Blogimaailma sen kuin hiljenee hiljenemistään. On luonnollista, että erilaisten viihdemuotojen kulutus muuttuu ja ilmiöt tulevat ja menevät. Silti, on tässä jotain haikeaa. Blogit olivat oman aikakautensa suuri ilmiö. Nyt niiden kulta-aika on ohi.
Oletteko huomanneet, että melkein kaikki suuret blogit ovat hiljentyneet tai lopettaneet? Hämmästyin, kun huomasin, että jopa ikoninen Mungolife on kadonnut eetteristä. Siinä on todellakin yhden aikakauden loppu. (Ja entäs Ostolakossa.... 💔) Jatkaahan osa vanhoista nimekkäistä bloggaajista tietysti sosiaalisen median puolella, mutta se ei ole sama asia.
Vaikka suuret blogit sulkevat oviaan, en siltikään pidä todennäköisenä, että blogit katoavat kokonaan. Niille riittää aina oma yleisönsä, ihan kuten aikakauslehdillekin yhä riittää. Pitkään puhuttiin, että lehdet näivettyvät pois blogien noustessa mainstream-lukuviihteeksi - kuka enää maksaa lehdistä kun blogeja voi lukea ilmaiseksi? - mutta eivät lehdet mihinkään kadonneet. Valikoima on toki pienentynyt, mutta yhä lehdille riittää lukijansa. Näin uskon olevan blogienkin kohdalla.
Mutta ei blogi enää ole the juttu. 2020-luvulla se on vanhanaikaista hidasta mediaa.
Juuri tuon hitauden menetys niin monilla elämän alueilla surettaa minua eniten. Hitaat ja keskittymistä vaativat viihdemuodot korvautuvat nopeatempoisella fast food -sisällöllä. Tästä saisi laajemmankin pohdiskelevan kirjoituksen liittyen kaikenlaisten hitaiden ajanvietteiden hiipumiseen, aina kirjeiden kirjoitukseen saakka. Jotain, joka oli itselleni valtavan tärkeää. Olin hiljattain Postimuseossa, ja kirjeiden historia sai silmäni melkein kyyneltymään. Enää ei kirjoiteta kirjeitä. Miksi kirjoitettaisi, kun Whatsapp-viesti singahtaa perille sekunnin nano-osassa.
Haluan tässä kirjoituksessa heittäytyä pienelle nostalgiatripille ja muistella blogivuosia. Myös sitä, millaisen kehityskaaren bloggaus on ammattina käynyt läpi.
Aloitin itse bloggauksen juuri blogien kaupallistumisen ja suuren suosion kynnyksellä. Vuonna 2009 ei juurikaan vielä puhuttu kaupallisuudesta, ja blogiscene Suomessa oli niin pieni, että kaikki vähänkään tunnetummat blogit pystyi luettelemaan nimeltä. Muistelen, että Stella Harasek oli Suomessa ihan ensimmäisiä palkkaa bloggauksesta saaneista alan tekijöistä. (Mikä hänen ensimmäisen bloginsa nimi olikaan..? Paras Aika Vuodesta..!) Olivia-lehti osti Stellan blogin omille sivuilleen vuonna 2009, ja tästä alkoi bloggauksen ammatillistuminen Suomessa.
Muita tuon ajan suuria bloggaajanimiä olivat mm. Nelliina Vaatehuoneen Nelliina, Mou Mou -Iina, No Fashion Victims -Emmi ja mielettömään supersuosioon "kuin yhdessä yössä" ponkaisseen More To Loven Peppi ja Mimmi. More To Loven naiset olivat ensimmäisiä bloggaajia, jotka nousivat käytännössä julkkistasolle esiintyen TV-ohjelmissa ja lanseeraten oman vaatemalliston.
Kuka muistaa ajat, kun blogit saattoivat päivittyä kahdestikin päivässä..? Bloggaajilla oli vain niin paljon sanottavaa, ja lukijat ahmivat innolla kaiken.
