Kuopio-teemaviikolla vieraillaan tänään koululla, jossa kävin ala-asteen.

Asemakoulu.

Viidennen luokan luokkakuvani.

Asemakoulu lakkautettiin joskus 2000-luvulla (tietääkö joku tarkan vuosiluvun?), ja nykyään siellä toimii Kuopion steinerkoulu sekä steinerpäiväkoti.

Asemakoulun puinen päärakennus on rakennettu 1862. Alunperin Rautatiekoulu-nimellä aloittaneesta koulusta tuli Asemakoulu vuonna 1926. Nimensä mukaisesti koulu sijaitsee aivan rautatieaseman vieressä. Minun taipaleeni siellä alkoi syksyllä 1986. Asemakoulu oli ihana, pieni koulu jossa kutakin luokkaa (1-6) oli vain yksi.

Asemakoulu on minulle paljon rakkaampi kuin mikään muu käymäni koulu. Se ei toisaalta liene ihmekään; useimmat viettävät juuri ala-asteen koulussaan pisimmän yhtäjaksoisen ajan, ja näihin vuosiin mahtuu valtava määrä asioita kun lapsi kasvaa teini-ikäiseksi.

Aina Kuopiossa käydessäni ajattelen lämmöllä Asemakoulua kulkiessani steinerkoulun ohi. Katselen sen ikkunoita ja mietin, miltä koulussa tänä päivänä näyttää.

Iloni olikin suuri, kun viime viikolla junalta tullessani huomasin koulun edessä kyltin; "Lounas vain 5,60€". Koulun ruokala on alkanut tarjota yleistä lounasta.

Minua ei hymyilyttänyt niinkään edullinen ruokailumahdollisuus, vaan lounaan tarjoama tilaisuus päästä kurkkaamaan kouluun sisälle. Tartuin tilaisuuteen saman tien. :)

Jotkut asiat eivät koskaan muutu... hiuksia en ole näköjään jaksanut harjata lapsenakaan... :D Edes koulukuvaan ^_^

Asemakoulu joskus kauan sitten. Kuvanottovuosi ei ole tiedossa. Kuva E. Seies / Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Asemakoulu (ehm, siis steinerkoulu) nyt.

Koulurakennus on remontoitu ja peruskorjattu vuosina 2011-2013. Ulkoa se on edelleen aivan samannäköinen kuin minun aikoinani, maali kenties vähän freesimpi. :)

Kuvassa näkyvässä ylärakennuksessa oli Asemakoulu-aikoina opettajainhuone, liikuntasali ja koti- sekä aineluokkahuoneita. Alarakennuksessa oli keittiö ja muutama kotiluokkahuone. En tiedä millainen luokkahuonesysteemi alakouluissa nykyään on, mutta tuolloin jokaisella luokalla oli oma kotiluokkahuone jossa pidettiin suurin osa oppitunneista, ja sitten oli omat luokkatilansa tietyille aineille kuten kielet, käsityö ja musiikki.

Steinerkoulun ruokala sijaitsee alarakennuksessa, mutta otin vapauden kurkistaa myös ylärakennukseen. Opettajainhuone oli kadonnut, tai ainakin siirtynyt jonnekin muualle, ja käytävät olivat saaneet vaalean värin. Vanhat kakluunit sentään ovat täällä vielä..!

Minulla on joskus ollut luonnostaan punaiset huulet.... Mutta kulmakarvat - aina yhtä värittömät.

Oikeanpuoleisen oven takana on liikuntasali. Ovi oli lukossa. Minua harmitti.

Jostain syystä Asemakoulun liikuntasalilla on alitajunnassani aivan erityinen paikka. Se esiintyy säännöllisen epäsäännöllisesti unissani tapahtumapaikkana, ja tilaan liittyy unissa hyvin voimakkaita tunnelatauksia. Siellä on milloin ollut Faith No Moren konserttia, treffejä jonkun ihastuksen kanssa, juhlia, festivaaleja... Julkkiksista FNM:n lisäksi ainakin Robbie Williams ja Chris Cornell ovat kunnioittaneet Asemakoulun uni-jumppasalia läsnäolollaan.

Haluaisin aivan mielettömästi vielä päästä käymään tuossa salissa. Siellä on näytelty kevätjuhlissa, otettu vastaan mitalia urheilusuorituksista (olen ollut hyvä pituushypyssä...! Kuka uskoisi :D), harjoiteltu voimistelun kilpailusarjoja, laulettu - jopa kirjoitettu englannin ylioppilaskoe..!! Kyllä. Lukioni ollessa remontissa abi-vuotenani oli osa ylioppilaskirjoituksista sijoitettu Asemakouluun. :)

Alarakennus. Noiden portaiden alla pidettiin aina sadetta.

Kivijalassa sijaitsivat puukäsityön opetustilat. Mitähän siellä lienee nykyisin... Ja hei, puukäsityö ylipäänsä...! Kuuluuko se enää ala-asteen (tai alakoulun, minun on vaikea oppia käyttämään tuota uutta nimitystä) oppiaineisiin? Hassu ajatus että (kaupunkilais)lapset opettelevat sahaamaan ja hakkaamaan nauloja :D Vaikka ovathan ne toki tarpeellisia taitoja.... kai? ^_^

Alarakennuksessa, juuri tässä luokassa, olen aloittanut koulunkäyntini. Tämä oli minun vuosinani opettaja Ulla Eskelisen kotiluokka, ja Ulla opetti 1- ja 2-luokkia. Kolmannella siirryttiin toiselle opettajalle. Nyt luokka toimii steinerkoulun ruokalana.

