Älkää nyt hermostuko, tänään on vielä tulossa "oikeakin" postaus kosmetiikka-aiheella! :) Tiedän että monet teistä eivät kestä näitä karppijuttuja. ^_^

Mutta tämä hämmästyttävä resepti on vain pakko jakaa! Maistuu todennäköisesti ei-karpillekin. Jos mielesi tekee pullaa etkä suoranaisesti jaksa ihan leipomaan lähteä, niin tämä pullatus valmistuu mikrossa ja ilman hiivaa - kahdessa minuutissa! :)

Tämä annos katosi äsken kitusiini. :) Yleensä en syö makeaa aamupalaksi mutta laskiaissunnuntaina se sallittakoon...! ^_^

Tällaisilla raaka-aineilla valmistuvat karppilaskiaispullat. Paitsi että kuvastahan puuttuu näköjään voi, kananmuna ja makeutusaine. Marjahillon voi toki valmistaa myös perinteisemmin mansikoista tai mistä tahansa marjoista.

Resepti kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraavanlainen (alkuperäisohje by jinkula / karppaus.info):

(2 keskikokoista pullaa)

2-3 rkl sulaa voita (minä käytin 2 rkl)

2 rkl soijajauhoa

2 rkl mantelijauhoa

1/4 tl leivinjauhetta

0,5 tl kardemummaa

1 tl makeutusjauhetta (minä käytän erytritolia)

muutama tippa vanilja-aromia (ei pakollinen)

1 kananmuna

Sulata voi mikrossa. Sekoita kuivat aineet keskenään ja sekoita ne voin joukkoon. Lisää kananmuna ja vanilja-aromi. Kaada taikina kahvikuppiin tai murokulhoon ja laita mikroon minuutiksi täydellä teholla. Mikrosta riippuen aika voi olla 1- 1,5 minuuttia. Jos haluat kaksi pienempää pullaa, jaa taikina kahteen pienempään kahvikuppiin (kuten minä tein).

Mikrosta tullessa "pulla" näyttää tältä - eli siis varsin epämääräiseltä. :) Mutta älkää antako ulkonäön hämätä, maku on erittäin hyvä ja rakenne kuin oikean pullan! :)

Kumoa pulla lautaselle.

Anna jäähtyä tovi ja halkaise. Ja pullaltahan se näyttää!

Soseuta marjat ja makeuta hillo stevialla, erytritolilla, sokerilla tai mikä nyt sattuu ruokavalioosi sopimaan. :) Minä käytän erytritolia (myydään Suomessa nimellä Sukrin) joka näyttää ihan sokerilta - mutta ei ole sitä. Loistavaa karppileivonnassa.

Sitten vain hillo pullan väliin (minä koverran aina reiän pullan keskelle ettei hillo pursua haukatessa :D) ja kermavaahdot päälle.

Minuuttipullasi on valmis nautittavaksi! Herkkua on, uskokaa pois! :)

Ohje pohjautuu monille karpeille tuttuun legendaariseen "minuuttisämpylän" reseptiin.

Tervetuloa meille! :) Uuden vuoden kunniaksi esittelyssä Casa Karkkipäivä.

Kotini on pieni ja persoonallinen kaksio, jota mieheni kutsuu hellästi "kopiksi". Neliöitä on 47 + 13 neliön parvi, joka toimii harrastetilana. Se on lempipaikkani "kopissa"!

Muutimme asuntoon kaksi vuotta sitten, ja vanhat lukijat saattavat muistaakin nämä kuvat ennen remonttia:

Saamattomia kun olemme miehekkeen kanssa, niin paljon on vielä tekemättä, mutta pintaremontilla kotiin saatiin jo ihan uusi ilme.

Mr Karkkipäivä ei pidä kasveista, mutta minä haluan itsepintaisesti kotiin jotain vihreää.

Pienet ja kapeat kierreportaat parvelle arveluttavat monia Casa Karkkipäivässä ensimmäistä kertaa vierailevia... Pidämme muuten kovasti kirjoista! Portaikon taakse jäävä seinä saatiin hyödynnettyä loistavasti kirjahyllyllä.

Huonekorkeus on muistaakseni viisi metriä.

Kierreportaita pääsee ensin pieneen käytävään, joka johtaa parven "eteiseen".

Täällä on meidän datailunurkka. Huone on pieni ja söpö, kuin joku hobittila! :) Lyhyet ihmiset kuten minä mahtuvat seisomaan. :P Mappihyllyn toivoisin olevan siistimpi, haluaisin piilottaa kaikki eriväriset mapinpäädyt yhdenväristen "kuorien" alle, mutta en ole toistaiseksi löytänyt sopivia.

Mappihyllyn vieressä on myös viinihylly. Olemme molemmat miehen kanssa varsinaisia viiniherkkusuita..!

My Little Pony Filestä löytyy tiedot kaikista kokoelmani poneista sekä muutamia lapsena kirjoittamiani ponitarinoita! :)

Pienen hobittioven takaa paljastuu varsinainen parvi, josta löytyy Sannin meikkinurkkaus ja Miehen musanurkkaus. Tila on vielä hyvinkin keskeneräinen miehen musiikki-cornerin osalta. Kaksi vuotta on tässä asuttu ja levyhyllyt loistavat edelleen poissaolollaan. ^_^

En. Pidä. Tuosta. Fatboy. Säkkituolista. Olkoon mikä tahansa merkkituoli, niin säkkituoli on aina säkkituoli. Ja se on vaan ruma. Mies halusi ehdottomasti hankkia sen musiikin kuuntelua varten.

