Lihaton lokakuu -postaussarja jatkuu tänään aiheella kasvisruoka suomalaisissa ravintoloissa.
Monissa ravintoloissa on tänä päivänä jo ilahduttavan hyvin panostettu kasvisannoksiin, mutta vielä löytyy paljon niitäkin paikkoja joissa kasvisruokavaihtoehto on se tuttu ja tylsä risotto tai pasta-ateria. Tietysti nämäkin voi tehdä kiinnostavasti ja persoonallisesti, mutta näiden tyyppisten annosten kohdalla ruokaisuus jää usein reilusti jälkeen kala- ja etenkin liharuoista.
Itse pidän aina vakuuttavampana jos ravintola jaksaa miettiä kasvisruoka-annosta myös proteiinin ja rehellisen ruokaisuuden kannalta. Eivät kasvissyöjät ole mitään "laihisruokailijoita", hekin haluavat mahansa täyteen ja moni kaipaa myös kunnon proteiinin lähdettä niinkuin kala- ja liharuoissa.
Vaikka syön kalaa, tarkastelen aina ravintoloiden kasvisruokaosuutta erityisellä mielenkiinnolla. Mielestäni se kertoo paljon ravintolasta. Vegeannoksiin panostaneet ravintolat nauttivat välittömästi silmissäni suurempaa arvostusta :)
Perheessäni on lisäkseni toinen kala-kasvissyöjä ja yksi vegaani, joten ravintoloiden kasvisruokapuolta on tullut aktiivisesti tarkkailtua jo tälläkin taustalla. Valitettavan usein vegaaniruoka-annokset ovat tyyliä salaatti. Ymmärrän, ettei ravintoloilla ole resursseja tarjota vaihtoehtoja jokaiselle eri ruokavaliolle, mutta vegaanius on mielestäni jo sen verran valtavirtaa kasvissyönnissä että laadukkaalla ravintolalla pitäisi olla tarjota vegaanivaihtoehto (muukin kuin salaatti) vaikkei sitä suoraan lukisi menussa.
Minulla oli hienona ideana tehdä kokonainen ravintolakasvisruoalle omistettu teemaviikko, mutta en ehtinyt toteuttaa sitä, ainakaan vielä. Tutustutaan tämän päivän jutussa sen sijaan ravintoloiden kasvisruokatarjontaan yhden kaupunkiesimerkin kautta.
Kävin viime kesänä maistelemassa neljän eri maarianhaminalaisravintolan kasvisannokset ja kartoitin samalla kaikkien kaupungin paikkojen kasvisruokatason. Kiinnitin huomiota etenkin siihen, miten persoonallinen ravintolan kasvisruoka-annos/menu on ja onko annoksissa joku selkeä proteiinin lähde.
Tulos yllätti: seitsemällä kaupungin ravintolalla oli listoillaan ns. kunnon kasvisruoka-annos rehellisellä proteiininlähteellä. Kasvissyönti ei ole Ahvenanmaalla erityinen trendi eikä kasvisruoasta puhuta samaan tapaan kuin meillä mantereella, jossa lihansyönnin vähentäminen tai kokonaan lihasta luopuminen on ollut runsaasti tapetilla kuluneen vuoden aikana. Siksi kasvisruokien kirjo ja taso yllätti. Neljällä paikalla oli listoillaan rehellinen kasvisproteiinin lähde kuten seitania, tempeä, oumphia ja tofua.
(Huom: tiedän totta kai että ihan kaikessa ruoassa, kasviksissakin, on jonkun verran proteiinia, mutta kunnollisella proteiinin lähteellä tarkoitan ruoka-ainetta jonka proteiinipitoisuus on yli 10%. Kourallinen papuja tai pähkinöitä tai juustonokare salaatissa ei vielä merkkaa kunnollista proteiininlähdettä.)
Kesällä testaamani kasvisruoka-annokset:
PARAS.
Aloitetaan todellisesta yllättäjästä: kaupungin parhaana pihvipaikkana tunnettu Dino's.
Ehdin kesän aikana tutustumaan kahteen eri menuun listan vaihtuessa kesäkuun lopulla, ja kumpikin menu oli erinomainen. Dinosilla on vakituisesti listalla kaksi eri kasvisruoka-annosta, joista ainakin toinen on vegaaninen tai mahdollista saada vegaanisena versiona. Annoksissa on käytetty vähän laajempaa mielikuvitusta kuin risottolinja, ja kesän kasvismenu tarjosi mm. hirssipihvejä voissa paistetun mangoldin kera, chilissä ja valkosipulissa marinoitua tempeä ja juustotäytteisiä portobellosieniä kera hernelettujen. Mmm..!
Kuvassa sieni/hernelettuannos. Värikäs, kaunis ja hyvänmakuinen, mutta tämän annoksen heikkoutena oli epäruokaisuus. Juusto toimi käytännössä annoksen ainoana mainittavana proteiinin- ja energianlähteenä, eikä sitä ollut kovin paljon. Nälkä yllätti jo vajaan parin tunnin kuluttua tämän annoksen syömisestä.
Sen sijaan seuraava annos oli toisesta ääripäästä, melkein samanhintainen mutta sisälsi niin paljon tanakkaa syötävää että olin ratkeamispisteessä ruokailun lopussa:
Chili-valkosipulimarinoitua tempeä, yrttisienipaistosta ja kokonaisena paahdettu (pieni) kyssäkaali.
Soijapavuista fermentoimalla valmistettava tempe on suomalaisissa ravintoloissa edelleen harvinaisuus, ja oli vähintään yllättävää löytää sitä Dinosin listalta. Kysyin Dinosin henkilökunnalta miten juuri heillä on kaupungin kiinnostavin kasvisruokalista, sain kuulla, että ravintolassa oli tehty viime vuonna kasvisruoan osalta tietoinen päätös panostaa siihen. "Mietittiin, että haluamme erottua tällä. Kun muualta saa niitä salaatteja ja vetisiä kasvispihvejä, meiltä saa jotain muuta".
Ei muuta kuin peukut tälle :) Dinosin syksyn listalta löytyy täytettyä polentafrittataa linssiragulla ja paahdetulla bataatilla sekä seitania maissicremellä, limekastikkeella ja curryperunoilla.
VÄHÄRUOKAISIN.
Kesäravintola Von Knorringin listalta löytyy kaksi kasvisruoka-annosta, jotka ovat persoonallisempia kuin salaatti/risottolinja. Valitettavasti kunnollinen proteiinin lähde puuttuu ja toinen annoksista on ruokaisuudessaan alkuruoan tasoa.
Tilasin ihastuttavan kauniisti asetellun ja värikkään annoksen marinoitua munakoisoa (ylempi kuva) tuunattuna versiona, jossa oli riisin tilalla tomaattisipulipaistosta ja parsaa. Varsinaisia proteiinin lähteitä annoksessa on riisin kera tai ilman nolla. Erittäin hyvänmakuinen annos, mutta ei tällaisella nälkä lähde.
Verrokkina kuva ystäväni liharuoka-annoksesta (alempi kuva) joka oli yli kaksi euroa halvempi kuin kasvislautaseni: Jägarsmörgås eli paahdettua leipää jonka päälle on kasattu paistettua lihaa ja kermaista sienikastiketta. Aikamoinen mättö pariin munakoisoviipaleeseen, porkkanaan ja tomaattipaistokseen verrattuna.
Tällaiseen hinnoitteluun törmää välillä ja se vihastuttaa minua. Tarkoitan hinnoittelua, joka ei pohjaa annoksen raaka-aineisiin, kokoon tai ruokaisuuteen vaan annoksen "asemaan" listalla: ystäväni tilaama annos oli "vain" lämmin voileipä ja minun munakoisoni taas "hienostuneempi" annos. Jos olisin tilannut Jägarsmörgåsin kasvisversion, joka oli ravintolan toinen kasvisruoka-annos, olisin maksanut vähemmän ja saanut kaksin verroin enemmän ruokaa lautaselle (vaikkakin ehkä epäterveellisempää: puolet annoksesta on vehnäleipää ja ranskalaisia perunoita). Nämä ovat juttuja joita en vain tajua.
OIKEIN HYVÄ.