Kyllä tuli liikuttunut olo. Täällä sitä on jännittyneenä asetuttu pulpettiin elokuisena aamuna 29 vuotta sitten. Niin kauan sitten... Reppu asetettiin koukkuun pulpetin reunaan. Kynät ja pyyhekumi laitettiin niille tarkoitettuun lokeroon pulpetin etureunassa. Jokainen toi mukanaan ruokailualustan joka jätettiin sekin asumaan pulpettiin. Ruokailu tapahtui tuolloin omissa kotiluokissa, lounas tuotiin kärryillä erikseen jokaiseen luokkaan.

Hyvältä näytti tämän päivän kouluruoka. :) Otin silakkapihvejä, punajuurta ja salaattia.

Paljon on muuttunut siitä kun viimeksi söin samassa paikassa. Nykyään ruoka tarjoillaan buffetista ja lapsille on tarjolla jopa oliiviöljyt ja balsamicotkin. Whoa! Minä en olisi ala-asteikäisenä edes tiennyt mikä on balsamico :D Pehmeää leipää ei näkynyt edelleenkään, esillä oli ainoastaan näkkäriä. Minun aikoinani pehmeä leipä oli vain harvojen päivien erikoisherkku, ja sitä sai ottaa vain yhden palan. Muistan, kun kerran otin kaksi viipaletta ruislimppua ja puraisin nopeasti palan kummastakin ennenkuin opettaja ehtisi ottaa minulta toisen pois...! Leipä-rebel! Opettaja tietysti suuttui ja varmaankin reissuvihkooni kirjoitettiin nuhtelevat terveiset kotiin. (Tuohon aikaan opettajien ja vanhempien välinen viestintä hoitui reissuvihkoilla.)

Alarakennuksen ennen niin kolkko käytävä on kokenut totaalisen muodonmuutoksen.  Ikkunaseinustan naulakot on poistettu ja valoisalla käytävällä toimii nykyään ruokalan pitämä kahvila. Vain kakluunit muistuttavat vanhoista ajoista...

Tämän päivän alarakennuksessa toimii ruokalan lisäksi iltapäiväkerho Sirkkula. Lisäksi siellä on muutamia steinerkoulun aineluokkia.

Tämä luokka oli kotiluokkani 3:lla ja 4:llä luokalla. Nyt siellä opetetaan fysiikkaa ja kemiaa. Wow, käytössä on edelleen myös liitutaulu...! :)

Mili...! ;)

Ja mulla on kuvassa My Little Pony -paita <3

Kuopio-visiittini ei olisi juuri mukavammin voinut alkaa kuin vierailulla vanhassa rakkaassa koulussani. Olin niin iloinen silakkapihvieni äärellä että näytin varmaan ihan toopelta :)

Minulle olisi aivan unelmajuttu päästä jonain päivänä vaikka järjestämään luokkatapaaminen steinerkoulun tiloissa. <3

Hymyntäyteistä tiistaita harmaasta, ihanasta Kuopiosta!

Astuin junasta viime tiistaiaamuna tutulla asemalla. Kävellessäni märän sohjon läpi minulle niin rakkaita katuja, ajatus oli yhtäkkiä päässäni.

Minä haluan kirjoittaa Kuopiosta.

Ja niin minä teen. Tervetuloa Karkkipäivän vieraaksi Kuopioon :)

Minä olen kuopiolainen, syntynyt Kuopiossa. Samalla en kuitenkaan koe olevani vahvasti savolainen. Kumpikaan vanhemmistani ei ole Savosta, vaan heidät toi aikoinaan Kuopioon työ. Meillä ei kotona puhuttu savon murretta eikä vaalittu mitään savolaisia perinteitä. Toki savolainen puhenuotti tarttui minuun koulussa ja ystäviltä, ja aika pitkään Kuopiosta muutettuanikin käytin vielä "myö"-sanaa (= me). Se oli tiukassa! :)

Nykyään enää tietty tapa venyyyyttää sanoja paljastaa, että olen alunperin täältä päin. Ja "heleevetti" kuuluu tietysti sanoa juuri noin. Ai niin, ja sanonhan minä "Elä" kun muut sanovat "Älä". "Elää viiti....!"  :)

Muutin Kuopiosta ensin vuonna 2000 opiskelemaan ja lopulta pysyvästi vuonna 2003.

Parikymppisen Sannin ja Kuopion suhde oli tyypillinen nuoren ihmisen ja hänen synnyinkaupunkinsa välinen suhde. Täytyy päästä pois, liian pieni paikka, tää on jo niin nähty... Mutta minun tieni eivät lopulta vieneetkään Helsinkiin tai Tampereelle, jonne suunnilleen joka toinen savolaisnuori haaveili muuttavansa. Kohtalo vei minut jonnekin ihan muualle, kauas suurten kaupunkien äksönistä. Tiedättekin minne. :)

Mutta tällä viikolla tähtenä on Kuopio. Vanha kunnon Kuopijo. Ihmisen pitää saada etäisyyttä tiettyihin asioihin ja paikkoihin, jotta voi löytää ne taas ja alkaa arvostaa. Minulle ja Kuopiolle on käynyt juuri niin. Moneen vuoteen en käynyt täällä kuin suunnilleen jouluna ja juhannuksena. Nyt tänne on kiva tulla, ja tulen mielelläni.

.

Teemaviikon ensimmäisen päivän aiheena on Kuopion sydän; Tori.

Kuopiolainen jakaa torin mielessään sivuihin, jotka taas ovat omia alueitaan.

Läntistä sivua hallitsee Sokos.

Sokos on ollut minun tavarataloni numero 1. Hankin täältä suunnilleen kaiken vaatteista CD-levyihin ja meikkeihin. Kosmetiikkaosaston jokainen neliösentti oli tuttu, kävin siellä teini-iässä lähes joka ikinen päivä.

