Olen muuttanut asuntomme viime päivinä joulupakettiverstaaksi.
Koska tilaa ei ole, ovat lahjapaperit, nauhat, tarrat ja paketit vallanneet käytännössä koko yhdistetyn keittiö- & olohuonetilamme.
Normaalisti ahdistun tällaisesta sekasorrosta ja krääsän lojumisesta ympäriinsä. Mutta en nyt. :) Mies saattaa olla toista mieltä, mutta minulle tämä "hallittu joulukaaos" tuo hymyn huulille heti aamulla kun astun sen keskelle.
Mitäs rujoja piparinkuvatuksia siellä pilkottaa..?
Rujojapa hyvinkin. :) Minulla on meneillään myös pieni pipariverstas, ja kokeilen parhaillaan tuunata sitä täydellistä vhh-piparitaikinaa. Aiempina vuosina olen valmistanut vhh-piparit siirapin korvikkeen kera, jotenkin lukkiutuneena ajatukseen että "pipareissa kuuluu olla siirappia", mutta tänä vuonna älysin kokeilla ilman. Tulos: pipari maistuu piparille ilman siirappiakin ^_^ Nyt vain hion sitä täydellistä koostumusta... :D
Ensimmäisestä testierästä meni melkein kolmannes naamaan jo taikinan muodossa, eikä tästä tokastakaan ole enää paljon jäljellä... :P En tiedä olenko syönyt viime päivinä enemmän juustoa vai piparkakkuja... Olen jo ottanut varaslähdön herkuttelukauteen :)
Turha varmaan mainitakaan että rakastan joululahjoja ja paketoimista ja antamista. Sitä joulua ei tule jolloin minä en kantaisi kuusen alle röykkiötä. :) Monet aikuiset luopuvat tästä perinteestä, ja onpahan pari ääntä meidänkin perheessä yrittänyt piipittää lahjoista luopumisen puolesta, mutta minä en suostu. Minulle ei tarvitse antaa lahjoja, mutta minä annan. <3
Muita jotka rakastavat joululahjoja?
Gee-neljä.
Mä ostin eilen mun ensimmäiset G-neloset. Mä vain kävelin Anttilassa leluosastolle ja yhtäkkiä mä olinkin kassalla.
Nämähän on ihan... hirveitä...!
Vai ovatko...?
Olen alusta saakka kammoksunut My Little Ponien nelossukupolvea. (Itse asiassa menetin mielenkiintoni uusiin tuotoksiin sen verran tehokkaasti G3:n jouduttua lopetetuksi, että nyt piti ihan käydä tarkistamassa ettei tällä välillä ole ehditty jo vitossukupolveen. Näköjään ei.) G2 oli jotain ihan hirveää, mutta siitäkin sarjasta ostin lopulta kaksi yksilöä ihan vain kun... no, kai keräilijällä kuuluu olla joku kappale edustettuna epäonnistuneista poneistakin.
Silti päätin jyrkästi G4-"humanoidien" korvatessa sympaattisen kolmossukupolven, että näitä "Bratz-poneja" en ikinä tule ostamaan.
Koskaan ei pitäisi sanoa ei.
Nyt mä sitten ostin. Enkä oikein edes tiedä miksi, mä vain jouduin tunteen valtaan.... Katsoin niitä poneja. Ne oli kamalan näköisiä. Mutta sitten kuitenkin... ne on poneja. My Little Poneja.
Applejack sen taisi tehdä. Jos hyllyssä ei olisi ollut Applejackia, olisin ehkä vain kävellyt pois. Mutta tuttu omenakuvio oli siellä, ja sitten pakkaus oli kädessäni. Ja kohta kaksi muuta.
Neljäs My Little Pony -sarjahan yhdistää poneja kaikilta aikaisemmilta kausilta. (Tai G2:sta en ole ihan varma, mutta kahdesta muusta ainakin.) Applejack oli suosikkejani 80-luvun poneista. Ja siinä se nyt oli, vaikkakin karun 2000-luvun Bratz-mutaation läpikäyneenä.
Rarityllä on erityisen "mischievous" ilme. Vanhoilla poneilla ei ikinä ollut näin ilkeitä tai juonivia kasvonpiirteitä; kaikki olivat lempeitä ja iloisia. Minusta on aina ollut kiinnostavaa tarkkailla ponimuoteille luotuja ilmeitä - sarjassamme "kaikkea sinä mietitkin".
Rarity-ponin designissa muuten yhdistyy kaksikin G1-ponia; Sparkler ja Glory. Ne ovat kuulema MLP Friendship Is Magic -sarjan luojan ja Rarity-hahmon kehittäjän Lauren Faustin suosikkeja.
