Sunnuntailukemisiksi toivepostaus: rakkaat kirjeystäväni. :)

Kuka teistä on viimeksi ottanut kynän käteen ja kirjoittanut oikean kirjeen, liimannut kuoreen postimerkin ja kävellyt postilaatikolle laittamaan kirjeen matkaan?

Minä teen niin viikottain, - no jos nyt en ihan joka viikko enää niin ainakin kuukausittain. Olen harrastanut perinteistä kirjeenvaihtoa vuodesta 1996. Se on yksi parhaista asioista koko elämässäni, ja antanut minulle uskomattoman paljon. Suurin osa kirjeystävistäni on säilynyt kaikkien näiden vuosien läpi ja useista heistä on tullut sydänystäviä - ihmisiä, jotka koen yhtä läheisiksi kuin rakkaimmat ystäväni täällä Suomessa.

Minulla on kirjeystäviä 13 eri maassa, Norjasta Meksikoon ja Sloveniasta Australiaan. Parhaimmillaan, kirjekaveruuden kulta-aikoina 90-luvun lopulla, kirjeystäviä oli yli 40 kappaletta 21 maasta.

Kaikkein ensimmäinen kirjeystäväni oli Sandra Saksasta, ja olemme edelleen yhteydessä. Kirjeitä ei Sandralla ole enää aikaa kirjoittaa kuin parin vuoden välein, mutta vähintään joulukortit vaihtuvat jotta pysymme perillä toistemme tärkeimmistä kuulumisista.

Alussa kirjoitin kirjeitä joka viikko. Aktiivisimpina vuosina eteisen matolla odotti uusia kirjeitä päivittäin. Joka päivä maanantaista perjantaihin oli kuin jouluaatto: odotin postiljoonia kuin Joulupukkia ja pettymys oli suuri niinä aamuina kun postia ei tullutkaan. Viikonloput olivat hirveän pitkäveteisiä. :D

Minulla on kaikki kirjeenvaihto tallella mapitettuna kronologisessa järjestyksessä. Joillain ahkerimmilla kirjeystävillä on oma mappinsa - kuten Pattiella (jonka saatatte muistaa joulukuun USAn vierailultani).

Mistä niitä kirjeystäviä sitten saa? Tämä kysymys putkahti blogin kommenttiboksiin useampaankin otteeseen syksyn matkan aikana, kirjeystävieni vilahdellessa reissupostauksissa. Kun itse aloitin, oli YLEn Teksti-TV:llä ulkomaisten kirjeystävien palsta. Tuota kautta löysin ainakin Sandran ja muutaman muunkin ystävän. Myös kirjeissä kulkevissa ns. Friendship Bookeissa oli kirjeenvaihtoilmoituksia, ja niistäkin löysin kiinnostavia ihmisiä.

Toki oli olemassa myös maksullisia kirjeystävänvälityspalveluita. Muistan että yksi oli rekisteröity Turkuun, ja taisin kokeilla palvelua kerran. Tätä kautta onnistuin saamaan vain länsimaista avustusta vailla olevia "kirjeystäviä" Pohjois-Afrikasta. Kirjeiden pääasiallinen sisältö koostui siitä, että nuoret tytöt ja pojat kertoivat köyhistä oloistaan ja listasivat mitä kaikkea he toivoivat uuden suomalaisen ystävänsä heille lähettävän; jalkapalloa, videopelejä, koulukirjoja, suklaata, jopa rahaa....

Kirjeenvaihtoharrastukseni alku sijoittui samoihin aikoihin, kun aloin käyttää internetiä. Jossain vaiheessa sitten tajusin etsiä kirjekavereita myös netistä, ja sieltä löysin useita laajoja, hyviä kirjeystäväpalveluita. Yksi vanhimmista, vuonna 1996 perustettu PenPalsNow!, on edelleen toiminnassa. PenPalsNow'n kautta löysin todella monta hyvää kirjeystävää. Minulla oli siellä myös oma ilmoitus.

Oman ilmoituksen jättämisellä oli myös varjopuolia. Monet (etenkin ne surullisenkuuluisat afrikkalaiset) tahot kalastivat osoitteita tietokantoihinsa, jakoivat (tai myivät) niitä paikallisissa kirjeystäväjulkaisuissa ja yhtäkkiä saatoit saada 50 kirjettä Algeriasta joissa kaikissa pyydettiin rahaa ja lahjoja. Myös vankilakirjeystäviä välittävät organisaatiot kalastelivat kontakteja netin kirjekaveripalstoilta. Minun osoitteeni ei koskaan joutunut "vankilalistalle", mutta esimerkiksi äitini osoite päätyi. (No, hän sai sitä kautta lopulta muutaman oikein fiksun ja kiinnostavankin kirjekaverin..! ;))

Vuonna 1998 tapasin ensimmäistä kertaa yhden kirjeystävistäni livenä. Matkustin Osloon tapaamaan norjalaista kirjeystävääni Gro Elia. Se oli jännää ja hauskaa..! Myöhemmin olen tavannut Gro Elin vielä toisen kerran, ja olemme edelleen kirjeenvaihdossa. Seuraava vierailu on vain ajan kysymys... :)

Kirjeystävyyden antoisimpia puolia on ollut seurata eri ihmisten elämäntarinoita. Aloittaessani useimmat kirjeystäväni olivat lukiota käyviä nuoria - vuosien saatossa olen kulkenut heidän kanssaan läpi ammattiin opiskelut, ensimmäiset vakavat parisuhteet, ensimmäiset työpaikat, avioliitot, lapset..... Eikä surullisiltakaan tapahtumilta ole toki voinut välttyä.

Tsekkiläinen Anna on yksi vanhimpia ja rakkaimpia kirjeystäviäni. Annan tapasin ensimmäistä kertaa interrail-reissulla kesällä 1999, ja sen jälkeen olemme tavanneet lukuisat kerrat niin Tsekissä, Ruotsissa kuin Ahvenanmaallakin. Olemme myös matkustaneet yhdessä, teimme kesällä 2002 ihanan camping-reissun Kroatiaan. Keväällä 2011 saimme Mr. Karkkipäivän kanssa todistaa kun Anna sanoi prahalaisessa kirkossa "Tahdon" kanadalaiselle sulhaselleen. <3

Tällä hetkellä Anna asuu Belgiassa ja viettää varsin kiireistä ja tapahtumarikasta elämää aviomiehensä kanssa. Olen viimeiset kolme vuotta yrittänyt saada järjestymään vierailua Brysseliin. Joskus aikataulujen yhteensovittaminen voi olla todella vaikeaa...! :)

Toinen pitkän linjan tsekkiläinen kirjeystäväni on Radka. Radkan elämä on vienyt häntä pienestä tsekkiläisestä kylästä opiskelemaan Englantiin ja vuosiksi parisuhteeseen Lontooseen, ja jänniin työkuvioihin joista olen lukenut suurella mielenkiinnolla. Olemme vuosien varrella tavanneet niin Prahassa kuin Lontoossakin. Nyt Radka asuu Prahassa ja odottaa esikoistaan.

Milton! Ensimmäinen miespuolinen kirjeystäväni. Ehkäpä muistatte Miltonin ja hänen vaimonsa Saivan viime syksyn Ateena-stooreistani?

Kuvassa olen ensimmäistä kertaa vierailulla Miltonin luona. Miltonin perhe on aivan ihana, ja hänen kodistaan tuli heti vähän niinkuin minunkin "home away from homeni". Sain mm. asua Miltonin huoneessa viikon syksyllä 2000 ollessani Kreikassa au pairina ja Milton itse oli armeijassa.

