Tämä juttu on ollut minulla tekeillä pitkään. Nyt se löysi paikkansa mitä osuvimmin Kuopio-viikolla.

Saanko esitellä kuukauden idolin: lupsakka savolaisneito Taina.

Blogosfäärissä paremmin tunnettu kynsibloggaaja Charming Nailsina.

Olen alun perin tutustunut Tainaan jo vuosia sitten netin ”kosmetiikkafriikkipiireissä”, jos asian näin hauskasti saa ilmaista, aikoja ennen meidän kummankaan blogeja. Asuin tuolloin itse Ahvenanmaalla, joten savolaisuus ei meitä yhdistänyt, ja meni pitkään ennen kuin edes kävi ilmi että olemme kotoisin samoilta nurkilta.

En tiedä onko se sitten juuri savolaisuus vai mikä, mutta jokin Tainassa on aina tuntunut tutulta ja turvalliselta. Olemme hyvinkin erilaisia elämäntyyleiltämme ja luonteenpiirteiltämme, mutta silti löydän meistä jonkun tietyn saman perusvireen. Kutsun sitä villasukka-asenteeksi. Olen jopa alkanut nimittää meitä villasukkabloggaajiksi.

Kuvitus Tainan kotoa. Talossa asustaa pariskunnan lisäksi kaksi kissaa ja pääsiäisenä perheeseen liittynyt koiranpentu.

Taina perusti bloginsa lokakuussa 2008, aikaan, kun blogi-ilmiö Suomessa oli vielä taaperoiässä. Blogeja oli tuolloin niin vähän, että suosituimmista tuli heti kaikkien tuntemia megabloggaajia, ja osa heistä jatkaa tällä tiellä edelleen.

Tuohon aikaan oli helppo erottautua massasta, etenkin, jos oma aihepiiri oli uniikki. Charming Nailsin nähdessä päivänvalon oli Suomessa vain pieni kourallinen kauneusaiheisia blogeja, ja Tainan blogi onkin tiettävästi Polishaholicin ohella Suomen kynsiblogipioneeri.

2010-luvulla kynsi- ja kauneusblogeja on syntynyt kymmenittäin ellei peräti sadoittain, Charming Nailsin pysyessä suosituimpien joukossa. Kynsilakkajanoiset löytävät Charming Nailsista aina viimeisimmät lakkauutiset ja inspiroivia lakkauksia kera selkeiden tutorialien. Kynsijuttujen ohella Taina kirjoittaa myös meikeistä ja kosmetiikasta yleisesti, ja vilahtaapa ruudussa silloin tällöin myös välähdyksiä neitokaisen arjesta.

Toisin kuin valtaosa muista nimimerkin takana kasvottomina aloittaneista bloggaajista (Sanni viittaa myös), Taina on valinnut pysyä anonyymina. Hän julkaisee itsestään tunnistettavia kuvia ani harvoin, ja etunimensäkin nainen paljasti vasta jokunen vuosi sitten. Hän myös rajaa aihealueistaan tarkkaan pois liian yksityiset ja henkilökohtaiset asiat kuten työn, ystävät ja parisuhteen.

”Blogini käsittelee kynsiä, ei minua”, Taina sanoo brunssilautasensa takaa kuopiolaisessa toriravintolassa. ”Mun elämä on niin tavallista että ketä se kiinnostaisi, kynnet ovat kiinnostavammat”.

Mutta totuushan on, että juuri se tavallinen elämä kiinnostaa. Villasukkaelämäkin. Kaikkien bile- ja matkablogien vastapainoksi tilausta on myös tavallista arkea kuvaaville blogeille, näin minä uskon. Ne pienet pilkahdukset Tainan elämästä Kuopion maaseudulla tuovat blogiin viehättävää maanläheisyyttä, jollaisesta itse pidän blogeissa. Se tekee myös bloggaajasta inhimillisemmän, koko elämä ei ole pelkkää kynsien koristelua. Mutta ymmärrän Tainan valitseman tien, eikä jokaisen blogin kuulukaan olla pitäjänsä elämäntyylistä raportoiva päiväkirja. Charming Nails on kynsiblogi. Ja loistava sellaisenaan.

Millaista on kynsibloggaajan arki?

Taina tekee työkseen jotain ihan muuta kuin kynsiin liittyvää, mutta kynsille omistetaan aikaa joka ilta töiden ja harrastusten jälkeen. Taina lakkaa kyntensä 6-7 kertaa viikossa, ja rutiini on tehokkuudessaan aivan hämmästyttävä; nainen kuivattelee kynsiään jopa saunassa..! Lakkaukset kuvataan heti tuoreeltaan jolloin ne ovat kuvissa moitteettomassa kunnossa.

Postauksia Taina kirjoittaa iltapäivisin tai viikonloppuisin useamman kerralla, kun on enemmän aikaa. Julkaisutahti on kunnioitettava;  sisältöä ilmestyy jokainen päivä. Rytmi on Tainalle luonnollinen eikä hän koe sitä stressaavana. (Wow näitä tehopakkauksia, sanon minä vain…! Ja joillain bloggaajilla on paketissa mukana vielä lapsetkin..!)

Kynsien hoitorutiini on odotetusti perusteellinen. Kynnet öljytään päivittäin, aina ennen lakkausta. Viikkohuoltoon kuuluu viilaus ja kynsinauhojen siistiminen. Muutaman viikon välein kynnet lyhennetään, Taina pyrkii pitämään kynnet tietyssä pituudessa. Lisäravinteina menee kalsiumia ja piimaata ja välillä myös biotiinia.

Kysyn, tuleeko Tainalle koskaan kuivia kausia inspiraation suhteen. Kun nainen taiteilee uudet lakkaukset päivittäin, voisi kuvitella, että jossain vaiheessa lyö ideoiden suhteen tyhjää. Mutta ehei, ei vaikuta siltä että Tainalle olisi ihan heti käymässä näin. Lakkauslistaa on viikoiksi eteenpäin ja koko ajan tulee uusia lakkoja, tarroja, leimauslaattoja ja muita härpäkkeitä joista saa loputtomiin ideoita ja materiaalia blogikynsiin.

Taina on päässyt suunnittelemaan oman kynsilakan Dollish Polish -merkille. Tainan nimikkolakka (kuvassa) on nimeltään Charming Starry Sky. Taina on myös ainoa bloggaaja maailmassa (!), joka on saanut suunnitella oman leimauslaatan Konadille. Ei paha lisä blogi-CV:hen ;)

Mikä bloggauksessa on antoisinta?

Tainan pitää miettiä vähän aikaa. ”On tosi kivaa saada tutustua uutuustuotteisiin ja kirjoittaa niistä, mutta ennen kaikkea bloggaus on minulle sosiaalinen juttu”, Taina sanoo. ”On mahtavaa jutella samanhenkisten kanssa, jakaa intohimoaan muille ja saada muutkin innostumaan. Olen tutustunut blogin kautta tosi kivoihin lukijoihinkin.”

