Tämä kuva on otettu äsken.
Kuvassa hymyilen ja näytän aidosti iloiselta, koska olen jälleen aloittanut päivän tekemällä työtä josta pidän ja koen vilpitöntä iloa laadukkaista tuotteista, joita työkseni pyörittelen. (Pyörittelen välillä myös ei-niin-innostavia tuotteita, sekin kuuluu asiaan.)
Pidän tämän alan moniulotteisuudesta ja kahden alaan liittyvän työni mukanaantuomasta mahdollisuudesta myös pinnan alaiseen pohdintaan, siihen, että voi kurkistaa välillä sinne "ihon ja hehkun alle". Miettiä, mitä kaikkea kauneus ja hyvinvointi on, ja sehän ei suinkaan ole pelkkää hölkkää ja seerumipurkkia.
Minunkin ihoni alla on toinen iho. Siellä on pinta, joka kokee työni myös toisella tavalla. Se pinta uupuu aika ajoin.
En mielelläni puhu tästä, koska en halua aiheuttaa seuraajissani ja lukijoissani ristiriitaisia tuntemuksia kun he lukevat kauneusaiheisia kirjoituksiani. Intoilut ovat aitoja ja tämä työ on valintani ja intohimoni - jos en tekisi tätä työkseni, pyörittelisin purkkeja yhtäläisellä antaumuksella vapaa-ajallani. Niinkuin teinkin 30-vuotiaaksi asti, kunnes "rasvoista" vihdoin tuli minulle ammatti.
Halusin tänään kuitenkin kirjoittaa tästä, koska tämäkin pinta on osa minua.
Jos maratoonari asuisi juoksukentällä tai leipuri leipomossa, hän todennäköisesti väsyisi. Minä asun kosmetiikan testikentällä. Ei ole sellaista päivää tai hetkeä, jolloin en jokaisella seerumi-, ripsari- tai kantapäärasvavalinnallani olisi itse asiassa töissä.
Työni on kirjoittaa sisältöjä ja tarjota asiantuntijatietoa kosmetiikasta, ja jotta näin voi tehdä, kosmetiikkaa täytyy käyttää. Jotta leipuri voi leipoa, hänen täytyy tuntea eri jauhojen ja nesteiden ominaisuudet. Vehnäjauho ei ole vain vehnäjauhoa - on olemassa eri laatuja ja karkeusasteita, joista jokainen vaikuttaa tulokseen ja käyttäytyy reseptissä omalla tavallaan. Voidepurkkien ja meikkijauheiden kanssa on sama asia. Jos et "upota niihin käsiäsi", et voi aidosti tietää, miten ne käyttäytyvät. Jos haluat olla todellinen asiantuntija, et luota pelkästään markkinointiteksteihin. Voitelet, vaahdotat, taputtelet ja tupsuttelet päivät pitkät ja tavaat incejä iltalukemisinasi. (No en kuitenkaan tee näin joka ilta..!)
Tämä kaikki on aivan ihanaa, valtavan antoisaa ja kiinnostavaa, uskokaa pois. Olen fiilistellyt hiustenhoitoaineen koostumuksia täysin vakavissani jo 12-vuotiaana ja olen kuin kasvanut tähän työhön. Silti se myös uuvuttaa. Se uuvuttaa joskus todella paljon, ja välillä pysähdyn keskelle kotiani jonka jokainen pinta on täynnä purkkeja - ja järkytyn. Minulla on myös työhuone, mutta mä asun kodin muotoisessa testilaboratoriossa, jossa mun iho, hiukset ja aistit on valjastettu kosmetiikan asiantuntijatiedon keräämiseen.
Välillä haluaisin vain saada käyttää mun lempivoidetta ja lempishampoota jokainen päivä ja viikko, enkä tehdä muistiinpanoja jokaisen voitelun ja naaman pesun jälkeen. Kaipaan suhdetta, joka syntyy niihin tuotteisiin, joita käyttää loppuun asti ja ostaa uudelleen. Siinä on jotain turvallista ja rauhoittavaa - tuttuus ja luottamus tuo mielihyvää, jota upeinkaan uutuustuote ei tuo. Vähän niinkuin se ihana Kreikan saari jolla olet käynyt kolme tai viisi kertaa - viidennellä kerralla se on vielä miljoonasti ihanampi kuin ensimmäisellä kerralla.
En vaihtaisi mun ammattia pois. Tunnen joka päivä kiitollisuutta siitä, että saan tehdä työkseni jotain, joka on ollut aikuiselämän (ja teinielämänkin..!) mittainen intohimo. Mutta paraskin työ voi välillä väsyttää - epäilemättä ihan millä tahansa alalla.
Pakkaan juuri tavaroita Kreikan matkalleni, ja aion jälleen käyttää tilaisuuden hyväkseni ja pidän Kreikassa lomaa kosmetiikan testailusta. (No, mukaan lähtee _yksi_ uusi testituote..!) Kun palaan, on laboratoriossa taas hetken aikaa helpompi asua.
Mihin ihanaan asiaan sinä välillä uuvut?
Olen asunut Tampereella 12 ja puoli vuotta. Tämä on meidän tarinamme.
Suhteeni Tampereeseen on kehittynyt hitaasti, ja kaupunki pysyi minulle pitkään aika sulkeutuneena. Koin, että oli vaikea saada Tampereeseen yhteyttä. Asuin siellä, mutta en tuntenut kiintyväni juuri mihinkään kaupungissa, juurtumisesta puhumattakaan.
Saan syyttää tästä paljon myös itseäni. En voi väittää kovinkaan aktiivisesti tutustuneeni kaupunkiin etenkään niinä vuosina, kun olin ajautunut internetin täyttämään elämän rinnakkaistodellisuuteen ja siitä pikku hiljaa uupumukseen.
Suuri osa minusta ei mahdollisesti alitajuisesti edes halunnut päästää Tamperetta lähelle, sillä sydämeni koti oli Ahvenanmaalla. En ikäänkuin antanut itselleni lupaa tarkastella Tamperetta avoimen kiinnostuneesti ja uteliaalla vastaanottavaisuudella.
Tänä päivänä tunne on aivan erilainen. Tunnen vahvasti löytäneeni minun Tampereeni ja koen oloni kaupungissa kotoisaksi. En ole tamperelainen, ja tietyllä tapaa olo siellä on aina kuin vierailijalla, mutta kotiutuneella vierailijalla.
Viihdyn Tampereella vilpittömästi. Pitkään keskusta näyttäytyi minulle suorastaan rumana, mutta nyt näen niin paljon kauneutta, että joka kerta kaupungin katuja kulkiessani haluaisin muidenkin näkevän saman. Ja mietin, että olen onnekas, kun asun siellä.
Keskustan uusi siluetti rakentuu
Tampere on arkinen, mutta juuri arkisuudessaan ihanan samaistuttava ja helposti lähestyttävä.
Käyttäisin Tampeereesta samaa adjektiivia kuin Ateenasta; un-pretentious, teeskentelemätön- vaikkei kaupungeilla tosiaan muuten ole mitään yhteistä..!.
Tampere ei yritä olla sileämpi, kiiltävämpi tai trendikkäämpi kuin se omana itsenään on. Se on omalla tavallaan yhtä rosoinen kuin Ateena. Se on vilkas, eloisa ja (suomalaisessa mittakaavassa) suuri kaupunki, jossa tamperelaiset tekevät tunnelman yhtä paljon kuin historialliset tehdasmiljööt, kosken ranta, torit ja sillat.
ALKU - MINÄ JA TAMPERE
Tampere edusti minulle pitkään kohtaamispaikkaa kahden toisistaan kaukana olevan paikkakunnan välillä. Vuosikaudet kävin siellä säännöllisesti tapaamassa (entistä) miestäni. Olimme etäsuhteessa, ja kummankin oli helppo tulla Tampereelle. Entisen mieheni perheellä oli Tampereella myös mökki. Pitkään en Tampereen keskustasta muuta tuntenutkaan kuin rautatieaseman ja Hämeenkadun. Vietin lähes kaiken aikani kaupungin ulkopuolella.