Milton kihlautui vuonna 2001 liettualaisen rakkaansa Saivan kanssa, ja vierailin heidän senaikaisessa kodissaan Samoksella saman vuoden syksyllä. Tuo kuva meistä kolmesta Samokselta saa hymyn leviämään korviin... Me kaikki näytetään niin "nuorilta ja viattomilta", etenkin Saiva..! <3

Nyt Milton ja Saiva asuvat Ateenassa kahden ihanan lapsensa kanssa. Miltonin koti on edelleen minulle "Kreikan koti", jonne olen aina tervetullut. Punainen vuodesohva odottaa että saavun taas syksyllä..! ^_^

Slovenialainen Natasha saa kunnian olla Kirjeystävä Jolla On Maailman Kaunein Käsiala. :) Muistan, kuinka Natashan kirjeiden avaaminen oli aina aivan erityinen hetki, kun sain lukea hänen uskomattoman kaunista, koristeellista käsialaansa. Natashalla oli myös taito kirjoittaa parisuhdekuvioistaan niin rikkaasti ja eloisasti että kirjeet olivat kuin jatkokertomus jonka seuraavaa osaa en meinannut millään malttaa odottaa... :)

Olemme Natashan kanssa edelleen yhteyksissä, mutta kirjeet ovat vaihtuneet Facebook-viesteihin. (Itse kirjoitan edelleen kaikkein mieluiten kirjeitä, mutta en voi odottaa samaa kaikilta.... Ajat ja harrastukset muuttuvat.)

Viime syksynä Natasha ajoi miehensä kanssa Ljubljanasta Venetsiaan vain tavatakseen minua pari tuntia. <3

Skotlantilainen Julie ja minä olemme kokeneet yhdessä yhtä jos toista. Julie on henkilö, jolla on kirjeystävistäni ehkä kaikkein erikoisin tausta ja elämäntarina, ja ystävyytemme on antanut minulle todella paljon. On mieletöntä, että olen kirjeenvaihtoharrastuksen kautta saanut tutustua näin mielenkiintoisiin ihmisiin, jotka tuovat hyvin erilaista perspektiiviä elämääni.

Olemme tavanneet Julien kanssa Skotlannin ulkopuolella myös USAssa. Tämä reissu oli historiallinen siinä mielessä, että kaksi kirjeystävääni tapasivat toisensa. Washingtonin osavaltiossa asuva Kelly on myös pitkäaikainen kirjeystäväni. Julie ja minä matkustimme Seattleen osallistuaksemme Wrestlemania-tapahtumaan (Karkkipäivää alusta saakka lukeneet saattavat hämärästi muistaa paljastukseni WWE-historiastani ;)), ja vierailimme samalla myös Kellyn luona Vancouverissa (Washingtonissa, ei Kanadassa ;)).

Kreikkalainen Marianna on esiintynyt Karkkipäivän sivuilla jo niin useasti, että hän lienee tuttu monellekin lukijalle. Hän on päätynyt blogiin makeover-juttuunkin. (Apua miten lapsilta me muuten näytetään tuossa v. 2001 kuvassa...! Tapaamme siinä ensimmäistä kertaa.)

Marianna on minulle niin läheinen, että en välillä edes meinaa tajuta että asumme tosiaan melkein 3000 kilometrin päässä toisistamme. Aina kun minulle sattuu jotain erityisen hauskaa, ikävää tai muuta "uutisoimisen" arvoista, lähetän Mariannalle tekstarin. Haluan, että hän on sitten vaikka tekstarien kautta mukana arjessani kun emme kuitenkaan voi ihan joka viikko tai edes vuosi tavata. :)

Lukuisista tapaamisistamme ikimuistoisimpia ovat olleet Mariannan vierailu Suomessa ja Mariannan häät Ateenassa syksyllä 2008.

Keväällä 2006 tapahtui toinen historiallinen "penpal moment", kun jälleen kaksi kirjeystävääni kohtasivat. Kävimme Mariannan kanssa hänen Suomen vierailunsa yhteydessä myös Tukholmassa, ja tsekkiystäväni Anna sattui olemaan siellä samaan aikaan silloisen ruotsalaisen poikaystävänsä luona. ^_^

Helsinki-kierroksella huhtikuussa 2006.

. . .

Kaikki rakkaimmat ja tärkeimmät kirjeystäväni eivät olisi tähän postaukseen mahtuneet, heitä on vielä liuta lisää... Pattie ja Sheila Jenkeistä, Jeanette Tanskasta, Eryn Kreikasta, Piia Suomesta, Hisae Japanista, Laura Hollannista....

Mutta yhden heistä nostan vielä, ja se on meksikolainen Liliana! Olemme olleet kirjeystäviä lokakuusta 1997 saakka.

Lilianaa en ole vielä tavannut, mutta tämä sähäkkä typy kuuluu niihin kirjekavereihin, joista minulla on alusta saakka ollut tunne että olemme "tunteneet aina". Luultavasti sitten, kun tapaamisemme päivä lopulta koittaa (sillä olen päättänyt, että se myös koittaa!! :)), on tunnelma kuin kohtaisi vanhan lapsuudenystävän.

Liliana saattaa olla joillekin lukijoille tuttu Karkkipäivän Facebook-sivulta, jossa hän välillä käy heittämässä ihania välikommenttejaan. :D <3 Liikuttavaa kun joku kirjeystävä jaksaa seurata blogiani Google Translaten kautta. (Ja Luis - tiedän että myös sinä luet...! :))

* * *

Noniin, kertokaas nyt te, lukijani! Kuka muu harrastaa kirjeenvaihtoa? Onko jollain edes joskus menneisyydessä ollut kirjekaveria? Millaisia kokemuksia teillä on? Onko joku minun tavoin löytänyt elämänmittaisia ystävyyksiä tai peräti puolison kirjekaveruuden kautta?

Enpäs ole tämäntyyppistäkään juttua koskaan blogiin kirjoittanut, mutta nyt täytyy vain kirjoittaa. Oikeastaan tuntui melkein "kansalaisvelvollisuudelta" jakaa tämä tarina ettei kenellekään muulle käy samanlaista pettymystä.

Olen kertonut teille kuinka materialahjojen sijaan arvostan enemmän elämyslahjoja - niin saajana kuin antajanakin. Tykkään antaa lahjakortteja teatteriin tai ravintolaillallisille, paketoida omia askartelujani tai keksiä itse omia lahjakortteja kuten "Vien sinut lounaalle Kauppahalliin" tai "Talvinen hiljaisuuden retriitti mökillä kahdelle". :) Olenpa kirjoittanut kerran pienen kirjankin lahjaksi siskolleni..!

Runsas vuosi sitten törmäsin netissä loistavalta kuulostavaan sivustoon; Boxy.fi. Sivu on luotu juuri meille jotka haluavat antaa lahjaksi jotain muuta kuin tavaraa. Boxyn kautta voi ostaa satoja erilaisia elämyslahjakortteja paritanssista sieniretkeen ja aivotreeneistä avaruusmatkaan (kyllä, luit oikein). Kategorioissa löytyy; on hemmottelua, seikkailua, urheilua, kulttuuria, viihdettä, ruokaa, luontoa.... Valikoimaa selatessa oikein inspiroituu - wow, näillehän haluaisi kaikille osallistua itsekin..!

Päätin antaa miehelleni syntymäpäivälahjaksi Boxyn elämyksen. Pitkällisen mietiskelyn jälkeen (- ja budjetinkin asettaessa tietyt rajansa) päädyin valitsemaan lahjaksi Viinin & Ruoan Liitto -tastingin. Pidämme kummatkin viinistä ja ruoasta, joten arvelin tastingista olevan pidemmällä tähtäimellä hyötyä myös lahjan antajalle, kun mies tulisi kotiin uusien ruokaideoiden kanssa...! ^_^

Mies ilahtui lahjastaan kovasti.