Sokoksen kongi oli, ja taitaa olla edelleen, Kuopion yleisin tapaamispaikka. Me tykättiin kaveriporukalla istua tuon kuvassa oikealla näkyvän parkkihallin sisäänkäynnin seinustalla. Siitä pystyi hyvin pitämään silmällä keitä tuttuja "Sokkarin kongissa" liikkui.

Hyllyt ovat vaihtaneet paikkaa moneen kertaan eikä kemppariosasto muistuta enää ollenkaan nuoren Sannin aikoja, mutta kyllä täällä edelleen viihtyy hipelöimässä.... :)

Shampoohyllyt olivat teini-Sannin rakkain paikka. Ja hajuvesiosasto....

Itäistä sivua dominoi Anttila.

Anttilan ohi torin kohdalla kulkeva alue Puijonkadusta on muuttunut kävelykaduksi sitten minun Kuopio-vuosieni. Koko torin ympärysalue elää muutoksen aikaa, ja tuntuu, että aina näyttää taas vähän erilaiselta kun tulen käymään.

Anttilan kosmetiikkaosasto oli myös vakiohengailupaikkoja mutta ei pärjännyt valikoimansa puolesta Sokokselle, enkä useinkaan ostanut sieltä mitään. Anttilan ruokaosasto sen sijaan sai roposeni, samoin leluosasto josta kävin ostamassa poneja - niin lapsena kuin vähän aikuisempanakin :)

Itäsivulla on myös kauppakeskus Sektori. Samoin tämä rakennus kuului paikkoihin, joissa teini-Sanni kavereineen tykkäsi maleksia. Saatoimme viettää aikaa esimerkiksi menemällä Sektorin maisemahissillä ylös ja alas, tiiraillen ihmisiä ja mahdollisia tuttuja hissin ikkunoista... Voi teinejä. Sektorissa oli myös suosittu kahvila, mutta kahvilat eivät, erikoista kyllä, olleet tuohon aikaan nuorten hengailupaikkoja. Ainakaan minun kaveripiirissäni.

Meidän vakkaripaikkamme sen sijaan oli Soksen vieressä sijaitseva Rosso. Siellä istuttiin joka päivä. Suosikkitilattaviin kuului pizzan ohella häränlihapatonki ilman häränlihaa. Tämä on jäänyt vahvasti mieleen. :) Monikaan ystävistäni ei syönyt lihaa, ja tilasimme tuon kyseisen patongin aina lihattomana. Muistaakseni siinä oli jokin vastustamattoman hyvä kastike, minkä vuoksi emme valinneet vegepatonkia. ^_^

Pohjoista reunaa hallitsee Kaupungintalo. Tällä paikalla, nyt tyhjällä torikiveyksellä, seisoi ennen kesät talvet esiintymislava. Lava kuului myös meidän ehdottomiin vakkaripaikkoihin. Siellä sitä istuttiin vetämässä röökiä ja olemassa "cooleja". Loistava paikka joka tarjosi sateensuojan ja esteettömän näkymän torin yli - tärkeää kun haluaa vaania ohikulkijoita. ;)

Eteläisellä reunalla seisoo Kauppahalli, yksi Kuopion rakastetuimpia rakennuksia ja kohtaamispaikkoja. Tämä puoli ei ollut meidän suosiossa teini-ikäisinä. Ilmeisesti pidimme Kauppahallia "tätien mestana".

Minä tykkäsin kyllä vähän salaa käydä fiilistelemässä Kauppahallin Maustesopissa, jossa oli Kuopion paras teevalikoima. Haaveilin pitkään pääseväni jonain päivänä Maustesoppiin töihin. :) Olin kovasti viehättynyt ajatuksesta myydä mausteita ja teetä.

Toripöydät ovat kuopiolainen instituutio. Ennen vanhaan ne olivat katettuina ympäri vuoden ja kesäisin täynnä istuskelevia ihmisiä. Nyt pöytien kannet ovat säilössä ja ainoastaan torimyyjien käytössä.

Alla kuvia torilta 90-luvun alkupuoliskolta, taidetaan elää vuosia 1994-1996.

Ylin kuva: auringossa pysäköintihallin sisäänkäynnin seinustalla.

Seuraava kuva: torin yössä (tietysti toripöydillä <3)

Seuraava kuva: Sokoksen kongissa

Alin kuva: torin lavalla. Mun pusero...!!

Tässä ensimmäinen pala minun Kuopiotani (ja kuvassa yksi tärkeimpiä paloja, rakas ystävä Mili <3).

Toivottavasti jaksatte mukana tällä vähän erikoisemmalla teemaviikolla :)

Spontaani.

Selailin taas vanhoja valokuva-albumeita.

Eikö ole ihanaa kun on sisaruksia?

Yhdessä vaiheessa sitä leikkii yhdessä, seuraavassa vaiheessa hädin tuskin tuntee toisiaan  ja sitten kasvetaan aikuisiksi. <3

San Francisco 1991

Portugali 1998

Pyjamat päälle ja buenas noches 2001

...ei kasva kynnet enää ihan tuohon malliin ;)

Girls in red 2013

.

Blogi hiljenee viikonlopuksi kun tämä tyttö lähti Tukholman lomalle.

Terveiset Virven semi-penthousesta! :)

Ei olla saatu tilaisuutta tavata kunnolla sitten Lontoon vierailuni syksyllä 2013, että onhan tässä aikaa vierähtänyt. Saavuin kaksi tuntia sitten ja nyt on jo pää punaisena pälpätyksestä, eikä viinipullokaan ole vielä ehtinyt avautua. :)

Tämä kämppä....! <3

Olin tässä kirjoittamassa huomiselle juttua keskiviikkoisesta Biodelly-vierailustani. Halusin kirjoittaa alkuun pienen pätkän blogeista, mainospostauksista ja kaupallisuudesta, mutta sehän sitten lähti tuttuun Sanni-tyyliin rönsyämään. Kun kirjoitus ei lopulta liittynyt postauksen varsinaiseen aiheeseen mitenkään, päädyin irrottamaan tekstin tähän omaksi pakinakseen.