Oli tiedossa, että jonain päivänä Tampereesta todennäköisesti tulisi myös yhteinen kotikaupunkimme. Se aika tuli 12 vuotta sitten, ja muuttokuorma vei Maarianhaminasta Tampereen Turtolaan.
Hämeenkatu on Tampereen pääkatu
Ensimmäisen Tampereen vuoteni asuin siis Turtolassa, enkä pitänyt alueesta yhtään. Toisaalta, ensimmäinen vuosi kului ylipäänsä totuttautuessa uuteen elämänvaiheeseen avoliittoineen ja töiden hakuineen (ja lopulta kouluun hakuineen), eikä Turtolan vähemmän hohdokas vuosi merkinnyt isossa mittakaavassa paljonkaan. Se oli kuin ”eteinen” Tampereen elämään.
Turtolasta muutimme keskustaan, ja alkoi kokonaan uusi elämänvaihe monella tapaa – samaan aikaan aloitin myös työt kosmetiikkamyyjänä.
Hetken aikaa elämäni tiivistyi parin korttelin alueelle Koskikeskuksen ollessa säteen keskipiste.
Olin töissä Koskikeskuksessa ja nyt kun ajattelen noita vuosia, Tampere oli minulle siihen aikaan yhtä kuin Koskikeskus tai koti. Olin jommassakummassa paikassa, ja hyvin harvoin missään muualla.
Vuodet kuluivat, ja Tampere säilyi etäisenä. Ajatus tekee minut nyt vähän surulliseksi, mutta onneksi Tampere odotti maltillisesti. Meidän yhteinen sävelemme oli vielä tuleva. :)
LAPINNIEMI
Ensimmäisiä paikkoja, joihin huomasin aidosti alkavani kiintyä kaupungissa, oli Lapinniemi.
Lapinniemi on pieni ja idyllinen kaupunginosa Näsijärven rannalla aivan keskustan tuntumassa. Sisareni muutti sinne Kuopiosta, ja niin sain Tampereelle myös perhettä.
Sisareni luona vieraillessa Lapinniemi hurmasi minut kuin varkain. Aiemmin täysin merkityksettömästä tamperelaisesta asuinalueesta tuli rakas ja kotoisa. Pian huomasin haluavani varta vasten lähteä Lapinniemeen vain ulkoilemaan ja nauttimaan järvenrantamaisemista. Voisi sanoa, että Lapinniemessä vallitsee hyvä fengshui.
Lapinniemessä sijaitsee myös Rauhaniemen kansankylpylä, jossa olen käynyt avantouimassa yli 10 vuotta. Se paikka jos mikä on minulle levollisuuden, rauhoittumisen ja hyvän mielen lähde.
Lapinniemi Näsinneulasta kuvattuna.
Lapinniemi on yhä tänäkin päivänä suosikkialueeni Tampereella Laukontorin ohella. Sinne on lyhyt ja kaunis kävely- tai pyöräilymatka keskustasta, ja jo alueelle kulkeminen rantatietä on kuin pieni lomamatka.
Lapinniemen vehreys sekä pieni ja kompakti koko järven ympäröimänä yhdistettynä kylpylähotelliin tuo alueelle leppoisaa lomakylämäistä tunnelmaa. Kyllä - tänne voisi todella tulla lomalle! Vielä en ole yöpynyt Lapinniemen kylpylässä mutta sekin on suunnitteilla..!
Valo Lapinniemessä on uskomaton. En tiedä seesteisempää paikkaa tai tunnelmaa Tampereella kuin Lapinniemen rantanurmikko kesäisessä ilta-auringossa.
Oma kotikaupunginosani sijaitsee sekin järven tuntumassa, Tampereen toisen järven, Pyhäjärven lähellä. Sielläkin on kaunista rantamaisemaa. Tunnelma on kuitenkin hyvin erilainen ja paljon urbaanimpi kuin Lapinniemessä. Meni pitkään, että aloin viihtyä myös "oman" järveni puolella.
Välillä omalta rantareitiltäni löytyy jopa kuvan kaltaista runollista tunnelmaa. <3
LAUKONTORI
Tärkein alue keskustassa minulle on Laukontori ja sen välitön ympäristö; Kehräsaari ja Ratinan suvanto puistoineen. Tämä on ”olohuoneeni” ja minulle kaikkein läheisintä Tamperetta. Työmatkani Koskikeskukseen kulki Laukontorin läpi, ja varmasti juuri se valoi perustan minun ja Laukontorin suhteelle.
Kuopiolaisena torit ovat minulle muutenkin tärkeitä paikkoja. Vaikka aluksi ylenkatsoin Laukontorin ”tori”-statusta, onhan kyseessä kuopiolaisnäkökulmasta vain pikkuinen nurkka jota savolainen hädin tuskin rekisteröi toriksi, huomasin pikkuhiljaa kiintyväni tuohon nurkkaan. Totesin lopulta, että sehän on pienuudessaan aika sympaattinen.
Kun sympaattiseen minitoriin yhdistää tunnelmallisen sataman ravintolalaivoineen sekä kulturellin Kehräsaaren kahviloineen, art house-elokuvateattereineen ja pikkuputiikkeineen (myös luottokampaajani on Kehräsaaressa), syntyy kokonaisuus, joka on minun Tamperettani omimmillaan.
Laukontorin sauna-ravintola Kuumasta pääsee myös pulahtamaan suvantoon
Löydettyäni tien ulos tietokoneen äärelle juuttuneesta arjestani, laajensin olohuoneeni kirjaimellisesti Laukontoriin. Hakeudun sinne yhä erityisesti kesäaikaan istumaan, olemaan, tekemään töitä, lukemaan, ihan vain hengittämään ja aistimaan Tamperetta. Missään Tampereella ei ole niin kotoisa olo kuin Laukontorilla.
Sydämessäni läikähtää aina, kun torikahvilat kontteineen ja vaunuineen keväisin ilmestyvät torin laidoille.
Näen nyt, että Laukontorin tunnelmassa yhdistyvät jollain tapaa Ahvenanmaalla minulle tärkeäksi muodostunut satamatunnelma sekä perisavolainen torifiilistely. Toki Laukontorin satama on jotain ihan muuta kuin Maarianhaminan kansainvälistäkin kuhinaa pursuavat satamat, mutta yhteistä niille on vesi, laivat ja risteilyalukset ja tuleminen ja lähteminen. Satama on satama, oli se missä hyvänsä, ja siihen liittyy oma erityistunnelmansa. ❤️
TAMMERKOSKEN YMPÄRISTÖ
Lempialueeni jatkuu Laukontorilta ja Kehräsaaresta Verkarannan ohi Koskipuistoon ja sieltä Vapriikin kautta Finlaysonille ja Näsilinnan puistoon. Tämä on Tampereen historiallinen kosken ympärille sijoittuva tehdasmiljöö puistoineen, tehtaan piippuineen ja komeine rakennuksineen.
Nämä maisemat ovat monelle Tampere-turistille ja -aficionadolle the Tamperetta, mutta minulla meni melkein kymmenen vuotta rakastua niihin. Kaiken aikaa olin kyllä nähnyt alueen kauneuden, mutta vailla tunnesidettä, kauneus jäi etäiseksi. Kiintyminen alkoi tapahtua kun "murtauduin ulos" ja otin Tampereen kadut, puistot ja korttelit fyysisesti haltuun. Kun oikeasti avasin silmäni kaupungille, ja samalla myös uudelle elämänvaiheelle.
Nyt mikään ei ole mieluisampaa Tampere-tekemistä kuin hypätä pyörän selkään ja ajella tuntikausia kaupungin keskustaa ristiin rastiin. Mitä useammasta vinkkelistä eri paikkoja näkee, eri vuodenaikoina, eri valossa ja eri yhteyksissä, sitä läheisimmiksi ne tulevat. Käyn museoissa, gallerioissa ja kahviloissa, pysähdyn silloille - tai niiden alle! - ja kurkistelen pihoihin porttikongien läpi. Sisäpihat ovat ihan oma kiehtova maailmansa.
Olen pohjattoman utelias, ja Tampere antaa mielellään itsestään.