G3-sukupolvesta tuttu Fluttershy näyttää samalta kuin chihuahua-Viivi silloin, kun se saa vihiä jostain herkusta ja silmät melkein pullistuvat päästä.
Fluttershy'n ilme on myös vähän yksinkertainen... En ole (vieläkään..!!) katsonut Friendship Is Magic'iä, niin en tiedä onko Fluttershy'n hahmo sellainen myös sarjassa. Koskahan saan tämänkin aukon poniyleissivstyksessä paikattua... Jotenkin vastenmielisyys uutta sukupolvea kohtaan on vain ollut niin suuri, että en ole jaksanut edes sivistyksen perusteella katsoa yhtäkään jaksoa.
Pitäisikö ottaa joululoman ohjelmaksi...?
G1 Moondancer <3 Niin hellyttäviä pullukoita. Tällaisia ponien mun sydämessä kuuluu olla. :)
Juonittelija - Lempeä
G1 Medley
Mennyt ja nykyhetki kohtaavat.... Applejackit. Omenaiset.
Kyllä mä nyt vähän taisin pehmentyä noille Bratz-poneille. Ihan vähäsen. Ihan vain kun ne kuitenkin ovat edelleen elävä silta sinne 80-luvun kultaiseen poniaikaan....
Ainiin.
Ostin mä yhden pehmo-poninkin. ^_^
Terveisiä Rovaniemeltä!
Olen täällä tapaamassa sisartani - ja tapahtuipa viikonloppuna muuan toinenkin yhtä odotettu jälleennäkeminen:
Totti ja Viivi <3
En ole nähnyt koiria sitten kesän.
Nyt ne lähtevätkin sitten taas mun mukaan hoitoon. Mussukat.
Viikonloppu kului ihanissa talvitunnelmissa ja joulufiiliksissä. Ei kai Rovaniemelle voi ylipäänsä tulla tähän aikaan vuodesta joutumatta jouluhengen valtaan... :)
Lauantaina käytiin vähän patikoimassa ja paistamassa soijamakkaraa nuotiolla.
Metsästä tie vei Joulupukin pajakylään.
Tämä paikka olisi varmasti The Grinch -tyyppien painajainen... Mutta meille joulumössöilijöille....! Siellä talsittiin ihastunut piparinimelä kestohymy naamalle liimautuneena.
Olen aina halunnut käydä Joulupukin Pääpostilla...! Kaikki ne tuhannet kirjeet lapsilta ympäri maailmaa...
Joo, kamalaa kusetusta, lapsiparat. Vai... hellyttävä perinne ja usko josta kasvaa ulos aikanaan ilman pahempia traumoja? Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään :) Mä oikeasti uskoin Pukkiin ja tonttuihin. Enkä pelkästään joulutonttuihin - vaan kotitonttuihinkin ;)
Sunnuntaiaamuna ehdittiin nähdä aurinkokin... ennenkuin se peittyi utuun ja maisema verhoutui tuttuun sinikajoon.
Asteet tippuivat sunnuntaina miinus yhdeksään, mikä sopikin mainiosti päivän sisätilavoittoiseen ohjelmaan. Päivän kohteena oli Santapark. Josta näittekin jo vähän kuvia eilen.
Vaikka tuli tavattua Pukki ja osallistuttua tonttukouluunkin, totesimme, että autenttisempi joulutunnelma löytyi mielestämme Pajakylästä. Jonne suuntasimmekin sunnuntaina vielä uudelleen ja viihdyimme aina sulkemisaikaan saakka
Olipa kyllä mukavaa heittäytyä ihan kokonaiseksi viikonlopuksi "etukäteisjouluun" ja "etukäteistalveenkin" - ei tuolla etelässä vielä tunnu talvi olevan. Ainakaan mun huudeilla.
Täällä ei muuten tosiaan tarvitse Michael Bublén apua päästäkseen joulufiliksiin..! ^_^
.
...mutta nyt lupaan ummistaa turpani joulujutuista vähäksi aikaa... no, ainakin noin... viikoksi ;)
No kun olen...
...ollut juttelemassa Pukin kanssa.
"Maailman rauhaa ja terveyttä ja silleen.... ja jos Pukilla on suhteita niin olisko sulla mahkuja vaikuttaa yhteen mun miehen työjuttuun...."
Olen Rovaniemellä! :) Jouluilemassa!
Jouluetkot..! :)
Jos vaikka huomenna ehtisin laittamaan lisää kuvia viikonlopulta. On ollut kyllä niin ihanaa täällä että!