Tämä nurkkaus onkin jo teille tuttu! Täällä on hyvä meikata talven pimeydessä. Luonnonvalon puutteessa kuvaan pöydän ääressä myös monet meikki- ja tuotekuvat talven aikana.

Kuva antaa täysin valheellisen vaikutelman meikkipöydästäni, sillä täällä ei ole koskaan näin siistiä. :) Meikit peittävät puolet pöydästä ja niitä on vielä tuolillakin. Kaikki eivät mitenkään mahdu vetolaatikkoon tai pöydän alla olevaan pakkiin.

Musamaailma. Mr Karkkipäivä ei kuulu Spotify-ihmisiin, vaan ostaa kaikki levynsä kaupasta.

Parvelta kurkatessa näkee makuuhuoneeseen. Joka myöskin on totaalisen lavastettu siistiksi. Huomatkaa säälittävät viherkasviviritykset ikkunalaudalla.

Pienessä asunnossa on aina säilytystiloihin liittyviä ongelmia. Kun tavara ei meinaa mahtua mihinkään, sitä sikiää mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Ja kun tila on pieni, aiheuttavat pienetkin tavarakertymät välittömästi epäsiistin vaikutelman.

Sauna on vielä oma lukunsa. Lauteilta löytyy säilöttynä mm. kosmetiikkaa, pakkausmateriaalia, siivoustarvikkeita, tyhjiä pulloja, kierrätykseen meneviä lasi- & metallijätteitä sekä kenkiä. Saunomme aika harvoin, sillä lauteiden tyhjentäminen on masentavaa.

Rakastan silti kotiani, vaikka tavararöykkiöitä vastaan taisteleminen on kuluttavaa. Ponejani en ikävä kyllä ole saanut täällä esille, mutta toisaalta tämä on ensimmäinen koti, jossa minulla on kunnollinen, meikeille omistettu nurkkaus! :)

Tässä teille tonttuilua. Olen kuulkaas ollut eilen ahkera ja saanut asioita hoidettua! :)

Käväisin tonttuasioilla Tukholmassa ja odotellessani Kapellskärin bussia askartelin valmiiksi mukaan ottamani joulukortit.

Varmaan jokunen kahvilatyöntekijä katsoi vähän kummeksuen kun levitin Tiimaripussini sisällön kahvilan pöydälle CityTerminalenissa. Sain runsaassa tunnissa valmiiksi 18 korttia. Eikä liima edes loppunut kesken! :)

Tehokkuuteni ei loppunut siihen, sillä bussissa matkalla Kapellskäriin sain naputeltua ei vähempää kuin kolme (!) blogipostausta. Mikä siinä oikein on että kotona tällainen tehokas ajankäyttö olisi silkka mahdottomuus? Minut pitää irrottaa kodin keskittymistä hajauttavasta ympäristöstä (= siellä on aivan liikaa tekemistä) niin aika ei valu hukkaan.

Illalla ehdin Maarianhaminassa vielä lukemaan blogeja ja valmistamaan joulusuklaata. Ostin tuollaisen söpön suklaamuotin, kahta erilaista prosenttisuklaata, pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä ja tein itselleni karppiystävällisiä "konvehteja". (Joojoo, kuivatut hedelmät ei ole karppiystävällisiä, mutta jos ei jouluna voi sallia itselleen paria grammaa hedelmää niin johan on hemmetti... ^_^)

Meikkivoidepostauskin on kuvia vaille valmis ja ilmestyy tuossa iltapäivällä! Ohoh, vähänkö mä sainkin paljon aikaan yhdessä päivässä... Tänään kun palaan mantereelle niin solahdan epäilemättä takaisin hajamieliseen ja harhailevaan mielentilaani ja valmistelen yhtä lahjan paketointia koko loppuviikon.

Tänään haluaisin kirjoittaa ajatuksiani meikkauksesta ja itsetunnosta.

Siemenen aiheeseen heitti ihana lukijani jo vuosi sitten syyskuussa. Sain eräältä lukijalta pitkän sähköpostin, joka käsitteli hänen mietteitään meikkauksen suhteesta itsetuntoon. Hän kirjoitti, että olisi mielenkiintoista kuulla minunkin näkemykseni tällaisiin asioihin.

Vuosi ehti kulua, mutta aihe ei unohtunut mielestäni. Juuri tämän tyylinen kirjoittaja ja bloggaaja minä olen. Aiheet saattavat muhia ja odotella kuukausista jopa vuosiin, ennenkuin ne tulevat ulos postauksen muodossa.

Chapter 1: Minä.

Lukijani kirjoitti, että on tulkinnut niin, että meikkaaminen on minulle harrastus ja mielenkiinnon kohde, eikä varsinaisesti "pakko". Mitä tällä "pakolla" sitten tarkoitetaan? Varmaankin sitä, että jos kokisin olevani epäviehättävä tai suoranaisesti ruma, tuntisin meikkauksenkin olevan välttämätöntä. On helppoa ajatella, että meikkaus kompensoi suoraan henkilön epäviehättävyyden tunteita.

