - me itse. Toinen ihminen.
Jostain syystä erityisesti naiset ovat ilkeitä toisilleen. Tämä on älyttömän absurdia ja surullista. WTD-Nata kirjoitti aiheesta joitain vuosia sitten tosi hyvän kirjoituksen. Me naiset olemme kautta historian olleet se "heikompi" sukupuoli ja miesten älyllisen ja fyysisen vallan ikeessä - eikö meidän pitäisi vähintään olla toistemme puolella?
Silti naiset ovat miehiä alttiimpia arvostelemaan toisiaan, jopa puhumaan ilkeästi omista ystävistään, kavereistaan ja kollegoistaan. Työpaikkojen kahvitaukojen "juoruringit" ovat surullisen tunnettu esimerkki tästä. (En yleistä - joka työpaikalla ei ole tällaista ilmiötä mutta valitettavan monella on.)
Missä on solidaarisuus? Mistä juontaa naisten alttius arvostella ja vähätellä toisiaan? Miksi saamme "voimaa" toisten lyttäämisestä?
Kahvi- ja tupakkatauolla voisi keskustella kivoistakin asioista, ja toki keskustellaankin, mutta jostain syystä juorut ja negatiivinen arvostelu tuovat naisia erityisen "lähelle" toisiaan.
Jonkin asian, henkilön tai organisaation haukkuminen yhdistää naisia (varmasti miehiäkin), ja saa haluamaan itsekin osallistua. Tiedättekö ilmiön, jota kuvailen...? Positiivinen keskustelu ei aiheuta yhtä suurta tunteen paloa, mutta kun joku heittää ilmaan mehevän juorun laskutusosaston Maijasta tai ihmettelee ääneen Katri Kulmunin tyyliä, alkaakin monella olla yhtäkkiä paljon omaa sanottavaa.
Some on vienyt "kahvipöytäarvostelun" ihan uudelle levelille.
Käsittelin aihetta viimeksi huhtikuussa korona-ahdistuksen lietsoman arvostelun ja yksityisempienkin asioiden teemalla.
Tällä kertaa teki mieli käsitellä aihetta kevyemmin. Tai no, ylipäänsä käsitellä aihetta jälleen, koska ilmiö aiheuttaa minussa niin paljon hämmennystä ja ajatuksia. (Bloggaus eli julkinen kirjoittaminen on minun tapani käsitellä joitain mieltä vaivaavia asioita.)
Ilmiö on niin perin kummallinen jo puhtaasti biologisesta (--> selviytyminen....!) eikä vähiten feministisestä näkökulmasta.
Miksi naiset mollaavat toisiaan? Miksi toinen nainen ja hänen valintansa näyttäytyy naiselle usein "uhkana"?
Pelko on pohjimmiltaan se, joka saa meidät hyökkäämään ja arvostelemaan. Mitä me pelkäämme toisissa?
Tunnistatteko itsessänne taipumusta "heittäytyä" juorurinkeihin ja liittyä mukaan peesaamaan, kun keskustelu kääntyy negatiiviseen arvosteluun? En ole itsekään puhdas pulmunen ja voin tunnustaa, että varhaisteini-ikäisenä olen ollut mukana tällaisessa likapuheessa. Silloin se on varmasti tuntunut, kamalaa kyllä, sosiaalisen käytöksen normilta. 😔 Silloin on halunnut tuntea yhteenkuuluvuutta ja hyväksyntää kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka sitten osallistumalla toisten haukkumiseen.
Teinien ja lasten käytöksen voi kenties ymmärtää ja laittaa epäkypsyyden piikkin (vaikkei se tee käytöksestä sen hyväksytympää) - mutta kun aikuisetkin tekevät sitä. Lasten äidit ja isät. Miksi?
Loppukevennykseksi jätin....
mun hiukset.
Kuten huhtikuun postauksessakin jutustelin, minua ei ole juurikaan kiusattu netissä. (Tai no, en lue Jodelia joten onnekseni en ehkä tiedä 😄) Ruokavalioni on aiheuttanut kaikkein eniten arvostelua, blogin alkuaikoina kulmakarvani (hehheh - syystäkin) sekä karrrrmeat kynteni.
Viime vuosina arvostelurinkien kestoaiheeksi on muodostunut mun hiustenväri. Ennen kaikkea se, "miten nelikymppinen täti voi pitää tuollaista pastelliväriä tukassa..!!"