Olemme vihdoin löytäneet toisemme. ❤️
FINLAYSON
Lapinniemen ja Laukontorin jälkeen Finlaysonin alue on kolmas suursuosikkini, siellä näkeminen ja uuden löytäminen ei lopu koskaan.
Finlaysonin vanha puuvillatehdas ja sitä ympäröivä alue on loputon taiteen, arkkitehtuurin, kaupungin historian, kiinnostavien rakennusten, ravintoloiden ja kahviloiden aarreaitta. Viime kesänä Finlaysonin katolle avattiin huikea näköalakahvila ja pääseepä siellä opastetuille kävelyillekin Tampereen kattojen ylle. Minulla on muuten yhä tekemättä se kävely..!
Café Katto kutsuu maisemakahviloiden ystäviä
Finlaysonin alue on mielestäni seisauttavan kaunis erityisesti talviasussaan, kun kadut on valaistu lämpimin kausivaloin. Pehmeän oranssinen valo korostaa vanhojen tiilirakennusten sävyä kauniisti, valkoisen lumihangen luodessa pehmeää kontrastia.
Ja kaikki tiet vievät joulukuussa tietenkin Finlaysonin Tallipihalle, jonka joulumarkkinat ovat tunnelmassaan vertaansa vailla. Kuin astuisi aikakoneella lapsuuden jouluihin. Tallipihan joulu on must kaikille joulufaneille..!
Pispala tunnetaan portaistaan ja komeista harjumaisemistaan
PISPALA
Kun haluan pois urbaanista city-Tampereesta, suuntaan Pyynikille, Pispalaan ja Tahmelaan. Pispalanharju on Tammerkosken ohella Tampereen tunnetuin kulttuurimaisema. Uskomattoman viehättävä puutaloalue kapeine kujineen ja 360 asteen postikorttimaisemineen yli Tampereen järvien kutsuu hurmaantumaan. Jos olisi varaa, täällä asuisin mielelläni.
Pyynikki taas on kuin ”Tampereen Puijo” (- kuopiolaisnäkulmasta): metsäinen ulkoilu- ja virkistysalue, jonka keskellä on näköalatorni suosittuine munkkikahviloineen.
Puutarhamainen Tahmela vuokraviljelypalstoineen levittäytyy Pyynikin ja Pispalan alapuolella.
Tälle kävelylle pakkaan usein eväät mukaan ja istun picnicille jollekin alueen pienistä laitureista. Luen kirjaa tai vain mietiskelen ja annan katseen levätä järvi- ja harjumaisemissa. Tahmelan rantareitillä on harvoin tungosta, joten täällä saa nauttia todellisesta rauhasta, kuitenkin lähellä keskustaa.
Lauantai 5.6.2021
Olen kirjoittanut tätä juttua nyt kolmen päivän ajan, ja juttua vain piisaisi. 🤗 Samoin kuin kuvia... Nyt kun vihdoin sain Tampere-hanan auki, tekisi mieli jakaa kaikki ihanimmat Tampere-kuvat ja -paikat... Mutta kohtuullisuus kaikessa, ja eiköhän minun ja Tampereen tarina tullut jo kerrottua näiden rivien ja kuvien myötä. :)
Jossain vaiheessa haluaisin vielä ah-niin-mielelläni omistaa Tampereen ravintoloille ikioman postauksen, sillä Tampere on myös aivan LOISTAVA foodie-kohde. Itseni tuntien, en enää edes yritä arvioda milloin Tampere-jutut saavat jatkoa, - mutta jonain päivänä. :)
Loppuun liitän lomakautta ajatellen vinkkejä paikoista, joita suosittelen Tampereen vierailijalle. :)
HOTELLIT
Hotelli Tammer - historiallinen hotelli parhaalla sijainnilla Tammerkosken kupeessa. Kirjoitin hotellista esittelyn täällä.
Hotelli Torni - kaupungin parhaat maisemat ja paras näköalabaari. Huoneet eivät pienine ikkunoineen ihan ole omaa makuani, mutta hotelli pääsee silti suositusteni listalle, koska mistään ei ole Tampereelta näin upeita näköaloja. Maisemat voi toki käydä nauttimassa myös kattokerroksen baarissa ;)). Hotelli Tornin esittely täällä.
Lillan Butik Hotel - ihastuttava putiikkihotelli hieman keskustan ulkopuolella. Myös ravintola ja aamiainen saavat suosituksen!
Kajo
RAVINTOLAT
Ravintola Kajo - suosikkini. Tyylikästä ja samalla rentoa ruokamatkailua. Saatavilla vain maistelumenuja. (Konsepti muuttui viime kesänä, aiemmin ravintolalla oli myös à la carte.)
Gastro Pub Tuulensuu - pubiruokailua parhaimmillaan, toinen suosikkini! Paikan tunnelma on vertaansa vailla.
Neljä vuodenaikaa - ranskalaishenkinen lounasravintola Tampereen Kauppahallissa. Kokeile paikan klassikkoannos bouillabaisse..!
Muusa - Välimeren ja muiden maailman keittiöiden inspiroimaa värikästä ja herkullista ruokaa kaikille ruokavalioille, vegaaneille löytyy myös runsaasti purtavaa! Ravintolan kattoterassi Puutarha kannattaa kokea!
Näsinneula - tänne useimmat toki suunnistavat legendaarisen näköalan vuoksi, mutta siinä missä Hotelli Torni tarjoaa vielä Näsinneulaakin hienommat city-maisemat (minun mielestäni), Näsinneulassa voi nauttia huomattavasti parempaa ruokaa kuin Tornissa..! ;) Varaudu kevyesti pönöttävään fine dining -henkeen ja tärkättyihin pöytäliinoihin. :)
Näsinneula on very fine
Muusan ruoka on ilo silmälle (ja vatsalle)
MUSEOT
Vapriikki - klassikko, tässä museokeskuksessa riittää nähtävää useammaksikin päiväksi.
Amurin työläismuseokortteli - sinulle, joka rakastat vanhojen talojen ja historian fiilistelyä.
ALUEET
Lapinniemi ❤️
KÄVELY
Tässä oma suosikkikävelyni Tampereen keskustan ja Tammerkosken kulttuurimaisemassa.
Kävely alkaa Laukontorilta ja seuraa koskenrantaa Vapriikille. Reitin voi Vapriikin kohdalla nykyään kulkea myös rakennuksen ulkoseinälle rakennettuja portaita pitkin! Vapriikin jälkeen reitti ylittää kosken Palatsinsiltaa pitkin, ja tässä kohtaa voit myös halutessasi jatkaa Lapinniemeen...!
Palatsinsilta vie sinut Finlaysonin palatsille. Voit valita joko poiketa Finlaysonin tehdasalueelle museoineen ja ravintoloineen, tai kulje Finlaysonin palatsia ympäröivän pienen puiston läpi ja jatka Tallipihan ohi Näsijärvenkatua.
Reitti palaa rehevää Hämeenpuistoa pitkin etelään kohti Laukontoria. Halutessasi poikkea Hallituskadulle ja ihanaan Kauppahalliin :)
Kaikki Tampere-aiheiset kirjoitukseni löydät täältä. (Jes, Tampere sai vihdoin oman tägin!)
Olisi kiva kuulla ajatuksianne Tampereesta, niin syntyjään tamperelaisilta kuin sinne muuttaneilta. Mikä teistä on parasta Tampereessa?
Entä te jotka ette ole koskaan käyneet Tampereella, millainen mielikuva teillä on kaupungista?
Olen blogannut kohta 12 vuotta, ja vuosiin mahtuu paljon ikimuistoista; niin postauksia kuin tapahtumiakin.
On muuten hullua, että jotkut näennäisesti triviaalit postaukset voivat etsautua mieleen pysyvästi, ja toiset hyvinkin kiinnostavat taas saattaa unohtaa tyystin. Teen välillä huisin hauskoja postauslöytöjä arkistoistani vuosien takaa..! :) "Ai, tällaisestakin olen kirjoittanut..!"
Mieleeni tuli idea koota parhaita muistoja blogivuosilta.