Ensimmäinen ongelma koitti kuitenkin jo hänen yrittäessään varata elämystään. Boxyn sivuilla kerrotaan, että lahjan saaja täyttää elämyksensä aktivointikoodin ja tietonsa ja varaa elämyksen. Varauslomakkeen kohdalla ei kuitenkaan ollut mitään kohtaa missä kurssin päivämäärät olisivat käyneet ilmi. Mies soitti lopulta Boxyyn.

Boxyn asiakaspalvelija tarkisti kurssin seuraavat päivämäärät ja varasi miehelle paikan. Alright. So far so good. Hänelle annettiin osoite helsinkiläiseen ravintolaan jossa viinitastingit pidetään. Ajoimme Helsinkiin varta vasten tastingia varten ja juhlistamaan miehen synttäreitä.

Kun mies saapui ilmoitettuun elämyspaikkaansa, ei ravintolassa tiedetty kurssista yhtään mitään. Myöskään viinimaistelun vetäjäksi mainittu henkilö, joka tavoitettiin puhelimitse, ei tiennyt lainkaan että hän olisi tuona iltana ollut pitämässä mitään tastingia. Paikalla oli myös muita Boxyn kautta viinielämyksen varanneita, eli mieheni ei ollut ainoa joka oli buukattu olemattomalle tastingille.

Mies poistui luonnollisestikin erittäin kiukuissaan, ja otti heti seuraavana päivänä yhteyttä Boxyyn. Hänelle vastattiin viipymättä pahoittelevaan sävyyn ja moka myönnettiin. Boxylta todettiin, että tastingit järjestetään nykyään ihan eri ravintolassa, ja tuon kyseisen illan tasting oli joka tapauksessa peruttu. Tietoa peruuntumisesta ei miehelleni (tai näköjään muillekaan) oltu lähetetty.

Boxyn asiakaspalvelija siis ilmoitti miehelleni väärän osoitteen, eikä firma kaiken lisäksi muistanut ilmoittaa tilaisuuden peruuntumisesta. Great. Kiva ajaa Helsinkiin saakka turhaan.

Boxy ilmoitti ottavansa asiasta täyden vastuun ja palauttavansa rahat lahjan ostajalle. Myös matkakulut luvattiin korvata ja tarjota uusi viini-tasting. Mies antoi tilinumeromme ja yhteystietomme. Viikot kuluivat. Mitään ei kuulunut.

Otimme uudelleen yhteyttä Boxyyn ja lähetimme useita sähköposteja, mutta viesteihin ei enää vastattu. Lopulta kirjoitin, että joudun ottamaan yhteyttä Kuluttajansuojaviranomaiseen mikäli rahoja ei palauteta. Ei reaktiota. Yritin myös soittaa lukuisia kertoja, mutta yrityksen asiakaspalvelunumeroon ("vastaa arkisin klo 10-16") ei kukaan vastannut. Se ei tuutannut edes varattua. Hälytti vain loputtomiin.

No, eipä sitten muuta kuin yhteys Kuluttajavirastoon, ja ilmoitus menemään. Kun ilmoituksen jättämisestä oli kulunut viikko, saimme virastolta tiedon että Boxy oli luvannut palauttaa rahat. Seuraavana päivänä summa vihdoin näkyi tilillä. Meihin henkilökohtaisesti Boxy ei edelleenkään ollut missään yhteydessä, meidän reklamaatiomme (ja heidän omat lupauksensa) olivat heille ilmeisesti täysin yhdentekeviä. Ilman viranomaisen asiaanpuuttumista emme varmasti olisi koskaan nähneet rahoja.

Uskomatonta. Ostat tuotteen jota ei sitten olekaan, sinulle luvataan korvaukset ja sitten yritys katkaisee kaiken kommunikaation. Miksi he edes vaivautuivat lähettämään ylenpalttisen pahoittelevan ensiviestin vain jättääkseen asiakkaan sen jälkeen täyteen hiljaisuuteen? Millainen yritys toimii näin?

Vaikka rahat palautuivatkin (luvattua uutta viinitastingiä emme varmastikaan koskaan näe), jäi välikohtauksesta ja yrityksestä luonnollisestikin erittäin ikävä fiilis. Olin niin innoissani Boxyn löytämisestä ja mies odotti tastingiään iloisena. Ja sitten homma päättyy näin. Olo on kuin olisi lätkäisty märällä ahvenella naamaan.

Onko teillä kellään kokemuksia Boxystä? Sääli, että aivan loistavalta vaikuttava konsepti ja yritys osoittautui täysin epäluotettavaksi. Mitenkähän mahtaa käydä niiden asiakkaiden jotka ostavat tuolta vaikka sen miljoonien avaruusmatkan......

Terkkuja täältä ns. "kolmannesta kodistani" idylliseltä maatilalta Etelä-Suomesta. Olen viettänyt leppoisaa päivää Less Is More -artikkelin, aurinkoisen maaseutuajelun, pihakeinuilun ja savuisen grilliruoan merkeissä.

Lueskelin Ahvenanmaalta tuomaani Karina Ericsson Wärnin Skönhetsbibelniä. Taas yksi mukava kauneusteos, tyylikäs layout ja helppolukuista, viihdyttävää tekstiä itsestäänselvine vinkkeineen. ^_^

Wärn kirjoittaa, että meikinpoistoaine tulisi aina poistaa kasvoilta froteisella kasvopyyhkeellä. Ja tämä pyyhe olisi konepestävä joka toisen käyttökerran jälkeen. Oooookei. Hygieniafriikki-varoitus! :D

Mutta ei teitä nämä pihakeinujutut nyt varmaankaan kiinnosta, vaan kukakukakuka voitti Zuiin ihanan meikkipaketin...!

Ja sehän on lukija nimeltään vivve!! Onnittelut vivve. :) Otan sinuun yhteyttä tuotapikaa.

Maaseutu hiljenee ja sanoo hyvää yötä.

P.S. Milloinkahan olen viimeksi julkaissut kolme postausta saman vuorokauden aikana...? Muistelen että näin on tapahtunut vain kerran aiemmin blogin historiassa. :)

Olimme lauantaina Indiedaysin "luokkaretkellä". Olipas muuten hauska päivä. Käyn aniharvoin missään bloggaajatapaamisissa tai -tilaisuuksissa, ja silloin kun käyn niin tunnen usein itseni vähän ulkopuoliseksi, mutta eilinen oli niin mukava että haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Lähdimme bussilla salaisuutena pidettyyn kohteeseen, ja saavuimme.... Porvooseen. :)

Pidimme piknik-kokouksen joen rannassa. Onhan tämä nyt kivempaa kuin istua jossain toimistossa tai hotellin kabinetissa!

Kun ruokatarjoilut valmistuivat, kaikki ryntäsivät ottamaan kuvia. ^_^ Niin tyypillistä bloggaajakäyttäytymistä. Ja itsehän olin myös mukana räpsimässä. :P

(Mistä tunnistaa bloggaajan? Hän kaivaa kameraa esiin oli sitten tilaamassa lattea, sovittamassa paitaa pukukopissa tai kokeilemassa huulipunaa käsivarteen :D))

Ihanan Sofién seurassa. Sofién blogi on muuten yksi suosikkejani Indiedaysissa.

Tästä tietää että kesä on tuloillaan - Sanni siirtyy pelkkiin rajausmeikkeihin. Tämä on viime vuosina ollut lempparimeikkityylini kesäaikaan, ja mielellään juuri näin eli kahdella eri sävyllä toteutettuna. Tässä meikissä Make Up For Everin Aqua Linerit sävyissä #4 Diamond Lagoon Green ja #14 Diamond Multicolor Black. Tarkempaa esittelyä tulossa myöhemmin.

Aurinko...!!!

Kun kokousasiat oli puitu, levätty auringossa ja osan käyskenneltyä Porvoon vanhan kaupungin tunnelmallisilla kaduilla, siirryimme Haikon kartanoon.

Olin Haikossa ensimmäistä kertaa. Upea paikka!