Violetti väri oli jotain ihan kamalaa ja minun arveltiin suunnilleen pimahtaneen, kun syksyllä 2016 julkaisin uuden lookkini, vaaleanpunainen sävy ei saanut sen hellempää käsittelyä ja nyt korallista tukkaa ja "hirveää tyvikasvua" päivitellään vieläkin syvemmällä antaumuksella 🤗
"Sillä on joku keski-iän kriisi". "Ei ihme että mies jätti kun on tuon näköinen..!" "Noin karmee tukka ja yrittää olla kauneusbloggaja, huhhuh!"
Hellyttävää ja huvittavaa. (Tietysti ehkä ripauksen ilkeääkin.) Ja samalla: mun mielestä vilpittömästi ihmeellistä.
Tiedättekö mitä, mun mielestä mun tukka on ihan mahtava! Mä tykkään siitä itse ihan tosi paljon. Erityisesti koralli sävy sopii mulle mielestäni todella hyvin, ja tulen aina iloiseksi kun katson peiliin ja näen hiukseni. Ja sen hehkun, mitä persikkainen sävy mun kasvoille ja ihoon tuo. 🧡
Mulle mun hiukset tekee hyvän mielen ja viihdyn niissä tosi hyvin. Sitten on toisia aikuisia ihmisiä, toisia naisia, jotka näkee jotain ihan muuta.
Jännää, että on yhä sellaisia ajatusmaailmoja, jossa jokin hiusten sävy / farkkujen pituus / koruvalinta / meikkityyli / jne ei "sovi" tietyn ikäiselle ihmiselle. - Tai kokoiselle. ("Miten se voi laittaa sellaisen paidan kun maha pursuaa / ei oo tissejä / ihan hirvee vyötärö....")
Tuntuu hassulta, että kun itse on tosi onnellinen jostain asiasta, ja se onnellisuus ja ilo näkyy myös ulospäin, joku toinen katsoo sitä iloa ja toteaakin, "Ei helvetti miten huono valinta!"
Eikö ole ihmeellistä?
Haluamme olla toisillemme välillä 'susia'.
Tämä on vain niin hassu juttu. Kuorin ihoani säännöllisesti - ja aivan erityisen säännöllisesti kesäisin - ja silti TAAS unohdin kuorintatuotteet kotiin. On se nyt kumma ettei mikään kuorintavoide voi löytää vakiopaikkaa mun reissu-nesessäärissä..!
Ihon kuorintaanhan ei välttämättä tarvita mitään tehdasvalmisteista kosmeettista valmistetta, mutta ovathan valmiit kuorinnat helpompia ja kätevämpiä kantaa mukana kuin paketti suolaa tai rasiallinen kahvinpuruja.
Silloin kun kosmeettinen kuorinta uupuu reissupakaaseista, käännän katseeni keittiön tarjontaan - jos sellaista on tarjolla.
Sokeri, suola ja kahvinpurut ovat erinomaisia kuorinta-aineita, ja itse sekoitettuna kuorinnasta saa täydellisesti omaa mieltymystä vastaavan.
Suodatinkahvinpurut ovat oma suosikkini, mutta tällä venereissulla kahvia edustaa Nescafén pikakahvi tai espresso-jauhe - joten kahvikuorinnan saa unohtaa.
Eli suola vai sokeri?
SUOLA
Suolakiteet ovat sokeria karkeampia ja teräväreunaisempia, joten suola on sokeria järeämpi kuorinta-aine. Suola sopii sokeria paremmin paksuille ja karheille ihoalueille kuten jalkapohjat ja kyynärpäät.
Suola, erityisesti merisuola, on antimikrobista joten se syväpuhdistaa ja on hyväksi erityisesti tulehtuneelle iholle kuten akneiholle. Suolan sisältämät mineraalit kuten magnesium ovat myös hyödyllisiä iholle.
SOKERI
Sokerikiteet ovat "pehmeämpiä" ja pyöreämpireunaisia kuin suola, ja liukenevat nopeammin ihon ja veden lämmössä. Tämä tekee sokerista hellävaraisen kuorinta-aineen. Sokerikuorintaa voi käyttää myös kasvoille - suosittelen sokerin sekoittamista kasvojen kuorinnassa johonkin emulsiomaiseen kasvovoiteeseen.