On se vain mahtavaa päästä välillä metsään. Niin ihanaa kuin kosmetiikka onkin, välillä on ihan hemmetin rentouttavaa päästä ympäristöön ja seuraan jossa kosmetiikka on ehkä viimeinen mieleen tuleva keskustelunaihe. Tällä kertaa en muuten katsonut peiliin kertaakaan. ;)
Mun ei pitänyt tänään postata ollenkaan, mutta yhtäkkiä teki mieli tehdä tällainen pieni tunnelmapostaus... ja kiilasi sinne sitten kosmetiikkaakin. ;) Oli mukavaa viettää vuorokausi kaukana puteleista - mutta oli se vain antoisaa päästä kotiin päästyä tuoksuttelemaan uutta joulun tuoksuista suihkugeeliä...!
Eräilimme tällä kertaa Isojärven kansallispuistossa.
Mulle tuli ihan joulufiilikset kun oli vähän luntakin...! ^_^
Havaitsimme, että juustofondue ei sovi näin viileisiin olosuhteisiin. Juusto ehti jähmettyä klimpiksi lautasen matkatessa fonduepadalta penkille. :P - Minä dippailin selleriä, tofua ja kesäkurppaa muiden luottaessa pottuun, patonkiin ja maustekurkkuun. ;)
Tänä aamuna.
*
Kotiin päästyä piiitkästä aikaa saunaan ja testaamaan Lushin lähettämää pikkujoululahjaa - Hot Toddy -joulusuihkugeeliä.
(Saunan lauteet vapautettiin sisareni ja minun toimesta kosmetiikkavarastoista viikko sitten... Mutta tilanne on vain väliaikainen. Röykkiöt saavat pian palata lauteille. Valitettavasti Hemnes ei kykene nielemään kaikkia kosmevarastoja ja osa pulloista ja purkeista joutuu edelleen majoittumaan saunassa. :/)
Hot Toddy tuoksuu coca colan ja joulumausteiden sekoitukselta :) Jotenkin hyvin amerikkalainen joulutuoksu. Naminami.
Täytyy sanoa että tykkään kovasti, näin niinkuin kausiluonteisesti käytettynä. :)
Ilokseni huomasin, että suihkugeelin joulun tuoksu tulee - ainakin osittain - ihan aidoista mausteöljyistä. :)
Ja kun nyt oltiin joulun tunnelmaan jo päästy niin.... minun alkoi ihan tautisesti tehdä mieli joulupuuroa...! Isoa lautasellista höyryävän kuumaa riisipuuroa kanelilla, sokerilla ja maidolla...! Paitsi että ei sitä versiota. ;) Tiedätte, mikä versio Sannin keittiössä valmistui.
Kookospuuro. <3
Kanelilla, erytritolilla ja mantelimaidolla.
Jos joku vhh-mielinen lukija on missannut tämän törkeän hyvän riisipuuron korvikkeen ohjeen, niin se löytyy täältä. Puuroon tulee kaikessa yksinkertaisuudessaan kermaa, kookosjauhoa ja kananmunaa. That's it.
Tein tupla-annoksen (2 rkl kookosjauhoa, 2 dl soijakermaa, neljä munaa) ja kokeilin tällä kertaa tehdä niin, että laitoin kolmesta munasta vain valkuaiset. Halusin testata, vähentääkö tämä puuron lievää munan makua ja kellertävää väriä (joka tosin itseäni ei haittaa). No sehän toimi! Puuron koostumus oli aivan samanlainen kuin keltuaisillakin, mutta nyt väri oli puhtaan vaalea ja munaa en maistanut juuri lainkaan! Munan tyypillinen makuhan tulee ennenkaikkea keltuaisesta.
Puuron voisi varmaan tehdä ihan kokonaan valkuaisista. :)
Joulukuu se vain lähestyy... Aijjai, jouluihminen kehrää tyytyväisenä.... Ei aikaakaan kun Michael Bublé pääsee taas valloilleen..! ^_^
En tiedä kuinka paljon te kommentteja jättävät lukijat mietitte sitä, jäättekö te jollain lailla bloggaajan mieleen tai onko vakituisella kommentoinnilla bloggaajalle merkitystä yksittäisiin kommentteihin verrattuna. Yksittäisillä kommenteilla viittaan anonyymeihin tai vaihtelevilla nimimerkeillä jätettyihin kommentteihin, joita ei yhdistä tiettyyn lukijaan.