Söimme hyvän illallisen. Olin liikuttunut kun minulle oli järjestetty juustoja makean jälkiruoan sijaan. <3

Keskustelu kävi vilkkaana.

Janne ja tytöt ihailevat peilikuviaan..... vai jotain muuta...? :)

Paluumatkalla Helsinkiin.

Esa Suurion ottama virallinen ryhmäkuva. :) Mun pään päällä voisi olla neonkyltti: "Kuka joukosta ei ole muoti/tyylibloggaaja"? :D Voi meikäläistä ikuisissa Henkkamaukan trikoopaidoissaan.... (mutkun mää rakaaaastan niitä....!!)

.

Edellisestä luokkaretkestä olikin vierähtänyt jo toistakymmentä vuotta. Ja samalla on todettava, että Porvoossa pitäisi kyllä käydä useamminkin...! Ihana paikka.

*

Tälle päivälle on muuten tulossa vielä hiustuotepostaus! ;) Ihan vain jos joku oli että "Huokaus, ei mitään piknikjuttuja pliis...." :)

Olen tässä viime aikoina mietiskellyt paljon kosmetiikkafriikin taivaltani. Olen ihan tarkoituksella etsinyt keinoja purkaa kevään aikana valtavaksi paisunutta kosmetiikkaähkyä ja tehnyt mielessäni retkiä kosmetiikkajuurilleni. On ollut ihanaa rentoutua noissa muistoissa.

Ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa tänne koko kosmeettinen "historiani" 10-vuotiaasta shampootytöstä 3-kymppiseksi kosmetiikkabloggaajaksi. Juttu on pitkä, mutta ehkä jaksatte lukea..? Näiden muistelu käy ihan terapiasta. ^_^

Kuvituksena kuvia vuosien varrelta ja otoksia kaapeissani asustavasta, krhm, "vintage"-kosmetiikasta. (Olen säilyttänyt joitain tuotteita niiden "museoarvon" vuoksi... :p)

Ensimmäinen voimakas muistoni kosmetiikasta on XZ:n leväshampoo, joka oli ensimmäinen oma shampooni. Olisinkohan ollut joku 10-11-vanha ja valtavan ylpeä siitä, että sain oman shampoon. Jo silloin kiinnitin huomiota ominaisuuksiin kuten tuoksuun ja pullon ulkonäköön. En tiedä johtuiko sitten juuri tästä shampoo-lahjasta, mutta hiustenhoitotuotteista muodostui ensimmäinen syvä innostuksen kohteeni kosmetiikassa.

Ensimmäiset huulipunani vuodelta 1992

12- tai 13-vuotiaana otin ensimmäisen permanentin, ja sen Parhaan Mahdollisen shampoon ja hoitoaineen löytämisestä muodostui erittäin tärkeä harrastus. Kampaamotuotteisiin ei minulla ollut varaa, mutta päivittäiskaupan putelimeri riitti loistavasti täyttämään intoiluni. Harkitsin aina pitkään uuden shampoo-hoitis-parin ostamista, ja tein päätöksen useimmiten putelien ulkonäön ja pakkaustekstien lupausten perusteella. Muistan kuinka pettynyt olin aina jos/kun tuote ei tehnytkään hiuksista silkkiä.

Yksi erityisen suuri pettymys on jäänyt mieleeni; Freeman Botanicals -sarjan Kiwi-shampoo ja Kirsikka-hoitoaine. Lähes 500 millin putelit kestivät käytössäni ikuisuuden, eikä edes tainnuttavan ihana tuoksu auttanut surkeaa pesu- ja hoitotulosta. Luonteelleni tyypillisesti käytin kuitenkin väkisin pullot loppuun. Muistan kuinka hämmentynyt olin siitä, että "miten näin kauniit pullot voivat kätkeä sisäänsä näin huonoa tavaraa"...? Siitä oli vielä pitkä matka markkinointimielikuvien ja totuuden välisen epäsuhdan oivaltamiseen... ;)

Puuterimuodossa oleva huulipuna jonka voitin jonkun lehden arvonnassa joskus yläasteella. Ei käytetty kertaakaan

13-vuotiaana 7-luokalle mennessä aloin myös käyttää meikkejä. Perusmeikkiini kuului peitepuikkoa silmien alle, paksu kerros kivipuuteria meikkipohjana, sähkönsinistä maskaraa, sinistä kajalia ja liilaa huulipunaa. 13-vuotiaana sain tehdä ensimmäisen oman tilauksen Yves Rocherille. Siitä lähtien en enää jakanut edes suihkugeelejä tai vartalovoidetta muun perheen kanssa - minulla piti olla kaikki omaa. :)

Luomivärit ja kiinnostus kynsilakkoihin tulivat mukaan. Eräänä iltana ystäväni Sarin luona keksin yhtäkkiä, että haluan alkaa kasvattaa kynsiä. :) Sari teki minulle manikyyrin, ja seuraavana päivänä tilasin Yves Rocherilta koko Soin Beaute des Ongles -sarjan kynsille! (Mistäkö muistan jopa sarjan nimen...? Minulla on edelleen tallessa yksi tilauksen tuotteista - kynsikylpy...!)

Yves Rocherin kynsikylpymaito vuodelta 1993, taustalla Rocherin kylpyvaahto niinikään vuodelta 1993.

Aloin hoitaa kynsiäni tunnollisesti kynsinauhavoiteella ja kynsikylvyillä ja kas, nehän eivät enää lohkeilleet ja alkoivat saavuttaa pituutta. Kynsien "kulta-aika" sijoittui kuitenkin vasta lukioon, jossa niiden pituus oli jotain aivan järjetöntä ansaiten minulle "Se Kynsityttö" -lempinimen.

Ensimmäiset luomivärini olivat pinkkiä ja violettia (Lumenen paletti edelleen tallessa! :)) ja siitä siirryin 80-luvun vaikutteiden pikkuhiljaa hiipuessa beigeen, luunvalkoiseen ja ruskeaan. Kulmakarvoja aloin meikata kun kampaajani kerran hiustenvärjäyksen yhteydessä ehdotti kulmien värjäystä. Muistan aina sen suuren oivalluksen hetken, kun katsoin värjäyksen jälkeen peiliin ja tajusin, miten paljon kulmakarvat vaikuttavat ulkonäköön. Ei ollut enää paluuta "kulmakarvattomuuteen"! ^_^

Yläasteen aikaisista kirjevihoista on selvinnyt, että haaveilin tuohon aikaan Cliniquen ihonhoitotuotteista. Tuohon aikaan selektiivinen kosmetiikka perusteinin ihonhoidossa oli kuitenkin suunnilleen yhtä yleistä kuin Aqualan L Paris Hiltonin kylppärissä.

Aloin vihdoin ostaa kampaamotuotteita ja Helsingin Museokadun Hairstore-liikkeestä tuli minulle ja muutamille ystävilleni "pyhiinvaelluskohde". Käsittääkseni Hairstore-konsepti sai alkunsa juuri tuosta liikkeestä. Olin seitsemännessä taivaassa kun pystyin Hairstoresta ostamaan esimerkiksi neljä L'oreal Osmose-tuotetta kolmella kympillä (siis markkaa :)) tai kolme Kerastasea neljällä kympillä.

Muistan miten uskomattoman hienolta tuntui pestä hiukset kampaamotuotteilla..! Ei puhettakaan että muut perheenjäsenet olisivat saaneet koskea puteleihini - säilytin niitä visusti turvassa omassa huoneessani ja vein ne kylppäriin vain suihkun ajaksi. Voi *lol*...