Karkkipäivä on tietyllä tapaa kuin elämänkumppani, jonka kanssa olen jakanut asioita siinä missä ihmis-ystävienkin. Ja onhan Karkkipäivässä myös ihmis-ulottuvuus; te lukijat, joista moni on kulkenut mukana ja kommentoinut alusta lähtien, ja monet teistä olen tavannutkin erilaisissa miiteissä, työkeikoilla ja tapahtumissa. ❤️
Olen matkustanut blogin myötä monissa paikoissa ja tuotantolaitoksissa yritysten vieraana, ja kaikki vierailut ovat olleet mieleenpainuvia ja valtavan kiinnostavia. Yksi on kuitenkin yli muiden, ja se on vierailu Ranskan La Gacillyssa, Yves Rocherin kotikylässä.
Matka oli monella tapaa aivan mieletön. Yves Rocher on ensinnäkin alkuperäinen, ensimmäinen kosmetiikkarakkauteni, ja jo 13-vuotiaana kuvittelin mielessäni, miltä La Gacillyn kylässä Bretagnen maaseudulla näyttäisi. (Kylä mainittiin tiuhaan Rocherin esitteissä ja katalogeissa... <3 Silloin kun oli vielä katalogeja...) Enpä olisi voinut innokkaana seiskaluokkalaisena kosmetiikka-aloittelijana kuvitellakaan, että jonain päivänä tulisin matkustamaan tuohon taianomaiseen kylään Yves Rocherin vieraana.
Toisekseen matkalla oli mukana joukko pohjoismaalaisia bloggaajapersoonallisuuksia, tehden matkasta erityisellä tavalla mielenkiintoisen sosiaalisen tilanteen, kuin "Bloggaaja-Big Brotherin" :D
Mukana oli mm. tuolloin jo hyvin tunnettu Linda Hallberg, sekä pitkän linjan kauneusbloggaaja-idolini, Viola Holmgren. Vietimme blogittarien kanssa yhdessä kolme päivää (osan kanssa neljä, joutuessamme paluumatkalla koneen rikkoutumisen takia yöpymään Pariisissa), ja siinä ehdimme todellakin tutustua niin Yves Rocheriin kuin toisiimme.
Voi, mitä muistoja... La Gacilly oli juuri niin satumaisen kaunis ja idyllinen kuin katalogit olivat antaneet ymmärtää, Rocherin historia hurjan kiehtova ja matkakumppanit ihan oman tarinansa arvoista seuraa. Reissu oli todellakin erityisin, ihanin ja kiinnostavin bloggaajamatka ikinä.
Yves Rocherilla tulee aina olemaan sydämessäni aivan erityinen paikka. (Ilman tätä matkaakin ❤️)
Nämä matkat ovat mun unelmien täyttymys ja ehkä parasta, mitä olen koskaan saanut blogin kautta kokea. Menen nyt ihan tunteelliseksi, mutta melkein itkettää, kun ajattelen näitä reissuja.
En tiedä mitä kukin bloggaaja ajattelee hommastaan, mutta en omalla kohdallani voi keksiä mitään upeampaa saavutusta, kuin saada tehdä blogini teemat yhdistävä matka omien lukijoiden kanssa. ❤️ Olen ikuisesti kiitollinen Pohjolan Matkan Piialle, joka oli idean takana, itsellä ei olisi käynyt mielessäkään uskaltaa toteuttaa jotain tällaista.
Teimme kahdella porukalla kauneusteemaisen matkan Baltiaan, ensimmäisen Tallinnaan, toisen Riikaan, jossa pääkohteenamme oli Mádara. Näiltä matkoilta minulle jäi henkilökohtainenkin yhteys moneen lukijaan, ja syntyipä matkoilla myös ystävyyksiä muiden lukijoiden välillä.
Olen valtavan onnellinen näistä matkoista. Jännitti aivan hirveästi, ja kaikki meni niin hyvin...! Meillä oli hurjan hauskaa. Kuin sydämellinen kauneushöpsöjen luokkaretki..!
Kyllä, nämä ovat parhaat muistoni Karkkipäivän kahdeltatoista vuodelta. Ei voi olla ainutlaatuisempaa blogin antamaa kokemusta. 🙏🏻
(P.S. Vieläköhän kaikki noilla matkoilla olleet lukevat Karkkipäivää...?)
Tämä on parhaista muistoista tuorein, vain vuoden takaa.
Sain idean hyväntekeväisyystempauksesta, jossa keräisimme rahaa Invalidiliiton Avustajakoira-toiminnalle myymällä edullisia, itse kokoamiani meikkipaletteja. Sain työnantajani lähtemään mukaan, ja toteutimme tempauksen.
Myimme lopulta yli 150 palettia, ja vaikka vieläkin paremmin olisi voinut mennä (Avustajakoirien näkökulmasta ❤️), kampanja onnistui yli odotusten.
Tämä oli sympaattisin ja varmaan erikoisin projekti, jonka olen blogin kautta toteuttanut. Olen kiitollinen NHS Oy:lle, joka mahdollisti hullulta kuulostavan ideani, ja työkavereille, jotka talkoohengessä osallistuivat palettien postitusrumbaan. 😙
Kiitos myös kaikille, jotka ostivat paletin ja tukivat tärkeää asiaa. :) Toivottavasti olette tykänneet paleteistanne...!
Syyskuussa 2012 sai alkunsa suuri muutos elämässäni. Irtisanouduin päivätyöstäni päästäkseni tekemään haaveideni reppureissun, ja elättelin myös pieniä, joskin silloin hieman epärealistiselta tuntuvia toiveita kokopäiväisestä työstä bloggaajana.
En reissuun lähtiessä ollut varma, mitä itse asiassa blogin kanssa tekisin matkan aikana. Ehkä kirjoittaisin joitain päivityksiä, mutta epäilin blogin jäävän suurimmaksi osaksi lepäämään. Tarttuisin siihen uudestaan kunnolla matkan jälkeen.
Minua jännitti, miten lukijat suhtautuisivat kauneusblogina tunnetun Karkkipäivän vaihtamiseen hetkeksi matkailumoodiin. Siihen aikaan blogien teema-crossover -yrityksiä ei pidetty järkevinä, puhuttiinpa blogin alkuperäisestä ideasta poikkeamisesta jopa mahdollisena blogi-harakirina. Ajateltiin, että lukijat vieroksuisivat sisältöä, joka merkittävästi poikkeaisi blogin tavanomaisesta sisällöstä.
Kun lopulta pääsin tien päälle, unohdin nopeasti nämä ajatukset.
Tuntui itsestäänselvältä, hauskalta ja inspiroivalta kirjoittaa matkan kommelluksista. Lukijat saivat seurata kahden ja puolen kuukauden taipalettani Kreikan saarilta (ne ensimmäiset Kreikka-bloggaukset...!) Albanian kylmiin öihin ja Sardinian Couchsurfing-draamaan, ja Lissabonin läppärivarkaudesta New Yorkin joulutunnelmaan.
Kun palasin Suomeen, lukijamääräni oli tuplaantunut.
Seuraavana vuonna saatoin myös heittäytyä täysipäiväiseksi bloggaajaksi.
Halusin jakaa myönteisiä muistoja, mutta tekee mieli jakaa lopuksi myös haikeutta herättävä, kipeä muisto. Kirjoitus, joka liittyy aikaan, kun aloin kokea kasvavaa huonommuuden tunnetta - oivaltamatta vielä täysin, että se liittyi uupumukseen ja vääriin elämäntapavalintoihin.
Kirjoitus on nimeltään Tuhkaa ja villapaitoja, ja se on kesältä 2016.
Olen usein palannut lukemaan sen, ja pala nousee kurkkuun.
Voin yhä tuntea tunteen, joka sisälläni ja kehossani tuolloin oli. Jatkuvasti poreileva selittämätön ahdistus, puuroutuvat ajatukset, hitaus. Muistan jopa sen, kuinka pitkään jokaisen tuon kirjoituksen lauseen miettiminen vei. Melkein kuulin aivosolujen tömpsähtelevän toisiaan vasten yrittäessään muokata sanoiksi niitä ajatuksia, joita halusin tietokoneen ruudulla välittää.
