Kolmannessa luukussa kuulemme Saaran tarinan. Vakava tapaturma muutti nuoren naisen elämän, mutta Saaran elämänasenne pursuaa positiivista energiaa, josta voi vain inspiroitua. Mukana rinnalla kulkee tärkeä nelijalkainen ystävä.
Uuno Aputassu saattaa olla joillekin teistä tuttu – Uuno on somejulkkis ja ”haukkuu” erittäin hyvän asian puolesta.
Uunon omistajan Saaran elämä muuttui elokuussa 2014. Hevosalan yrittäjä ja ratsastusvalmentaja Saara loukkaantui ratsastusonnettomuudessa vakavasti; hän sai niska- ja aivovamman eikä tule koskaan kuntoutumaan täysin entiselleen.
Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen vamman seurauksena Saaralla on edelleen kovia kipuja, kädet tärisevät ja kävely on ajoittain vaikeaa.
Saaralle ehdotettiin onnettomuuden jälkeen nopeasti avustajakoiraa. Jonot ovat kuitenkin pitkät ja koiraa saa odottaa jopa 10 vuotta.
Itsekoulutusprojektista Saara sai kuulla ihan tuurilla. Vaikka Saaralla on ammattitason kokemusta eläinten kanssa työskentelystä, ei ajatus koiran itsekouluttamisesta syntynyt ihan hetkessä. Pitkällisen harkinnan jälkeen Saara päätti lopulta lähteä projektiin.
Sopiva pentu löytyi joulukuussa 2016.
”Kun kävimme katsomassa pentuetta, Uuno tepasteli syliini. Silloin tiesin, että tässä on minun Uunoni”, Saara kertoo.
Koulutustyö alkoi heti pennun saavuttua kotiin. Viralliseksi avustajakoiraksi Uuno valmistui tämän vuoden toukokuussa runsaan kahden vuoden koulutuksen jälkeen.
Uunon pääasiallisia tehtäviä avustajan työssä ovat tavaroiden nostaminen ja kantaminen, kävelyssä tukeminen sekä ylösnousun tukeminen Saaran kaatuessa, sillä vamman takia Saaran tasapaino on heikko ja liikekontrollissa on puutteita. Uunolle opetetaan velä tulevaisuudessa aivovammaan liittyviä tehtäviä.
Saara suosittelee avustajakoiran itsekoulutusta monesta syystä, ei pelkästään siksi, että koiran saa nopeammin. Itsekouluttaessa koiran ja käyttäjän suhde pääsee kehittymään pennusta asti ja koirasta on apua jo ennen valmistumista. Lisäksi koiran itsekoulutus on kustannustehokkaampaa, koska peruskoulutus tehdään itse.
Saara kertoo koiran hankkimisen olleen paras asia, mitä onnettomuuden jälkeen on tapahtunut. Koulutus oli Saaralle myös loistavaa kuntoutusta aivovamman hoidossa. Eikä Uuno ole vain apuri, se on ystävä joka tuo onnea, iloa ja varmuutta.
Kun juttelen Saaran kanssa, kuulen valoisan äänen. Tapa, jolla Saara kertoo Uunosta, koskettaa ja saa melkein unohtamaan sen traagisen syyn, miksi Uuno ja Saara ovat kohdanneet. Mutta Saara ei tule koskaan entiselleen. Silti Saara on täynnä energiaa ja selvästi nuori nainen ei anna vammautumisen pidätellä itseään tavoittelemasta haaveitaan ja mahdollisimman aktiivista elämää. Upeaa! Tästä asenteesta voi vain inspiroitua ja voimaantua!
Lue Saaran blogia, jossa hän kertoo vammautuneen yrittäjän arjesta tapaturman jälkeen.
Uunolla on oma, suosittu Facebook-sivu jossa se kertoo kuulumisiaan ja jakaa sympaattisia huomioita koiran elämästä. Uunolla on tänään 3. joulukuuta myös syntymäpäivä: Uuno täyttää kolme vuotta! ❤️ Paljon onnea Uuno 💝🤗
Kuvat: Satu Nyström Photography
Avustajakoirista on valtava pula, sinä voit auttaa jotta useampi tarvitsija saa oman aputassun.