Taina ei käy bloggaajien PR-tapahtumissa, jotka muodostavat monille bloggaajille tärkeän sosiaalisen kanavan. Tässä asiassa Savo asettaa omat haasteensa. Taina kävisi tilaisuuksissa mielellään, mutta… ”Ne ovat niin kaukana”. Pressiaamiaiset ja muut promokekkerit ovatkin lähinnä pääkaupunkiseutulaisten kenttää. Harvasta maakuntablogista saa lukea raportteja merkin X tai Y järjestämistä tilaisuuksista. Toisia bloggaajia tilaisuudet eivät tietysti kiinnostakaan.

Taina vastaanottaa ilmaisia PR-tuotteita ja tienaa blogin mainoksilla pientä taskurahaa. Kuinka paljon tämä vaikuttaa Tainan bloggausmotivaatioon?

”Pitäisitkö blogia vaikka et hyötyisi siitä materialistisesti tai taloudellisesti mitenkään?”

Tätä Tainan ei tarvitse miettiä. ”Ehdottomasti pitäisin. Olen aloittanut blogin puhtaasta intohimosta vailla mitään kuvitelmia PR-tuotteista tai mainostuloista, ja tekisin blogia edelleen ilman näitä elementtejä.” Juttelemme aiheesta pitkään ja antaumuksella.  Mainostulot ja blogin kautta saadut tuotteet ovat Tainalle ilahduttava bonus, mutta eivät blogin elinehto. Taina ostaisi monia ilmaiseksi saamiaan tuotteita joka tapauksessa.

”Nykyään tuntuu, että blogilla kuuluu olla mahdollisimman paljon yhteistyökumppaneita ja täytyy saada mahdollisimman paljon ilmaiseksi, se ikään kuin jotenkin määrittää blogin arvon”, Taina miettii. ”Paljon on muuttunut kuudessa vuodessa.” Tunnettua on, että blogeja jopa perustetaan nykyään sillä kannustimella, että voi saada tuotteita tai palveluita ilmaiseksi.

Taina on iloinen yhteistyökumppaneistaan, mutta ei koe, että ne tekevät hänen bloginsa. ”Mieluummin teen yhteistyötä muutaman, juuri minun blogini sisältöä tukevan kumppanin kanssa kuin kymmenien, joiden luontevaa istuvuutta blogiini saisin miettiä.”

Mitkä ovat lempipostauksia blogissasi?

Tainalle mieluisimpia ovat kynsipostaukset, joiden eteen hän on nähnyt paljon vaivaa ja tulos on onnistunut. Hän tykkää myös esitellä uutuustuotteita ja kokoelmia. ”Ylipäänsä on tosi kivaa, kun saa jakaa informaatiota ja inspiraatiota”.

Charming Nails onkin aina ajan tasalla, ja kynsifriikit lukijat tietävät aina löytävänsä sieltä kuvat uusimmista lakkaherkuista. Vähän toista kuin Karkkipäivässä… :D Jossa konjac-sienestä ja Beauty blenderistäkin voi odottaa lukevansa mahdollisesti ennen vuotta 2018… Ihailen blogikollegoita, jotka ovat aina viivalla ja innostuneita viimeisimmistä jutuista.

Tainan blogi tarjoaa kynsi-nannan lisäksi myös mainioita vinkkejä raskaiden luomien meikkaukseen

Entäpä nolottaako joku postaus Tainaa?

Odotin kovasti jotain mehevää paljastusta myöhemmin poistetusta postauksesta, jollaisia melkein joka bloggaajalla tuntuu menneisyydessään olevan. Mutta villasukkabloggaajallamme ei sellaisia ole.

Taina sanoo, että käytännössä ainoastaan alkuaikojen huono kuvanlaatu nolottaa.

Jotain Tainasta Charming Nailsin takana. Nainen, jonka elämä on omien sanojensa mukaan niin tavallista, ettei se kiinnosta ketään.

Tärkeitä asioita ovat koti, vakituinen työ, tasapainoinen elämä, perhe, ystävät ja eläimet. Rauhallinen tempo arjessa, tasalaatuisuus. Lähiarvot.

”En koe, että minun täytyy etsiä elämyksiä kaukaa. Lähelläkin olevat asiat riittävät hyvään elämään.

Siinä on Charming Taina kiteytettynä. Juuri sitä lempeän seesteistä villasukkaisuutta. Kaikki tämä leppoisalla savon murteella kerrottuna, kiireettömän sunnuntaibrunssin äärellä, miljöönä Kuopion Kauppahallin vanha tiiliholvi.

Kolme tuntia on kulunut jutustellessa, hämmentelemme tyhjien lautasten äärellä viimeisiä kahvikupillisiamme. Tainalta on parkkiaikakin kohta lopussa.

”Mikä olisi sulle täydellinen päivä?” keksin vielä kysyä, kun olemme jo tekemässä lähtöä.

Taina tuumailee.

”Joulu”, kuuluu sitten. ”Täydellinen päivä on sellainen, jonka saa viettää perheen ja ystävien kanssa eikä ole hätä tai kiire mihinkään. Niin kuin joulu.”

Hymyilyttää.

Joulua odotellessa.

.

Jos tori on Kuopion sydän, tämä katu on sen valtimo: kulttuuria, yöelämää, legendaarisia ruokaravintoloita ja tärkeimpiä nähtävyyksiä varrelleen kerännyt Kauppakatu.

Jos tulet Kuopioon ja sinulla on vain päivä aikaa, omista se tälle kadulle.

Useimmat kaupungissa vierailevat kohtaavat Kauppakadun juuri tässä, torin kulmalla Kauppahallin nurkalla, jossa Kauppakatu risteää Puijonkadun kanssa. Oikealla on Kauppahalli (tunnettu Veljmies-patsas jää juuri kuvan ulkopuolelle) ja vasemmalla Kuopion Lyseo.

Horisontissa häämöttää Kuopion terveydenhuolto-oppilaitos, johon Kauppakatu päättyy läntisessä päässään. Edit. Jahaps, Terveydenhuolto-opinahjo onkin muuttanut muualle. Mitä lie rakennuksessa nykyään...? Siellä on käsittääkseni toiminut muinoin sairaala.

Kauppakatu kulkee koko keskustan läpi Valkeisen lammen kupeesta Matkustajasatamaan saakka. Sen varrella on niin paljon nähtävää, että kaikkien paikkojen koluamiseen saa kulumaan useampia päiviä.

Torilta länteen päin kadun varrella sijaitsevat Posti, Carlsonin tavaratalo, kahvila Houkutus ja kauppakeskus H-Talo. Torin kohdalla katua reunustavat Kauppahalli, kauppakeskus Aapeli ja Kuopion Lyseo. Me tutustumme Kauppakatuun torilta itään päin.

Osoitteesta Kauppakatu 22 löytyy Kuopion todennäköisesti suosituin ja tunnelmallisin kahvittelupaikka, Kahvila Kaneli. Paikka on mm. More To Love Mimmin -lemppareita. :)

Kuva: Kaneli

Kuopio ei ole Helsingin tai Tampereen tapaan kahvilakaupunki, ja keskustan kaduilta saa todellakin ihan hakea kivoja istuskelupaikkoja. Suurin osa kaupungin kahvipaikoista on kauppakeskusten ja tavaratalojen kahvioita, jotka tunnetusti ovat vähemmän tunnelmallisia ratkaisuja. Minun vuosinani keskustan ainoa vähänkään perinteisempi, viihtyisä kahvila oli Burt's, joka on sittemmin kadonnut katukuvasta. (Tietääkö joku onko Burt'silla vielä toimintaa..?)

