Me ollaan lähdössä. Huomenna matka suuntaa pohjoiseen.

Mikä ei kuulu joukkoon? :)

Hapankorput? :)

Natan blogista on lähtenyt liikkeelle haaste antaa neuvoja teini-ikäiselle itselleen.

15-vuotias Sanni oli vilkas, ylisosiaalinen, äänekäs ja temperamenttinen. Vähän niinkuin 35-vuotias Sannikin, tosin vanha Sanni ei enää jaksa tavata kavereita joka ikinen päivä ja viettää kaikkea liikenevää aikaansa kaupungilla.

15-vuotias Sanni oli ihan hyvä tyyppi. Empaattinen, iloinen, kävi koulussakin niin tunnollisesti että kotona hymyiltiin todistuksille, vaikkei Sanni juuri aamutunneille jaksanut herätä. Tietysti 15-vuotias Sanni oli myös epävarma ja teki asioita ryhmän paineen alla. Niin kuin varmaan suurin osa 15-vuotiaista. Mutta mukavat muistot noilta teinivuosilta jäi.

Jos jotain voisi kuvien tytölle sanoa, niin....

Sanni, sen tupakin polton olisi voinut jättää väliin.

YouTube-videoita tai blogeja ei silloin ollut, mutta kultaseni, olisit voinut käydä vaikka kosmetologilla pyytämässä ohjausta kulmakarvojen meikkaukseen.

Trust me, jättiläis-Levi's-T-paita ja pyöräilyhousut yhdistettynä rullautuviin nilkkasukkiin ja kukallisiin kangaskenkiin ei näytä hyvältä. Silloin tai koskaan.

Uskalla olla uima-rannalla uikkarissa.

Tuo liivipusero-trendi kesti syystäkin alle lukukauden.

Murunen. Ymmärrän että olet nuori, eikä tyylisi nyt vanhempanakaan ole häävi, mutta verkkatakki yhdessä ribbipoolopaidan, kultaisen ristikorun ja trumpettihousujen ei ole hyvä idea.

...mitäs me puhuttiin noista kulmakarvoista...?

Välttämättömän röyhelöpaitatrendin ymmärrän, sitä ei päässyt karkuun, mutta irrota pieni nuo vuoden ranteessasi olleet Linnanmäki-rannekkeet, pliis.

...ja ei sitä tupakkia...!

.

Jos yhden ihan oikean neuvon voin sinulle antaa, niin se on kaikessa kuluneisuudessaan tämä:

Luota itseesi. 15-vuotiaana ei ole niin helppoa, mutta luota pois. Murehtiminen pojista ja tisseistä on ihan turhaa. 20 vuotta myöhemmin tiedät sen.

<3

Nostalgiaan taipuvaisena ihmisenä halusin tänään tehdä muistelmapostauksen eräistä minulle kovin rakkaista ihmisistä.

Minulla ei ole omia lapsia, mutta minulla on silti neljä lasta. Neljä hoitolasta, joiden "nannyksi" saavuin kesällä 2003. Siitä tuntuu olevan samalla niin kauan... ja niin vähän aikaa.

Muistan alla olevan hetken kuin eilisen. Ensimmäinen aamuni perheessä.

Olin saapunut Ahvenanmaalle yölaivalla, ja lapset olivat nukkumassa kun saavuin taloon. Seuraavana aamuna makuuhuoneeni ovelta kuului varovainen koputus.

Vuodesohvalleni pelmahtivat Ronja, 9 v, Frida, 7 v, Emma, 2 v ja Anton, 5 kk.

Minun oli tarkoitus olla lastenhoitajana vain kesän yli, mutta pesti venyi puoleksi vuodeksi. Ja kesätyö venyi kuudeksi vuodeksi Ahvenanmaalla....