Ajatuksiani blogien kaupallisesta/tilatusta vs. omaehtoisesta sisällöstä.

Tekee mieli lausua muutama sana aiheesta mainospostaus. Blogit ovat nykyään niin kaupallisia, että tämänkin tyyppinen postaus (--> viittaa huomiseen postaukseen) nähdään itsestäänselvästi yrityksen "tilaamana" mainoksena. Eikä moni bloggaaja varmaan tänä päivänä enää edes tekisi tämän kaltaista juttua oma-aloitteisesti ilman palkkiota. Minua tällainen hieman ärsyttää, vaikka ymmärränkin kehityksen nykytilanteen taustalla. On erittäin ok, että bloggaajat tienaavat blogeillaan eivätkä mainostajat hyväksikäytä heitä, mutta ääripäässä ilmiö on mennyt suuntaan, jossa bloggaaja jo lähtökohtaisesti miettii, miten voi hyötyä jostain kirjoittamastaan.

Myös mainostajien päässä suhtautuminen on muuttunut. Voitteko kuvitella, että minulle viime vuonna tarjottiin palkkiota, jotta vinkkaisin blogissa tapahtumasta, jonka tyyppisistä minulla on muutenkin ollut tapana vinkata lukijoilleni ihan vapaaehtoisesti. Jäin jotenkin tosi hämmentyneeksi. (En ottanut palkkiota vastaan.) Samalla on totta kai hyvä, että varta vasten tilatusta mainoksesta tarjotaan palkkiota, mutta hämmennyin siitä asetelmasta, että nykyään bloggaajan jopa oletetaan toivovan palkkiota jonkun asian mainitsemisesta.

Ehkä minua voi pitää tyhmänä ja totaalisen anti-bisnes-tajuisena, mutta kyllä minun mielestäni blogien "kuuluu" edelleen perustua tavallisten ihmisten arkisille havainnoille ja ei-ostetuille mielipiteille. Sen, että pitää blogia jossa kirjoittaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan, tulisi perustua omaehtoisuuteen ja vilpittömään innostukseen jakaa asioita. Tätä nykyä se on monelle myös työ josta maksetaan, mutta asetelman ei pitäisi muuttaa pohjimmaista lähtökohtaa blogin pitämiseen; halua jakaa jotain omaa. Intohimoja, ajatuksia, kokemuksia.... Jotain, joka lähtee omasta tarpeesta kirjoittaa, kertoa. Ei ulkopuolisen sanelemasta.

En ehkä löydä tähän parhaita mahdollisia sanoja (tulee heti mieleen pari loistavaa verbaalikkoa lukijoideni joukossa jotka varmasti keksisivät tähän mitä nasevimmat ilmaisut ;)), mutta toivottavasti tajuatte mitä haen takaa. Totta kai blogeissa on myös kaupallisia yhteistyökuvioita - ja saakin olla, mutta mielestäni maksetut ja/tai mainostajan aloitteesta luodut postaukset eivät saa muuttua blogien itsetarkoitukselliseksi sisällöksi. En pidä siitä, että viime vuosien kehitys on muuttanut lukijoidenkin suhtautumisen blogikirjoituksiin - melkein mikä tahansa juttu nähdään herkästi mainoksena, "se kirjoittaa tuosta kun se on hyötynyt, saanut siitä jotain".

Toivoisin, ettei kenenkään bloggaajan aihevalintoja ohjaisi ajatus siitä, miten kirjoituksesta voisi hyötyä. Omaehtoisuus ja tietynlainen kotikutoisuus ovat juuri niitä asioita jotka tekevät blogeista BLOGEJA, tavallisen ihmisen ääniä, verrattuna viihteellisiin aikakauslehtiin joissa kaupallisuus ja suhteet mainostahoihin ohjaavat sisältöä hyvin pitkälle.

Minä ainakin tulen edelleen aivan vapaaehtoisesti ja ilolla vinkkailemaan erilaisista tapahtumista, joiden tiedän kiinnostavan lukijoitani. Ja nostamaan esiin tuotteita, joille tarjoamastani näkyvyydestä en saa senttiäkään. On ihan hullu ajatus, että ottaisin rahaa jostain, josta kirjoittaisin muutenkin. Tiedän, tällä ajatusmallilla ei varmastikaan rikastu, mutta omaan selkärankaani tällainen ei sovi.

Jos mainostajat jo nyt tarjoavat bloggaajille palkkiota yhden lauseen menovinkistä, en voi olla miettimättä, meneekö tilanne parissa vuodessa siihen, että bloggaajat alkavat odottaa palkkiota suunnilleen mistä tahansa toista osapuolta hyödyttävästä  blogisisällöstä. "Hmm, miksi kirjoittaisin kengistä x tai kaupasta y, kun sehän on ilmainen mainos kenkämerkille ja kaupalle? Kysynpä heiltä, mitä he maksaisivat jos mainitsen heidät blogissa".

Kyllä, kärjistetty esimerkki. Mutta ehkäpä totta jonkun kohdalla jo nyt..?

Kai minä olen hyvin naiivi dorka kun edelleen tuotan toisille ilmaisia mainoksia vain siitä ilosta, että itseäni kiinnostaa tutustua vaikka luomiväriin x tai yritykseen y, ja arvelen lukijoitanikin kiinnostavan. En ajattele näitä mainoksen kannalta. Minulle ne ovat vain kiinnostavaa sisältöä - joka nyt sattuu myös täyttämään mainoksen tunnusmerkit näkyvyyden kautta. Sillä näkyvyys = mainosta.