Latvaseerumi vuodelta 1995. Tuohon aikaan laki ei vielä vaatinut tarkkaa ainesosalistaa ja pakkausteksti kertoo seerumin koostuvan "silikonimakromolekyyleistä". :)

16-vuotiaana ostin ensimmäiset selektiiviset meikkituotteeni; Lancômen puuterin ja ripsivärin (Definicils, edelleen markkinoilla! :)). Olin heti huomaavinani eron puuterin laadussa, muistan kuinka ihailin kiillottomana pysyvää ihoani lukion vessan peilissä. Käytin edelleen meikkipohjana pelkkää puuteria 90-luvun puuteroidun trendin mukaisesti.

Rakkaat TBS:n tuoksuöljyni 90-luvun alkupuoliskolta; Woody Sandalwood (edelleen paras puutuoksu minkä tiedän..!) ja ällömakea Dewberry.

16-vuotiaana aloin myös toden teolla kiinnostumaan hajuvesistä. Ensimmäiset "kunnon" hajuveteni ostin Lontoosta syksyllä 1995; Calvin Kleinin CK Onen ja Rochasin mausteisen makean Tocaden (joka myös on minulla edelleen..!).

Vaihdoin puuterin meikkipuuteriin. Suosikikseni muodostui Lumenen meikkipuuteri, jota käytinkin pitkään aina siihen saakka kunnes löysin mineraalipohjan.

Kosmetiikkaharrastukseni pysyi tässä vaiheessa vuosia staattisena, eikä siihen juuri ilmestynyt mitään uusia elementtejä. Olinhan "aikuinen" ja tyylini ja lempimerkkini löytänyt. Rakastin kosmetiikkaa, mutta sen käyttö pysyi vielä "normaalin" rajoissa. Kaikki tuotteeni mahtuivat muutamalle kylppärin hyllylle ja meikit pieneen meikkipussiin. "Jemmaan ostaminen" ei kuulunut tapoihini ja ostin uuden tuotteen vasta kun edellinen oli lopussa. Ainoastaan kynsilakkoja minulla oli useita, ja pidin n. 12 lakan kokoelmaani jopa suurena...! :)

Suosikkimerkkejäni olivat Yves Rocher, Lumene, Bonacure, Elvital (ainoastaan hoitoaineet), Aqualan L, Revlon ja The Body Shop. TBS tosin oli minun näkökulmastani luksuksen rajoilla, ja ostin merkin kalliina pitämiäni tuotteita vain harkitusti.

Hiustuoteperhe anno 2006

Tapahtui monta asiaa. Koin epäonnistuneen permanentin seurauksena hirveän hiuskriisin, ja tajusin etteivät Bonacuret ja Elvitalit pelastaneet kuontaloani. Löysin tieni netin keskustelupalstoille (tätä ennen en ollut käyttänyt nettiä ollenkaan kauneusinnostukseni tiedonlähteenä), ja uusi maailma avautui eteeni. Innostuin hetkessä kosmetiikan raaka-aineista ja ainesosien merkityksestä ihon/hiustenhoidon tulokseen.

Samoihin aikoihin, ihan kiitos netin, löysin myös VÄRIT. Kaikki lähti mineraalimeikeistä, joiden edulliset sample-koot mahdollistivat meikkikokeilut kaikissa mahdollisissa herkullisissa sävyissä. Tätä ennen ei olisi ollut puhettakaan, että olisin ostanut kerralla joku 10 luomivärisävyä!

Minusta tuli kosmetiikkahamsteri. Aloin ostaa netin arvosteluiden ja hehkutusten perusteella hulluna hiustuotteita ja pian huomasin "tarvitsevani" ehdottomasti myös Diorin ja MACin meikkejä. Koin ns. Totaalisen Hurahtamisen. :) Kaapit ja meikkipussit täyttyivät ja pian kosmetiikkaa piti alkaa varastoida vaatehuoneeseen ja meikeille oli ostettava oma pakki.

Aiemmin töissä huomiota olivat herättäneet vain kynteni, nyt työkaverit ja asiakkaat alkoivat kommentoida sateenkaaria luomillani. :) Luomivärileikistä tuli joka-aamuinen suosikkihetkeni. Valitsin aina illalla keittiön pöydälle (jossa meikkasin) valmiiksi sävyt seuraavan päivän meikkiä varten. Suunnittelin meikkejä paperille ja kirjoitin ylös onnistuneiden meikkien "kaavoja" ja sävy-yhdistelmiä. Parin vuoden ajan pidin myös meikkipäiväkirjaa (!!), johon kirjoitin joka ikinen päivä mitä tuotteita olin silmämeikkiini käyttänyt. Freak-yyyyy.

Aloin jakaa töissä vinkkejä hyvistä tuotteista ja nettikaupoista, ja pian yhdelle jos toiselle alkoi saapua liilalla nauhalla solmittuja paketteja.... ^_^

Jouduin muuton takia alanvaihdoksen eteen, ja kosmetiikkaan liittyvä työ tuntui aikalailla ilmiselvältä seuraavalta askeleelta. Löysin kosmetiikkamyyjän koulutusohjelman ja pian olinkin jo tiellä kohti uutta työtä ja entistä kokonaisvaltaisempaa kosmetiikkaelämää.

Samana vuonna aloin myös kirjoittaa Karkkipäivää. :)

Luin Rita Stiensin kirjan "Totuus Kosmetiikasta" ja päätin vaihtaa kaikki ihonhoitotuotteeni luonnollisiin. Ensin kokeilun piti olla vain projektinomainen, mutta löytäessäni yhä vain parempia koostumuksia ja huomatessani eron ihollani, jäi luonnonkosmetiikka pysyväksi valinnaksi elämääni.

Vuoden loppuun mennessä kosmetiikka oli täyttänyt päiväni ja ajatukseni käytännössä 24/7.

Työllistyin heti koulusta valmistuttua ja olin onnellisempi kuin vuosikausiin. Lähdin päivittäin töihin kestohymy naamalla ja hyräilin hyllyjen välissä. Teki melkein mieli halata jokaista asiakasta, olin niin iloinen uudesta työstäni. Purkit ympärilläni olivat kuin uusi perheeni enkä saanut tarpeekseni niiden sisältöihin perehtymisestä. Kirjoitin päivittäin inci-analyyseja, vertailin työpaikkani eri tuotteita ja testasin kaikkea loppumattomalla innolla. Hyvä jos maltoin lähteä illalla kotiin...! :)

Työpaikan purkkiperheen alkaessa täyttää kosmetiikkatarvettani, alkoi ostomaniani hiipumaan. Ostin kosmetiikkaa edelleen peruspirkkoa runsaammin, mutta jätin nettikaupat lähes kokonaan ja kielsin itseltäni täysin hiustuotteiden oston jotta saisin jemmani joskus kulutettua loppuun.

Kosmetiikan syrjäytettyä lähestulkoon kaikki muut harrastukseni liikuntaa lukuunottamatta alkoivat ensimmäiset kosmetiikkaähkyn merkit nostaa päätään. Nautin edelleen työstäni, mutta kun meikeistä ja purkeista oli tullut ammatti, suhtautumiseni niihin alkoi muuttua. En enää meikannut joka aamu väreillä vaan valitsin yhä useammin nopean, vanhan beigeklassikon. Itse haalittujen tuotejemmojen ylpeä kuvailu ja listailu netin keskustelupalstoilla alkoi vaihtua ahdistukseen töiden ja blogin kautta sikiävästä purkkimerestä.

Ensimmäistä kertaa kosmetiikan kulutukseen alkoi liittyä negatiivisia tuntemuksia.

Ensimmäinen luomiväripalettini vuodelta 1992          

Tajusin, että kosmetiikka oli vallanut aivan liian suuren osan elämääni. Päätin hidastaa bloggaustahtia lähes päivittäisistä postauksista kolmeen julkaisuun viikossa ja aloin aktiivisesti palauttaa vanhoja harrastuksia elämääni. Otin yhteyttä vanhoihin kirjeystäviini (joiden kanssa yhteydenpito oli viime vuodet ollut lähinnä Facebook-tasoa) ja aloin sinnikkäästi opettelemaan taas lukemaan kirjoja. Myös ruoanlaitosta oli tässä vaiheessa tullut rakas harrastus.