LAHJOITA AVUSTAJAKOIRATOIMINTAAN
Voit lahjoittaa Avustajakoirayhdistyksen itsekoulutusprojektiin täällä.
Voit lahjoittaa Invalidiliiton Avustajakoiratoiminnalle täällä.
Karkkipäivän joulukalenterissa on joka päivä koiramaisuuksia :)
Joulukalenterissa tutustumme avustajakoiriin ja niiden käyttäjiin. Kakkosluukussa tapaamme Rian.
Avustajakoirista muuten valtaosa on labradorinnoutajia, ja esimerkiksi kaikki Kemiön avustajakoirakoulusta valmistuvat koirat ovat labradorinnoutajia. Itsekoulutettujen avustajakoirien joukossa on muitakin rotuja, muutamiin heistäkin tutustumme joulukuun aikana :)
Ria-koira on sekoitus labradorinnoutajaa ja kultaista noutajaa. Se on ollut käyttäjällään Henna-Liisalla vuoden verran, ja astui remmiin Henna-Liisan edellisen avustajakoiran Bonan jäädessä eläkkeelle.
Avustajakoirat muuten eläköityvät noin 10 vuoden iässä. Bona asuu nyt Henna-Liisan vanhempien luona.
Ria auttaa tavaroiden nostamisessa ja painavampien kantamusten kantamisessa ja avaa Henna-Liisalle ovia. Saan kuulla, että koira saa oven auki köydellä, joka on Henna-Liisalla aina mukana. Köydenpää ovenkahvaan ja koira vetää oven auki.
Henna-Liisa liikkuu pyörätuolilla, mutta pystyy välillä myös kävelemään jonkin verran. Ria on hänelle tukena kävelyssä, ja auttaa Henna-Liisaa pysymään tasapainossa. Riasta on apua erityisesti portaissa.
Etujalat ristissä - tämä on Henna-Liisan mukaan Rian lempiasento <3
Valokatkaisimia Ria painaa kuonollaan. Se sytyttää ja sammuttaa valot ja tilaa Rialle hissin, ja osaa myös painaa hissin oikeaan kerrokseen.
Minua kiinnostaa kuulla, miten kauan yhteisen sävelen löytämiseen menee kun käyttäjä saa uuden koiran. Henna-Liisa kertoo, että siihen voi mennä puolikin vuotta, mutta hänen ja Rian peli lähti sujumaan jo muutamassa kuukaudessa. Koira on aina oma persoonansa ja vuorovaikutus kunkin avustajakoiran kanssa on omansalainen, vaikka kaikki koirat osaavatkin ammattinsa perusasiat. :)
"Avustajakoiran elämässä on tietysti tärkeää, että saa välillä myös rentoutua ja olla vapaalla ja nuuhkia rauhassa. Koiralle on tärkeä tietää milloin se on työssä ja milloin vapaalla," Henna-Liisa kertoo.
Koira oppii tulkitsemaan missä ympäristössä ollaan vapaalla ja missä taas ollaan töissä. Kun koiran kanssa esimerkiksi mennään metsään, se ymmärtää, että nyt ollaan ympäristössä jossa saa olla vapaasti nuuskien. Kaupunki- ja toimistoympäristössä se taas tietää olevansa töissä. Koira ei kuitenkaan poistu koskaan Henna-Liisan viereltä ja työmoodista ilman merkkisanaa, ja "vaihtaa vapaalle" vasta saatuaan siihen Henna-Liisan luvan.
Vaikka koira tekeekin paljon töitä, työ on sille leikkiä ja Henna-Liisan mukaan Riakin oikein odottaa koska se saa seuraavan työtehtävän ja palkinnon. Muilta avustajakoiran käyttäjiltä kuulen samaa; koira saattaa jopa tylsistyä jos ei saa tasaisesti tehtäviä.