Kaneli avautui vasta muutettuani pois Kuopiosta, mutta sen ilmestyttyä en ole juuri muualle kahvitreffejä Kuopion visiiteillä sopinut :) Ihastuttava, vanhoilla huonekaluilla sisustettu paikka jossa soi jazz - ja kahvikupit ovat suuria :D

Kanelilta eteenpäin jatkaessa kulkija kohtaa seuraavaksi Kuopion yöelämän keskuksen - Kauppakadun ravintolakorttelin. Yhdessä blokissa sijaitsevat kaikki kaupungin suosituimmat menomestat. Minun aikoinani juuri täysi-ikäistyneiden suosituin kohtauspaikka oli nykyisen Ale Pupin paikalla sijainnut Emigrant's. Sinne liittyy paljon muistoja... Kuten sittemmin poistuneeseen Giggling Marliniin, jossa ehdin myös biletellä kiitettävästi ennen kuin muuttokuorma suuntasi ulos Savosta.

Kuopiolaiset, mikäs ravintola on nykyään se The Ykkönen?

Kauppakadun ja Vuorikadun risteyksessä, heti ravintolablokin jälkeen (Vuorikadulta löytyy muuten vielä yökerho Ilona!) sijaitsee Kuopion Taidemuseo.

Allekirjoittanut on viihtynyt museoissa lapsesta saakka. Suosikkejani olivat Taidemuseo ja luonnontieteellisestä perusnäyttelystään tunnettu, sekin Kauppakadulla sijaitseva Kuopion Museo. Museot olivat minusta lapsena hurjan kiehtovia ja ne olivat minulle tavallaan leikkipaikkoja siinä missä puistotkin, vaikkei niissä tietenkään varsinaisesti leikitty. Muistan, että menimme kavereiden kanssa museoihin usein keskiviikkoisin, jolloin niihin oli vapaa pääsy.

Olen tänään menossa katsomaan Taidemuseon tämänhetkisen näyttelyn, Carried by Light.

Kuopion museotarjonta on erittäin runsas. Taidemuseon ja Kuopion Museon lisäksi voin suositella mitä lämpimimmin VB-valokuvakeskusta ja Korttelimuseota.

Osoitteessa Kauppakatu 22-27 seisoo vanha, jykevä Suomen Pankin talo, joka kätkee sisuksiinsa suositut ravintolat Isä Camillon ja Pannuhuoneen. Isä Camillosta saa hyvää, joskin aika yllätyksetöntä ruokaa. Se on hyvä valinta jos haluaa laadukasta perusruokaa sofistikoituneessa miljöössä ja etsii jotain muuta paikkaa kuin ketjuravintolaa. (Kuopion suosituimmat ruokaravintolat ovat Amarillo ja Rosso...) Älä kuitenkaan tule turhaan repimään ovea sunnuntaisin, niinkuin minä olen tuskaisen monesti tehnyt vaikka kuopiolaisena minun pitäisi tietää paremmin. Sunnuntaisin ruokailumahdollisuudet Kuopiossa ovat todella rajalliset.

Kivijalan viihtyisä olutravintola Pannuhuone tunnetaan stand up -illoistaan. Terassi on kesäisin tosi kiva paikka.

Rakennus Snellmanin puistosta päin. (Kuvattu toisena, pilvisenä päivänä... Kylläpäs näyttää kolkolta :))

Heti Suomen Pankin talon jälkeen kohtaamme Suomen kolmanneksi vanhimman museorakennuksen, 1907 valmistuneen jugend-tyylisen Kuopion Museon. Vain Helsingin Ateneum ja Turun Taidemuseo ohittavat Kuopion vanhuksen iällään.

Kuopion Museo oli ehdottomia lempipaikkojani lapsena. Valtavassa museossa sai helposti kulumaan vaikka koko päivän täytettyjä eläimiä, akvaariokaloja ja vanhoja esineitä katsellen. Ylimmän kerroksen Savutupa oli aivan erityisen jännä paikka lapselle.

Kuopion Museo on loistava koko perheen kohde, jota voin suositella kaikille lasten kanssa Kuopioon matkaaville. Luonnontieteellisten ja kulttuurihistoriallisten näyttelyiden lisäksi museossa on myös vaihtuvia näyttelyitä.

Jatkaessa Kauppakatua museolta alaspäin osuu kohdalle pian yksi Kuopion legendaarisimmista ruokapaikoista; Muikkuravintola Sampo.

Ravintola kuuluu tunnetuimpiin muikkupaikkoihin ihan koko maamme tasolla.

Sampo on tarjoillut "lekentaarista evästään" jo vuodesta 1931. Jos kala maistuu, niin älä jätä Sampoa väliin!

Tähän päättyy Kauppakatu. Kadun itäinen pää kohtaa Kallaveden ja matkustajasataman. Selän takaa löytyy...

...kesä-Kuopion rakastetuimpiin ravintoloihin kuuluva Wanha Satama.

Kauppakadun päähän samoillut kulkija palkitaan kesäisin kaupungin eloisimmalla tunnelmalla josta vastaavat vilkas matkustajasatama Kallavesi-ristelijöineen, satamatori, tunnelmalliset ravintolat ja kesä-heinäkuun taitteessa vuosi vuodelta suositummat Viinijuhlat.

Wanhan Sataman terassilla kesällä 2013... Ravintola on kiinni talvisin ja avaa jälleen vappuaattona.

Wanhan Sataman takana levittäytyy Kallavesi. Järviristeily on Kuopion kesävierailijalle ehdoton must!

Kauppakatu-kävelymme päättyy Matkustajasatamaan, josta puolestaan on vain kivenheitto matkaa ihastuttavalle Väinölänniemen ulkoilualueelle. Jos rantakassi sattui mukaan, tästä on hyvä jatkaa kesällä kohti Vänärin pehmeää hiekkarantaa....

Kuopio-teemaviikolla vieraillaan tänään koululla, jossa kävin ala-asteen.

Asemakoulu.

Viidennen luokan luokkakuvani.

Asemakoulu lakkautettiin joskus 2000-luvulla (tietääkö joku tarkan vuosiluvun?), ja nykyään siellä toimii Kuopion steinerkoulu sekä steinerpäiväkoti.

Asemakoulun puinen päärakennus on rakennettu 1862. Alunperin Rautatiekoulu-nimellä aloittaneesta koulusta tuli Asemakoulu vuonna 1926. Nimensä mukaisesti koulu sijaitsee aivan rautatieaseman vieressä. Minun taipaleeni siellä alkoi syksyllä 1986. Asemakoulu oli ihana, pieni koulu jossa kutakin luokkaa (1-6) oli vain yksi.

Asemakoulu on minulle paljon rakkaampi kuin mikään muu käymäni koulu. Se ei toisaalta liene ihmekään; useimmat viettävät juuri ala-asteen koulussaan pisimmän yhtäjaksoisen ajan, ja näihin vuosiin mahtuu valtava määrä asioita kun lapsi kasvaa teini-ikäiseksi.