Vuodet kuluivat ja lapset pysyivät minulle läheisinä. Kun Ronja pääsi ripille, otin hänestä rippikuvat. Muistan, kun Anton aloitti koulun. En unohda sitä hetkeä, kun pikku-Emma oli kasvanut minusta ohi... Muistan, kun törmäsin ensimmäisen kerran Fridaan baarissa. "Sinä - täysi-ikäinen..!" ^_^

Niin paljon muistoja. On mahtavaa, kun on saanut seurata neljän näin ihanan ihmisen kasvua lapsista kouluikään, teini-ikään ja aikuisuuteen. Melkein siinä silmäkulma kostuu, kun iso Anton-poikakin edelleen aina halaa minua kun tavataan. Hassua ajatella - minä olen aina ollut Antonin elämässä.

Tein toukokuussa Fridan ylioppilasmeikin, joka lieneekin monella varmaan tuoreessa muistissa.

Frida ja Emma juhannuksen vietossa. Olimme katsomassa juhannussalon pystytystä Jomalan De Gamlas Hem'illä.

Pikku-Emma oli herkkä ja viisas lapsi, taisin kiintyä häneen eniten lasten ollessa pieniä. Emmalla oli monessa asiassa pikkuaikuismaisia ajatuksia. Muistan, kun hän 3-vuotiaana totesi noustessamme autoon talvella, että "Muista kopistella jalat ettei autoon tule lunta sisään". :)

Nyt Emma on 13. <3 En vain oikeasti pysty tajuamaan sitä. Minulle Emma on tavallaan aina se pikkuinen tyttö joka halusi leipoa kanssani ja nukkua vieressäni ja päätti lauseet varmistaen, "Visst, Sanni, visst?"

Ronjakin on jo ihan aikuinen, meistä on tullut "tasavertaiset" kaverit. :)

.

Vanhoja Ahvenanmaa-albumeitani penkoessa en voinut olla liittämättä mukaan myös näitä otoksia....

Todistettavasti Mr Karkkipäivällä on aina ollut viehätys huulipunaan...

Minulle niin tyypillinen meikkityyli noilta vuosilta. Vaaleaa koko luomella, tiukka banaanivarjostus ja vahva kynärajaus koko silmän ympäri. Ja juuri kestovärjätyt kulmakarvat näemmä...! ^_^ Kuva vuodelta 2005.

Don't try this makeup at home. Tällaisessa lookissa olen ollut katsomassa Bo Kaspers Orkesteria Maarianhaminassa kesällä 2005.

Sanni ja Ahvenanmaa - kesällä 2014 ja kesällä 2003. Voi tuota 24-vuotiasta tyttöä....! ^_^ (Ja ainakin silmälasit on vaihtuneet parempiin :D)

Kesätyö voi tuoda elämään paljon <3

Minulle se toi lasten lisäksi koko Ahvenanmaan. :)

En malta olla jakamatta muutamia fiiliskuvia Tukholman Gamla Stanista. Niin tuttu. Niin kulunut vakiokohde. Niin täynnä turisteja. Mutta aina yhtä kaunis.

Haluaisin joskus tulla Tukholmaan talvella. Paikan näkisi ihan eri tavalla. Jäin ajatuksen valtaan viime syyskuussa kun kävelin myöhään illalla hiljaisen Gamla Stanin läpi vailla turistimassoja. Tällä viikolla, kun vietin Julien kanssa muutaman päivän Tukholmassa, ajatus kutitteli jälleen.

Tukholma on jollain tavalla monille meille suomalaisille "liian tuttu" kiitos punaisten ja sinisten laivojen ja tax free -keitaiden, ja samalla kuitenkin vieras. Ainakin minulle. Olen käynyt kaupungissa elämäni aikana varmasti yli 70 kertaa. Ja viettänyt kerralla enemmänkin aikaa kuin sen klassisen "Päivä Tukholmassa" -viuhahduksen kuusituntisen. Silti en oikeastaan tunne Tukholmaa lainkaan loppuuntallattujen Drottninggatanin, Kungsträdgårdenin, Skeppsholmenin ja Gamla Stanin tuolla puolen.

Siihen pitäisi tehdä muutos.