Mikä Riassa on parasta?
Se tuo turvaa, sanoo Henna-Liisa, joka asuu yksin. Koiran kanssa on turvallinen olo, kun tietää että se osaa auttaa hädän tullen.
Koiran kanssa on myös monella tapaa helpompi olla kuin ihmisavustajan. Toki kummatkin ovat tarpeen ja täydentävät toisiaan, mutta ihmisavustajan kanssa on aina erilainen tunne, ei voi välttyä esimerkiksi ajattelemasta, että ihminen kenties tylsistyy jos joutuu odottamaan pitkään.
Ihmisavustajalla on työajat ja työajan päättyessä hän menee kotiin, koira ei. Koira ei kysele eikä vastustele, sille ei tarvitse selittää mitään. Se vain on, sinua varten.
Kerro vielä lopuksi jotain erityistä Riasta. :)
Ria tykkää pehmoleluista. Se hakee nukkumaan mennessä itselleen unilelun!
*
LAHJOITA AVUSTAJAKOIRATOIMINTAAN.
Voit lahjoittaa vapaavalintaisen summan Invalidiliiton Avustajakoiratoiminnalle täällä.
Lahjoituksin tuetaan uusien avustajakoirien koulutusta. Tällä hetkellä Invalidiliiton koiria valmistuu vuodessa alle 10.
AVUSTAJAKOIRIEN ITSEKOULUTUSPROJEKTI
Voit lahjoittaa Avustajakoirayhdistyksen itsekoulutusprojektiin täällä.
Ja niin on taas joulukuu..!
Se tarkoittaa myös perinteisen joulukalenterin avautumista Karkkipäivä-blogissa.
Sanni-Santa ja uskollinen chihu-sidekick haluavat levittää hyvää mieltä myös tänä jouluna.
Tämän vuoden kalenterin teema ovat koirat, ja eivät mitkä tahansa koirat.
AVUSTAJAKOIRAT.
Rakastan eläimiä ja erityisesti koiria. Ne ovat minulle kuin karvaan verhottuja nelijalkaisia terapeutteja ja hyvän mielen lähettiläitä, minun tarvitsee vain ohittaa kadulla koira ja askeleeni jatkuu kevyemmin. Koirien erityinen energia ja niiden ehdoton ystävyys ja luottamus ihmiseen antaa minulle paljon.
Toisille koirat antavat vieläkin enemmän.
Tämän vuoden kalenteri on omistettu näille koirille.
Avustajakoira on fyysisesti vammaisten ja toimintarajoitteisten ihmisten avuksi koulutettu koira.
Avustajakoira nostaa pudonneita esineitä, avaa ja sulkee ovia, painaa valokatkaisijoita ja hissin painikkeita, avustaa pukeutumisessa ja riisuutumisessa, tyhjentää pyykkikoneen, vie ulkoilemaan jne.
Koira voi myös aistia omistajansa kipukohtauksia ja jopa pelastaa käyttäjän elämän hälyttämällä lähestyvästä sairaskohtauksesta. Koira mahdollistaa käyttäjälleen itsenäisemmän elämän. Se tuo turvaa ja lisää sosiaalisia kontakteja.
Kuva: Satu Nyström / https://www.instagram.com/animalphotographer_satu/
Avustajakoira on virallinen apuväline, kuten opaskoira näkörajoitteiselle, mutta toki avustajakoira on omistajalleen vieläkin enemmän. Se on ystävä. Se voi joskus olla käyttäjälleen ehkä se ainoa ystävä.
Sain inspiraation joulukalenteriini myöskin koiralta:
Seuraan somessa paljon koiria, ja yksi suomalaisista suosikeistani, shetlanninlammaskoira Seppo, on myös mukana tukemassa avustajakoiratoimintaa.
Aihe sopi Karkkipäivän joulukalenteriin kuin kuono päähän, ja otin idean pohjalta yhteyttä avustajakoiratoiminnasta vastaaviin Invalidiliittoon ja Avustajakoirayhdistykseen.