Vastaan lukijan tulkintaan omalla kohdallani kyllä ja ei. Kyllä, olen aina kokenut meikkauksen olevan minulle "pakko". Olen luonnostaan hyvin kalpea ja väritön, kulmakarvani ovat olemattomat ja vaaleat  ja ihoni niin ohut että verisuonet kuultavat läpi. Silmieni alla on lapsesta saakka ollut syvät, tummat varjot. Meikkaus on ollut minulle alusta saakka ydintarkoitukseltaan terveen näköiseksi tekemistä. Se oli minulle monen monta vuotta pelkkä rutiini, ja toistin saman perustervehdyttävän meikin joka aamu; tummat silmänaluset peittoon, kasvoille hiukan väriä meikkipohjalla ja huulipunalla, silmät esiin beigellä standardimeikillä, kasvoille ryhtiä meikkaamalla kulmakarvat.

Eli kyllä, tältä kannalta meikkaus on tuntunut pakolta. Haluan näyttää omalta itseltäni, ja peilistä katsoneet väsyneet ja kalpeat kasvot eivät ole tuntuneet minulta.

Sittemmin meikkaus laajeni harrastukseksi, ja "terveysnaamiomeikki" monipuolistui väreillä leikiksi ja selkeämmäksi kasvojen muokkaukseksi. Taitojeni (ja iän) karttuessa jotain kuitenkin muuttui. Tulin niin sinuiksi kasvojeni kanssa, että nyt, 32-vuotiaana, voin vihdoin mennä ulos ilman meikkiä. Näytän edelleen väsyneeltä, ja saatan meikittömänäkin päivänä yrittää peittää pahimmat silmänaluset, mutta enää en koe pakottavaa tarvetta tehdä silmämeikkiä ripsiväreineen ja rajauksineen tai edes levittää meikkipohjaa kasvoille.

En osaa sanoa onko tässä kysymys itsetunnosta. Lopulta uskon, että kyse on enemmänkin iän tuomista muutoksista suhteessa itseensä.

Mutta tämä minusta.

Chapter 2: Muut.

"Olisi mielenkiintoista lukea siitä, mitä mieltä olet meistä kosmeettisesti huolettomista ihmisistä. Olemmeko ällöttäviä, rumia, ihanan luonnollisia, mitäänsanomattomia, vanhoina todennäköisesti liian ryppyisiä, kauniita sisältä, vähän tyhmiä ja piittaamattomia, eri koulukuntaa, poikkeavia, outoja, miesmäisiä tai yhtään mitään erityistä?"

Näihin sanoihin päätti lukijani sähköpostinsa. Hän oli kirjoittanut meikkauksen lisäksi myös suhtautumisestaan ihonhoitoon. Hän ei meikkaa juuri koskaan, ja ihonhoito on yhtä kuin kasvojen peseminen vartalosaippualla suihkussa käydessä. Lukija arveli, että hän taitaa olla mielestäni "kamala kauhistus".

Hän kirjoitti myös, että "meikkaaminen on siitä mielenkiintoinen asia, että sen perusteella saatetaan vetää ihan ihmeellisiä päätelmiä toisista ihmisistä."

Aivan totta. Ja tästä päästään taas takaisin itsetuntoon. Onko meikkaamattomilla ihmisillä parempi itsetunto kuin joka päivä orjallisesti meikkaavilla? Vai onko se vain tapa, tai keino ilmaista itseään, niinkuin se että toiset käyttävät tuntitolkulla aikaa asukokonaisuuksien hiomiseen, samalla kun toiset vetävät päälleen samat farkut ja neuleen, ja kokevat silti olevansa ihan kauniita ja tyylikkäitä ihmisiä?

Itse uskon jälkimmäiseen. Minusta meikkaus vs. meikkaamattomuus on ensisijaisesti tapa, ja toissijaisesti tyylikeino ja persoonallisuuden ilmentymä. Vahvalla meikillä kasvonsa naamioivalla ihmisellä voi olla aivan yhtä hyvä itsetunto kuin henkilöllä, joka ei ole koskaan edes kokeillut ripsiväriä. Aivan varmasti on myös yksilöitä, joilla asia on juuri päinvastoin, mutta haluan sanoa että itse en ainakaan tee meikkauksen perusteella sellaisia päätelmiä.

Kyllä, meikki on väline, jolla voi häivyttää itsessään kohtia, joista emme pidä. Ja jos henkilö kokee omaavansa paljon kohtia, joista ei pidä, silloin hänen itsetuntonsa ei ole vahvimmillaan. Näin ollen meikkiä voi käyttää välillisesti keinona tulla toimeen itsetuntonsa kanssa, ja se auttaa sosiaalisissa tilanteissa samalla kun sisin työstää suurempia prosesseja.

Arvelen, että valtaosa naisista ei edes mitenkään analysoi meikkaamistaan. Se vain suoritetaan aamuisin niinkuin suihkussa käynti ja pukeutuminenkin. Meikki voi olla kuin asuste, se lisätään kokonaisuuteen kuin vyö tai huivi. Se viimeistelee meidät. Joku toinen taas ei kaipaa vyötä tai koruja.

Itse en edes kiinnitä huomiota ihmisten asusteisiin. Jos joku minut tapaava henkilö on harkinnut pitkään minkä värisen hiussoljen ja saappaat hän yhdistää tyylikokonaisuuteensa, se menee minun seurassani aivan hukkaan. Samoin on varmasti meikin laita toisessa tilanteessa. Jos itse joskus olenkin tuntenut oloni epävarmaksi kun lähdin illanviettoon pelkällä huulirasvalla, puuterilla ja ripsivärillä, niin muut eivät todennäköisesti edes huomaa että minulta puuttuu se signature-eyeliner-rajaukseni.