Minulle erityisesti Mou Mou oli jonkin asteinen idoli, ihailin häntä suuresti ja luin blogia, vaikka en vaatteista ja muodista niin piitannutkaan. Tuohon aikaan suurin osa suosituista blogeista oli ns. muotiblogeja, joissa bloggaajat esittelivät päivän asujaan ja tyyliään. Tällaisena muistan Iinan, kaunis ja helposti lähestyttävän oloinen nainen seisoi kuvissa parvekkeella tiiliseinä taustanaan. ❤️ Muistan myös elävästi sen, kuinka Iinan aamubloggaukset oli ajastettu tulemaan ulos kello 5 aamulla, jotta varhain töihin lähtevät ehtivät nauttia Iinan seurasta aamukahvinsa ääressä..! Se oli jotain niin herttaista.
INDIEDAYS
Vuonna 2010 perustettu Indiedays oli merkittävä askel blogien kaupallistumisessa. Suomen ensimmäinen blogiportaali kokosi yhteen joukon suosituimpia muotiblogeja - tällä termillä mainstream-blogit tunnettiin pitkään -, ja maksoi bloggaajille palkkiota perustuen mainoksiin, joita portaalin sivuilla näytettiin.
Indiedaysin ensimmäisiin blogeihin kuuluivat mm. Mou Mou, No Fashion Victims, P.S. I Love Fashion (sittemmin Linda Juhola), Tyyliä Metsästämässä, Nelliinan Vaatehuone ja Johanna Piispan luotsaama Fashion Week. Mielestäni Indiedaysissa vaikutti hetken aikaa myös Mungolife, mutta liittyiköhän hänen lähtöönsä peräti jotain draamaa, ja Indiedays-aika jäi lyhyeksi..! Myöhempinä vuosina draamasta saattoi vastata muuan WTD-Nata - kaikella rakkaudella. 🔥
Karkkipäivän liittyessä Indiedaysiin keväällä 2010 se oli portaalin ensimmäinen kauneus-genren blogi. Muistan, miten jännitti mennä tapaamisiin ja olla se ainoa ei-muotibloggaaja joukossa, jossa kaikki muut olivat mun silmissä suuren luokan fashionistoja. En muutenkaan ollut millään lailla verkostoitunut bloggaaja enkä tuntenut oikein ketään. Tietyllä tavalla tämä ei hurjasti koskaan muuttunut. (🤷♀️) Tamperelaisena pysyin aina ulkopuolisena pääkaupunkiseudun blogipiireistä, enkä oikein sujahtanut tamperelaistenkaan alan ihmisten joukkoon. Tein blogia aina yksin omassa kuplassani, nyt kun mietin.
Indiedaysin luokkaretkellä vuonna 2013. Mukana menossa mm. Uino, naaG, MouMou, Avec Sofie, Janni Ehari ja Annika O. (Montako henkeä sinä tunnistat kuvasta..? ☺️)
TAPAHTUMIA, GAALOJA JA BLOGIEN KULTAISET VUODET
Alkuvuosina blogimaailma oli kuitenkin todella sosiaalinen ja täynnä tapahtumia, vaikka allekirjoittanut kuplassaan oleilikin. Ei edes voi puhua 'alkuvuosina', vaan tapahtumarikkaat vuodet kestivät pitkään, viimeinen suuri blogigaala oli vuonna 2018. Bloggaajien itse järjestämät miitit olivat yleisiä, ja Indiedays järkkäsi bloggaajilleen yhteisöllisiä hyvinvointipäiviä. Meistä pidettiin hyvää huolta, ja vaikka tunsin aina oloni omalla tapaa ulkopuoliseksi muotimimmien (ja myöhemmin lifestyle-kirjoittajien) keskellä, todella tykkäsin portaalin järjestämistä tapahtumista ja arvostin vaivannäköä, jota niiden eteen nähtiin. Siihen aikaan yhteisöllisyys korostui voimakkaasti. Oli tosi paljon juhlia, kekkereitä ja gaaloja. Huh, yhteen aikaan oli jopa kaksi blogeja palkinnutta Awards-tilaisuutta vuodessa...!