Voisin oikeastaan päättää tämän postauksen lainauksella tuosta kirjoituksesta. Vaikka olen toipunut uupumuksesta ja tehnyt ihmisenä paljon matkaa eteenpäin tuon kesän jälkeen, nämä sanat ovat tavallaan yhtä ajankohtaisia nyt kuin viisi vuotta sitten. Ne ovat minulle ajankohtaisia koko loppuelämän.
"Oikeasti olen hyvä, sydämellinen, aika hauska ja kohtuullisen fiksukin tyyppi, empaattinen ja helposti innostuva. En ehkä maailman tehokkain kaikessa toiminnassani ja välillä raivostuttavan hajamielinen ja hidas oppimaan, mutta hyvä tyyppi mä olen silti. Ja tykkään itsestäni tosi paljon. Silti tunteet vajavaisuuksista ottavat välillä ylivallan.
Haluan sanoa tällä itselleni ja muillekin jotka kokevat joskus samaa, että se on hemmetin turhaa – vaikkakin inhimillistä. Asian tiedostaminen ei muuta sitä, että ensi viikolla saatan yhtä lailla niellä kyyneleitä kun en vain osaa tai pysty vastaamaan toiveisiin, mutta yritän asettaa tunteen oikeaan mittakaavaan. Joo, me ollaan kaikki välillä ihan surkeita. Emme löydä sanoja, emme täytä odotuksia ja jokin on vain mennyttä meistä riippumatta.
Mutta ei pitäisi olla niin rankka itselleen. Entäs sitten jos et osaa kalastaa? Keskity siihen, että osaat neuloa lämpimän villapaidan. Tai sait jäyhän naapurin hymyilemään hississä."
Luukun 14 matkamuisto vie Tammisaareen.
Teimme yhden kesän viimeisistä purjehduksista Tammisaaresta käsin. Elettiin elokuun lopun kauneimpia ja lämpimimpiä päiviä ja saavuin kaupunkiin myöhään illalla. Kalastaja oli minua vastassa junalla ja kävelimme hämärän ja lähes trooppisen lämpimän kaupungin läpi hiljaisia katuja vierassatamaan.
Valo ja tunnelma oli maagisen kaunis. Oli rauhallista ja meri oli peilityyni. Ilmassa oli sellaista lämpöä ja pehmeää utua, jota harvoin kohtaa Suomen leveysasteilla.
Kävellessämme satamaa kohti ja sydämeni pamppaillessa ympäröivälle kauneudelle, päätin kerrankin vastustaa haluani ikuistaa kokemukseni kameraan tai kännykkään. "Nyt nautin tästä hetkestä vain silmilläni ja muilla aisteillani", päätin.
Ken tuntee minut, tietää, että kauniin näkymän kuvaamatta jättäminen on minulle lähes tuskallista.
Onnistuin kuitenkin, ja katson tälläkin hetkellä mieleni valokennolla kuvaa sinivioletin ja vaaleanpunaisen sävyillä värjäytyneestä taivaasta, jota vasten Tammisaaren sataman rakennusten, veneiden ja mastojen siluetit piirtyvät, samalla kun ne kuvastuvat veden peilityyneen pintaan.
Oli pakahduttavan kaunista. Lämmin ja kostea hämärä sai tuntumaan, kuin olisin eteläisen Suomen sijaan Välimeren yössä. Vain sirkkojen siritys puuttui.
Seuraavana aamuna heräsin pehmeän usvan laveeraamaan maisemaan.
Herään aina tosi aikaisin, ja sinäkin aamuna kaikki ympäröivissä veneissä vielä nukkuivat. Myös meidän kajuutassa.
Istuin pitkään kannella ja katselin, kuinka usva pikkuhiljaa suli pois, vapauttaen vaipastaan ympäröivän maiseman terävämmät ääriviivat ja kirkkaammat värit. Oli yhä valtavan lämmin.
(Tällä kertaa annoin itselleni luvan ottaa myös muutaman kuvan. ❤️)
Se ilta ja aamu Tammisaaressa olivat kesän kauneimpia.
Yritän nyt kerrankin pitää joulukalenteriluukun hieman kevyempänä, kun kaikkiin tuntuu tulevan lopulta enemmän tekstiä kuin kaavailen...
Muistot vievät niin mukanaan, että sanat vain pulppuavat..!
Tammisaaren päivissä oli lämpöä monella tasolla, ja vaalin niitä mielessäni. Minulla oli työviikko vielä kesken, joten vietimme muutaman päivän satamassa ennen merelle lähtöä.
Kävimme aamu-uinnilla sataman uimalaiturilla. Pelasimme petankkia rantapuiston nurmella. Paistoimme kalastajan onkimia ahvenia ja mutristelimme niiden mutaiselle maulle, ihan rantavedestä kun ne ongittiin. Söimme silti, olihan ne itse ongittu.
Kävelimme vanhan kaupungin postikorttimaisilla kujilla.
Olen käynyt Tammisaaressa vain kerran aiemmin elämässäni. Jo silloin tuli tunne, että täällä voisi vaikka asua.
Se tunne ei nyt ainakaan hälventynyt.
Harmi, kun on vain yksi elämä.
Kaikkialla ei voi asua, mutta onneksi monissa paikoissa voi vierailla, ja palata aina uudestaan.
Luukku 7 vie meidät syvään Lappiin upottavien nietosten ja tunturien keskelle.
Vietin Inarin Kielajoella yhden vuoden merkittävimmistä viikonlopuista. Niihin päiviin sisältyi paljon tunteita, joita en ole tuntenut todella pitkään aikaan. Tunnelataus oli niin voimakas, että kun katson näitä kuvia, alkaa melkein itkettää. Kehomuistiin on tallentunut jotain syvää.
Joka, kuten koko tämä eriskummallinen vuosi, pitää sisällään sekä paljon iloa että haikeutta. Onnea ja hämmennystä.
Kun kirjoitan tätä, kuuntelen Adagiettoa Mahlerin sinfoniasta numero viisi, joka myös liittyy tuohon viikonloppuun. Siihen tuntuu tiivistyvän paljon tätä vuotta. Cis-mollissa laulavat jouset välittävät pakahduttavan kauniisti äärimmäistä surua ja samalla tunnelman keskellä on jotain toiveikasta.
Giellajohkan viikonloppu oli viimeinen viikonloppu ennen korona-kriisin konkreettista käynnistymistä Suomessa. Se viikonloppu oli viimeinen "entisen elämän" saareke, aikaa ennen kuin rajoitukset, maskit, karanteenit, käsidesit ja huoli läheisistä tulivat pysyväksi osaksi arkeamme.
Tämän päivän joulukalenterissa en kirjoita tämän enempää. Haluan vain jakaa muiston tuosta kauniista viikonlopusta näiden kuvien muodossa.
Taustalle voi laittaa soimaan Mahlerin Adagieton.
Jossain edessä päin on taas normaali aika. 🙏🏻
Vaikka mikään ei ole vuoden 2020 jälkeen maailmassa enää entisenlaista. Mutta edessä on uusi normaali. Jonain päivänä. 💙
Kaunista uutta viikkoa meille kaikille.
.
Alkuperäiset juttuni Kielajoen viikonlopusta voi lukea täältä:
Onko tämä bloggaajan itsekeskeisyyden huippu vai leppoisan mökkisunnuntain viihdyttävä päähänpisto, valitkaa te :) Ajattelin kuitenkin ronskisti haastatella itseäni, onhan edellisestä blogihaastattelusta jo kulunut yksitoista ja puoli vuotta..!
Taidanpa muuten esittää itselleni myös nuo samat kysymykset, joihin vastasin toukokuussa 2009. :)
2009 - 2020
Sanni: Moi Sanni. Mitä sulle tänään kuuluu?
Sanni: Ihan kivaa, kiitos kysymästä. Aika harmaa päivä tänään täällä etelä-Savossa, mutta sisällä palaa kynttilät ja Spotify'ssa soi jouluinen kitaramusiikki, niin mikäs tässä on ollessa. Iltapäivällä ohjelmassa vyöhyketerapiaa, johon menen nyt toista kertaa elämässä.
Sanni: Okei. Käytkö sä useinkin hoidattamassa itseäsi?