Mitä tulee siihen, mitä mieltä olen "kosmeettisesti huolettomista ihmisistä", niin näen, että heillä vain on toisenlaiset kiinnostuksen kohteet. Ystäväpiiriini kuuluu useita ihmisiä, jotka eivät meikkaa, ja se on niin luonnollista ettei sitä oikeastaan edes ajattele. Jos jotain olen miettinyt, niin ehkä sitä miten helpolla he pääsevät aamuisin töihin lähtiessään. ^_^ He eivät ole kummajaisia, piittaamattomia tai mitäänsanomattomia. He ovat omia itsejään. Sinä lennätät lennokkeja, minä kerään postimerkkejä.

Yhtä asiaa en kiellä, ja se kävi ilmi Mies hoitoon! -postauksestakin. Olen ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät erikseen pese kasvojaan. Mutta siinäkin asiassa olen pehmentynyt. Kasvojen pesemättömyys oli minusta ennen jopa ällöttävää, mutta sittemmin olen tajunnut että kyllähän ne kasvot puhdistuvat riittävästi siellä suihkussakin. Ja jos joku ei käy suihkussa päivittäin, niin entäs sitten. Meidän ihomme on selvinnyt historian sivun ilman päivittäistä puhdistusta, joten miten se ei selviäisi nyt? Kyse on omista tavoista ja tottumuksista. Minä haluan pestä kasvoni perusteellisesti päivittäin, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa sitä että muidenkin pitäisi.

* * *

Miten te koette itsetuntonne ja meikkauksen suhteen? Voitteko mennä ulos ilman meikkiä? Onko meikki erottamaton osa minuuttanne, vai "asuste"?

Ajattelin kirjoittaa ruoasta. Koska viime viikkoina ruoka on tuonut minulle iloa kaiken alakulonkin keskellä.

Aloitin seitsemän viikkoa sitten karppauksen. Kyllä, minäkin siis hurahdin siihen. (Kerrankin minäkin teen jotain trendikästä...! Ohhoh!) Aloitin projektin saadakseni lopun kevättalvesta jatkuneeseen herkuttelukierteeseen ja jatkuvaan turvotukseen. Tiedätte kaikki sen tunteen, kun vatsassa on koko ajan kuin ilmapallo ja ruoan jälkeen on huono ja väsynyt olo. Ruoka on aina turvottanut vatsaani, mutta keväällä herkuttelu alkoi näkyä jo kasvoissakin - ja vaa'alla. Heinäkuussa päätin tehdä asialle jotakin.

Olin kuullut paljon positiivista vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta eli karppauksesta. Kuvittelin ensin, että karppauksen noudattaminen olisi kasvissyöjälle erityisen haastavaa, mutta lopulta karppiruokavalioon siirtyminen oli ällistyttävän helppoa. Tietysti kohdallani asioita helpottaa, että syön kalaa, kananmunia ja maitotuotteita. Vegaanikarppaus on jo ehkä oikeasti asteen haastavampaa.

Karppausprojektissani oli laajempikin tavoite kuin pelkkä herkuttelun kontrollointi ja ilmapallo-olon puhkaisu. Halusin alkaa syömään monipuolisemmin, ja siinä olen todellakin onnistunut.

"Normaali"ruokavaliotani voi liioittelematta kutsua järkyttävän yksipuoliseksi. Minulla oli käytännössä muutama hassu perusruoka, joita söin joka päivä. Pastaa oliivikastikkeella, riisiä wok-vihanneksilla, pakastealtaan keittoja ja silloin tällöin herkkuna soijanakkeja tai pyöryköitä ranskalaisilla perunoilla. Söin pastaa tai riisiä vähintään viitenä päivänä viikossa. Söin myös erittäin runsaasti leipää, muroja ja mysliä. Käytännössä siis pelkkää hiilihydraattia. Hiilihydraatit sitovat kehoon nestettä, joten ihmekös tuo että olen ollut jatkuvasti turvoksissa.

Karppaukseen siirtyessä leivät, pastat, perunat, riisit ja murot saa unohtaa. Tai ainakin melkein. ;) Pastan ja riisin poisjättäminen oli yllättävän kivutonta, mutta huomasin kaipaavani leipää kuin tupakoitsija savukettaan. Aamiaisella täytyy vain joskus saada tehdä kunnon voileipä, te tiedätte tunteen. Halkaistaan se leipä, voidellaan, laitetaan päälle juustoa, salaatinlehti, kurkkua, paprikaa, muutama kananmunan viipale.... mmmm! Olin onneni kukkuloilla kun löysin netistä runsaasti karppileipäohjeita. Ei, karppaajan ei suinkaan tarvitse luopua leivästä!

Kun ennen kauppaostoslistallani luki spaghettia, Barillan oliivikastiketta, jälkiuunileipää, maitoa ja margariinia, on listalla nyt kananmunia, maitorahkaa, turkkilaista jogurttia, kesäkurpitsaa, mantelijauhoja, juustoa ja pellavansiemeniä. Margariinit on korvattu voilla ja kermalla ja maito vähempihiilihydraattisella soijamaidolla. Karppausta on kritisoitu runsaasta eläinrasvan käytöstä, mutta itse en ota asiasta stressiä vaan käyn mittaamassa veriarvoni vuoden lopussa ja katson sitten onko syytä huolestua.

Kuvat kertovat enemmän kuin sata sanaa. :) Pahin turvotus katosi karppauksen aloitettua viikossa, ja vyötäröltä on seitsemässä viikossa kutistunut neljä senttiä. Painoa oli tarkoitus pudottaa 2 kiloa, ja ne kilot myös lähtivät.