Ahvenanmaan kalleimman ravintolan Nauticalin listalla ei ole yhtäkään (!!) kasvisruokaa, mutta heidän vain kesäsesonkina toimiva terassinsa Nauticaltan paikkaa aukon. (Kasvissyöjät varmaankin välttävät Nauticalia talvisin... ;))
Olen aiempinakin kesinä nauttinut Nauticaltanissa kauniita ja raikkaita kasvisruoka-annoksia, mutta aikaisemmin niiden ainoa proteiinin lähde on ollut juusto, jos ylipäänsä jokin proteiinin lähde on ollut tarjolla. Tänä kesänä myös 'Altan oli lähtenyt mukaan uusien kasvisproteiinin lähteiden buumiin ja listalta löytyi Ruotsissa kehitettyä, nyt Suomenkin kaupoista löytyvää oumphia (alempi kuva). Pyysin annoksen ilman ranskiksia mutta ne tulivat joka tapauksessa ^_^
Oumph on valmistettu soijasta eli raaka-aine on siis sama kuin markkinoilla jo olevissa soijaproteiinituotteissa (kuten kuivatut soijaprotskutuotteet), mutta koostumus on uudenlainen. Oumphia saa nyt niin trendikkään nyhtölihan tyylisenä, fileenä ja suikaleina. Kaupasta en ole itse vielä oumphia ostanut mutta maistanut parissakin ravintolassa ja hyvää on :)
Ylemmässä kuvassa Nauticaltanin listan toinen kasvisruoka-annos: grillatut kasvikset salaattipedillä, brie-juustolla ja parmesanilla. Mmm...! Ei mikään mielikuvituksellisin kasvisruoka, mutta toteutus ratkaisee: salaatin voi tehdä siihen tylsimpään mahdolliseen jäävuorisalaatti-kurkku-tomaattipohjaan, tai sitten tällaiseen värejä pursuavaan tyyliin. Kasvisten seasta löytyi vielä rouskuvaa pähkinää, erilaiset tekstuurit annoksessa hivuttavat aina arvosanaa ylöspäin! :)
Jumbona kesän karsein ravintola-annos. Ulkonäkö ei sitä (ehkä..?) paljasta, mutta maku....
FLOPPI.
Kesän ravintolaoppaassani kerroin, että itäsataman Ångbåtsbryggan, puhekielellä Bryggan, on Maarianhaminan halvimpia ravintoloita. (Kesän aikana Brygganiin muuten avautui toinen puoli joka edustaa hienostuneempaa brasserie-tyyliä, sitä ei pidä sekoittaa perus-Brygganiin...)
No, edullisen hinnan mukana tulee totta kai myös edullisia ruokaratkaisuja. Ymmärrettävästi kastikkeet ovat tehdasvalmisteisia ja raaka-aineet muutenkin bulkkikamaa. Maustamiseen hinnan ei kuitenkaan odottaisi vaikuttavan, tai sitten kokilla oli kiire ja mausteet unohtuivat tällä kertaa...
Brygganin listalla oli kolme eri kasvisannosta, joista yksi perinteinen salaatti. Bongasin ilokseni tofun, ja annoin paikalle mielessäni peukkua kunnollisen kasviproteiinilähteen sisällyttämisestä listalle. Tofun sai tilata paahdetun maissin ja lohkoperunoiden kaverina tai tacojen täytteenä. Kumpikaan annos ei sovi ruokavaliooni, mutta päätin tilata tacot sillä vehnälätyt voi helposti jättää syömättä.
Annos saa kehuja tofun määrästä: tässä ei ole säästelty ja kasvissyöjä saa tosiaankin masun täyteen jo proteiinin puolesta. Arvioin että tofua oli lautasella varmaan 200 g. Mutta... sitä ei oltu maustettu millään tavalla. Se oli täysin naturelli. Kuten tofua maistaneet tietävät, se ei itsessään maistu yhtään millekään ja on täysin riippuvainen marinoinnista tai paiston yhteydessä tapahtuvasta maustamisesta.
Jääkaappikylmistä purkeista kaivetut teolliset salsat ja guacamolet eivät kohottaneet makuelämystä. Annos oli kertakaikkiaan niin hirveän makuinen että en tiedä saisiko kukaan opiskelijabudjetillakaan kaupan aineista näin kaameaa tacoannosta aikaan. Pikaruoka on pikaruokaa, mutta ihan näin karun makuista settiä en odottaisi ravintolassa saavani. Saattoihan olla, että kokilla oli huono päivä ja hän tosiaan unohti vähintään tofun maustamisen....
*
Haluaisin nyt kuulla teidän kasvisruokakokemuksianne ravintoloissa. Mikä on ollut huonoin, mikä paras kokemus? Mistä saa Suomen parhaat ja persoonallisimmat kasvissafkat?
...mutta yhä näitä riittää.
Olen palannut Anafilta ja päätin jäädä Santorinille loppusaarihyppelyn ajaksi.
Syitä:
...kuin auringonlaskussa ei olisi jo tarpeeksi....
.
Kävelin äsken 4 km pimeää maantietä että pääsin Santo Winesilta kotiin. Kysyin kolmelta eri ihmiseltä missä on bussipysäkki ja kaikki sanoivat, "Menet ulos ja käännyt ekassa risteyksessä vasemmalle, se on just siinä".
Ei ollut.
No, lopulta oli aika tunnelmallista kävellä hämärässä Pirgosista alas Karteradosiin kulkevaa tietä, kun tie kulkee korkealla niin että siltä näkee saaren kummallekin puolelle ja aina kärkeen Oiaan saakka. Näin Kamarin, Messarian ja Vothonasin valot. Edessä Firan ja Firostefanin. Kaukana oikealla puolella saatoin hahmottaa Anafin Choran pienenä heikkona valotäplänä meren keskellä <3
En ole koskaan kulkenut tätä tietä mutta tiesin että se vie Firaa ja kotia kohti. Suunnistaa vain saaren suurinta valoaluetta kohti niin ei voi eksyä.
Yhtäkkiä olin tutussa risteyksessä ja käännyin kotikadulleni. Domatian ovella minua vastaan tuli paikan isäntä George. "Nice to see you, how are you?" George sanoi.
"I'm good", vastasin.
"I'm very good."
Ajattelin omalta osaltani lähteä mukaan ”lihattomaan lokakuuhun” kirjoittamalla blogiin tässä kuussa sarjan kasvisruokaan keskittyviä juttuja. Sanotaanko: kasvisruokaa juhlivia juttuja ^_^
Kasvisruoat ovat lempiruokaani, ja etenkin täällä Kreikassa niiden osuus korostuu.
Kotona syön joka päivä myös kalaa, muita vedeneläviä ja / tai tofua proteiininlähteenä, mutta Kreikassa tulee kuin huomaamatta syötyä monina päivinä pelkkää kasvisruokaa. Kreikan keittiö tekee sen helpoksi, kun täällä käytetään niin ruhtinaallisesti kasviksia ja erilaisten kasvisruokien kirjo ravintoloiden ruokalistoilla on loputon. Vegaaneilla tosin on täällä hankalampaa, sillä monissa kasvisruoissa on myös juustoa.
Esittelin aiemmin rakkauttani uunissa haudutettuihin munakoisoruokiin, ja klassinen imam bayildi (kuvassa) onkin kirkkaasti suurinta lempiruokaani Kreikassa. Voisin syödä sitä joka päivä.
Toinen ympäri maailmaa tunnettu kreikkalainen kasvisruoka on tietysti horiatiki eli kyläsalaatti fetalla (hora = kylä). Tämän syksyn reissulla olen syönyt horiatikia aivan ennätysmäärät, täytyy sanoa että olen itsekin hämmästynyt miten sitä voi tehdä koko ajan mieli. Olen monina päivinä syönyt sitä sekä lounaalla että illallisella. Voi sanoa, ettei tänä syksynä ainakaan tule vitamiininpuutosta ^_^
Perusreseptihän koostuu kurkusta, tomaatista, vihreästä paprikasta, punaisesta sipulista, oliiveista ja fetasta, mutta tänä syksynä huomasin, että salaatti maistuu kaikkein parhaimmalta kun siinä on vielä kaprista. Jotenkin kapriksen yty suolaisuus tuo salaattiin sellaisen mukavan potkun joka rikkoo muiden ainesten sävyisää makuharmoniaa. Aiemmin en ole kapriksista niin piitannut. Niin sitä makuaisti muuttuu.
Kasvisruoassa parasta on värikkyys. Värit tuovat niin iloa silmille kuin ravintoaineita kroppaan. Juuri luin jostain blogista erinomaisen neuvon: sen sijaan että aina miettisi lautasellaan makroravintoaineiden jakaumaa, keskittyisikin lautasen värikkyyteen. Minusta tämä oli erittäin hyvin sanottu. Mitä enemmän täyttää lautasta väreillä, sitä enemmän antaa keholleen hyödyllisiä ja välttämättömiä ravintoaineita. Runsaasti kasvisruokaa ja kasviöljyjä syövät kansat ovat maailmalla tunnetusti pitkäikäisimpiä ja terveimpiä ihmisiä. Minä ainakin otan vitamiinini ja hivenaineeni mieluummin ruoasta kuin pilleripurkista.