Aina Kuopiossa käydessäni ajattelen lämmöllä Asemakoulua kulkiessani steinerkoulun ohi. Katselen sen ikkunoita ja mietin, miltä koulussa tänä päivänä näyttää.

Iloni olikin suuri, kun viime viikolla junalta tullessani huomasin koulun edessä kyltin; "Lounas vain 5,60€". Koulun ruokala on alkanut tarjota yleistä lounasta.

Minua ei hymyilyttänyt niinkään edullinen ruokailumahdollisuus, vaan lounaan tarjoama tilaisuus päästä kurkkaamaan kouluun sisälle. Tartuin tilaisuuteen saman tien. :)

Jotkut asiat eivät koskaan muutu... hiuksia en ole näköjään jaksanut harjata lapsenakaan... :D Edes koulukuvaan ^_^

Asemakoulu joskus kauan sitten. Kuvanottovuosi ei ole tiedossa. Kuva E. Seies / Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Asemakoulu (ehm, siis steinerkoulu) nyt.

Koulurakennus on remontoitu ja peruskorjattu vuosina 2011-2013. Ulkoa se on edelleen aivan samannäköinen kuin minun aikoinani, maali kenties vähän freesimpi. :)

Kuvassa näkyvässä ylärakennuksessa oli Asemakoulu-aikoina opettajainhuone, liikuntasali ja koti- sekä aineluokkahuoneita. Alarakennuksessa oli keittiö ja muutama kotiluokkahuone. En tiedä millainen luokkahuonesysteemi alakouluissa nykyään on, mutta tuolloin jokaisella luokalla oli oma kotiluokkahuone jossa pidettiin suurin osa oppitunneista, ja sitten oli omat luokkatilansa tietyille aineille kuten kielet, käsityö ja musiikki.

Steinerkoulun ruokala sijaitsee alarakennuksessa, mutta otin vapauden kurkistaa myös ylärakennukseen. Opettajainhuone oli kadonnut, tai ainakin siirtynyt jonnekin muualle, ja käytävät olivat saaneet vaalean värin. Vanhat kakluunit sentään ovat täällä vielä..!

Minulla on joskus ollut luonnostaan punaiset huulet.... Mutta kulmakarvat - aina yhtä värittömät.

Oikeanpuoleisen oven takana on liikuntasali. Ovi oli lukossa. Minua harmitti.

Jostain syystä Asemakoulun liikuntasalilla on alitajunnassani aivan erityinen paikka. Se esiintyy säännöllisen epäsäännöllisesti unissani tapahtumapaikkana, ja tilaan liittyy unissa hyvin voimakkaita tunnelatauksia. Siellä on milloin ollut Faith No Moren konserttia, treffejä jonkun ihastuksen kanssa, juhlia, festivaaleja... Julkkiksista FNM:n lisäksi ainakin Robbie Williams ja Chris Cornell ovat kunnioittaneet Asemakoulun uni-jumppasalia läsnäolollaan.

Haluaisin aivan mielettömästi vielä päästä käymään tuossa salissa. Siellä on näytelty kevätjuhlissa, otettu vastaan mitalia urheilusuorituksista (olen ollut hyvä pituushypyssä...! Kuka uskoisi :D), harjoiteltu voimistelun kilpailusarjoja, laulettu - jopa kirjoitettu englannin ylioppilaskoe..!! Kyllä. Lukioni ollessa remontissa abi-vuotenani oli osa ylioppilaskirjoituksista sijoitettu Asemakouluun. :)

Alarakennus. Noiden portaiden alla pidettiin aina sadetta.

Kivijalassa sijaitsivat puukäsityön opetustilat. Mitähän siellä lienee nykyisin... Ja hei, puukäsityö ylipäänsä...! Kuuluuko se enää ala-asteen (tai alakoulun, minun on vaikea oppia käyttämään tuota uutta nimitystä) oppiaineisiin? Hassu ajatus että (kaupunkilais)lapset opettelevat sahaamaan ja hakkaamaan nauloja :D Vaikka ovathan ne toki tarpeellisia taitoja.... kai? ^_^

Alarakennuksessa, juuri tässä luokassa, olen aloittanut koulunkäyntini. Tämä oli minun vuosinani opettaja Ulla Eskelisen kotiluokka, ja Ulla opetti 1- ja 2-luokkia. Kolmannella siirryttiin toiselle opettajalle. Nyt luokka toimii steinerkoulun ruokalana.

Kyllä tuli liikuttunut olo. Täällä sitä on jännittyneenä asetuttu pulpettiin elokuisena aamuna 29 vuotta sitten. Niin kauan sitten... Reppu asetettiin koukkuun pulpetin reunaan. Kynät ja pyyhekumi laitettiin niille tarkoitettuun lokeroon pulpetin etureunassa. Jokainen toi mukanaan ruokailualustan joka jätettiin sekin asumaan pulpettiin. Ruokailu tapahtui tuolloin omissa kotiluokissa, lounas tuotiin kärryillä erikseen jokaiseen luokkaan.

Hyvältä näytti tämän päivän kouluruoka. :) Otin silakkapihvejä, punajuurta ja salaattia.

Paljon on muuttunut siitä kun viimeksi söin samassa paikassa. Nykyään ruoka tarjoillaan buffetista ja lapsille on tarjolla jopa oliiviöljyt ja balsamicotkin. Whoa! Minä en olisi ala-asteikäisenä edes tiennyt mikä on balsamico :D Pehmeää leipää ei näkynyt edelleenkään, esillä oli ainoastaan näkkäriä. Minun aikoinani pehmeä leipä oli vain harvojen päivien erikoisherkku, ja sitä sai ottaa vain yhden palan. Muistan, kun kerran otin kaksi viipaletta ruislimppua ja puraisin nopeasti palan kummastakin ennenkuin opettaja ehtisi ottaa minulta toisen pois...! Leipä-rebel! Opettaja tietysti suuttui ja varmaankin reissuvihkooni kirjoitettiin nuhtelevat terveiset kotiin. (Tuohon aikaan opettajien ja vanhempien välinen viestintä hoitui reissuvihkoilla.)

Alarakennuksen ennen niin kolkko käytävä on kokenut totaalisen muodonmuutoksen.  Ikkunaseinustan naulakot on poistettu ja valoisalla käytävällä toimii nykyään ruokalan pitämä kahvila. Vain kakluunit muistuttavat vanhoista ajoista...

Tämän päivän alarakennuksessa toimii ruokalan lisäksi iltapäiväkerho Sirkkula. Lisäksi siellä on muutamia steinerkoulun aineluokkia.

Tämä luokka oli kotiluokkani 3:lla ja 4:llä luokalla. Nyt siellä opetetaan fysiikkaa ja kemiaa. Wow, käytössä on edelleen myös liitutaulu...! :)

Mili...! ;)

Ja mulla on kuvassa My Little Pony -paita <3

Kuopio-visiittini ei olisi juuri mukavammin voinut alkaa kuin vierailulla vanhassa rakkaassa koulussani. Olin niin iloinen silakkapihvieni äärellä että näytin varmaan ihan toopelta :)

Minulle olisi aivan unelmajuttu päästä jonain päivänä vaikka järjestämään luokkatapaaminen steinerkoulun tiloissa. <3

Hymyntäyteistä tiistaita harmaasta, ihanasta Kuopiosta!