Tukholmahan on aivan mielettömän mahtava mesta. Ja vaikka Vanhan Kaupungin viehätys kapeine kujineen ei koskaan hiivu - haluan alkaa tuntea muitakin paikkoja. Julien kanssa majoituimme Kungsholmenin kaupunginosaan. En ole koskaan aiemmin käynyt siellä. Ja hei, sehän oli myös tosi kiva paikka!

Päässäni alkoi kehittyä idea.... Katsotaan jos se vaikka toteutuu talvella. :) * * AirBnB'n kuukausivuokria tiiraillen..... * *

Kuka tykkää Tukholmasta? :)

Kosmetiikkabongaus: Ruotsin Kicksissä myydään näköjään ekosertifioitua meikkisarjaa, Unea. Suomen Kicks on myös toivonut valikoimiinsa "vihreää" meikkisarjaa, mutta minkähän vuoksi Une ei ole tullut Suomeen..? Vaikutti tosi kiinnostavalta ja kivan näköiseltä sarjalta. Ekomeikkejä ei todellakaan ole markkinoilla tungokseksi asti.

Lopuksi vielä karkkikauppa- & suklaalöytö....

Karkkia kun en syö, eivät namikaupat yleensä houkuttele minua luokseen. Laadukkaita suklaapuoteja lukuunottamatta.

Nyt kuitenkin silmäni takertuivat näyteikkunan läpi Drottninggatanilla sijaitsevan Karamellaffärenin suklaahyllyyn. Mikä mittava valikoima sokeroimatonta suklaata...! Ja tummaa sellaista, tietysti..!

Menimme sisään, ja suklaahyllyn takana asiakkaita tervehti kyltti jossa luki "Vi har sockerfritt lösviktsgodis" eli "Meillä on sokeroimatonta irtokarkkia". Sekin vielä..! En ole itse enää aikuisiässä ollut irtokarkin ystävä, mutta tottahan nyt näitä piti muutama maistaa kun löytyi kerran ihan oma sokeroimaton osasto! :) Ostin pari salmiakkinamia ja niitä klassisia Haribon vadelma -tyyppisiä hedelmäkarkkeja. Ihan hyviltä maistuivat.

Ruotsissa vähähiilihydraatiton ruokavalio on ehkä suosituin koko Euroopassa, paljon suurempi juttu kuin Suomessa. Ruotsissa LCHF (ruotsalaisten käyttämä termi karppauksesta) -juttuihin törmää vähän kaikkialla. Maassahan on jopa LCHF-sertifioituja ravintoloitakin..! Ja sokeroimattomia vaihtoehtoja on huomattavasti Suomea enemmän.

Irtokarkit sikseen, todellinen Löytö isolla L:llä oli belgialaisen Cavalierin metsämarjan makuinen, stevialla ja erytritolilla makeutettu tumma suklaa. Cavalierin stevia-suklaita myydään Suomessakin, mutta vain kolmea eri makua (itse en ole ainakaan muita löytänyt). Karamellaffärenissa taisi olla kaikki Cavalierin suklaalevymaut, ja ostin niistä Extra Dark Berriesin sekä Mocha Darkin.

Extra Darkissa on 84% kaakaota eli todellakin suklaa minun makuuni. Makubalanssi marjoineen on todella onnistunut. Imeytyvää hiilihydraattia koko 85 g levyssä on vain 4,1 grammaa! Varmasti alhaisimman sokeripitoisuuden suklaa (99-prosenttiset poislukien) mitä olen koskaan löytänyt, ja ihan älyttömän hyvän makuista!

Kuvassa näkyy myös "kilpailevan" lafkan tarjokas, eli espanjalaisen Torrasin tumma, stevialla ja erytritolilla makeutettu, kuivattua metsämarjaa sisältävä suklaa. Torrasin suklaan sain viime kesänä YesDeliltä.