Kosmetiikkaostokset hiipuivat hiipumistaan koska en enää tarvinnut mitään.

Kosmetiikkaähky kasvoi musertaviin mittoihin. Kosmetiikkablogin kirjoittajana aloin jopa kokea syyllisyyttä tuntemuksistani kosmetiikkaa kohtaan.

Helpotti kun sai sanottua ääneen, että en minä aina jaksa kosmetiikkaa. Oikeasti. :) Jokin paine hellitti ja sen jälkeen on löytynyt taas aivan uutta inspiraatiota purkki"paholaisia" kohtaan. Ja nyt olen antanut itselleni "virallisesti" luvan saada ottaa etäisyyttä kosmetiikkaan kun siltä tuntuu. Arvostelujonossa odottavat purkit eivät enää saa tulla niskan päälle! ^_^

Aiheeseen liittyviä:

Meikkiarsenaalin evoluutio

Minä ja hiukset - lyhyt historia

Hirmukynsien tarina, eli kuinka kasvatin pitkät kynnet

Kosmetiikkamyyjän työpäivä

P.S. Olen keksinyt tällaisen hassun "juurille palauttavan" leikin, jota aion harrastaa tässä lähiaikoina. :) Menen erilaisiin kosmetiikkaliikkeisiin ja leikin, ettei minulla ole kotona yhtään kosmetiikkaa. Mitkä merkit kiinnostaisivat minua? Mitä tuotteita haluaisin ostaa? Tietenkään en oikeasti osta mitään, mutta kirjoitan ylös mitä tuotteita hankkisin jos minun pitäisi aloittaa "puhtaalta pöydältä". :)

Blogosfäärin tuttuja "päivä bloggaajan kanssa" -postauksia ei ole Karkkipäivän historiassa ilmestynyt kuin yksi. Nyt kasvatan luvun kahteen.

Keskiviikko kello 7.40. Herään.

Päivä alkaa karvojenpoisto-operaatiolla. Veetin voiteen vaikuttaessa makailen kylppärin lattialla ja luen Ulla-Lena Lundbergin Is-kirjaa. Sen ruhtinaalliset 6 minuuttia jonka voide vaikuttaa. ^_^ Saadakseni edes jotain päivän lukukiintiöön.

.

Kun karvat on hoidettu, on kahvin vuoro. Maitokahvi on minulle aamiainen numero 1 ja aamun ihanimpia hetkiä. En nauti kahvia mielelläni ruoan kanssa koska se on itsessään kuin ateria. Juon yksi tai kaksi isoa neljän desin mukillista. Puolet kuumaa, vaahdotettua soijamaitoa ja puolet kahvia. (Kuvassa en ole minä ;))

.

Kello 8.40.

Alan kirjoittaa kirjettä norjalaiselle kirjeystävälleni Gro Elille.

Kello 10.20.

Aamiainen nro 2. Juustomunakas salaatilla. Jatkan kirjeen kirjoitusta.

Kello 11.15.

Siirryn meikkaamaan ja kuvaamaan. Otan kuvia tulevia blogijuttuja varten meikistä, meikkipohjasta ja muutamista hiustuotteista.

Natural Code -juttua varten oli enää yksi paletti testaamatta; Denim. Rajaukset uudella Indeliblen Scuba Dive -geelilainerilla --> tein helmikuussa pitkästä aikaa tilauksen Mad Mineralsille.

Teen Denim-meikin vain toiseen silmään, kuvaan ja pesen sen pois. Teen tilalle huomattavasti hillitymmän, liilan meikin.

Kello 12.20.

Hillitty meikki on tarpeen, sillä seuraavaksi lähden salille. Ne ajat ovat takanapäin jolloin vielä "bodailin" smokey-meikeissä. Vuorossa on alakroppapäivä jonka ohjelmaan kuuluu yksi eniten vihaamimpiani liikkeitä; lonkan ojennus laitteessa. Liike on aina yhtä tuskaa ja on todellinen selvityjä-olo kun pääsee eteenpäin seuraavaan liikkeeseen...

Kello 13.45.

Lounas kotona. Valmistan eriskummallisen mössön jääkaapin jämäaineksista; soijasuikaleita, herkkusieniä, sipulia ja punakaalia dijonsinappikermakastikkeessa. Oli aika hyvää. Jätän pienen osan otettavaksi mukaan töihin.

.

Kello 14.45.

Töihin! Minulla on tällä viikolla pitkästä aikaa muutama vuoro vanhassa työpaikassani Kosmetiikkaliikkeessä. Kivaa!

Edellisen kerran tein vuoron helmikuussa, ja sen jälkeen liikkeeseen on vyörynyt kymmenittäin kevään uutuustuoksuja. Aaaaaaa!!!! Nuuhkin ihastuneena uutuuksia läpi ja päässä alkaa uhkaavasti soida tuttu "Tää-ois-niinku-ihan-pakko-saada" -melodia. Jos minun on jotain kosmetiikkaa vaikea vastustaa, niin se on kynsilakat (koska ovat verrattain halpoja) ja hajuvedet (koska olen yksinkertaisesti tuoksufriikki).

Hämmästyneenä huomaan tykkääväni jopa DKNY:n uusista kausiompuista. Myös Lanvinin Me vetää puoleensa.... Onneksi minulla on järkeä päässä enkä tule ostamaan niitä. (Enhän..? Edes viimeisimmällä 20 % alekupongilla + henksualella...? En.)

Kaksi asiakasta ilmoittautuu lukijoikseni. Terveisiä vain, ja toivottavasti toinen teistä tykkää siitä Aussien Luscious Long -hoitoaineesta. :)

Kello 20.25.

Mies hakee minut töistä ja menemme Prismaan. Tuorekasvisosasto kotona kaipaa täydennystä. Mies mutisee kassalla, "Ei hemmetti seitsemän kymppiä vihanneksiin...."

Kotona teen myöhäisillalliseksi salaattia lämminsavulohella. Kello on jo melkein kymmenen. Katsomme yhdessä tv:stä "Rakas, sinusta on tullut Pullukkaa". Ihan tyhmä ohjelma.

Kello 23.00.

Keitän mukillisen Hisaen tuomaa japanilaista Sakura-teetä. Siinä on suolattuja kirsikanpuunlehtiä....!

Alan käydä läpi viikonlopun meikkikurssin mallihakemuksia. Niitä on yli 60. Lopulta suoritan arvonnan.

Kello 23.55. Tajuan, että olen melkein unohtanut päivän zäpäytyksen. On taas bikinirajan valotuksen aika. Karvoja ei ollut kasvanut edellisen käsittelyn jälkeen kuin muutama hassu. Ehkä nekin saadaan nyt uneen...?

Olen niin väsynyt että tajuan etten vielä infonnut malleja heidän valinnastaan. Lähetän sähköpostia.

Kello 00.40. Menen nukkumaan. Näen unia mallihakemuksista.

Tuskaillessani joku aika sitten Onnibussin pysäkkien epämukavaa sijaintia, kommentoi tuttavani, "No pääseehän ihan normibussillakin nykyään viidellä eurolla Helsinkiin!"

Häh? Pääsee vai? Matkahuollon nettisivulle on kuulema kaikessa hiljaisuudessa alkanut ilmestyä ihan mielettömiä tarjouslippuja, joita en ainakaan itse ole huomannut mainostettavan yhtään missään. Kävin heti väijymässä lipputilanteen, ja herregud, eteeni avautui aivan uusi tapa matkustaa halvalla!