Astuin junasta viime tiistaiaamuna tutulla asemalla. Kävellessäni märän sohjon läpi minulle niin rakkaita katuja, ajatus oli yhtäkkiä päässäni.

Minä haluan kirjoittaa Kuopiosta.

Ja niin minä teen. Tervetuloa Karkkipäivän vieraaksi Kuopioon :)

Minä olen kuopiolainen, syntynyt Kuopiossa. Samalla en kuitenkaan koe olevani vahvasti savolainen. Kumpikaan vanhemmistani ei ole Savosta, vaan heidät toi aikoinaan Kuopioon työ. Meillä ei kotona puhuttu savon murretta eikä vaalittu mitään savolaisia perinteitä. Toki savolainen puhenuotti tarttui minuun koulussa ja ystäviltä, ja aika pitkään Kuopiosta muutettuanikin käytin vielä "myö"-sanaa (= me). Se oli tiukassa! :)

Nykyään enää tietty tapa venyyyyttää sanoja paljastaa, että olen alunperin täältä päin. Ja "heleevetti" kuuluu tietysti sanoa juuri noin. Ai niin, ja sanonhan minä "Elä" kun muut sanovat "Älä". "Elää viiti....!"  :)

Muutin Kuopiosta ensin vuonna 2000 opiskelemaan ja lopulta pysyvästi vuonna 2003.

Parikymppisen Sannin ja Kuopion suhde oli tyypillinen nuoren ihmisen ja hänen synnyinkaupunkinsa välinen suhde. Täytyy päästä pois, liian pieni paikka, tää on jo niin nähty... Mutta minun tieni eivät lopulta vieneetkään Helsinkiin tai Tampereelle, jonne suunnilleen joka toinen savolaisnuori haaveili muuttavansa. Kohtalo vei minut jonnekin ihan muualle, kauas suurten kaupunkien äksönistä. Tiedättekin minne. :)

Mutta tällä viikolla tähtenä on Kuopio. Vanha kunnon Kuopijo. Ihmisen pitää saada etäisyyttä tiettyihin asioihin ja paikkoihin, jotta voi löytää ne taas ja alkaa arvostaa. Minulle ja Kuopiolle on käynyt juuri niin. Moneen vuoteen en käynyt täällä kuin suunnilleen jouluna ja juhannuksena. Nyt tänne on kiva tulla, ja tulen mielelläni.

.

Teemaviikon ensimmäisen päivän aiheena on Kuopion sydän; Tori.

Kuopiolainen jakaa torin mielessään sivuihin, jotka taas ovat omia alueitaan.

Läntistä sivua hallitsee Sokos.

Sokos on ollut minun tavarataloni numero 1. Hankin täältä suunnilleen kaiken vaatteista CD-levyihin ja meikkeihin. Kosmetiikkaosaston jokainen neliösentti oli tuttu, kävin siellä teini-iässä lähes joka ikinen päivä.

Sokoksen kongi oli, ja taitaa olla edelleen, Kuopion yleisin tapaamispaikka. Me tykättiin kaveriporukalla istua tuon kuvassa oikealla näkyvän parkkihallin sisäänkäynnin seinustalla. Siitä pystyi hyvin pitämään silmällä keitä tuttuja "Sokkarin kongissa" liikkui.

Hyllyt ovat vaihtaneet paikkaa moneen kertaan eikä kemppariosasto muistuta enää ollenkaan nuoren Sannin aikoja, mutta kyllä täällä edelleen viihtyy hipelöimässä.... :)

Shampoohyllyt olivat teini-Sannin rakkain paikka. Ja hajuvesiosasto....

Itäistä sivua dominoi Anttila.

Anttilan ohi torin kohdalla kulkeva alue Puijonkadusta on muuttunut kävelykaduksi sitten minun Kuopio-vuosieni. Koko torin ympärysalue elää muutoksen aikaa, ja tuntuu, että aina näyttää taas vähän erilaiselta kun tulen käymään.

Anttilan kosmetiikkaosasto oli myös vakiohengailupaikkoja mutta ei pärjännyt valikoimansa puolesta Sokokselle, enkä useinkaan ostanut sieltä mitään. Anttilan ruokaosasto sen sijaan sai roposeni, samoin leluosasto josta kävin ostamassa poneja - niin lapsena kuin vähän aikuisempanakin :)

Itäsivulla on myös kauppakeskus Sektori. Samoin tämä rakennus kuului paikkoihin, joissa teini-Sanni kavereineen tykkäsi maleksia. Saatoimme viettää aikaa esimerkiksi menemällä Sektorin maisemahissillä ylös ja alas, tiiraillen ihmisiä ja mahdollisia tuttuja hissin ikkunoista... Voi teinejä. Sektorissa oli myös suosittu kahvila, mutta kahvilat eivät, erikoista kyllä, olleet tuohon aikaan nuorten hengailupaikkoja. Ainakaan minun kaveripiirissäni.

Meidän vakkaripaikkamme sen sijaan oli Soksen vieressä sijaitseva Rosso. Siellä istuttiin joka päivä. Suosikkitilattaviin kuului pizzan ohella häränlihapatonki ilman häränlihaa. Tämä on jäänyt vahvasti mieleen. :) Monikaan ystävistäni ei syönyt lihaa, ja tilasimme tuon kyseisen patongin aina lihattomana. Muistaakseni siinä oli jokin vastustamattoman hyvä kastike, minkä vuoksi emme valinneet vegepatonkia. ^_^

Pohjoista reunaa hallitsee Kaupungintalo. Tällä paikalla, nyt tyhjällä torikiveyksellä, seisoi ennen kesät talvet esiintymislava. Lava kuului myös meidän ehdottomiin vakkaripaikkoihin. Siellä sitä istuttiin vetämässä röökiä ja olemassa "cooleja". Loistava paikka joka tarjosi sateensuojan ja esteettömän näkymän torin yli - tärkeää kun haluaa vaania ohikulkijoita. ;)

Eteläisellä reunalla seisoo Kauppahalli, yksi Kuopion rakastetuimpia rakennuksia ja kohtaamispaikkoja. Tämä puoli ei ollut meidän suosiossa teini-ikäisinä. Ilmeisesti pidimme Kauppahallia "tätien mestana".

Minä tykkäsin kyllä vähän salaa käydä fiilistelemässä Kauppahallin Maustesopissa, jossa oli Kuopion paras teevalikoima. Haaveilin pitkään pääseväni jonain päivänä Maustesoppiin töihin. :) Olin kovasti viehättynyt ajatuksesta myydä mausteita ja teetä.

Toripöydät ovat kuopiolainen instituutio. Ennen vanhaan ne olivat katettuina ympäri vuoden ja kesäisin täynnä istuskelevia ihmisiä. Nyt pöytien kannet ovat säilössä ja ainoastaan torimyyjien käytössä.

Alla kuvia torilta 90-luvun alkupuoliskolta, taidetaan elää vuosia 1994-1996.

Ylin kuva: auringossa pysäköintihallin sisäänkäynnin seinustalla.