Kasvisruoasta tulee niin hyvä mieli :) Se on samalla autuaaksi tekevän hyvää ja superterveellistä <3
Salaattia tulee tehtyä myös kämpillä (eli majapaikoissa), en syö kaikkia päivän aterioita ulkona. Kotiversioon laitan usein myös tonnikalaa ja omenaa. Minusta tonnikala, feta ja omena ovat ihan törkeän hyviä yhdessä :) Slurps!
Etenkin saarilla horiatikista tapaa myös versioita, joissa feta on korvattu paikallisella, pehmeällä tuorejuustolla. Paroksella ja Amorgoksella saa horiatikin xinomizithra-juustolla, Santorinilla anthotiro- tai chloro-juustolla. Ja tietysti eri saarten xinomizithrat ja anthotirot maistuvat hyvin erilaisille.
Tätä salaattia muistelen erityisellä lämmöllä...
Ehkä koko reissun parhaan salaatin sain Amorgoksen Chorassa eräässä pienessä tavernassa. Kunkin paikan käyttämä oliiviöljy ja oliivilajike vaikuttavat myös olennaisesti horiatikin makuun.
Xinomizithra-juusto on sesonkituote jota valmistetaan vain kesällä, alkusyksyllä ja keväällä, saatavuus riippuu ihan vuohista joiden maidosta se tehdään. Tuon pienen tavernan xinomizithra oli jotain niin hyvää että palasin pari päivää myöhemmin syödäkseni sen uudelleen, mutta juuston kerrottiin loppuneen ja seuraavan kerran sitä saisi keväällä. Nyyh..! Myös Katapolan tavernoista xinomizithra loppui Amorgos-viikkoni aikana. Kannattaa ehdottomasti maistaa Kreikan lomalla jos juustoa vain on saatavilla vierailun aikaan.
Horiatiki on nälkämielessä kaikkein ”kustannustehokkain” salaatti kreikkalaisissa ravintoloissa. Siinä on hintaansa nähden kaikkein eniten syötävää.
Kuten viime syksyn salaattijutussa kirjoittelin, on todella kummallista logiikkaa että kevyemmät vihreään salaattiin tai raasteisiin pohjautuvat salaattiannokset maksavat Kreikassa enemmän. Horiatiki on usein niin valtava että se käy ateriasta ihan sellaisenaan; parhaimmillaan vitosella saa lähemmäs puolen kilon kulhollisen tavaraa.
Muuten: jos haluaa halvemman version samasta ruokaisasta salaatista eikä piitaa fetasta, kannattaa tilata mielikuvituksettomasti nimetty "tomaatti-kurkkusalaatti". Nimestään huolimatta tämä salaatti on useimmissa paikoissa sisällöltään aivan sama kuin horiatiki (eli siinä on myös oliivia, sipulia ja paprikaa), mutta ilman fetaa. :)
Turistillisissa paikoissa fetaa on salaatissa yleensä vähemmän kuin ”kreikkalaisissa” ravintoloissa, ja esim. Santorinilla huomaa että salaatit eivät ole vain kalliimpia, ne ovat myös pienempiä kuin muilla saarilla. Santorinilla osataan maksimoida voitot. ;)
Kuvan kaunis salaatti on Santorinilta. Ulkonäköön on panostettu enemmän kuin tavallisesti, mutta salaatinlehdillä tuunattu, pienikokoinen salaatti on ruokaisuusasteeltaan hyvin vaatimaton normaaliin horiatikiin verrattuna. Tämän salaatin seuraksi täytinkin vatsaa myös valkoisella kerma- ja juustopetiin upotetulla uunimunakoisolla (valkoinen munakoiso on Santorinin erikoisuus).
*
Kuinka paljon te syötte kasvisruokaa? Sekasyöjät, pidättekö koskaan kasvisruokapäiviä?
Mikä on lempivegeruokaanne? :)
Kreikassa ei muuten saa tofua käytännössä lainkaan, sen unohtaa täällä aina kokonaan. Olen syönyt sitä vain kerran ateenalaisessa vegeruokaravintolassa. Saarilla tuskin edes tiedetään mitä tofu on ;)
Huomenta!
Tänään vaihteeksi pieni liikuntailostus :)
Muistatteko sen superhelpon, supertehokkaan kolmen liikkeen hiit-treenin johon hurahdin kesällä?
No, se ei jäänyt ohimeneväksi jutuksi vaan olen vetänyt sitä säännöllisesti siitä saakka :) Tänäkin aamuna hikistelin menemään tuossa lattialla terassin verhon edessä, ahtaimmassakin vuokrahuoneessa on aina tilaa vetää tämä muutaman neliömetrin vaativa treeni :)
Ei vitsi että mä olen iloinen että se lehtijuttu tuosta treenistä sattui mun silmään, tämä on kyllä niin paras kunnon ylläpitäjä olosuhteissa, joissa normaalit treenit eivät ole mahdollisia :)
Reissuilusta ja liikunnasta
Säännöllisesti liikkuvat tietävät, miten pian kropassa alkaa tuntua jos ei treenaa.
Viikon tai parin matkalla voin hyvin pitää "lomaa" jumppailusta, mutta kolmannen viikon kohdalla alkaa tuntua ikävältä. Kun keho ja lihakset ovat tottuneet liikuntaan ja treenin tuomaan stimulaatioon, lihaksissa alkaa tuntua konkreettisesti sellainen "sirinä", ne ikäänkuin kerjäävät että anna nyt meille jotain ärsykettä, me halutaan tehdä töitä. :) Jos tähän vaatimukseen ei vastaa, on seurauksena velttous ja sellainen jännä voimattomuuden tunne. Ensimmäisellä pidemmällä reissullani syksyllä 2012 skippasin treenit kokonaan, ja seurauksena oli niin ikävä, tukkoinen olo kehossa että en enää halua sellaista.
Olen kertonut etten ole mikään himoliikkuja, ja sitä en ole edelleenkään :) Olen hyvän olon liikkuja. Minua eivät aja treeneihin tavoitteet fitness-kropasta tai hikijumpan tai -lenkin tuoma euforia, vaan yksinkertaisesti se, miten hyvän olon liikunnan säännöllinen harrastus tuo minuun kokonaisvaltaisesti. Jos on pitkään liikkumatta, olo menee huonoksi ja "horroksiseksi". Liikunta taas ylläpitää vireää, energistä oloa niin että kropassa ihan surraa :) Tätä minä haluan :)
Siksi en enää myöskään luovu liikunnasta reissuolosuhteissa.
Aamujumppa Haniassa rannalla
Viimeiset kolme vuotta vedin reissuissa aina tätä tunnin mittaista jumppaa, ja mukana kulki kuminen jumppanauha. Se onkin kyllä kätevä väline, ei paina juuri mitään eikä vie tilaa ja sillä saa mainiosti tehtyä lihaskuntotreenin. Mutta! Vartin hiit-treeni hakkaa sen 6-0 ^_^ Tykkään aivan hirmuisesti hiit-treenistä eikä se tunnu menettävän tehoaan yhtään vaikka olen nyt tehnyt sitä kohta viisi kuukautta. Kun treeni vie vain vartin, motivaatio pysyy yllä eikä ole mitään verukkeita miksi ei muka ehtisi sitä vetää. 15 minuuttia vs. tunti? Ja vielä tehokkaammat tulokset? Ei tarvitse miettiä kummanko valitsee :D
Olen ottanut tavaksi tehdä hiitin aina aamukahvin ja aamupalan välissä. Kofeiini kuulema buustaa liikuntasuorituksia, tämän(kin) opin vasta viime kevään FitFarm-valmennuksessa. Joka päivä en ole jumppaa tehnyt vaan joka toinen tai kolmas päivä. Ja hyvä olo kehossa ja lihaksissa on pysynyt yllä, lihaksilta ei ole tullut minkäänlaista viestiä siitä että nyt tarttis saada lisää ärsykkeitä, kiitos. :) Ei tietoakaan velttoudesta.
Ja tähän riittää vain kolme liikettä..! <3
Mites te, innostuiko joku muukin hiitistä sen mun heinäkuisen postauksen jälkeen? Oletteko saaneet tuloksia? :)
Iloinen Santorini-tyttö :)
(...joo, ei postausta ilman Santorini-maisemia tällä viikolla, pelkäänpä ^_^)
Sattumalta eräs lukija esitti pari päivää sitten kommenteissa kysymyksen aiheesta, josta olin muutenkin ajatellut kirjoittaa lähiaikoina. Se lähiaika on nyt sitten tänään. :)
Aihe on deodorantin/antiperspirantin tarve. (Viittaan näihin tuotteisiin tekstissä yksinkertaisuuden vuoksi vain termillä 'deodorantti'.)