Huomenna siis jälleen luvassa mainos Sannin piikkiin - maksoin ihan liputkin Turkuun.

:)

Miami. Ocean Drive, South Beach. Missä art deco ja kauniit ihmiset kohtaavat.

...vai olisiko täällä kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä?

Olin kovasti odottanut näkeväni Miamin. Jos ei legendaaristen biitsien, uniikin arkkitehtuurin ja julkkiksia ja wannabe-julkkiksia kuhisevan rantabulevardin vuoksi niin Dexterin. I am a fan...

Kuten niin monien suurkaupunkien kohdalla, Miamikaan ei ole vain "yksi Miami". Ei ole yhtä ilmeistä keskustaa, vaan useita, eri henkisiä kaupunginosia omalla kulttuurillisella leimallaan. On pikku-Havannaa, välimerellistä Coral Gablesia, hipsteriä Coconut Grovea ja tietysti über-seksikäs, hedonistinen Miami Beach. Miami Beach sekä Coral Gables ovat teknisesti omia kuntiaan.

South Beach eli SoBe on Miami Beachin eteläinen osa, noin 21:stä kadusta alaspäin.

South Beach tunnetaan ikonisesta art deco -alueestaan, joka koostuu noin kahdeksasta sadasta 20-40-luvuilla rakennetusta rakennuksesta. Ne kunnostettiin 80-luvulla omistautuneiden arkkitehtuuri-aficianadojen toimesta ja pelastuivat näin purku-uhalta. Alue kuuluu nykyään virallisesti suojeltaviin historiallisiin kohteisiin.

Art deco -talojen kerma sijoittuu Ocean Drivelle, 6. ja 13. kadun välille.

Värejä ja retroa rakastavalle ihmiselle kuten minulle South Beach oli ilo silmille. Yhtään julkkista en bongannut, eikä se paljon kiinnostanutkaan, mutta alue tarjoaa sitäkin enemmän silmäkarkkia niin värikkäiden rakennusten kuin persoonallisuuksienkin muodossa.

Huomaa olalla kulkeva koira ;)

Päivä oli tuulinen, ja jätimme rantaelämykset suosiolla väliin. Miami Beachin ranta ei itse asiassa vedä vertoja Fort Lauderdalelle, jonka tunnelmasta muutenkin totesimme Tanjan kanssa tykkäävämme enemmän.

Itse asiassa tämän jutun otsikko oli alun perin Fort Lauderdale vs. Miami Beach ja minun oli tarkoitus vertailla paikkoja, mutta kuvasatoa oli niin runsaasti että päädyin omistamaan postauksen pelkästään SoBe'lle.

SoBe tunnetaan myös eloisasta gay-scenestään. Osuimme Ocean Driven vanhimman gay-baarin The Palacen drag-brunssille. :)

Tämän mamman ei tarvinnut paljon edes liikahtaa kun yleisö ulvoi innostuksesta ja rahaa lensi kuin roskaa.

South Beach art decoineen on upea. South Beach on uniikki. South Beachissa bailataan seitsemänä päivänä viikossa. Joka puolelta kuuluu musiikkia ja klubit sykkivät sunnuntai-iltapäivisinkin. South Beach on epäilemättä Miamin the happening place.

Mutta. Samalla South Beach ei kuitenkaan ollut mun paikka. Täytyy sanoa, että jäin oikein ihmettelemään sitä. Odotin aivan päinvastaista fiilistä.

SoBe ei vienyt minulta jalkoja alta. En nähnyt sen kauniimpia tai karismaattisempia ihmisiä kuin muuallakaan (no, queeneja lukuunottamatta). Ei sillä että juuri se olisi ollut oleellista minun South Beach-kokemukselleni, mutta SoBe crowdia kieltämättä hypetetään kaikilla mahdollisilla seksikkäillä adjektiiveilla. Tänne tullaan näkymään ja näyttäytymään. Totuus: kaduilla kulkee ihan tavallisia "sanneja ja tanjoja", amerikkalaisia ja turisteja reppuineen ja flip-flopseineen. Kenties valovoimaiset ihmiset olivat juuri tuona sunnuntaina pitäneet South Beach -välipäivän? ;)

Ocean Drive oli lopulta vain katu meren rannalla, varrellaan kuvauksellisia vanhoja hotellirakennuksia ja loputtomiin parkkeerattuja autoja. Collins Avenue oli kuin mikä tahansa kauppojen reunustama katu missä tahansa amerikkalaisessa kaupungissa.

En kokenut kuuluvani South Beachille. Pidin South Beachista ja olisin halunnut pitää vielä enemmän, mutta meillä ei ilmeisesti ollut kemiaa. Tai jotain.

Paikkojen ja ihmisen välille syntyvää tunnetta ja suhdetta ei aina voi selittää. Joskus sitä rakastuu umpimähkään johonkin kylään, saareen tai kaupunkiin ilman mitään ns. ilmeistä syytä. Ja joskus joku itsestäänselvästi upea paikka ei aiheutakaan odotettua kipristelyä sydänalassa.

Onko teille käynyt näin joidenkin paikkojen kohdalla? Oletteko matkustaneet jonnekin suurin odotuksin ja suorastaan pettyneet?

Minä en pettynyt South Beachiin. Mutta sannimaisine väreineen ja rakastettavine drag-queeneineenkaan se ei lopulta onnistunut tekemään odotettua vaikutusta.

Luulen, että mestat kuten Little Havanna ja Coconut Grove olisivat enemmän minun heiniäni. Syy palata Miamiin. :)

Collins Avenue.

Kaikki Miami-oppaat neuvovat kurkkaamaan luksus-hotelli Delanon aulaan, jonka Liisa Ihmemaassa -surrealismi on kuulema omaa luokkaansa.