Blogien suosio oli arvioni mukaan korkeimmillaan vuosina 2014, 2015 ja 2016. Noina vuosina tuntui olevan eniten pöhinää blogien ympärillä, ja omassakin blogissani kävijämäärät pysyivät tasaisesti 100 000 kuukausivierailijan tasolla. Mun kävijämääräennätys on muuten maaliskuulta 2015. Olin helmikuun lopussa kirjoittanut viraaliksi menneen proteiinirahkapostaukseni, jota maaliskuun puolella jaettiin monessa mediassa lehdistö mukaanluettuna. Kuka muistaa tuon postauksen..? 😅 Kiitos "rahka-gaten", blogissani vieraili maaliskuun aikana 191 459 ihmistä. (Pidin näistä tilastoa!) En voi valitettavasti kauneusbloggaajana ylpeillä sillä, että jokin kauneus-aiheinen kirjoitus olisi vetänyt kaikkein kovimmat lukijamäärät..!
UNELMADUUNI: KUUKAUSIPALKALLA VAPAATA SISÄLTÖÄ
Näihin vuosiin liittyy myös toinen hieno muisto. Tavallaan rahka-postauskin symboloi sitä aikaa ja kiteyttää sen, kuinka vapaa olin kirjoittamaan ihan mistä vain mieleen pälkähti. Kun nyt mietin tuota aikaa, se on tavallaan kuin liian hyvää ollakseen totta. Siihen aikaan bloggauksesta maksettiin kuukausipalkkaa, eikä tuo palkka ollut riippuvainen kaupallisista yhteistöistä. Olin siis kuin oman Karkkipäivä-lehteni päätoimittaja, ja saatoin täyttää sivut millä ikinä halusin. Sama pätee toki nykyhetkeenkin, mutta tänä päivänä kukaan ei maksa sulle, kun kirjoitat lentopelosta, vaikeasti irtoavasta ripsarista tai "humpasta ja hernekeitosta". Kuukausipalkat ovat vaikuttaja-alalla kaukainen muisto (oikeastaan kuin kangastus... oliko se todella mahdollista..?) ja palkkiot tulevat suoraan yhteistöistä. Jos haluaa tehdä blogia työkseen, on tehtävä kaupallisia yhteistöitä.
Bisnes-vaistoisemmat tekivät tietysti kaupallisia yhteistöitä jo kuukausipalkkojen aikaan, koska silloinhan saattoi tienata vielä enemmän. Miksipäs ei :) Mä taas olin tyytyväinen mun kuukausipalkkaan - tai, tarkastelukulmasta riippuen, olin tyhmä ja naiivi. Välissä kuluneiden vuosien tarjoamalla viisaudella ajattelen nyt, että toimin minulle tyypillisesti, koska en ole koskaan ollut bisneshenkinen voittojen maksimoija - mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, että oikeasti olin myös vähän naiivi. Tarjosin yrityksille ilmaista näkyvyyttä 100 000 lukijan mediassani vuosikausien ajan. Tein valtavasti töitä, josta muut hyötyivät taloudellisesti, ja minä sain sen ilon, että blogissani oli paljon tyytyväisiä lukijoita. :)
Sittemmin tilanne on alan luontaisten muutosten myötä muuttunut, ja nyt kaupalliset yhteistyöt ovat luonnollinen osa bloggaajuuttani. Jos jokin harmittaa, niin se, että enää ei ole aikaa kirjoittaa kaikista niistä hassuista random-aiheista, jotka olivat Karkkipäivässä vuosien ajan niin tyypillisiä. Toisaalta, tämä ei ole pelkästään kaupallisten tekstien "syytä", oma ajankäyttöni on myös muuttunut, ja nykyään teen blogin ohella myös muita töitä sekä opiskelen.
MEIKKIBIMBOSTA AIKUISEKSI?
Tuntuu samalla hienolta sekä hullulta, että olen kirjoittanut blogia niin pitkään, ja että meikki-intoiluna alkaneesta höpöttelystä kasvoi mulle ammatti. Karkkipäivä on ollut pääasiallinen työni vuodesta 2012. Vuosiin mahtuu aivan valtavasti kaikkea, ja kyllä tässä kohtaa on heitettävä niinkin kliseinen lause, että olen jollain tapaa kasvanut aikuiseksi Karkkipäivän myötä. Vaikka olin jo 3-kymppinen blogin perustaessani.