Tutustuin eri avustajakoiriin käyttäjineen ja jaan joulukalenterissa heidän tarinoitaan. Seppokin piipahtaa luukuissa ilahduttamassa hyvän mielen huomioillaan arjesta. :)
Avustajakoirista on huutava pula, ja koiraa saattaa joutua jonottamaan jopa 10 vuotta. Vähäisten varojen takia koiria valmistuu vuodessa alle 20, ja tarvitsijoiden määrä on nelinkertainen.
Avustajakoiran voi saada kahta kautta; joko Invalidiliitolta, jolloin koira koulutetaan Kemiössä avustajakoirakoulussa, tai Avustajakoirayhdistyksen Itsekoulutusprojektin kautta, jolloin käyttäjä kouluttaa koiran osittain itse, ammattikoirankouluttajan avulla. Itsekoulutusprojektin kautta koiran voi saada nopeammin, mutta hakijan on pystyttävä kuntonsa puolesta huolehtimaan koirasta jo pennusta lähtien ja sitouduttava koulutukseen.
Kummassakin tapauksessa koiran on käytävä sama käyttöönottokoe, ja sen läpäistyään koira saa virallisen avustajakoiran statuksen. Virallisen avustajakoiran tunnistaa liivistä. Koiralla on samat oikeudet kuin opaskoiralla, ja se pääsee käyttäjänsä mukana kaikkialle.
Kerron avustajakoirien koulutuksesta lisää tulevissa luukuissa.
Kuva: Satu Nyström / https://www.instagram.com/animalphotographer_satu/
LAHJOITA AVUSTAJAKOIRATOIMINTAAN.
Voit lahjoittaa vapaavalintaisen summan Invalidiliiton Avustajakoiratoiminnalle täällä.
Lahjoituksin tuetaan uusien avustajakoirien koulutusta. Tällä hetkellä Invalidiliiton koiria valmistuu vuodessa alle 10.
AVUSTAJAKOIRIEN ITSEKOULUTUSPROJEKTI
Voit lahjoittaa Avustajakoirayhdistyksen itsekoulutusprojektiin täällä.
Luin eilen jutun pienestä orivarsasta joka sai minut liikuttumaan niin, että haluan jakaa pikkuisen tarinan teidänkin kanssa. Koska se on niin hyvän mielen juttu.
Osa teistä on ehkä lukenut tästä lehdistä tai muusta mediasta, tosin en tiedä kuinka laajasti pikku-orin tarinasta on kirjoitettu Pirkanmaan ulkopuolella. Minä luin uutisen Aamulehdestä, se oli julkaistu jo 10. joulukuuta mutta näin jutun vasta nyt kun siskoni lähetti siihen linkin. Me olemme tällaisia hyvän mielen sympaattisten eläinjuttujen jakajia :)
Jutun kuvat: Tarja Väätänen.
Mänttään syntyi viime toukokuussa vinoturpainen varsa.
Sillä on harvinainen wry nose -kasvuhäiriö: turpa alkaa kasvaa kasvupisteen ympärille. Alaleuka on suora mutta yläleuka vääntynyt. Koska vinosta turvasta seuraa monenlaisia ongelmia, on monen wry nosen kohtalo tulla laitetuksi pois. Toinen vaihtoehto on kallis korjausleikkaus, joita tekee maailmassa vain harva eläinlääkäri.
Alerion ja emä Lara
Orin nimeksi tuli Alerion. Nimi tulee tarun myyttisestä raajarikosta linnusta joka kuvataan ilman nokkaa ja jalkoja.
Suurin osa Suomessa syntyneistä wry nose -hevosista on lopetettu, mutta Alerionin omistaja Tarja Väätänen päätti satsata leikkaukseen.