Kaikki kommentit ovat bloggaajalle tietysti mieluisia - kuka tahansa ympäristöstä riippumatta ilahtuu luonnollisestikin jos hänen esiintuomansa asia herättää vastakaikua. Oli kyse blogista tai mistä tahansa kontekstista. Varmasti on siis suhteellisen itsestäänselvää, että bloggaajat ilahtuvat saadessaan kommentin. Kritisoivatkin palautteet (asialliset sellaiset) ovat hyvä asia, nekin kertovat että kirjoittaja onnistui herättämään lukijassa halun osallistua blogiin. Kommentin jättäminen rakentaa yhtä lailla blogia kuin bloggaajan itsensä kirjoittama teksti. Kun kommenttilaatikossa herää keskustelua, koen onnistuneeni. :)
Lukijoiden pehmoleluja
Toiset kokevat, että kommenttien merkityksellisyys bloggaajalle ilmenee lähes yksinomaan hänen vastausalttiutensa kautta. On joukko ihmisiä, jotka kokevat bloggaajan velvollisuudeksi vastata jokaiseen kommenttiin. Karkkipäivässäkin on keskusteltu siitä pariinkin otteeseen. Tämä lukijaryhmä kokee vastarepliikin jättämättömyyden niin, että bloggaaja ei huomannut heitä, eikä kenties edes lukenut kommenttia. Pienikin vastausrepla, vaikkapa liukuhihnamaisesti toistettu "Kiitos!", ":)" merkitsevät tälle ryhmälle, että heidät on huomattu.
Ymmärrän psykologian suhtautumisen takana, mutta itselleni ei ole luontevaa heittää vastakommenttia jokaiseen kommenttiin. (Vastaan, kun kommentti herättää minussa välittömän spontaanin ajatuksen tai tunnetilan, tai kun kommentti sisältää kysymyksen.) Ehkäpä siksi ruudun takaa löytyy joukko, en tiedä kuinka suuri, joka kokee Karkkipäivä-Sannin lukijoita ignooraavana bloggaajana joka vaivautuu vastaamaan vain harvoille ja valituille. (Tällaisiakin keskustelunpätkiä on kantautunut korviini…)
Totuus ei voisi olla tästä kauempana.
Sitä ei varmastikaan tarvitse korostaa, että luen joka ikisen blogiin jätetyn kommentin.
Anonyymitkin kommentit ovat tervetulleita, kaikki otetaan samalla ilolla vastaan. Sellainenkin kommentti, johon en vastaa mitään, on voinut nostaa hymyn korviin ruudun tällä puolella. Olen hyvin vahvasti läsnä kommenttilaatikossa - vaikka minua ei siellä näykään kuittaamassa joka ikiseen kommenttiin.
On ryhmä, joka on erityisasemassa. Vakiokommentoijat. Säännöllisesti samalla nimimerkillä kommentin jättävät henkilöt.
Heihin kiintyy. Heidän kirjoitustyylinsä oppii tunnistamaan ja heidän kommenttiensa kautta alkaa, kuin pienten palapelin palojen summana, syntyä kuva ihmisestä. En ole nähnyt heidän kasvojaan, mutta näen edessäni jonkinlaisen hahmon vakiolukijan kommenttia lukiessani. Yksi on mielessäni vaaleahiuksinen, toinen brunetti. Kirjoitustyylin perusteella mieleen alkaa myös kehkeytyä mielikuvia temperamentista ja persoonallisuudesta. Joku on sähäkkä kannanottaja, toinen lempeästi kannustava luonne. Ja tokihan löytyy myös niitä vähemmän lempeästi kantaaottavia vakkareita, vaikka heitä ei Karkkipäivän lukijakuntaan kuulu kovin montaa.
Säännöllisyyden ei tarvitse olla sitä, että jättää kommentin kerran päivässä tai viikossa. Kerran kolmessa kuussakin tai vielä harvemmin kommentoiva voi jäädä mieleen. Kyllä te monet vakkarit siellä varmasti tiedätte keitä te olette. :)
Kun joku tutuksi tullut vakkari hiljenee normaalirytmistään pidemmäksi aikaa, reagoin. Kyllä minä huomaan, kun vakkari "katoaa". Ja sitten minä huolestun.
Joku vanha lukija saattaa muistaa, kun keväällä 2011 kirjoittelin vakilukijani Mohnin nettihiljaisuudesta ja sen herättämästä huolestani. (Sittemmin olen jo tullut Mohnin kanssa vähän tutuksi netin ulkopuolellakin…! :))
Nyt minua mietityttää jälleen erään vakkarin hiljaisuus. Ehkä tämä kuulostaa teistä jopa vähän pimeältä… joltain stalkkaukselta..? Voiko tällaista huolta tuntematonta ihmistä kohtaan ymmärtää..? 'Huoli' on ehkä liian voimakas sana, mutta jonkinlainen tunne siitä, että "toivottavasti hänellä on kaikki hyvin" kuitenkin herää.