Aluksi tuntui, että pastasta, puurosta ja myslistä luopuminen olisi suurikin uhraus ja kompromissi tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta nyt tuo ajatus ihan naurattaa. Syön tällä hetkellä paljon herkullisempaa, terveellisempää ja ravintorikkaampaa ruokaa kuin ennen. Makeista herkuistakaan ei ole täytynyt luopua, ja jos siltä tuntuu niin valmistan karppiresepteillä marjapiirakkaa, lettuja tai kookoskeksejä. Tosin päivittäinen makeanhimo on täysin kadonnut, joten herkkuja tekee mieli aika harvoin.

Minulla on kevyt olo. Heittelehtivään verensokeriin liittyvät päänsäryt ja heikottavat näläntunteet ovat historiaa. Kun syön, olen kylläinen kuusikin tuntia. On myös todella antoisaa olla innostunut ruoanlaitosta! Entisen pakastekesäkeiton sijaan lautaseltani voikin löytyä punajuurivuokaa ja kesäkurpitsalasagnea tai kookosmaidossa paistettua lohta ryyditettynä uusimmalla suurherkullani ruusukaalilla.

Karpatessa ei tarvitse hyvästellä leipiä ja sämpylöitä!

Karppikasvislasagne syntyy kesäkurpitsasta ja soijarouheesta.

Leivonnaiset valmistuvat ilman sokeria ja viljajauhoja.

Näkkileipä ja tortilla ovat mantelileivän ohella karppireseptisuosikkejani.

Lempileipäohjeeni karppaus.info -sivuston resepteistä. Tuunasin reseptiä vähempijuustoiseksi. Kokeilkaapa tätä, on nimittäin ihan törkeän hyvää! Fiberhusk (löytyy myös nimellä psyllium kauppojen jauho/mausteosastolta) ei ole välttämätön, mutta tuo leipiin hieman kuohkeutta.

Mitä tilanteeseeni tulee, vielä on matkaa rannalle, mutta viikonloppuna minua hymyilytti siskoni kanssa teatterissa jo näin paljon.

...ja nyt on muuten jo syyskuu, joka meilläpäin tarkoittaa sitä, että kohta on joulu...! ;)

P.S. Resepteistä kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Karppaus.infon reseptisivua.

P.P.S Vastailen kommentteihin vähän hitaammalla tahdilla, joten jos olet kysynyt jotain, etkä saanut vielä vastausta, niin palaathan parin päivän päästä tsekkaamaan uudestaan. :)

Tämä on aihe, jota on käsitelty blogissa aiemminkin (Mikä blogeissa ärsyttää? / heinäkuu 2010).

(Postauksen kuvituksena käytetty Make Up Store Magazinessa nähtyä lookkia ja sen inspiroimaa silmämeikkiä.)

Eräs lukija ilmaisi suojakerroinpostauksen kommenttilaatikossa loukkaantuneensa, kun en vastannut hänen kommenttiinsa. Lukija kertoi kokevansa olevansa "häirikkö", koska aina sivuutan hänen kommenttinsa.

Minulle tuli tästä paha mieli. Arvostan itsestäänselvästi jokaista vaivannäköä jättää blogiini kommentti, ja tuntuu kurjalta että saatan loukata jotakuta ihan vain jättämällä reagoimatta tämän kommenttiin. En halua tässä mitenkään nostaa tätä yhtä lukijaa esiin, vaan tuulettaa ajatuksiani aiheesta yleisesti. Sillä arvaan, että moni muukin lukija kokee hiljaa mielessään samoin kuin tämä anonyymi.

Kukaan bloggaaja ei halua, että lukijat kokevat hänen aliarvostavan heitä. Tiedän, että on olemassa lukijoita, jotka toivoisivat bloggaajan vastaavan tai reagoivan edes lyhyellä "Kiitos!" tai hymiö-kommentilla jokaiseen kommenttiin. Joidenkin mielestä tämä jopa kuuluu blogimaailman kohteliaisuusetikettiin. "Jos saat kommentin, on hyvän tavan mukaista vastata siihen".

Kuten kirjoitin aiemmassakin keskustelussa, luen aina joka ikisen kommentin ajatuksella ja arvostan sitä, että lukija haluaa kommentillaan osallistua keskusteluun. Jokaiseen kommenttiin kohteliaisuudesta vastaaminen ei kuitenkaan ole koskaan kuulunut tyyliini. Ei siksi, että olisin epäkohtelias, vaan siksi ettei se vain ole tuntunut luontevalta. Olen reagoinut niihin kommentteihin, jotka minussa jonkun sanallisen reaktion synnyttävät. Tai sitten suoriin minulle esitettyihin kysymyksiin. En tietenkään halua loukata ketään, mutta ei vain ole minulle luontevaa vastailla lyhyillä "Voi kiitos!" ja "Hih, kiva juttu!" -tyylisillä heitoilla. Se tuntuisi väkinäiseltä.

Minulle kommenttilaatikon sisältö on keskustelua. Siellä on erilaisia repliikkejä, niinkuin live-keskustelussakin. Live-keskustelussa kuunnellaan eri ihmisten kommentteja, mutta keskustelun "aloittaja" ei heitä vastarepliikkiä jokaiseen suunvuoroon. Kenties nyökkäily tai katse kertoo jo, että repliikki on kuultu. Kun luen lukijoiden jättämiä kommentteja, luotan siihen, että he tietävät minun luonnollisestikin lukevan ne, ja kenties juurikin nyökkäävän tai vaikka hymyilevän täällä koneeni ääressä. Ilman, että minun täytyisi "vahvistaa" lukemiseni jonkinlaisella kirjallisella vastauksella.