Seuraava kuva: torin yössä (tietysti toripöydillä <3)

Seuraava kuva: Sokoksen kongissa

Alin kuva: torin lavalla. Mun pusero...!!

Tässä ensimmäinen pala minun Kuopiotani (ja kuvassa yksi tärkeimpiä paloja, rakas ystävä Mili <3).

Toivottavasti jaksatte mukana tällä vähän erikoisemmalla teemaviikolla :)

Spontaani.

Selailin taas vanhoja valokuva-albumeita.

Eikö ole ihanaa kun on sisaruksia?

Yhdessä vaiheessa sitä leikkii yhdessä, seuraavassa vaiheessa hädin tuskin tuntee toisiaan  ja sitten kasvetaan aikuisiksi. <3

San Francisco 1991

Portugali 1998

Pyjamat päälle ja buenas noches 2001

...ei kasva kynnet enää ihan tuohon malliin ;)

Girls in red 2013

.

Blogi hiljenee viikonlopuksi kun tämä tyttö lähti Tukholman lomalle.

Terveiset Virven semi-penthousesta! :)

Ei olla saatu tilaisuutta tavata kunnolla sitten Lontoon vierailuni syksyllä 2013, että onhan tässä aikaa vierähtänyt. Saavuin kaksi tuntia sitten ja nyt on jo pää punaisena pälpätyksestä, eikä viinipullokaan ole vielä ehtinyt avautua. :)

Tämä kämppä....! <3

Olin tässä kirjoittamassa huomiselle juttua keskiviikkoisesta Biodelly-vierailustani. Halusin kirjoittaa alkuun pienen pätkän blogeista, mainospostauksista ja kaupallisuudesta, mutta sehän sitten lähti tuttuun Sanni-tyyliin rönsyämään. Kun kirjoitus ei lopulta liittynyt postauksen varsinaiseen aiheeseen mitenkään, päädyin irrottamaan tekstin tähän omaksi pakinakseen.

Ajatuksiani blogien kaupallisesta/tilatusta vs. omaehtoisesta sisällöstä.

Tekee mieli lausua muutama sana aiheesta mainospostaus. Blogit ovat nykyään niin kaupallisia, että tämänkin tyyppinen postaus (--> viittaa huomiseen postaukseen) nähdään itsestäänselvästi yrityksen "tilaamana" mainoksena. Eikä moni bloggaaja varmaan tänä päivänä enää edes tekisi tämän kaltaista juttua oma-aloitteisesti ilman palkkiota. Minua tällainen hieman ärsyttää, vaikka ymmärränkin kehityksen nykytilanteen taustalla. On erittäin ok, että bloggaajat tienaavat blogeillaan eivätkä mainostajat hyväksikäytä heitä, mutta ääripäässä ilmiö on mennyt suuntaan, jossa bloggaaja jo lähtökohtaisesti miettii, miten voi hyötyä jostain kirjoittamastaan.

Myös mainostajien päässä suhtautuminen on muuttunut. Voitteko kuvitella, että minulle viime vuonna tarjottiin palkkiota, jotta vinkkaisin blogissa tapahtumasta, jonka tyyppisistä minulla on muutenkin ollut tapana vinkata lukijoilleni ihan vapaaehtoisesti. Jäin jotenkin tosi hämmentyneeksi. (En ottanut palkkiota vastaan.) Samalla on totta kai hyvä, että varta vasten tilatusta mainoksesta tarjotaan palkkiota, mutta hämmennyin siitä asetelmasta, että nykyään bloggaajan jopa oletetaan toivovan palkkiota jonkun asian mainitsemisesta.

Ehkä minua voi pitää tyhmänä ja totaalisen anti-bisnes-tajuisena, mutta kyllä minun mielestäni blogien "kuuluu" edelleen perustua tavallisten ihmisten arkisille havainnoille ja ei-ostetuille mielipiteille. Sen, että pitää blogia jossa kirjoittaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan, tulisi perustua omaehtoisuuteen ja vilpittömään innostukseen jakaa asioita. Tätä nykyä se on monelle myös työ josta maksetaan, mutta asetelman ei pitäisi muuttaa pohjimmaista lähtökohtaa blogin pitämiseen; halua jakaa jotain omaa. Intohimoja, ajatuksia, kokemuksia.... Jotain, joka lähtee omasta tarpeesta kirjoittaa, kertoa. Ei ulkopuolisen sanelemasta.

En ehkä löydä tähän parhaita mahdollisia sanoja (tulee heti mieleen pari loistavaa verbaalikkoa lukijoideni joukossa jotka varmasti keksisivät tähän mitä nasevimmat ilmaisut ;)), mutta toivottavasti tajuatte mitä haen takaa. Totta kai blogeissa on myös kaupallisia yhteistyökuvioita - ja saakin olla, mutta mielestäni maksetut ja/tai mainostajan aloitteesta luodut postaukset eivät saa muuttua blogien itsetarkoitukselliseksi sisällöksi. En pidä siitä, että viime vuosien kehitys on muuttanut lukijoidenkin suhtautumisen blogikirjoituksiin - melkein mikä tahansa juttu nähdään herkästi mainoksena, "se kirjoittaa tuosta kun se on hyötynyt, saanut siitä jotain".

Toivoisin, ettei kenenkään bloggaajan aihevalintoja ohjaisi ajatus siitä, miten kirjoituksesta voisi hyötyä. Omaehtoisuus ja tietynlainen kotikutoisuus ovat juuri niitä asioita jotka tekevät blogeista BLOGEJA, tavallisen ihmisen ääniä, verrattuna viihteellisiin aikakauslehtiin joissa kaupallisuus ja suhteet mainostahoihin ohjaavat sisältöä hyvin pitkälle.

Minä ainakin tulen edelleen aivan vapaaehtoisesti ja ilolla vinkkailemaan erilaisista tapahtumista, joiden tiedän kiinnostavan lukijoitani. Ja nostamaan esiin tuotteita, joille tarjoamastani näkyvyydestä en saa senttiäkään. On ihan hullu ajatus, että ottaisin rahaa jostain, josta kirjoittaisin muutenkin. Tiedän, tällä ajatusmallilla ei varmastikaan rikastu, mutta omaan selkärankaani tällainen ei sovi.

Jos mainostajat jo nyt tarjoavat bloggaajille palkkiota yhden lauseen menovinkistä, en voi olla miettimättä, meneekö tilanne parissa vuodessa siihen, että bloggaajat alkavat odottaa palkkiota suunnilleen mistä tahansa toista osapuolta hyödyttävästä  blogisisällöstä. "Hmm, miksi kirjoittaisin kengistä x tai kaupasta y, kun sehän on ilmainen mainos kenkämerkille ja kaupalle? Kysynpä heiltä, mitä he maksaisivat jos mainitsen heidät blogissa".

Kyllä, kärjistetty esimerkki. Mutta ehkäpä totta jonkun kohdalla jo nyt..?

Kai minä olen hyvin naiivi dorka kun edelleen tuotan toisille ilmaisia mainoksia vain siitä ilosta, että itseäni kiinnostaa tutustua vaikka luomiväriin x tai yritykseen y, ja arvelen lukijoitanikin kiinnostavan. En ajattele näitä mainoksen kannalta. Minulle ne ovat vain kiinnostavaa sisältöä - joka nyt sattuu myös täyttämään mainoksen tunnusmerkit näkyvyyden kautta. Sillä näkyvyys = mainosta.