Sanni: Pitäisi käydä säännöllisemmin. Koneen ääressä kun istuu paljon, niin niska-hartia-seutu on kroonisesti jäykkä. Voice massageakin olen hiljattain kokeillut ja se tuntui tosi tehokkaalta.
Sanni: Mites, sähän teet kahta työtä jotka kummatkin liittyy kauneusalaan. Ja olet tehnyt näitä hommia jo yli kymmenen vuotta. Eikö sua koskaan ala väsyttää kaikki purkit, puuterit ja pipetit?
Sanni: Joo, on ne välillä alkaneet väsyttää. Etenkin siihen aikaan, kun olin kosmetiikkamyyjän töissä. Siellä niiden purkkien kanssa sai pyöriä niin paljon, että kotona ei enää jaksanut samalla lailla innostua. Nykyisessä työssä purkit ei sentään hallitse jokaista tehtävää, ja elämässä on paljon muutakin sisältöä kuin kosmetiikka. Suhde kosmetiikkaan säilyy aidosti virkeänä :)
Sanni: Mitä muuta sä teet kuin kokeilet erilaisia voiteita ja meikkejä ja kirjoitat niistä?
Sanni: Kyllä mä teen aika paljon muutakin. (nauraa) Rakastan ruoanlaittoa ja saatan käyttää tavallisen arkiruoan valmistukseen päivässä tunteja, se rentouttaa. Tykkään myös valokuvata ja ulkoilla paljon, ja vietän aikaa mun "ottolasten" eli sisareni koirien kanssa. Koirulit asuu nykyään osan ajasta mun luona. Koirien päivärytmi ja tarpeet on auttaneet tehokkaasti irrottautumaan omilta tietyiltä mukavuusalueilta, ja se on tehnyt hyvää.
Kyllä mun elämässä on jopa välillä päiviä, jolloin en avaa yhtäkään kosmetiikka- - hmmm, no, tää ei itse asiassa ole totta. Kyllä mä joka päivä avaan ainakin kaksi kosmetiikkapurkkia; vähintään puhdistusaineen ja silmänympärysvoiteen. Nämä on ne kaksi ihan minimi-ihonhoitorutiinin tuotetta joita käytän joka ikinen päivä vuoden ympäri.
Sanni: Oletko miettinyt, voisitko oikeasti elää ilman kosmetiikkaa?
Sanni: Miksi pitäisi? Kosmetiikka on mulle osa itsestä huolta pitämistä. Joku toinen voi pitää itsestään huolta ilman ihonhoitotuotteitakin, sitä en yhtään epäile, mutta yksi mun tavoista on hoitaa ihoa ja hiuksia. Se rentouttaa ja rauhoittaa. Ihonhoidon ja meikkauksen rutiininomaisuus on maadoittavaa ja hetkeen ankkuroivaa, kun elämäni on monella muulla lailla tilanteiltaan hyvin vaihtelevaa ja liikkuvaista.
Sanni: Okei, ymmärrän. Puhutaan jostain muusta; mistä haaveilet tällä hetkellä eniten?
Sanni: Ihan vain siitä, että elämä olisi rauhallista ja turvallista ja läheiset voisivat hyvin. Mun hyvä elämä rakentuu sille. Ettei olisi kiireen ja huolen tuntua.
Sanni: Onko sulla mitään materialistisia haaveita?
Sanni: En mä tiedä... ei kai... jos matkailua ei lasketa? Onko se materialistista...? Mun haave olisi päästä jonain päivänä Grönlantiin. Näin joitain vuosia sitten mielenkiintoisen dokumentin Grönlannista ja samoihin aikoihin olin muutenkin löytämässä lumisten matkakohteiden viehätystä. Siitä saakka olen haaveillut Grönlannista.
Ennen ajattelin, että eihän sitä nyt mihinkään kylmään halua lomallaan matkustaa... Nyt ajattelen ihan toisin, ja lumiset kohteet edustaa todella puoleensavetävää eksotiikkaa. Suomen Lappi on ihana lähiesimerkki.
Sanni: Joo, samaa mieltä, Lappi on kyllä upea. Niin lähellä ja tavallaan myös kaukana.
Mikä muuten oli sun lempiammatti lapsena? Oletko aina halunnut kauneusalalle?
Sanni: En, mun ensimmäinen toiveammatti oli floristi..! :D Meillä oli yksi lastenhoitaja joka oli ammatiltaan floristi, ja minusta se kuulosti niin ihanalta; saada sommitella kukista kauniita kimppuja..!
Kaikkein pisimpään olen kuitenkin halunnut töihin matkailualalle, se haave tuli kuvioihin joskus varhaismurrosikäisenä. Ja siihen ammattiin sitten ensimmäisenä opiskelinkin.
Sanni: Mitä jos vastaisit seuraavaksi niihin yhdentoista vuoden takaisiin kysymyksiin..? Niitä kun silmäilin, niin ovat aika ulkonäköpainotteisia. Huomaa, miten eri asiat on olleet blogeissa pinnalla tuohon aikaan.
Sanni: Totta. Aika yksipuolisen aihepiirin kysymyksiä. Mutta vastataan toki :)
VUODEN 2009 HAASTATTELUKYSYMYKSET
Haasteen tähän oli muuten vuonna 2009 heittänyt yhä aktiivinen blogikollegani Charming Nails. ❤️
1. Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?
Nojoo, mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän ulkonäöllä tuntuu olevan merkitystä. Tykkään mun ulkonäössä siitä, että mun olemus on aika tyttömäinen. Siihen ei rypyt ja veltostuneet silmäluomet vaikuta :D Mä olen niin "höseli", että se tekee musta ikäistäni nuorekkaamman näköisen.
2. Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?
No jos olen rehellinen, niin kyllä mulle edelleen ne vähän naisellisemmat rinnat kelpaisi :D Tai takamus. Ei tarvitse olla isoja muotoja, mutta sellaista pehmeää naisellisuutta. Mutta en mä lähtisi sellaista koskaan millään toimenpiteillä tavoittelemaan.
3. Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?
Ihoa ja pohkeita :D Mulla on luonnostaan lihaksikkaat pohkeet ja ne on keränneet "Treenaat varmaan sikana" -kommenteja kauan ennenkuin olin koskaan astunut sisään kuntosalin ovesta.
4. Meikkaatko päivittäin?
En enää, mutta useimpina päivinä.
5. Perusmeikkisi?
Mineraalipohja, kulmageeli, kulmakynä, silmämeikinpohjustus, persikkainen luomiväri, ruskea eyeliner, ripsari, peiteaine, persikkainen poskipuna.
6. Hiustesi väri & pituus?
(Huom - tämä on ollut sitä aikaa, kun moni bloggaajista ei näyttänyt kuvissa koko kasvojaan..! Siksi tällainen kysymys...)
Vaalean koralliset ja lapaluu-pituus.
7. Kuinka usein…
…värjäät hiuksiasi?
Suoravärillä kerran viikossa tai kahdessa. Vaalennan tyven 3 kuukauden välein.
…peset hiuksesi?
Kerran viikossa.
…käytät kasvonaamiota?
Puhdistavaa naamiota parin viikon välein, kosteuttavaa satunnaisesti - yritän opetella sen käyttöä..!
…kuorit ihoasi?
Kerran viikossa.
…käyt kosmetologilla tai solariumissa?
Parin kuukauden välein. Kynsihuollossa kerran kuussa. Solariumissa never.
…poistat ihokarvojasi?
Kerran viikossa.
8. Miten pidät hiuksiasi?
Auki ja kiinni 50/50. Kiinni ollessa tylsästi joko hainhammasklipsillä tai hiuslenksulla.
9. Miten tukkasi on nyt?
Hahaa..! 😄 Voin antaa tänään täsmälleen saman vastauksen kuin 11,5 vuotta sitten: ponnarilla. Olen mökillä ja se tuntuu helpommalta.
10. Rasvaatko ihoasi?
Kyllä, joka päivä.
Legginsit + musta trikoohame = mun "univormu"
11. Tyypillisimmät vaatteesi?
Legginsit, trikoohame, trikoopaita, tai jokin löysä college-paita tai ohut neuletakki. Nykyään pitkähihaiset ovat vaihtuneet lyhythihaisiin koska mulla on lähes koko ajan kuuma.