Minusta tuollainen vastausvelvollisuus tuntuu hurjan stressaavalta. Vaikka haluaisikin vastata jokaiselle, ei siihen aina ole edes aikaa. Esimerkiksi edellisen postauksen kommenttien lukemiseen ajatuksella meni yhteensä varmaan toista tuntia, ja vastaamiseen kahden päivän aikana 3-4 tuntia. Itse asiassa enemmänkin, kun luin myös lukijoiden kommenteissaan linkittämiä sivuja. Jos olisin vastannut kirjaimellisesti joka ikiseen kommenttiin, siihen olisi mennyt kokonainen päivä.

En tietenkään aina saa yhtä paljon kommentteja kuin suojakerroinkeskustelussa, mutta en siltikään halua tuntea jotain bloggaajan kirjoittamatonta velvollisuutta heittää pakollinen reaktio jokaiseen kommenttiin. Tuntuu hurjan ikävältä ajatella, että ruudun takana on ihmisiä jotka sitten loukkaantuvat kun "hyppään heidän kommenttinsa yli". Tai että ylipäänsä ajatellaan, että bloggaaja on jotenkin "huono bloggaaja", jos hän ei vastaa jokaiseen kommenttiin.

En tietenkään halua kenenkään kokevan, että jotenkin "syrjin" heidän ajatuksiaan tai etten arvostaisi heidän osallistumistaan keskusteluun. Olen todella pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen tunteen joillekin lukijoille. Minulla vain on oma tyylini. Olen mielestäni empaattinen ja lukijoitani suuresti arvostava ihminen, mutta esimerkiksi P.S. I Love Fashion -blogin Lindan tyylistä superherttaista jokaisen kommentin huomioivaa bloggaajaa minusta ei tule. Linda on aivan mahtava, mutta ei hänen huomioonottavaisuutensa tee meistä muista suoraan "kommenttipahiksia". Me vain olemme eri tyylisiä.

Toivon, että ymmärrätte myös minun näkökantani.

Tulisikohan niistä lukijoista pitkäkin tilasto, jotka ovat lopettaneet Karkkipäivän lukemisen suivaantuneena siihen, että en reagoinut heidän kommenttiinsa...? :/

Kesäkuun idoliksi sopivat hyvin uuden levynkin juuri julkaisseet velikullat New Yorkista, eli vanha kunnon Beastie Boys.

Olen suhteellisen "nuori" Beastie-fani, sillä hurahdin kolmikon musiikkiin vasta vuonna 1998 Hello Nasty -albumin myötä. Toki olin diggaillut eeppistä Sabotage-raitaa jo vuonna 1994 (niinkuin kaikki muutkin), mutta sen syvällisemmin en bändiin silloin jaksanut tutustua.

Beastie Boysin muodostavat Michael Diamond (aka Mike D), Adam Yauch (aka MCA) sekä Adam Horovitz (aka Ad-Rock). Yhtye on perustettu vuonna 1979.

Minusta tuli "Beastie girl" Ruisrockissa kesällä 1998. Olin mennyt festareille lähinnä katsomaan Björkiä, mutta nähtyäni Beastieiden energisen esiintymisen olin täysin myyty. Taisin nähdä seuraavana yönä unta Adam Horovitzista. <3 Tsihi. Seuraavana kesänä hankinkin sitten liput vaatimattomasti sekä Tukholman, Oslon että Köpiksen keikoille. Kun eivät Suomeen enää sillä kiertueella tulleet.

Olen musiikin suhteen aika kaikkiruokainen, mutta rap tai hip-hop ei ole koskaan mitenkään erityisemmin kolahtanut. Ennen Biistareita. Mutta Beastiet ovatkin niin paljon enemmän kuin perinteistä hip-hoppia, musiikkityyli levyillä vaihtelee punkista bossanovaan. :) Ennenkaikkea Beastiet ovat vain niin cool. Jos sanakirjassa olisi määritelty käsite 'cool', siinä olisi Beastie Boysin kuva.

Minuun vetoavat totaalisesti tällaiset pähkähullun huumorintajun omaavat, hassuttelevat mutta samalla älykkään viileät ihmiset. Petopoikien charmiin ei  voinut olla lankeamatta.

Ja nyt nämäkin veijarit ovat jo yli 4-kymppisiä, lähenevät itse asiassa viittäkymppiä. Hui että! Mutta poikamainen huumorintaju ei ole väljähtynyt prosenttiakaan. Siitä todisteena vaikkapa uuden Make Some Noise -sinkun video, jossa Elijah Wood, Seth Rogen ja Danny McBride esittävät Beastie-poikia Fight For Your Right (To Party) -videon aikaan sijoittuvassa örvellysparodiassa. Videolta voi bongata kasan Hollywood-näyttelijöitä Orlando Bloomista Kirsten Dunstiin.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=WdgLMslbDuY&version=3&hl=fi_FI&rel=0]

Mutta ei mulla tässä muuta. En kyllästytä teitä pidemmillä Beastie-jupinoilla (koska en arvele tämän idolin kiinnostavan niin huuurjan montaa lukijaa ^_^), mutta jos nyt joku kokee kutkuttavaa halua tutustua kolmikon musiikkiin vähän tarkemmin, niin suosittelen tsekkaamaan seuraavat raidat (jotka ovat omia suosikkivideoitani):

Intergalactic (1998) - ihan paras <3

Body Movin' (1998) - niin hauska, ja Fatboy Slimin mixaama versio on killeri tanssilattialla.