Hotellin tiloista löytyy Gaudín, Dalín ja Man Rayn alkuperäistaidetta. Jos sellaisten ohi kuljimmekin, emme tunnistaneet... :P

David Lynch was here...?

Kahden tonnin surrealistiseen hintaan olisi päässyt tsekkaamaan huoneidenkin taikaa.... ;)

Minulla on ongelma.

Se on mitä harmillisimmin riistäytymässä käsistä.

Lentopelko. Se ei ole aina ollut läsnä elämässäni, siksi siihen onkin ollut vaikea tottua nyt, kun se on täysin selittämättä lyöttäytynyt seuraani viime vuosien aikana.

Kuukausi ennen Floridan matkaa tajusin positiivisen matkakuumeen sijaan kokevani lähestyvää reissua kohtaan silkkaa ahdistusta. Ajattelin tuntemusten liittyvän muihin alkuvuoden mukanaan tuomiin kiemuroihin sekä siihen, että itse asiassa olin buukannut reissun vähän liian spontaanisti ilman järkevää budjettia. Minua ahdisti ja nolotti ajatus myöntää matkaseuralleni, ettei minulla oikein ollut varaa tehdä paikan päällä mitään. Jossain vaiheessa ikävä olo äityi niin pahaksi, että olin jo vakavissani harkitsemassa jääväni kotiin koko reissulta.

Viikkojen kuluessa jouduin myöntämään itselleni, että ahdistus liittyi lentoihin. Tunnelmat muuttuivat osittain myönteisemmiksi ja aloin jo ilolla odottaa itse kohdetta ja mukavaa yhteistä aikaa Annan ja Tanjan kanssa, mutta en päässyt irti kohteeseen pääsyyn liittyvästä kasvavasta levottomuudesta.

Olen aiemmin vitsaillut, että minusta on tätä menoa tulossa kunnon lentoalkkis. Vitsi alkaa hyytyä huulille. Se on nimittäin hyvää vauhtia käymässä todeksi.

Koska ahdistus ei hellittänyt, päätin tällä kertaa valmistautua muullakin kuin luottamalla lentsikan "baariin". En ole koskaan kokeillut rauhoittavia, mutta nyt voisi vihdoin olla niiden aika - pakkasin käsilaukkuun Diapameja ja luonnollisempana vaihtoehtona lukijoiden suosittelemia homeopaattisia Rescue Remedy -tippoja. (Näitä suositeltiin kun kirjoittelin pari vuotta sitten turbulenssista Gironan lennolla.)

Mietin myös kirjoittavani lentopelosta jo ennen matkalle lähtöä, vähän niinkuin terapiana. Mutta en sitten uskaltanut (!).

Kokeilin Rescue-tippoja matkan ensimmäisellä lento-osuudella Helsingistä Osloon. Niitä tulee joko sekoittaa veteen tai laittaa suoraan pari tippaa kielen alle. Ei vaikutusta. Laitoin ensin neljä tippaa ja kun ei tuntunut missään, vielä toiset neljä. Maistuivat suunnilleen samalta kuin Echinaforce-flunssatipat. Rauhoittava vaikutuskin varmasti samaa luokkaa.

"Rescue Remedy is a combination of five of the original Bach Flower Remedies which are especially beneficial when you find yourself in traumatic situations, such as, stress, emergencies, after getting bad news, before an exam or job interview and all other kind of situations where we suddenly lose balance mentally. The Remedies quickly get us back in our normal balance so that we calmly can deal with any situation."

Umm, right.

En ole koskaan oikein osannut suhtautua homeopaattisiin lääkkeisiin, eikä tämä kokemus mitenkään vahvistanut luottamustani ko. hoitomuotoon. Olisihan se ihan mahtavaa jos sekoitus yrttitippoja auttaisi pulssia tasoittumaan ja vähentäisi sydämen tykytystä, mutta ei. Onneksi Oslon lento ei ollut kovin pomppuinen, joten selvisin kääntymättä juomakärryn puoleen. Sekin tietysti auttaa kun on seuraa jolle jutella, ei tarvitse keskittyä pelkkään pelkoonsa.

Fort Lauderdalen lennolla arvoin pitkään alkoholin ja Diapamin välillä, päätyen lopulta pamiin. Jotenkin keskushermostoon vaikuttavan lääkkeen otto tuntuu vastenmieliseltä, mutta vaikuttaahan se alkoholikin keskushermostoon. En tiedä mikä lääkkeessä sitten tekee korkeampaa kynnystä. Ehkä se, kun jotkut kaverit ovat kertoneet menneensä diatsepaamista jopa pahoinvoivaan tokkuraan - sitä ei kuitenkaan yksi viinilasi tee. ;)

Otin ensiannoksena lääkärin suosituksesta 2,5 mg eli puolikkaan tabletin. En havainnut mitään vaikutusta. Pettymys #2.

Onneksi alkumatkan pienet rytinät tasoittuivat pian, ja huomasin jopa pystyväni rentoutumaan. Isoissa koneissa on se etu, että pomput ja heilahtelut eivät tunnu yhtä kovina ja "terävinä" kuin pienemmissä koneissa, vaan kone tuntuu ikäänkuin kelluvan suurten kumilankojen varassa. Pomput ovat pehmeitä ja joustavia pikkukoneisiin verrattuna. Voi kun kaikki lennot voisi tehdä näillä pitkien matkojen konetyypeillä...

Paluumatkalla turbulenssia oli lähes koko Fort Lauderdale-Oslo -lennon ajan. Olimme lääkinneet itseämme viinillä jo kentällä, ja alkumatka taittui jälleen suuremmitta ahdistuksitta. On se kyllä mieletöntä miten yksikin lasillinen viiniä voi turruttaa kehon reaktioita niin, ettei sydän ala takomaan heti kun kone tärähtää.