Se on jäänyt syömättä, sillä maku on alhaisesta sokeripitoisuudesta huolimatta hurjan makea, minun makuuni jopa ällöimelä. Torrasin tummassa on kaakaoprosentti vain 58%, jolloin makeutusaineen määrä kasvaa luonnollisesti suuremmaksi kuin 84-prosenttisessa Cavalierissa.

Vaikka Torrasin suklaa on kenties "parempi" kuin ei-stevialla makeutetut, keinotekoisia makeutusaineita sisältävät sokeroimattomat suklaat, sen maku ei överimakeudessaan voittanut minua Torrasin asiakkaaksi.

...kun taas Cavalier... Mmmm...! Tässä suklaassa maistuu kunnolla aito kaakao, mutta maku ei ole yhtään kitkerä (ainakaan minun tummaan suklaaseen tottuneille makunystyröilleni). Kuivattu vadelma, mustikka ja mustaherukka maistuvat juuri sopivasti. Hyvin kevyesti, tuoden vain tyylikkään vivahteen. Stevian ja erytritolin ominaismaku pysyy hillittynä eikä maku ole tippaakaan imelä.

Näitä täytyy hamstrata lisää seuraavalla Tukhoman reissulla! :) Miinuksena hinta, 45 kruunua... (noin 4,90€... auts.)

Muita Cavalierin ystäviä? :)

Muistatte(ko?), kun islantilainen sanomalehti Morgunbladid käytti kuvaani artikkelissaan huhtikuussa. Kävi sitten vieläpä niin, että saman viikon aikana blogini kuvia käytettiin toisessakin yhteydessä - eräillä messuilla osana erästä kauneusalan esitystä.

Tässä päivitystä tilanteeseen.

Saatuani yliolkaisen pahoitteluvastauksen Morgunbladidin Marta Jónasdóttirilta päätin teidän kannustamananne ottaa yhteyttä korkeampaan tahoon. Blogini lukijalta (samaiselta joka Morgunbladidin artikkelista minulle alunperin kertoi) sain yhteystiedot MBL:n nettisivuston managerille (koska artikkeli oli MBL:n nettisivulla, ei paperiversiossa). Tältä henkilöltä sain saman tien asiallisen vastauksen jossa sanottiin, ettei Morgunbladid hyväksy tekijänoikeusrikkomuksia ja että asia vietäisiin päätoimittajan tietoisuuteen. Ilmoitin lähettäväni lehdelle laskun, ja sain toimittajalta osoitteen johon lasku toimittaa.

Laskua ei ole maksettu. Yllätys yllätys. Ja tiedoksi sille urpolle (anteeksi, mutta ko. sana tuli kyllä todellakin ensimmäisenä mieleen), joka kommentoi minun ärtyneen kuvankäyttötapauksesta siksi, "koska en saanut mielestäni itse mahdollista nimellistä julkisuutta tai pankkitilini saldoa kasvatettua" - julkisuus Islannissa ei nyt juuri ole se mitä bloggaajana erityisesti kaipaan, ja kuvan käytöstä perittävä korvaus on periaatteellinen asia. Niin huono ei taloudellinen tilanteeni sentään ole että pitäisi sen pohjalta nähdä tämä tapaus jonain "taloudellisesti hyödyttävänä mahdollisuutena".

Luvaton käyttötapaus #2 oli sen verran räikeä, että päätin (aiemman Morgunbladid-keskustelun kannustamana) lähettää saman tien korvauspyynnön. En mainitse tässä asianomaisen nimeä, sillä asia on nyt selvitetty ja korvaukset maksettu. Tapaus tuli tietooni, kun messuilla vieraileva ystäväni laittoi minulle hämmästyneenä viestiä; "Teetkö nykyään yhteistyötä Henkilö X:nkin kanssa vai miten hänellä on sinun kuviasi esityksessään?"