12. Mitä sinulla nyt on ylläsi?
Pingviinikuvioiset pyjamahousut, teal-sävyinen trikootoppi, löysä college-paita, nilkkasukat, villasukat ja huovutetut töppöset - jotka olen muuten saanut sisareltani joululahjaksi. Mökillä on viileämpää kuin kotona, kotona mulla ei olisi villasukkia ja kahta paitaa.
13. Kuinka monet farkut omistat?
Olisiko niitä jäljellä alle viisi paria... Olen vaihtanut farkuista hameisiin lähes totaalisesti. Farkut kiristää ja tuntuu epämukavilta.
14. Millaisia kenkiä käytit viimeksi?
Crocseja kun kävin pihalla puuliiterissä.
15. Millaista takkia pidit viimeksi?
Henkkamaukan ohutta sporttista kevyttoppatakkia.
16. Millaisia kenkiä käytät kesällä/talvella?
Kesällä rakastan Prismassa myytäviä House-merkkisiä halpisballerinoja. Jos tiedän käveleväni paljon, silloin ehdottomasti Eccon laadukkaat sandaalit. Talvella käytän eniten UGGin tyyppisiä pehmeitä saappaita.
17. Lempikorusi?
Käytän koruja harvoin, mutta tykkään tosi paljon Kalevala Korun poni- ja pöllö-koruista jotka olen saanut lahjaksi. <3 Silloin kun laitan korun, laitan lähes aina jomman kumman noista.
18. Käytätkö kynsilakkaa?
Jep. Nykyään tosin paljon harvemmin kuin ennen.
19. Lempihajuvetesi?
Diorin Hypnotic Poison.
20. Shampoo- ja hoitoainemerkkisi?
Bruns on noussut tänä vuonna ykköseksi.
21. Tarkkailetko painoasi?
En (enää). En ole käynyt vaa'alla moneen kuukauteen, enkä enää edes omista vaakaa.
22. Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu?
Taisi liittyä ihoon.
23. Menisitkö kauneusleikkaukseen?
En.
24. Minkälainen on meikkipussisi?
Mulla ei ennen ollut vakkarimeikkipussia ollenkaan, sillä käytin lähes joka päivä eri meikkejä joten meikkipussille oli tarvetta vain matkaolosuhteissa. Viime vuosina mun meikkirutiini on muuttunut tosi paljon, ja uupumuksesta toipuessa huomasin, että niinkin vähäpätöisellä asialla kuin pienellä meikkivalikoimalla oli merkitystä. Valinnat luovat stressiä, ja niin hullulta kuin saattaa kuulostaa, kaikenlaisten valintojen karsiminen - jopa meikkien! - vähentää stressiä.
Ensin vain reissussa mukana ollut töistä saatu Laveran meikkipussi jäi mulle pysyvään käyttöön, ja käytän nykyään vain sen verran meikkejä joita sen sisään mahtuu. Vaihtaessani hiusvärin violetista pinkkiin ja sitten koralliin, vaihdoin vain meikkipussin luomivärien, rajauskynien ja poskipunien sävyn :)
25. Minkä värinen on hiusharjasi?
En käytä enää harjaa siirryttyäni Curly Girl -metodiin. Käytän violettia harvapiikkistä permiskampaa.
26. Käytätkö ryppyvoiteita?
Kyllä. (Vuonna 2009 vastaus oli: "en". :))
27. Montako käsilaukkua omistat?
Alle 10. Joita käytän enää vain illanvietoissa tai juhlatilaisuuksissa, sillä huomasin, että jopa arkinen käsi/olkalaukku on mulle ihan tarpeeton. Kannan aina mukana niin paljon tavaraa, että reppu tai isompi kangaskassi toimii paremmin kuin käsilaukku.
28. Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?
Ei.
Tää on muuten yksi mun lempikuva itsestäni :) Se on otettu 10 vuotta sitten.
Tähän päättyy haastattelu.
Oikein mukavaa sunnuntain jatkoa kaikille..! :)
Lyhyt tunnelmapostaus.
Haluan jakaa muutaman valokuvan.
Vuoden antoisimpia asioita elämässäni on ollut saada viettää aikaa tämän maiseman äärellä. Olen kuvannut siitä tuhansia valokuvia eri valossa, eri säässä, eri vuodenaikoina. Peilityynenä, raivoisan tuulisena, harmaan sävyisenä, sinisenä, sumuisena, talvella jään peittämänä.
Varhain aamulla, kun aurinko on vasta lämmin aavistus taivaanrannassa, iltapäivällä kesäkuussa kun vesi on sinisimmillään, huhtikuisena aamuyönä kello 03.25 kun puunrungot piirtyvät mustina siluetteina arvoituksellisen siniviolettia taivasta vasten.
Tämä ilta oli kauneimpia koskaan. Juuri kun luulin, että valaistus ei voisi enää muuttua upeammaksi tai pilvet kuvauksellisemmiksi, niin tapahtui yhä vain. Järven selkä oli tyyni kuin peili. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut edes lintujen ääniä. Kuin kaikki olisivat pysähtyneet nauttimaan illan poikkeuksellisesta rauhasta ja kauneudesta.
Seisoin kumisaappaissa veden rajassa ja olin pakahtua. Haluan jakaa tämän hetken teille.
Sekä lauantaisen auringonnousun.
Suomen luonto ja puhtaat järvemme. On siinä kylliksi kiitollisuuden aihetta. ❤️
Bloggaajien ja muiden somepersoonien elämä näyttäytyy usein hohdokkaana. Kaikki sujuu, työtilaisuudet ovat hauskoja ja jännittäviä, kumppanit komeita ja ystävät sopivan kiinnostavia somejulkkiksia hekin.
Tiedämme, että se on valittu näkökulma. Kukaan ei varmasti kuvittele bloggaajien elämän ja ihmissuhteiden olevan yhtä auringonlaskun kultaamaa picniciä sponsoroitujen kuohuvien kupliessa laseissa.
Mutta somepersoonat mielellään kertovat picniceistä ja pariisilaishotellin maisematerassilla tarjoillusta skumpasta, koska somevaikuttajien työhön kuuluu inspiroida ja ilahduttaa. Se on täysin ymmärrettävää, varmasti jossain mielessä toivottavaakin. Huonoja uutisia ja masentavia katastrofinäkymiä saamme riittämiin uutiskanavilta, ajankohtaisohjelmista ja Punaisen Ristin kirjeistä.
Tämän todellisuuden keskellä on ihanaa klikata auki miellyttävällä filtterillä käsitelty kuva kauniista somepersoonasta komeine poikaystävineen Pyhän Markuksen aukiolla keskiaikaiset sillat taustallaan, ja kuvitella itsensäkin sinne, istahtamaan Rialton kupeeseen ja tilaamaan lasin Proseccoa.
Mä olen pyrkinyt aika ajoin rikkomaan tätä viihdyttämisen ja inspiroinnin sabluunaa, koska mulle on luonnollista puhua kaikenlaisista elämään kuuluvista asioista. Myös surullisista ja pelottavista.
Mä kirjoitan siitä, mikä mua kulloinkin mietityttää. Mikä vaikuttaa mun tunteisiin ja mielentilaan. Ei se aina ole seerumeita ja vhh-reseptejä.
Ilman hankalia ja vaikeitakin asioita emme näkisi yhtä hyvin Rialton siltaa ja muita kauniita asioita. Mä itse aloin nähdä violetin, vaaleanpunaisen ja korallin sävyjä vasta sen jälkeen, kun olin käynyt läpi harmaan kaikki nyanssit kohta 20 vuotta sitten.
Kiitos sen, pystyn nykyään käsittelemään harmaata paremmin. Ilman, että enää menetän violettia ja keltaistakaan.
Mulla on ollut hyvin outo vuosi. Epätasainen ja erikoinen vuosi.
Koronalla on siinä osuutensa, mutta olisi se erikoinen ilman koronaakin.
No. Kerron ensin jotain muuta.