Alkoholin vaikutuksen laannuttua elimistön reaktiot palasivat saman tien. :( Aamuyön turbulenssissa, hien helmeillessä kämmenissä ja hermoviiltojen lävistellessä rintakehää, tuijotin pitkään koneen snack-baarin tilausruutua. (Dreamliner-koneessa tilaukset tehdään itse ruudulta ja henkilökunta tuo juoman penkillesi - käytävällä ei kulje juomakärryä.) Tanja nukkui sikeästi vierelläni. Olin kateellinen.

Päädyin Diapamiin, kyllä 5 mg varmasti vaikuttaisi. En sanalla sanoen halunnut viettää koko hemmetin lentoa päihtyneenä.

Mutta Diapam ei tuonut apua. Toki lääkkeiden vaikutus on aina yksilöllinen, mutta olisi luullut että 5 mg riittää 50-kiloiselle naiselle vähän rauhoittamaan. Mutta ei niin minkäänlaista vaikutusta. Lääkkeen oton jälkeen ei oikein voinut saman tien tilata viiniäkään. Huokaus.

Seuraavalla kerralla kaksi tablettia? Vai olenko tuomittu lento-juopotteluun...? :/

Oslo-Helsinki-lennolla vieressäni istui Jonas, toinen niistä travelleri-kundeista joihin olimme tutustuneet West Palmissa Annan ystävän Terhin kautta.

"Ei kai sua haittaa jos otan sua kädestä?" kysyin. Aiemmilla lennoilla olin  puristanut Tanjan kättä. "Onko tää ihan friikkiä...?"

Jonasta ei haitannut. Minua oikeasti auttaa kun saan pitää jotakuta kädestä etenkin koneen noustessa. Yksin matkustaessa on ihan hirveää kun ei kehtaa ihan ventovierasta vierustoveria sentään tarttua kädestä.

Silti - kun lennon DY1198 juomakärry rullasi ohitseni, huomasin tilaavani punkkua. Tanja ja Jonas katsoivat minua myötätuntoisina (tai ainakin toivon sen olleen myötätuntoa...).

Kaikella kunnoituksella, Rescue-tipat ja diatsepaami, viinirypäleistä löytyy paras lääke tälle lentopelkoiselle.

*

Nyt olen siinä pisteessä, että seuraavan matkan sijaan minun kannattaisi ilmeisesti alkaa säästää Finnairin lentopelko-kurssiin. :/ Tämä on ihan kauheaa. Miksi minulle on käynyt näin? Miksi olen alkanut pelätä? Vai liittyykö se pelkästään tähän - onnellisuuden säätelykoneistooni?

Kuka muu pelkää lentämistä?

Laukku olisi taas lähdössä matkaan, omistaja mukana.

Koko maanantai kuluu lentokoneessa ja kentillä.

Seuraavat kaksi viikkoa sitten kuulumisia lämpimämmiltä leveysasteilta :)

Terveiset täältä kassien keskeltä.

Sain kommenteistanne mielettömän tsempin tarttua kaappientyhjennysoperaatioon, ja eilinen kuluikin aamusta iltaan vaatteita ja kosmetiikkaa lajitellessa. Kannustuksen psykologista vaikutusta ei ole syytä yhtään vähätellä - kun tarpeeksi monta kertaa lukee viestin "Kyllä sä pystyt siihen" ja vinkkejä raivauksen toteutukseen, niin kummasti sitä vain saa voimaa lähteä liikkeelle. Suuren suuri kiitos teille! <3

Samaistuin niin moniin kanssajemmailijoiden kertomuksiin kommenteissa, nyökyttelin täällä ymmärtäväisenä päätäni. Anti-jemmailijat voivat vain järkyttyneenä lukea, kuinka toiset säästävät vuodesta toiseen vanhoja kosmetiikkapakkauksiakin siltä varalta, että saattaa haluta tarkistaa ainesosaluettelon 5 vuotta tuotteen loppumisen jälkeen (!). Tai kuinka laitamme sivuun käytettyjen maskaroiden harjoja. Tai jopa... katkenneita, pitkiä kynsiä. Ei herkimmille lukijoille. :p

Työsarkaa riittää varmasti koko kevääksi, ja realistina tiedän, että kaikesta turhaksi luokiteltavasta emme tule pystymään luopumaan, mutta nyt ainakin teemme asialle jotain tiedostavasti - eikä vain "sinne päin". Alakerran varaston selvitykseen tarvitsemme todennäköisesti ammattiapua.

Tiedättekö mitä hämmästyin eilen eniten? Poisheitettävistä vaatteista yli 90% on edelleen jopa yli kymmenen vuotta sitten ostettuja. Pysähdyin oikeasti kauhuissani miettimään, miten käsittämättömän valtavan vaatevaraston kanssa olenkaan vuodesta toiseen muuttanut. Minulla on tausta postimyyntiriippuvaisena, ja yhteen aikaan tilasin vaatteita melkein joka kuukausi. Kannan kirjaimellisesti tämän elämänvaiheeni hedelmiä vielä tänäkin päivänä.

Vieroitin itseni katalogiaddiktiosta vuonna 2007 kun palasin opiskelemaan ja tulotasoni laski, ja olen tuon jälkeen ostanut vaatteita vähintäänkin maltillisesti. Valtaosa vaatekaapeissani pullistelevista "räteistä" on siis todellakin hankintoja ennen vuotta 2007. Huhhuh. Vanhin löytämäni t-paita on ollut käytössäni yläasteella. Sitä en hennonut heittää vielä pois, tunnustan. Se on nyt ainoa hallussani oleva vaate siltä aikakaudelta.