Blogia aloittaessa kuvailin itseäni "ikuiseksi Peter Paniksi", ja taitaapa tämä kuvaus yhä lukea mun esittelytekstissä. Olen aina kokenut olevani tosi lapsellinen ja lapsenmielinen, ja aikuisuus on tuntunut vieraalta asialta. Olen nähnyt ympärilläni nuoria, lapsia ja aikuisia - ja mä olen ollut kuin se ihme tyyppi, joka ei kuulu mihinkään ikälokeroon. Mutta nyt viime vuosina, ja etenkin kun mietin kuluneita kolmeatoista vuotta, tajuan, että olen tullut aikuiseksi. En ole enää se nuori Sanni, joka teki värikkäitä meikkitutorialeita ja jakoi autuaana VHH-reseptejä. Tunnen vihdoin konkreettisesti ajan kulun ja näen ne muutokset, joita minussa on tapahtunut. Syvemmät, kuin silmäkulmien harakanvarpaat.
Uteliaana jään seuraamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, ja dokumentoinko ryppyjäni vielä kymmenen tai 15 vuoden kuluttua. Miltä blogien maailma näyttää silloin...? Olemmeko minä ja Mou Mou yhä pystyssä...? 😄
Ainakin vielä nyt saan nöyrän kiitollisuuden saattelemana kirjoittaa Karkkipäivää - tämä blogi ei ole hiljentynyt, ja runsaslukuinen lukijakunta ilahduttaa aktiivisuudellaan. Jokaisen postauksen kommenttilaatikossa on elämää, mistä olen hurjan iloinen ja otettu. Kiitos siis myös teille, Karkkipäivän lukijat, kun olette mukana ja teette osaltanne Karkkipäivästä sen paikan, mikä se on.
Pidetään hitaan median lippu liehumassa! 🤗 ❤️
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Haluaisin osallistua sun joulukalenteriin, ensisijaisesti siksi, että Suomessa on meneillään kissakriisi - eläinsuojeluyhdistyksillä ympäri maan on hallussaan käsittämätön määrä kodittomia kissoja, joista monet niiden omistaja on kyllästyttyään vain hylännyt. Oheisesta linkistä voi lukea lisää:
Adoptoin itse eläinsuojeluyhdistykseltä kissan kuukausi takaperin. Kaaos on ehtinyt olla meillä vasta lyhyen aikaa ja tämä on sen vuoden mittaisen elämän aikana sen neljäs koti.
Se otettiin talteen 15.6.22 osana monikymmenpäistä kissapopulaatiota. Kaaos oli vielä meille tullessaan arka, väisti kosketusta ja livahti herkästi saunaan lauteiden alle piiloon. Sen toisessa etutassussa oli karvaton läikkä, jota se oli stressipäissään kalunnut.
Nyt kuukautta myöhemmin Kaaos on valloittanut koko talon; se roikkuu verhoissa, osallistuu joka ikiseen askareeseen saunan pesusta ruuan laittoon, leikkii matoilla, hiirillä ja omalla hännällään. Aina herätessään se tulee kiehnäämään jalkoihin, naukuu ja vaatii mahan rapsutusta. Yöt se nukkuu polvitaipeessa.
Olen tosi tyytyväinen ja jo hirveän kiintynyt tuohon retaleeseen ja surettaa ajatella, kuinka paljon vastaavia, omaa kotia etsiviä kissoja on. Haluaisin siis kehottaa jokaista kissan ottamista harkitsevaa tutustumaan oman alueensa eläinsuojeluyhdistysten adoptoitaviin lemmikkeihin ja muistamaan, että eläin otetaan sen eliniäksi ja siitä täytyy pitää huolta!"
– Nimetön
✧
Sannin terveiset: Kaaoksen tarina on valitettavan yleinen. Joulukalenteriinkin osallistuneista kissoista useammalla on samanlainen tausta. Tarinoita lukiessa kissojen hylkäämisen tosiasia palautui taas vahvasti tietoisuuteen.
Lemmikki todellakin otetaan sen eliniäksi, ja jos jokin painava syy estää lemmikin pitämisen, sille on etsittävä uusi koti. Vastuu ei lopu siihen, jos lemmikki ei syystä tai toisesta sovikaan omaan elämään. On surullista ja käsittämätöntä, että kissoja hylätään niin paljon: Suomessa vuosittain yli 20 000. Onneksi edes osa hylätyistä saa Kaaoksen tavoin uuden mahdollisuuden. ❤️
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Minun koirani, Sulo ja Kauno, ovat minulle niin tärkeitä ja rakkaita, että minun on sitä vaikea sanoittaa.