Kun katson somepersoonien postaamia julkaisuja, joissa kaksi kättä liittyvät lämpimästi toisiinsa, ja kuvassa kumppani nostaa puolisonsa hellään reppuselkään, tunnen välillä viiltoja.
Kun luen romanttisesta vuosipäiväillallisesta kynttilöiden valossa, veneretkestä Suvisaaristoon mätsäävissä hatuissa ja lomasta Provencessa, jossa kaksi söpön onnellista hahmoa juoksee maaseutuidyllin keskellä paitapuserot hulmuten, kyllä mä tunnen tietynlaista surua. Ehkä kateuttakin. Vaikka tiedän, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
Mutta tiedättekö, mäkin haluaisin välillä näyttää tällaisia hetkiä omasta elämästäni. Olen aina halunnut. Minusta on ihana jakaa onnellista ja hyvää, ja haluaisin jakaa joskus myös tällaista onnellista hyvää. Jep, rehellistä romanttista ”schaibaa”.
Rakkaus on ihana asia, ja se on tuonut mun elämään mittaamattoman paljon hyvää ja arvokasta. Ihan parasta. Silti en ole paljon siitä kirjoittanut. Yhtäältä, olen valinnut linjani yksityiselämäni suhteen ja toisaalta, joku toinen on voinut vetää sen linjan.
Se ei silti tee tyhjäksi sitä, että mä haluaisin kirjoittaa vaaleanpunaisista romanttisista asioista. Se ei tee tyhjäksi mun kaipuuta näyttää, että minuakin rakastetaan, ja mä rakastan. Ja että mun elämässä on rakkaudellisia asioita, muutakin kuin kaksi aina-uskollista chihuahua-vanhusta.
Tänä vuonna ensi kertaa ajattelin, että ehkä nyt koittaa se aika. Se aika, kun minäkin viimein juoksen blogipostauksen kuvassa hiukset hulmuten, ja siinä vierellä juoksee toinen. Että mä voisin avoimesti olla jonkun oma.
Vielä en ole juossut sellaisessa kuvassa.
Olen kokenut tänä vuonna syviä onnen hetkiä - ja melkein yhtä paljon surun ja lannistumisen hetkiä.
Mun tarinassa en päässyt kertomaan pitkän sumun jälkeen löytyneestä seesteisestä onnesta.
On ollut todella vaikeaa.
Löysin ihmisen rinnalleni, ja vaikka tässä on äärettömän paljon hyvää, on myös hyvin vaikeaa. Sellaista vaikeaa, jollaista en ole koskaan kohdannut.
Muistatteko, kun tein toukokuussa kyselyn siitä, miten paljon parisuhteissanne riidellään. Sen kaltaista vaikeaa.
Moni asia vaikuttaa, mutta yksi asia vaikuttaa täysin olennaisesti: korona.
Vuosi 2020. Koronan vuosi. ”Koronaerot” ovat jo käsite. Kaikki parisuhteet eivät ole kestäneet poikkeustilaa ja erityisolojen tuomaa stressiä. Lomautuksia, jopa työttömyyttä, epävarmuutta omasta ja läheisten hyvinvoinnista ja selviämisestä.
Uusiakin suhteita on solmittu koronavuonna, kuten minun. Mikä on niiden kohtalo..? Onko jossain tilasto onnistuneista koronaliitoista..?
(Onko lukijoiden joukossa koronan aikaan suhteen solmineita... miten teillä menee...?)
Halusin kertoa tänään näistä tunteista. Halusin kertoa yhden totuuden somefiilistelyjen takana.
Mun somekuvissa eivät kirmaa kaunis someprinsessa prinsseineen, mutta niissä välittyy tunne onnesta ja ilosta. Niistä välittyy, että olen löytänyt jotain todella kaunista. Se kaikki on ihan totta. Mutta se on vain osa kokonaisuutta.
Se kokonaisuus on henkilökohtainen asia, kuten kuuluukin. Mutta tunteista halusin kertoa.
Että tällaista mulle kuuluu. Kukoistavia kukkia, lakastuvia kukkia. En tiedä millä saan pidettyä nämä kukat hengissä, välillä se tuntuu mahdottomalta. Kunnes tulee taas uusi, tuore kimppu jota vaalin.
Toivon yhä, että jonain päivänä voin kirjoittaa sen vaaleanpunaisen romanttisen ”schaibankin”.
<3
Huhhuh. Miten riippuvainen sitä onkaan tietokoneesta. Toiset eivät tule toimeen ilman puhelinta, minä olen ihan ”kädetön” ilman mun kannettavaa tietokonetta.
Ensinnäkin, oli viimeinen kerta kun avaan tietokoneen läheisyydessä tonnikalapurkin. Se tonnikalaeväs (junassa...) tuli kalliiksi ja maksoi minulle huollon ja uuden näppiksen lisäksi yhden työpäivän.
Pieni tirskahdus tonnarisäilykkeen öljyä, jonka _välittömästi_ pyyhin näppikseltä, riitti tekemään näppäimistön toimintakelvottomaksi.
Koska kirjoitan työkseni, en voi tehdä töitä ilman näppäimistöä. Huollot eivät toimi iltaisin tai viikonloppuisin. Sain lainanäppiksen jolla paukuttelin hommia viikon verran, kunnes eilen viimein tuli päivä jolloin pystyin luopumaan koneesta huollon ilmoittamaksi viideksi tunniksi. Operaatio näppiksen vaihto ei sitten mennytkään korjaajalla ihan ”niinkuin Strömsössä”, ja kone viipyi huollossa seuraavaan päivään saakka.
Tällaistahan sattuu, eipä siinä mitään, mutta oli vain kiinnostavaa (ja ehkä myös huolestuttavaa) havaita, kuinka täysin riippuvainen olen tietokoneesta. Ensimmäistä kertaa tajusin, että minähän tarvitsisin tällaisten tilanteiden varalle varaläppärin. Entä jos koneeni viipyisi huollossa monta päivää..? ”Entisessä” elämässä meillä oli kotona myös ex-mieheni pöytäkone jota saatoin käyttää, mutta nyt minulla ei ole mitään backuppia.
Eikä tietokoneettomuus luo harmia vain työn suhteen. Olen ylipäänsä tottunut katsomaan kaiken tiedon koneelta; se on mun kaiken suunnittelun ja tiedonhaun pohja.
En kuulu älypuhelingeneraatioon. Kännykkä ei koskaan tule olemaan minulle ”the” laite. Sillä katsotaan nopeasti jotain juttuja ja laitetaan lyhyitä viestejä, mutta kaikki pidempää keskittymistä vaativa hoidetaan läppärillä. On suorastaan vastenmielistä tihrustaa asioita kännykän pieneltä näytöltä, viestien kirjoittamisesta puhumattakaan.
(Järkyttyneenä luin hiljattain, että WTD-Nata tekee 90% töistään kännykällä... a-p-u-a..!)
Hämmästyin siitä avuttomuuden ja jopa hädän tunteesta jota koin vuorokauden aikana ilman tietokonetta. Olin kuin amputoitu. En kirjoita ja käsittele kuvia pelkästään työtä varten, vaan myös koska _haluan_. Olen tottunut tekemään muistiinpanoja ja luonnoksia ja selaamaan inspiraatiokuvia pitkin päivää.
Välillä saatan lomalla tai reissussa olla poissa koneelta koko päivän (ja hyvä niin..!). Mutta viimeistään illalla on kiva avata kone ja siirtää sinne kuvia kamerasta, lukea sähköpostit, vastata pariin blogikommenttiin ja ehkä kirjoittaa muutama sana päivän kokemuksista matkapäiväkirjaan (sekin tietokoneella).
Vuorokausi ei ole pitkä aika. Mutta ilman tietokonetta se muuttui paljon pidemmäksi. Jos en olisi saanut konetta tänään takaisin olisin varmasti joutunut pakokauhun valtaan.
Se on kuin mun kolmas käsi, mielen jatke. Myös ilman nettiä.
P.S. Tämä on eka postaus ikinä jonka olen kirjoittanut kännykällä. Halusin testata miltä se tuntuu. Aikaa meni tunti ja hermoja vähän enemmän.