Erityisen Tapaus #2:sta teki se, että toisin kuin Morgunbladid, tämä käyttäjä ei vaikuttanut olevan lainkaan tietoinen tekijänoikeuksista tai netistä löytyvien kuvien käyttöön liittyvistä lupa-asioista. Hän myönsi kuvani käytön, mutta vetosi siihen, että tokihan kuvaa saa käyttää "kun se löytyy Googlen kuvahausta". Henkilö myönsi käyttävänsä esityksissään myös muiden (netistä haettuja) kuvia, ja totesi, että "eiväthän muutkaan julkkikset ole pyytämässä mitään korvauksia". Ööö? Ei se, ettei "joku muu" ole saanut vihiä kuviensa käytöstä ja vaadi korvauksia, tee minun kuvani käyttöä sen sallitummaksi.

Tottahan toki netistä haettuja kuvia voi käyttää, mutta luvallista se ei ole, ja toiminta on luonnollisestikin aina omalla riskillä. Googlen kuvahaun materiaalia käyttäessään on ymmärrettävä, että kiinni jäädessä voi tulla seuraamuksia. Ellei siis ole hankkinut asianmukaista lupaa kuvan haltijalta, tai kuva on Creative Commons -lisenssillä varustettu tai markkinointimateriaaliksi laskettavaa tai sen käyttö tapahtuu sitaattioikeuden puitteissa.

Sain korvauksen vasta, kun esitin henkilölle otteita tekijänoikeuslaista. Vaikka asianomainen työskentelee median parissa, eivät kuvien käyttöön liittyvät lupa-asiat olleet hänelle lainkaan selkeitä. Tai saattoihan tietysti olla, että hän vain esitti niin.

Lopuksi haluan sanoa, että en itsekään ole aina ollut "puhdas pulmunen" mitä tulee netistä löytyneiden kuvien käyttöön. Aloittaessani bloggaamisen vuosia sitten ei kuvien käyttöoikeuksista puhuttu yleisesti, ja oli hyvin tavallista, että blogeissa käytettiin netin kuvahausta poimittua materiaalia. Mikä ei tietenkään ole mikään pätevä puolustus tai tee käyttöä sen oikeammaksi. Se, että muutkin tekevät jotain, ei tee asiasta laillista. Myönnän avoimesti toimineeni blogin alkuaikoina väärin lainatessani kuvia ilman lähdettä, ja olen tietoinen siitä, että olen korvausvelvollinen mikäli kuvien haltija päättää minulta korvauksia vaatia. Valtaosa käyttämistäni kuvista kuulunee tosin markkinointiin tarkoitetun kuvamateriaalin piiriin (tuotekuvia, jonkun firman mainoskuvia). Mutta esimerkiksi julkkisten kuvia, joita muutamissa postauksissani on vuosien varrella ollut mukana, ei lain mukaan oikeasti saa käyttää. Vaikka ne tuntuvat ikäänkuin "kaikkien viihdeomaisuudelta".

Sittemmin olen tullut tekijänoikeusasioissa viisaammaksi ja nykyään pyrin mahdollisimman hyvään tarkkuuteen blogini kuvamateriaalissa. Käytän 90-prosenttisesti itse ottamiani kuvia, ja loput lainaan sitaattioikeuden puitteissa. Toisten henkilökohtaisia kuvia esimerkiksi blogeista tai kotisivuilta en käytä ilman erillistä luvan kysymistä.

Se tässä koko kuva-asiassa muuten on niin hassua. Luvan kysymisen vaikeus. Mikä siinä on, että ihmiset eivät jaksa nähdä sähköpostin lähettämisen vaivaa varmistuakseen, että toimivat oikein? Tämäkin messuesityksessään kuvaani käyttänyt henkilö olisi helposti voinut käyttää muutaman minuutin ajastaan ja ottaa minuun yhteyttä hankkiakseen asianmukaisen luvan kuvani käyttöön. Aivan varmasti olisin antanut luvan, mielellänikin. Sen sijaan ihmiset haalivat työmateriaalia kylmän viileästi netistä toivoen ja ajatellen, että "en mä nyt tästä tietenkään kiinni jää".

Näköjään jopa sanomalehdet.