Huomenna siis jälleen luvassa mainos Sannin piikkiin - maksoin ihan liputkin Turkuun.

:)

Miami. Ocean Drive, South Beach. Missä art deco ja kauniit ihmiset kohtaavat.

...vai olisiko täällä kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä?

Olin kovasti odottanut näkeväni Miamin. Jos ei legendaaristen biitsien, uniikin arkkitehtuurin ja julkkiksia ja wannabe-julkkiksia kuhisevan rantabulevardin vuoksi niin Dexterin. I am a fan...

Kuten niin monien suurkaupunkien kohdalla, Miamikaan ei ole vain "yksi Miami". Ei ole yhtä ilmeistä keskustaa, vaan useita, eri henkisiä kaupunginosia omalla kulttuurillisella leimallaan. On pikku-Havannaa, välimerellistä Coral Gablesia, hipsteriä Coconut Grovea ja tietysti über-seksikäs, hedonistinen Miami Beach. Miami Beach sekä Coral Gables ovat teknisesti omia kuntiaan.

South Beach eli SoBe on Miami Beachin eteläinen osa, noin 21:stä kadusta alaspäin.

South Beach tunnetaan ikonisesta art deco -alueestaan, joka koostuu noin kahdeksasta sadasta 20-40-luvuilla rakennetusta rakennuksesta. Ne kunnostettiin 80-luvulla omistautuneiden arkkitehtuuri-aficianadojen toimesta ja pelastuivat näin purku-uhalta. Alue kuuluu nykyään virallisesti suojeltaviin historiallisiin kohteisiin.

Art deco -talojen kerma sijoittuu Ocean Drivelle, 6. ja 13. kadun välille.

Värejä ja retroa rakastavalle ihmiselle kuten minulle South Beach oli ilo silmille. Yhtään julkkista en bongannut, eikä se paljon kiinnostanutkaan, mutta alue tarjoaa sitäkin enemmän silmäkarkkia niin värikkäiden rakennusten kuin persoonallisuuksienkin muodossa.

Huomaa olalla kulkeva koira ;)

Päivä oli tuulinen, ja jätimme rantaelämykset suosiolla väliin. Miami Beachin ranta ei itse asiassa vedä vertoja Fort Lauderdalelle, jonka tunnelmasta muutenkin totesimme Tanjan kanssa tykkäävämme enemmän.

Itse asiassa tämän jutun otsikko oli alun perin Fort Lauderdale vs. Miami Beach ja minun oli tarkoitus vertailla paikkoja, mutta kuvasatoa oli niin runsaasti että päädyin omistamaan postauksen pelkästään SoBe'lle.

SoBe tunnetaan myös eloisasta gay-scenestään. Osuimme Ocean Driven vanhimman gay-baarin The Palacen drag-brunssille. :)

Tämän mamman ei tarvinnut paljon edes liikahtaa kun yleisö ulvoi innostuksesta ja rahaa lensi kuin roskaa.

South Beach art decoineen on upea. South Beach on uniikki. South Beachissa bailataan seitsemänä päivänä viikossa. Joka puolelta kuuluu musiikkia ja klubit sykkivät sunnuntai-iltapäivisinkin. South Beach on epäilemättä Miamin the happening place.

Mutta. Samalla South Beach ei kuitenkaan ollut mun paikka. Täytyy sanoa, että jäin oikein ihmettelemään sitä. Odotin aivan päinvastaista fiilistä.

SoBe ei vienyt minulta jalkoja alta. En nähnyt sen kauniimpia tai karismaattisempia ihmisiä kuin muuallakaan (no, queeneja lukuunottamatta). Ei sillä että juuri se olisi ollut oleellista minun South Beach-kokemukselleni, mutta SoBe crowdia kieltämättä hypetetään kaikilla mahdollisilla seksikkäillä adjektiiveilla. Tänne tullaan näkymään ja näyttäytymään. Totuus: kaduilla kulkee ihan tavallisia "sanneja ja tanjoja", amerikkalaisia ja turisteja reppuineen ja flip-flopseineen. Kenties valovoimaiset ihmiset olivat juuri tuona sunnuntaina pitäneet South Beach -välipäivän? ;)

Ocean Drive oli lopulta vain katu meren rannalla, varrellaan kuvauksellisia vanhoja hotellirakennuksia ja loputtomiin parkkeerattuja autoja. Collins Avenue oli kuin mikä tahansa kauppojen reunustama katu missä tahansa amerikkalaisessa kaupungissa.

En kokenut kuuluvani South Beachille. Pidin South Beachista ja olisin halunnut pitää vielä enemmän, mutta meillä ei ilmeisesti ollut kemiaa. Tai jotain.

Paikkojen ja ihmisen välille syntyvää tunnetta ja suhdetta ei aina voi selittää. Joskus sitä rakastuu umpimähkään johonkin kylään, saareen tai kaupunkiin ilman mitään ns. ilmeistä syytä. Ja joskus joku itsestäänselvästi upea paikka ei aiheutakaan odotettua kipristelyä sydänalassa.

Onko teille käynyt näin joidenkin paikkojen kohdalla? Oletteko matkustaneet jonnekin suurin odotuksin ja suorastaan pettyneet?

Minä en pettynyt South Beachiin. Mutta sannimaisine väreineen ja rakastettavine drag-queeneineenkaan se ei lopulta onnistunut tekemään odotettua vaikutusta.

Luulen, että mestat kuten Little Havanna ja Coconut Grove olisivat enemmän minun heiniäni. Syy palata Miamiin. :)

Collins Avenue.

Kaikki Miami-oppaat neuvovat kurkkaamaan luksus-hotelli Delanon aulaan, jonka Liisa Ihmemaassa -surrealismi on kuulema omaa luokkaansa.

Hotellin tiloista löytyy Gaudín, Dalín ja Man Rayn alkuperäistaidetta. Jos sellaisten ohi kuljimmekin, emme tunnistaneet... :P

David Lynch was here...?

Kahden tonnin surrealistiseen hintaan olisi päässyt tsekkaamaan huoneidenkin taikaa.... ;)

Minulla on ongelma.

Se on mitä harmillisimmin riistäytymässä käsistä.

Lentopelko. Se ei ole aina ollut läsnä elämässäni, siksi siihen onkin ollut vaikea tottua nyt, kun se on täysin selittämättä lyöttäytynyt seuraani viime vuosien aikana.

Kuukausi ennen Floridan matkaa tajusin positiivisen matkakuumeen sijaan kokevani lähestyvää reissua kohtaan silkkaa ahdistusta. Ajattelin tuntemusten liittyvän muihin alkuvuoden mukanaan tuomiin kiemuroihin sekä siihen, että itse asiassa olin buukannut reissun vähän liian spontaanisti ilman järkevää budjettia. Minua ahdisti ja nolotti ajatus myöntää matkaseuralleni, ettei minulla oikein ollut varaa tehdä paikan päällä mitään. Jossain vaiheessa ikävä olo äityi niin pahaksi, että olin jo vakavissani harkitsemassa jääväni kotiin koko reissulta.