Three MCs and One DJ (1998) - awww, söpöyden huippu! Pojat vetää kotivideotyyppisessä videossa biisin yhdellä otolla kellaristudiossa.

She's On It (1985) - poikien ihka ensimmäinen video, eeppistä teinidorkailua! ^_^

Hey Ladies (1989) - aahhahaa, nämä kasarivideot...

Kultainen 80-luku....

Noniin. Yritin oikeasti aloittaa itseni sivistyksen taannoisen "Netti tekee meistä tyhmiä?" -kirjoitukseni jälkeen.

Sain postauksesta paljon palautetta niin lukijoilta kuin ystäviltänikin, ja päätin, että mun täytyy nyt skarpata. En halua olla tyhmä. En halua seurata sivusta, kun keskittymiskykyni pirstaloituu entisestään. Haluan alkaa taas seurata entisiä kiinnostuksen kohteitani, ja ennen kaikkea alan lukea enemmän.

Ja yritän kovasti, kovasti vähentää koneella viettämääni aikaa. Mutta se on vaikeaa.

Kynäilin itselleni leikkimielisen sivistämisohjelman ja ripustin jääkaapin oveen. Että muistaisin. Teistä voi tuntua naurettavalta, että joku joutuu muistuttamaan itseään jopa siitä, että muistaa lukea uusimmat levyarvostelut tai katsoa mitä leffoja menee teattereissa, mutta minun täytyy.

Olen onnistunut joissain kohdissa hyvin, mutta toisissa huonommin. Olen esimerkiksi alkanut lukemaan uutisia, ja käymme poikaystäväni kanssa läpi viikon tärkeitä tapahtumia. Tämäkin kuulostaa monelle teistä varmasti aivan hullulta, mutta minä tarvitsen tällaista - minun on todella pakotettava itseni lukemaan uutisia. Toivon, että pikkuhiljaa siitä tulee taas tapa. :)

En myöskään ole vielä pystynyt rajoittamaan netin käyttöä kahteen tuntiin vuorokaudessa. Joinain päivinä se onnistuu, toisina ei. Eräänäkin iltana - tai yönä - löysin itseni tuijottamasta vanhoja Euroviisu-videoita YouTubessa aamukolmeen saakka. :/

Enkä ole edelleenkään saanut kirjoitettua kirjeitä. Se on niin surullista. Minulla on uskomattoman ihania ystäviä ympäri maailmaa, ystäviä, joiden kanssa ennen jaoin ajatuksia joka kuukausi. Olen vaihtanut pitkät, syvälliset kirjeet pinnalliseen Facebook-tason kuulumistenvaihtoon, jossa pidän yhteyttä ihmisiin lähinnä tykkäilemällä heidän status-päivityksistään. :( Mitä helkkaria. Facebookissa ihmiset katoavat. Kun kavereita on 200+, ei kaikkien kanssa tule mitenkään pidettyä yhteyttä. He ovat siellä, mutta tavallaan eivät enää elämässäni. Olen vihainen itselleni heidän laiminlyönnistään. Missä vaiheessa sitä alkaa vaihtaa ystäviään koneen kanssa seurusteluun?

Haluan muuten kiittää lukijaani, joka vinkkasi minulle Yle Teeman Virtuaalivallankumous-dokumenttisarjasta. Se oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Sarjan viimeinen osa, Homo interneticus, käsitteli paljon samoja asioita kuin mitä itse pohdin nettityhmyys-kirjoituksessani. Suosittelen tuota ohjelmaa, se on katsottavissa Yle Areenassa vielä kuukauden ajan.

Tässä linkki Areenaan:

Tiededokumentti: Virtuaalivallankumous osa 4/4

Onko joku muu alkanut tsemppaamaan oman netti/koneriippuvuutensa kanssa?

Tällä kirjoituksella ei ole mitään tekemistä kosmetiikan kanssa, joten pelkästään kosmetiikkajutuista kiinnostuneet voivat hypätä postauksen yli.

Minusta vain tuntui siltä, että tästä täytyy avautua.

Toukokuun Olivia-lehdessä oli juttu, joka kiteytti suoraan kaikki viimeaikaiset ajatukseni. Matkalla vapun viettoon mökille kommentoin miehekkeelle taas (teen sitä usein), kuinka koneen äärellä roikkuminen on varmasti pehmentänyt aivoni - ja kun sitten mökillä leväytin auki Olivian, oli siellä artikkeli juuri siitä asiasta. Voin samaistua jutun aloitusaukeaman viimeiseen lauseeseen täydellisesti.

Niin, jotakin omituista.

Onko teillekin?

Viime vuosina olen huomannut itsessäni varsin epämieluisia asioita. En pysty enää lukemaan kunnolla, en jaksa kirjoittaa kirjeystävilleni, en pysty keskittymään mieheni kertomaan juttuun päivän kuulumisista. Muistini on huonontunut hälyttävästi. Joudun kirjoittamaan ylös käytännössä kaikki asiat, jotka haluan saada hoidetuksi. Minun on vaikea priorisoida asioita. Päässäni laukkaa rataa 359 eri asiaa jotka kaikki tuntuvat vaativan huomiota välittömästi, ja koska fokuksen jakaminen niin moneen kohteeseen on mahdotonta, saatan unohtaa ne kaikki ja tajuta päivän päätteeksi että en ole saanut mitään aikaiseksi. Tämän tajuaminen saa minut ahdistumaan entisestään.