Alerionin eli Ripun elämä on ollut rankkaa, mutta pieni on osoittanut olevansa taistelijaluonne. Ensimmäiset 6 kuukautta Tarja Väätänen juotti sitä tuttipullolla sillä varsa ei voinut vinon turpansa vuoksi imeä kunnolla emänsä maitoa. Varsa vahvistui ja osoitti sitkeytensä, siitä kasvoi ponteva ja elämänhaluinen nuori ori. Aamulehden jutussa Väätänen kertoo että "jotenkin se sai nyhdettyä heinää, takahampaissa ei onneksi ollut vikaa joten se pystyi jauhamaan ruoan suussaan".
Ystävät, tutut ja vieraatkin lahjoittivat rahaa ja leikkaussumma saatiin kokoon.
Leikkauspäivä koitti viimein itsenäisyyspäivänä. Leikkauspaikaksi oli valikoitunut Ruotsin Malmö jossa vaativa nukutus osattiin tehdä. Toinen kirurgeista oli tanskalainen, toinen lensi paikalle Yhdysvalloista saakka.
Leikkaus kesti 4,5 tuntia ja kaikki meni hyvin. Uusi yläleuka muokattiin orin omasta kylkiluusta.
Viisi päivää myöhemmin Rippu palasi kotiin Mänttään ja viettää nyt toipilasaikaa kotitallissaan. Kaikki on mennyt tähän saakka hyvin ja Rippu on jo päässyt ulkoilemaan ja juoksemaan maneesiinkin. Se kuulema "syö, syö ja syö", Tarja Väätänen kertoo.
Minulle tulee tällaisista uutisista niin valtavan hyvä mieli. Monen mielestä vammaiseen varsaan satsaamisessa ei olisi mitään järkeä, kun ei hevosesta koskaan tule terveen kaltaista eikä siitä saa terveen eläimen hyötyä. Osan mielestä tämänkin rahan olisi voinut laittaa johonkin tärkeämpään kuten lasten syöpäsäätiöön tai Syyrian Aleppoon. Kunnioitan tätäkin mielipidettä. Silläkin riskillä että kuulostan typerältä idealisti-tunteilija-urpolta, olen iloinen siitä, että satsataan eläimenkin elämään. Jonkun mielestä ihmiselämä on arvokkaampi kuin eläimen, mutta minä en osaa nähdä asiaa sillä lailla mustavalkoisesti. Minä iloitsen siitä että eläimiäkin autetaan <3 Kaikkeen apuun ei aina voi liittää järki- tai hyötyarvotuksia. Joskus on toimittava niinkuin sydän sanoo, ja juuri niin teki Alerion-varsan omistaja.
Liityin heti seuraamaan Alerionin Facebook-sivua ja sieltä luin tänään viimeisimmät kuulumiset: Ripulle on noussut tikkien poiston jälkeen kuumetta ja turvan tukipuikot saattavat olla ennenaikaisesti irtoamassa. Nyt vain paljon tsemppienergiaa taistelija-Ripulle, toivotaan että kuume laskee ja Rippu pääsee viettämään joulua hyvissä voimissa!
Aamulehti seuraa Alerionin selviämistarinaa. Aiemmin julkaistut jutut voi lukea täältä ja täältä. Alerionin kuulumisia voi seurata myös Facebookissa.
Laskeutuessani portaita alas kohti Ammoudin kalastajasatamaa, siellä ne olivat.
Aasit.
Askeleeni hidastuivat. Pysähdyin.
.
Pelkään mennä lähelle isoja hevoseläimiä. Aasit, hevoset. Varmaan seepratkin jos niitä olisi kadulla. Kaikkein eniten pelottaa kulkea näiden eläinten takaa. Minut valtaa melkein pakokauhu, joskus en meinaa pystyä liikkumaan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan jalkani liikkeelle ja pääsen etenemään eläinten ohi.
Tälle pelolle ei ole mitään tiedostavassa tajunnassani olevaa syytä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ikävää hevosten kanssa; en ole pudonnut selästä, hevonen ei ole purrut tai potkaissut minua. Pelolle ei ole mitään järjellä selitettävää syytä. Silti se on niin voimakas että fyysiset oireet tulevat päälle kuin rautanyrkki. Pulssi kiihtyy, lihakset jännittyvät, vartalon liikkeet hidastuvat ja iholle nousee kylmä hiki.