Sekä suola että sokeri sitovat ihoon kosteutta, mutta sokeri on kosteuttavampaa.
Kummatkin sopivat mainiosti kaikille ihotyypeille, mutta suolaa voi suositella enemmän epäpuhtaalle ja paksulle iholle, sokeria taas kuivalle ja herkemmälle iholle.
Minä valitsin sokerin.
MITEN KÄYTTÄÄ?
Suola- ja sokerikiteet tai kahvinpurut voi hieroa suoraan kostealle iholle (voimakkain kuorinta), tai sekoittaa suihkugeeliin (helpoin levittää) tai öljyyn (hoitavin, mutta voi vaatia jälkipuhdistuksen suihkugeelillä, jos ihotyyppi ei ole kuiva ja ihon pintaan jäävä öljy ei imeydy).
Minä sekoitan kahvinpurut aina suihkugeeliin, koska ne eivät liukene veteen ja ovat niin karkeita, että kaipaavat suihkugeelin tuomaa liukuvuutta.
(Alla kuvitusta purjehdukselta... kivemman näköisiä kuvia kuin suolat ja sokerit 😄)
Sokeri liukenee kostealla iholla nopeasti, ja vielä nopeammin, jos sen sekoittaa suihkugeeliin tai muuhun vesipohjaiseen aineeseen.
Levitin sokerikiteet käsivarsiin ja ohuimmalle ihoalueelle eli dekolteelle (käsi)saippuan avulla (Dermosilin Nature-saippua on ihanan pehmeää ja hellävaraista) ja muualle vartaloon yksinään "raakana".
Ai että iho kehräsi... se jäi niin pehmeäksi ja sileäksi. <3 Kuorinta on todellakin ihonhoitorutiini, josta en koskaan luopuisi.
Ainiin - suolan ja sokerin etu kahvinpuruun verrattuna on se, että niistä ei jää jätettä. Kahvinpurutkaan eivät tuki viemäreitä kohtuudella käytettynä (1-2 rkl parin viikon välein), mutta toki ne menevät veden mukana kuormittamaan vedenpuhdistamoita. Suola- ja sokerikiteet liukenevat kokonaan veteen.
Loppuun pieni lomakuulumispäivitys:
Meidän piti tänä aamuna matkustaa Maarianhaminaan, mutta kun ahvenanmaalaisen ystäväni (ulkoilma)syntymäpäiväjuhlat siirrettiin yllättäen elokuulle viikonlopun huonon sääennusteen takia, päätimme pienen harkinnan jälkeen jäädä mantereelle ainakin viikonlopuksi. Vedin vaihteen "Plan B:lle", eli pääkaupunkiseudun lomailulle.
Tällä hetkellä olen vierailulla niinkin odottamattomassa paikassa kuin Espoon Hanasaaressa, joka on tullut tutuksi moninaisten Espoo-Lauttasaari-kulkujen kautta. Olen pitänyt paikkaa silmällä, ja nyt tarjoutui spontaani mahdollisuus tutustua Hanasaareen muutenkin kuin auton ikkunasta käsin.
Hanasaaressa sijaitsee mielenkiintoinen hotelli/kongressi/ravintola/taide/kulttuurikeskus. Kun maisemat ovat merelliset ja aurinkoista terassia on tarjolla kera persoonallisten, ympäristöön levittäytyvien taideteosten - mikäs täällä on lomaillessa :) Söin juuri ihan käsittämättömän hyvän makuisen paahdetun kukkakaalin kera korvasienten ja salviavoikastikkeen. 👌
Jos teillä on muuten heittää jotain persoonallisia pk-seudun vierailukohdevinkkejä - bring it on ❤️🔥 Minua kiinnostaa erityisesti meren ja luonnon läheisyys, näköalapaikat, hyvät ravintolat ja viehättävät majapaikat. Urbaanin ympäristön ja luontokokemuksen yhdistyminen jännällä ja kauniilla tavalla on erityisen kivaa pk-seudulla - siksi olen vähän hurahtanut Lauttasaareen viime aikoina..!
Huuuh, meikäläisellä olisi alkamassa maanantaina ensimmäinen oikea (lue: palkallinen) loma yhdeksään vuoteen...! Ei kun olisiko kahdeksaan... joo, kesällä 2012 olen viimeksi ollut virallisella lomalla - tosin senkin taisin viettää ainakin osittain Ahvenanmaalla kesätöissä :D
Otin eilen varaslähdön ja lähdimme purjein kohti Porkkalaa ja sieltä Inkoon saaristoon.