Olen kuluneen vuoden aikana kuin huomaamatta vähentänyt deodorantin käyttöä. Sitten aloin kiinnittää siihen huomiota. Mitä tapahtui hikitilanteen näkökulmasta niinä päivinä jolloin en käyttänyt deodoranttia? Ei mitään. Ei yhtään mitään. Kainaloni eivät olleet sen märemmät eikä hiki haissut sen pahemmin kuin muutenkaan.
Hien haju ja hikoilun voimakkuus on henkilön yksilöllisen kemian tulos, toisten hiki haisee voimakkaammin, toisten miedommin. Puhdas hiki on hajutonta ja hajun saavat aikaan ihon pinnan bakteerit. Hien hajuun ja voimakkuuteen vaikuttaa myös hien "syy", on kahdenlaista hikoilua: elimistön lämmönsäätelyyn liittyvää (ns. liikuntahiki) ja tunneperäisiin syihin kuten jännitys- ja stressitilanteisiin liittyvää. Näitä erittävät kahdenlaiset hikirauhaset, ekkriiniset ja apokriiniset.
Minä kuulun suhteellisen miedosti hikoileviin ihmisiin. Jos lämpötila, liikunta tai jokin tunneperäinen asia ei ole vaikuttamassa, kainaloni pysyvät kuivina käytännössä koko päivän ilman mitään apuaineita. Ja jos juoksen bussille ja saavun sinne ihan hikisenä, ei hiki haise millekään. Minulla on kai siis mukavat bakteerit iholla.
Silti olen tunnollisesti käyttänyt deodoranttia teini-ikäisestä saakka. Sitä ei ole kyseenalaistanut ollenkaan. Deodoranttia kuuluu käyttää "kaiken varalle", ikäänkuin. Se on tuntunut yhtä itsestäänselvältä osalta päivittäishygieniaa kuin hammastahna.
Jos olen joskus reissussa unohtanut deodorantin ja huomaan puutteen vasta seuraavana aamuna, olen saattanut olla todella huolissani ja harmissani. Apua, joudun lähtemään ulos ilman deodoranttia...
Nyt puistelen tuolle päätäni. Arvatkaa mitä: en ole esimerkiksi täällä Kreikassa laittanut deodoranttia yhtenäkään päivänä. Vaikka juuri esittelin sen matkakosmetiikkapostauksessani. Jep, sellainen löytyy Kreikkakassista, mutta tänä vuonna en näköjään enää käytä sitä. (Köh, ehkä vuosi sitten ostetun dödön käyttö olisi muutenkin vähän kyseenalaista... ;D Joo, taidanpa heittää sen menemään.)
Kreikan lämpötilan puitteissa edes antiperspiranttinen dödö ei tietenkään pysty estämään tai merkittävästi edes vähentämään hikoilua, joten ainoa peruste sen käytölle olisi hajun estäminen. Silloin kun henkilön tilanne on se että hiki tosiaan haisee pahalle, ovat ehkäisy- ja lievennystoimenpiteet totta kai perusteltuja ja sosiaalisen ympäristön kannalta huomaavaisiakin. Mutta minun (normi)hikeni ei haise. Mitä dödö siis ylipäänsä tekee kainaloissani täällä 30+ asteen lämpötilassa tai missään muuallakaan? Se on vain ylimääräinen kemikaalikuorma. Ihon kosteuteen se ei vaikuta suuntaan tai toiseen.
Kirjoitin tuossa että (normi)hikeni ei haise. Tällä tarkoitan sitä kropan lämmönsäätelyyn liittyvää, liikkumisen ja lämpötilan aikaansaamaa hien eritystä. Se toinen hiki taas haisee. Ja SEN voi nähdä perusteluna deodorantin käytölle. Mutta tämä toinen hikityyppi ei esiinny päivittäin, ja varmaankin juuri siksi deodorantin käyttö on vähentynyt marginaalisesti tajuttuani, etten tee dödöllä mitään "normihien" kannalta.
Se toinen hiki on sitä tunneperäistä, erityisesti stressitilanteisiin liittyvää. Jos jännitän jotain, kainalot ovat kyllä hetkessä kosteat, ja ilman dödöä myös tuoksu on tunnistettava. Joskus tämän tyyppistä hikeä ilmenee myös positiivisissa yhteyksissä kun keskityn johonkin josta olen oikein innoissani, kuten meikkaamiseen tai vaikka blogijutun kirjoittamiseen. Se on tosi outoa, koska tilanteisiin ei liity jännitystä tai hermostuneisuutta. Olen päätellyt, että näissä tilanteissa olen kuitenkin jotenkin tunnetasolla eri lailla aktivoitunut kuin "normitilanteissa". "Meikkihiki" ei ole päivittäinen ilmiö vaan liittyy vaativampien meikkien kuten vaikka juhlameikin tekoon. Tai jos olen tekemässä jotain blogimeikkiä :D Tosi hassua.
Syy sille, miksi "tunnehiki" voi haista erilaiselle kuin lämpöhiki, liittyy hien kemialliseen koostumukseen. (Sarjassamme tietoa joka ei ehkä kaikkia kiinnosta eikä edes liity postauksen varsinaiseen pointtiin, mutta kerron silti ^_^) Lämpöhien erityksestä vastaavat ekkriiniset hikirauhaset ja tämä hiki on koostumukseltaan 90-prosenttisesti vettä. Apokriinisten rauhasten tuottama tunneperäinen hiki taas sisältää paljon valkuaisaineita ja lipidejä. Tämä koostumus on enemmän bakteerien mieleen ja näin ollen voi potentiaalisesti haista voimakkaammin.
Ja minulla se menee juuri niin. Bakteerit mitä ilmeisimmin riemastuvat tunnehien tarjoamasta ateriasta ja tuloksena on haisevat kainalot. Haju ei tuolloinkaan ole erityisen pistävä mutta havaittava kuitenkin.
Tuota hikeä vastaan on tietysti mielekästä suojautua jos on menossa tilanteisiin jossa on odotettavissa jännitystä tai tunnepiikkejä. Mutta kun näitä tilanteita on arjessani aika harvoin, on deodorantin päivittäinen käyttö lopulta.... oikeastaan täysin turhaa. Aine on kainaloissani eikä tee siellä useimpina päivinä yhtään mitään muuta kuin muodostaa iholle ylimääräisen kemiallisten aineiden kalvon. En sano että kuulun niihin jotka ovat huolissaan esimerkiksi antiperspiranttien sisältämistä alumiiniyhdisteistä, mutta en yleisesti näe pointtia laittaa iholle tarpeetonta kemikaaliannosta.
Kun asiaa miettii, on todellakin aika hullua että niin moni, kuten minäkin 22 vuoden ajan, hieroo joka päivä ihoonsa deodoranttia silkasta tottumuksesta ja kuvitelmasta että niin vain "kuuluu tehdä". Runsaasti hikoilevien ja pahanhajuisesta hiestä kärsivien kohdalla käyttö on täysin ymmärrettävää, mutta sillä osalla väestöä, jolla ei ole tätä ongelmaa, on deodorantin käyttö "vain varmuuden vuoksi" lopulta aika hullu ilmiö.
Muita jotka ovat kyseenalaistaneet deodoranttien ja antiperspiranttien käytön?
Kuinka moni on menee täysin dödöttä?
Mitä ajatuksia aihe ylipäänsä herättää?
.
Blogissa on aiemminkin käyty kiihkeää keskustelua deodorantista ja hikoilusta, viimeksi liittyen yödeodorantin käyttöön. Melkein 300 kommenttia keränneet postaukset löytyvät täältä: Kuka laittaa yöksi deodoranttia? ja Hyi, hiki!
Jokunen teistä ehkä muistaa, että minun oli tarkoitus tänä vuonna vertailla kahta eri tyypistä ravinto- & liikuntavalmennuskonseptia.
Idea valmennuspaketin kokeiluun lähti havainnosta, että kehitykseni kestävyysliikunnassa ja yleiskunnon kohotuksessa oli tyssännyt, eikä motivaatio riittänyt ruokavalion omatoimiseen muutokseen (eli käytännössä niiden hiilihydraattien lisäämiseen).
Valmennustahoa valitessa idea jalostui vielä eteenpäin kahden eri tyyppisen valmennustyylin vertailuksi.
Ensimmäisen valmennuksen, FitFarmin, kävin viime keväänä. Sen jälkeen oli tarkoitus käydä Optimal Performancen valmennus, jonka jo aloitinkin muutaman tapaamisen merkeissä. Mutta kuten blogista on saattanut havaita, OP-juttuja ei ole täällä näkynyt. Projektin toteutus kaatui aikatauluhaasteisiin, kun tajusin, että heinäkuusta eteenpäin koko loppuvuosi sisältää niin paljon reissaamista että ruokavalio- ja etenkin liikuntaohjelmaan sitoutuminen on lähes mahdotonta.