Mutta kaikkein voimakkain on tunne, että olen tyhmentynyt. En ole enää ihan viivalla. Voin melkein konkreettisesti tuntea, kuinka aivoni raksuttavat tyhjää. Mieheni yrittää keskustella kanssani eduskuntavaaleista, ja minä pystyn ajattelemaan vain jotain eilen ottamaani kivaa kuvaa koirista jota voisin nyt lähteä koneelle käsittelemään. Ja mitäpä minä osaisin eduskuntavaaleista keskustellakaan. Enhän minä mistään puolueista ja edustajien ajamista asioista mitään tajua. Enkä enää edes tiedä, milloin lempiyhtyeeni uusin levy on ilmestynyt. Tai onko kotikaupungissani meneillään taidefestivaali. Vaikka näiden asioiden pitäisi kiinnostaa minua.

Olin ennen fiksumpi. Ihan oikeasti olin. Ja yleissivistyneempi. Tiesin asioista. Seurasin monia eri kulttuuri-ilmiöitä lehdistä ja tv:stä ja keskustelin niistä ystävieni kanssa maitokahvin äärellä jossain sopivan boheemissa kahvilassa. Olin kiinnostunut ja valveutunut, luin, luin ja luin. Tilasin monia lehtiä jotka kaikki ehdin lukea; Vogue, Kerrang, Condé Nast Traveller, Image. Lukiossa vedin ysejä ja kymppejä kokeisiin lukematta. Olinhan fiksu.

Rakastin kirjoittamista. Hankin kirjeystäviä ympäri maailmaa, ja kirjoitin joka päivä sivukaupalla tekstiä Meksikoon, Sloveniaan, Japaniin tai Norjaan. Suunnittelin matkoja ja uppouduin matkakirjallisuuteen.

Sitten tuli internet (tai Internet, siihen aikaan se kirjoitettiin vielä isolla). Meni vuosia ennenkuin sen vaikutukset minussa alkoivat kunnolla näkyä. Olin viimeisten joukossa jotka hankkivat liittymän kotiin. Se oli itse asiassa niinkin hiljattain kuin keväällä 2008. Se oli kai sitten menoa.

Nyt en juuri muuta tee kuin istun koneen äärellä. Minulla olisi kaikki mahdollisuudet imeä itseeni yhä vain enemmän tietoa, mutta en tee sitä. En oikein edes tiedä mitä teen. Aika vain katoaa jonnekin.

En tiedä, mitä elokuvia lempinäyttelijäni Benicio Del Toro on tehnyt viime vuonna. En tiedä, miksi Libyassa soditaan. En ole soittanut yhdelle parhaimmista kavereistani vuoteen, koska en muista. En myöskään muista varata aikaa hammaslääkärille, jossa viimeksi kävin 2004. Jos kerrot minulle, mitä eroa on Kokoomuksella ja Vihreillä, olen kuukauden kuluttua unohtanut sen. Milloinkahan viimeksi kävin taidenäyttelyssä?

Olivian artikkelissa kerrotaan näin:

"(Tilastojen) mukaan keskittymishäiriöiden diagnoosit ovat lisääntyneet kymmenen viime vuoden aikana ainakin Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Suomessa.

Nicholas Carr uskoo, että syypää paisuneisiin lukuihin on internet. Netin logiikka perustuu siihen, että se hajauttaa huomiomme jatkuvasti eri kohteisiin. Klikkaamme linkkiä, katsomme kuvat, kommentoimme kaverin statusta, etsimme halvinta lentoa, kuuntelemme musiikkia, tarkistamme sähköpostit ja suljemme ärsyttävän mainosbannerin. Moni meistä räplää älypuhelintaan myös töiden jälkeen ja muiden ihmisten seurassa.

Tietysti netissäkin voisi keskittyä. Harva kuitenkaan tekee niin."

Artikkelissa pohditaan myös, onko kirjojen massalukemisen aika ohi, ja kutistuvatko kirjojen lukijat pieneksi eliitiksi, "lukevaksi luokaksi". Tai vaikuttaako uusi teknologia pysyvästi aivojemme rakenteisiin. Emme enää opettele asioita ulkoa, koska minkä tahansa tiedon voi koska tahansa tarkistaa netistä. Internetin keinotekoinen muisti on korvaamassa biologista muistia.

Jutun lopussa kerrotaan, että Yhdysvalloissa on nyt pinnalla "digitaalinen dieetti", jonka avulla voi hallita netin liikakäyttöä. Toimittaja on aloittanut oman dieetin, ja kertoo päättäneensä lukea joka päivä kirjaa tunnin verran.  Ilman keskeytyksiä. Siitä minäkin haaveilen.

Lainasin kirjastosta toiveikkaana Harry Potterin ja kuoleman varjelukset. Kuukauden laina-ajan jälkeen olen uusinut lainan kerran, ja olen nyt sivulla 128. 16-vuotiaana olisin lukenut samassa ajassa 4-5 kirjaa. Sotaa ja rauhaa en taida enää tässä elämässä pystyä lukemaan. :(

Kuka tunnistaa itsessään samanlaisia vaikutuksia? Tai onko jollakulla hyviä vinkkejä itsensä asteittaiseen takaisin-sivistämiseen?

Vai oliko tämä vain hemmetin outo postaus?