Viikkojen kuluessa jouduin myöntämään itselleni, että ahdistus liittyi lentoihin. Tunnelmat muuttuivat osittain myönteisemmiksi ja aloin jo ilolla odottaa itse kohdetta ja mukavaa yhteistä aikaa Annan ja Tanjan kanssa, mutta en päässyt irti kohteeseen pääsyyn liittyvästä kasvavasta levottomuudesta.

Olen aiemmin vitsaillut, että minusta on tätä menoa tulossa kunnon lentoalkkis. Vitsi alkaa hyytyä huulille. Se on nimittäin hyvää vauhtia käymässä todeksi.

Koska ahdistus ei hellittänyt, päätin tällä kertaa valmistautua muullakin kuin luottamalla lentsikan "baariin". En ole koskaan kokeillut rauhoittavia, mutta nyt voisi vihdoin olla niiden aika - pakkasin käsilaukkuun Diapameja ja luonnollisempana vaihtoehtona lukijoiden suosittelemia homeopaattisia Rescue Remedy -tippoja. (Näitä suositeltiin kun kirjoittelin pari vuotta sitten turbulenssista Gironan lennolla.)

Mietin myös kirjoittavani lentopelosta jo ennen matkalle lähtöä, vähän niinkuin terapiana. Mutta en sitten uskaltanut (!).

Kokeilin Rescue-tippoja matkan ensimmäisellä lento-osuudella Helsingistä Osloon. Niitä tulee joko sekoittaa veteen tai laittaa suoraan pari tippaa kielen alle. Ei vaikutusta. Laitoin ensin neljä tippaa ja kun ei tuntunut missään, vielä toiset neljä. Maistuivat suunnilleen samalta kuin Echinaforce-flunssatipat. Rauhoittava vaikutuskin varmasti samaa luokkaa.

"Rescue Remedy is a combination of five of the original Bach Flower Remedies which are especially beneficial when you find yourself in traumatic situations, such as, stress, emergencies, after getting bad news, before an exam or job interview and all other kind of situations where we suddenly lose balance mentally. The Remedies quickly get us back in our normal balance so that we calmly can deal with any situation."

Umm, right.

En ole koskaan oikein osannut suhtautua homeopaattisiin lääkkeisiin, eikä tämä kokemus mitenkään vahvistanut luottamustani ko. hoitomuotoon. Olisihan se ihan mahtavaa jos sekoitus yrttitippoja auttaisi pulssia tasoittumaan ja vähentäisi sydämen tykytystä, mutta ei. Onneksi Oslon lento ei ollut kovin pomppuinen, joten selvisin kääntymättä juomakärryn puoleen. Sekin tietysti auttaa kun on seuraa jolle jutella, ei tarvitse keskittyä pelkkään pelkoonsa.

Fort Lauderdalen lennolla arvoin pitkään alkoholin ja Diapamin välillä, päätyen lopulta pamiin. Jotenkin keskushermostoon vaikuttavan lääkkeen otto tuntuu vastenmieliseltä, mutta vaikuttaahan se alkoholikin keskushermostoon. En tiedä mikä lääkkeessä sitten tekee korkeampaa kynnystä. Ehkä se, kun jotkut kaverit ovat kertoneet menneensä diatsepaamista jopa pahoinvoivaan tokkuraan - sitä ei kuitenkaan yksi viinilasi tee. ;)

Otin ensiannoksena lääkärin suosituksesta 2,5 mg eli puolikkaan tabletin. En havainnut mitään vaikutusta. Pettymys #2.

Onneksi alkumatkan pienet rytinät tasoittuivat pian, ja huomasin jopa pystyväni rentoutumaan. Isoissa koneissa on se etu, että pomput ja heilahtelut eivät tunnu yhtä kovina ja "terävinä" kuin pienemmissä koneissa, vaan kone tuntuu ikäänkuin kelluvan suurten kumilankojen varassa. Pomput ovat pehmeitä ja joustavia pikkukoneisiin verrattuna. Voi kun kaikki lennot voisi tehdä näillä pitkien matkojen konetyypeillä...

Paluumatkalla turbulenssia oli lähes koko Fort Lauderdale-Oslo -lennon ajan. Olimme lääkinneet itseämme viinillä jo kentällä, ja alkumatka taittui jälleen suuremmitta ahdistuksitta. On se kyllä mieletöntä miten yksikin lasillinen viiniä voi turruttaa kehon reaktioita niin, ettei sydän ala takomaan heti kun kone tärähtää.

Alkoholin vaikutuksen laannuttua elimistön reaktiot palasivat saman tien. :( Aamuyön turbulenssissa, hien helmeillessä kämmenissä ja hermoviiltojen lävistellessä rintakehää, tuijotin pitkään koneen snack-baarin tilausruutua. (Dreamliner-koneessa tilaukset tehdään itse ruudulta ja henkilökunta tuo juoman penkillesi - käytävällä ei kulje juomakärryä.) Tanja nukkui sikeästi vierelläni. Olin kateellinen.

Päädyin Diapamiin, kyllä 5 mg varmasti vaikuttaisi. En sanalla sanoen halunnut viettää koko hemmetin lentoa päihtyneenä.

Mutta Diapam ei tuonut apua. Toki lääkkeiden vaikutus on aina yksilöllinen, mutta olisi luullut että 5 mg riittää 50-kiloiselle naiselle vähän rauhoittamaan. Mutta ei niin minkäänlaista vaikutusta. Lääkkeen oton jälkeen ei oikein voinut saman tien tilata viiniäkään. Huokaus.

Seuraavalla kerralla kaksi tablettia? Vai olenko tuomittu lento-juopotteluun...? :/

Oslo-Helsinki-lennolla vieressäni istui Jonas, toinen niistä travelleri-kundeista joihin olimme tutustuneet West Palmissa Annan ystävän Terhin kautta.

"Ei kai sua haittaa jos otan sua kädestä?" kysyin. Aiemmilla lennoilla olin  puristanut Tanjan kättä. "Onko tää ihan friikkiä...?"

Jonasta ei haitannut. Minua oikeasti auttaa kun saan pitää jotakuta kädestä etenkin koneen noustessa. Yksin matkustaessa on ihan hirveää kun ei kehtaa ihan ventovierasta vierustoveria sentään tarttua kädestä.

Silti - kun lennon DY1198 juomakärry rullasi ohitseni, huomasin tilaavani punkkua. Tanja ja Jonas katsoivat minua myötätuntoisina (tai ainakin toivon sen olleen myötätuntoa...).

Kaikella kunnoituksella, Rescue-tipat ja diatsepaami, viinirypäleistä löytyy paras lääke tälle lentopelkoiselle.

*

Nyt olen siinä pisteessä, että seuraavan matkan sijaan minun kannattaisi ilmeisesti alkaa säästää Finnairin lentopelko-kurssiin. :/ Tämä on ihan kauheaa. Miksi minulle on käynyt näin? Miksi olen alkanut pelätä? Vai liittyykö se pelkästään tähän - onnellisuuden säätelykoneistooni?

Kuka muu pelkää lentämistä?