Olin ehtinyt jo maksaa OP-paketista, mutta onneksi lopputapaamisten siirtäminen onnistui. (Paketeissa on normaalisti 6 kk voimassaoloaika.) Optimal Performancesta saatte sitten lukea vuodenvaihteen jälkeen. Ehkä näin on loppujen lopuksi parempi kuin jos olisin lähtenyt OP-”kuurille” heti FitFarmin jälkeen. Ihanteellisinta olisi tietysti ollut pitää parin-kolmen kuukauden tauko ja vetää OP syksyllä, mutta reissukuviot tekivät sen nyt vähemmän järkeväksi.
Ainakin olen nyt ehtinyt kunnolla toteamaan ja miettimään FitFarmin vaikutuksia pidemmällä aikavälillä. Ja niistä ajattelin kirjoitella tänään.
.
Aiemmin jo kerroinkin, että kesällä tuntui, että lähdin selvästi ottamaan takapakkia. Aluksi olin pahoillani, koska ruokavaliomuutoksen tuomat tulokset puhuivat puolestaan ja minua suretti menettää saavutetut ”voitot”. Mutta sitten rentouduin ja asenteeni löyheni.
Mitä on lopulta ”voitto”? Valmennuksen kannalta voitto oli tietenkin tavoitteen saavuttaminen, eli kestävyyskunnon kohentuminen ja tiettyjen ravintoon liittyvien huolten kumoutuminen ja olettamusten vääriksi osoitus.
Pidän voittona myös liikunnan ja ravinnon yhteispeliin liittyvän tietämykseni kasvamista, voi sanoa että olen nyt huimasti viisaampi aiheessa. :) Terveyden ja yleisen hyvinvoinnin kannalta tällaisilla nippelitiedoilla ei tietenkään ole merkitystä, mutta minun kaltaiselleni ”tahdon tietää kaiken” –tyypille oli valtavan antoisaa vihdoin ymmärtää, millä lailla syöty ravinto vaikuttaa liikuntasuorituksiin. Kun mä syön sen paprikan tai perunan, niin mä haluan tietää miksi ne vaikuttavat elimistössä niin eri tavalla. Nyt tiedän.
Mutta valmennuksen jälkeiset kuukaudet osoittivat, ettei tuon täsmätavoitteen saavuttaminen sittenkään ollut suuressa kuvassa kovin merkittävä voitto. Tai oikeammin asia, joka olisi jotenkin muuttanut tapaani olla ja toimia. Ihminen toimii luontaisesti niin, että toiminta tukee hyvää oloa ja tuottaa mielihyvää. Mielihyvän tavoittelu ohjaa meitä joko tietoisesti tai alitajuisesti kaikessa toiminnassa. (Myös epäitsekäs toiminta tuo mielihyvää.)
Opettelin siis syömään vähän eri tavalla FitFarm-valmennuksen aikana ja totesin myönteiset vaikutukset peruskuntooni ja hiilareiden lisäämiseen liittyviin psykologisiin ”kynnyksiini”. Hyvä juttu. Terveellisten hiilarien kohtuullinen lisäys ei tuonut muassaan mitään ikävää. Mainiota.
Mutta ei mennyt kauaakaan, kun ”kaavaruokavalion” kautta lautaselle päätyneet hiilihydraattilisät alkoivat tippua pois.
Miksi? Koska ne eivät luontaisesti enää ole sitä ruokaa, mitä minun tekee eniten mieli syödä. Vaikka näiden ”liikuntabuustereiden” lisäys paperiruokavalion aikana onnistui helposti ja siitä tuli jo rutiinia, niin kun paperimalli jäi pois…. Ohjatun mallin puutteessa ihminen palaa hyvin helposti itselleen mielekkäimpään, vähiten vaivaa sisältävään tapaan toimia. Tuttu ilmiö monilta dieeteiltä. Einesruokailijat palaavat pikkuhiljaa takaisin mikroruokiinsa, pullahiiret löytävät itsensä ennen pitkää päivittäisiltä viineri-kahveilta… Ja tämä karppailija löysi itsensä taas täyttämästä lautastaan höyrytetyillä kasviksilla. Koska se on helpointa, nopeinta ja maukkainta. Viikko viikolta ohran, tattarin ja kvinoan keittely harventui kunnes se kutistui täysin satunnaiseen toimintaan.
Olin ensin pettynyt. Huoleni hiilarikoukun palaamisesta oli kumottu eikä tuo pelko ollut palannut, miksi uuden hiilarimallin noudattaminen ei silti onnistunut? Enkö mä halunnutkaan tukea ravinnolla uuteen nosteeseen päässyttä kestävyysliikuntaharrastustani? Soimasin itseäni.
Sitten mä relasin. Mä voin hyvin ja syön ja liikun jo monipuolisesti.
Minulle vähähiilihydraattinen elämäntapa on osoittautunut parhaiten hyvinvointia ylläpitäväksi ja sen tyyppisen ravinnon syöminen on minulle nyt yksinkertaisesti luonnollisinta ja tuo eniten mielihyvää. Hyvä peruskuntokin tuo mielihyvää, mutta jos tietyn juoksutuloksen ylläpito tarkoittaa sitä, että on jatkuvasti suunniteltava ja mietittävä ruokailujaan sen näkökulmasta... Ei. Eihän siinä ole mitään mieltä. Ainakaan minun kohdallani, kun terveet elämäntavat ovat jo aika lailla kunnossa (jos sallitte näin pollean väitteen).
Juoksusta oli muodostunut minulle jonkinlainen hyvän kunnon mittari. Ylikorostunut mittari.
Salitreeni ei yksinään rakenna peruskuntoa, ja minulla on aikuisiällä aina ollut kiistatta huono peruskunto. Toi tyydytystä huomata, että pystyin myös kehittymään juoksussa ja peruskunto parani. Olihan se mukavaa kun jaksoi kolmet rappusetkin ilman että meni ihan hengästyksiin. Ja Sveitsissä alppirinteet taittuivat huomattavasti aiempaa kevyemmin. Totta kai se oli ihanaa!
Mutta en voi muuttaa sitä, että minulle mielekkäin ruokavalio ei tue kestävyysliikuntaa. Ne eivät kulje käsikkäin. Relatessani totesin, että entäs sitten. Ei niiden tarvitse kulkea käsikkäin. Mä en voi saada "kaikkea". Valitsen vapaan ja iloa tuovan ruokailun. Jos se merkitsee huonompaa lenkkikuntoa niin merkitköön. Ei kaikessa tarvitse onnistua niin sataprosenttisesti.
Sekin on jo kivaa että ylipäänsä tykkää liikkua, oli se sitten luonnossa tai punttisalilla. Minä luovun nyt siitä ideaalista, että voisin olla jotenkin vielä parempi juoksussa tai muussa liikunnassa tai syödä jonkun virallisen näkemyksen mukaan "oikein".
Syön sitä mitä tekee mieli ja hölkkäilen siihen tahtiin kuin jaksan. Ja se on just hyvä. Koska siinä säilyy ilo ja luonnollisuus.
Ja sitäpaitsi, mä olen jo ihan tarpeeksi hyvä <3
P.S. Tämän tekstin jälkeen ehkä monelle, itse asiassa myös itselleni, tulee mieleen, että mitä hyötyä koko Optimal Performancen valmennuksesta enää on. Suoraan sanottuna, ei siitä ehkä olekaan. En koe enää olevani valmennuksen tarpeessa. Mutta kuten todettua, olen valmennuspaketista jo maksanut, ja eri valmennustapojen vertailu on kieltämättä kiinnostavaa. Jos ei muuta, niin opin taas kenties jotain uutta ja saan (toivon mukaan muitakin kiinnostavaa) materiaalia blogiin. Palailen siis OP:n tiimoilta ensi vuoden puolella. :)
Viime viikolla tuli voimakas flashback vanhoihin aikoihin... Pullahiiriaikoihin.
Pulla. Perinteinen vehnään leivottu pulla. Suomalaisten rakkaimpia herkkuja - minunkin entisiä.
Olen aina ollut pullahiiri.