Kirjoitan tässä 'me'-muodossa. Seurastani voin kai kertoa sen verran, että olen tutkiskelemassa mahdollisuuksia me-muotoisen elämän jatkumiseen muuan herrasmiehen, kutsutaan häntä vaikka Kalastajaksi, kanssa. Yksityiselämästäni en edelleenkään läheisten ihmisten osalta kirjoita blogissa paljonkaan, mutta jos me-tilanne vakiintuu, ehkä Karkkipäivän sivulauseissa tulee tulevaisuudessa välillä näkymään tällainen Kalastaja-tyyppi. Aika näyttää. ☺️
Joka tapauksessa, olen nyt siis lähtenyt lomaa kohti veneillen, ja olen valtavan innoissani tästä uudesta aluevaltauksesta elämässäni.
Aika hassua, että olen asunut vuosia saaristossa Ahvenanmaalla ja rakastan veneitä, merta, järviä ja satamia, mutta en ole koskaan purjehtinut. Tuttavapiiriini Ahvenanmaallakaan ei kuulu ketään, joka purjehtisi. Näin ovat elämässä palikat sattuneet.
Nyt sitten viimein kypsään 40+ -ikään päästyäni avautui mahdollisuus kokea purjehdusta.
Pari muutaman yön purjehdusta alkukesästä on jo takana, ja nyt purjehdimme viikon verran. Sitten tauko Ahvenanmaalla, jossa ohjelmassa on rakkaan ystäväni, "Ahvenanmaan perheeni" äidin Dianan, synttärit.
Tähän astisen purjehduskokemuksen voin summata näin:
Meri on veneestä katsellen vielä kauniimpi kuin rannalta. No, onhan se jo tullut todettua monien isojen laivojen kansillakin... Ei vähiten Egeanmerellä ❤️🇬🇷
Ehkä jonain päivänä vielä toteutuu myös se unelma, että saisi purjehtia Kreikan merillä....
Eilen purjehdimme koko päivän vastatuuleen ja matka Espoosta Halsö’hön vei 7,5 tuntia.
Stora Halsö on Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen ylläpitämä ihastuttava, maksuton vierasvenesatama Inkoon saaristossa Kopparnäs-Strörsvikin alueella. Saimme paikasta vinkin alkukesän purjehduksella eräältä venekunnalta Lähteelän satamassa, ja kävimme täällä jo kuukausi sitten. Paikka on niin viehättävä, että tulimme uudestaan.
Stora Halsön saarella on laituri, sauna, grilli- ja keittokatos sekä käymälä ja venepaikat noin kahdeksalle veneelle. Lisätietoa Stora Halsö'stä saa täältä.
Veneily elämäntyylinä on kyllä kiehtova maailma.... Täällä Halsö'ssäkin on "kantiksensa", jotka viihtyvät paikan rauhassa viikkokausia, tehden ruokaa keittokatoksessa ja peseytyen saunassa. Mikäs täällä on ollessa, kun palveluista ei peritä maksua ja paikka on suhteellisen tuntematon ja rauhallinen - ja uskomattoman kaunis.
Aamulla juttelin miehen kanssa, joka oli pystyttänyt soolo-telttansa syrjempään, rannalle laituria vastapäätä. Hän oli liikkeellä avomerikelpoisella kanootilla. "Taidat olla aikamoinen sissi", sanoin. "Joo, on tässä tullut kokemusta jo kymmenen vuoden ajalta Pohjanmereltä saakka", mies vastasi.
Mmmm.
On elämiä ja on elämiä.
Tänään on satanut koko päivän, mutta se ei haittaa. Olen istunut viihtyisän grillikatoksen lämmössä muiden veneilijöiden kanssa jutellen ja nauttinut kodikkaan, suojaisan katoksen ja ulkona piiskaavan sateen ja tuulen kontrastista.
Blogi päivittyy heinäkuussa satunnaisesti, mutta lomakuulumisiani voi seurata Instagram-tililläni @karkkipaivasanni. Päivittelen etenkin stooreja.
Ihanaa heinäkuuta ja hyviä lomia muillekin! 🤗