Muut bussifirmat ovat ilmeisesti Onnibussin tuoman kilpailun vuoksi lanseeranneet omat tarjouslippunsa, sillä huomattavalla edulla Onnibussiin nähden että vuoroja on paaaaljon enemmän, ja hinnat alkaen 2 euroa!! Välillä Helsinki-Tampere, Helsinki-Turku, Turku-Tampere ja Tampere-Jyväskylä löytää pilvin pimein lippuja kahdella ja viidellä eurolla. Lippuja on vaikka minkä hintaisia; kuutta euroa, seitsemää, yhdeksää, kymmentä.... Tarjoushintoja riittää niin monelle lähdölle että ihmettelen tarvitseeko kenenkään enää ostaa normaalihintaista lippua? :) Nojoo. Tarjoukset perustuvatkin siihen, että lippu on maksettava netissä. Valtaosa bussimatkustajista taitaa edelleen ostaa lippunsa suoraan kuskilta bussissa.

Muita kaupunkivälejä joille löysin tarjoushintoja ovat Helsinki-Lahti (alkaen 9€), Helsinki-Mikkeli (alkaen 14€), Helsinki-Savonlinna (alkaen 19€) ja Helsinki-Jyväskylä (alkaen 19€). Ja tietysti hinnat toimii myös toisinpäinkin (siis Helsinkiin päin).

Hinnat ovat tietysti sitä edullisemmat mitä aikaisemmin ostaa, mutta etenkin tosi vilkkaasti liikennöidylle Helsinki-Tampere -välille saa viiden euron lippuja ihan parin päivänkin varoajalla. Tarjouslippuja on viikon jokaiselle päivälle ja lukuisille vuoroille joka päivä. Aivan mahtavaa!

Toivottavasti-toivottavasti-toivottavasti tämä on Matkahuollolta pysyvä jippo...! Itse olen ainakin ihan mielettömän iloinen mahdollisuudesta matkustaa näin halvalla, edes VR:n Veturi-tarjoukset eivät tähän pysty! Kiitos bussit!!! <3

Enpähän tiedä kadunko tämän kirjoitusta myöhemmin, mutta kirjoitan nyt kumminkin.

Puhuin äsken mieheni kanssa puhelimessa ja koitin saada häneltä myötätuntoa. Samalla tiesin, etten sellaista todellakaan tarvitse. Minullahan on oikeasti kaikki hyvin.

Myötätunnon kerjäys koski sitä, että en ole ollut itseni kanssa ihan sujut viime aikoina. Fiilis on äitynyt yhä vain pahemmaksi muistuttaessani itseäni, että olen täysin naurettava eikä tuntemuksillani ole mitään perusteita. En h*lvetti vieköön halua myöntää olevani näin..... pinnallinen. Tai muuten vain etsiväni jotain säälittävää tilanteista, joissa sellaista ei ole.

Minulla on kuitenkin ollut viime viikkoina hieman huonot hapet. Ja ajattelin vierittää ne nyt ulos. Vähän niinkuin marraskuussa Lissabonissa, jossa oksensin blogiin itsesyytösten mustaamaa oloani päästettyäni läppärini varkaiden käsiin.

Minulla on ilmeisesti vakituisen päivätyön jätettyäni meneillään joku "et ole missään tosihyvä ja olet nyt kaikkialla vähän ulkopuolinen" -vaihe. Jopa blogin pitäminen on tuntunut viime aikoina tosi raskaalta. Huomasin, että olin esimerkiksi todella ahdistunut siitä että en ehtinyt tekemään Pariisissa "tarpeeksi". Ajattelin, "Aurinkomatkat on varmasti pettynyt kun en pystynyt kertomaan kaupungista monipuolisemmin, miksi edes hain mukaan kun minulla ei ollut rahaa tehdä siellä mitään." Tiedän että tämä on ihan hullua mutta en voi ajatuksilleni mitään. Näin Pariisista pelottavia uniakin.

Olen aina kokenut oloni turvalliseksi ja voinut hyvin tuntiessani että hallitsen asiat. Jos menetän hallinnan tunteen, muutun heikoksi. Olen perfektionisti, ja esimerkiksi töissä haluan tietää kaiken. Minulle ei riitä, että osaan "sinne päin" tai "suunnilleen". Minä haluan osata kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ja jos en pysty jotain tietoa omaksumaan tai oppimaan nopeasti, ahdistun.

Tällä viikolla olen vanhassa työpaikassani joutunut sanomaan itselleni, että "Hei, siitä on yli neljä vuotta kun olit täällä duunissa, sinä et voi enää muistaa kaikkea...!" ja silti olen tuntenut itseni vajavaiseksi, surrut sitä kun joudun kysymään työkavereilta, tuntenut punan nousevan poskille kun haen jotain ruotsinkielistä sanaa ja se ei vain tule mieleen. "Minä olin tässä ennen hyvä..... Ennen minulta tultiin kysymään, että hei miten tämä juttu tehtiinkään..."

Istun kahvitauot yksin lehden takana. En uskalla osallistua keskusteluihin koska änkytän kuitenkin.

Yksi keino tuntea hallitsevansa edes jotain on hallita omaa ulkokuortaan. Jos et voi muuttua rakettitiedemieheksi tai osata vierasta kieltä täydellisesti, voit ainakin pitää kroppasi kunnossa. Eikö niin? Jos on tyytyväinen peilikuvaansa, niin sitten on yksi asia vähemmän murehdittavana. (Eikö niin........?)

Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään syytä valittaa yhtään mistään, ja silti olen viimeaikaisessa kaaoksessani onnistunut kehittämään fiksaation reisiini. Ne kun eivät muka kadonneet mihinkään vuodenvaihteen jälkeen ja nyt mä näen VAIN ne pahkurat jotka ovat silmissäni yksi manifestaatio epäonnistumisestani. Tiedän, että muut eivät näe mitään pahkuroita, mutta minä tunnen ne unissanikin. Oikeasti, ei mene yhtäkään aamua etten juokse peilin eteen ja toivo että ne näyttäisivät pienemmiltä. Sairasta.

On helppo syyttää puristavia farkkuja huonosta olosta kun oikeasti pitäisi korjata jotain ihan muuta.

Viime aikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä kosmetiikkaakin kohtaan. Armaat lukijani, olen raahannut viisi viikkoa mukanani Natural Coden seitsemää luomiväriä joista haluan (siis oikeastikin, haluan!) tehdä teemaviikon blogiin. Yhtäkään kuvaa en ole saanut otettua. Pikkuiset makaavat matkalaukkuni pohjalla....

Joinain päivinä olen miettinyt, että bloggaaminen on jollain tavalla riistänyt alkuperäisen, "viattoman" viehätykseni kosmetiikkaan. Kun testattavia tuotteita tulee ovista ja ikkunoista ja saunan lauteet ovat muuttuneet löylytilasta kosmetiikkavarastoksi niin suhteen kosmetiikkaan voi todella sanoa muuttuneen. Kosmetiikan kulutus on kuin.... työtä.

Viime päivät päässäni on takonut ajatus, "Olenko minä hyvä kosmetiikkabloggaaja kun tunnen näin? Mikä minua vaivaa? Mitä Karkkipäivälle tapahtuu?"

Ja sitten sanon itselleni, "Rauhoitu. Se menee ohi. Se on mennyt ennenkin..."

En nyt oikein tiedä miksi halusin näistä tuntemuksista kirjoittaa. Sanoin poikaystävälleni, että haluaisin jutella näistä asioista jonkun kanssa... Hän yritti parhaansa, mutta ei kai tällaisia voi oikein vakavasti ottaa. Hän vastasi kuluneesti, "Meillä kaikilla on välillä näitä fiiliksiä, kultaseni... Se on ihan normaalia".

Niinhän se on. En vain ymmärrä miksi minun pitää tuntea näin juuri nyt, kun elämän pitäisi olla siinä pisteessä mistä olen aina haaveillut? Olen vapaa, saan asua ihanissa erilaisissa kodeissa (en ole teille kertonutkaan millainen maalaisparatiisi anoppilani on, mutta se taitaa olla jo toisenlaisen blogin aihepiiriä...!), olen terve ja läheisenikin ovat terveitä. Mistä tämä väsymys ja alemmuuden tunne tulee?