Poistettujen joukossa oli mm. tämä trikoopaita, yksi rakkaimmistani, kuvassa ylläni vuonna 2003. Se ei ole enää vuosikausiin kunnolla mahtunut päälleni hihojen kiristäessä (jotain konkreettista todistetta saliharrastuksesta :D), ja silti olen kuljettanut sitä mukanani. Se tuo mieleeni muistoja vuodesta jolloin muutin Ahvenanmaalle. Eilen sovitin paitaa pitkästä aikaa. Se näytti lähinnä naurettavalta makkarankuorelta.

Sydäntä vähän kivisti, mutta pusero sai lähteä.

Arvottavaa / huudettavaa kosmetiikkaakin on kertynyt kiitettävä kassillinen.

Järjestän näistä arvonnan blogiin myöhemmin helmikuun aikana.

Alusvaatteiden (!) joukosta löysin säilöttynä ikivanhan lompakkoni. Tässä sen sisältöä.

Osalla lompakon uumenista löytyneistä korteista on ikää jo viitisentoista vuotta, arvelen.

Olohuoneen pöytäkin näkyy taas kun sain meikkinurkkauksen valloittaneet kosmeröykkiöt lajiteltua Hemnesiin, roskiin tai eteenpäin menevien kassiin.

.

Ja nyt sitten viimein siihen tuotearvosteluun :)

Markkinointitahoilla luetaan blogeja erittäin tarkkaan, tuli taas havaittua.  Ei ole kauaakaan kun joku lukija mainitsi kommenteissa Herbinan Luomuruusu-puhdistusvaahdon, ja minä puolestani vastasin, että tätä tuotetta olenkin halunnut testata. Ja kas, sitä tarjotaan minulle viikkoa myöhemmin. ;)

Herbinaa ei paljon ole blogissa näkynyt, mainiota kuivashampoota lukuunottamatta, sillä en itse ole jostain syystä koskaan ollut "Herbina-ihmisiä". Sen sisarsarja (ei virallisesti sisar, mutta mun päässä kyllä) XZ on aina vetänyt enemmän puoleensa. Pidän XZ:aa ja Herbinaa sisarina koska ne ovat saman valmistajan ja imagoltaankin hyvin samanlaisia. Joukkoon voisi vielä liittää sisarpuolena LV:n, samalta tehtaalta Heinävedeltä sekin.

Taas mä ajaudun pois pääasiasta... :D

Saanko esitellä: suloisen tuoksuinen, hellävarainen

Herbina Fresh Luomuruusu -puhdistuskaksikko.

Tuotteet ovat semisti luonnonkosmetiikkaa, sillä niiden sisältämät ainesosat ovat biohajoavia. Pumppuvaahdossa pääasialliset pesevät ainesosat ovat dekyyliglukosidi (mieto sokeritensidi) ja kokamidopropyylibetaiini (mieto amfoteerinen tensidi), mutta yksi sulfaattikin, tosin hellävarainen sellainen (kaikki sulfaatit eivät ole voimakkaita ja ärsyttäviä) reseptistä löytyy; disodium laureth sulfosuccinate. Korjaus; sulfosukkinaatit eivät olekaan sulfaatteja, kiitos lukijalle tarkennuksesta.

Luomuruusu-putsarin vaahto on koostumukseltaan enemmän luonnonkosmetiikan ohuen pumppuvaahdon kaltaista kuin "normi"kosmetiikan kermaista ja tiheää vaahtoa. Jos sokko-testaisin tätä, luulisin luonnonkosmetiikaksi. Tuntuu iholla kerrassaan miellyttävältä, ja hellävaraisuuden huomaa ihon jälkitunteessa - ihoa ei kiristä niinkuin käytännössä aina kaikkien SLS/SLES-pohjaisten puhdistusaineiden jäljiltä.

Myös kasvoden ihofiilis on ihastuttava, juuri tällaisesta koostumuksesta pidän. Alkoholiton, raikas, ei jätä iholle nahkeaa/filmimäistä tunnetta. (Voin kertoa, että kokeilin siskoni luona Pirkan alkoholitonta kasvovettä, ja se kuuluu juuri niihin tahmean jälkitunteen jättäviin. Havaintojeni mukaan markkinoilla on noin 50-50 "jälkitunteellisia" ja "jälkitunteettomia" kasvovesiä, ainesosistakaan ei voi koskaan päätellä kummanlainen on kyseessä.)

Parasta Luomuruusu-tuotteissa on hyvän ihofiiliksen lisäksi TUOKSU. Aivan ihana. En ole pitkään aikaan käyttänyt näin hurmaavan tuoksuisia puhdistustuotteita. Ruusua en näissä juurikaan haista, en tiedä onko se tarkoituskaan, mutta minulle tuoksu tuo mieleen raikkaan, kirpsakan vihreän omenan. Pullojen vihreä väri sopii tuoksuun hyvin.

Mun tekee mieli kiteyttää Luomuruusu-arvostelu näihin sanoihin; söpöä ja toimivaa :) Joo, ja halpojakin nämä vissiin ovat.

P.S. Haluaako joku antaa postimaksun hinnalla kodin siniselle tai mustavalkoiselle Marimekko-olkakassille? Lähes käyttämättömiä kumpainenkin.

Olin jo laittamassa kirpparipinoon kun keksin, että joku lukijakin saattaisi ilahtua näistä. Kassi on niin lättänä että menee kirjeenä. Edit. Kodintarjoajia on useampia joten arpa saa ratkaista keille kassit menevät. :) Arvon laukut huomenna aamupäivällä.

* * Laukut arvottu. Mustavalkoinen löytää uuden kodin Riniltä ja sininen Merviltä. * *

*

P.P.S Vein tänään kierrätykseen neljä paria vanhoja, erittäin pölyisiä silmälaseja...! :)