Etsintäkuulutuksen kohteena on lukijani Jonttu. Jonttu on kommentoinut Karkkipäivään melkein jokainen päivä koko kuluneen vuoden. Väistämättäkin siinä tulee nimimerkki tutuksi. :)
Kun on tottunut lukemaan Jontun kommentin lähes päivittäin niin monen kuukauden ajan, niin tietysti alkaa miettimään, mitä hänelle kuuluu, kun kommentit loppuivat. En ole kuullut Jontusta syyskuun 26. päivän jälkeen. Mikäli Jontun viesteissä olisi ollut mukana s-postiosoite, olisin varmaankin jo ottanut vapauden lähettää hänelle sähköpostia.
Jonttu, jos luet tätä niin hihkaise jotain. :)
Ymmärrettävästi elämäntilanteet vaihtelevat, eikä lukijoiden "katoamisiin" varmasti juuri koskaan liity mitään dramaattista. En silti voi välttyä toiveelta, että kuulisin pidempään hiljaisina olleilta tutuilta lukijoilta jonkun "elonmerkin".
Kun heihin on kiintynyt.
Tuossa toukokuun 2011 postauksessa huhuilemani, ja vielä silloin vastannut Mirri, kuuluu kadonneisiin. Vaikka hänen viimeisestä kommentistaan on jo kaksi vuotta, on hän edelleen aika ajoin mielessäni. Toivon, että ehkä hän joskus vielä palaa moikkaamaan Karkkipäivään. Muistan jopa Mirrin viimeisen kommentin - se oli marraskuun 2012 Tirana-postauksen kommenteissa, joissa virisi keskustelu albanialaisen Ansin karkotuksesta Ruotsista.
En edes osaa selittää miksi tällä on merkitystä. En tiedä Mirristä mitään. Toiset lukijat vain jäävät niin vahvasti mieleen, että heihin jotenkin huomaamattaan luo epätavallisen, näkymättömän ystävyyssuhteen.
Blogissa kommentoi myös toinen vakkari-Mirri, mutta ip- ja sähköpostiosoitteen perusteella hän ei ole sama Mirri. - Terkut tällekin Mirrille, sinäkin olet tärkeä! <3
Lukijan ei välttämättä tarvitse olla vakkarikaan, jotta hän jää mieleen. Olen saanut kommentteja, joiden sisältö, usein elämäntilanteeseen liittyvä, on jäänyt mietityttämään minua pitkäksi aikaa. Tulee tunne, että haluaisi kuulla, että henkilön asiat lopulta menivät parhain päin. Saattaa tulla paha mieli, tai päin vastoin hurjan onnellinen ja iloinen olo ventovieraan puolesta.
Kommenttiboksissa todella liikkuu suuriakin tunnetiloja, jotka eivät näy mihinkään.
Jyväskylä-miitissä uskaltauduin ensi kertaa tapaamaan lukijoita livenä :)
Tulipas tästä nyt pitkä teksti... Aikamoista ajatusvirtaa... :) Tarkoitus oli alkujaan vain heittää Jontulle signaali, mutta sormista valui enemmänkin.
Muuten - minullahan on täällä blogissa postaus, jossa lukijat voivat käydä esittäytymässä. :) Tämä:
Tein postauksen yli neljä vuotta sitten, ja yhä sinne tulee silloin tällöin uusia esittäytymisiä. Niitä on aina tosi kiva lukea. :) Ilahtuisin, jos joku uusi "karkkipäivisti" kävisi heittämässä sinne terkut, moni lukija tuskin edes tietää tuon "esittäytymisketjun" olemassaolosta. Pitäisi ehkä linkittää se pysyvästi tuohon sivupalkkiin.
Mutta nyt mä lähden kananmunaostoksille. Munatilanne jääkaapissa on huolestuttavan heikko. ;)
.
P.S. Veppe - huolestuin mä vähän sinunkin keväisestä hiljaisuudesta... Ja ilahduin niin kun palasit taas. :)
Muistattehan, kuinka kesällä jätin vihdoin hyvästit pinkille 3510i:lleni. Yhdentoista vuoden jälkeen.
Sen korvasi lukijalta saamani beige-kuorinen 3510i. (Beiget olivat alkuperäiset, olin itse ostanut nuo pinkit kuoret erikseen - olisin tietysti halunnut violetit mutta kun sellaisia ei ollut niin pinkitkin kelpasi ;))
Lukijan puhelinta oli kuuleman mukaan käytetty aikoinaan ehkä vuoden-parin verran, minkä jälkeen se oli jäänyt makaamaan laatikkoon. Kunnes lukija vuosia myöhemmin bongasi juttuni vanhasta puhelin-rakkaastani, ja otti yhteyttä.
Elokuun alussa tänä vuonna Beige pääsi vihdoin käyttöön.
Kuukautta myöhemmin Kreikassa se hajosi.