P.S. Jos bloggaajana koet epävarmuutta kuvamateriaalin käytöstä, lue Pupulandia-Jennin hyvä ohje postaus aiheesta: Valokuvien tekijänoikeudet blogeissa for dummies.

Kuvituksena Viivi eilen mökillä. <3

Eilen mietin sitä taas. Miten vaikeaa on sallia itsensä olla täysin vapautuneen onnellinen.

Astuin laivasta ja tuttu hymy levisi kasvoilleni. Olen aina ihan pöljän näköinen kun saavun Ahvenanmaalle. Täytyn niin naurettavan voimakkaasta onnen ja hyvän olon tunteesta että hymyilen koko matkan satamasta kotiin kuin joku juuri lottovoiton saanut. Ja lottovoittohan tämä onkin.

Mutta eivät onnellisuuden tuntemukseni pirskahtele ainoastaan Ahvenanmaalla. Olen aika lailla kokonaisvaltaisesti tyytyväinen elämääni juuri nyt. Olen ollut toistaiseksi terve, läheiseni ovat terveitä, saan tehdä hurjan hauskoja ja kiinnostavia asioita, minulla on ihania ystäviä. Ennen kroonisesti vaivanneet stressin ja ”kotiahdistuksen” tunteetkin ovat lieventyneet. Joka aamu herään kiitollisena siitä, että minulla on asiat näin hyvin.

Pienet asiat kuten kahvimukikin tuovat hyvää mieltä. Usein odotan jo iltaisin ennen nukkumaanmenoa että pääsisin jo heräämään ja keittämään aamukahvin..!

Mikäli olisin uskonnollinen, käyttäisin varmaankin sanaa ”siunattu”. Minua on siunattu.

Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Minulla on ollut elämässä pitkiä, hyvin vaikeita aikoja jolloin olen ollut iloinen lähinnä siitä, että pääsen taas nukkumaan eikä tarvitse olla hereillä kokemassa ja miettimässä satuttavia asioita ja pahaa oloa.

Minulla on, kenties taustani ja elämänkokemusteni muokkaamana, taipumus ahdistua ja huolestua helposti. Jos mitään oikeasti todennäköistä syytä huolelle ei ole, psyykeni kehittää huolen tunteen vaikka tyhjästä ilmasta. Etenkin silloin kun kaikki on erityisen hyvin.

Minuun on ikään kuin rakentunut ”onnen tunteen katkaisin”, vipu, joka menee päälle kun onnellisuuden kokemus saavuttaa tietyn maksimirajan. Vipu naksahtaa päälle ja lähtee valuttamaan onneani pois syöttämällä mieleen pelon ja ahdistuksen tunteita.

Tunne on tämä; ”Kaikki on niin hyvin että jotain on pakko sattua, sillä eihän kaikki vain voi olla näin pitkään näin hyvin.”

Aivan järjetöntä, mutta en mahda tälle mitään.

Huoligeneraattorin tyypillisiä manifestaatioita ovat lentopelko ja pelko siitä, että läheisille sattuu jotain. Juuri tämän vuoksi reagoin niin voimakkaasti esimerkiksi Jämijärven onnettomuuteen. Olin suunnattoman ahdistunut turman jälkeen, ja mielessäni velloi suru menehtyneiden omaisten puolesta sävytettynä ajatuksilla siitä, että oma läheiseni olisi myös voinut olla koneessa.

Tämän vuoksi olen myös aina niin ylimitoitetun huolissani ulkomailla reissailevasta siskostani.

Viime vuoden aikana lentopelko on asia, joka on kasvanut ehkä kaikkein suurimmaksi ongelmaksi. En ole koskaan pitänyt lentämisestä ja ainahan koneessa on sellainen ”ei ihmisen kuulu lentää, tämä on luonnotonta” –tunne sekä kontrollin menetyksen tuoma avuttomuuden kokemus. Suurimman osan elämästäni nämä tunteet ovat kuitenkin olleet aika lailla hallinnassa.