Aasit ja minä kohtasimme Ammoudin rappusilla keskellä aurinkoista päivää. Siinä ne seisoivat ihan leppoisan näköisinä. Niiden työtä on kuljettaa turisteja ylös ja alas Oian ja sataman välin 214 rappusta. Ne ovat varmasti mitä ystävällisimpiä eläimiä, tottuneet jatkuvaan ihmisvirtaan. Tämä tieto ei auta minua.
Miksi teidän pitää olla siinä, ajattelin. Poikittain niin että alempana aasit blokkasivat rappuset melkein koko leveydeltään. Niiden takaa piti hivuttautua niin, että käytännössä kosketti niiden päätä tai takamusta.
Pelotti niin samperisti että mietin onko minun palattava takaisin ylös. Odotin hetken aikaa josko aasien ohjaaja tulisi paikalle ja siirtäisi aaseja. Ketään ei kuulunut. Olin jo melkein perillä Ammoudissa, enää joku parikymmentä rappusta, kyllä tästä nyt on mentävä.
Aina en ole kyennyt siihen. Albanian Gjirokastrassa törmäsin kapealla, tyhjällä kujalla hevoseen joka seisoi poikittain niin, ettei sen ohi pystynyt menemään ellei olisi työntänyt sitä ja vaatinut siirtymään. Ketään ihmistä ei näkynyt missään. Hevonen oli kiinnitetty hihnalla rakennuksen seinään. Alanko minä koskemaan vieraaseen hevoseen ja työntämään sen takamusta tieltäni? Ihan varmasti en. Tilanne päättyi siihen että kiersin pitkän lenkin toista katua että pääsin eteenpäin.
Minusta on aina mielenkiintoista tarkastella omia tunteitaan. Osalle tietää syyt, osalle ei. Olen kertonut täällä aiemmin voimakkaasta lentopelostani, ja vaikka sekin on pelkona irrationaalinen, pystyn tunnistamaan syitä sille. Hevospelolle en. Se on täysin käsittämätön.
Oireet ovat hyvin samankaltaiset kuin lentokoneessa turbulenssin tullessa. Pelon tunnetta ei voi hallita, se ottaa vallan vaikka järki puhuttelisi sitä kuinka lempeästi. Sydän hakkaa ja pahimmillaan tulee hengenahdistusta. Koko vartalo hikoaa. Sitä vain tuntee että nyt tapahtuu jotain pahaa, enkä voi sille mitään.
Se on hullua.
Niin aasitkin olisivat minulle sanoneet, jos osaisivat puhua.
Ihan varmasti ne aistivat ohitseen hivuttautuvan hikimärän naisen pelon ja ahdistuksen. "No mene nyt siitä vain, ei me sulle mitään tehdä".
Mutta minä saatoin vain ajatella, "Ihan kohta ne potkaisevat minua, ihan kohta tulee kaviosta ja kuolen päävammaan tai verenhukkaan".
20 sekuntia ja olin ohittanut aasit.
Kädet tärisivät.
Otin eläinten tyynen ilmeettomistä naamoista kuvan. Ne näyttivät edelleen pelottavilta.
Miksi? Mistä tällaiset selittämättömät pelot tulevat?
.
Onko teillä pelkoja joille ei löydy mitään näennäistä syytä?
Miten tulette toimeen näiden pelkojen kanssa?
.
Minä lääkitsen lentopelkoani viinillä. Mutta millä helpottaisin hevosten ja aasien ohittamista...?
P.S. Minua pelottavat ulkomailla myös haukkuvat vahtikoirat, vaikka muuten rakastan koiria yli kaiken. Aitaa vasten hyppäävä, aggressiivisesti haukkuva koira jonkun kreikkalaisen kylän reunamilla voi syöstä minut sellaiseen paniikkiin että lähden juoksemaan. Koiran ohi en pysty menemään vaikka olisi aita välissä :(