"Tsemppiä niiden reisien kanssa!" mieheni sanoi puhelun lopuksi. Kuulin pilkkeen silmäkulmassa vaikka en sitä nähnytkään.

Kiitos muru. Pääset puristamaan niitä ylihuomenna. ;)

Edit. Kiitos kommenteistanne <3, vastailen niihin pikkuhiljaa. En suoraan sanottuna odottanut että niin moni samastuisi tilanteeseeni, kuvittelin enemmänkin saavani silmienpyörittelyä.....

Lupasin kertoa stressinhallintakuulumisiani Nivean ja Indiedaysin Stress Protect –kampanjaan liittyen. Kirjoittelin elämästäni "kotiressaajana" täällä.

Pääsin käymään life coach Anne Karilahdella yhteensä kolme kertaa. Lähtötilanne oli se, että kuvittelin life coachin pystyvän suoraan kertomaan minulle että ”hei, teet asiat ihan väärin!” ja esittävän tilalle jonkun konkreettisen, paremmin toimivan mallin. Minun tapauksessani siis odotin, että Anne suunnilleen kertoisi, missä järjestyksessä ne kotiaskareet pitää suorittaa ettei niistä kerry mieletöntä, elämää varjostavaa vuorta.

Olipa naiivia.

Eihän se niin mene. Life coach ei ole kuin personal trainer, joka kertoo kädestä pitäen millä toimenpiteillä asiakas saa ongelma-alueensa hallintaan.  Life coachin rooli on abstraktimpi, hän antaa työkaluja joiden avulla voi lisätä itsetuntemusta ja lähteä selkiyttämään mielen epäjärjestystä. Mielikuvaharjoitukset ovat tässä tärkeässä roolissa.

Lempiharjoitukseni on todella yksinkertainen. Aloitan aamuni istumalla sohvalle mukavaan asentoon ja sulkemalla silmäni. Keskityn hetken aikaa hengitykseen. Sitten kuvittelen mieleeni saippuaoopperamaisen vision täydellisestä päivästäni – miltä päivä näyttäisi jos saisin kaikki tehtävät hoidettua sulavasti ja hyvällä mielellä, ilman stressiä. Annen mukaan tämän pitäisi säännöllisesti toteutettuna alkaa ohjelmoimaan mieltäni kohtaamaan päivä tyynemmin ja rennommin.

Ennen kolmatta life coach -tapaamista olin tehnyt vielä yhden oivalluksen. Minua ei stressaa pelkästään koti suoritteineen. Stressin ytimessä on tunne kiireestä. On ymmärrettävää, että ihminen voi tuntea kiirettä jos on vaikka myöhässä töistä, pinkomassa junaan, järjestämässä kutsuja tai matkalla tapaamiseen. Mutta miksi minulla on kiire silloinkin, kun kukaan ei odota minua mihinkään?

Olen alkanut pysäyttää itseäni tilanteissa, joissa tunnen erityisen ahdistavaa kiirettä. Kysyn itseltäni, ”Siis minne sinulla on kiire? Tekemään mitä?” Useimmiten vastaus on, ”Kotiin. Kun pitää laittaa ne valokuvat/tiskata/kirjoittaa/lakata kynnet/pyyhkiä pölyt/vastata sähköpostiin” jne. ”Mutta kuka sanoo että nämä asiat pitää tehdä johonkin tiettyyn kellonaikaan mennessä?” En osaa vastata. Tunnen vain, että minulla on kiire tekemään. Koska tekemiset kuuluu saada valmiiksi.

Ei auta, vaikka muistutan itselleni, ettei arkea voi "saada valmiiksi". On ihan sama, suoritanko saman päivän aikana kaksi vai kymmenen asiaa, sillä ennen pitkää ne ovat edessä taas. Miksi en voi ottaa rennosti?

Anne kuunteli kertomukseni kiireestä, ja minusta tuntui että olin taas ihan sumpussa. Lähdimme tekemään aiemmalta tapaamiselta tuttua mielikuvaharjoitusta, jossa oma stressin aiheuttaja kuvitellaan hahmoksi ja sen kanssa käydään keskustelua. Tällä kertaa keskustelu ei onnistunut. Stressillä ei ollut minulle mitään sanottavaa.

Sitten teimme toisen harjoituksen. Minun piti kuvitella lämmin, rakastava huone, ja kutsua Stressi sinne. Anne neuvoi, että minun pitäisi ystävystyä Stressini kanssa ja viettää tästä lähin sen kanssa aikaa päivittäin. Harjoitus oli minusta vaativa, ja minun oli ensin todella vaikea keskittyä mielikuvaan. Minun piti myös antaa Stressi-ystävälleni nimi. Ensimmäinen mieleeni tullut sana oli pellava – minusta se on pehmeä ja ystävällinen sana. Niin Stressistä tuli Pellava.

Vaikka harjoitus jätti minulle vähän epävarman ja hölmistyneen olon, taisin kuitenkin onnistua. Nyt näen Pellavaa aina kun koen sen tarpeelliseksi. Esimerkiksi eräänä aamuna heräsin hurjan ahdistuneena nähtyäni todella painostavia uunia päälleni kaatuvista velvollisuuksista. En meinannut haluta nousta sängystä. Sitten tein niin kuin Anne oli neuvonut – kutsuin Pellavan viereeni ja otin sen kainaloon. Tämä kuulostaa kyllä minustakin ihan pimeältä – mutta se toimi. Hetken kuluttua rauhoituin.

Välillä olen kutsunut Pellavan mukaan kuntosalillekin. Jos huomaan vilkuilevani kelloa hieman liian tiheästi keskityn ajatukseen Pellavasta. Kuvittelen sen vaikka juoksumaton viereen ja juttelemme. Yleensäkin Pellavasta on ihan mukavaa, että pyydän sitä mukaan harrastuksiini. Eikä sillä tunnu olevan mikään kiire kotiin. ;)

Olen selkeästi ollut vähemmän kuormittunut aloitettuani stressinlievitysprojektini. Ja ymmärrän, ettei ongelmani ratkea sillä, että joku tulisi sanomaan että ”Ei kun tee tää ensin ja sitten vasta toi ja nää sitten kerran kahdessa viikossa”. Olen tosi iloinen, että pääsin kampanjaan mukaan ja sain mahdollisuuden tavata Annen.

* * *

Millaisia stressinlievityskeinoja teillä on? Onko joku tutustunut mielikuvaharjoituksiin vai onko "sauna, suklaa & viinilasi" -linja tehokkaampi?

Saan arpoa teille vielä kaksi settiä Nivean mainioita Stress Protect –deodorantteja (ja käsittääkseni kassissa on muitakin Nivea-tuotteita), joten laittakaas jakoon parhaita vinkkejänne stressiä vastaan. Osallistumisaikaa on perjantaihin 8.3. klo 21.00 saakka. Anne Karilahden vinkkejä löytyy muuten Indiedaysin Nivea-brändisivulta, jossa tuo samainen arvonta on myös vielä käynnissä.

Mä muuten tein yksi aamu testin - laitoin toiseen kainaloon tuota Nivean dödöä ja toiseen toista antiperspiranttia. Sitten meikkaamaan. Ja kyllä vain - stressidödökainalo pysyi kuivana, toinen ei. :D

P.S. Kuvituksena Hugo Simbergin teoksia. Kun Anne pyysi minua visioimaan miltä Stressini näyttää, näin mielessäni ensimmäisenä Simbergin peikkohahmoja.

Edit. 10.3. ARVONTA SUORITETTU. Onni suosi nimimerkkejä Henna ja datariina! Voittajiin on otettu yhteyttä.