Puustit, pitkot, rahkapullat, ne olivat minulle "mässy of choice". Karkin syöminen muuten kuin satunnaisesti jäi murrosiässä, sen jälkeen tie vei makeanhimon iskiessä Makuunin karkkilaarien sijaan lähimmän leipomon tai ruokakaupan pullatiskille. ^_^
Vehnän, kuten sokerinkin (ja monen muun nopean hiilarin) on todettu koukuttavan koska ne stimuloivat aivojen palkitsemisjärjestelmää joka tuottaa mielihyvän tunteita. Tiettyihin ruoka-aineisiin tai ruokiin tulee poikkeuksellisen voimakas himo, ja pelkkä tuoksu voi laukaista järjettömän halun saada tuota ruokaa nyt heti, sekä fyysisiä reaktioita kuten suun vettyminen. "Ihan kuola valuu" ei ole pelkästään kuvaannollinen ilmaisu ;D kuten tiedämme ^_^
Pullan tuoksu saa minulla kuolan valumaan. En ole haistanut tuoreen, vastaleivotun pullan tuoksua pitkiin aikoihin, ehkä vuosikausiin. En vain ole sattunut kenenkään luokse leipomisaikaan. Viime viikolla satuin, kun olin anoppilassa.
Kirjoittelin siinä koneellani ja pikkuhiljaa tupaan alkoi tihkua paistuvan vehnäisen tuoksu. Aluksi se oli ihan neutraalin miellyttävä ja pysyi "taka-alalla" mutta levisi pian vastustamattomaksi tuoksuviettelykseksi joka teki mahdottomaksi keskittyä mihinkään. Ruskistuvan kuoren, sokerin, kanelin ja voin tuoksun häpeämättömän luokseenkutsuva yhdistelmä, johon liittyi vielä rusinan makea nuotti - ja minä en edes tykkää rusinoista. Mutta pullassa niiden tuoksu... eih, olin pian ihan pökerryksissä tuoksuiskusta.
Kun pullat nousivat uunista jäähtymään ja houkutus oli konkreettisesti siinä edessäni, saatoin kuitenkin katsella herkkumöykkysiä ilman raastavaa halua iskeä kynteni niiden pehmeään pintaan. Tiedän että ne maistuvat ihan sairaan hyvälle mutta ei minun kuitenkaan tehnyt mieli syödä niitä. Minun teki vain mieli vain, hmh, jotenkin ihailla niitä ja mietiskellä niiden vaikutusta aivoissani.
Oikeastaan pullien himottavuus ei sinällään vaadi mitään syväanalyysejä niiden koukuttavuuden mekanismin ollessa jo selvillä (sokeri + vehnä (+rasva) = palkitseva tunne, nopeaa mielihyvää), mutta minulle tyypilliseen tapaan tykkään ylimiettiä asioita. Miksi yhden ihmisen koukuttaa suklaa, toisen addiktio on perunalastut ja kolmas ei voi vastustaa korvapuusteja? Mistä se johtuu? Aivokuoren välittäjäaineiden ja reseptorien toiminnasta..? Hormoneista..?
Tällaiset vähän tummemmat, lähes palaneet pullat olivat mun suosikkeja :)
Minäkin tykkään suklaasta mutta se ei ole koskaan aiheuttanut hervottomia "pakkosaada"-kohtauksia. Suklaan tuoma nautinnon tunne ei ole lähellekään niin voimakas kuin leivonnaisten. Pulla aiheuttaa minulle sen klassisen "ei-voi-lopettaa" -efektin minkä sipsit ja irtokarkkipussi saavat aikaan toiselle.
Se mielihyvän tunne kun söi oikeaan voihin leivottua, lämmintä ja kosteaa, sopivasti sokerisen tahmeaa korvapuustia... se tuntui siltä kuin joku konkreettisesti vääntäisi vivusta euforiasuihkun päälle kehossa. Toinen vastaava mielihyvän tunne tuli yhdistelmästä kylmä maitokaakao + vastapaistettu, itseleivottu sämpylä jonka välissä oli pari siivua juustoa. Monikin ruoka on hyvää ja olinhan minä valtavassa spaghettikoukussakin, mutta mikään pastaruokakaan ei tuonut yhtä palkitsevaa tunnetta kuin pullat ja sämpylät. Vehnäiset leivonnaiset.
Nykyään himoitsen juustoa, mutta sitäkään tunnetta ei voi verrata vehnäisen aikaansaamaan kuola-valuu-efektiin. Juusto tuo minulle myös mielihyvää, mutta sen aikaansaamat fyysiset reaktiot eivät ole yhtä vahvoja kuin vehnäherkkujen. Eikä juuston syömättömyys saa aikaan vieroitusoireita niinkuin leivästä ja leivonnaisista luopuminen aikoinaan.
Sokerin ja vehnän yhdistelmässä on jotain joka vaikuttaa minuun kemiallisesti eri tavalla kuin juusto (jonka koukuttavuus piilee kaseiinissa).
Anoppi katseli kun kuvasin pullia ja kerroin tuoksun aikaansaamasta tunnereaktiosta. "Etkö muka koskaan enää voisi syödä pullaa?" anoppi kysyi. Kerroin että totta kai voisin, olenhan syönyt vuosien varrella muitakin ruokavaliooni sopimattomia hiilariherkkuja. Homman pointti on siinä, että syön sopimattoman hiilariherkun kun se tuntuu sen arvoiselta. Kuten viimeksi ystäväni häissä Ranskassa.
Kaikki kunnia anoppini herkullisille vehnäisille, mutta kanelipuustin syöminen tuona nimenomaisena iltapäivänä anoppilan tuvassa ei olisi tuonut hetkeen mitään lisäarvoa tai tuonut minulle hyvää mieltä ja oloa. Yhden pullan maistaminen olisi todennäköisesti johtanut vain haluun syödä toinen ja vielä kolmaskin. Joku kysyy siellä että "So what jos olisitkin syönyt kolme tai vaikka viisi?" Jep, ei se maailmaa kaada. Mutta se ei olisi tuonut minulle hyvää mieltä, toisin kuin ranskalaisen hääkakun maistaminen Normandiassa. Tai spanakopitan syöminen Kreikassa.
.
Aiheen innostamana :D tein pienen listan erilaisista lempparihiilariruoistani ennen ja nyt. Hiilihydraattiahan on kaikessa ruoassa puhdasta lihaa, kalaa ja useimpia kypsytettyjä juustoja lukuunottamatta, mutta "hiilaruoilla" tarkoitan ns. korkeahiilihydraattisia ruokia.
Todella monet leivonnaisherkut voi valmistaa vähähiilihydraattisestikin, eli sinällään leivästä ja leivonnaisista ei tarvitse luopua vhh:lla. Pullaa tosin on hyvin vaikea valmistaa siihen olennaisesti kuuluvan sitkon takia, gluteenijauhon sekoittaminen esim. mantelijauhoon ei tuo samaa tulosta kuin vehnäjauho.
Vhh:n kiinnostavia lieveilmiöitä on ennen minulle täysin yhdentekevän kaurapuuron muuttuminen Himottavaksi. Ennen en syönyt sitä juuri koskaan mutta nyt se on bataatin ohella ykköslempparini hiilarin lähteistä. Kaurapuuro on niin hyvää. <3
.
Ja lopuksi, parhaat ruokavaliovaihdoksen jälkeen nautitut "väärän puolen" hiilariherkut:
Kirkkaasti ykkössijan vie kreikkalainen pinaattipiiras eli spanakopita. Yhden tällaisen olen useimmilla Kreikka-reissuilla ostanut ja nauttinut hitaasti ja ilolla ^_^ Mättö on niin raskas ettei toista pystyisi syömään perään, joten tämän herkun kohdalla homma ei helposti lähde lapasesta. Piiras kun on vehnäisyytensä lisäksi myös erittäin rasvainen.
Kuva: Elena Paravantes / Olivetomato.com
Spanakopitasta näkee vähän erilaisia variaatioita ohuemmilla ja paksummilla täytteillä, ja fetalla ja ilman, mutta aito spanakopita tehdää aina filotaikinaan ja isoon vuokaan (pyöreään tai neliönmalliseen) josta leikataan viipaleita.
Hampaiden upotus rasvaa tihkuvaan spanakopitaan jonka lehtevät filokerrokset rapisevat hampaissa ah-niin-tyydyttävästi tuo saman endorfiiniryöpyn kuin kotoisat korvapuustit ja vastapaistettu sämpylä juustoviipaleella. :)
Toinen ikimuistoinen hiilariherkku tulee Britanniasta; Cotswoldsin Mickletonissa sijaitsevassa The Pudding Clubissa maistettu kasa imelää, todella epämääräisen näköistä suklaalla, banaanilla ja toffeella maustettua höyrytettyä vehnämössöä. Englantilainen "vanukas" eli pudding. Kaikessa epäkutsuvuudessaan ja ällöimelyydessään se oli silti ihan mielettömän hyvää ja tämän mössön kohdalla sai todella testata itsehillintäänsä ettei olisi vetänyt vatsanpuruihin saakka :)
*
Ja nyt jokainen arvaa mikä kysymys seuraa:
Mikä on teidän hiilariherkkunne #1? ^_^
.