Jep. Eräänä aamuna herätessäni Folegandroksella Beigen näyttö oli himmentynyt, eikä se reagoinut mihinkään. Irrotin akun ja laitoin takaisin, ja puhelin elpyi hetkellisesti. Näyttö kuitenkin jäi himmeäksi. Seuraavaksi luuri alkoi sammumaan aina kun joku lähetti minulle viestin tai yritti soittaa.
Kummallisesti, puhelin palautui normaaliksi heti kun lähdin Folegandrokselta. Koko loppumatkan Beige toimi ongelmitta, ja aloin jo miettiä oliko Folegandroksen magneettikentissä jotain joka vaikutti puhelimeen. Eihän sellainen tietenkään ole mahdollista, mutta tuntui niin "yliluonnolliselta" että puhelin sekosi vain tällä yhdellä saarella.
Paitsi että Suomeen saavuttua ongelmat palasivat. Viikon sisällä oli selvää, ettei Beigestä enää ollut mihinkään. Se sammui lopullisesti yhden puhelun aikana eikä enää herännyt henkiin.
Minun 11-vuotias Pinkkini oli siis todellinen superpuhelin. Se oli palvellut kaikki nämä vuodet ilman muita vikoja kuin viimeisen vuoden aikana ilmenneet tekstiviestien sekoittamiset - ja tietysti käyttömukavuutta verottivat jatkuvasti pienenevä muisti ja akun huono kesto.
No. Beige sai väistyä.
Puhelinmuseostani astui tilalle korvaaja - vuonna 2003 julkaistu, ja yksi kaikkien aikojen suosituimpia nokialaisia - 1100. Minulla oli yhteen aikaan kaksi liittymää ja hankin 1100:n kakkosliittymälle. Ostin 1100:n käytettynä, eikä sekään koskaan vikaillut millään lailla.
Viime vuodet se on lepäillyt käyttämättömänä.
1100 ei ole mallina minulle yhtä mieluinen kuin 3510, mutta onhan siinä taskulamppu! :D
Nnoh. Ei homma nyt ihan mene putkeen Sinisenkään kanssa. Vanhoissa puhelimissa muisti ilmeisesti jotenkin vaurioituu, tai en tiedä mitä sille tapahtuu, mutta puhelimeen ei käytännössä mahdu enää juuri mitään. Viestimuisti täyttyy suunnilleen 20 viestistä ja "...ei ole tilaa" -herja vilkuttaa näytöllä jatkuvasti. Kun puhelin oli uusi, sinne taatusti mahtui enemmän viestejä, varmaan sadoittain.
Vaikka yksinkertaisuus puhelimissa viehättää minua, niin tällaista en kuitenkaan jaksa. Sininen saa pian palata takaisin museoon.
Olen alkanut vakavissani harkitsemaan vihdoin oikeasti uutta puhelinta. Jopa... älypuhelinta.
Mutta! Mikäli en vielä kuitenkaan päädy puhelinostoksille, minulla on Sinisenkin jälkeen vanhan mallin varapuhelin.
Tällainen nokialainen! Mallia en tiedä, olen saanut puhelimen ystävältäni Tanjalta.
Uuu, sehän näyttää sulavalta ja modernilta 3510:iin ja 1100:n verrattuna! :) Liekö tämä jo lähempänä 2010-luvun mallistoja..? Tietääkö joku milloin tämä on ilmestynyt?
Puhelimet eivät lopu vielä tähänkään.
Onhan minulla itse asiassa yksi "älypuhelin"...! :D
Nokian E61. Miehen vanha työpuhelin vuodelta 2006.
Tämä hervoton halko oli käytössäni puolisen vuotta vuonna 2012, kokeilin sitä silkasta uteliaisuudesta. Nettiä minulla ei siinä luonnollisestikaan ollut. Minulla ei ole koskaan ollut nettiä puhelimessa.
Meistä ei tullut E61:n kanssa hyviä ystäviä. Puhelin oli niin painava että takin taskussa ollessaan se veti suunnilleen takin vinoon. Vaihdoin pian takaisin kevyeen ja käteenmenevään kaveriini Pinkkiin. Paras puhelin.
Nyt en enää kuitenkaan aio yrittää elvyttää Pinkkiä. Siihen voisi vielä tilata uuden akun, mutta ei... Pinkki on hyvästelty ja se saa jatkaa ansaitsemiaan eläkepäiviä.
Nyt ollaan siis tilanteessa, että uusi puhelin on välttämättömyys.
Kokeilenko, miten minulla ja Tanjan nokialaisella sujuisi..?
Vai...
Onko vihdoin aika luovuttaa jääräpäisyyteni suhteen ja siirtyä 2010-luvulle?
Vastustukseni teknologian edistymistä kohtaan alkaa mahdollisesti näyttäytyä jo pateettisena. Mihin kuvitelmani siitä, että ahdistuisin modernin puhelimen kanssa, edes perustuvat? Minulla ei ole siitä mitään käytännön näyttöä.