Viime vuoden aikana tilanne on ilman näennäistä selitystä dramaattisesti pahentunut, ja huhtikuun paluulennolla Kööpenhaminasta totesin jo, että kai minusta on pikkuhiljaa tulossa ”lentoalkkis”. Ahdistuksen tunteeni koneessa on niin suuri, että siihen auttaa käytännössä enää vain alkoholi. Koneen ei tarvitse kuin vähän heilahtaa ja mun sormi lentää kutsunapille tilaamaan punkkua. Rentoudun vasta viinin lähtiessä pureutumaan keskushermostoon.

Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa hilpeältä, mutta minulle asia on todella ikävä. Nyt jo kädet vähän hikoaa kun ajattelen ensi sunnuntaina edessä olevaa lentoa Frankfurtiin.

En keksi pelolle muuta selitystä kuin että olen liian onnellinen.

Miksi ei voi antaa itsensä olla rehellisesti ja vilpittömästi onnellinen? Onko tämä yleisempääkin vai johtuuko oma tilanteeni vain siitä, mitä elämässäni on aiemmin tapahtunut? Onko teillä tällaisia tuntemuksia?

Uskallatteko olla täysin onnellisia ja sanoa, että nyt on kaikki hyvin? Kun kaikki on hyvin?

Huomenta. Kello on 5 ja olen juuri herännyt. Terveisiä Laitikkalasta!

Päivä juustolassa alkoi eilen klo 8. Maanantai on Heikkilässä pitojuustopäivä. Klo 16 jälkeen pidimme puolentoista tunnin tauon ja kuudelta päivä jatkui juuston paiston merkeissä. Työt oli tehty klo 21.00.

Päivän kohokohta: maistiainen uunituoreesta piimäjuustosta. Tuoreempaa tavaraa tuskin voi saada - maito oli lypsetty aamulla. Omm. Nomm. Kaikki kunnia anoppini piimäjuustolle, mutta kyllä tämä.... Aijjai kun olisi vielä kanelia ropsauttanut päälle..!

Tänä aamuna lähden juustolaan puoli kuudeksi. Tänään valmistetaan leipäjuustoa.

Jee. :)

Kerron vierailusta ja juuston valmistuksesta myöhemmin enemmän. Nyt vain pikaiset kuvaterveiset. Tein kuvakollaasin eilen illalla ja sitten Nukkumatin luo että on viideltä tolkuissaan :) Ja kyllä mä näköjään ihan pirteänä heräsin.

Toivottavasti ymmärrätte kun en ole ehtinyt vastata maskarapostaukseen tulleisiin kommentteihin. (Paitsi yhteen johon koin pakottavaa tarvetta vastata samantien.) Tänään on myös luvassa pitkä päivä enkä välttämättä ehdi vastata ennen keskiviikkoa.

Mukavaa päivää teillekin! :)

Arvatkaas mitä! Meitsi lähtee pariksi päiväksi töihin juustolaan! :)

Tehän tiedätte että olen kovan luokan juustoaddikti.

Vuonna 2012 halusin alkaa toteuttaa pitkään uinuneita unelmia, kuten sen oman reppureissun. Tämä tulikin toteutettua. Toinen pitkään mielessä pyörinyt haave on päästä tutustumaan pienen kotijuustolan toimintaan ja juuston valmistukseen. Juuston valmistus on minusta ihan älyttömän kiehtovaa - miten yhdestä ainoasta raaka-aineesta, maidosta, saadaankin loihdittua niin uskomattoman laajakirjoinen paletti eri makuja ja koostumuksia?

Tänä vuonna laitoin haaveen vihdoin eteenpäin. Kyselin juustotiskeillä vinkkejä pienjuustoloista joita voisin tällä vierailuideallani lähestyä. Sain kuulla Heikkilän Juustolasta Pälkäneellä, pienessä Laitikkalan kylässä.

Ja nyt, kolmea kuukautta myöhemmin, olen lähdössä Heikkilän tilalle "työharjoitteluun"! :) Aivan mahtavaa! Lähden Laitikkalaan tänään ja pääsen mukaan juustolan emännän Annikan työarkeen maanantaista tiistaihin aamusta iltaan. En malta odottaa...!