P.S. Toivoisin ettei minun ei tarvitsisi tätä erikseen alleviivata mutta teen sen kuitenkin varmuuden vuoksi kun ruoan kategorisoinneista hermostujia välillä ilmoittautuu kommenteissa: vaikka olen itse halunnut jättää vehnä- ja sokeriruoat pois ja ne ovat nykyisen ruokavalioni kannalta minulle "vääriä", en halua viestittää että ne olisivat vääriä myös muille. Mikään ruoka ei ole väärää tai huonoa ruokaa niin kauan kuin se tuo syöjälleen hyvää mieltä ja tukee terveyttä :)
Jos parsakaali saa sinut surulliseksi niin se ei ole silloin hyvää ruokaa kaikista terveysväittämistään huolimatta ;)
Tuli mieleen kirjoittaa tästä aiheesta, kun heinäkuun lomamatkalla tuli jälleen mietiskeltyä eri maiden alkoholinkäyttötapoja. Ja omiakin.
On tiedossa, että Suomessa ja esimerkiksi Venäjällä ja Isossa-Britanniassa alkoholinkäyttö on humalahakuisempaa Keski-Eurooppaan ja Välimeren maihin verrattuna. Ja että meillä alkoholia nautitaan perinteisesti tyylillä ”harvemmin ja kunnolla” kuin lasillinen päivässä pitkin viikkoa.
Keski-ja Etelä-Euroopassa, etenkin tunnetuimmissa viinimaissa kuten Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa, on yleistä että viiniä nautitaan päivittäin. Se on näissä maissa yhtä lailla juhla- kuin arkinen ruokajuomakin, ja pöytäviini voi usein olla ravintoloissa halvempaa kuin limsa.
Näissä maissa on tavallista, että lasi viiniä tai olutta kuuluu jopa työlounaalle. Sitä ei ajatella tällaisissa yhteyksissä päihteenä vaan normaalina osana ateriaa.
Satuin tuossa alkukesästä lukemaan Alkon esitettä alkoholin riskikulutuksen rajoista Suomessa.
Naisten kohdalla raja on 16 alkoholiannosta viikossa tai 5 annosta kerralla nautittuna, miesten kohdalla 24 viikkoannosta tai yli 7 annosta kerralla. Nämä ovat Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen laatimat rajat. Yksi annos on 0,33 l olutta tai siideriä tai 12 cl viiniä.
Täytyy tunnustaa, että loman aikana taisi riskirajat paukkua reilusti – ilman että sitä edes tajusi. Oli häitä, ravintolaillallisia, aurinkoisia terasseja... No, kyllä te tiedätte. Lomilla varmaan itse kullakin saattaa käydä näin.
Kun juominen ei ole humalahakuista ja tapahtuu ns. sivistyneesti ruoan kanssa tai tyyliin, ”Otetaas yhdet tässä terassilla”, ei käy mielessäkään että käytössä olisi jotain terveyttä uhkaavaa - ja eihän siinä välttämättä olekaan. Eivät THL:n määrittelemät rajat toki kiveen hakattuja ole ja aiheen yhteydessä korostetaan riskikäytön rajojen yksilöllisyyttä, mutta silti huomaan pidemmän ”tissuttelukauden” herättävän lieviä syyllisyyden tunteita. ”Pitäisiköhän sitä nyt edes yksi terassikäynti suorittaa pelkällä soodavedellä…”
Ja sitten tajuaa lomailevansa ympäristössä, jossa on ihan tavanomaista nauttia alkoholia tavalla, joka omassa kotimaassani määritellään terveyttä haittaavaksi.
Pakko muuten tähän väliin mainita, miten hullunkurisena ainakin minulle näyttäytyi se, miten Sveitsissä jopa patikoinnin aikana on tavallista pitää viinilasin tai oluttuopin mittaisia taukoja rinteiden ravintoloissa. Alkoholin nauttiminen on yleistä jopa tällaisen liikunnallisen harrastuksen yhteydessä.
En koe, että minulla olisi normaalin alkoholinkäyttöni puitteissa mitään syytä oikeasti huolestua loman aikaisesta päivittäisestä viinittelystäni, mutta näitä on kiinnostavaa pohtia.
Ranskalaiset esimerkiksi ovat käsittääkseni aika tervettä porukkaa eikä maassa ole korkeita alkoholistitilastoja – eikä muuten ylipainoisiakaan, vaikka viinistä, juustoista ja patongista varmaan ihan kivasti kaloreita kertyykin.
Paljonko ranskalainen saattaisi nauttia alkoholia yhden normiviikon aikana? Lasketaan. En usko että ranskalainen lasillinen juuri koskaan on vain 12 senttilitraa, normikaato lienee lähempänä 16 cl. Lounaalla yksi lasillinen, illallisella kaksi. Vuorokauden annosmäärä olisi noin 48 cl eli 4 annosta. Työviikon alkoholiannoksista kertyy jo 20. Viikonloppuna ranskalainen todennäköisesti ottaa vähän enemmän. Eli päästään reippaasti yli meidän riskirajojen.
Löysin uutisen ranskalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan kohtuullinen alkoholinkäyttö on terveydelle jopa hyödyllisempää kuin täysi alkoholittomuus. Tutkimuksessa kohtuullisena alkoholinkäyttönä pidettiin 10-30 alkoholigrammaa vuorokaudessa, eli noin 1-3 lasia viiniä.
En missään nimessä kannusta ketään päivittäiseen alkoholinkäyttöön, se ei todellakaan ole tämän kirjoituksen tarkoitus. Alkoholilla on tutkitusti terveyshaittoja ja toisille se ei sovi lainkaan edes pieninä annoksina. Toivon siis, ettei kukaan tulkitse tätä kirjoitusta alkoholin juontiin kannustavana.
Minusta vain on kiinnostavaa miettiä, miten eri lailla alkoholia käytetään eri maissa, millainen asema alkoholilla on maan kulttuurissa ja miten käyttö näkyy alueen väestön terveydessä.
Onhan se jotenkin jännää, että yhdessä maassa negatiivisen sävyn saava ”tissuttelu” ja terveysviranomaisten hälyttävänä pitämä kulutustaso on toisen maan kulttuuriin luonnollisesti kuuluva normitapa käyttää alkoholia.
Olisi kiinnostavaa kuulla, ovatko terveysviranomaiset muualla Euroopassa määritelleet terveyttä vaarantavan alkoholinkäytön rajat, ja millaisia ne ovat eri maissa. Välimerenkin maissa juodaan viiniä ”kuin mehua” ja maissa elää tunnetusti maailman terveimpiin kuuluvaa kansaa. Voi olettaa, että myös kansan geeniperimään liittyvät tekijät vaikuttavat siihen, millaisina määrinä ja miten tiheästi nautittuna alkoholin kulutuksesta muodostuu terveysriski. Maallikkomaisena yleistyksenä voisi heittää, että ehkä alkoholi ylipäänsä sopii paremmin eteläisemmille kuin pohjoisemmille kansoille?
Aasialaiselle väestöryhmälle alkoholi ei muuten sovi nimenomaan geneettisistä syistä, melkein puolelta aasialaisista puuttuu maksasta entsyymi joka pilkkoo alkoholin sisältämää myrkyllistä asetaldehydiä.
Mitenkäs teillä, ja tämä kysymys on osoitettu blogin täysi-ikäisille lukijoille,
tuleeko lomien aikana ”tissuteltua” tai ylipäänsä käytettyä alkoholia eri lailla kuin normaaliarjessa?
Oletteko huomanneet ei-humalahakuisen, lasillinen-tai-kaksi-päivässä -tyylin aiheuttaneen teille terveysseuraamuksia?
Mikä ylipäänsä on suhtautumisenne alkoholiin? Kuuluuko alkoholi kohdallanne enemmän viihteelle vai myös arkeen esimerkiksi ruoan yhteyteen?
Itse saatan välillä olla juomatta lasin lasia vaikka kuukauteen jos ei satu sopivia tilanteita kuten mukavia illallisia miehen kanssa, extrarentoutusta kaipaavia päiviä tai vaikka niitä aurinkoisia terassihetkiä. Välillä on kausia jolloin viinilasillinen voi kuulua joka viikkoon, välillä taas ei tule juotua todella pitkiin aikoihin. Juon hyvin harvoin enempää kuin 2 tai 3 lasia (annosta) kerralla sillä humallun hyvin helposti, minkä vuoksi en myöskään koskaan juo alkoholia tyhjään vatsaan. Pidän viinilasillisen tuomaa rentoutusta miellyttävänä mutta juopumustilaa vastenmielisenä.