Ehkä minusta ei tulisikaan Facebook/Instagram-päivityksiä joka kadun kulmassa tirrittävää, pää tiltissä kulkevaa robottia. Ei minun elämäni välttämättä sinne luuriin siirry. Ehkä pelkään turhaan.
Onko nyt se aika.
Älykkään puhelimen aika?
*
Päivitys: kevät 2015 - Tanjan 7230 päätyi käyttöön, meistä tuli oikein hyvät kaverit! ;)
Sannin keskiviikko, 5. marraskuuta 2014.
Onnistuin keksimään aika hyvin sijaistoimintoja imuroimiselle ja vaatteiden silitykselle...
Minun päiväni alkavat aina päivän "TO DO" -listan kirjoittamisella. Osan unohdan takuuvarmasti jos en kirjoita niitä paperille. Olen todellinen post it -lappuihminen. Joka puolella on "muista sitä ja tätä" -lappusia, ja kännykkä hälyttää vähän väliä muistutuksiaan.
Päivä alkoi oikein mallikkaasti. Kirjoitin Mádara Sun Flower -postauksen, tein ruokaa ja otin ruokakuvia. Kävin kirjastossa. (Pesusientä en kuitenkaan muistanut ostaa, d'oh!) Tavallista arkipuuhastelua.
Mutta entäs kun kello alkoi lähestyä neljää ja imuri odotti edelleen koskemattomana. Silloin sitä tietysti keksii asioita listan ulkopuolelta, jotta saisi vielä siirrettyä ikävän askareen aloittamista. Itse asiassa - en edes pidä imurointia niin vastenmielisenä. Mutta tokihan moni muu asia on paljon kivempaa - kuten vaikka tulevien blogipostausten suunnittelu! ^_^
Keksin sitten alkaa ottaa kuvia muuan postausidean pohjalta. "Kyllä mä nyt nämä saan vielä ottaa kun on vielä hetken verran valoisaa, imuroida voi pimeälläkin." Eikö ollut ihan hyvä perustelu? ;)
Olin viettänyt päivän meikittä. Siinä kuvia ottaessani tuli mieleen, että hei, tässähän voisi nopsaan demota miten tumma silmämeikki vaikuttaa ilmeeseen kauempaa katsottuna. (Mikähän idea se tällainen on... no varmaankin juuri sellainen jolla voi jälleen siirtää siivousta...)
(Oikeanpuoleisin kuva oli tulos.)
Haa - tilaisuus korkata Laveran Smoky Grey -paletti, tämä olikin odottamassa vuoroaan. Olen parhaillaan käymässä läpi Laveran uutuusmeikkilaatikkoa ja meikit pääsevät esittelyyn joskus marras-joulukuun aikana.
Mutta nyt oli kiire - ihan kohta alkaisi hämärtää enkä enää voisi ottaa kuvia luonnonvalossa. Hutaisin silmämeikin viidessä minuutissa ilman häivytyksiä ja ripsiväriä. :D
Näin. Joo, piti vielä ottaa kuvia toisellakin taustalla. :p Kello kului....
Kasvomeikkiä en tehnyt lainkaan. Ja sen huomaa. Kummasti sitä vain ohuella mineraalimeikilläkin on vaikutusta, poskipunasta ja kuultotuotteista puhumattakaan.
Tässä teille Laveran Smoky Grey -meikki viidessä minuutissa tehtynä. Testissä ensi kertaa myös Laveran uusi nestemäinen eyeliner - en tykkää. Huomatkaa rajausten mahtava tarkkuus...! ^_^ Kulmakarvatkin aika päheet.
No, olisiko nyt sitten ollut aika imurille ja silitysraudalle...
Ehei...
"Minäpäs kerään kaikki testausta odottavat BB-voiteet nyt tähän ja teen niille samanlaisen testiaikataulun kuin ripsareille."
Ja päätin aloittaa saman tien Lumenen Balancing BB'stä. Projekti tyssäsi alkuunsa. Sävy on liian vaalea tämän hetkiselle ihonsävylleni, niinkuin todennäköisesti muutkin testi-BB't.
Palataan asiaan talvella.
Nytkö sitten siivouksen pariin...?
No ei kun Facebuukkiin tekemään päivitystä.
Eikä senkään jälkeen vielä imuria.
Vedetäänpäs vielä RIPSARI niin saadaan kuvat Lumenen Volume Serum Mascarastakin. :) (Onkohan tämä maskara enää edes myynnissä..?)
Ripsaroinnin jälkeen aloin vastaamaan blogikommentteihin ja kun lopulta havahduin siihen että se ripsariKUVAkin piti ottaa, oli luonnonvalo tätä luokkaa.