Kirjoittelen blogiin tietysti sitten miten juustolassa sujui. :)

Tällainen vierailu on minulle yhtä antoisa ja kutkuttavan kiintoisa kuin tutustumiset kosmetiikkatehtaisiin...! <3

Ylempi kuva: Jussi Reinilä / Heikkilän tila

Peili.

Peilaus. Tarve nähdä kuvansa.

Mm. näitä asioita mietiskelin metsäretkellämme Seitsemisellä.

Oletteko koskaan miettineet asiaa? Kuinka usein katsotte itseänne peiliin päivän aikana?

Edellisellä vaellusretkellämme en ottanut peiliä lainkaan mukaan. Unohdin. Mihin metsässä edes peiliä tarvitsisi? Jos menee roska silmään, on selitykseni. Ja ihan pätevä sellainen. Mutta jossain alitajunnassa on vahvana tunne, että eihän minnekään voi mennä ilman peiliä. Tällä kertaa peili oli mukana. En saanut roskaa silmääni, enkä kaivanut peiliä esiin montaakaan kertaa kolmen päivän aikana. Oikeastaan vain levittäessäni aurinkovoidetta ja illalla puhdistaessani kasvot. Ei peiliä siihenkään olisi tarvinnut.

Peilittömyys tuntui hurjan vapauttavalta. Keskustelin aiheesta myös reissun miespuolisten kanssa. Näkyykö heillä peilejä? Eip. He kokevat tätä "vapautta" ilmeisesti kaiken aikaa.

Jäin miettimään asiaa. Miksi me naiset koemme jatkuvaa tarvetta nähdä peilikuvamme? Haluamme ikäänkuin varmistua siitä, että kaikki ulkoisessa olemuksessamme on kunnossa, niinkö? "Näytänkö samalta kuin 15 minuuttia sitten?"

Kotona peilaan itseäni tuon tuostakin vaikka olisin yksin. Töissä peilaus oli kroonista. Eihän ole roskaa hampaan välissä tai kuivuneita huulipunanriekaileita huulilla? Eihän meikki ole levinnyt? Julkisilla paikoillakin tuntee jatkuvaa pakonomaista tarvetta vilkuilla peilaaviin pintoihin. Tunnistatteko tämän itsessänne? Voitteko kulkea vaikkapa vaateosastolla kokovartalopeilin ohi katsomatta siihen?

Metsässä unohdin koko peilin.

Mutta miksi..? Enkö ole telttaretkellä yhtä oma maskiton itseni kuin kotona omassa seurassani? Töissä, kaverien keskuudessa ja muissa julkisissa, "edustavuutta" vaativissa tilanteissa ymmärrän "itsensä varmistamisen" tarpeen, mutta miksi myös kotona?

Päädyin tulokseen, että kotonakin selvästi noudatan jotain näkymätöntä roolia. "Urbaanin ympäristön Sanni" -roolia. Olen sivistyksen keskellä, en kai voi näyttää ihan räjähtäneeltä? Ja jos näytän, saan tuhahdella peilikuvalleni ja jopa paheksua sitä. Metsässä olen ilmeisesti luonnollisimmassa roolissani. Olen siellä ihan niiden samojen kaverien seurassa kuin kaupungissakin, mutta tietyt maneerit rapisevat pois. Ulkoisen olemuksen merkitys muuttuu... vähemmän merkittäväksi. Naamani on vähän noessa, entäs sitten. Kas, leukaan on tullut finni. Jahaja. Antaa olla. En ole harjannut hiuksiani kahteen päivään. Ei kukaan muukaan.

Vapauttavaa.

Laskekaapa huviksenne jonain päivänä montako kertaa tulette päivän aikana katsoneeksi peiliin. Itse aion tehdä sen huomenna.

Retki-tiramisu.....

P.S. Alan nyt julkaista ja käydä läpi reissun aikana tulleita kommentteja. :)