Ennen kaikkea lasillisesta hyvää, laadukasta viiniä on muodostunut minulle juustojen kaltainen herkku jota nautiskelen samalla antaumuksella kuin joku toinen suklaalevyään. :)
.
Alkoholi on kiinnostava ja monisyinen aihe niin kulttuurihistoriallisesti kuin puhtaasti gastronomisestikin, joskin samalla tietysti myös vaikea aihe siihen liittyvien tunnettujen ja vakavien ongelmien vuoksi.
Tänä kesänä minulla ei ole ollut aikaa käydä salilla säännöllisesti tai harrastaa liikuntaa muutenkaan samaan tahtiin kuin kevään FitFarm-valmennusjakson aikana. Aiemmin olen tehnyt kotona tätä "jumpanvihaajan aamujumppaa" silloin kun ei ole mahdollisuutta käydä salilla, mutta tänä kesänä tunnin vääntäminen on vaihtunut 15 minuutin supersimppeliin korkean sykkeen tempaisuun.
HIIT - eli high intensity interval -treeni on ollut tapetilla jo pitkään, mutta itse en ole siitä ollut järin innostunut. Käytyäni kerran liikuntakeskuksen hiit-tyyppisellä tunnilla olin "boot camp" -höykytyksen jälkeen niin poikki että hyvä jos tiesin nimeäni. Jooei, tällainen verenmaku suussa ja keuhkot halkeamispisteessä riuhtominen ei ole minun juttuni.
Odotellessani tuossa yhtenä kevätpäivänä FitFarm-toimiston odotushuoneessa vuoroani, osui silmiini eräässä kuntolehdessä pieni artikkeli treenaamisesta matkoilla. Siinä luki:
"Vaikka oma salisi ei kulje matkatavaroissa, treenata voit aina. Tarvitset vain 10-15 minuuttia ja pari neliömetriä niin voit tehdä oman kehon painolla tehokkaan harjoituksen, joka kiihdyttää aineenvaihduntaa jopa seuraavat 24 tuntia."
Tallensin treenivinkin kännykkään ja se muistui mieleeni kesän kynnyksellä. Kokeilin jumppaa ensimmäisen kerran laiskana mökkipäivänä "kun ei lenkkipolullekaan nyt oikein jaksais..." ja hämmästyin vaikutuksista; mitäs hittoa, kolmen liikkeen älyttömän yksinkertainen varttitunnin treeni tuntui seuraavana päivänä koko kropassa ihan kuin olisi tehnyt kunnon painoharjoittelutreenin salilla..! Whaat?
Asenteeni boot camp -rääkkiä kohtaan muuttui kertaheitolla.
Olen nyt vetänyt treeniä koko kesän 2-3 kertaa viikossa ja hitsiläinen, kyllä HIIT taisi ajaa yli aiemman perinteisen kotijumpan. Varttitunnin tsemppi vaikuttaa kroppaan paljon tehokkaammin ja kokonaisvaltaisemmin kuin tunnin maltillinen vääntäminen, ja olo hiitin jälkeen on aivan mieletön!
Tämä on ihan täydellinen herättelijä kun on istunut monta tuntia koneen äärellä ja koko kroppa tuntuu vajonneen kankeaan horrokseen. HIITin jälkeen olet kuin uudesti syntynyt: kropassa oikein hyrrää ja tunnet kuinka veri kohisee :) Pääkoppakin on tuulettunut ja mieli on pirteä ja energinen.
(Ei, en poseeraa tässä esitellen mielestäni hienoa kroppaa. Kyllä mä tiedän että joidenkin mielestä mä olen liian luiseva. Mutta se on mun vartalo sellaisena kuin se on. Vähän liian miehekäs minunkin makuun mutta sellainen mulle on annettu ja sitä pitää arvostaa, ja hyvin se jaksaa mua elämässä kuljettaa <3)
Lehdessä vinkattu jumppa on oikeastaan "HIT" ilman toista i:tä eli intervallia, sillä tässä jumpassa ei ole taukoja vaan liikkeet vedetään putkeen. Halutessaan liikkeiden välillä voi tietysti hengähtää joitain sekunteja mutta itse olen vetänyt setin ilman taukoja.
Ja tällainen se on:
Toista 10-15 minuuttia vuoron perään niin monta kierrosta kuin mahdollista:
10 x etunojapunnerrukset
10 x kyykyt
10 x burpee-hypyt
Jos ei ole tottunut kovasykkeiseen liikuntaan (kuten meikäläinen) niin kyllä, tämä vartti vetää ihan sippiin. Jossain 7 minuutin jälkeen tuntuu jo että ei hitto, miten tätä enää jaksaa ja on niin hengästynyt että on pakko puuskuttaa täyteen ääneen. Mutta tiedättekö, kyllä sitä vain jaksaa, koska 15 minuuttia on lopulta niin lyhyt aika. Ainakin minulla juuri tämä tietoisuus saa jaksamaan, kyllähän nyt viisitoista minuuttia jaksaa mitä tahansa rääkkiä. :) Etenkin kun jumpan lopussa huomaa, ettei se loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin paha koettelemus :)
Olen tehnyt kyykkyjä olosuhteiden mukaan välillä kehonpainolla, välillä 8 kilon kahvakuulan kera.
Vedät ihan täysillä niin että hiki tirskuu ja keuhkoissa polttaa (yritin ylläolevassa kuvassa ikuistaa treenin jälkeistä hien määrää iholla :D). Et välitä vaikka kroppa huutaa hoosiannaa, teet vain vaikka kuinka hidastuu ja liikkeet muuttuvat kömpelömmiksi. Ei haittaa. Pääasia että jatkat sillä tahdilla millä pystyt ja syke pysyy korkealla. Oksennukseen tai kipuun ja huimaukseen saakka ei pidä tietenkään tehdä, kyse on kuitenkin terveydestä eikä masokismista :)
Ja lopulta... kun ajastin hälyttää, tuntuu että vartti menikin tosi nopeasti ja oivaltaa, ettei vielä edes ollutkaan ihan lopussa. ^_^ Tykkään tässä jumpassa juuri siitä, että sitä tehdessä tuntuu kuin vetäisi itsensä ihan äärirajoille, mutta 15 minuutin tultua täyteen huomaa, että vielä olisi jaksanut pinnistellä lisää. Kun treeni on niin lyhyt, niin tsemppiä jotenkin riittää ihan eri lailla kuin tavanomaisissa pidemmissä liikuntasuorituksissa.
Parasta treenissä on se, että se kehittää samalla niin aerobista kuin lihaskuntoa. :) Voin kertoa että treeni on tuntunut lihaksissa joka kerran jälkeen, etenkin pepussa ja selässä.
HIIT-treenin tehokkuus perustuu harjoituksen aikaansaamaan hormonaaliseen vasteeseen. Täysillä vetäminen aiheuttaa kropassa hormonaalisen reaktion, joka saa aineenvaihdunnan käymään kierroksilla tuntikausia. Asiantuntijoiden mukaan vartin hiit-rutistus vastaa energian kulutukseltaan tunnin lenkkiä. Ja tähän päälle saa vielä lihastreenin, toisin kuin jos vain juoksee :)
Ai että mä olen innostunut :)
HIIT-hiki :D Tässä kuvassa onnistui, hahah... Ja juuri värjätyt kulmakarvat, mä tiedän, ne on tosi karut!! ^_^
Näin hiessä en ole edes juoksulenkin jälkeen. :)
*
Mitä valmennuskokeiluprojektiin tulee, ennätin käydä vasta yhdessä Optimal Performance -tapaamisessa ennen Ahvenanmaan kesätöihin lähtöä, ja joudun tunnustamaan, että en ole kyennyt noudattamaan annettuja suosituksia. :/
Vaikka OP-valmennus on vasta aluillaan, olen jo ehtinyt tekemään monia huomioita FitFarmin tyyppisen "paperivalmennuksen" tietyistä eduista minun kaltaiselleni valmennettavalle OP:hen verrattuna. Tai oikeastaan nuo edut liittyvät tavoitteisiin ja siihen, mitä valmennukselta hakee. Yllätyin huomioista ja samalla olen joutunut hieman pettymään itseeni. Ja toteamaan, että lopulta voi ehkä olla mielekkäintä vain hyväksyä vallitsevat olosuhteet, kuunnella kehoaan ja sitä mikä tuo itselle luontaisesti hyvää oloa - ja luovuttava joistain tavoitteista. Kirjoittelen OP-projektista ja näistä huomioista myöhemmin kesällä kun tapaan valmentajaani seuraavan kerran heinäkuun lomien jälkeen.