Ei muuta kuin parvelle "studioon".
Semmoiset räpsyt.
Kello oli kuusi kun VIHDOIN tartuin imuriin. Oli niin pimeää että tarvitsin otsalampun nähdäkseni sohvan ja sängyn alle.
Luuletteko, että Mr. Karkkipäivä on imuroinut kertaakaan mun ollessa Kreikassa...? ;)
Kello 20.00 asunto oli imuroitu ja vaatteet silitetty.
Mission complete. :)
Yksin matkustaminen. Toiset ihmettelevät, toiset ymmärtävät täysin.
Joku kokee, että siihen tarvitsee rohkeutta jota itsestä ei löydy. Toinen tylsistyisi ilman seuraa.
Minä rakastan yksin matkustamista.
Silloin kokee asiat kaikkein vahvimmin. Kukaan tai mikään muu ei jaa huomiotasi - voit keskittää kaikki aistisi ympäristöön. Kuulet, näet, haistat, tunnet eri tavalla kuin jos seurassasi olisi muita. Huomaat asioita, joita et huomaisi toisen seurassa. Jäät pohdiskelemaan näkemääsi, tunnustelemaan sen herättämiä ajatuksia. Miten hyvältä villi timjami tuoksuukaan tässä tien pientareella. Miten kiinnostavat kasvot tuolla vanhalla naisella on. Miten sininen meri on tänään... ja miten sen katseluun ei koskaan kyllästy.
Ilman seuralaista voit pysähtyä hetkeen koska vain. Aivan rauhassa. Kukaan ei odota, tylsisty, kyseenalaista. Olet vapaa vain olemaan ja jäämään. Tai menemään, kun siltä tuntuu.
Tietenkään tämä ei sovi kaikkien tyyliin eikä siihen, millaisia kokemuksia matkalta toivoo.
Minun luonteelleni se sopii mitä parhaiten.
Yksin matkustaessa pääsen tilaan, jossa olen kaikkein rennoimmillani, seesteisimmilläni. Irtaannun täysin arkielämän langoista.
Olen helposti stressiin ja huoleen taipuvainen ihminen, ja vasta yksin ollessa tunnen, että vapaudun näistä tunteista kokonaan.
Arjessa minua stressaavat odotukset. Olen vihdoin onnistunut tiivistämään stressin lähteen tähän sanaan; odotukset.
Kun minulta odotetaan jotain... se muodostaa jännitteen, joka kietoo minut selittämättömän peruslevottomuuden verkkoon. Oli se sitten oma odotukseni kuntosalille menosta tai miehen odotus siitä, että laitan koneen kiinni ja tulen nukkumaan. Ystävän odotus että soitan ja sovin tapaamisen. Vastausta odottavat sähköpostit. Palauttamista odottavat kirjaston kirjat.
En oleta että kukaan ymmärtää tätä.
Matkalla kukaan ei odota minulta mitään. Ei ole mitään valmiin kaavan mukaan kudottua verkkoa, jossa suoriutua ja suorittaa. Herään vain joka aamu ja päivä on ikuinen.
.
Mitä rohkeuteen tulee - kuten hiljattain kirjoitin eräälle lukijalleni, maailma on lopulta hurjan lämmin ja ystävällinen paikka. Uutisissa kerrotaan vain onnettomuuksista ja psykopaateista. Oikeassa elämässä on paljon enemmän hyvyyttä kuin pahuutta. Älä pelkää eksymistä, - vaan toivo sitä. :) Kohtaat ihmisiä ja tilanteita, jotka kertovat, että lopulta et koskaan ole yksin. Vilpittömiä sydämiä on kaikkialla.
Ja se matkalaukku voidaan varastaa koti-Suomessakin, matkalla Turusta Toijalaan. ;) Nimimerkillä "kokemusta on".
Onko yksin matkustamisessa mitään ikävää?
Tietysti.
Laivalla, bussiasemilla tai lentokentillä kukaan ei katso tavaroitasi tai varaa sinulle paikkaa. Joudut raahaamaan kaiken kaman mukanasi kahvilan tiskille, vessaan, - laivan ulkokannelle kun haluat katsoa maisemia.
Yksin syöminen ravintolassa on joskus vähän kurjaa.
Ja välillä on hetkiä, jolloin meinaa pakahtua siihen, että haluaa jakaa tunteen rakkaansa kanssa.
.
Tätä lukiessanne matkani yksin on juuri päättymässä.
Lähden kohta taas uuteen laivaan.
Se vie minut Naxokselle, jossa minua odottaa Mr. Karkkipäivä. <3
.
Viimeisen reissuviikon kuulumiset tulevat monikossa. :)