Sulo on ihan ensimmäinen oma koirani, toteutunut unelmani. Pikkutyttönä, ja hieman vanhempanakin omasta koirasta haaveillessani, en olisi voinut kuvitellakaan niin ihanaa koiraa kuin Sulo. Sulo on lempeä ja paras mahdollinen ensikoira, jonka kanssa on yhdessä opeteltu kaikenlaista peruskäytöshommista jäljestykseen. Sulo on hieman itsepäinen ja tasainen ilopilleri ja Sulolta koetan oppia tuota ihanan optimistista suhtautumista elämään.
Sulo pitää kaikista ja uskoo lähtökohtaisesti kaikkien olevan hyviä, ja Sulo tekeekin mielellään tuntemattomista ihmisistä ystäviään kuitenkaan nöyristelemättä ketään. Sulo käy mielellään kylässä sekä ottaa iloisena vieraat vastaan ja lumoaa lempeällä katsellaan he, jotka Sulon lämpöisen ja hyväksyvän energian ottavat vastaan.
Sulon lohdutus kaikkiin murheisiin on se että se tuo iloisena lempilelunsa syliini, keltaisen vinkuvan rinkulan: leikitään! Se piristää! Ei tarvi murehtia.
Sulo on koirista tummempi, Kauno vaaleampi
Kauno on sielunkumppanini. Reaktiivinen ja herkkä. Kauno on opettanut minulle minusta itsestäni ihan valtavasti. Olen oppinut armollisuutta niin itseäni kuin muita kohtaan.
Ulkopuolinen maailma määrittää paljon sitä, millainen on hyväkäytöksinen koira, ja huonosti käyttäytyvä koira leimataan usein kurittomaksi, omistaja koulutustaidottomaksi, huomioimatta sitä, että käytös ei muutu napista painaen. Oli pitkä tie ensin oppia hyväksymään Kaunon reaktiivisuus ja sen jälkeen oppia olemaan välittämästä muista (päästä siis eroon "mitä tuokin meistä ajattelee"-ajattelusta ja keskittyä omaan tekemiseen), ja oppia ymmärtämään se, miksi Kauno käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Vasta tämän jälkeen voitiin tosissaan yhdessä alkaa työstää tapoja, millä elämä ehkä helpottuisi, ja nykyisin esimerkiksi jopa suurin osa koiraohituksista menee hiljaa, hienosti kontaktissa rauhassa kulkien meidän omassa kuplassa.
Olen ollut aina liian nöyrä kuuntelemaan ulkoa tulevia ohjeita enkä ole löytänyt luottoa omaan tekemiseeni. Kaunon kanssa tämäkin on ollut pakko opetella, on pitänyt oppia tuntemaan tavat toimia mitkä sopivat Kaunolle ja luottaa siihen, että loppukädessä tiedän itse, mikä Kaunon kanssa toimii. On opittu olemaan läsnä ja toimimaan yhdessä. Kaunossa ja minussa on loppujen lopuksi ihan valtavasti samankaltaisuutta, ja ymmärrän todella paljon itseni kautta Kaunon herkkyyttä, epäluuloa ja vahvaa reagointia.
Kerron koirilleni lähes joka aamu, että aamu on maailman paras, koska saan herätä koirieni kanssa. Kun meditaatiossa ohjataan menemään johonkin turvalliseen tilaan mielen sisällä, menen mielessänikin koirieni viereen. Vaikka koirani ovat kummatkin ihan erilaisia, ne ovat aivan yhtä rakkaita: ne hyväksyvät minut juuri tällaisena ja minä hyväksyn ne juuri sellaisina, kuin ne ovat. Ihan täydellisinä rakkaina.
Luovuimme lentomatkustuksesta ottaessamme koiria, mutta reissaamme lomilla koirien kanssa, ja mikä olisikaan parempaa matkaseuraa kuin parhaat kaverit!
Koirille jokainen lenkki samoissakin ympyröissä on aina uusi seikkailu, joka lenkillä on kaikkea mielenkiintoista, kun vain tarkkaavaisesti havainnoi. Tällä hetkellä koetan oppia koirilta elämään entistä enemmän hetkessä, nauttimaan juuri siitä mitä on nyt."
– Leena
